Ateenalaiset päättivät säilyttää vangitut miehet vankiloissa, kunnes sovinto tehtäisiin, mutta mestauttaa niitä, jos Peloponneesolaiset hyökkäisivät Attikaan. Pylokseen asettivat he vartiokunnan, ja tähän toimeen he määräsivät Naupaktoksen Messeenialaiset, jotka saapuivat sinne ikään kuin omaan isänmaahansa, koska Pylos ennen muinoin oli Messeeneen alueella. Näistä kävivät rohkeimmat rosvoretkillä Lakoonikassa, tehden sen asukkaille suurta vahinkoa, koska puhuivat samaa murretta. Tottumattomina tähän saakka rosvoamiseen ja täänkaltaiseen sotaan, pelästyivät Lakedaimonilaiset suuresti, varsinkin kun heiltä Heilooteja karkasi, että levottomuus levisi heidän maassaan laajemmalti, ja tämä heitä kovasti huoletti. Haluten salata näitä huoliansa Ateenalaisilta, lähettivät he vaikkapa vastenmielisesti sanansaattajia vastustajien luokse, koettaen saada heitä luovuttamaan Pyloksen ja vangitut miehet. Mutta Ateenalaiset yhä vaan korottivat vaatimuksiaan ja laskivat sanansaattajat, vaikka tulivat monta kertaa, tyhjin toimin menemään. Tämmöiset olivat Pyloksen tapahtumat.
Sinä kesänä tekivät Ateenalaiset vähän tämän tapahtuman jälestä 80 laivalla ja 2,000 omalla raskasaseisella sekä 200 ratsumiehellä, joita kuljettivat sitä varten rakennetut laivat, sotaretken korintolaiselle alueelle. Liittolaisista ottivat osaa retkeen Mileetolaiset, Androlaiset ja Karystolaiset Nikeeratoksen pojan Nikiaksen ja kahden muun päällikön johdolla. He lähtivät liikkeelle aamun koittaessa ja laskivat maihin Kersoneesoksen ja Reitoksen väliselle rannikolle sille paikalle, jossa ylempänä kohoaa Solygeionin kukkula, jolle Persialaiset muinoin asettuivat, sotiessaan Korintolaisia vastaan, jotka ovat Aiolilaisia. Siellä on nyt Solygeia niminen kylä. Kylään on rannikosta, jossa alukset laskivat maihin, 12 stadiota, Korintoksen kaupunkiin 60 stadiota ja kannakseen 20 stadiota. Korintolaisille oli jo edeltäkäsin Argoksesta ilmotettu, että Ateenalaisten sotajoukko oli tulossa, ja he olivat jo kaikki paitsi ulkopuolella kannasta asuvia paljoa ennen kokoontuneet kannakselle puolustautumaan, jotapaitsi 500 heistä oli vartioimassa Amprakiassa ja Leukadiassa, kaikki muut väijyivät maihin tulevia Ateenalaisia. Kun nämät kuitenkin yön kestäessä huomaamatta pääsivät maihin, ja kun merkit tästä oli annettu, jättivät Korintolaiset puolet sotureistaan Kenkreiaan puolustukseksi, jos Ateenalaiset ehkä karkaisivat Krommyoonaa ahdistamaan, ja riensivät kiiruimman kautta vihollista vastaan.
Heidän toinen päällikkönsä, Battos, sillä heillä oli tässä taistelussa kaksi päällikköä, lähti yhdellä lokoksella puolustamaan Solygeian kylää, joka oli muureja vailla; sitä vastoin taisteli Lykofroon sotajoukon toisella osalla vihollisia vastaan. Ensin hyökkäsivät Korintolaiset Ateenalaisten oikean siiven kimppuun, heti sen astuttua maihin Kersoneesoksen rannikolle, mutta sittemmin joutuivat he taisteluun myöskin vihollisten muita osastoja vastaan. Ottelu oli kiivasta ja mies miestä vastaan. Ateenalaisten oikea siipi ja Karystolaiset, jotka seisoivat äärimmäisinä, kestivät kyllä Korintolaisten hyökkäyksen, mutta torjuivat heidät vaivoin päältään. Paikka on vallan jyrkkä ja Korintolaiset vetäytyivät kukkulalle, josta he heittelivät vihollisia kivillä ja uudistivat hyökkäyksensä sotalauluja kajahduttaessaan, ja kun Ateenalaiset asettuivat heitä vastaan, syntyi uudestaan ottelu. Kun yksi Korintolainen lokos tuli vasemmalle siivelle avuksi, täytyi Ateenalaisten oikean siiven peräytyä, ja Korintolaiset ajoivat sitä takaa aina laivoihin saakka. Mutta Ateenalaiset ja Karystolaiset kääntyivät uudestaan vihollisia vastaan. Molemmin puolin taistelivat sotajoukkojen toiset osastot keskeyttämättä, varsinkin Lykofroonin johtama Korintolaisten oikea siipi Ateenalaisten vasenta siipeä vastaan, peläten että Ateenalaiset pyrkisivät Solygeian kylään.
Kotvan aikaa pitivät kumpaisetkin taistelijat väistymättä puoliaan, mutta koska Ateenalaisilla oli ratsuväkeä, joka puuttui toisilta, peräytyivät vihdoin Korintolaiset kukkulalle, jolta he eivät enään astuneet alas, vaan pysyivät levollisina aseittensa suojassa. Heidän paetessaan, kaatui suuri määrä oikealla siivellä, muiden muassa heidän päällikkönsä Lykofroon. Heidän sotajoukkonsa muu osa vetäytyi voitettuna hyvässä järjestyksessä, miltei hätyyttämättömänä, ylängölle, johon se asettui. Kun eivät viholliset enää ryhtyneet taisteluun, riisuivat Ateenalaiset aseet kaatuneilta, korjasivat omat kaatuneensa ja pystyttivät voitonmerkin.
Se osa Korintolaisia, joka oli Kenkreiassa vartioimassa, jotteivät Ateenalaiset purjehtisi Krommyoonaan, ei tiennyt mitään Oneion vuoren takaisesta taistelusta; mutta kun he huomasivat tomupilven ja siitä aavistivat, mikä oli tekeillä, niin riensivät he heti apuun. Itse vanhuksetkin lähtivät Korintosta apuun, kun tieto saapui tapahtumasta. Kun Ateenalaiset huomasivat näiden kaikkien kiiruhtavan apuun, ja koska arvelivat Peloponneesolaisten naapurikaupunkien tulevan avustamaan hädänalaisia, niin he kiiruhtivat laivoihin, vieden mukanaan saaliin ja omat kaatuneensa paitsi kahta, joita he eivät lähtiessään löytäneet. Astuttuansa laivoihin, purjehtivat he lähimmäisiin saariin. Täältä tuottivat he airuen kautta sopimusten suojassa nuot kaatuneensa, jotka he lähtiessään olivat jättäneet. Tässä tappelussa kaatui 212 Korintolaista ja Ateenalaisista hiukan vähemmän kuin 50 miestä.
Lähdettyänsä saarilta purjehtivat Ateenalaiset samana päivänä Korintolaisella alueella sijaitsevaan Krommyoonaan, josta matka pääkaupunkiin on 120 stadiota. Täällä he laskivat rantaan, hävittivät näitä seutuja ja viettivät yönsä. Seuraavana päivänä purjehtivat he ensin Epidaurian alueelle, astuivat siellä maihin ja saapuivat sitten Epidauroksen ja Troitseeneen väliseen Metooneeseen, jonka he vallottivat sekä linnottivat Kersoneesoksen kannaksen, jolla Metoonee sijaitsee. Rakennettuansa tänne vartiolinnoituksen, tekivät he ryöstöretkiä Troitseeneen maalle, Haliadan ja Epidauroksen alueelle. Linnoitettuansa paikan, purjehtivat he laivoillaan kotia.
Siihen aikaan, kuin tämä tapahtui, lähtivät Eyrymedoon ja Sofoklees Ateenalaisilla laivoilla Pyloksesta purjehtiakseen Sikeliaan. Saavuttuansa Kerkyyran edustalle, kävivät he kaupunkilaisten seurassa lstooneen vuorelle asettuneita Kerkyyralaisia vastaan, jotka viimeisen kapinan jälkeen olivat paenneet sinne, ja jotka harjottivat kaikenlaista ilkityötä tällä heidän valtaansa joutuneella alueella. Ateenalaiset valloittivat linnoituksen väkirynnäköllä, mutta sen puolustajat pakenivat kokoontuneina ylängölle, josta he tekivät sopimuksen. Tämän mukaan tuli heidän jättää Ateenalaisille avustajansa ja aseensa, mutta heistä itsestään saisi Ateenalainen kansa päättää mielin määrin. Päälliköt lähettivät heidät valvottaviksi Ptykian saarelle, kunnes he lähetettäisiin Ateenaan, ehdolla että jos joku heistä saataisiin kiinni pakenemisen yrityksessä, sopimus kaikkien suhteen pidettäisiin rauvenneena. Koska Kerkyyralaisten esimiehet pelkäsivät, etteivät Ateenalaiset mestauttaisi vankeja, keksivät he seuraavan juonen: Salaa lähetetyiden ystävien kautta, joita he olivat luulotelleet, että he muka puhuivat sääliväisyydestä, uskottelivat he muutamia saareen vangituista, että heidän olisi edullisin karata kiiruimman kautta, ja että heille oli hankittu aluksia tähän yritykseen, väittäen Ateenalaisten päälliköiden olevan aikeissa antaa heidät Kerkyyran väestön käsiin.
Kun yllyttäjät olivat saaneet heidät tätä uskomaan ja hankkineet heille aluksen, lähtivät pakenevat purjehtimaan, mutta otettiin kiinni, jolloin sopimukset olivat puretut, ja kaikki miehet jätettiin Kerkyyralaisten valtaan. Ateenalaisten päälliköt olivat suuressa määrässä syypäät tähän kunnottoman tekosyyn toimeenpanemiseen, he kun kaikin tavoin koettivat tehdä sen vaarattomaksi itse vehkeilijöille, koskeivät millään muotoa halunneet, että kunnia vangituiden tuomisesta Ateenaan tulisi muitten osaksi, kun he itse purjehtivat Sikeliaan.
Kun Kerkyyralaiset olivat saaneet vangit haltuunsa, sulkivat he nämät suureen rakennukseen, josta he sitten veivät heidät ulos, 20 kerrallaan, sidottuina toisiinsa, molemmin puolin asetettujen raskasaseisten rivien välitse, jotka heitä löivät ja pistivät, varsinkin nähdessään jonkun vihamiehensä heidän joukossaan; sivulla seisoi ruoskijoita, jotka kiiruhtivat vitkastelijoita.
Täten he veivät ulos ja surmasivat noin 60 rakennukseen suljetuista miehistä, näitten luullen, että heidät vietäisiin johonkin muualle. Mutta kun joku heille ilmotti asian oikean laidan, pyysivät he, että Ateenalaiset heitä suojelisivat tahi itse surmaisivat, eivätkä enää tahtoneet lähteä ulos rakennuksesta, ja uhkasivat, etteivät enää sallisi kenenkään astua sisään rakennukseen. Mutta Kerkyyralaiset eivät ensinkään huolineet väkisten tunkeutua ovista sisään, vaan nousivat rakennuksen katolle, hajottivat katon ja heittelivät suljetuita tiilillä ja nuolilla. Vangitut suojelivat itseään, miten vaan voivat, ja moni surmasi itsensä, pistämällä heitetyt nuolet kurkkuunsa tahi kuristamalla itseään ansoilla, jotka he punoivat rakennuksessa löytyvistä vuoteista otetuista hihnoista ja mantteleista revityistä reunoista. Näin he suuremman osan yötä, sillä yö jo oli ennättänyt laskeutua heidän kärsiessään, joutuivat surman omiksi osaksi oman käden kautta, osaksi katolta heitetyiden aseiden uhrina. Kun päivä valkeni, heittivät heitä Kerkyyralaiset järjestyksettä kärryille ja veivät heidät ulos kaupungista. Kaikki linnoituksessa vangitut naiset tehtiin orjiksi. Tällä tavalla surmasi Kerkyyran kansa vuorille paenneet, ja tähän loppui tuo valtava kapina tämän sodan ajaksi; sillä mitään mainittavaa ei ylimyksistä enää ollut elossa. Ateenalaiset purjehtivat, kuten oli määrätty, Sikeliaan, taistellaksensa sikäläisten liittolaistensa yhteydessä.
Naupaktoksessa olevat Ateenalaiset ja Akarnaanialaiset tekivät yhdessä kesän lopulla sotaretken Anaktorion nimistä Korintolaista kaupunkia vastaan, joka sijaitsee Amprakialais-lahden suulla, ja vallottivat sen kavaluudella. Karkotettuansa sieltä Korintolaiset, ottivat Akarnaanialaisten kaikista kaupungeista tulleet siirtolaiset sen haltuunsa. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena otti Arkippoksen poika Aristeidees, yksi Ateenalaisten verolaivojen päälliköistä, jotka laivat olivat lähteneet verottamaan liittolaisia, Strymonin suulla sijaitsevassa Eeionin kaupungissa kiinni kuninkaan Lakedaimoniin lähettämän Persialaisen miehen Artaferneen. Kun hän oli tuotu Ateenaan, käännättivät Ateenalaiset hänen tuomansa kirjeet Assyrian kielestä ja lukivat ne. Niissä oli muun muassa pääasiana kirjotettu, ettei kuningas käsittänyt, mitä Lakedaimonilaiset vaativat; sillä vaikka monta lähettilästä oli saapunut, niin ei yksikään heistä ollut puhunut samaa. Jos he suvaitsisivat puhua selvästi, pyysi hän heitä Persialaisen seurassa lähettämään luottamusmiehiä hänen luoksensa. Artaferneen lähettivät Ateenalaiset sitten laivalla Leioniin ja hänen seurassa myöskin sanansaattajia. Vaan kun tänne tuli tieto, että Kserkseksen poika Artakserkses juuri oli kuollut, sillä hänen elämänsä loppui tähän aikaan, niin palasivat lähettiläät kotia.
Samana talvena repivät Kiolaiset Ateenalaisten käskystä vanhat muurinsa, koska Ateenalaiset epäilivät heidän vehkeilevän heitä vastaan. Sen he tekivät vasta sitten, kun he Ateenalaisilta olivat saaneet vakavimmat takeet, etteivät he aikoneet Kiolaisia vastaan harjottaa väkivaltaa. Tähän loppui talvi ja sen sodan seitsemäs vuosi, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Heti alussa seuraavaa kesää uuden kuun aikana tapahtui auringon-pimennys ja alussa samaa kuuta maan järistys. Mytileeneestä ja muualta Lesboksesta paenneet, useimmat lähdettyään liikkeelle mannermaalta, pestasivat apujoukkoja Peloponneesoksesta ja omasta maastaan ja vallottivat Roiteionin, mutta antoivat sen takaisin 2,000 Fookalaisesta stateerasta, harjottamatta mitään väkivaltaa. Sitten tekivät he sotaretken Antandrosta vastaan, jonka kaupungin he vallottivat kavaluuden avulla. Heidän aikomuksensa oli vapauttaa myöskin Aktaian muut kaupungit, jotka ennen kuuluivat Mytileeneeläisille, mutta nyt olivat Ateenalaisten vallassa. Kaikista enimmän koettivat he saada haltuunsa Antandroksen, koska se oli sopiva laivanrakennukselle, siellä kun löytyi runsaasti puutavaraa, ja koska Ida-vuori oli lähellä, josta oli saatavissa myöskin muita tarvekaluja. Täältä lähtien tuumivat he helposti voivansa vahingottaa lähellä sijaitsevaa Lesbosta ja saada käsiinsä mannermaalla olevia Aiolilaisia kaupunkeja. Tämä tuuma oli heillä mielessä.
Tänä kesänä purjehtivat Ateenalaiset 60 laivalla, joissa oli 2,000 raskas-aseista, vähäinen joukko ratsumiehiä ja liittolaisista Mileesolaisia sekä muutamia muita, Nikeraaton pojan Nikiaan, Diotrefeen pojan Nikostratoksen ja Tolmaioksen pojan Autokleen johdolla Kyteeraa vastaan. Kyteera on saari lähellä Lakoonilaista rantaa vastapäätä Maleaa. Kyteeralaiset ovat Lakedaimonilaisia Perioikoiden luokasta, ja saareen saapuu joka vuosi Spartasta virkamies arvonimeltään Kyteerodikees; sinne lähetettiin niinikään aina raskasaseinen vartioväki, ja Lakedaimonilaiset pitivät suurta huolta saaresta, sillä sinne oli Aigyptoksesta ja Libyeestä tulevien jyvälaivojen mukava ankkuroida, ja se esti rosvoja ylen suuresti vahingottamasta Lakoonian maata mereltäpäin, joka oli muualta mahdotonta. Sillä se ulottuu koko pituudeltaan Sikelian ja Kreetan meriin.
Poiketen tänne sotajoukkoineen, vallottivat Ateenalaiset 10 laivalla ja 2,000 Mileesolaisella raskasaseisella rannikolla sijaitsevan Skandeia nimisen kaupungin. Sotajoukon toisella osalla astuivat he maihin saaren Maleanpuoliselle rannalle ja kulkivat Kyteeralaisten meren lähellä sijaitsevaa kaupunkia vastaan. Täällä he huomasivat äkkiä nämät kaikki sota-asennossa. Tappelu syntyi, jossa Kyteeralaiset vähän aikaa puolustautuivat, mutta sitten pakenivat yläkaupunkiin. Myöhemmin he tekivät sovinnon Nikiaan ja toisten päälliköiden kanssa, jonka mukaan Ateenalaiset saisivat määrätä heidän kohtalonsa, mutta turvasivat heille henkensä. Nikias oli jo ennen keskustellut tästä moniaitten Kyteeralaisten kanssa, josta syystä sovinto nyt tuli pikemmin ja lievemmäksi. Muuten olisivat Ateenalaiset kyllä karkottaneet Kyteeralaiset, koska he olivat Lakedaimonilaisia ja saari oli lähellä Lakoonikaa. Sopimuksen jälestä anastivat Ateenalaiset lähellä satamaa sijaitsevan Skandeian kaupungin ja, asetettuansa Kyteeraan vartijaväen, purjehtivat he Asineeseen, Helokseen, ja useimpiin rantakaupunkeihin. Astuttuansa maihin, leiriytyivät he tänne, missä heistä paikka oli sopiva, hävittäen seutuja noin seitsemän päivää.
Kun Lakedaimonilaiset huomasivat Ateenalaisten vallottaneen Kyteeran, odottivat he, että he astuisivat maihin myöskin heidän alueellensa. He eivät kuitenkaan missään asettuneet vihollisia vastaan koko sotavoimallaan, vaan lähettivät eri paikoille maataan raskasaseisia vartijajoukkoja, missä vaan oli tarvis, ja olivat muuten varoillaan, peläten, että heille tapahtuisi joku valtionkeikkaus, kun he saarella olivat kärsineet niin odottamattoman ja suuren tappion, ja koska he olivat menettäneet Pyloksen ja Kyteeran ja heitä kaikkialta uhkasi kohdakkoin sota, johon he olivat tykkönään varustamattomia. Sen tähden varustivat he nyt vasten tapojansa 400 ratsumiestä ja nuolenheittäjiä, vaan olivat entistä enemmän kyllästyneet sotaan, koska heidän oli vasten tavallista sotavarustustansa taisteleminen merellä, ja sitä paitse Ateenalaisia vastaan, joista jokainen laiminlyöty yritys oli vähennys siitä, mitä he mielestään ehkä olisivat voineet toimittaa. Myöskin herättivät heissä suurta hämmästystä nuot monet vähässä ajassa heitä kohdanneet aavistamattomat kovan onnen iskut ja pelko, että he ehkä joutuisivat yhdellaisen onnettomuuden alaisiksi, kuin saarella. Siitä syystä lähtivät he sotaan vähemmällä rohkeudella, arvellen, ettei mitään, mihinkin he ryhtyisivät, heiltä onnistuisi, koska heidän mielestänsä ei ollut mitään onnistumisen takeita, kun eivät olleet tottuneet vastoinkäymiseen.
Vaikka Ateenalaiset hävittivät maata, eivät viholliset heitä ahdistaneet, vaan vartijaväki pysyi levollisena sielläkin, missä he astuivat maihin, koska sekä pitivät itsensä vähälukuisempina että myöskin olivat niin oudossa asemassa. Kuitenkin pelotti yksi vartijakunta, joka suojeli Kotyrtaa ja Afroditiaa, hyökkäyksellään kevytaseisten hajallaan olevan joukon pakosalle; mutta kun raskasaseiset asettuivat heitä vastaan, niin he vetäytyivät takaisin, menettäen muutamia miehiä, joiden aseet joutuivat vihollisten haltuun. Pystytettyänsä voitonmerkin, purjehtivat Ateenalaiset Kyteeraan. Täältä purjehtivat he niemen ympäri Epidaurokseen, joka kutsutaan liikanimellä Limeera, ja saapuivat, hävitettyänsä osan maata, Tyreaan, joka sijaitsee Kynosuuria nimisessä maassa, Argeian ja Lakoonikeen maan rajalla. Tämä maa oli Lakedaimonilaisten hallussa, mutta he olivat antaneet sen asuinpaikaksi karkoitetuille Aiginalaisille palkinnoksi siitä ystävällisyydestä, jolla Aiginalaiset olivat heitä kohdelleet, kun maanjäristys heitä kohtasi, ja kun Heilootit nousivat kapinaan, ja koska, vaikkakin olivat Ateenalaisten alamaisia, aina olivat asettuneet heidän puolellensa.
Ateenalaisten vielä purjehtiessa, jättivät Aiginalaiset linnoituksen, jota he parastaikaa rakensivat rannalle, ja lähtivät sisämaassa sijaitsevaan asuin-kaupunkiinsa, josta rannalle on noin 10 stadiota. He kehottivat myöskin yhden Lakedaimonilaisista vartijakunnista näillä seuduilla, joka oli auttanut heitä linnoituksen rakentamisessa, seuraamaan heitä linnoitukseen; mutta nämät eivät suostuneet tähän, koska heistä näytti vaaralliselta sulkeutua linnoitukseen. Aiginalaiset lähtivät siis ylängölle, koska eivät pitäneet itseään kyllin voimakkaina vastustamaan vihollista, ja pysyivät siellä rauhassa. Tällä välin saapuivat Ateenalaiset ja anastivat Tyrean kaupungin, pannen heti koko sotavoimansa liikkeelle. He ryöstivät sen autioksi ja polttivat sen. Ne Aiginalaiset, jotka eivät kaatuneet taistelussa, veivät he mukanaan Ateenaan, kuten myöskin Tyreassa olevan Lakedaimonilaisten päällikön, Patrokleen pojan Tantaloksen, jonka he haavoitettuna olivat elävänä saaneet käsiinsä. He veivät mukanaan myöskin muutamia harvoja miehiä Kyteerasta, jotka heidän mielestänsä varmuuden vuoksi olivat sijoitettavat muualle. Nämät päättivät Ateenalaiset lähettää saarille, mutta muut Kyteeralaiset saivat viljellä kotimaatansa, maksaen neljän talentin veron. Aiginalaiset päättivät he surmata kaikki, jotka he olivat saaneet käsiinsä, heidän alituisen vihamielisyytensä takia; Tantaloksen he taas lähettivät vankeuteen yhteen muitten Sfakteriassa vangittujen Lakedaimonilaisten kanssa.
Samana kesänä tekivät ensin Sikelian Kamarinalaiset ja Geloolaiset sovinnon keskenään. Myöhemmin kokoontui myöskin lähettiläitä kaikista Sikelioottain kaupungeista neuvottelemaan keskinäisestä sovinnosta. Molemmin puolin lausuttiin täällä monta eriävää mielipidettä ja tehtiin vaatimuksia, kun joku katsoi itsensä loukatuksi. Mutta enimmän vaikutti keskinäiseen sovintoon Hermokratees, Hermoonin poika, Syrakuusalainen, joka huomautti yleisestä hyödystä seuraavin sanoin:
"Kunnioitetut Sikeliootat! Minä, joka en ole juuri pienimmästä kaupungista, enkä kaupungista, joka enin on kärsinyt sodan kautta, minä aion nyt esittää, mikä minusta näyttää olevan koko Sikelialle yleisimmäksi hyödyksi. Teille, jotka sen kyllin tiedätte, en pitkälti tahdo puhua, kuinka vaikeaa on esittää sodan kaikki vaivat. Sillä ei kukaan ajattelemattomuudesta siihen ryhdy, eikä kukaan liioin pelosta sitä karta, jos vaan luulee sillä saavansa etuja: toisista näyttää voitto olevan vaaroja suurempi, toiset taas tahtovat kestää vaaroja, jotteivät mitään menettäisi siitä, mitä heillä on. Mutta jos eivät kummatkaan ryhdy toimeen oikealla hetkellä, niin ovat kehoitukset sovintoon varsin paikallaan. Nykyhetkellä on meille suurimmasta arvosta, että tämän ymmärrämme; sillä sotamme alkusyy on ollut se, että jokainen on tahtonut asettaa asiansa parahimmalle kannalle. Ja nyt me sananvaihtelulla koetamme päästä sovintoon; mutta jos ei jokaisen onnistu päästä vaatimuksiensa perille, niin me taas turvaudumme sotaan".
"Kuitenkin pitäisi meidän käsittää, jos viisaasti punnitsemme asiata, ettei tämä kokous ole yhtynyt ainoastaan yksityisiä asioita varten, vaan minun ymmärrykseni mukaan keskusteluksemme siitä, voisimmeko vielä pelastaa koko Sikelian Ateenalaisten vainoa vastaan. Ja tässä pidän minä itse Ateenalaisia paljoa pätevämpinä sovittajina, kuin minun sanani. He, näette, jotka ovat mahtavimmat kaikista Helleeneistä, saapuvat tänne muutamilla laivoilla, vaaniaksensa meidän erehdyksiä, ja esittävät koristellen vihamielisiä vehkeitään hyödyllisen liiton oikeuden nimellä. Sillä meidän ollessamme sodassa keskenämme ja kutsuessamme heitä, noita miehiä, jotka kyllä kutsumattammekin olisivat saapuneet, karkaamaan kimppuumme, korvatessamme itse omilla kustannuksillamme heidän väkivaltansa meitä kohtaan ja meidän raivatessamme tietä heidän vallallensa, tulevat he vastaisuudessa luonnollisesti, kun huomaavat meidät riitojen raatelemina, suuremmalla sotajoukolla koettaaksensa saada haltuunsa koko tämän maan".
"Jos viisaasti menettelemme, tulee meidän jokaisen hankkia semmoisia liittolaisia, jotka tuottavat omalle kaupungillemme uusia etuja, mieluummin kuin vahingottavat sitä, mitä meidän on, ja sitä varten antautua vaaroihin sekä pitää erimielisyyden olevan kaupunkimme ja Sikelian perikadon pääsyynä, Sikelian, jonka kaikki kaupungit ovat keskinäisessä riidassa, vaikka me kaikki sen asukkaat olemme väijytysten alaisina. Tämä on meidän ymmärrettävä ja sopia tulee yksityisen yksityisen kanssa, kaupungin kaupungin kanssa, koettaaksemme yhteisesti pelastaa koko Sikelian saaren. Älköön kukaan kuvitelko, että Ateenalaiset meitä kohtelevat vihollisina sen tähden, että olemme Doorilaisia, ja että Kalkidilaiset Joonialaisen sukuperänsä takia olisivat turvatut. Eivät Ateenalaiset meitä ahdista sen takia, että he meitä vihaavat, koska olemme eri heimokuntaa, vaan koska tavottelevat Sikelian rikkauksia, tuota yhteistä omaisuuttamme. Sehän näkyi selvästi Kalkidilaisen heimon kutsuessa heitä avukseen; sillä vaikka nämät eivät koskaan olleet liiton mukaan saapuneet apuun, niin esiintyivät he kuitenkin suosiollisemmin, kuin mitkään sopimukset olisivat vaatineet. Tämä Ateenalaisten saaliinhimo on kuitenkin annettava anteeksi, sillä ei vallantavoittelijoita voi moittia, vaan niitä, jotka ovat valmiit heitä tottelemaan. Aina on ihmisissä ollut taipumus hallitsemaan väistyviä, mutta varoa itseään hyökkääjiltä. Kun me tämän tiedämme, niin tekisimme suuren virheen, jos emme koettaisi tätä estää, ja jos emme pitäisi meidän kaikkien tärkeimpänä velvollisuutena torjua yhteistä vaaraa. Parahimmin me sen torjumme, jos sovimme keskenämme. Sillä Ateenalaiset eivät meitä ahdista omasta maastaan, vaan niitten maasta, jotka heidät tänne ovat kutsuneet. Täten ei sota sotaa lakkauta, vaan erimielisyydet sovitetaan levollisesti rauhan kautta, ja nuot kauniilla tekosyillä tänne kutsutut epärehelliset avustajat saavat, niinkuin ovatkin ansainneet, lähteä täältä tyhjin toimin".
"Ateenalaisten suhteen on meillä oleva näin suuret edut, jos viisaasti menettelemme. Kun nyt kaikki myöntävät rauhan olevan suurimman edun, miten meidän ei myöskään keskenämme pitäisi koettaa saavuttaa sitä! Eikö teistä näytä, jos joku pääsee voitolle tai päinvastoin tulee tappiolle, että rauha mieluummin kuin sota on kumpaisellekin sekä voitolle päässeelle että tappiolle joutuneelle eduksi, koska se tekee lopun tappioista ja toiselta puolen tekee voiton edut varmoiksi, ja koska rauhan vallitessa kunnianosoitukset ja arvonosoitukset ovat turvallisemmat, jota paitse se suopi meille monta muutakin etua, yhtä vaikeat luetella kuin sodan aiheuttamat vauriot? Ottakaa siis sanani huomioon tarkasti, älkääpä niitä halveksiko, vaan koettakaa niistä saada neuvoa pelastukseksenne. Jos joku teistä luulee varmasti voivansa joko oikeudella tai väkivallalla päästä tuumiensa perille, niin varokoon, ettei hän suuresti pety. Tiettyhän on, että moni, joka on koettanut kostaa vääryyden tekijälle, kaukana siitä, että olisi saanut korvausta, itse on joutunut perikatoon; kuten myöskin, että moni valtio, tavoitellessaan laajempaa valtaa, on menettänyt senkin, mikä sillä ennestään oli. Kostaminen näet ei tule loukatun osaksi; samaten kuin valta ei ole varma tuki, jos kohtakin toivoa täynnä. Tulevaisuus on ylipäätään huikentelevainen, mutta vaikka se onkin kaikista epävarmin, on se meille kuitenkin väliin vallan hyödyllinen; sillä koska kumpaisetkin riitapuolet pelkäävät tulevaisuuden epävarmuutta, niin he ovat enemmän varovaisia karkaamaan toistensa kimppuun".
"Nyt kun kahdenkertainen hätä meitä ahdistaa: sekä hämärä pelko tuntemattoman tulevaisuuden suhteen, että Ateenalaisten meille niin pelottava läsnä-olo, ja kun ymmärrämme, että sanotut seikat ovat meitä estäneet toimittamasta, mitä kukin meistä on halunnut, niin karkottakaamme hyökkäävät viholliset maastamme, lykäten ellei ainiaaksi, ainakin toistaiseksi yksityiset erimielisyytemme. Lyhyesti sanoen: jos seuraatte neuvojani, tulee jokainen meistä asumaan vapaassa kaupungissa, jossa meidän vallassamme on ansionsa mukaan kostaa yhtä hyvin hyväntekijälle kuin pahantekijälle. Mutta jos, luottamatta minuun, noudatatte muunsuuntaisia neuvoja, niin ei ole enää kysymys kostamisesta, vaan jos hyvin käy, niin joudumme verivihollistemme ystäviksi, mutta niitten vihollisiksi, joita kohtaan emme pakostakaan saisi olla nurjamielisiä".
"Minä puolestani, vaikka, kuten jo alussa sanoin, olen mitä suurimmasta kaupungista kotoisin, jonka ei suinkaan tarvitse hankkia puolustajia, vaan mieluummin voi hyökätä minkä kaupungin kimppuun tahansa, minä ajattelen, että meidän varovaisuudesta tulee väistyä vaarojen pakottamina. Emme saa siihen määrin pahoin pidellä vastustajiamme, että siitä vielä suuremmin itse vahingoitumme. Enkä minä ole kyllin tyhmän ylpeä, pitääkseni oman ajatukseni onnen sattuman määrääjänä, jonka yli minulla ei ensinkään ole valtaa, vaan minä teen myönnytyksiä niin paljon, kuin kohtuullista on. Samaa pyydän teitä muitakin tekemään vapaasta tahdosta, ennenkuin viholliset teitä siihen pakottavat. Sillä ei ole ensinkään häpeällistä, jos kansalainen tekee myönnytyksiä kansalaiselle. Doorilainen Doorilaiselle tai Kalkidilainen naapurillensa, sanalla sanoen, jos naapurit yhteisellä nimellä Sikeliooteiksi kutsutut, saman veden ympäröivän yhteisen maan asukkaat, tekevät myönnytyksiä toisilleen. Me kylläkin sodimme, kun niin sattuu, ja sovimme taasen yhteisesti keskusteltuamme. Mutta torjukaamme yhdistetyin voimin vierasheimolaiset, viisauden neuvomina, koska yksityisen loukkaaminen kaikille on vaarallinen, älkäämmekä milloinkaan enää kutsuko ulkomaalaisia liittolaisiksemme tai välittäjiksemme. Jos me niin toimimme, pelastamme me Sikelian kahdesta nyt vallitsevasta pahasta, karkottaen Ateenalaiset maastamme ja lakkauttaen kotoisen sodan, ja vastaisuudessa tulemme me sitä omaksi hyödyksemme vapaina viljelemään, jonka ohessa muut vieraat kansat sitä tulevat vähemmän väijymään".
Hermokrateen näin puhuttua, olivat Sikeliootat yksimieliset siitä, että keskinäinen sota oli lakkautettava ehdoilla, että jokainen saisi pitää, mitä hänen omansa oli, ja että Kamarinalaiset saisivat Morgantineen maksamalla Syrakuusalaisille määrätyn rahasumman. Ateenalaistenkin liittolaiset kutsuivat näiden päälliköt puheilleen ja sanoivat, että hekin halusivat sopia ja päästä liittoon. Nämät suostuivat heidän pyyntöönsä, ja sopimus solmittiin, jonka jälkeen Ateenalaisten laivat purjehtivat pois Sikeliasta. Mutta kun Ateenalaiset päälliköt saapuivat kotia, rangaistiin Pytodooros ja Sofoklees maanpaolla, jota vastoin kolmas päällikkö Eyrymedoon tuomittiin rahasakkoon, koska heitä syytettiin lähteneen pois lahjoittamina, vaikka olisivat voineet vallottaa Sikelian saaren. Siihenastisen menestyksensä sokaisemina arvelivat Ateenalaiset, ettei kukaan voinut heitä vastustaa, vaan että mahdollinen yhtähyvin kuin mahdoton, olipa heillä suuri tai vaillinainen varustus, oli heidän saavutettavissaan. Siihen oli syypää heidän aavistamaton menestyksensä useimmissa yrityksissään, joka heissä herätti vakavan luulon heidän jokaisen toiveensa toteutumisesta.
Koska Ateenalaiset ahdistivat Megaran kaupungin asukkaita sodalla, hyökäten kaksi kertaa vuodessa heidän alueellensa, ja kun heidän omat pakolaisensa, jotka kansa heidän kapinan tehtyä oli karkottanut, Peegaista rasittivat heitä ryöstöretkillä, niin tuumivat Megaralaiset sinä kesänä, että pakolaiset olivat laskettavat kaupunkiin, jottei kaupunki kahden puolin olisi vainon alaisena. Kun pakolaisten ystävät saivat vihiä tästä keskustelusta, niin he selvemmin kuin ennen vaativat, että tämä tuuma toteutuisi. Mutta kun kansanmielisten johtajat saivat tästä tiedon, niin pelkäsivät he, ettei kansa tämänkaltaisten vaivojen rasittamana pysyisi heidän johdettavanansa, ja sopivat Ateenalaisten päälliköiden, Arifroonin pojan Hippokrateen ja Alkisteneen pojan Deemosteneen kanssa, että jättäisivät kaupungin näitten haltuun, koska pitivät itselleen vähempänä vaarana, jos kaupunki joutuisi Ateenalaisten haltuun, kuin jos heidän neuvostansa karkotetut kansalaiset palaisivat kaupunkiin. He sopivat siitä, että Ateenalaiset ensin repisivät pitkät muurit, jotka kaupungista kulkivat noin kahdeksan stadionin matkan Nisaiaan, jotta Peloponneesolaiset eivät pääsisi apuun Nisaiasta, jossa he yksin vartioivat, ollaksensa varmat Megarasta; sitten koettaisivat he myöskin jättää yläkaupungin Ateenalaisten haltuun. Kun tämä oli tehty, antautuisivat heidän mielestänsä myöskin yläkaupunkilaiset helposti.
Kun molemmin puolin olivat sekä sanoin että toimin valmistautuneet, purjehtivat Ateenalaiset yön aikana 600 raskasaseisella, joiden johtaja oli Hippokratees, Minooas nimiseen, Megaralaiseen saareen ja piiloutuivat lähellä kaupunkia olevaan hautaan, josta otettiin tiilejä muurin rakentamiseen. Toisen päällikön, Deemosteneen, johtamat kevytaseiset Plataialaiset ja muut peripolot asettuivat väijyksiin Enyalionin temppeliin, joka on vähän lähempänä. Ainoat, jotka huomasivat heidät, olivat ne miehet, joilla oli tieto tästä yöllisestä yllätyksestä. Kun aamu koitti, menettelivät Megaralaiset seuraavalla tavalla: Jotta porttien aukaiseminen olisi heidän vallassaan, olivat he jo paljoa ennen päälliköltä hankkineet itselleen luvan yön aikana lähteä ryöstöretkelle merelle pariairoisella aluksella, jota heillä oli tapana kuljettaa vaunuilla ojaa myöten, ja ennen päivän tuloa taasen tuoda takaisin portista muurien sisäpuolelle, jotta Minooaassa Ateenalaiset huomaisivat heidän valvomisensa, vaikka ei yhtään alusta näkynyt satamassa. Kun nyt vaunut jo olivat portilla, ja nämät tavan mukaan avattiin alukselle, niin Ateenalaiset, kuten oli määrätty, tämän nähtyään, hyökkäsivät juoksujalassa väijyksistään, ehtiäkseen porteille, ennenkuin ne suljettaisiin, ja kun vaunut vielä olivat porttien suussa esteenä sen sulkemiselle. Hyökkääjät ynnä myötävaikuttavat Megaralaiset surmasivat portin vartijat, jonka jälkeen Deemosteneen johtamat Plataialaiset ja peripolot ensimmäisinä tunkeutuivat sisään siinä, missä nyt seisoo voitonmerkki. Heti sisäpuolella portteja syntyi tappelu, sillä lähimmäiset Peloponneesolaiset olivat huomanneet tapahtuman, jolloin Plataialaiset saivat voiton apuun rientävistä ja aukaisivat portit hyökkääville Ateenalaisille raskasaseisille.
Nyt riensivät Ateenalaiset muurille sitä myöten, kuin he pääsivät sisään. Harvalukuinen Peloponneesolainen vartijaväki pysyi ensin paikallaan puolustautuen, jolloin muutamia heistä kaatui, mutta useimmat turvautuivat pakoon, peläten yön aikana hyökkääviä vihollisia ja heitä ahdistavia Megaralaisia kavaltajia, koska he päälle päätteeksi arvelivat, että kaikki Megaralaiset olivat nousseet heitä vastaan. Sattuipa Ateenalaisten airut omin luvin ilmoittamaan, että se Megaralainen, joka niin halusi, saisi liittyä Ateenalaisiin, kun vaan jättäisi aseensa. Kun Peloponneesolaiset tämän kuulivat, niin he eivät enää puolustautuneet, koska arvelivat kaikkien yhdistetyin voimin taistelevan heitä vastaan, vaan pakenivat Nisaiaan. Kun aamu koitti, olivat portit jo vihollisten käsissä, ja kun tästä syntyi suuri häiriö Megaran kaupungissa, vaativat kavaltajat ja muu joukko, joka tästä tiesi, että portit avattaisiin ja hyökättäisiin ulos Ateenalaisia vastaan taisteluun. Välipuhe oli semmoinen, että Ateenalaiset heti porttien avattua hyökkäisivät sisään. Kavaltajat voitelisivat itseään öljyllä, jotta heitä ei portteja avatessa ahdistettaisi. Muuten heillä ei ollut mitään vaaraa porttien avaamisessa, sillä sopimuksen mukaan saapuisi 4,000 raskasaseista Ateenalaista ja 600 ratsumiestä Eleysiksesta, yön aikana kuljettuansa. Kun salaliittolaiset jo olivat öljynneet itsensä ja seisoivat porteilla, ilmoitti joku heistä tuuman toisille. Nämät kokoontuivat nyt ja sanoivat, ettei saisi hyökätä ulos, jota eivät milloinkaan ennen lukuisempinakaan olleet tehneet, eikä saattaa kaupunkia vaaraan, ja että he väkisten estäisivät sitä, joka koettaisi niin tehdä. He eivät ensinkään olleet huomaavinaan kavaltajien petosta, vaan muka toimivinaan yleisen hyödyn hyväksi, pysyivät he järkähtämättöminä vartioimassa portteja, niin etteivät kavaltajat voineet toteuttaa vehkeitään.
Kun Ateenalaiset päälliköt huomasivat, että oli syntynyt joku este, ja etteivät voineet valloittaa kaupunkia väkivallalla, ryhtyivät he ympäröimään Nisaiaa muurilla, arvellen Megaran pikemmin antautuvan, jos he ehtisivät vallottaa Nisaian, ennenkuin se saisi apua. He tuottivat Ateenasta kivenhakkaajia, rautaa ja muita työntarpeita. Alkaen muurista, joka oli heidän vallassaan, rakensivat he Megaraa sulkevan poikkimuurin molemmin puolin Nisaiaa mereen saakka. Muurin ja kaivoksen teko oli jaettu soturien kesken, jotka ottivat kiviä ja tiiliä esikaupungista, kaatoivat puita ja paaluttivat, missä oli tarvis. Esikaupungin talot varustivat he itselleen rintamasuojiksi. Koko tämän päivän he työskentelivät, joten muuri seuraavan päivän illalla oli miltei valmis. Koska Nisaian asukkaat pelkäsivät ravinnon puutetta, kun he ainoastaan päiväksi toivat itselleen ruokatavaroita yläkaupungista, ja otaksuivat, etteivät Peloponneesolaiset aivan pian ehtisi apuun, ja sen lisäksi arvelivat Megaralaisten olevan heille vihamielisiä, niin sopivat he Ateenalaisten kanssa, että jokainen, jätettyänsä aseet, saisi lunastaa itseään vapaaksi määrätyllä rahasummalla, mutta että Ateenalaiset saisivat menetellä, miten halusivat, Lakedaimonilaisten päällikön ja muitten kaupungissa oleskelevien Lakedaimonilaisien suhteen. Näillä ehdoilla he lähtivät ulos. Ateenalaiset repivät Megaran puoleisen osan pitkiä muuria, ja varustautuivat vallotettuansa Nisaian lisätoimiin.
Lakedaimonilainen Telliksen poika Brasidas sattui tähän aikaan olemaan Sikyoonin ja Korinton seuduilla, valmistautuen retkelle Trakiaa vastaan. Kuultuansa muurien vallottamisesta, ja ollen huolissaan Nisaiassa olevista Lakedaimonilaisista sekä peljäten, että Megara vallotettaisiin, käski hän lähettilään kautta Boiootialaisia mitä nopeimmin sotajoukkoineen yhtymään häneen Tripodiskon läheisyydessä. Tämän niminen kylä löytyy Megaran alueella Geraneian vuoren juurella. Brasidaalla itsellään oli 2,700 raskasaseista Korintolaista, 400 Fliasilaista, 600 Sikyoonilaista, ja lisäksi ne, jotka hän jo ennen oli pestannut. Näillä hän vielä arveli ehtivänsä pelastamaan Nisaian vihollisten hyökkäyksiltä. Kun hän, saavuttuansa yönaikaan Tripodiskoon, sai tiedon tapahtumasta, valitsi hän 300 miestä joukostaan, joilla hän, ennenkuin hänen tulonsa tuli tunnetuksi, lähestyi Megaraa Ateenalaisten huomaamatta, ja ilmotti tahtovansa ja ehkäpä todellakin tahtoi, jos voisi, koettaa valloittaa Nisaian. Hänen päätuumansa oli tunkeutua sisään Megaraan, saadaksensa sen varmasti valtaansa. Hän pyysi sentähden päästä sisään tähän kaupunkiin, väittäen että hän toivoi vallottavansa Nisaian takaisin.
Megarassa olevat puolueet pelkäsivät kumpikin, toinen että Brasidas, tuomalla pakolaiset kaupunkiin, pakottaisi heidät pakenemaan; toinen taasen että kansa, peläten samaa, ahdistaisi heitä, ja että kaupunki sisällisten taisteluiden kautta, semminkin kun Ateenalaiset läheltä heitä väijyivät, joutuisi perikatoon. He eivät siis laskeneet häntä kaupunkiin, vaan kummatkin päättivät rauhassa odottaa tapahtumien menoa, toivoen että Ateenalaiset ja apuun rientäneet Lakedaimonilaiset keskenään joutuisivat taisteluun, arvellen itselleen olevan varmempaa silloin osoittautua ystäviksi voittajille. Mutta kun ei Brasidas päässyt kaupunkiin, palasi hän sotajoukkonsa luokse.
Päivän valjetessa saapuivat Boiootialaiset. He olivat jo ennenkuin saivat Brasidaan käskyn, aikoneet lähettää apua Megaraan sekä saapuneet Plataiaan. Kun nyt sanansaattaja tuli, niin he rohkaistuivat vielä enemmän ja palasivat, lähetettyään 2,200 raskasaseista ja 600 ratsumiestä apuun, sotajoukon enemmistöllä kotiin. Näiden saavuttua, oli Brasidaalla yhteensä 6,000 raskasaseista. Ateenalaiset raskasaseiset olivat asettuneet taistelun rintamaan, mutta heidän kevytaseisensa olivat hajallaan tasangolla. Boiootialaiset ratsumiehet tekivät äkkiarvaamatta hyökkäyksen viimemainituita vastaan ja ajoivat heidät pakoon aina rannalle saakka, sillä Megaralaiset eivät tätä ennen olleet mistään saaneet apua. Nyt asettui Ateenalainen ratsuväki heitä vastaan, ja pitkällinen ratsutappelu syntyi, jossa ei kumpikaan katsonut joutuneensa tappiolle. Sillä Ateenalaiset kyllä surmasivat Boiootialaisen ratsupäällikön ja osan Boiootialaisia, jotka olivat ratsastaneet aina Nisaian läheisyyteen asti, ryöstivät heiltä sotapuvut ja veivät mukanaan heidän kaatuneensa, jotka he kumminkin sopimuksen suojassa luovuttivat, jonka jälkeen he pystyttivät voitonmerkin. Mutta sotajoukot erosivat kuitenkin, kumpikaan saamatta ratkaisevaa voittoa, Boiootialaiset yhtyen kansalaisiinsa, Ateenalaiset palaten Nisaiaan.
Tämän jälkeen lähestyi Brasidas soturineen enemmän rantaa ja Megaran kaupunkia. He asettuivat sopivaan paikkaan, jossa he sota-asennossa pysyivät taistelematta, arvellen että Ateenalaiset ahdistaisivat heitä ja käsittäen Megaralaisten odottavan, mille puolelle voitto kallistuisi. Tämä näytti Peloponneesolaisista kahdessa suhteessa etuisalta: ensinkin he eivät olleet alottaneet taistelua eivätkä ehdoin tahdoin heittäytyneet vaaraan, vaan selvästi osottamalla kyllä olevansa valmiit puolustautumaan, voivat he ikäänkuin itsestään pitää itseänsä voittajina, ja samalla oli tämä heille toiselta puolin edullisinta Megaralaisiin nähden. Sillä jos he eivät ensinkään olisi esiintyneet taistelunhaluisina, niin heiltä voiton toivo tykkänään haihtuisi, mutta jos he joutuisivat tappiolle, olisi kaupunki samalla menetetty. Jos Ateenalaiset eivät haluaisi ryhtyä taisteluun, olivat he miekanlyönnittä saavuttaneet sen, minkä tähden he olivat saapuneet, niinkuin tapahtuikin. Ateenalaiset lähtivät kyllä ulos kaupungista ja asettuivat pitkien muurien eteen, mutta pysyivät liikkumatta, koska eivät vihollisetkaan hyökänneet esiin. Ateenalaisten päälliköt pitivät vaaraa heille itselleen suurempana, koska oli taisteltava lukuisampaa vihollista vastaan, joka jo taistelun alussa oli saavuttanut miltei täydellisen voiton heistä. Voittajina arvelivat he korkeintaan vallottavansa Megaran; joutuneina tappiolle he menettäisivät parahimmat raskasaseisensa; Peloponneesolaisten sotajoukon jokainen osasto niinkuin myöskin sen liittoväki sitävastoin oli valmis heittäytymään vaaraan. Kotvan aikaa pysyivät kumpaisetkin toistensa kimppuun hyökkäämättä, mutta vihdoin lähtivät ensin Ateenalaiset Nisaiaan, ja sitten Peloponneesolaiset lähtöpaikkaansa. Koska Ateenalaiset olivat karttaneet taistelua, rohkaistuivat pakolaisten Megarassa olevat ystävät suuresti ja aukaisivat portit Brasidaalle itselleen kuten ainakin voittajalle, ja toisten kaupunkien päälliköille, ja ryhtyivät keskusteluihin heidän kanssaan, jota vastoin Ateenan puoluelaiset olivat suuresti peloissaan.
Liittolaiset hajaantuivat tämän jälkeen kukin kaupunkiinsa, ja Brasidas valmisti, saavuttuansa Korinttoon, sotaretkeä Trakiaan, jota varten hän alkuaan olikin lähtenyt liikkeelle. Kun Ateenalaiset olivat lähteneet kotiaan, pakeni osa niistä, jotka Megaran kaupungissa olivat pitäneet Ateenalaisten puolta, koska tiesivät tuumansa olevan ilmi; toiset taasen sopivat pakolaisten ystävien kanssa, että Peegaissa olevat pakolaiset pääsisivät takaisin, heidän pyhin valoin vannottuansa, etteivät kostaisi vastapuoluelaisilleen, vaan aina toimisivat kaupungin eduksi. Mutta hädin tuskin olivat nämät miehet päässeet hallitukseen, ennenkuin he, pitäessään sotaväenkatselun, hajoittivat sotilasosastot erilleen, ja valitsivat vastustajistaan ja niistä, jotka heidän mielestään enin pitivät Ateenalaisten puolta, noin 100 miestä, joista he pakottivat kansaa julkisesti äänestämään, ja jotka he, kun nämät julistettiin syyllisiksi, surmasivat. Tämän tehtyänsä he asettivat kaupunkiin harvainvaltaisen hallituksen, joka aniharvojen henkilöiden toimeenpaneman vallankumouksen synnyttämä hallintomuutos hyvin kauan aikaa pysyi pystyssä.
Tänä kesänä aikoivat Mytileeneeläiset panna toimeen Antandroksen linnoittamisen, jota he jo kauan olivat miettineet. Mutta kun Ateenalaisten Helleespontoksessa olevien veronnosto-laivojen päälliköt Deemodokos ja Aristeidees, sillä kolmas heistä Lamakos oli kymmenellä laivalla purjehtinut Pontokseen, saivat vihiä tästä tuumasta, syntyi heissä pelko, että siitä tulisi yhtäläinen suojapaikka, kuin Anaiasta, Samoksen saarella, johon Samoksesta pakoon ajetut olivat asettuneet, ja josta he avustivat Peloponneesolaista laivastoa, lähettäen sille perämiehiä, jota paitsi he herättivät levottomuuksia Samoksen kaupungissa ja tarjosivat suojaa sieltä karkotetuille. Sentähden kokosivat he sotajoukon liittolaisten keskuudesta, purjehtivat Antandrokseen ja vallottivat takaisin tämän paikkakunnan, saatuansa voiton heitä vastaan hyökkäävistä vihollisista. Vähän tämän jälkeen menetti Lamakos, joka oli purjehtinut Pontokseen ja ankkuroinut Heerakleootiin edustalle Kaleeksjoen läheisyyteen, laivansa ylängöllä äkkiä syntyneen vedenpaisumisen kautta. Hän saapui itse soturineen, kuljettuaan jalkaisin Aasiassa toisella puolella salmea asuvien Trakialaisten Bitynialaisten alueen halki, Pontoksen suulla sijaitsevaan Kalkeedon nimiseen Korintilaiseen siirtokuntaan.
Tänä kesänä saapui Ateenalainen päällikkö Deemostenees, heti palattuansa Megaralaisten alueelta, 40 laivalla Naupaktokseen. Muutamat Boiootialaiset miehet olivat näet tehneet sopimuksen Hippokrateen ja hänen kanssansa, haluten muuttaa hallitusmuodon kaupungeissa kansanvaltaiseksi, kuten oli Ateenassa. Eräs pakolainen Teebaista, nimeltä Ptoiodooros, ajoi tätä asiaa innokkaimmin. Toisilla oli aikomus jättää heidän käsiinsä Sifai, joka on merikaupunki Krisaion lahden rannalla Tespilaisessa maassa; toiset taas Orkomenoksesta olevat halusivat samoten jättää heille Kaironeian, joka on veronalainen nykyiselle Boiootialaiselle Orkomenokselle, jota ennen kutsuttiin Minyalaiseksi. Tässä toimessa olivat varsinkin Orkomenolaiset pakolaiset innokkaita ja pestasivat miehiä Peloponneesoksestakin. Kaironeia sijaitsee Boiootian rajalla Fookilaiseen Fanotiksen kaupunkiin päin: Fookilaisia oli näet myöskin osallisina salaliittoon. Ateenalaisten tuli vallottaa Deelion, joka on Apolloonin temppeli Tanagrassa Euboiaan päin. Tämän kaiken tuli tapahtua määrättynä päivänä, jotta Boiootialaiset eivät kokoontuneina voisi tulla Deelionille avuksi, vaan jotta jokainen olisi kiinni omissa toimissaan. Jos tämä heiltä onnistuisi, ja jos Deelion linnotettaisiin, toivoivat he helposti panevansa tuumansa toimeen; ja jos kohtakaan ei heti saataisi uudistuksia aikaan valtiomuodossa, niin vanhat olot eivät kuitenkaan hyvin kauan voineet pysyä pystyssä, kun heillä oli käsissään sanotut paikat, joista he, kun suojapaikka oli lähellä, voivat tehdä ryöstöretkiä maassa. Kun täten salaliittolaiset saisivat apua Ateenalaisilta, jota vastoin vastustajat olivat hajallaan, niin aikaa voittaen onnistuisi ensinmainituilta järjestää hallitus oman mielensä mukaan.
Tämänsuuntainen oli mainittu salaliitto. Hippokratees aikoi itse sopivalla ajalla sotajoukolla käydä Ateenasta Boiootilaisia vastaan, mutta lähetti Deemosteneen 40 laivallaan edeltäpäin Naupaktoon, jotta tämä koottuansa sotureita niiltä seuduilta Akarnaanialaisilta ja muilta liittolaisilta, purjehtisi Sifaihin, joka kavallettaisiin hänelle. Päivä määrättiin heille, jona tämä oli tehtävä. Kun Deemostenees saapui, olivat Akarnaanialaiset pakottaneet Oiniadain yhtymään Ateenalaisten liittoon. Hän asetti sentähden liikkeelle kaikki sikäläiset liittolaiset ja kulki ensin Salyntiota ja Agraialaisia vastaan. Kukistettuansa nämät, valmistautui hän sopivassa tilaisuudessa hyökkäämään Sifaita vastaan.
Samaan aikaan kesästä lähti Brasidas 1,700 raskasaseisella Trakiaan. Saavuttuansa Trakinilaiseen Heerakleiaan, lähetti hän edeltäkäsin ystävilleen Farsalossa sanansaattajan, pyytäen heitä saattamaan häntä läpi heidän maansa. Hänen pyynnöstään tulivat nyt Akaian Melitiaan Panairos, Dooros, Hippolokidas, Torylaos ja Strofakos, Kalkidilaisten kesti-ystävä, joiden saavuttua hän lähti matkalle. Paitsi muita Tessalialaisia seurasi häntä myöskin Perdikkaan ystävä Nikonidas Larissasta. Muutenkin oli vaikeaa ilman opasta kulkea Tessalian maan halki, mitä sitten sotajoukolle, koska kaikista Helleeneistä näytti yhtä epäiltävältä, jos joku pyynnöttä kulki naapurin alueen kautta, ja varsinkin Brasidaan sotajoukolle, kun Tessalialaiset aina olivat olleet Ateenalaisille ystävällisiä. Näin ollen, ei hän ensinkään olisi voinut päästä Tessalian läpi, ellei yksinvalta enemmän kuin kansanvalta olisi siellä vallinnut. Nytkin olivat vastapuoluelaiset Enipeos joen varrella estämässä häntä, ilmottaen hänen loukkaavan oikeutta, jos hän, ilman yleistä suostumusta, jatkaisi matkaansa. Hänen saattajansa sanoivat, etteivät he asukkaiden suostumuksetta aikoneet saattaa häntä maan läpi, vaan että he olivat seuranneet häntä, kun hän arvaamatta oli tullut. Brasidas itse sanoi, että hän kulki heidän maansa läpi heidän ystävänänsä, käydessään sotimaan vihamielisiä Ateenalaisia, mutta ei suinkaan heitä vastaan, ja ettei Tessalialaisten ja Lakedaimonilaisten välillä hänen käsityksensä mukaan ollut mitään vihaa, joka estäisi heitä kulkemasta toistensa maassa, mutta ettei hän nytkään väkisten jatkaisi kulkuaan, jota hän ei olisikaan voinut tehdä, vaan pyysi, etteivät häneltä sulkisi tietä. Tämän kuultuaan poistuivat Tessalialaiset. Saattajiensa neuvosta jatkoi Brasidas viipymättä nopeudella matkaansa, ennenkuin suurempi joukko asettuisi häntä estämään. Samana päivänä, jona hän lähti Melitiasta, ennätti hän Farsalokseen ja leiriytyi Apidanon virralle, josta hän lähti Fakioniin ja sieltä Perraibiaan. Sieltä lähtivät hänen Tessalialaiset saattajansa kotiaan. Perraibialaiset, jotka ovat Tessalialaisten alamaisia, seurasivat häntä Perdikkaan valtakunnan kuuluisaan Dioniin, joka kaupunki sijaitsee Olympoksen juurella Makedoniassa Tessalian rajalla.
Tällä tavalla ennätti Brasidas kulkea Tessalian läpi, ennenkuin kukaan kulki häntä estämään, joten hän pääsi Perdikkaan luokse ja Kalkidikeen maahan. Sillä kun Ateenalaiset onnistuivat toimissaan, olivat heistä luopuneet Trakialaiset ja Perdikkas pelosta kutsuttaneet sotajoukon Peloponneesoksesta, niinkuin myöskin Kalkidilaiset, koska arvelivat Ateenalaisten ensin hyökkäävän heidän kimppuunsa, jota tuumaa myöskin ne naapurikaupungit kannattivat, jotka eivät olleet Ateenalaisista luopuneet. Perdikkas kylläkään ei julkisesti ollut Ateenalaisten vihollinen, vaan pelkäsi heitä kuitenkin itsensä ja heidän vanhojen riitojen takia, ja varsinkin koska hän halusi kukistaa Lynkeestiläisten kuninkaan Arribaioksen. Heidän onnistui sitä helpommin saada sotajoukko avukseen Peloponneesoksesta, kun Lakedaimonilaiset eivät tähän aikaan omassa maassaan menestyneet hankkeissaan.
Sillä kun Ateenalaiset rasittivat Peloponneesosta ja varsinkin Lakedaimonilaisten maata, toivoivat viimemainitut paraiten pääsevänsä heistä, jos he puolestaan ahdistaisivat vihollisiaan lähettämällä sotajoukon heidän liittolaisiaan vastaan, semminkin kun nämät olivat taipuisat hankkimaan heille muonaa ja olivat heiltä pyytäneet apua kapinaansa varten. Täten oli heillä myöskin tilaisuus tekosyyllä lähettää pois joukko Heilooteja. Sillä he pelkäsivät, että nämät käyttäisivät tilaisuutta kapinaan, kun Pylos oli vihollisten vallassa. Sentähden he kerran olivat keksineet seuraavan keinon: Lakedaimonilaiset olivat aina olleet suuresti varuillaan Heilootein suhteen, ja koska he silloin pelkäsivät heidän nuorisonsa paljoutta, ilmottivat he, että ne Heilootit, jotka luulivat olleensa heille hyödyllisimmät sodassa, muka vapautettaisiin. He tekivät tämän, pitäen niitä, jotka enin halusivat päästä vapaiksi, myöskin taipuvaisimpina kapinaan. Näistä valitsivat he noin parisen tuhatta, jotka ikäänkuin vapautettuina kulkivat seppelöittyinä pyhäköstä pyhäkköön. Mutta vähää jälestäpäin katosivat he, kenenkään tietämättä, millä lailla he olivat kuolleet. Nytkin he halullaan lähettivät Brasidaalle 700 raskasaseista Heilootia; muut soturinsa oli hän pestannut Peloponneesoksesta.
Itse Brasidaan lähettivät Lakedaimonilaiset, koska hän mielellään halusi lähteä ja Kalkidilaisten kehotuksesta, koska häntä Spartassa pidettiin kaikkeen kykenevimpänä, ja kun hän oli lähtenyt retkelle, osottautui hän suuriarvoiseksi Lakedaimonilaisille. Sillä tällöin hän heti oikeudenmukaisella ja tasapuolisella käytöksellään kaupunkeja kohtaan sai vallan monta niistä luopumaan Ateenalaisista sekä vallotti osan niistä kavaltajien avulla, joten Lakedaimonilaisilla oli tilaisuus sopia, jos halusivat, sekä lunastaa omia kaupunkejaan toisia vallotettuja vastaan, ja muuttaa sota Peloponneesoksesta. Ja paljoa myöhemmin, Sikelian sodan jälestä, herätti Brasidaan tällöin osottama jalous ja taito, jonka toiset kokemuksesta tunsivat, ja josta toiset olivat kuulleet puhuttavan, Ateenalaisten liittolaisissa suurta suopeutta Lakedaimonilaisia kohtaan. Sillä koska hän oli ensimmäinen ulkomaalle lähetetty päällikkö ja silloin kaikissa esiintyi kunnon miehenä, niin hän jätti jälkeensä lujan luottamuksen, että toisetkin Lakedaimonilaiset olisivat samankaltaisia.
Kun Brasidas nyt oli saapunut Trakiaan, niin Ateenalaiset, kuultuaan tämän, kohtelivat Perdikkasta vihollisena, pitäen häntä syypäänä tähän retkeen, ja asettivat sikäläiset liittolaisensa tarkemman valvonnan alaisiksi.
Perdikkas kulki heti Brasidaan ja oman sotajoukkonsa kanssa Makedonialaisten Lynkeestiläisten kuningasta, Bromeroksen poikaa, Arribaiosta vastaan, joka oli hänen lähin naapurinsa, mutta epäsovussa hänen kanssaan, koska Perdikkas tahtoi kukistaa häntä. Kun hän Brasidaan kanssa sotajoukolla oli Lynkokseen tunkeutumaisillaan, sanoi Brasidas, että hän, ennenkuin ryhdyttiin vihollisuuksiin, halusi koettaa saada, jos vaan voisi, Arribaioksen Lakedaimonilaisten liittolaiseksi. Sillä tämä oli jo ilmottanut olevansa taipuisa tunnustamaan Brasidaan riidanratkaisijaksi. Läsnäolevat Kalkidilaiset lähettiläät kehottivat häntä myöskin pitämään Perdikkasta pelossa, jotta hän olisi taipuvaisempi heidän tuumiinsa. Niinikään olivat Perdikkaan lähettiläätkin Lakedaimonissa lausuneet siihen suuntaan, että hän saattaisi monta naapurikansaa heidän liittoonsa. Tämänkaltaisista syistä katsoi Brasidas soveliaammaksi saada Arribaioksen seikat keskustelun kautta suoritetuiksi. Perdikkas kyllä väitti, ettei hän ollut kutsunut Brasidasta välittäjäksi, vaan niiden hävittäjäksi, jotka hän osotti, ja sanoi Brasidaan menettelevän väärin häntä kohtaan sopimalla Arribaioksen kanssa, kun hän ravitsi puolet sotajoukosta. Mutta huolimatta Perdikkaan paheksumisesta ja vastaväitteistä kävi hän kuitenkin Arribaioksen puheilla, ja tämän keskustelunsa johdosta vei hän sotajoukkonsa pois, hyökkäämättä Arribaioksen alueelle. Loukkautuneena tästä ei Perdikkas sen jälkeen antanut muonaa puolelle, vaan ainoastaan kolmannelle osalle sotajoukkoa.
Samana kesänä heti tämän jälkeen hyökkäsi Brasidas Kalkidilaisten kanssa vähän ennen viljankorjuuta Andrilaisten Akantos nimistä siirtolaa vastaan. Sen asukkaat olivat kahta mieltä hänen päästämisestään kaupunkiinsa. Toiset olivat Kalkidilaisten kanssa pyytäneet häntä tulemaan, mutta kansa oli toista mieltä. Pelko korjaamattoman viljan tähden sai kansan kuitenkin suostumaan Brasidaan pyyntöön, että hän yksin laskettaisiin heidän puheilleen, ja että tekisivät päätöksensä, vasta kun olivat kuulleet hänen sanojaan. Ollakseen Lakedaimonilainen, hän ei ollut mikään kykenemätön puhuja. Astuttuansa kansan eteen puhui hän näin:
"Akantoksen miehet! Lähettämällä minut tänne sotajoukon kanssa ovat Lakedaimonilaiset selvästi osottaneet syyn, minkä tähden he jo sodan alussa ilmottivat tarttuneensa aseisin, nimittäin vapauttaaksensa Hellaan Ateenalaisten vallasta. Jospa tulemmekin myöhään, odottamatta jouduttuamme tappiolle toisaalla, kun me yksin, saattamatta teitä vaaraan, toivoimme kukistavamme Ateenalaiset niin älköön kukaan meitä siitä moittiko. Kun me nyt sopivaan aikaan olemme saapuneet, koettaaksemme yhdessä kukistaa heidät, olen minä vallan kummissani, että minulta suljette porttinne, ja ettette ole iloissanne tulostani. Me Lakedaimonilaiset luulimme tulevamme liittolaistemme luokse, ja että ennenkuin todella saavuimme, meitä ajatuksissanne odotettiin teidän toivoessanne, että tulisimme. Sentähden olemme me valittamatta heittäytyneet tämmöisiin vaaroihin, kulkien vihollisten maan halki monta päivää. Olisi siis varsin hämmästyttävää, jos teillä olisi jotakin muuta mielessä, jos te toisin sanoin vastustaisitte teidän omaanne ja muiden Helleenien vapautta. Sillä ei siinä kyllin, että te minua vastustaisitte, vaan myöskin ne, joitten luokse lähtisin, tulisivat vastahakoisesti yhtymään, tehden vaikeuksia, jos te, joitten luokse ensin olen tullut, suuri-arvoisen kaupungin ja varsin älykkäinä pidetyt asukkaat, ette laskisi minua kaupunkiinne. En voisi mitään muuta pätevää syytä tuoda esiin, kuin että tarjoisin teille oikeudettoman vapauden, tahi että olen kykenemätön kostamaan Ateenalaisille, jos kävisivät hyökkäämään. Mutta eiväthän Ateenalaiset, vaikkakin lukuisammat, tahtoneet ryhtyä taisteluun, kun minä tämän nyt johtamani sotajoukon kanssa olin rientänyt Nisaian avuksi, eikä suinkaan ole otaksuttavaa, että he teitä vastaan lähettäisivät niin suurta sotajoukkoa, kuin heidän silloinen sotavoimansa Nisaian edustalla purjehtivalla laivastolla".
"Minä puolestani en suinkaan tule pahassa tarkotuksessa, vaan ainoastaan Helleenien vapauttamista varten, vannotettuani Lakedaimonilaisia vallanpitäjiä pyhimmillä valoilla lupaamaan, että minun valtiolle hankkimani liittolaiset saavat pysyä itsenäisinä, ja samaten en minä väkivallalla enkä petoksella tahdo saattaa teitä liittolaisiksemme, vaan päinvastoin auttaa teitä pääsemään Ateenalaisten orjuudesta. Teidän ei siis tule pitää epäluuloa minua vastaan, kun vannon pyhimmät valat, eikä liioin pitää minua kykenemättömänä auttamaan, vaan luottamuksella yhtyä minuun. Jos joku erityisesti, ehkä pelosta, että jättäisin kaupungin muutamien henkilöiden haltuun, on nurjamielinen minua kohtaan, älköön hän sitä pelätkö, sillä en minä ole tullut puolueita suojelemaan, koska en pidä senkaltaista vapautta minäkään, jos poiketen isien tavoista tekisin kansan muutamien henkilöiden orjaksi tahi vähemmistön kansan palvelijoiksi. Sehän olisi vaikeampaa, kuin vieras valta, eikä se meille Lakedaimonilaisille tuottaisi kiitollisuutta vaivoistamme, vaan saisimme osaksemme syytöksiä, emmekä kunniaa ja arvoa. Ne syytökset, joitten tähden me nyt sodimme Ateenalaisia vastaan, tulisivat meidän osaksemme vielä inhottavammassa muodossa, koska he eivät ole teeskennelleetkään rehellisyyttä. Sillä kunnon miehelle on häpeällisempää rikastua kauniinnäköisellä petoksella, kuin peittämättömällä väkivallalla: sillä jälkimmäinen onnistuu voiman oikeudella, jonka sattuma hänelle on suonut, vaan edellinen vääryydellä ja kavalluksella. Sentähden me olemmekin vallan varovaisia meidän etuamme koskevissa asioissa".
"Te ette voi saada varmempaa takuuta valojemme lujuudesta, kuin minkä tekomme tarjoavat verrattuina sanoihimme, sillä tämähän soveltuu hyötyymme. Mutta jos te huolimatta näistä minun lupauksistani väitätte, että teidän on mahdoton myöntyä pyyntööni, ja vaikka hyvänsuopeina minulle kuitenkin torjutte minut luotanne, vaikkette ole kärsineet mitään pahaa; jos sanotte vapauden tuntuvan teistä vaaralliselta ja että se on tarjottava niille, jotka vaaratta voivat ottaa sen vastaan; ja ettei sitä väkisten pidä tyrkyttää kenellekään; niin otan minä tämän maan jumalat ja pyhät suojelijat todistajiksi, etten ole voinut teitä taivuttaa, vaikka hyvässä tarkoituksessa olen tullut, ja koetan hävittämällä aluettanne pakottaa teitä suostumaan, enkä arvele sillä oikeutta loukkaavani. Sillä siihen minulla on kaksi pätevää syytä: ensinkin Lakedaimonilaisten puolesta, koska nämät, huolimatta teidän ystävyydestänne, eivät loukkaantumatta voi kärsiä, että te rahallista apua antamalla Ateenalaisille loukkaatte heitä; ja toiseksi Helleenien puolesta, ettette olisi esteenä heille heidän orjuutensa lakkauttamisessa. Sillä me toimisimme väärin, jos me, Lakedaimonilaiset, emme vapauttaisi teitä vasten tahtoannekin, kun yleinen hyöty niin vaatii. Emmehän me tavottele itsellemme valtaa, vaan kun ennemmin harrastamme muitten etua, tekisimme me useimmille väärin, jos me, hankkiessamme kaikille itsenäisyyttä, suvaitsisimme teidän vastustaa tätä. Tehkää nyt viisas päätös ja kilpailkaa ollaksenne ensimmäiset Helleenien vapauttamisessa, hankkien itsellenne ikuisen kunnian, ja samalla pelastuen vaarasta; seppelöitkää koko kaupunkinne kunniarikkaalla nimellä."
Näin puhui Brasidas. Kun Akantokselaiset tämän jälkeen kokoontuivat, sai kumpikin katsantokanta salaisessa äänestyksessä runsaasti puolustajia, mutta lopulta pääsi salaisessa äänestyksessä Brasidaan viehättävän puheen johdosta ja huolesta sadon tähden se mielipide vallalle, että oli luovuttava Ateenalaisista. Vannottaen Brasidasta samoilla valoilla, jotka Lakedaimonin vallanpitäjät olivat vannoneet, lähettäessään hänet matkaan, että hänen hankkimansa liittolaiset jäisivät itsenäisiksi, laskivat he sotaväen kaupunkiin. Vähää myöhemmin luopui myöskin Andrilaisten Stageiros niminen siirtola Ateenalaisista. Nämät olivat tämän kesän tapahtumat.
Heti alussa seuraavaa talvea, jolloin Boiootia oli jätettävä Ateenalaisten päälliköille, Hippokrateelle ja Deemosteneelle, oli Deemosteneen purjehdittava ahdistamaan Sifaita, ja Hippokrateen Deelionia vallottamaan. Mutta erehdys tapahtui päivämäärän suhteen, jolloin molempien piti lähteä matkalle, ja niin purjehti ensin Deemostenees Sifaihin, mukanaan laivoissa Akarnaanialaisia sotureita ja sikäläisiä liittolaisia; mutta hän palasi sieltä tyhjin toimin, koska Fookilainen mies Fanotiksesta, nimeltä Nikomakos, oli ilmottanut hänen tuumansa Lakedaimonilaisille, ja nämät Boiootialaisille. Silloin kaikki Boiootialaiset riensivät apuun, sillä Hippokratees ei vielä ollut saapunut heidän maahansa ahdistamaan heitä, ja ehtivät vallottaa Sifain ja Kairooneian. Kun salaliittolaiset kuulivat tästä erehtymisestä, niin eivät he enää vehkeilleet kaupungeissaan.
Hippokratees kutsui aseisiin koko Ateenalaisen sotajoukon ja metoikit niinkuin myöskin kaikki kaupungissa asuvat muukalaiset, ja saapui myöhemmin Deelioniin, jolloin Boiootialaiset jo olivat palanneet Sitaista. Hän leiriytyi sotajoukkoineen Deelionin läheisyyteen ja alkoi linnottaa Apolloonille pyhitettyä aluetta seuraavalla tavalla. Hän kaivatti haudan pyhäkön pihan ja pyhäkön ympäri ja heittäytti siitä kaivetun mullan muuria vastaan, vahvistaen rakentamansa linnoituksen paaluilla. Hän leikkautti myöskin pyhäkön ympärillä kasvavat viiniköynnökset sekä heitti ne ja puretuista rakennuksista otetut kivet ja tiilet sinne, kaikin tavoin koettaen saada linnoituksensa kohoamaan. Puiset tornit rakennettiin sopiviin paikkoihin, missä pyhäkön rakennukset eivät riittäneet, sillä entinen pylväskäytävä oli hävinnyt. Alotettuansa työn kolmantena päivänä, sen jälkeen kuin olivat lähteneet kotoa, työskentelivät he koko sen päivän ja neljännen päivän sekä viidettä päivää puolipäivään saakka. Kun työ oli miltei valmis, lähti sotajoukko Deelionista, ikäänkuin palatakseen kotia, noin kymmenen stadiota. Suurin osa kevytaseisista jatkoikin matkaansa, mutta raskasaseiset pysähtyivät levähtääksensä. Hippokratees jäi Deelioniin asettaakseen vartijoita ja määräämään, mitä vielä oli tehtävä linnoituksen suhteen.
Niinä päivinä kokoontuivat Boiootialaiset Tanagraan. Kun heitä oli saapuvilla kaikista kaupungeista, ja he saivat tiedon Ateenalaisten palaamisesta kotia, niin kaikki muut boiootarkit, joita oli 11, kielsivät heitä ryhtymästä taisteluun, koska Ateenalaiset eivät enää olleet Boiootiassa, vaan olivat pysähtyneet aivan Oroopian rajalle. Mutta Aioladoksen poika Pagoondas, joka Lysimakidoksen pojan Ariantidoksen kanssa oli boiootarkki Teebaista ja joka silloin oli ylijohtaja, halusi ryhtyä taisteluun ja arveli hyödyllisemmäksi koettaa onneaan. Sentähden kutsui hän eri lokokset peräkkäin esille, jotteivät kaikki yhtaikaa jättäisi aseitaan, sekä taivutti Boiootialaiset hyökkäämään Ateenalaisten kimppuun ja ryhtymään taisteluun, puhuen seuraavasti:
"Boiootian miehet! Ei kenellekään meistä päälliköistä pitäisi juolahtaa mieleen, ettei nyt olisi sopivaa käydä taisteluun Ateenalaisia vastaan, koskeivät he enää ole tavattavissa Boiootiassa. Sillä rakennettuansa linnoituksen, aikovat he käydä rajoilta hävittämään Boiootiaa. He ovat siis vihollisemme, missä maassa tahansa tapaamme heitä, ja missä vaan he tulevat harjottamaan vihollisuuksiansa. Jos nyt jostakin näyttää varmemmalta pysyä rauhassa, älköön hän pettykö. Sillä se, jolta toinen uhkaa ryöstää omaisuuden, ei voi laskea asioista yhtä varovaisesti kuin se, jonka omaisuus ei ole vaarassa, vaan joka koettaa saada vielä enemmän. Meillä on isiltä peritty tapa torjua päältämme hyökkäävää vihollista, yhtä hyvin naapurimaassamme kuin omassa kotimaassammekin, ja varsinkin Ateenalaisia sitä enemmän, koska ovat naapurimme. Sillä jokaisen on velvollisuus puolustautua naapurikaupunkeja vastaan ja siten pelastaa vapauttaan; ja sitä enemmän noita vastaan, jotka eivät ainoastaan koeta orjuuttaa lähiseutuja, vaan myöskin kaukaisia maita. Miten ei meidän heitä vastaan tulisi taistella viimeiseen saakka? Varotuksena olkoon meille heidän käytöksensä merentakaista Euboiaa ja useimpia muita Helleenejä kohtaan. Meidän on muistaminen, että naapurit ylipäätään taistelevat keskenään rajoista, mutta että meille ei jää yhtään varmaa rajaa, jos me joudumme tappiolle: sillä he tulevat väkisten vallottamaan koko meidän maamme. Sitä vaarallisempi, kuin muille, on siis meille heidän naapuruutensa. Tavallisesti hyökkäävät viholliset, voimaansa luottaen, niitten kimppuun, jotka rauhassa odottaen torjuvat heitä päältään, ainoastaan jos heitä ahdistetaan heidän omassa maassaan; mutta he ovat vähemmän valmiit ahdistamaan niitä, jotka käyvät heitä vastaan rajojensa ulkopuolelle, ja vieläpä alkavat taistelun, jos heillä siihen vaan on tilaisuutta. Kun me olimme heiltä saaneet voiton Korooneiassa, heidän hyökättyänsä puolueitten rasittamaan maahamme, olemme me tähän saakka säilyttäneet häiritsemättömän rauhan Boiootiassa. Muistaen tämän, on meidän vanhempien velvollisuus toimia samaten, kuin ennen, ja nuorten, kunnollisesti esiintyneitten isien poikina, tulee koettaa olla häväisemättä perimiänsä hyveitä. Luottakaamme, että meidän puolellamme on jumala, jonka temppeliä he laittomasti ovat linnottaneet ja pitävät hallussaan, ja uhreihin, jotka meille osottauvat niin suotuisiksi, ja hyökätkäämme rohkeamielisinä torjumaan heitä maastamme. Näyttäkäämme heille, että karatkoot ryöstämään niitä, jotka eivät puolustaudu, vaan että eivät taistelutta pääse niitten luota, jotka jalosti taistelulla puolustavat maansa vapautta, eivätkä salli, että muittenkaan maata vääryydellä orjuutetaan!"
Tällaisilla kehoituksilla sai Pagoondas Boiootialaiset käymään Ateenalaisia vastaan. Hän järjesti kiiruusti sotajoukon taistelukuntoon ja vei sen vihollista vastaan, sillä jo oli ilta päivästä. Kun hän oli tullut lähelle vihollisten sotajoukkoa, pysähtyi hän paikkaan, josta välillä olevan kukkulan takia sotajoukot eivät voineet erottaa toisiaan, järjesti väkensä ja valmisti sen taistelua varten. Kun Hippokrateelle, joka silloin oli Deelionissa, ilmotettiin, että Boiootialaiset olivat hyökkäämäisillään, niin hän lähetti käskyn väellensä järjestymään taistelu-asentoon, ja saapui itse vähää myöhemmin. Hän jätti kolmisen sataa ratsumiestä Deelioniin vartioimaan, jos joku hyökkäisi sen kimppuun, ja että he karkaisivat taisteluun Boiootialaisten selkään, jos saisivat tähän tilaisuuden. Boiootialaiset asettivat näitä vastaan riittävän määrän vastustajia. Kun kaikki oli järjestetty, näyttäytyivät Boiootialaiset kukkulalla ja asettuivat taistelurintamaan taistellakseen määrätyssä järjestyksessä. Heitä oli noin 7,000 raskasaseista, 10,000 kevytaseista, 1,000 ratsumiestä ja 500 peltastaa. Oikean siiven muodostivat Teebalaiset ja heidän veronalaisensa, keskustan Aliatrilaiset, Koroonailaiset Koopailaiset ja muut järven ympärillä asuvat; vasemman siiven Tespialaiset, Tanagralaiset ja Orkomenolaiset. Kumpaisellakin siivellä oli ratsumiehiä ja kevytaseisia. Teebalaiset olivat asetetut 25 miehen syvyyteen, muut kuten sattui. Tämmöinen oli Boiootialaisten taistelu-asento.
Ateenalaiset raskasaseiset olivat koko sotaväeltään asetetut kahdeksan miehen syvyyteen, joten he olivat yhtä lukuisat, kuin viholliset. Kevytaseisia ei ollut sotajärjestyksessä täällä läsnä, eikä liioin kaupungissakaan. Heidän sotajoukkonsa oli monta vertaa lukuisampi, kuin vihollisten, mutta suuri joukko heistä seurasi aseettomina, koska kaikki olivat lähteneet sotaan, olivatpa he sitten kaupungissa oleskelevia muukalaisia tai kaupunkilaisia; mutta koska nämät ensimmäisinä olivat kiiruhtaneet kotia, niin ottivat aniharvat heistä osaa tappeluun. Kun he jo seisoivat taistelujärjestyksessä ja juuri olivat ryntäämäisillään taisteluun, astui Ateenalaisten päällikkö Hippokratees johdattamansa sotajoukon eteen ja koetti heitä rohkaista seuraavin sanoin:
"Ateenan miehet! Lyhyesti vaan minä teitä kehoitan, sillä täten vaikutan urhoollisiin miehiin yhtä paljon, kuin pitkällä puheella, ja olkoon tämä mieluummin huomautus, kuin kehoitus. Älköön kukaan teistä ajatelko, ettei olisi soveliasta vieraassa maassa heittäytyä tämmöiseen vaaraan; sillä vaikka muukalaisessa maassa, taistelemme kuitenkin oman maamme hyväksi. Jos, näette, pääsemme voitolle, niin eivät Peloponneesolaiset enää, kun eivät Boiootialaiset heitä avusta ratsumiehillään, hyökkää isänmaahamme, vaan tässä yhdellä ainoalla taistelulla vallotatte te tämän maan ja vapautatte omanne. Käykää siis heitä vastaan, osottaen teidän ansainneenne tämän kaupungin isänmaaksi, josta jokainen teistä kerskailee, että se on etevin Hellaassa, ja senkaltaisten isien poikina, jotka Myroonideen johdolla Oinofytain läheisyydessä, voitettuansa nämät, muinoin pitivät Boiootian maata vallassaan".
Hippokrateen näin puhuessa ja hänen ehdittyänsä sotajoukkonsa keskikohdalle, edemmäs hän ei päässyt, hyökkäsivät Boiootialaiset, Pagoondaan lyhyen puheen kiihdyttäminä, sotalaulun kaikuessa kukkulalta alas. Ateenalaiset riensivät juoksujalassa heitä vastaan ja ryhtyivät tappeluun. Kumpaisenkaan sotajoukon äärimmäiset osastot eivät päässeet taisteluun, sillä purot heitä siitä estivät. Toiset taas joutuivat niin kiivaaseen käsikähmään, että kilvet kilpiä vastaan töytäsivät. Boiootialaisten vasemman siiven keskustaan saakka voittivat Ateenalaiset, jotka ahdistivat muitakin siellä seisovia, mutta varsinkin Tespialaisia. Sillä kun heidän viereisensä miehet vetäytyivät takaisin ja kun viholliset ahtaalle ympäröivät heidät, niin he urhoollisen vastarinnan jälkeen käsikähmässä joutuivat surman omiksi. Sattuipa myöskin, että muutamat Ateenalaisista, vihollisia sekasorrossa saartaessaan, eivät tunteneet toisiansa, vaan tappoivat omia miehiään. Tässä siis joutuivat Boiootialaiset tappiolle ja pakenivat taistelevien luokse. Mutta oikea siipi, jossa Teebalaiset seisoivat, voitti Ateenalaiset ja ajoi heitä ensin hitaasti takaa. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta kaksi ratsumiesosastoa, jotka Pagoondas oli lähettänyt kukkulan ympäritse ahdistetun vasemman siipensä avuksi, ja kun Ateenalaisten voitolla oleva siipi tämän hämmästyksekseen huomasi, pelästyi se, arvellen uuden sotajoukon kimppuunsa hyökkäävän. Kun Ateenalaisia nyt ahdistettiin molemmin puolin, ratsumiesten yhtäältä ja Teebalaisten toisaalta hyökätessä heidän kimppuunsa, kääntyi koko heidän sotajoukkonsa pakosalle. Toiset heistä riensivät Deelioniin meren rannalle, toiset Oroopokseen, toiset taasen Parnees vuorelle, muut taasen minne mikin toivoi pelastuvansa. Takaa ajavat Boiootialaiset, ja varsinkin heidän ratsuväkensä sekä paon alkaessa avuksi rientävät Lokrilaiset, surmasivat heitä joukottain. Yön tällä välin tultua, pelastui suurin osa pakenevia. Seuraavana päivänä palasivat pakolaiset kotia Oroopoksesta ja jätettyänsä Deelioniin vartioväen, koska se vielä oli heidän hallussaan, myöskin viimemainitusta kaupungista.
Boiootialaiset pystyttivät voitonmerkin, korjasivat kaatuneensa, ryöstivät aseet kaatuneilta vihollisilta ja palasivat Tanagraan, jätettyään sinne vartijaväen, aikeissa tehdä rynnäkköä Deelionia vastaan. Ateenalaisten kaatuneitten tähden lähettämä airut tapasi Boiootialaisen airuen, joka palautti hänet ja sanoi, ettei asiasta tulisi mitään, ennenkuin hän itse palaisi takaisin. Kun tämä oli päässyt Ateenalaisten puheille, lausui hän Boiootialaisten puolesta, että Ateenalaiset harjottivat vääryyttä, kun he rikkoivat vastoin Helleenien lakeja. Sillä kaikilla oli pyhänä tapana, kun he hyökkäsivät toistensa maahan, pysyä erillään asukkaitten pyhäköistä, mutta Ateenalaiset olivat linnottaneet Deelionin ja asettuneet sinne asumaan, ja siellä toimittivat kaikkea, mitä sai tehdä vaan vihkimättömässä paikassa, ja he jokapäiväiseen tarpeeseen käyttivät vettä, jota ainoastaan uhrattaessa käytettiin käsien pesuun. Boiootialaiset pyysivät sentähden, sanoi hän, jumalan ja heidän itsensä tähden yhteisten jumalien ja Apolloonin nimessä, häntä kehottamaan heitä poistumaan pyhäköstä ja väkineen palaamaan kotia.
Airuen toimitettua nämät viestit, lähettivät Ateenalaiset airuen Boiootialaisten luokse, jonka kautta he ilmottivat, etteivät he olleet häväisseet pyhäkköä, eivätkä vast'edeskään tahallaan sitä tekisi; etteivät he ensinkään olleet sitä varten hyökänneet Boiootiaan, vaan mieluummin, jotta he torjuisivat sieltä häväisijät; että Helleeneillä oli tapana, että se, joka vallottaa jonkun maan, olkoonpa suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi, myöskin pitää siinä löytyvät pyhäköt hallussaan, ja mahdollisuuden mukaan toimittaa tavalliset pyhät menot; että Boiootialaiset ja useimmat muut, jotka, karkotettuansa alku-asukkaat, olivat asettuneet vieraaseen maahan, joka nyt oli heidän hallussaan, alussa olivat harjottaneet sikäläisiä pyhiä menoja, että he, jos olisivat voineet vallottaa suuremman osan heidän maastaan, pitäisivät sen hallussaan, ja etteivät he nyt vapaa-ehtoisesti lähtisi siitä osasta, joka oli heidän hallussaan; että he pakosta olivat kajonneet veteen, mutta eivät ylimielisyydestä, vaan puolustautuessaan heidän maahansa ensin hyökkääviä vastaan; että kaikki, mitä sodan ja vaaran pakottamana tekee, antaa jumala anteeksi. Sillä alttarit ovat ehdottomien hairahduksien suoja, ja laittomuudeksi kutsutaan ainoastaan ehdollisia rikoksia, eikä ole sovellutettava tätä nimeä siihen, mihin joku onnettomuuksien pakottamana rohkenee ryhtyä. "Paljoa suurempaa pyhän häväistystä harjottavat Boiootialaiset pyytämällä vaihtamaan kaatuneita pyhäkköä vastaan, kuin me, jos me vastoin tahtoamme emme noudata pyhiä menoja". He käskivät lähettilään selvästi lausua Boiootialaisille, etteivät he lähtisi Boiootiasta, sillä he eivät mielestään enää olleet näiden maassa, jonka he aseella olivat vallottaneet, vaan vaativat, että Boiootialaiset sopimuksen suojassa jättäisivät kaatuneet takaisin, niinkuin oli tapana.
Mutta Boiootialaiset vastasivat, että Ateenalaiset, jos olivat Boiootiassa, poistuisivat Boiootiasta kaikkine tavaroineen, mutta että jos he olivat omassa maassaan, he kyllä tietäisivät, mitä oli tehtävä. He pitivät kyllä Oroopian maan, jossa kaatuneet, tappelun tapahduttua rajalla, makasivat, Ateenalaisena alusmaana, mutta eivät kuitenkaan luulleet, että Ateenalaiset voisivat niitä väkisten heiltä ottaa. Eikä he liioin halunneet sopia Ateenalaisten maasta. Heistä näytti soveliaalta vastata, että Ateenalaisten tuli poistua "heidän maastaan", jolloin saisivat takaisin sen, mitä pyysivät. Saatuansa tämän vastauksen, lähti Ateenalaisten airut tyhjin toimin.
Boiootialaiset kutsuivat heti Meelialaiselta lahdelta keihäänheittäjiä ja linkomiehiä. Paitsi näitä oli heihin tappelun jälestä yhtynyt 2,000 Korintolaista raskasaseista ja Nisaiasta lähteneet Peloponneesolaiset vartijamiehet sekä Megaralaisia, ja näitten kaikkien yhteydessä kävivät he nyt Deelionia vastaan ja tekivät väkirynnäkön linnotusta vastaan. Koetettuansa monenlaisia keinoja, asettivat he vihdoin ryntäyskoneen linnotusta vastaan, jolla he saivatkin sen haltuunsa. Tämä kone oli seuraavanlainen. He sahasivat suuren puunrungon halki ja koversivat sen kokonaan ontoksi; sitten yhdistivät he molemmat puoliskot hyvin tarkkaan toisiinsa ikäänkuin putkeksi. Tämän päähän ripustivat he ketjuilla kiinnitetyn kattilan ja rautapuhaltajan ja vahvistivat myöskin suuren osan puunrunkoa raudalla. Tämän koneen toivat he kaukaa vaunuilla muuria vastaan, missä se enimmäkseen oli rakennettu viiniköynnöksistä ja puusta, ja kun se oli saatu lähelle muuria, asettivat he suuret palkeet puun sisään itsensä puolisesta päästä ja lietsoivat, jolloin täten syntynyt tuulenhenki, tungettuansa kattilaan, jossa löytyi hehkuvia hiiliä, tulikiveä ja pikeä, sytytti loimuavan liekin, joka ajautui muuria vastaan, niin ettei kukaan voinut pysyä sillä, vaan puolustajat pakenivat sieltä. Täten vallotettiin linnoitus. Vartijaväestä kaatui osa, mutta 200 otettiin vangeiksi. Loput puolustusväestä nousivat laivoihin ja palasivat kotia.
Kun Deelion seitsemäntenä päivänä tappelun jälkeen oli vallotettu, ja kun Ateenalaisten lähettämä airut vähän tämän jälkeen taasen tuli kaatuneista puhumaan, tietämättänsä mitään tapahtumista, niin Boiootialaiset antoivat ne heille, eivätkä enää vastanneet samaten, kuin ensi kerralla. Boiootialaisia kaatui taistelussa vähän vähemmän kuin 500, Ateenalaisia vähän vaille 1,000 miestä, niiden joukossa heidän päällikkönsä Hippokratees, sekä suuri joukko kevytaseisia ja kuormamiehiä.
Vähän tämän taistelun jälkeen, kun Deemosteneen ei ollut onnistunut kavaluudella vallottaa Sifaita, johon hän oli sitä varten purjehtinut, purjehti hän Sikyooniin, mukanaan laivoilla 400 Akarnaanialaista, Agraialaista ja Ateenalaista raskasaseista, ja koetti nousta siellä maihin. Mutta ennenkuin kaikki laivat olivat saapuneet satamaan, riensivät Sikyoonilaiset hätään, ajoivat maihin nousseet pakosalle ja häätivät heidät aina laivoihin saakka, jolloin he surmasivat osan heistä ja ottivat osan vangiksi. Sitten pystyttivät he voitonmerkin ja antoivat sovinnon suojassa kaatuneet vihollisille.