Seuraavana päivänä pystyttivät Syrakuusalaiset kaksi voitonmerkkiä, toisen Epipolaille, missä ylöskäytävä oli, ja toisen sille paikalle, jossa Boiootialaiset ensin olivat asettuneet vastarintaan. Ateenalaiset korjasivat sopimuksen suojassa kaatuneensa. Lukuisat olivat heidän ja heidän liittolaistensa kaatuneet, mutta paljoa lukuisammat olivat otetut aseet. Sillä niistä miehistä, jotka olivat pakoitetut aseitta hyppäämään jyrkänteiltä, sai osa surmansa, toiset taasen pelastuivat.
Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset, jotka tästä uudesta odottamattomasta menestyksestä, kuten edelliselläkin kerralla, olivat rohkaisseet mielensä, Sikanoksen 50 laivalla vallankumouksen alaiseen Akragaaseen, koettamaan saada tämän kaupungin valtansa alle, jos vaan mahdollista. Gylippos taas matkusti maitse uudestaan Sikelian muihin kaupunkeihin, kootakseen lisää sotaväkeä, toivoen valloittavansa Ateenalaisten linnotuksenkin ryntäyksellä, kun Epipolain asiat olivat niin hyvästi onnistuneet.
Ateenalaisten päälliköt neuvottelivat sillä välin tapahtuneesta onnettomuudesta ja sotaväessä kaikissa suhteissa vallitsevasta mielen masentumisesta, sillä he näkivät joutuneensa tappiolle yrityksissään, ja että viipyminen rasitti sotureita. Sillä tauti heitä kiusasi kahtaalta, koska sekä oli se vuodenaika, jolloin ihmiset enin sairastuvat, ja paikka, jossa heidän leirinsä seisoi, oli soinen ja epäterveellinen. Muutoinkin näyttivät asianhaarat toivottomilta. Sentähden piti Deemostenees edullisimpana viipymättä jättää Sikelian eikä olla syytä jäämään, kuten hän jo oli aikonut tehdä, jos hänen yrityksensä Epipolaita vastaan ei onnistuisi, niin kauan kuin sotaväen vallassa vielä oli äsken saapuneilla laivoilla purjehtia yli meren. Hän lausui kaupungille olevan edullisempaa sotia omassa kotimaassaan linnoituksia rakentavia vihollisia vastaan, kuin Syrakuusalaisia vastaan, joita ei enää olisi helppo kukistaa, ja ettei olisi edullista uhrata paljon rahaa turhaan piiritykseen.
Näin arveli Deemostenees. Mutta Niikias, vaikka kohtakin myönsi heidän asiansa olevan huonolla kannalla, ei tahtonut selvin sanoin ilmottaa näiden heikkoutta, eikä että äänestettäisiin lähtemisestä sotilaiden läsnäollessa, jonka kautta se tulisi vihollisten tietoon, sillä silloin heille olisi vaikeampi panna tuumansa toimeen salassa. Mutta itse vihollistenkin asioissa, jotka hän tunsi paremmin, kuin kukaan muu, sanoi hän löytyvän yhtä ja toista, joka antaisi aihetta toivoon, että heidänkin asemansa huononisi, jos vaan jäisivät järkähtämättä siihen. Sillä rahan puutteesta joutuisivat viholliset pulaan, varsinkin kun Ateenalaiset jo entistä enemmän nykyisellä laivastollaan pitivät meren hallussaan. Syrakuusassakin, sanoi hän, löytyi niitä, jotka halusivat antautua Ateenalaisille. Hänelle oli jo muka lähetetty airut pyynnöllä, ettei hän vetäytyisi pois. Tietäen tämän, hän itse asiassa oli kahdella päällä ja mietiskeli asiata, mutta julkisesti lausui hän, ettei hän veisi pois sotajoukkoa, sillä hän sanoi vallan hyvin tietävänsä, etteivät Ateenalaiset, tästä asiasta äänestämättä, suostuisi siihen. Sillä heidän kohtalostansa eivät äänestäneet miehet, jotka, kuten he itse, tunsivat aseman omasta kokemuksestaan, ja jotka eivät muitten parjausta ota korviinsa, vaan ne, jotka noudattavat kauniisti lausutuita moitteita. Täällä olevista sotilaista, sanoi hän, useat ja useimmatkin, jotka nyt huutavat vaarallisesta asemastaan, tulevat palattuansa kotia huutamaan, kuinka päälliköt, rahoilla voitettuina, vetäytyivät pois. Kun hän tunsi Ateenalaisten luonteet, lisäsi hän, niin hän ei halunnut häpeällisen syytöksen kautta saada surmansa Ateenassa, vaan mieluummin, jos täytyisi, omasta puolestaan heittäytyä vaaraan, ja joutua vihollisten surmaamaksi. Syrakuusalaisien asiain sanoi hän olevan vielä huonompia kuin heidän omansa, koska nämät rahoillaan ravitsevat vieraita sotureita ja sen ohessa kustantavat rakennuksia kaupungin lähiseuduissa sekä jo vuoden ajat ylläpitävät suurta laivastoa, josta seuraus on, että jo ovat kovassa pulassa, joka yhä suurenee. Tähän he jo ovat kuluttaneet 2,000 talenttia ja lainanneet vielä paljon lisää. Jos he hiukankaan laiminlyövät ylläpidon suorittamista sotaväelleen, käy heidän hullusti, koska tämän muodostaa palkkasoturit, eikä se, kuten Ateenalaisten, ole kurissa pidettyä omaa väkeä. Hän väitti siis, että heidän oli jääminen ja ettei rahojen tähden voitettuina ollut vetäytyminen pois, koska Ateenalaiset kyllä olisivat Sikelialaisia paljoa varakkaammat.
Lausuen näin vakuutti Niikias tuntevansa tarkkaan Syrakuusalaisten asiat sekä rahapulman suhteen että myöskin Syrakuusassa löytyvän puolueen, joka oli taipuisa antautumaan Ateenalaisille, ja että hänelle oli lähetetty pyyntö, ettei hän lähtisi pois, niinkuin myös äsken saapuneet laivatkin olivat hänessä herättäneet enemmän rohkeutta, kuin hänellä ennen voitettuna oli ollut. Deemostenees taas vastusti jyrkästi jäämistuumia, lausuen, että, jos heidän välttämättömästi täytyi odottaa Ateenalaisten suostumusta sotaväen lähtöön, ja siksi jäädä Sikeliaan, niin täytyi heidän ainakin lähteä Tapsokseen tahi Katanaan, josta jalkaväki voisi ryöstöretkillä hävittäen vihollisten maata sekä hankkia itselleen elatusta että vahingottaa vihollisia. Laivat olivat hänen mielestään vietävät aavalle merelle, jotteivät laivataistelut tapahtuisi ahtailla vesillä, josta vihollisille oli etua, vaan aavalla ulapalla, jotta voisivat käyttää hyväkseen kokemustaan, voisivat vetäytyä takaisin ja hyökätä mielensä mukaan, ettei heidän ahtaalla ja rajotetulla alueella olisi pakko vasten tahtoaan lähteä liikkeelle tahi laskea maihin. Sanalla sanoen, häntä ei ensinkään miellyttänyt viipyminen silloisella paikalla, vaan mitä pikemmin ja vitkastelematta piti lähteä liikkeelle. Eyrymedoon oli hänen kanssansa samaa mieltä. Mutta kun Niikias vaan väitti vastaan, niin syntyi tästä viivytystä ja epäröimistä ja ruvettiin luulemaan, että ehkä Niikias tiesi enemmän, kun oli noin varma. Näin Ateenalaiset jäivät kun jäivätkin liikkumatta entiselle paikalleen.
Gylippos ja Sikanos saapuivat tällä välin Syrakuusaan. Sikanolta ei ollut onnistunut yritys Akragaan suhteen, sillä, hänen viipyessään Gelassa, oli siellä Syrakuusalaisten eduksi kapinoitseva puolue karkoitettu. Gylippos sitä vastoin toi mukanaan sekä Sikeliasta kootun suuren sotajoukon että keväällä Peloponneesoksesta kuormalaivoissa lähetetyt raskasaseiset, jotka tulivat Libyasta Selimukseen. Myrsky oli nimittäin heittänyt heidät Libyaan, jossa Kyreenalaiset olivat heille antaneet kaksi laivaa ja oppaan matkalle. Purjehtien ohitse olivat he auttaneet Libyalaisten piirittämiä Euesperialaisia ja voittaneet Libyalaiset. Sieltä olivat he purjehtien pitkin rantoja saapuneet Neapoliin, joka on Karkeedonialainen kauppapaikka, ja sieltä, josta Sikelia on vain kahden päivän ja yhden yön purjehdusmatkan päässä, purjehtineet yli Selinukseen.
Heti näiden saavuttua varustautuivat Syrakuusalaiset uudestaan ahdistamaan Ateenalaisia molemmin puolin, sekä laivoilla että jalkaväellä. Ateenalaisten päälliköt taas, kun näkivät vihollisten saaneen uuden sotajoukon, ja että heidän asiansa eivät parantuneet, vaan päivä päivältä kaikin puolin kävivät vaikeammiksi, varsinkin kun sairaus vaivasi miehiä, katuivat, etteivät ennen olleet lähteneet; ja koska Niikiaskaan ei enää lähtöä niin jyrkästi vastustanut, vaan pyysi, ettei julkisesti asiasta äänestettäisi, käskivät he kaikkia valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa, jotta olisivat valmiit lähtemään leiristä, kun merkki annettaisiin. Kun he olivat lähtemäisillään, saatuansa kaikki kuntoon, tapahtui täysikuun aikana kuunpimeys. Silloin useimmat Ateenalaiset kehottivat päälliköitä lykkäämään lähdön, koska tästä vallan pelästyivät, ja Niikias, joka oli kovin taipuvainen taikauskoon ja täänkaltaisiin tuumiin, väitti, ettei pitäisi lähteä matkalle, ennenkuin ennustajain määräämät kolme kertaa yhdeksän päivää olivat kuluneet. Tästä seurasi, että Ateenalaiset jäivät paikalleen.
Kun nyt Syrakuusalaiset saivat tiedon tästä, olivat he vielä enemmän innossaan ahdistamaan Ateenalaisia, koska nämät itsekin olivat myöntäneet, etteivät he merellä eivätkä maallakaan olleet heitä väkevämpiä, sillä eiväthän he muutoin olisi miettineet purjehtia pois. Eivätkä Syrakuusalaiset liioin tahtoneet, että Ateenalaiset leiriytyisivät muualle Sikeliassa, jossa olisi vaikeampi tehdä heistä loppu, vaan mitä pikemmin pakottaa heitä laivataisteluun, milloin Syrakuusalaisille oli edullista. He miehittivät siis laivansa, ja harjottivat niitä niin monta päivää, kuin heille näkyi soveliaalta. Kun tilaisuus oli sopiva, hyökkäsivät he päivää ennen varsinaista taistelua Ateenalaisten linnotusta vastaan, ja kun vähäinen osasto raskasaseisia ja ratsumiehiä oli käynyt ulos porteista heitä vastaan, eristivät he osan raskasaseisista, karkottivat heidät pakosalle ja ajoivat heitä takaa. Koska tie oli kapea, surmattiin 70 Ateenalaista ratsumiestä ja vähäinen joukko raskasaseisia.
Sinä päivänä vetäytyi Syrakuusalainen sotaväki takaisin, mutta seuraavana päivänä purjehtivat he satamasta 76 laivalla ja hyökkäsivät samalla jalkaväellä Ateenalaisten muuria vastaan. Ateenalaiset kävivät heitä vastaan 86 laivalla ja ryhtyivät laivatappeluun. Kun Eyrymedoon, johtaen Ateenalaisten oikeata siipeä, tahtoi ympäröidä vihollisten laivoja ja siinä tarkoituksessa purjehti liian lähelle maata, niin Syrakuusalaiset, jotka liittolaisineen jo olivat kukistaneet Ateenalaisten keskustan, sulkivat hänetkin sataman sisimmäiseen soppeen ja tuhosivat hänet ja hänen johtamansa laivat. Tämän jälkeen ajoivat he kaikki Ateenalaisten laivat rannalle.
Kun Gylippos näki vihollisten laivojen joutuneen tappiolle ja ajetun ulkopuolelle paalutuksiaan ja leiriään, riensi hän ja osa hänen sotajoukostaan apuun rannalle, haluten tuhota maalle pyrkiviä vihollisia ja vallottamalla rannan helpottaa Syrakuusalaisille laivojensa työntämisen rannalta ulapalle. Mutta kun Tyrseenolaiset, jotka täällä olivat Ateenalaisten vartijat, näkivät heidän järjestyksettä ajelehtivan, niin he riensivät apuun ja hyökkäsivät vihollisten etujoukon kimppuun, karkottivat heidät ja ajoivat heidät Lysimeleia nimiseen suohon. Kun myöhemmin Syrakuusalaiset liittolaisineen saapuivat suuremmalla sotajoukolla, niin riensivät Ateenalaisetkin apuun ja asettuivat taisteluun näitä vastaan, peläten laivojensa puolesta, voittivat heidät, ajoivat heitä takaa ja surmasivat vähäisen määrän raskasaseisia. He pelastivat myöskin useammat laivoistaan ja veivät ne leiriinsä, mutta 18 laivaa ottivat Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa ja tappoivat kaikki niitten miehet. Sytyttääksensä vihollisten muutkin laivat, täyttivät Syrakuusalaiset vanhan kuormalaivan risuilla ja lastuilla, sytyttivät nämät ja laskivat laivan Ateenalaisia vastaan, sillä tuuli puhalsi heihin päin. Mutta Ateenalaiset, jotka olivat peloissaan laivojensa puolesta, asettivat vastaan sammuttavia esteitä ja saivatkin liekin sammumaan ja laivan pysymään loitommalla, joten he pelastuivat vaarasta.
Tämän jälkeen pystyttivät Syrakuusalaiset voitonmerkin laivatappelun ja toisen raskasaseisten vangeiksi ottamisen johdosta linnoituksien läheisyyteen, jossa he myöskin olivat ottaneet joukon hevosia. Niinikään pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin sen johdosta, että Tyrseenolaiset olivat karkottaneet jalkaväen suolle asti, ja sen johdosta myöskin, että he itse olivat päässeet voitolle muulla sotajoukolla.
Kun Syrakuusalaisille tämä meritaistelu oli kääntynyt niin loistavaksi voitoksi, jota vastoin he ennen sitä olivat pelänneet Deemosteneen johdolla hyökkääviä laivoja, niin olivat Ateenalaiset peräti nolostuneet ja heidän pettymyksensä oli suuri, mutta vielä suurempi heidän katumuksensa sotaretkeen ryhtymisestä. Sillä he olivat hyökänneet näitä kaupunkeja vastaan, jotka, kuten heidän omansa, olivat ainoat kansanvaltaiset, ja joilla oli laivoja, hevosia ja sotavoimia, ja joita ei hallituksen muuttamisella voinut houkutella puolellensa, eikä liioin paljoa suuremmalla sotavoimallakaan voitu mitään saada aikaan, vaan he olivat useimmiten joutuneet tappiolle, jota he jo ennen olivat pelänneet, ja kun he nyt myös merelläkin olivat hävinneet, jota he eivät ensinkään olleet luulleet tapahtuvan, niin he olivat joutuneet vielä suurempaan epätoivoon.
Syrakuusalaiset sitä vastoin purjehtivat nyt vaaratta sataman sivuitse edes takaisin ja olivat aikeissa sulkea sen suun, jotteivät Ateenalaiset enää, jos haluaisivatkin, heidän huomaamatta voisi purjehtia ulos sieltä. Sillä he eivät enää ainoastaan olleet huolissaan omasta pelastuksestaan, vaan miten he voisivat estää vihollisia tuumissaan, arvellen, kuten tosi olikin, nykytapahtumien johdosta oman asemansa olevan paljoa etuisammalla kannalla kuin vihollisten, ja että, jos he voittaisivat Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa sekä maalla että merellä, he Helleenien mielestä näkyisivät voittaneen oivan kilpailupalkinnon; sillä sen kautta vapautettaisiin osa Helleeneistä ja toiset pääsisivät pelostaan, koska Ateenalaisten sen jälkeinen voima ei kykenisi kestämään vastaista sotaa, ja he itse katsottaisiin kaikkien muitten mielestä olevan aiheena siihen, ja jälkimaailma tulisi heitä suuresti ihailemaan. Taistelu olikin tämän ansaitseva, koska he eivät ainoastaan olisi kukistaneet Ateenalaisia, vaan myöskin heidän lukuisat liittolaisensa, eivätkä he yksinään, vaan heille apuun rientävien Korintolaisten ja Lakedaimonilaisten johtajina. He olivat ensimmäisinä panneet kaupunkinsa vaaran alaiseksi ja suuresti edistäneet laivastoansa. Heidän kaupunkiinsa oli kokoontunut enemmän väkeä, kuin mihinkään yksityiseen kaupunkiin, lukuunottamattakin niitä, jotka tässä sodassa olivat liittyneet Ateenalaisiin tahi Lakedaimonilaisiin.
Seuraavat kansakunnat taistelivat Sikeliasta, joko auttaakseen toisia vallottamaan maan, tahi toisia pelastamaan Syrakuusaa. Tähän toimeen he eivät yhtyneet oikeuden tunnosta ystäväänsä kohtaan eli sukulaisuudesta, vaan kukin otti siihen osaa sen mukaan, kuin etu tai pakko hänen siihen sai.
Joonialaisina hyökkäsivät Ateenalaiset ehdoin tahdoin Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia vastaan, kuten myöskin heidän kanssansa samaa kieltä puhuvat ja samoja tapoja noudattavat Leemnolaiset, Imbrolaiset ja Aiginalaiset, jotka siihen aikaan asuivat Aiginassa, sekä vielä Hestiaialaiset, jotka asuivat Euboian Hestiaiassa, jotka olivat Ateenalaisten siirtolaisia ja sotivat heidän puolellansa. Muista liittolaisista olivat toiset alamaisia, toiset itsenäisiä, muutamat palkattuja sotureita. Alamaisia olivat Eretrialaiset ja Kalkidilaiset, kuten myöskin Euboian Styreläiset ja Karystialaiset. Saarilta olivat heidän liittolaisensa Keiolaiset, Androlaiset ja Teeniolaiset; Jooniasta Mileetolaiset, Samolaiset ja Kiolaiset. Näistä Kiolaiset eivät olleet veronalaisia, vaan seurasivat itsenäisinä, antaen laivoja. Paitsi Karystialaisia, jotka olivat Dryopeja, olivat nämät Joonialaisia ja miltei kaikki Ateenalaisten siirtolaisia, ja he seurasivat ainakin Joonialaisina, jos kohtakin pakosta, Doorilaisia vastaan. Näitten lisäksi tulivat Aiolilaisista Meetymneeläiset laivoilla olematta veronalaisia alamaisia, Tenedolaiset ja Ainiolaiset veroamaksavina alamaisina. Nämät Aiolilaiset taistelivat täytymyksestä perustajiaan Aiolilaissukuisia Boiootialaisia vastaan, jotka olivat Syrakuusalaisten puolella. Plataialaiset olivat ainoat Boiootialaiset, jotka mielihalulla taistelivat Boiootialaisia vastaan oikeutetuista syistä vallitsevan vihamielisyytensä takia. Rodolaiset ja Kyteeralaiset, molemmat Doorilaista syntyperää, ja viimeksimainitut lisäksi Lakedaimonilaisten siirtolaisia, kantoivat yhdessä Ateenalaisten kanssa aseita Gylippoksen johtamia Lakedaimonilaisia vastaan, mutta Rodolaiset, Argolaista syntyperää, taistelivat pakosta Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia ja vieläpä perustajiaan Geloolaisiakin vastaan. Peloponneesolaisista saarelaisista seurasivat Kefalleenialaiset ja Sakyntolaiset Ateenalaisia, koska he saarelaisina olivat eristetyt muista, ja Ateenalaiset hallitsivat merellä. Kerkyyralaiset, jotka eivät ainoastaan olleet Doorilaisia, vaan vieläpä Korintolaisiakin, seurasivat myöskin Ateenalaisia ja taistelivat perustajiansa Korintolaisia ja heimolaisiansa Syrakuusalaisia vastaan, nimeksi pakosta, vaan itse asiassa vapaaehtoisesti vihamielisyydestä Korintolaisia kohtaan. Messeenialaiset, kuten he nyt kutsutaan, Naupaktoksesta ja Ateenalaisten hallussa silloin olevasta Pyloksesta seurasivat myöskin sotaan. Onnettomuus saattoi niinikään nuo harvalukuiset Megaralaiset pakolaiset taisteluun Megaralais-sukulaisia Selinuntilaisia vastaan. Toiset olivat enemmän vapaaehtoisia. Näistä seurasivat Argolaiset Joonialaissukuisten Ateenalaisten joukossa, vaikka Doorilaisia, Doorilaisia vastaan enemmän vihasta Lakedaimonilaisia kohtaan ja oman voiton pyynnöstä, kuin solmituiden sopimuksien takia. Mantinealaiset ja muut palkatut Arkadialaiset ovat tottuneet hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, joka vain heille osotettiin viholliseksi, ja kävivät nyt niitä Arkadialaisia vastaan, jotka niinikään voitonhimosta seurasivat Korintolaisia. Kreetalaiset ja Aitoolialaiset ottivat myöskin palkattuina osaa sotaan. Sattuipa niin, että Kreetalaiset, jotka Rodolaisten kanssa yhteydessä olivat perustaneet Cielan, palkasta hyökkäsivät siirtolaisiansa vastaan, eivätkä olleet heidän puolellaan. Osa Akarnaanialaisista liittyi myöskin Ateenalaiseen apujoukkoon voitonhimosta, mutta vielä enemmän ystävyydestään Deemostenesta ja suosiosta Ateenalaisia kohtaan. Luetellut heimokunnat asuvat Joonian lahden rannalla. Italialaisista olivat Turilaiset ja Metapontolaiset tähän aikaan levottomuuksien rasittamina siihen määrin, että heidän täytyi ottaa osaa sotaan Ateenalaisten puolella, kuten myöskin Sikeliooteista Naksolaiset ja Katanalaiset. Barbareista avustivat Ateenalaisia Egestalaiset, jotka olivat heidät kutsuneet Sikeliaan, ja useimmat Sikelialaiset sekä ulkopuolelta Sikeliaa osa Tyrseenolaisista erimielisyydestä Syrakuusalaisten kanssa, sekä palkkasotureina Japygilaiset. Mainitut kansakunnat taistelivat Ateenalaisten puolella.
Syrakuusalaisia auttoivat heidän naapurinsa Kamariinalaiset ja lähinnä heitä asuvat Geloolaiset sekä toisella puolella puolueettomia Akragantilaisia asuvat Selinuntilaiset. Nämät asuvat Sikelian Libyanpuolisessa osassa, mutta Himerailaiset tulivat Tyrseenisen meren puolisesta Sikeliasta, jossa he ovatkin ainoat Helleenit. He olivat ainoat sieltä saapuneet Syrakuusalaisten avustajat. Sikelian Syrakuusalaisia avustavat Helleeniläiset olivat mainitut kaikki Doorilaisia ja itsenäisiä, mutta barbareista ainoastaan ne, jotka eivät olleet luopuneet Ateenalaisten luo. Ulkopuolelta Sikeliaa antoivat Lakedaimonilaiset kyllä Spartalaisen päällikön, mutta muu sotaväkensä oli Neodamoodeja ja Heilooteja; Korintolaiset olivat ainoat, jotka saapuivat laivoilla ja jalkaväellä, ja sukulaisuuden takia tulivat Leykadialaiset ja Amprakialaiset. Korintolaiset pestasivat Arkadiasta ja lähettivät Sikeliaan väkeä, mutta Sikyoonilaiset seurasivat pakosta ja ulkopuolelta Peloponneesosta Boiootialaiset. Näiden ulkoa tulleiden lisäksi varustivat Sikeliootat itse suuremman joukon kaikin puolin hyvässä kunnossa, he kun asuivatkin suurissa kaupungeissa, sillä sieltä koottiin suunnaton määrä raskasaseisia, laivoja, hevosia ja muuta väkeä. Verraten taas kaikkiin muihin voi syystä väittää, että Syrakuusalaiset hankkivat enimmän sotaväkeä sekä sentähden, että heidän kaupunkinsa oli suuri, että myöskin sentähden, että se oli suurimmassa vaarassa.
Näin suuret apujoukot olivat kumpaisellekin puolin kokoontuneet ja silloin jo saapuneet, eikä niitä sitten enää tullutkaan muita.
Koska Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa syystä arvelivat taistelun olleen heille loistavan, niin he voitetun laivatappelun johdosta alkoivat tuumia, että vangitsisivat koko Ateenalaisten suuren sotajoukon, jotta nämät eivät kumpaiseltakaan puolelta, eivät mereltä eivätkä maalta, pääsisi pakenemaan heidän käsistään. He ryhtyivät siinä aikeessa viipymättä suuren sataman sulkemiseen, jonka suu on noin kahdeksaa stadionia leveä, asettaen viistoon sen eteen ankkuriin sotalaivoja, kuormalaivoja ja veneitä, sekä varustautuivat muutenkin, jos Ateenalaiset vielä uskaltaisivat ryhtyä laivatappeluun. Heillä oli siis suuret tuumat mielessä.
Ateenalaisista näkyi olevan välttämätöntä neuvotella, kun näkivät sulkemisen ja kun huomasivat vihollisten muut aikeet. Päälliköt ja triarkit kokoontuivat siis neuvottelemaan vallitsevasta yleisestä pulasta, koskei heillä ollut ruokaa, sillä he olivat kohta tapahtuvan poistumisen takia kieltäneet Katanalaisia tuomasta elintarpeita, eikä vastakaan tulisi ruokaa olemaan, elleivät he laivatappelussa pääsisi voitolle. He päättivät sentähden jättää ylempänä sijaitsevat linnotukset, mutta laivojen läheisyydessä linnotuksella ympäröidä mahdollisen pienimmän alan, johon mahtuisivat heidän tarvekalunsa ja sairaansa, vartioida tätä hyvin ja muulla jalkaväellään miehittää kaikki laivansa, sekä kunnossa olevat että vialliset, vieden kaikki sotamiehet laivoihin, sekä jos laivataistelussa pääsisivät voitolle, lähteä Katanaan. Mutta jos joutuisivat tappiolle, päätettiin polttaa laivat, peräytyä maitse ja mitä pikemmin taistelukunnossa koettaa päästä johonkin ystävälliseen barbarilaiseen tahi Helleeniläiseen paikkaan. He tekivätkin, kuten olivat päättäneet. He veivät ylälinnotuksista vartioväen alas ja miehittivät tällä kaikki laivat, pakottaen astumaan laivoihin jokaisen, joka vain ikänsä puolesta näkyi siihen kelpaavan. He miehittivät yhteensä noin 110 laivaa. He veivät laivoihin keihäänheittäjiä ja nuolenampujia sekä Akarnaanialaisia että muutakin muukalaista sukuperää, ja hankkivat muutakin, mitä vaan oli mahdollista näin suuressa hädässä ja tämänkaltaisessa aikeessa.
Kun kaikki olivat valmistumaisillaan, ja koska Niikias näki soturien olevan masennetuin mielin siitä, että he olivat kärsineet odottamattoman suuren tappion laivataistelussa, kuten myöskin ravinnon puutteen takia pyrkivän taisteluun, niin kutsui hän kaikki kokoon ja koetti ennen taisteluun ryhtymistä rohkaista heitä puhuen seuraavaan tapaan:
"Ateenalaiset sotamiehet ja te liittolaisemme! Syntyvä tappelu on meille kaikille samassa määrässä yhteinen. Siitä on riippuva jokaiselle pelastus ja isänmaa yhtä paljon meille kuin vihollisillekin, sillä jos me pääsemme voitolle, on meillä tilaisuus nähdä kotikaupunkimme. Ei saa antautua epätoivoon eikä joutua samaan tilaan, kuin nuo kokemattomat ihmiset, jotka, jouduttuansa tappiolle ensimmäisissä taisteluissa, ainaiseksi ovat pelon alaisina, aina luulevat olevansa onnettomuuden alaisina. Vaan muistakaa te täällä läsnäolevat Ateenalaiset, joilla on kokemusta niin monesta sodasta, ja te kaikki liittolaisemme, jotka meidän rinnallamme aina olette sotineet, miten sodan vaiheet ovat odottamattomat, ja eläkää toivossa, että onni on oleva meille suosiollinen, ja varustautukaa taistelemaan teidän omaistenne muodostaman näin lukuisan sotajoukon arvon mukaisesti, jonka täällä näette."
"Mitä hyödyllistä vaan olemme voineet keksiä estääksemme sataman sulkemisesta johtuvaa laivojen tungosta, kuten myöskin vihollisten varustuksia vastaan laivojen kansilta, joilla he meitä viimein vahingoittivat, kaiken tämän olemme me, neuvoteltuamme perämiesten kanssa, nykytarvetta varten panneet toimeen. Sillä suuri joukko nuolenampujia ja keihäänheittäjiä on otettava laivoihin ja joukko niitä, joita emme ennen ole käyttäneet tappelussa merellä, koska he lisäämällä laivojen painoa olisivat olleet esteeksi liikunnoille, on meille nyt oleva hyödyksi, kun meidän on pakko laivoilta taistella kuten maalla. Me olemme keksineet vastustuskeinoja laivoillemme, ja heidän tukevia keulojansa vastaan, joilla he meitä enin vahingoittivat, olemme me hankkineet rautaiset kouran-koukut, jotka tulevat estämään hyökkäävää laivaa palaamasta takaisin, jos vaan miehet tekevät tehtävänsä. Sillä me olemme joutuneet siihen tilaan, että meidän on laivoilla taisteltava maatappelu, ja näyttää hyödyllisemmältä, etteivät omat laivamme voi vetäytyä takaisin, kuten myöskin ettemme salli heidän laivainsa tehdä niin, varsinkin kun maa on vihollinen paitsi sitä pientä aluetta, joka on jalkaväkemme hallussa."
"Kiihoittakoon tämä aate teitä taistelemaan mitä voimakkaimmin, sallimatta syöstä itseänne maihin, älkääkä, laivan törmättyä laivaa vastaan, ennen päästäkö hyökkääjää, ennenkuin olette työntäneet kaikki raskasaseiset viholliselta kannelta. Ja tähän minä kehoitan yhtähyvin raskasaseisia kuin myöskin merimiehiäkin, koska tappelu on tapahtuva suurimmaksi osaksi laivan kannelta, jota paitsi me vielä tähän saakka enimmiten olemme päässeet voitolle maatappelussa. Meriväelle minä erittäin painan mieleen, ettei sillä enää ole syytä olla peloissaan tapahtuneiden onnettomuuksien johdosta, koska heillä nyt on paremmat varustuskeinot kansilla ja useampia laivoja. Teitä, jotka ette ole Ateenalaisia, vaan joita niin kutsutaan, koska käyttämällä meidän murrettamme ja noudattamalla meidän tapojamme olette kunnioitetut kautta koko Hellaan, ja joilla meidän herruudestamme ei ole vähemmän hyötyä kuin itsellämmekään, vaan vielä suurempi etu osallisuudesta siihen, koska teitä meidän alamaisina peljätään eikä tohdita loukata, teitä kehotan miettimään, miten arvokkaasti voisitte säilyttää tätä etua. Koska siis olette ainoat vapaaehtoisesti osalliset valtaamme, ei teidän sovi sitä pettää, kun se nyt on vaarassa, vaan, halveksien Korintolaisia, joita niin usein olette voittaneet, ja Sikeliootteja, joista ei yksikään yrittänyt nousta meitä vastaan, laivastomme vielä kukoistaessa, torjukaa heidät takaisin ja osoittakaa, että heikkoudessakin ja onnettomuuksissa teidän sotataitonne on suurempiarvoinen heidän onnen suomaa väkevyyttänsä."
"Mutta teitä Ateenalaisia muistutan minä vielä kerran, etteivät teidän laivasäiliöihin jättämänne laivat ole näitten vertaisia, ja etteivät sinne jääneet raskasaseiset ole täydessä miehuuden voimassa, vaan että, jos teille sattuisi tappio, tulevat täkäläiset viholliset heti purjehtimaan heidän kimppuunsa, ja että meidän sikäläiset kansalaisemme tulevat olemaan kelvottomia puolustautumaan sekä sikäläisiä että täältä hyökkääviä vihollisia vastaan. Siinä tapauksessa joudutte te täkäläiset Syrakuusalaisten valtaan ja te itse kyllin tiedätte, millä tuumalla olette hyökänneet heitä vastaan, kotimaassa asuvat taas Lakedaimonilaisten alamaisiksi. Kun te siis tämän ainoan taistelun kautta ratkaisette näitten molempien kohtalon, niin jännittäkää, jos jolloinkin, voimanne, ja painakaa mieleenne kaikki kuin yksi mies, että te, astuessanne laivoihin, olette Ateenalaisten koko jalkaväki ja laivat meidän vielä pystyssä oleva kaupunkimme, sekä Ateenan mainehikas nimi, jonka edestä se, joka on toista etevämpi taidossa tahi miehuudessa, ei milloinkaan kohtaa toista tilaisuutta osottaakseen sitä, sekä tuottaakseen hyötyä itselleen ja pelastusta kaikille."
Kehotettuansa sotilaitaan täten, käski Niikias heidän heti astua laivoihin. Gylippokselle ja Syrakuusalaisille kävi selville, kun he näkivät valmistukset, että Ateenalaiset aikoivat ryhtyä laivataisteluun, jonka ohessa heille oli ilmotettu rautaisen kouran heittämisestä. He varustautuivat sentähden sekä muissa suhteissa että tätäkin varten. He peittivät keulat ja suuren osan laivasta nahalla, jotta heitetty rautakoura luiskahtaisi, kun ei löytynyt tartuntapaikkaa. Kun kaikki oli valmiina, rohkaisivat päälliköt sotureita, ja Gylippos puhui seuraavasti:
"Syrakuusalaiset ja liittolaiset! Että tähänastiset toimemme ovat olleet loistavia, ja että syntyvä taistelu tulee olemaan yhtä loistava, sen useimmat teistä hyvin tietävät, sillä muutoin ette niin innokkaasti olisi ottaneet siihen osaa; mutta jos joku löytyy, jolle tämä ei ole kylliksi selvä, niin tahdomme selittää asiaa. Ateenalaisista, jotka ovat tulleet tähän maahan orjuuttaaksensa ensin Sikeliaa, ja onnistuttuansa tässä tuumassaan, sitten Peloponneesosta ja muuta Hellasta, ja jotka jo ovat hankkineet itselleen suurimman vallan sekä entisistä että nykyisistä Helleeneistä, heistä te olette laivatappelussa saaneet voiton, kun he tulivat laivastollaan, jolla he pitivät kaikki vallassaan, ja tulette nytkin aivan epäilemättä pääsemään voitolle. Sillä jos ihminen on joutunut tappiolle siinä, missä hän pitää itseänsä etevänä, niin hän muussakin suhteessa tuntee itsensä heikommaksi, kuin jos hänellä ei olisi itsestään ollut niin suurta ajatusta, ja jos hänen kerskaavaisuutensa toivo joutuu häviölle, niin hän masentuu allekin todellisia voimiaan. Tähän asemaan ovat Ateenalaiset nyt selvästi joutuneet."
"Meidän luonnollinen rohkeutemme, jolla me vielä taitamattomina kävimme vihollisia vastaan, on nyt varmempi, ja koska luottamuksemme on vahvistunut siitä, että olemme väkevimmät, voitettuamme väkevimmät, niin on meidän toivomme entistä lujempi. Ylipäätäänhän tuottaa suurin toivo suurimman innon. Mitä tulee meidän varustuksiemme matkimiseen, niin on meillä kokemus puolellamme ja me kyllä tulemme tekemään tyhjiksi heidän keksimänsä keinot. Mutta koska vihollisten laivojen kansilla vastoin tavallisuutta tulee olemaan paljon raskasaseisia, ja kun laivoihin otetaan keihäänheittäjiä ja niin sanoakseni kaikenlaisia maatoukkia, kuten Arkadialaisia ja heidän kaltaisiansa, jotka eivät edes ymmärrä, miten on istuttava heittäessään keihästään, miten eivät he, liikkuessaan eri tavalla, häiritsisi sekä laivoja että toisiaan? Eikä heitä liioin tule auttamaan laivojen paljous, jos joku teistä pelkää, kun meillä ei ole niin monta laivaa, kuin heillä; sillä ahtailla vesillä on suuri joukko laivoja kömpelöitä toimittamaan tehtävänsä, mutta sitä vastoin on meidän varustuskeinoillamme helpompi niitä vahingottaa. Ja kuulkaa nyt, mitä me varmasti tiedämme: koska onnettomuudet vihollisiamme ovat niin kovasti kohdanneet, ja koska neuvottomuus heidät on pakottanut epätoivoon, niin he, luottamatta enää varustuksiinsa, vaan enemmän onnen oikkuun, ovat päättäneet heittäytyä vaaraan pelastaaksensa itseään, miten vain voivat, purjehtiaksensa pois, jos voivat murtautua laivojemme lävitse, mutta muuten maitse vetäytyäkseen pois, koska he eivät voi joutua nykyistä kurjempaan tilaan."
"Käykäämme siis innolla verivihollisiemme kimppuun, jotka jo ovat joutuneet tuonkaltaiseen epäjärjestykseen, ja joita onni jo on tykkänään hyljännyt, ja ajatelkaamme samalla olevan mitä oikeudenmukaisinta tyhjentää koko vihamme sappi vihollisia vastaan kostaaksemme hyökkääville vihollisille, ja samalla torjua viholliset, mikä sananlaskun mukaan on suloisinta maailmassa. Vihollisina ja vieläpä verivihollisina, kuten kaikki tiedätte, ovat nuo tulleet maatamme orjuuttamaan, ja jos se heiltä olisi onnistunut, olisivat he määränneet miehille hirveimmän, naisille ja lapsille kunnottoman ja koko kaupungille häpeällisimmän kohtalon. Senpä tähden ei sovi kenenkään olla heikko, eikä liioin sovi pitää voittona, jos he vaaratta poistuvat, sillä sen he kumminkin tekevät, jos pääsevät voitollekin. Mutta jos me, päästyämme päätöksemme perille, rankaisemme heitä ansionsa mukaisesti ja hankimme koko Sikelialle sen jo ennen nauttiman vapauden vakavammaksi, niin on taistelumme kunniarikas. Vaaroista ovat ne harvinaisimmat, jotka onnistumatta tuottavat vähimmän vahinkoa, mutta onnistuttuansa enimmän etua."
Kun Syrakuusalaisten päälliköt ja Gylippos näin olivat rohkaisseet soturiansa, miehittivät he viipymättä laivansa, koska huomasivat Ateenalaistenkin tekevän sen. Hädissään vallitsevien olojen takia, ja nähden kuinka suuri ja läheinen vaara oli, koska viholliset jo olivat hyökkäämäisillään ja koska, niinkuin suurissa taisteluissa käy, ei arvellut kaikkien olevan kunnossa, kuten myöskin ettei hän ollut kylliksi selittänyt asioita, kutsui Niikias trieerarkit uudestaan yksitellen luokseen ja pyysi heitä isiensä, omassa ja heimojensa nimessä säilyttämään omaa kunniaansa sekä varoa itseään himmentämästä isiensä kuntoa ja tuota niin vapaata isänmaataan ja siellä vallitsevaa vapaamielistä elämää. Paljoa muutakin hän lausui, kuten ihmisillä semmoisessa tilassa on tapana, katsomatta siihen, kuuluisiko se vanhoilta loruilta, vedoten vaimoihin, lapsiin ja isänmaan jumaliin, mutta jota hetken pelästyksessä arvelee hyödylliseksi. Kun hän nyt mielestään oli lausunut tärkeimmät kohdat, jos kohtakaan ei kylliksi, niin hän vei jalkaväen rannalle ja asetti sen niin leveästi, kuin mahdollista, herättääksensä sillä suurempaa luottamusta laivaväessä. Deemostenees, Menandros ja Eytydeemos astuivat Ateenalaisten päällikköinä laivoihin ja lähtivät heti leiristään purjehtimaan sataman sulkua vastaan, koettaakseen murtautua ulos satamasta ja purjehtiakseen väljille vesille ahtaan aukon läpi.
Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka jo olivat purjehtineet ulos yhtä suurella laivastolla, kuin entisessäkin taistelussa, vartioivat osalla näistä aukon, ja purjehtivat ympäri koko satamaa, jotta kaikkialta yht'aikaa hyökkäisivät Ateenalaisten kimppuun, jalkaväen heitä myöskin auttaessa, missä vain laivat laskisivat rantaan. Syrakuusalaisten laivastoa johtivat Sikanos ja Agatarkos, jotka kumpikin johtivat siipiään; Korintolaiset, Pyteen johtajana, muodostivat keskustan. Kun Ateenalaiset olivat ehtineet sululle, vallottivat he ensi rynnäköllä siihen asetetut laivat ja koettivat särkeä sulut. Mutta kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset kaikkialta hyökkäsivät esiin, niin laivataistelua ei käyty ainoastaan sululla, vaan pitkin koko satamaa, ja tämä oli sekä ankara että edellisiä tulisempi. Sillä merimiehet osottivat suurta intoa, kun käskettiin purjehtia hyökkäykseen, ja perämiehet suurta taitavuutta ja kilpailua keskenään. Soturit taas harrastivat, etteivät tappelussa kannella laivojen yhteen törmätessä jäisi muista takapajulle. Jokainen koki itselleen uskotussa toimessa näyttäytyä etevimpänä. Kun nyt näin suuri joukko laivoja ahtailla vesillä sattui yhteen, sillä laivoja oli lähes 200 kaikkiaan, ja ne liikkuivat mitä pienimmällä alalla, niin hyökkäykset olivat harvat, kun ei ollut tilaisuutta peräytymiseen eikä liioin murtautumiseen vihollisten rivien läpi, vaan enimmiten tapahtui satunnaiset yhteentörmäykset laivojen kesken joko paetessa tai toisen laivan päälle purjehtiessa. Laivan lähestyessä heittivät kannella olevat vihollisia keihäillä, nuolilla ja kivillä, mutta kun laivat sattuivat yhteen, koettivat soturit taistellen päästä toistensa laivaan. Sattuipa usein niinkin, että ahtauden takia hyökkäävään laivaan hyökättiin, joten kaksi tahi useampaakin laivaa yhden ympärillä tarttui yhteen, ja perämiesten täytyi sekä välttää muita että useammalle päin tarkastaen koettaa saada tilaisuutta hyökkäykseen. Näiden lukuisten laivojen yhteen törmäyksestä syntynyt kauhea jyrinä aiheutti pelästystä ja teki mahdottomaksi kuulla sotapäälliköiden käskyjä. Kovat olivat kummankin puolueen soutupäälliköiden kehoitukset ja huudot ammatin johdosta ja keskinäisen kilvoituksen takia Ateenalaisille murtamalla vihollisten rivit innolla koettaa pelastua isänmaahan nyt jos milloinkaan; Syrakuusalaisille taas ja liittolaisille, että olisi kunniakasta estää vihollisia pakenemasta, ja että jokainen siten voittorikkaasti lisäisi isänmaansa kunniaa. Ja päälliköt kummaltakin puolelta, jos näkivät jonkun pakotta kääntävän keulansa pakosalle, huusivat tuon trieerarkin nimeltään, kysyen, Ateenalaiset, peräytyivätkö he sen tähden, että pitivät tuon vihollisimman maan turvallisempana, kuin suurella vaivalla valloitetun meren, Syrakuusalaiset taas, pakenivatko he noita pakenevia, joitten he tiesivät innokkaasti kaikin tavoin koettavan päästä pakoon.
Laivatappelun ollessa ratkaisematonna, oli kumpaistenkin rannalla seisova jalkaväki suuressa tuskassa ja mielenjännityksessä, maan asukkaat hartaasti toivoen saavuttavansa suurempaa kunniata, hyökkääjät peläten, että joutuisivat vielä kurjempaan tilaan, kuin heidän nykyinen pulansa oli. Sillä kun Ateenalaisten kohtalo tykkänään riippui laivoista, niin heidän pelkonsa tulevaisuuden suhteen oli suurempi kuin milloinkaan, ja koska he katselivat taistelua eri paikoista, kuvastui heille laivatappelukin eri lailla. Kun he näkivät ainoastaan pienen alan, eivätkä kaikki siis samasta paikasta, niin ne, jotka näkivät omaistensa olevan voitolla, rohkaistuivat ja kääntyivät rukouksilla jumalien puoleen, etteivät riistäisi heiltä pelastusta; mutta ne, jotka huomasivat tappion, vaikeroivat kovilla huudoilla, ja tekojen katsominen herätti heidän mielessään enemmän tuskaa, kuin taistelevissa. Ne, jotka taas näkivät taistelun horjuvan, koska sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, olivat suurimmassa tuskassa ja osottivat ruumiinliikkeillään sielunsa pelon; sillä pako ja perikato riippuivat vallan vähästä. Tässä Ateenalaisten sotaväessä oli, kun tappelu vielä oli ratkaisematon, yht'aikaa kuultavissa voittajien ja voitettujen huutoja ja valituksia, ylipäätään kaikkia, mitä suuressa vaarassa olevassa sotajoukossa voi kuulla.
Sama oli laivoilla asema, kunnes Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, taistelun jo kestettyä kauan aikaa, loistavalla hyökkäyksellä pakottivat Ateenalaiset peräytymään ja kaikuvilla huudoilla ja kehoituksilla ajoivat heidät rannalle. Silloin kaikki merisotilaat, jotka eivät jo merellä joutuneet vihollisten käsiin, mikä mitenkin, syöksyivät leiriin. Mutta jalkaväki ei nyt enää yksitellen, vaan kaikki yhdestä suusta valittivat ja huokailivat huolissaan onnettomasta tapahtumasta, toiset rientäen laivoille apuun, toiset vartioimaan hallussaan vielä olevaa muurin jäännöstä, mutta useimmat jo etsivät, missä voisivat pelastaa omaa itseään. Näin suurta onnettomuutta Ateenalaiset eivät milloinkaan ennen olleet kärsineet. Heitä kohtasi nyt sama kohtalo, kuin he Pyloksessa olivat saaneet aikaan. Sillä Lakedaimonilaisten menetettyä laivansa, olivat miehetkin saarella hukassa, ja nyt ei ollut Ateenalaisilla enää toivoa pelastua maitse, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi.
Tässä tulisessa tappelussa, jossa molemmin puolin hukkui suuri paljous sekä laivoja että ihmisiä, pääsivät Syrakuusalaiset ja liittolaiset voitolle, jonka jälkeen he, koottuansa kaatuneensa ja laivahylyt, purjehtivat kaupunkiin ja pystyttivät voitonmerkin. Mutta Ateenalaiset eivät ensinkään, heitä kohdanneen suuren onnettomuuden takia, huolineet pyytää kaatuneitaan ja laivahylkyjään, vaan aikoivat heti yön kestäessä vetäytyä pois. Deemostenees kyllä ehdotti Niikiaalle, että jälelle jääneillä laivoillansa koettaisivat, jos mahdollista, aamun koittaessa väkisten purjehtia ulos satamasta, koska heillä, väitti hän, oli useampia kelvollisia laivoja, kuin vihollisilla: Ateenalaisilla oli vielä jälellä lähes 60 laivaa, vihollisilla vähemmän, kuin 50. Kun he, Niikiaan suostuttua tähän tuumaan, tahtoivat miehittää laivoja, niin heidän merimiehensä eivät suostuneet astumaan laivoihin, koska olivat niin peloissaan tapahtuneesta tappiosta, etteivät enää luulleet pääsevänsä voitolle. Kaikki olivat sitä mieltä, että oli palattava maitse.
Koska Hermokratees aavisti heidän aikeensa ja piti vaarallisena, jos täten suuri sotajoukko kulkisi pitkin maata ja asetuttuansa johonkin Sikeliassa ehkä uudistaisi sodan heitä vastaan, niin hän vallanpitäjille selitti, ettei pitäisi sallia Ateenalaisten paeta yöllä, ja tämän hän sanoi vakuutuksensa mukaan, vaan että kaikkien Syrakuusalaisten ja liittolaisten olisi lähdettävä heiltä sulkemaan tiet ja ennen heitä ottamaan haltuunsa vuoren solat. Tähän hänen tuumaansa suostuivat vallanpitäjät yksimielisesti arvellen, että olisi toimittava hänen neuvojensa mukaan. Mutta koska ihmiset iloissaan lepäsivät tämän suuren laivataistelun johdosta, varsinkin kun oli juhlat, sillä sille päivälle sattuivat Heerakleen uhrit, ei luultu heidän helposti tottelevan. Iloissaan voitosta olivat nimittäin useimmat juhliessaan kääntyneet juominkiin, ja arveltiin heidän mieluummin olevan taipuisina kaikkeen muuhun, kuin ase kädessä ryntäämään hyökkäykseen. Mutta kun vallanpitäjäin neuvoteltua tuuma näytti mahdottomalta, ja kun Hermokratees heitä ei tähän voinut taivuttaa, niin hän vihollisia vastaan keksi seuraavan keinon. Koska hän pelkäsi, että Ateenalaiset yöllä kaikessa hiljaisuudessa ehtisivät päästä vaikeimpien solien läpi, niin lähetti hän, kun alkoi pimetä, muutamia ratsumiehistään Ateenalaisten leirille. Nämät ratsastivat niin lähelle leiriä, että heitä taisi kuulla, ja ollen muka Atenalaisten ystäviä, sillä muutamat kaupunkilaisista olivat Niikiaan kätyreitä, kutsuivat he moniaita heistä nimeltä ja pyysivät heitä sanomaan Niikiaalle, ettei hän yöllä veisi sotajoukkoaan pois, koska Syrakuusalaiset vartioivat heitä, vaan rauhassa valmistautuisi ja päivällä peräytyisi. Ilmotettuansa tämän, lähtivät he pois ja kuulijat ilmoittivat sen Ateenalaisten päälliköille.
Koska he eivät ensinkään aavistaneet mitään petosta, viipyivät sanoman johdosta yön liikkumatta, ja koska eivät heti lähteneet liikkeelle, päättivät he viipyä seuraavankin päivän, jotta soturit voisivat varustaa mukaan välttämättömät tavarat ja jättäen kaikki muut jälkeensä, ottaa mukaansa sen, mikä oli tarpeeseen ruumiille ja ylläpitämiseen, sekä sitten lähteä liikkeelle. Mutta Syrakuusalaiset ja Gylippos kiiruhtivat jalkaväellä vartioimaan teitä maassa, joita myöten Ateenalaisten arveltiin pakenevan, ja virtojen ja jokien ylikäytäviä, asettuen, missä sopivin oli, estääkseen vihollista sotajoukkoa. He purjehtivat niinikään laivoillaan ja vetivät Ateenalaisten laivat rannalta. Osan näistä polttivat he, kuten Ateenalaiset itse jo olivat aikoneet tehdä, mutta muut sitoivat he kenenkään estämättä laivoihinsa kiinni ja veivät ne siten kaupunkiin.
Tämän jälkeen, kun Niikiaan ja Deemosteneen mielestä oli kylliksi varustettu, lähdettiin liikkeelle kolmantena päivänä laivataistelun tapahduttua. Hirveitä eivät olleet ainoastaan tapahtumat yksistään, kun he poistuivat menetettyänsä kaikki laivansa, ja kun suurien toiveiden asemesta he itse ja kaupunkinsa olivat joutuneet vaaranalaisiksi, vaan myöskin leiristä lähtiessä sattui tapauksia, jotka jokaisen oli tuskallista nähdä ja tuntea. Sillä kun näki hautaamattomien ruumiitten joukossa sukulaisten makaavan, niin tuli pelon lisäksi murheen tunne, ja elävinä jätettävät haavotetut ja heikot herättivät lähtevissä vielä paljoa enemmän katkeruutta, kuin kuolleet. Nämät ahdistivat heitä rukouksilla ja valituksilla, pyytäen ottamaan heidät mukaansa, täten saattaen lähtevät neuvottomuuteen; ja jos näkivät jonkun ystävistään tahi sukulaisistaan, niin huusivat he häntä nimeltä. He tarttuivat kiinni lähtevien telttatoveriensa vaatteisiin ja seurasivat näitä niin kauas, kuin jaksoivat, ja kun ruumiin voimat heiltä puuttuivat, niin he jääden huusivat lähtevien jälkeen runsaasti rukouksia, kirouksia ja vaikeroimisia, niin että soturit menehtyivät itkuun, ja että joutuivat semmoiseen epätoivoon, että lähteminen ei ollut helppo, vaikkakin vihollisesta maasta, ja vaikka jo olivat kärsineet enemmän, kuin kyynelillä voi kuvailla, tietämättä mitä vielä oli kärsittävänä. He häpesivät ja halveksivat itseään. He lähtivät ikäänkuin piiritetystä pakenevasta kaupungista, eikä suinkaan pienestä: heitäkään ei ollut vähemmän, kuin yhteensä 40,000 miestä. Näistä kantoivat sekä kaikki muut, mitä kukin tarvitsi, että raskasaseiset ja ratsumiehet sitä paitsi vasten tavallisuutta itse ruoka-aineensa aseitten alla, toiset palvelijoiden puutteesta, toiset epäluottamuksesta; sillä jo ennen oli noita suuri joukko paennut, ja nyt vielä useammat. Eikä heillä ollut ruokaakaan kyllin, sillä sitä ei enää löytynyt leirissä. Ei muukaan kurjuus enemmän, kuin onnettomuuksien yhtäläisyys, mikä tavallisesti useiden osallisuudesta tuottaa lievennystä, vallitsevissa oloissa tuntunut lievennykseltä, varsinkin kun semmoisesta loistavasta ja kerskaavasta alusta lopulta olivat joutuneet tämänkaltaiseen häviöön. Sillä suurempi kohtalon eroavaisuus ei ole kohdannut mitään Helleeniläistä sotajoukkoa, kuin tätä, joka oli lähtenyt muita orjuuttamaan, mutta jonka nyt oli pakko paeta pelosta, että itse tulisi kärsimään samaa, ja joka, purjehdittuansa onnentoivotuksien ja sotalaulujen kaikuessa, nyt kiiruhti pois herjaavien soimaushuutojen seuraamana, jalkaisin eikä enää laivoilla, luottaen enemmän raskasaseisiin, kuin laivastoon. Tämä kaikki näytti heistä kuitenkin lievemmältä, kuin heitä vielä uhkaavien vaarojen suuruus.
Kun Niikias näki sotajoukkonsa joutuneen suureen alakuloisuuteen, niin kulki hän pitkin rivejä, rohkaisten ja lohduttaen heitä niin paljon, kuin vallitsevien olojen mukaan oli mahdollista, korottaen äänensä, jota edemmäs tuli, jotta se kuuluisi mitä useimmille:
"Ateenalaiset ja liittolaisemme! Nykyisissäkin oloissa on toivo säilytettävä, sillä moni on pelastunut vaikeammistakin vaaroista, kuin meidän. Älkää liioin soimatko itseänne niiden ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, joihin olette joutuneet. Sillä minäkin, vaikken suinkaan terveyteni puolesta ole ketään teistä parempi, näettehän, miten tauti minua rasittaa, ja vaikka en onnenikaan puolesta yksityisessä elämässä enemmän, kuin muutenkaan, ole viimeisiä, minäkin olen nyt samassa vaarassa, kuin halvin teistä. Ja kuitenkin olen minä aina koettanut noudattaa jumalien sääntöjä, ja olen niinikään ihmisiä kohtaan harjottanut oikeutta ja kohtuutta. Senpä tähden minulla onkin vakava tulevaisuuden toivo, eivätkä onnettomuudet liioin minua peloita. Ehkäpä kohta lievenevätkin olomme. Sillä kylliksi kauan on jo onni seurannut vihollisia, ja joskin joku jumala meitä vihaisi tämän sotaretkemme takia, niin olemme jo riittävästi rangaistut. Ovathan muutkin hyökänneet toisia vastaan, kärsimättä ylimääräisesti siitä, että tekivät jotain inhimillistä. Meilläkin siis on toivo saavamme lievennystä jumalilta, sillä heidän puoleltansa olemme mieluummin ansainneet surkuttelemista, kuin vihaa. Kun näette itsenne kulkevan kuten ainakin raskasaseiset ja noin lukuisina hyvässä järjestyksessä, niin huomatkaa, että muodostatte valtion, mihin vain asetutte, ja ettei mikään muu Sikelian kaupungeista kykene teidän kimppuunne käymään, eikä teitä karkoittamaan sieltä, mihin olette pysähtyneet. Pitäkää huolta kulkueen turvallisuudesta ja järjestyksestä; älköönkä kukaan pitäkö vallotettua taistelukenttää muuna, kuin isänmaanansa ja linnoituksenansa. Kiiruusti on meidän matkustettava yöt päivät, sillä muonaa on meillä vähän, ja jos me saavumme Sikelioottain ystävälliseen maahan, jotkahan peläten Syrakuusalaisia ovat meille uskollisia, niin voitte pitää itseänne pelastettuina. Heitä on jo käsketty kohtaamaan meitä, tuoden mukanaan lisää ruokaa. Sanalla sanoen: tietäkää siis, sotatoverini, että teidän on esiinnyttävä kunnon miehinä, koska ei löydy pelastuspaikkaa läheisyydessä, jos olette miehuuttomia; mutta jos nyt pääsette vihollisten käsistä, niin te muut saatte nähdä, mitä hartaimmin toivotte, ja te Ateenalaiset saatatte uuteen voimaan kaupunkinne nykyjään horjuvan suuren vallan. Sillä miehet muodostavat kaupungin, eivät tyhjät muurit eivätkä laivat".
Täten rohkaisten kulki Niikias pitkin soturien rivejä ja jos hän vaan näki heidän jossakin kulkevan hajallaan tahi järjestyksettä, niin hän kokosi ja järjesti heidät. Deemosteneeskin koetti samaten rohkaista miehiään. Sotajoukko muodosti neliön, jonka etunenässä kulki Niikiaan joukko, ja sitten seurasi Deemosteneen osasto; raskasaseiset ympäröivät kuormaston ja aseettoman joukon. Kun he ehtivät Anapos virran ylikäyntipaikalle, tapasivat he sinne asetetuita Syrakuusalaisia ja liittolaisia, jotka he pakottivat pakenemaan, ja vallottivat tien. Mutta Syrakuusalaiset ratsumiehet ahdistivat heitä alituisilla hyökkäyksillään, ja kevytaseiset heittelivät heitä keihäillä. Kuljettuansa sinä päivänä 40 stadiota, viettivät he yönsä erään kummun rinteillä. Seuraavana päivänä lähtivät he aikaisin aamulla liikkeelle ja ehtivät 20 stadionin paikoille. Sitte he astuivat alas tasangolle ja leiriytyivät sinne, aikeissa ottaa taloista jotakin syötävää (sillä paikalla löytyi asujia) kuten myöskin vettä matkalleen, koska monta stadiota heidän matkallaan eteenpäin ei sitä riittävästi löytynyt. Mutta Syrakuusalaiset saapuivat samalla ja sulkivat tien heiltä. Tie kulki yli Akraion Lepas nimisen korkean kukkulan, jonka kumpaisellakin puolella oli jyrkät rotkot. Kun Ateenalaiset seuraavana päivänä aikoivat kulkea eteenpäin, niin Syrakuusalaiset ja liittolaisten ratsumiehet ja keihäänheittäjät, joita oli suuri paljous, estivät heitä tästä, heittäen heitä keihäillä ja ahdistaen heitä ratsuhyökkäyksillään. Kotvan aikaa taistelivat Ateenalaiset, mutta peräytyivät vihdoin leiriinsä takaisin. Ruokavaroja ei enää ollut kylliksi, kuten tähän saakka, koska vihollisilta ratsumiehiltä eivät uskaltaneet lähteä niitä hakemaan.
Aikaisin aamulla lähtivät he jälleen liikkeelle ja murtautuivat aina linnotetulle kukkulalle, mutta siellä seisoi heidän edessään yläpuolella linnotusta vihollinen jalkaväki järjestettynä monen miehen syvyyteen, sillä paikka oli ahdas. Ateenalaiset ryntäsivät linnotusta vastaan, mutta kun lukuisat viholliset heitä heittelivät jyrkältä kukkulalta aseillansa, sillä ylhäältähän oli helppo osata vastustajiin, niin he eivät kyenneet murtautumaan heidän lävitsensä, vaan palasivat leiriinsä ja pysyivät paikallaan. Sattuipa iskemään tulta ja samalla satamaan rajusti, kuten ainakin tähän vuodenaikaan syyskesällä. Tästä nolostuivat Ateenalaiset vielä suuremmin, arvellen tämän kaiken tapahtuvan heidän turmioksensa. Heidän pysyessään hyökkäämättä, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset osan sotaväestään heidän taatse sulkemaan tien, jota myöten he olivat kulkeneet, ja Ateenalaisetkin lähettivät niinikään osaston väestään estämään heitä tästä. Nyt vetäytyi Ateenalaisten koko sotaväki alas tasangolle ja vietti siellä yönsä. Seuraavana päivänä pyrkivät he eteenpäin, mutta Syrakuusalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa kaikkialta yltympäri, haavoittaen suuren paljouden heistä. Jos Ateenalaiset hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta jos he peräytyivät, hyökkäsivät nämät esiin ja ahdistivat varsinkin jälkimmäisiä, jotta he vastustajien paetessa pienissä osastoissa pelottaisivat koko sotajoukon. Kotvan aikaa kestivät Ateenalaiset tätä taistelutapaa, mutta vihdoin pysähtyivät he tasangolle päästyänsä viisi, kuusi stadiota eteenpäin. Myöskin Syrakuusalaiset vetäytyivät heistä pois leiriinsä.
Koska sotaväki oli kurjassa tilassa muonavarojen puutteen johdosta, ja kun suuri joukko vihollisten tiheiden hyökkäyksien kautta oli haavoitettu, niin päättivät Niikias ja Deemostenees yöllä sytyttää mitä useimpia tulia ja viedä sotajoukon rannalle, ei kuitenkaan samaa tietä, jota he olivat aikoneet, vaan päinvastaista, kuin se, jota Syrakuusalaiset vartioivat. Tämä tie ei lopulta johtanut sotajoukkoa Katanaan, vaan toiseen osaan Sikeliasta: Kamarinaan ja Gelaan sekä muihin siellä sijaitseviin Helleeniläisiin ja barbarilaisiin kaupunkeihin. He sytyttivät siis monta tulta ja lähtivät yöllä liikkeelle. Mutta heidät valtasi pelko ja kauhistus, kuten tavallista on sotajoukoissa, enin suuremmissa, varsinkin heidän matkustaessaan yöllä vihollisen maan halki ja niin lähellä vihollisia, josta johtui häiriötä. Niikiaan joukko, joka kulki etupäässä, pysyi kuitenkin koossa ja ehti paljon edelle toisia, mutta Deemosteneen johtamasta väestä hajosi enemmän, kuin puolet, ja joutui epäjärjestykseen. Aamun valjetessa saapuivat he kuitenkin rantaan, josta he kulkivat niin kutsuttua Eloorinalaista tietä myöten, aikoen, kun saapuisivat Kakypares joelle, pitkin tätä jokea kulkea halki sisämaan. He toivoivat myöskin siellä kohtaavansa Sikelioottoja, joille oli lähetetty sana. Mutta kun ehtivät joelle, kohtasivat he täälläkin Syrakuusalaisen vartioväen, joka linnotuksella ja paaluilla heiltä sulki tien. Murtauduttuansa heidän lävitsensä, kulkivat he toiselle Erineos nimiselle joelle, sillä tähän heidät tienoppaat olivat johtaneet.
Kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset päivän noustua huomasivat Ateenalaisten poistuneen, niin useimmat syyttivät Gylipposta, että hän muka oli tahallaan päästänyt Ateenalaiset pakosalle. Koska ei ollut vaikeata tietää, mihin he olivat lähteneet, niin ajoivat Syrakuusalaiset heitä viipymättä takaa ja saavuttivat heidät murkinan aikeissa. Kun he saavuttivat Deemosteneen johtaman osaston, joka kulki viimeisenä hitaammin ja epäjärjestyksessä, koska se yöllä oli joutunut pelästykseen, niin he välittömästi hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja taistelu alkoi, jossa Syrakuusalaiset helposti ympäröivät heidät, koska olivat muista erillään, ja ajoivat heidät kokoon. Niikiaan sotaväki oli jo ehtinyt 50 stadiota heistä edelle, sillä hän kulki nopeasti, arvellen ettei vapaaehtoisesta viipymisestä tämmöisessä asemassa eikä taistelusta olisi pelastusta, vaan että oli kiirehdittävä pakoon mitä nopeimmin, antautuen taisteluun ainoastaan pakosta. Mutta Deemostenees oli kovassa pulassa, koska viholliset häntä jälkimmäisenä ensin ahdistivat, ja kun hän huomasi, että viholliset häntä ajoivat takaa, niin ei hän enää sanottavasti jatkanut kulkuaan, vaan asettui vastarintaan, kunnes viholliset aikaa voittaen ympäröivät hänet, jolloin hän joukkoineen joutui suureen hämminkiin. Sillä he olivat suljetut muurin ympäröimään paikkaan, jonka kumpaisellakin puolella kulki tiet, ja jossa kasvoi joukko öljypuita, joiden välistä heitä kaikilta puolin aseilla heiteltiin. Syrakuusalaiset käyttivät tämmöisiä hyökkäyksiä, eikä järjestettyä taistelua, syystä, etteivät huolineet heittäytyä vaaraan epätoivoon joutuneita ihmisiä vastaan, mikä olisi ollut Ateenalaisille enemmän edullista, kuin heille itselleen. Myöskin oli heillä sääli omaa väkeään, koska he kuitenkin olivat varmat voitosta, ja koska he myöskin tällaisella taistelutavallaan tiesivät saavansa heidät voitettuina käsiinsä.
Kun Syrakuusalaiset koko päivän olivat heitelleet Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa aseillaan, ja kun näkivät näiden haavoitetun ja muutenkin joutuneen kurjaan tilaan, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset liittolaisineen ensin sanan, että niitten saarelaisten, jotka niin halusivat, vapaaehtoisesti sallittaisiin yhtyä heihin, jota tarjousta noudattivatkin muutamat harvat kaupungit. Myöhemmin tehtiin Deemosteneen kanssa sopimus myöskin kaikista muista sotureista, jolloin määrättiin, että jättäisivät aseensa ja ettei ketään kohtaisi kuolema väkivallan, kahlehtimisen tahi ruuan puutteellisuuden kautta, joilla ehdoilla kaikkiaan 6,000 soturia antautui vihollisille. Omistamansa hopean heittivät he kaikki tyyni nurin käännettyihin kilpiin ja täyttivät täten neljä kilpeä. Vangitut vietiin heti kaupunkiin. Niikias joukkoineen saapui sinä päivänä Erineos nimiselle joelle, jonka yli kuljettuansa hän sotaväkineen leiriytyi eräälle kukkulalle.
Kun Syrakuusalaiset seuraavana päivänä saavuttivat hänet, ilmoittivat he hänelle, että Deemosteneen sotaväki oli antautunut, ja kehottivat häntä tekemään samaten. Mutta koska hän ei heitä uskonut, sallivat he hänen lähettää ratsumiehen tiedustelemaan. Kun tämä palattuansa ilmotti heidän antautuneen, niin lähetti Niikias airuen kautta sanan Gylippokselle ja Syrakuusalaisille, että hän oli valmis Ateenalaisten puolesta suostumaan seuraavaan sopimukseen: Ateenalaiset korvaisivat Syrakuusalaisille kaikki heidän kärsimät sotakustannuksensa, jota vastoin Syrakuusalaiset päästäisivät hänen johtamat soturinsa lähtemään. Kunnes sotakulungit olivat maksetut, annettaisiin heille panttivangeiksi Ateenalaisia miehiä, yksi talenttia kohti. Gylippos yhtävähän kuin Syrakuusalaisetkaan suostuivat näihin ehtoihin, vaan hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja ampuivat heitä myöhään illalla kaikkialta. Ateenalaisten tila oli kurja muonan ja kaiken muun puutteesta. Kuitenkin päättivät he, odottaen yön hiljaisuutta, jatkaa matkaansa ja tarttuivat taas aseisiin. Tämän huomattuaan Syrakuusalaiset kaiuttivat sotahuutonsa. Ymmärtäen, että heidän hankkeensa oli tullut ilmi, heittivät Ateenalaiset taas aseensa, paitsi 300 miestä, jotka murtautuivat vihollisten vartioväen läpi ja yön peitossa lähtivät mihin mikin pääsi.
Niikias koetti päivän noustua viedä sotaväkensä edemmäs, mutta Syrakuusalaiset ja liittolaiset yhä vaan ahdistivat heitä samaten, ampuen heitä nuolilla ja keihäillä. Ateenalaiset kiiruhtivat päästäkseen Assinaros virralle, kaikkialta lukuisten ratsumiesten ja muun sotajoukon ahdistamina. He arvelivat olonsa paranevan, jos pääsisivät yli tämän joen, johon heitä houkutteli sekä yleinen kurjuus että kova jano. Saapuessaan sinne, heittäytyivät he jokeen ilman mitään järjestystä, jokainen koettaen ensimmäisenä päästä yli, ja viholliset tekivät hyökkäyksillään ylikäynnin vaikeaksi. Sillä pakotettuina kulkemaan joukossa, lankesivat Ateenalaiset toistensa päälle ja tallasivat toisiansa maahan sekä saivat surmansa kompastuen keihäisiinsä ja sotapukuihinsa, toiset heti, toiset vierien alas virtaa myöten. Syrakuusalaiset seisoivat joen toisella rannalla, ja kun tämä oli jyrkkä, niin ampuivat he ylhäältä vihollisia, jotka suuremmaksi osaksi janoissaan virran kuperassa uomassa saattoivat toisiaan hämminkiin. Peloponneesolaiset astuivat alas jokeenkin ja surmasivat miekalla heitä. Vesi pilaantui heti, mutta kuitenkin juotiin sitä, vaikka mudan ja veren tahraamana.
Kun jo suuri joukko ruumiita makasi päälletysten joessa, ja kun toiset sotamiehistä hukkuivat jokeen, toiset, jos pääsivätkin vähän matkaa pakoon, joutuivat ratsumiesten surmattaviksi, niin Niikias vihdoin antautui Gylippokselle, koska hän enemmin luotti häneen, kuin Syrakuusalaisiin. Hän pyysi Gylipposta ja Lakedaimonilaisia menettelemään häntä kohtaan mielin määrin, mutta lakkaamaan surmaamasta muita sotureita. Gylippos käski silloin ottaa viholliset elävältä vangeiksi ja eloon jääneet, jotka eivät päässeet pakoon, ja näitä kyllä oli monta, vietiin kokoon. Niitä 300, jotka murtautuivat läpi vartioväen, lähetettiin ajamaan takaa ja he saatiinkin kiinni. Valtion vangeiksi joutuneiden luku ei ollut suuri, koska yksityiset heitä keinottelivat itselleen ja koko Sikelia oli täynnä niitä, jotka eivät, kuten Deemosteneen sotilaat, olleet antautuneet sopimuksen johdosta. Suuri oli kaatuneidenkin joukko, sillä tämä miestappo oli suurin tässä Sikelian sodassa. Myöskin matkalla tapahtuneissa lukuisissa tappeluissa kaatui suuri paljous. Useat karkasivat kuitenkin, toiset heti, toiset myöhemmin, palveltuansa orjina. Näitten turvapaikaksi tuli Katana.
Syrakuusalaiset ja liittolaiset palasivat kaupunkiin, otettuansa mahdollisimman paljon vankeja ja saalista. Kaikki muut Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka he saivat haltuunsa, viettivät he kivenlouhimoihin, koska arvelivat niitten olevan varmimpina säilytyspaikkoina, mutta Niikiaan ja Deemosteneen surmasivat he vasten Gylippoksen tahtoa. Sillä Gylippos katsoi itselleen loistavaksi voitonkunniaksi, jos hän muitten seurassa olisi voinut tuoda Lakedaimoniin vastustajien päälliköt. Sattuipa toinen heistä, Deemostenees, olemaan Lakedaimonilaisten enin vihaama mies saarella ja Pyloksessa tapahtuneiden seikkojen takia; toinen taas oli saman tähden enin suosittu. Sillä Niikias oli innokkaasti koettanut saada Ateenalaisia tekemään sopimuksen saarella olevien Lakedaimonilaisten miesten vapauttamisesta. Tämän johdosta suosivat häntä Lakedaimonilaiset, eikä tämä ollut pienin aihe hänen luottamukseensa Gylippokseen ja antautumiseensa hänelle. Mutta muutamat Syrakuusalaisista, kuten huhutaan, peläten, että hän rangaistuksen tuskissa ilmaisisi, että he olivat olleet hänen kätyrinsä, joten hän tuottaisi heille ikävyyksiä, vaativat, että hän mestattaisiin; toiset taas, etupäässä Korintolaiset, peläten, että hän rikas kun oli, lahjoilla saisi vartijat päästämään hänet karkuun, ja että jälleen hänen puoleltansa syntyisi vehkeitä, yllyttivät liittolaisia surmaamaan hänet. Hän siis sai surmansa tämänkaltaisista syistä, hän, joka kaikista Helleeneistä, aikalaisistani, vähin olisi ansainnut joutua tähän onnettomuuteen, koska hän kaiken elämänsä ajan oli noudattanut hyveen vaatimuksia.
Alussa kohtelivat Syrakuusalaiset kivenlouhimoihin suljetuita vankia vallan ankarasti. Sillä kun niin suuri joukko ihmisiä oli suljettu pieneen maanalaiseen paikkaan, jolla sitäpaitse ei ollut kattoa, niin ensinnäkin vaivasi heitä kuuma auringonhelle, ja kun sitä vastoin syksyiset yöt ja pakkanen seurasivat näitä kuumia päiviä, niin tämä ilman muutos aiheutti tauteja vangituissa. Kun heidän tässä samassa ahtaassa paikassa piti toimittaa tarpeensa, ja kun kuolleet vielä lisäksi makasivat päälletysten yhdessä läjässä, niin kuolivat he haavoistansa, ilman-muutoksesta ja muista samankaltaisista syistä, ja sitäpaitsi kiusasi heitä kärsimätön löyhkä, kuten myöskin nälkä ja jano, sillä kahdeksaan kuukauteen jokainen heistä sai ainoastaan kotylan vettä ja kaksi kotylaa jauhoja päivässä. Ei löydy mitään kurjuutta, joka ei olisi vaivannut näitä tämmöiseen paikkaan heitetyitä miehiä. Noin 70 päivää elivät he näin yhteensurvottuina; sitten möivät Syrakuusalaiset orjiksi muut, paitsi Ateenalaisia ja niitä Sikelioottoja ja Italialaisia, jotka olivat sotineet näiden puolella. Kaikkiaan vangittiin ainakin 7,000 miestä, sillä vaikeaa on antaa tarkkaa tietoa tästä. Tämä oli kaikkein merkillisin tapaus tässä sodassa, ja, mikäli minä tiedän, myöskin kaikissa muissa Helleeniläisissä sodissa. Voittajille se oli kaikkein loistavin ja voitetuille kaikkein tuhoisin. Sillä Ateenalaiset kaikin puolin tykkänään voitettuina, joiden tappiota suurempaa ei voi löytyä, menettivät tämän niin sanoakseni tuhoturmion kautta jalkaväkensä, laivansa ja kaikkityyni, ja harvat olivat ne, jotka niin monesta palasivat kotia. Näin päättyi Ateenalaisten sotaretki Sikeliaan.
Kun sanoma tästä saapui Ateenaan, niin ei uskottu kauaan aikaan, että häviö oli ollut niin täydellinen, vaikka luotettavimmat miehet, jotka olivat päässeet pakoon taistelusta, kertoivat sen toden peräisenä. Mutta kun eivät enää voineet epäillä, olivat he kovasti suutuksissaan niille puhujille, jotka olivat kehottaneet ryhtymään retkeen, ikäänkuin eivät itse olisi sitä äänestäneet, kuten myöskin orakelinselittäjille, tietäjille ja ennustajille, jotka haltioissaan olivat heille antaneet toivoa Sikelian vallottamisesta. Kaikenlaiset murheet heitä kaikkialta ahdistivat, ja pelko, ja hämmästys vaivasivat heitä tämän onnettomuuden jälkeen suurimmassa määrässä. Sillä yksityisesti oli jokahinen menettänyt omaisiaan, ja valtio suuren joukon raskasaseisia, ratsumiehiä ja senkaltaisen nuorisojoukon, jommoista sille toista ei näyttänyt riittävän. Kun ei enää ollut kelvollisia laivoja Iaivanveistämöissä, ei rahaa valtionrahastossa, ei soutumiehiä, niin katosi heiltä pelastuksen toivo vallitsevissa oloissa, koska arvelivat vihollisten Sikeliasta suoraa päätä laivastollaan purjehtivan heitä vastaan Peiraieukseen, varsinkin kun olivat saaneet niin loistavan voiton, ja että kotimaiset viholliset ponnistaisivat kaiken voimansa ahdistaakseen heitä kaksinkertaisella tarmolla sekä maitse että meritse, ja että heidän liittolaisensa luopuisivat vihollisten luokse. Kuitenkaan ei heistä pitänyt antaa perään, vaan voimiensa mukaan valmistaa laivastoa, tuoden puuainetta, mistä vaan oli saatavana, sekä hankkia rahaa, kuten myöskin varmuutta liittolaisten, varsinkin Euboian, suhteen, asettaa valtion menot säästäväisemmälle kannalle ja sitä varten valita neuvostoon vanhuksia, jotka neuvottelisivat sekä valtion silloisista oloista että niiden parantamisesta. Kaikki olivat vallitsevan pelon alaisina, kuten rahvas ainakin, valmiit järjestämään asiat. Miten olivat päättäneet, tehtiinkin, ja tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena olivat kaikki Helleenit Ateenalaisten Sikeliassa kärsimän suuren tappion johdosta kovasti kiihoissaan. Puolueettomat kaupungit eivät enää odottaneet mitään kehotusta ryhtyäksensä sotaan, vaan arvelivat, että oli hyökättävä Ateenalaisia vastaan, tuumien, että Ateenalaisetkin, jos olisivat onnistuneet Sikeliassa, olisivat kulkeneet heitä jokaista vastaan, että sotaa ei enää kauan kestäisi, ja että osanotto siihen tuottaisi heille kunniata. Lakedaimonilaisten liittolaiset olivat taas innokkaampia kuin ennen, päästäkseen mitä pikemmin sodan vaivoista. Enin kuitenkin Ateenalaisten alamaiset olivat valmiit luopumaan, katsomatta omaan heikkouteensa, eivätkä edes innoissaan luulleet Ateenalaisten voivan kestää yli seuraavan kesän. Tästä kaikesta yltyi Lakedaimonilaisten valtion rohkeus ylenmäärin ja varsinkin siitä, että arvelivat Sikeliasta liittolaisten, kun jo olivat hankkineet itselleen laivaston, kevään tultua suurella voimalla aivan varmaan saapuvan heille avuksi. Kaikin puolin toivorikkaina päättivät he ryhtyä sotaan, arvellen että he, kun tämä voittoisasti oli lopetettu, vastaisuudessa pääsisivät senkaltaisista vaaroista, kuin heitä ehkä olisi kohdannut, jos Ateenalaiset olisivat vallottaneet Sikelian, ja että he, kukistettuansa Ateenalaiset, häiritsemättä saisivat koko Hellaan valtaansa.
Heti sinä talvena lähti heidän kuninkaansa Agis viipymättä Dekeleiasta sotajoukolla kantamaan veroja liittolaisilta laivastoa varten. Poiketen Meelialaiseen lahteen, otti hän Oitailaisilta muinoisen vihan tähden suuren saaliin ja rahaa, ja pakotti Ftiootalaisia Akaialaisia ja muita Tessalialaisten sikäläisiä alamaisia, huolimatta Tessalialaisten soimauksista ja vastalauseista, antamaan panttivankeja ja rahaa, ja vei panttivangit Korintokseen koettaen saada nämät heimokunnat liittolaisiksi. Lakedaimonilaiset määräsivät kaupungeille sadan laivan rakentamisen, joista he itse ja Boiootialaiset kumpikin rakentaisivat 25, Fookilaiset ja Lokrilaiset 15, Korintolaiset 15, Arkadialaiset, Pelleeneeläiset ja Sikyoonilaiset kymmenen, Megaralaiset, Troitseeneeläiset, Epidaurolaiset ja Hermionilaiset kymmenen. He varustivat niinikään kaikkea muuta ryhtyäksensä sotaan heti kevään tultua.
Ateenalaiset varustautuivat niinikään talven kuluessa, kuten olivat päättäneet, laivojen rakentamiseen, hankkien rakennusaineita, ja linnottivat Sunionin, jotta heidän muonaa kuljettavat aluksensa vaaratta voisivat purjehtia niemikön ympäri. He revittivät linnoituksen, jonka he purjehtien Sikeliaan olivat rakentaneet Lakoonikaan, ja tekivät niinikään, säästääkseen varoja, lopun muista mielestänsä hyödyttömistä menoista, mutta pitivät ensi sijassa silmällä liittolaisiaan, etteivät he voisi luopua.
Kumpaistenkin ollessa näissä toimissa ikäänkuin alkaakseen uutta sotaa, lähettivät Euboialaiset ensimmäisinä samana talvena sanan Agikselle luopumisestaan. Suostuen heidän tuumiinsa, lähetti hän hakemaan Lakedaimonista Stenelaideen pojan Alkameneen ja Melantoksen päälliköiksi Euboiaan. Nämät tulivatkin mukanaan 300 neodamoodia, ja hän oli juuri lähettämäisillään heidät saareen, kun sillä välin Lesbolaiset saapuivat, ilmoittaen hekin luopumisaikeistaan. Kun Boiootialaiset heitä kannattivat, jätti Agis tuumansa Euboian suhteen sikseen, päättäen auttaa Lesbolaisia luopumaan, ja asetti heille harmosteeksi Alkameneen, joka juuri oli lähtemäisillään Euboiaan, ja siihen yritykseen Boiotialaiset lupasivat antaa kymmenen alusta. Tämän teki hän Lakedaimonilaisvaltiolta lupaa kysymättä. Sillä Agis oli sen aikaa, kuin hän kamppaili Dekeleian ympäristössä, johtonsa alla seisovan sotavoiman nojalla itsevaltias, lähetti sotajoukon, mihin vaan halusi, ja keräsi niitä sekä kantoi veroja. Paljon ennemmin, sanoakseni, olivat liittolaiset tähän aikaan hänen käskynsä kuin Lakedaimonilaisvaltion alaisia. Sillä koska hänellä oli sotajoukko, oli hän kaikkialla pelättävä, ja hän avusti nyt Lesbolaisia. Mutta Kiolaiset ja Erytraialaiset, jotka niinikään olivat valmiit luopumaan, eivät kääntyneet Agikseen, vaan Lakedaimoniin. Heidän mukanaan saapui myöskin lähettiläs Tissaferneeltä, joka oli Artakserkseen pojan, kuningas Dareioksen, käskynhaltija rannikkomaissa. Tissafernees yllytti myöskin Peloponneesolaisia sotaan, luvaten hankkia heille ravinnon. Sillä kuningas oli häneltä äskettäin vaatinut veroja hänen maakunnastaan, joita häntä Ateenalaiset olivat estäneet kantamasta Helleeniläisistä kaupungeista, ja jotka hän siis oli velkaa. Hän arveli helpommin voivansa kerätä verot, jos hän vahingoittaisi Ateenalaisia, sekä samalla hankkivansa Lakedaimonilaiset kuninkaan liittolaisiksi, ja, kuten kuningas hänelle oli käskenyt, elävänä tahi kuolleena saavansa haltuunsa Pissutnoksen aviottoman pojan Amorgeen, joka oli noussut kapinaan Kariassa. Kiolaiset ja Tissafernees siis ajoivat samaa asiaa.
Laofoonin poika Kalligeitos Megarasta ja Ateenagoroksen poika Timagoras Kytsikoksesta, jotka pakolaisina synnyinmaastaan oleskelivat Farnakeen pojan Farnabatsoksen luona, saapuivat samaan aikaan Farnabatsoksen lähettiläinä Lakedaimoniin, kehottaaksensa Lakedaimonilaisia lähettämään laivoja Hellespontoon, jotta hän, jos voisi, samaten kuin Tissaferneeskin tuumi, saisi maakunnassaan sijaitsevat kaupungit verojen takia luopumaan Ateenalaisista ja omin neuvoin hankkisi Lakedaimonilaiset kuninkaan liittolaisiksi. Tissaferneen ja Farnabatson lähettiläiden ajaessa toimiaan erillään toisistaan, syntyi Lakedaimonissa kova kina, kun toiset kehottivat ensin lähettämään laivoja ja sotajoukon Jooniaan ja Kiokseen, toiset Hellespontokseen. Lakedaimonilaiset suostuivat kuitenkin mieluummin Kiolaisten ja Tissaferneksen tuumiin, joita Alkibiadeeskin puolusti, koska hän jo perheensä kautta oli efori Endioksen kestiystävä, josta johtuikin Lakedaimonilainen liikanimi hänen suvussaan, Endios kun kutsuttiin Alkibiadeksen pojaksi. Lakedaimonilaiset päättivät kuitenkin ensin lähettää Kiokseen perioikkilaisen miehen Fryniksen tarkastamaan, oliko heillä niin monta laivaa, kuin olivat ilmoittaneet, ja oliko kaupunki muutenkin maineensa veroinen. Kun tämä ilmoitti puheessa olevan perää, ottivat he viipymättä Kiolaiset ja Erytraialaiset liittolaisikseen ja päättivät lähettää heille avuksi 40 laivaa, koska Kiolaiset olivat väittäneet itsellään muka löytyvän aina 60 laivaa. Ensin aikoivat he näistä heti lähettää kymmenen Melankridaan johdolla, mutta kun sitten tapahtui maanjäristys, lähettivät he Melankridaan asemesta Kalkideuksen viidellä laivalla, jotka he Lakoonikasta hankkivat. Tähän loppui talvi ja 19 vuosi sitä sotaa, jonka vaiheet Thukydides on kertonut.
Heti seuraavan kesän alussa lähettivät Lakedaimonilaiset, Kiolaisten kiiruhtaessa laivojen lähettämistä, koska pelkäsivät Ateenalaisten saavan vihiä asiasta, sillä kaikki keskustelut kävivät heiltä salaa, kolme Spartalaista miestä Korintokseen kehotuksella, että mitä kiiruimmin hinaisivat laivat kannaksen yli toisesta merestä Ateenanpuoliseen mereen, ja että kaikki laivat, sekä ne, jotka Agis oli varustanut Lesbosta varten, että muutkin purjehtisivat Kiokseen. Kaikkiaan oli siellä 39 laivaa.
Kalligeitos ja Timagoras olivat Farnabatson puolesta osaa ottamalta retkeen Kiokseen, eivätkä he liioin antaneet laivaston lähettämistä varten tuomiansa rahoja, 25 talenttia, vaan tuumivat jälestäpäin omasta puolestaan purjehtia toisella sotajoukolla. Kun Agis huomasi Lakedaimonilaisten ensin lähtevän Kiokseen, niin hänkin yhtyi tähän tuumaan; ja kun liittolaiset olivat kokoontuneet Korintokseen neuvottelemaan, niin heidänkin mielestä oli purjehdittava ensin Kiokseen Kalkideuksen johdolla, joka Lakoonikassa oli hankkinut nuo viisi laivaa, ja vasta sittemmin Lesbokseen Alkameneen johdolla, jonka Agiskin oli määrännyt, ja viimeksi olisi Hellespontokseen lähdettävä, johon Ramfiaan pojan Klearkoksen tulisi johtaa sotajoukko, kuten myöskin päättivät ensin hinata puolet laivoista yli kannaksen. Näitten tulisi viipymättä purjehtia, jotta Ateenalaiset enemmän kääntäisivät huomionsa odotettaviin kuin liikkeelle lähteviin laivoihin. Sillä nyt he eivät enää purjehtineet täällä salaa, vaan julkisesti, koska he halveksivat Ateenalaisten voimattomuutta, kun ei heillä ollut mitään sanottavaa laivastoa näkyvissä. Kuten olivat päättäneet, kulettivat he 21 laivaa kannaksen yli.
Mutta Korintolaiset, muitten kiiruhtaessa purjehdusta, eivät suostuneet lähtemään mukaan, ennenkuin Istmon juhlia, jotka juuri silloin olivat tulossa, oli vietetty. Agis oli valmis myöntymään, ettei heidän tarvitsisi rikkoa Istmilaisia sopimuksia, vaan että hän omin päin yksinäisesti ryhtyisi retkeen. Kun eivät Korintolaiset tähänkään suostuneet, ja kun täten syntyi viipyminen, saivat Ateenalaiset hiukan vihiä Kiolaisten tuumista, jonka johdosta he lähettivät yhden päälliköistä, Aristokrateen, tekemään Kiolaisille nuhteita, ja kun Kiolaiset kielsivät, vaati hän heiltä vakuudeksi, että lähettäisivät hänen mukanaan laivoja liittolaivastoon. He lähettivätkin seitsemän laivaa. Syynä laivojen lähettämiseen oli, että Kioksen kansa ei tietänyt mitään näistä tuumista, ja että ylimykset, jotka nämät tunsivat, eivät halunneet tehdä kansaa itselleen vihamieliseksi, ennenkuin heillä oli varma tuki, ja kun Peloponneesolaiset viipyivät, niin eivät enää luulleet heidän tulevankaan.
Sillä välin vietettiin lstmilais-juhlat, ja Ateenalaiset saapuivat niihin juhlallisen kutsun mukaisesti. Näitä vietettäessä kävi heille yhä selvemmäksi Kiolaisten vehkeet. Palattuansa kotia, varustautuivat he siis, jotteivät laivat salaa heiltä pääsisi lähtemään Kenkreiasta. Juhlien jälkeen lähtivät Peloponneesolaiset 21 laivalla Kiokseen Alkameneen johdolla. Heitä vastaan purjehtivat Ateenalaiset ensin yhtä monella laivalla, houkutellen vastustajia ulos aavalle merelle. Mutta kun Peloponneesolaiset eivät heitä kauas seuranneet, vaan kääntyivät, niin Ateenalaisetkin peräytyivät. Koska he eivät täydellisesti luottaneet noihin seitsemään laivastoonsa yhtyneeseen Kiolaiseen laivaan, niin he lisäsivät laivojensa luvun 37, joilla he ajoivat vihollisia takaa Korintolaisella alueella sijaitsevaan Peiraiokseen, joka on autio satama ja viimeinen Epidauroksen rajoihin päin. Peloponneesolaiset menettivät yhden laivan merellä, mutta muut laivat saivat he pelastetuiksi satamaan. Kun Ateenalaiset näitä ahdistivat sekä mereltä että astuttuansa maihin, niin syntyi siitä suuri hämminki ja epäjärjestys. Ateenalaiset vahingoittivat useimmat laivoista ja surmasivat vihollisten päällikön Alkameneen. Osa Ateenalaisiakin kaatui taistelussa.
Sotajoukkojen erottua toisistaan, jättivät Ateenalaiset kylliksi monta laivaa pitämään vihollisia laivoja silmällä, mutta muilla he purjehtivat ankkuroimaan läheiseen pieneen Saarelaan ja lähettivät pyytämään apua Ateenasta. Sillä seuraavana päivänä saapuivat myöskin laivoissa oleville Peloponneesolaisille Korintolaiset eikä paljoa myöhemmin toisetkin naapurit avuksi. Kun he näkivät vartioimisen autiolla paikalla olevan vaivaloisen, he joutuivat neuvottomiksi. Ensin tuumivat he polttaa laivansa, mutta sitten näytti heistä paraalta hinata laivat maalle, ja, asetuttuansa yhteen jalkaväen kanssa, vartioida niitä, kunnes saisivat tilaisuuden paeta. Saatuansa tiedon tästä, lähetti Agis heille Termoon nimisen Spartalaisen. Alkamenesta olivat eforit käskeneet lähettämään ratsumiehen ilmoittamaan, kun laivat lähtivät kannakselta, ja nyt vasta saivat Lakedaimonilaiset tiedon siitä. He aikoivat heti lähettää kotosalla olevat viisi laivaa Kalkideuksen johdolla ja Alkibiadeen hänen mukaansa, mutta juuri kun olivat lähtemäisillään, ilmotettiin laivojen paosta Peiraiokseen, josta Lakedaimonilaiset suuresti nolostuivat, kun he heti ryhtyessään Joonialaiseen sotaan olivat kärsineet tappion. Tämän johdosta he eivät ainoastaan päättäneet olla lähettämättä lisää laivoja kotoa, vaan myöskin kutsua takaisin harvat ennen lähteneet.