Kun Ateenalaiset saivat tämän tietää, purjehtivat he 50 laivalla Samokseen. Näistä he eivät voineet käyttää 16, koska osa niistä lähetettiin Kaariaan, pitämään silmällä Foiniikilaisten laivastoa, ja osa Lesbokseen ja Kiokseen avunpyyntiin. Ateenalaiset ryhtyivät siis Perikleen ja yhdeksän apupäällikön johdolla 34 laivalla taisteluun Samolaisten laivastoa vastaan Tragian saaren edustalla. Samolaisilla oli 70 laivaa, joista 20 oli kuljetuslaivaa, ja jotka kaikki palasivat Mileetoksesta. Tässä taistelussa pääsivät Ateenalaiset voitolle. Myöhemmin tuli heille avuksi Ateenasta 40 laivaa, Kioksesta ja Lesboksesta 25. Niitten saavuttua astuivat he maihin, voittivat maaväen ja ympäröivät kaupungin kolmelta puolen muurilla, saartaen sen niinikään meren puolelta. Perikles otti ankkurissa olevista laivoista 60, joilla hän mitä kiiruummin lähti Kaunokseen ja Kaariaan, saatuansa tietää, että Foiniikilainen laivasto oli tulossa heitä vastaan. Sillä Steesagoras oli muutamien muitten Samolaisten seurassa viidellä laivalla Samolaisten puolelta lähtenyt Foiniikilaisten laivaston avuksi.
Sillä välin purjehtivat Samolaiset äkkiarvaamatta ulos satamasta ja hyökkäsivät varustamatonta laivastoa vastaan, tuhosivat vahtilaivat ja voittivat heitä vastaan purjehtivat laivat meritappelussa. Heillä oli 14 päivää valta merellä, jolloin he toivat ja veivät, mitä vaan halusivat. Mutta kun Perikles palasi, saartoi hän heidän laivansa uudelleen, ja Ateenasta saapui myöhemmin 40 laivaa avuksi Thukydideen, Hagnoonin ja Formioonin johdolla, 20 laivaa Tleepolemoksen ja Antikleen johdolla ja 30 laivaa Kioksesta ja Lesboksesta. Samolaiset ryhtyivät kyllä vähäpätöiseen meritappeluun, mutta eivät enää kyenneet tekemään vastarintaa, jonka tähden he piirityksen yhdeksäntenä kuukautena olivat pakotetut antautumaan, ehdoilla että repisivät muurinsa, antaisivat panttivankeja ja luovuttaisivat laivansa sekä määrätyissä erissä suorittaisivat sotakulungit. Bysantiolaiset suostuivat niinikään rupeamaan Ateenalaisten alamaisiksi samoilla ehdoilla kuin ennenkin.
Muutamia vuosia tämän jälkeen tapahtuivat edelläkerrotut selkkaukset Kerkyyralaisten ja Potidaialaisten kanssa ja ne seikat, jotka antoivat aihetta tähän sotaan. Kaikki nämät Helleenien taistelut toisiansa ja barbareja vastaan tapahtuivat noin 50 vuoden sisään Xerxeen lähdöstä tämän sodan alkuun. Tällä ajalla vahvistivat Ateenalaiset valtansa yhä lujemmaksi ja pääsivät sisällisestikin vakaantuneempaan asemaan. Vaikka Lakedaimonilaiset tämän kyllä huomasivat, eivät he kuitenkaan ryhtyneet tätä tarmokkaammin estämään, vaan olivat enimmäkseen rauhassa, koska he eivät koskaan ennenkään olleet halukkaita suotta ryhtymään sotaan, jos ei heitä siihen pakotettu. Sitäpaitse olivat he sisällisten sotien rasittamina, jonka tähden he eivät ryhtyneet toimiin, ennenkuin Ateenalaisten valta oli huomattavasti paisunut, ja viimeksimainitut alkoivat ahdistaa heidän liittolaisiansa. Silloin he eivät voineet hillitä itseänsä, vaan päättivät kaikin voimin tositeossa ryhtyä sotaan, kukistaaksensa Ateenan ylivallan. Lakedaimonilaiset pitivät aivan selvänä, että rauha oli rikottu, ja että Ateenalaiset olivat menetelleet väärin. He lähettivät Delfoin orakelilta kysymään, tulisiko sota olemaan heille edullinen, jos he siihen ryhtyisivät. Tämän sanotaan vastanneen, että ne tulisivat voittamaan, jotka sotisivat voimiensa takaa, ja että hän itse tulisi niitä auttamaan, sekä pyydettynä että pyytämättä.
He kutsuivat liittolaiset kokoon vielä kerran äänestämään, pitäisikö ryhtyä sotaan. Kun liittolaisten lähettiläät olivat saapuneet ja heidät kutsuttu kokoukseen, lausui kukin mielipiteensä, jolloin useimmat ankarasti syyttivät Ateenalaisia, kehottaen ryhtymään sotaan, ja Korintolaiset, jotka jo ennakolta olivat puhutelleet kunkin valtion lähettiläitä, pyytäen näitä äänestämään sotaa, pelosta että Potidaia jo ennen joutuisi vihollisten valtaan, olivat nytkin saapuvilla ja astuivat viimeksi esiin puhuen seuraavasti:
"Kunnon liittolaiset! Älkäämme enää syyttäkö Lakedaimonilaisia siitä, että he eivät itse olisi päättäneet ryhtyä sotaan, koska he juuri siinä tarkoituksessa ovat kutsuneet meidät tänne. Itse asiassa ei johtajien tule ottaa huomioon ainoastaan omia etujaan, vaan myöskin pitää huolta yhteisestä hyödystä, kuten he myöskin saavat kunnioitusta osakseen. Niille meistä, jotka ovat olleet tekemisissä Ateenalaisten kanssa, ei tarvitse sanoa sanaakaan siitä, kuinka varovainen täytyy olla heidän suhteensa. Mutta jos eivät sisämaan asukkaat auta rannikolla asuvia, tulee heille olemaan vallan vaikea niin hyvin heidän maantuotteittensa vienti kuin myöskin niiden tavarain tuonti, joita meritse täytyy kuljettaa mannermaalle. Älkööt he tätä seikkaa kevytmielisesti ajatelko, ikään kuin jos ei se heitä ensinkään koskisi. Älkööt odottako siksi kuin itse joutuvat vaaraan, kun ensin rannikkoseudut ovat joutuneet vihollisen saaliiksi. Heidän on nyt päättäminen yhtähyvin omasta kuin toistenkin kohtalosta. Senpä tähden he älkööt enää kauemmin viivytelkö valitsemasta sotaa rauhan asemasta. Järkevät ihmiset pysyvät mielellään rauhassa, jos heitä ei kukaan loukkaa; mutta urhoollisten ihmisten ei pidä epäillä rikkoa rauhaa ja tarttua aseisiin, jos heitä loukataan, mutta myöskin saadun hyvityksen jälkeen suostua rauhaan. Nämät eivät myöskään pöyhkeile sotaonnestaan, eivätkä toiselta puolen anna rauhan sulouden tehdä itseään välinpitämättömiksi loukkauksien suhteen. Se, joka nautintojen tähden on hidas puolustautumaan, kadottaa pian sen levon sulouden, jonka takia hän on ollut toimeton. Se, joka taasen sodan menestyksestä ylpeilee, ei ajattele, että hänen ylpeytensä perustuu epävarmaan itseluottamukseen. Sillä useinhan huonosti mietitty suunnitelma menestyy vihollisen ajattelemattomuuden takia, ja vielä useammin ne suunnitelmat, jotka näyttävät hyvin harkituilta, päättyvät häpeällä aivan päinvastaiseen suuntaan. Sillä ei kukaan pane tuumaa toimeen samalla varmuudella, kuin hän sitä on suunnitellut. Me kyllä varmuudella suunnittelemme, mutta täytäntöön panemisessa jää paljon pelon tähden tekemättä."
"Me ryhdymme nyt sotaan, koska meille on tehty vääryyttä ja meillä siihen on pätevät syyt, ja taasen lopetamme sodan oikeaan aikaan, kostettuamme Ateenalaisille. Monista syistä me voimme toivoa voittoa. Ensiksikin me olemme luvulta ja sotataidon puolesta paremmassa asemassa kuin he, ja toiseksi me olemme kaikki ilman eroa valmiit täyttämään päällikkömme käskyjä. Laivaston, joka on vihollisten päävoima, hankimme me keskuudestamme kootuilla rahoilla sekä Delfoissa ja Olympiassa säilytetyillä varoilla. Sillä hankkimalla lainan voimme me houkutella heidän muukalaiset pestatut merisotilaansa puolellemme tarjoamalla heille suuremman palkan, ja Ateenalaisten sotaväessä on enemmän palkattua väkeä kuin omia miehiä. Meidän sotavoimamme sitävastoin ovat vähemmän riippuvia tästä asianhaarasta; koko niitten perusteena on kotimainen miehistö eikä pestattu. Yksi ainoa merivoitto on heidät kukistava. Mutta jos he voisivatkin pitää puoliaan pitemmän ajan, niin me varmaan ajan pitkään harjaannumme merisotaan, ja saavutettuamme saman kokemuksen, olemme urhoollisuudessa aivan varmaan heitä edellä. Sillä sitä hyvettä, joka meillä on synnynnäinen, he eivät opetuksen avulla voi itselleen hankkia. Mutta minkä verran heillä on saavutettua kokemusta, se tulee meidän koettaa ahkeralla harjoituksella saavuttaa. Siihen tarvittavat rahat haalimme me keräämällä kokoon. Sepä olisi kummallista, jos me emme olisi halukkaita uhraamaan rahojamme kostaaksemme vihollisillemme ja itsemme puollustukseksi, kun heidän liittolaisensa eivät kieltäydy maksamasta veroa omaksi orjuudekseen, ja semminkin kun meidän on suojeltava viholliselta se omaisuus, joka käytettäisiin juuri meidän omaksi vahingoksemme."
"Meillä on monta muutakin keinoa sodassa eduksemme käytettävänä, kuten liittolaisten kapinaan nostaminen, joka on omansa suuresti vähentämään niitä tuloja, joista heidän mahtavuutensa suurimmaksi osaksi on riippuva, ja linnoitusten rakentaminen heidän alueensa rajalle sekä paljon muitakin keinoja, joita ei ennakolla voi arvata. Sillä sota ei suinkaan käy edeltäkäsin tehtyjen määräysten mukaan, vaan kehittyy itsekseen aavistamattomien asianhaarojen kautta. Se, joka maltillisesti tietää käyttää näitä hyväkseen, on varma voitosta; mutta se, joka sokeasti menettelee niitten suhteen, saa paljon onnettomuutta osakseen. Ottakaamme myös huomioon se seikka, että voi ehkä yksin tulla toimeen, jos on riitaisuuksia naapurikaupunkien kanssa rajoista. Mutta nyt ovat Ateenalaiset kaikkien meikäläisten veroiset yhteensä, yksityisestä kaupungista puhumattakaan, niin että he helposti kukistavat meidät kunkin erikseen, jos emme joka kansa ja joka kaupunki yhteisesti ja yksimielisesti nouse heitä vastustamaan. Ja tietäkää, että tappio on tuottava meille täydellisen orjuuden, niin kovalta kuin se monesta kuuluukin. Tällainen on asiain tila, ja ajatteleminenkin, että yksi kaupunki sortaa niin monta kaupunkia, on häpeäksi koko Peloponneesokselle. Siinä tapauksessa me joko näkyisimme kärsivän oikeudenmukaisesti taikka kantaisimme pelkuruudesta iestä, unhottaen esi-isäimme urhoollisuuden, jotka vapauttivat Hellaan. Me emme sitä vastoin voisi säilyttää ja suojella sitä, mitä he ovat meille hankkineet, vaan sallimme yhden kaupungin kohota itsevaltaiseksi, vaikka me kyllä koetamme kukistaa itsevaltiaat yksityisistä kaupungeista. Käsittämätöntä on, missä suhteessa tämä eroaisi noista kolmesta seikasta: ymmärtämättömyydestä, pelkuruudesta ja huolimattomuudesta. Ja ottamatta huomioon näitä vikoja, olette te tulleet välinpitämättömiksi ja halveksitte vihollista, jonka kautta moni on joutunut perikatoon, jota välinpitämättömyyttä juuri sentähden toisella nimellä kutsutaan mielipuolisuudeksi."
"Mutta miksi moitimme entisiä tapahtumia enemmän, kuin on tarpeellista nykyoloille? Välttääksemme tulevia vaaroja on teidän voimienne mukaan punnittava nykyoloja. Vaivain ja vastuksien kautta saavuttivat esi-isämme etevyytensä, emmekä me saa luopua tästä tavasta, jos kohtakin me olemme rikkaampia ja mahtavampia, kuin he. Ei ole oikein ylellisyydessä tuhlata sitä, mikä on köyhyydessä ansaittu. Meidän tulee rohkeasti ryhtyä sotaan, ja me voimme monesta syystä sen luottamuksella tehdä, kun itse Apolloonkin on siihen kehottanut, luvaten apunsa, ja kun koko Hellas osaksi pelosta osaksi oman etunsa tähden avustaa meitä. Älkää ajatelko, että te täten tulisitte rikkomaan rauhaa, kun itse jumalakin kehottaa sotaan ja katsoo rauhan jo olevan rikotun. Päinvastoin, te tulette auttamaan sortoa kärsiviä; sillä ei itseänsä puollustavia ole pidettävä rauhanrikkojina, vaan niitä, jotka ensiksi tekevät hyökkäyksen."
"Kun siis teille on kaikin puolin edullista ryhtyä sotaan, ja me kaikki yhteisesti teitä siihen kehotamme, kun yksimielisyys kieltämättä on koko kaupungille ja yksityisillekin hyödyllinen, niin älkää vitkastelko auttamasta Potidaialaisia, joiden, vaikkakin Doorilaisia, täytyy kestää Joonialaisten piiritystä, päinvastoin kuin ennen, ja koettakaa myöskin suojella muiden kaupunkien vapautta. Ei käy enää kauemmin laatuun levollisna kärsiä, että muutamat jo ovat todellisessa hädässä ja toiset aivan varmaan joutumaisillaan saman kohtalon alaisiksi, kun tulee tiedoksi, että me kyllä olemme tulleet kokoon, vaan emme ole uskaltaneet ryhtyä puollustautumaan. Muistakaa, liittolaisemme, että asiat ovat kärjistyneet äärimmäisiin saakka, ja uskokaa, että tämä on paras neuvo, minkä teille voi antaa, ja siksipä päättäkää empimättä ryhtyä sotaan ja pelkäämättä hetken vaaraa, saavuttaaksenne pysyväisen rauhan. Sillä sodan kautta tulee rauha vakavammaksi, jotavastoin on vaarallista olla ryhtymättä sotaan yksistään rauhanrakkaudesta. Olkaa varmat, että tämä kaupunki, joka on Hellaassa tekeytynyt itsevaltaiseksi, uhkaa kaikkia samanlaisella kohtalolla, kun sillä jo on useampia valtansa alla ja aikoo muidenkin suhteen menetellä samaten. Hyökätkäämme siis tätä kaupunkia vastaan ja pakottakaamme se kuuliaisuuteen. Silloin me itse tulevaisuudessa saamme asua turvassa ja vapautamme nyt orjuudessa olevat Helleenit."
Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet kaikkien koolle tulleiden mielipiteet, antoivat he kaikkien läsnäolevien kaupunkien, niin suurten kuin pientenkin, vuoroonsa äänestää. Enemmistö äänesti sotaa. Kun heidän oli mahdotonta tarpeellisten sotavarustusten puutteen tähden heti alkaa sotaa, päättivät he, että jokainen viipymättä hankkisi sotatarpeita. Ei täyteen vuottakaan kulunut, ennenkuin kaikki oli varustettuna, ja hyökäten Attikaan he julkisesti alottivat sodan.
Tämän valmistusajan kuluessa lähettivät Peloponneesolaiset sanansaattajia Ateenaan tuomaan siellä esiin tehtyjä valituksia, jotta heillä olisi sitä parempi aihe alottaa sota, jos eivät Ateenalaiset ottaisi niitä kuuleviin korviin. Ensiksi vaativat Lakedaimonilaiset lähetystönsä kautta Ateenalaisia sovittamaan jumalanhäväistyksen, karkottamalla häväisijät kaupungistaan. Häväistyksen laita oli seuraava. Muinoin oli Ateenassa ollut Kyloon niminen mies, joka oli voittanut Olympian kilpailussa ja oli ylhäistä ja mahtavaa sukua. Hän oli nainut Megaralaisen Teageneen tyttären, joka Teagenes siihen aikaan yksinvaltaisesti hallitsi Megarassa. Tämä Kyloon oli kysymykseensä saanut orakelilta vastauksen, että hänen tulisi ottaa Ateenan linna haltuunsa Zeyksen suurimman juhlan aikana. Saatuansa Teageneelta sotaväkeä ja ystävänsä kannattamaan tuumansa, anasti hän Peloponneesoksessa vietettyjen Olympian juhlien kestäessä linnan haltuunsa päästäkseen itsevaltijaaksi. Hän katsoi tämän Zeyksen suurimmaksi juhlaksi, ja että se likimmin koski häntä, kun hän oli saanut voiton Olympian kilpailussa. Mutta tarkotettiinko Attikan suurinta juhlaa vai muutako, sitä hän ei ollut ajatellut, eikä orakelikaan ollut siitä mitään sanonut. Ateenalaiset puolestaan pitivät suurimpana juhlana Dijasia-juhlaa, jota kutsutaan Milikios Zeyksen juhlaksi. Tämä juhla vietetään kaupungin ulkopuolella, ja koko kaupungin kansa uhraa siinä ilman erotusta maanhedelmiä eikä eläimiä. Luullen olevansa siihen oikeutettu ryhtyi Kyloon toimeen. Mutta kun Ateenalaiset saivat tiedon siitä, riensivät kaikki maaseutulaiset hyökkääjiä vastaan yhtenä miehenä, saarsivat heidät linnotukseen ja alkoivat heitä piirittää. Kun piiritys tuli pitkälliseksi, lähti suuri joukko Ateenalaisia, piiritykseen väsyneinä, pois, uskoen paikan vartioimisen yhdeksälle arkontille ja valtuuttaen heidät toimimaan, miten parhaaksi näkivät. Siihen aikaan hoitivat nuot yhdeksän arkontia useimmat valtionasiat. Kyloon ja ne, jotka hänen kanssansa olivat piiritetyt, joutuivat heti veden ja ruokatarpeiden puutteesta tukalaan asemaan. Kyloonin onnistui veljineen päästä pakoon, mutta muut, jotka joutuivat yhä ahtaammalle, niin että muutamat heistä jo kuolivat nälkään, asettuivat armoa rukoilevina linnassa oleville alttareille. Silloin vartioivat Ateenalaiset pakottivat heidät jättämään turvapaikkansa, kun näkivät heidän kuolevan pyhäkköön, ja surmasivat heidät, vaikka olivat luvanneet olla tekemättä heille mitään pahaa. He surmasivat niinikään muutamia henkilöitä, jotka ohimennessään olivat istahtaneet kunniotettavien jumalattarien alttarille. Sen tähden kutsuttiin heitä ja heidän jälkeläisiänsä jumalattaren kirouksen alaisiksi, johon he tahallaan olivat tehneet itsensä syypääksi. Ateenalaiset olivat itse karkottaneet maastaan nämät pyhäkönhäväisijät, ja sittemmin karkotti Lakedaimonilainen Kleomenes, joka oli kutsuttu avuksi sisällisten levottomuuksien takia, Ateenalaisten kanssa ne, jotka vielä olivat kaupungissa, ja kaivatti ylös kuolleiden luut, jotka heitettiin rajojen ulkopuolelle. Karkotetut tulivat kumminkin takaisin, ja heidän jälkeläisiänsä on vielä nytkin muutamia kaupungissa.
Lakedaimonilaiset vaativat häväisijäin karkottamista muka jumalien lepyttämisen tähden, mutta itse asiassa koska tiesivät, että Ksantippoksen poika Perikles äitinsä puolesta polveutui näistä, ja koska he arvelivat helpommin suoriutuvansa Ateenan selkkauksista, jos Perikles karkotettaisiin Ateenasta. Eivät he kuitenkaan toivoneet saattavansa häntä tähän kohtaloon, vaan koettivat kaupunkilaisissa herättää panettelua häntä kohtaan, että muka hänen onneton sukuperäisyytensä olisi yhtenä sodan vaikuttimena, sillä hän oli aikalaistensa mahtavin mies, toimi valtionasioissa Lakedaimonilaisia vastaan, eikä suvainnut, että Ateenalaiset myöntyivät, vaan yllytti heitä sotaan.
Ateenalaiset puoleltaan tekivät Lakedaimonilaisille samanlaisen vaatimuksen, että heidän tuli sovittaa Tainaronin pyhäkön häväiseminen. Lakedaimonilaiset olivat nimittäin muinoin pakottaneet joukon Heilooteja, jotka turvaa anovina olivat paenneet Tainaronissa sijaitsevaan Poseidonin pyhäkköön, lähtemään pyhäköstä ja surmanneet heidät, vietyänsä heidät ulos. Sittemmin tapahtuneen maanjäristyksen pitivät he itsekin tämän ilkityön seurauksena. He kehottivat Lakedaimonilaisia niin ikään sovittamaan Kalkioikos jumalattaren häväisemisen, jonka asianlaita oli seuraava. Kun Spartalaiset olivat erottaneet Pausaniaan Hellespontoksessa olevien voimien päällikkyydestä ja panneet hänet syytteeseen, vapautettiin hän kyllä, mutta valtio ei enää uskonut hänelle päällikkyyttä. Hän vuokrasi nyt omalla kustannuksellaan Hermionilaisen kolmisoutulaivan ja lähti sillä Lakedaimonilaisten määräämättä Hellespontokseen, ryhtyäkseen muka sikäläiseen HelleeniIäiseen sotaan, mutta itse asiassa päästäkseen keskusteluun kuninkaan kanssa, kuten hän jo ennen oli tehnyt, koska halusi päästä Helleenien hallitsijaksi. Hän oli seuraavalla tavalla ensin saavuttanut kuninkaan suosion ja mahdollisuuden ryhtyä keskusteluun. Hänen valloitettuansa edellisellä kerralla paluumatkalla Kyproksesta Bysantionin, joka silloin oli Meedialaisten hallussa, joutui muutamia kuninkaan sukulaisia ja läheisiä henkilöitä sotavangeiksi. Nämät lähetti hän muiden liittolaisten tietämättä salaa kuninkaan luo, uskotellen heidän karanneen. Tämän hän toimi Eretrialaisen Gongylos nimisen miehen välityksellä, jolle hän oli uskonut Bysantionin ja vankien vartioimisen. Gongylosta myöten lähetti hän myöskin kuninkaalle kirjeen, jonka sisältö, kuten myöhemmin tuli ilmi, oli seuraava: "Spartalaisten päällikkö Pausanias lähettää sinulle ystävyydestä nämät sotavangit lahjana. Aikomukseni on, jos suostut tuumaani, mennä naimisiin tyttäresi kanssa ja saattaa Sparta ja koko Hellas valtasi alle. Minä olen varma yksissä tuumin sinun kanssasi kykeneväni panemaan tämän tuuman toimeen. Jos tämä tuuma miellyttää sinua, niin lähetä merenrannikolle luotettava mies, jonka kautta me vastaisuudessa voimme jatkaa keskusteluamme".
Tämä oli kirjeen sisältö. Kserkseelle oli tämä kirje vallan mieluinen, ja hän lähetti heti Farnakoksen pojan Artabatsoksen merenrannikolle, uskoen hänelle Daskyeionin satraappivallan Megabateen sijasta, joka tähän saakka oli siellä ollut vallanpitäjänä. Kuningas uskoi Artabatsokselle kirjeen, joka oli vastaus Pausaniaan kirjeeseen, sekä käski mitä pikemmin saattaa sen perille näyttäen kuninkaan sinetin. Jos Pausanias uskoisi hänelle omia asioitaan toimitettaviksi, tulisi hänen ne toimittaa mitä paraiten ja uskollisimmin. Saavuttuansa perille toimitti Artabatsos heti kaikki, mitä hänen oli käsketty, ja lähetti myöskin kirjeen, joka sisälsi seuraavan vastauksen: "Näin sanoo kuningas Kserkses Pausaniaalle: Sen ystävyyden, jonka sinä olet minua kohtaan osottanut, vapauttaen merentakaisessa Bysantionissa otetut vangit, tulee ijäti olemaan perheemme muistissa ja tuumasi on minulle varsin mieluinen. Älä yöllä äläkä päivällä väsy toimittamasta sitä, mitä minulle olet luvannut. Älköön mikään kullan, hopean tahi riittävän sotajoukon puute, jos niin tarvitaan, estäkö sinua, vaan keskustele Artabatsoksen kanssa, joka on luotettava mies, ja jonka olen lähettänyt luoksesi, kaikista keskinäisistä asioistamme ja toimita ne meille kummallekin edullisimmalla ja parhaalla tavalla."
Saatuansa tämän kirjeen tuli Pausanias, joka jo ennenkin Plataian päällikkyyden tähden nautti suurta kunnioitusta Helleenien keskuudessa, vielä ylpeämmäksi, niin ettei hän enää voinut elää tavallisten tapojen mukaan, vaan lähtiessään Bysantionista oli hän puettuna Meedialaiseen tapaan, ja kun hän matkusti Trakian läpi, oli hänellä Meedialaisia ja Aigyptolaisia miehiä henkivartijoina. Hän antoi kattaa pöytänsä Persialaiseen tapaan, voimatta pitää suunnitelmaansa salassa, vaan ilmaisi vähäpätöisimmissäkin seikoissa, mitä suurta hänellä oli mielessä tulevaisuudessa. Ylipäätään esiintyi hän hyvin röyhkeästi, niin että oli vaikea päästä hänen puheillensa, ja kohteli kaikkia loukkaavalla kopeudella, niin ettei kukaan enää halunnut seurustella hänen kanssansa, mikä seikka olikin painavin syy siihen, että liittolaiset yhtyivät Ateenalaisiin.
Mutta kun Lakedaimonilaiset saivat tiedon tästä, kutsuivat he hänen ensi kerran kotiin, ja kun hän sitten toistamiseen heidän määräämättänsä purjehti Hermionilaisella laivalla, oli hänellä selvään samat tuumat. Kun Ateenalaiset pakottivat hänen lähtemään Bysantionista, ei hän enää matkustanut Spartaan, vaan asettui asumaan Trooaan Kolonaihin, ja kun lakedaimonilaiset saivat tietää, että hän sieltä keskusteli barbarien kanssa, ja ettei hän siellä ollut missään hyvässä tarkotuksessa, niin lähettivät viipymättä eforit airuen viemään hänelle Skytalee nimisen kirjesauvan, jossa he käskivät hänen seurata airutta. Muussa tapauksessa julistettaisiin hän Spartan viholliseksi. Tahtoen niin paljon kuin mahdollista välttää epäluuloa, ja ollen varma, että hän rahalla voisi tehdä syytökset tyhjiksi, lähti Pausanias toistamiseen Spartaan. Ensiksi panivat hänet eforit vankeuteen, sillä se oikeus on heillä kuninkaan suhteen, mutta päästivät hänet myöhemmin vapaaksi, ja hän vaati itse oikeuteen niitä, jotka halusivat tehdä syytöksiä häntä vastaan.
Lakedaimonilaisilla virastoilla kyllä ei ollut selviä todistuksia häntä vastaan, yhtävähän kuin hänen yksityisillä vihollisillaankaan, joiden nojalla he olisivat voineet rangaista kuninkaalliseen sukuun kuuluvaa miestä, joka siihen aikaan oli niin korkeassa asemassa, sillä sukulaisena oli hän Leoonidaan pojan Pleistarkoksen holhooja, kun tämä isänsä kuoltua oli tullut kuninkaaksi, mutta tähän aikaan vielä oli alaikäinen. Tavallisuudesta poikkeavalla käytöksellään ja barbarien jäljittelemisellä oli hän kuitenkin herättänyt epäluuloa, ettei hän ollut tyytyväinen oleviin oloihin. Hänen monet muutkin tekonsa otettiin tutkittavaksi, jotta saataisiin selville, oliko hän jossakin suhteessa poikennut tavallisuudesta tavoissaan ja käytöksessään, ja varsinkin se seikka, että hän sille kolmijalalle, jonka Helleenit muinoin olivat pyhittäneet Delfoin pyhäkköön esikoislahjana Meedialaissodasta, omin luvin oli rohjennut piirtää seuraavat säkeet:
"Hellaan päällikkö Pausauias pyhitti tämän muistoksi Apolloonille, voitettuansa Meedialaiset."
Tämän kirjotuksen poistivat Lakedaimonilaiset heti kolmijalasta ja kirjottivat sen sijaan jokaisen kaupungin nimen, joka oli ollut osallisena vihollisten kukistamiseen. Tätä Pausaniaan tekoa pidettiin rikoksena, ja kun hänen asemansa nyt oli tällä kannalla, näkyi tämä teko varsin soveltuvan hänen silloisiin mielipiteisiinsä. Tuli myöskin ilmi, että hän jollakin tavalla oli tekemisissä Heilootien kanssa, jossa huhussa olikin perää. Hän oli nimittäin luvannut heille vapauden ja kansalaisoikeuden, jos he ottaisivat osaa kapinaan ja auttaisivat häntä valtiomuodon muuttamisessa. Siitä huolimatta eivät Lakedaimonilaiset tahtoneet uskoa muutamien Heilootien todistuksia ja ryhtyä ankarimpiin toimenpiteisiin häntä kohtaan, vaan noudattivat tavallista menettelyään, etteivät umpimähkään tuomitsisi Lakedaimonilaista miestä ilman varmoja todistuksia, kunnes hänet vihdoin kertomuksen mukaan ilmaisi eräs Argiliolainen mies, joka ennen oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, ja jonka tuli toimittaa hänen viimeinen kirjeensä Artabatsoksen kautta kuninkaalle. Tämä oli alkanut käydä levottomaksi henkensä puolesta, kun hän huomasi, ettei yksikään häntä ennen lähetetyistä sanansaattajista ollut palannut takaisin. Hän jäljensi sitä varten sinetin, että Pausanias ei huomaisi hänen tekoansa, jos hän luulossaan pettyisi, tahi jos Pausanias tahtoisi muuttaa jotakin kirjotuksessaan, ja avasi kirjeen, jossa huomasi aavistuksensa mukaan määräyksen, että hänkin olisi surmattava.
Kun mainittu mies toi kirjeen esiin, alkoivat eforit olla varmat Pausaniaan petollisuudesta. Mutta koska he omin korvin halusivat kuulla Pausaniaan tunnustuksen, toimittivat niin, että tämä mies lähti turvaa anomaan Tainaronin pyhäkköön, johon hän rakensi väliseinän kahteen jakaman majan, jonka toiseen osaan piiloutui muutamia eforeja. Kun Pausanias tuli hänen luoksensa ja kysyi hänen syytänsä pakoon, saivat eforit tarkan tiedon kaikesta. Miehen häntä syyttäessä siitä, mitä kirjeessä hänestä oli määrätty, ja samalla yksitellen luetellessa Pausaniaalle myöskin kaikki muut seikat, kuinka hän ei koskaan ollut käyttäytynyt vilpillisesti toimittaessaan Pausaniaan asioita kuninkaalle, ja kuinka siitä huolimatta, kuten toisetkin sanansaattajat, saisi kuoleman palkakseen, myönsi Pausanias kaiken tämän oikeaksi ja pyysi, ettei hän panisi näitä seikkoja liian pahakseen. Pausanias vakuutti, että hän vaaratta voisi lähteä pyhäköstä ja kehotti häntä, että mitä pikemmin lähtisi matkalle, eikä estäisi hänen aikeitaan.
Kuultuansa tarkoin kaiken tämän, poistuivat eforit ja valmistautuivat varmoina asiasta vangitsemaan Pausaniaan kaupungissa. Kerrotaan, että hän, kun juuri oltiin ottamassa hänet kiinni kadulla, oli erään lähestyvän eforin silmistä huomannut tämän aikeen, ja kun joku hänelle suosiollinen mies salaa oli antanut hänelle vihiä siitä, mitä oli tekeillä, pakeni hän Kalkioikos jumalattaren pyhäkköön, joka pyhä puisto oli aivan lähellä. Hän astui pyhäkköön kuuluvaan majaan, ettei tarvitsisi kiusaantua taivasalla, ja pysyi siellä sisällä. Tällä kertaa eforit eivät siis voineet saada häntä käsiinsä, mutta ottivat myöhemmin pois huoneen katon, ja kun he olivat varmat, että hän oli majan sisällä, muurasivat he oven kiinni, vartioivat häntä läheisyydestä ja näännyttivät nälkään. Kun hän oli kuolemaisillaan, ja vartijat huomasivat hänen tilansa, kantoivat he hänen ulos pyhäköstä, jolloin hän heitti henkensä. He aikoivat ensin heittää hänet Kaiasluolaan, minne he tavallisesti syöksevät pahantekijät, mutta päättivät sitten haudata hänet johonkin läheisyyteen. Delfoin orakeli käski myöhemmin Lakedaimonilaisten haudata hänet siihen paikkaan, missä hän oli heittänyt henkensä. Nyt makaa hän haudattuna pyhäkön edustalla, kuten paikalle pystytettyjen hautapatsasten kirjotukset osottavat. Niin ikään käski jumala, koska heidän tekonsa oli rikollinen, valmistaa kaksi ruumista Kalkioikos jumalattarelle yhden asemesta. He valmistivat kaksi vaskista kuvapatsasta ja pystyttivät ne sovitukseksi Pausaniaan kuoleman johdosta.
Ateenalaiset vaativat puolestaan, että Lakedaimonilaiset sovittaisivat myöskin tämän rikoksen, jota itse jumala oli pitänyt häväisemisenänsä. Sillä välin lähettivät Lakedaimonilaiset uuden lähetystön Ateenaan syyttämään Temistoklesta osallisuudesta Pausaniaan Meedialaisvehkeisiin, kuten ilmeni Pausaniaan jutussa toimeenpannusta tutkimuksesta, ja vaativat, että myöskin häntä rangaistaisiin, johon vaatimukseen Ateenalaiset myöntyivätkin. Temistokles eli tähän aikaan maanpakolaisena Argoksessa, mutta kävi myöskin muualla Peloponneesoksessa. Ateenalaiset lähettivät miehiä, joita oli käsketty ottamaan hänet kiinni, missä vaan hän tavattaisiin, ja oli pyydetty Lakedaimonilaisia auttamaan heitä tässä toimessa.
Saatuansa tiedon tästä, pakeni Temistokles Peloponneesoksesta Kerkyyralaisten luo, joita hän aina oli suosinut. Mutta koska Kerkyyralaiset pelkäsivät, että Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset joutuisivat heidän vihollisiksensa, jos hän viipyisi heidän luonansa, veivät he hänet vastapäätä olevalle mannermaalle. Kun takaa-ajajat tavottelivat häntä, minne vaan arvelivat hänen lähteneen, oli hän vaikeassa asemassaan pakotettu hakemaan turvaa vihamiehensä, Molossien kuninkaan Admeetoksen luona. Tämä ei hänen tullessansa sattunut olemaan kotona, mutta Temistokles kääntyi turvaa rukoilevana hänen puolisonsa puoleen, joka neuvoi häntä ottamaan heidän pienen poikansa syliin ja istuutumaan liedelle. Kun Admeetos kohta tämän jälkeen tuli kotia, ilmaisi Temistokles hänelle, kuka hän oli, ettei tämä kostaisi hänelle, kun hän nyt tuli pakolaisena, joskin hän oli vastustanut Admeetoksen Ateenalaisille tehtyä pyyntöä. Asiain tällä kannalla ollen, voisi paljoa heikompi vihamies kostaa hänelle, mutta jaloa olisi kostaa ainoastaan senlaiselle, joka oli samassa asemassa. Sitäpaitsi muistutti Temistokles olleensa hänen vastustajansa jonkun valtiollisen asian johdosta, eikä hänen henkensä vaarassa. Mutta jos Admeetos jättäisi hänet takaa-ajajien käsiin, olisi hän mennyt mies. Samassa kertoi Temistokles, kutka häntä ajoivat takaa, ja minkätähden. Kun Admeetos tämän kuuli, käski hän Temistokleen nousta ylös pojan kanssa. Tämä oli siellä vaikuttavin keino turvaa anottaessa.
Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kohta tämän jälkeen tulivat sinne ja pitkin puhein koettivat saada Admeetosta myöntymään, niin tämä ei jättänyt vierastaan heille, vaan lähetti hänet hänen omasta pyynnöstään kuninkaan luokse toisen meren rannalla sijaitsevaan, Aleksandroksen alueesen kuuluvaan Pydnan kaupunkiin. Siellä kohtasi pakolainen kuorma-aluksen, joka oli purjehtimaisillaan Jooniaan. Hän nousi tähän laivaan, mutta myrsky ajoi sen Naksosta piirittävän Ateenalaisen laivaston läheisyyteen. Peloissaan ilmaisi hän laivurille, sillä hän oli laivaväelle tuntematon, kuka hän oli, ja minkä tähden hän pakeni. Hän lisäsi, että hän katsoi laivurin rahanhimosta jättävän hänet vainoojien käsiin, jos tämä ei suostuisi häntä pelastamaan. Heidän turvallisuutensa, sanoi hän, muuten riippuisi siitä, ettei kukaan matkan kestäessä saisi poistua laivasta. Jos laivuri myöntyisi hänen pyyntöönsä, niin tulisi hän siitä saamaan suuri-arvoisen palkinnon. Laivuri suostuikin hänen pyyntöönsä, ja oltuansa vuorokauden ankkurissa laivaston läheisyydessä, saapuivat he vihdoin Efesokseen. Täällä osotti Temistokles laivurille kiitollisuuttaan antamalla hänelle melkoisen rahasumman. Sillä hän sai ystäviensä välityksellä säästössä olleita rahojaan, niinhyvin Ateenasta kuin myös Argoksesta. Hän matkusti sitten sisämaahan erään Persialaisen miehen seurassa ja lähetti sieltä kirjeen Kserkseen pojalle Artakserkseelle, joka vähää ennen oli noussut valta-istuimelle. Kirjeen sisältö oli seuraava: "Minä Temistokles tulen sinun luoksesi. Minä olen tehnyt enemmän pahaa sinun perheellesi, kuin kukaan muu Helleeni, niin kauan kuin sinun isäsi pakotti minua puollustautumaan hänen hyökkäyksiänsä vastaan. Mutta minä sitävastoin olen tehnyt hänelle paljon hyvääkin, kun jo itse olin turvassa ja hänellä oli vaarallinen paluumatka edessään. Minulla on syytä vaatia sinulta vastapalvelusta". Hän huomautti Kserkseelle edeltäkäsin lähettämästänsä viestistä, että Helleeniläinen laivasto muka aikoi lähteä Salamiista, ja toimenpiteistään Hellespontoksen yli rakennetun sillan vartioimiseksi, jonka hävittämishankkeista hän oli vihollisille valheellisesti ilmottanut, jollei Kserkses kiiruhtaisi kotiin. "Nyt olen minä täällä, kyeten vielä tekemään sinulle tärkeitä palveluksia, mutta Helleenien vainoamana sinulle osoitetun ystävyyden takia. Vuoden kuluttua tulen minä itse luoksesi, ilmottamaan aikeeni, minkätähden olen tänne saapunut".
Sanotaan kuninkaan ihmetelleen hänen päätöstänsä ja kehottaneen häntä tekemään, kuten oli luvannut. Tämän ajan opiskeli Temistokles Persian kieltä ja maan tapoja. Kun hän vuoden kuluttua saapui kuninkaan luokse, pääsi hän suurempaan kunniaan kuin kukaan muu Helleeni ennen häntä niin hyvin laajalle levinneen maineensa kautta kuin myöskin herättämällä kuninkaassa toivon, että hän saisi Hellaan valtaansa, mutta erittäinkin sen viisauden ja neuvokkaisuuden tähden, jonka hän osotti. Sillä Temistokleella oli erinomaiset luonnonlahjat ja hän ansaitsi ennen muita tässä suhteessa kunnioitusta. Synnynnäisen neronsa avulla kykeni hän, kehittämättä sitä suuresti opinnoilla, sangen vähällä vaivalla suoraa päätä tekemään hyvin älykkäitä päätöksiä, ja osasi älykkäästi arvata asiain vastaista menoa. Käsiteltävänään olevat asiat kykeni hän taitavasti ja johdonmukaisesti esittämään. Sellaisiakin asioita taisi hän tyydyttävästi arvostella, joissa hänellä ei ollut kokemusta. Hänellä oli erinomainen taito nähdä tulevaisuuden verhon läpi, mikä tulisi olemaan edullista, mikä vahingollista. Sanalla sanoen: hän kykeni nerollansa, hiukan mietittyään, keksimään tarvittavat keinot. Hän kuoli tautiin, tahi, kuten toiset väittävät, surmasi itsensä myrkyllä, koska hän piti mahdottomana tehdä sitä, mitä hän oli kuninkaalle luvannut. Hänen muistopatsaansa löytyy pystytettynä Magneesian torilla Aasiassa. Sillä tämän seudun oli kuningas hänelle antanut ja se vuosittain suoritti hänelle 50 talenttia leivänostoa varten, Lampsakoksen, joka siihen aikaan oli viinirikkain seutu, viinin hankintaa varten, ja Myuusin särvintä varten. Hänen sukulaisensa sanotaan hänen pyynnöstään vieneen hänen luunsa Ateenaan, ja haudanneen ne Ateenalaisten tietämättä Attikaan. Sillä ei ollut luvallista haudata sinne valtiopetoksen johdosta karkotetuita. Täänkaltaisen lopun saivat Lakedaimonilainen Pausanias ja Ateenalainen Temistokles, jotka kumpikin aikanaan olivat olleet mainehikkaimmat Helleenit.
Nämät olivat ne vaatimukset, jotka Lakedaimonilaisten ensimmäisen lähetystön esiintyessä kumpaiseltakin puolelta tehtiin pyhäkönhäväisijäin karkottamiseen nähden. Jonkun ajan kuluttua tulivat lähettiläät toistamiseen Ateenaan vaatimuksella, että Ateenalaisten oli keskeytettävä toimenpiteensä Potidaian suhteen ja julistettava Aiginan saari vapaaksi. Ennen kaikkea vaativat Lakedaimonilaiset, että Ateenalaiset, jos he halusivat säilyttää rauhan, kumoisivat Megaralaisia koskevat päätöksensä, joiden mukaan Megaralaisia kiellettiin käyttämästä Ateenan vallan alle kuuluvia satamia ja käymästä kauppaa Attikassa. Mutta Ateenalaiset eivät välittäneet heidän muista vaatimuksistaan eivätkä liioin kumonneet mainittua päätöstään, vaan syyttivät Megaralaisia pyhän alueen ja erään toisen peltomaan viljelemisestä, jonka rajat vielä olivat riidanalaiset, kuten myöskin Lakedaimonilaisten karanneiden orjien suojaamisesta. Vihdoin saapui viimeinen lähetystö Lakedaimonista, johon kuuluivat Ramfias, Melesippos ja Agesandros. Nämät eivät lausuneet mitään siitä, josta ennen oli puhuttu, vaan antoivat seuraavan lyhyen selityksen: "Lakedaimonilaiset haluavat mielellään rauhan jatkumista, ja niin tuleekin käymään, jos Ateenalaiset päästävät Helleenit vapaiksi". Ateenalaiset kutsuttiin silloin kokoon ja vaadittiin, että kukin kaupungin kansalainen toisi esiin mielipiteensä. Välttämättömäksi katsottiin ottaa asia kokonaisuudessaan käsiteltäväksi ja kerta kaikkiaan antaa näistä asioista lopullinen vastaus. Silloin esiintyi useampia, jotka toivat esiin eri mielipiteitä: toiset kehottivat ryhtymään sotaan, toiset taas sanoivat, ettei tuo Megaran suhteen tehty päätös saisi estää rauhan säilyttämistä, vaan pitäisi se mieluummin kumota. Vihdoin esiintyi Ksantippoksen poika, Perikles, hän joka oli senaikuisen Ateenan etevimpiä miehiä, voimakas puhuja ja tarmokas toimimies, ja puhui seuraavin sanoin.
"Ateenan miehet! Minä olen vieläkin samaa mieltä, ettei meidän tule myöntyä Peloponneesolaisten vaatimuksiin, vaikka hyvin tiedämme, etteivät ihmiset ole yhtä innokkaita kestämään sotaa kuin ryhtymään siihen, vaan muuttavat mielensä tapausten mukaan. Minä en ymmärrä teille antaa muuta neuvoa kuin ennenkään. Minä pidän kohtuullisena, että ne teistä, jotka kuulevat minun neuvojani, pysyvät yhteisessä päätöksessämme, vaikkakin kärsisimme jonkun tappion, ja etteivät he laskisi itselleen kunniaksi, jos onnellisesti suoriudumme. Sillä asiain kulku on yhtä vaihtelevainen kuin ihmisen ajatukset, jonka tähden me tavallisesti syytämme kohtaloa, jos jotakin odottamatonta tapahtuu. Lakedaimonilaiset ovat ennen aina osottaneet väijyvänsä meitä ja varsinkin nyt. Sillä vaikka oli molemmin puolin sovittu, että riitaisuutemme ratkaistaisiin oikeuden kautta, ja että kumpikin pitäisi omansa, niin eivät he koskaan ole pyytäneet lykätä asiata oikeuteen, eivätkä liioin ole huolineet ehdotuksestamme astua oikeuden eteen. He haluavat mieluummin ratkaista riidan miekalla kuin keskustelemalla, esiintyen käskijöinä eikä enää valittajina. He käskevät meitä vetäytymään pois Potidaiasta, päästämään Aiginan vapaaksi ja kumoamaan päätöksemme Megaralaisten suhteen. Viimeksi saapuneet lähettiläät vaativat meitä tunnustamaan Helleenit itsenäisiksi. Älköönpä kukaan teistä ajatelko, että me vähäpätöisistä syistä ryhdymme sotaan, jollemme kumoa Megaralaisia koskevaa päätöstämme, jonka kumoaminen heidän ilmoituksensa mukaan estäisi sotaa puhkeamasta. Älkää salliko juurtua teissä sen käsityksen, että vähäpätöisen seikan tähden olette ryhtyneet sotaan. Tässä pikkuseikassa ilmenee koko mielenne lujuus ja kokemus. Jos te myönnytte heidän vaatimuksiinsa, tulevat he heti vaatimaan enemmän, arvellen teidän pelosta noudattaneen heidän käskyjänsä. Mutta jos te jyrkästi kieltäytte, niin osotatte te siten varmasti heille, että heidän vastaisuudessa tulee kohdella teitä vertaisinaan".
"Tästä voitte päättää, onko edullisempaa väistyä, ennenkuin me olemme kärsineet mitään vahinkoa, vai onko ryhdyttävä sotaan, olipa syy suurempi tahi pienempi, ja pelotta pitäkäämme omanamme se, mikä meillä jo on. Sillä saman käskynalaisuuden tuottaa niin hyvin pieni kuin suurikin vaatimus, jonka vertainen oikeudellisen ratkaisun asemesta tekee naapurillensa."
"Mitä sota-asioihin ja kummankin apulähteisiin tulee, niin tietäkää, että me emme suinkaan ole heitä heikompia, ja sen minä seikkaperäisesti olen todistava. Peloponneesolaiset ovat yksinomaan käsityöläisiä, joilla ei ole yhteistä eikä yksityistä omaisuutta. He ovat sitäpaitsi tottumattomia pitkällisiin merentakaisiin sotiin, siitä syystä että he varattomuutensa takia ryhtyvät ainoastaan lyhyihin sotiin naapuriensa kanssa. Näin ollen he eivät kykene varustamaan laivastoja eivätkä sotaan lähettämään suuria sotajoukkoja, koska heidän silloin täytyisi luopua elinkeinoistaan ja kuluttaa omaisuuttaan varustuksiin, eivätkä sitä paitsi pääse merelle. Kauemmin voi käydä sotaa säästövaroilla kuin pakkoveroilla. Käsityöllä elävät ihmiset ovat alttiimmat uhraamaan ruumiitaan kuin varojaan sotaan, koska he ehkä voivat pelastaa henkensä, mutta pelkäävät ennen sodan loppua menettävänsä omaisuutensa, varsinkin jos sota arvaamatta, kuten usein tapahtuu, jatkuu pitkälti. Yhdessä taistelussa ehkä Peloponneesolaiset liittolaisineen kykenevät pitämään puoliaan kaikkia Helleenejä vastaan, mutta he eivät pysty kestämään sotaa senlaista valtiota vastaan, joka on paljoa paremmin varustettu. Heillä ei ole yhteistä hallitusneuvostoa, voidakseen heti panna tuumansa toimeen, ja koska jokainen henkilö on yhtä äänivaltainen, mutta ovat eri syntyperää, katsovat he kukin omaa etuaan, ja tällaisissa oloissa tavallisesti tärkeimmistä tehtävistä ei tule mitään. Sillä kun toiset innokkaasti koettavat vahingottaa vihollisia, koettavat toiset taas niin paljon kuin mahdollista säästää omaisuuttaan. Ja kun he vitkasteltuansa vihdoin kokoontuvat, niin käyttävät he mahdollisimman vähän aikaa yhteisten asiain käsittelyyn, vaan enimmän ajan neuvottelevat he yksityisistä asioistaan. Ei kukaan luule välinpitämättömyytensä kautta tuottavansa mitään vahinkoa, arvellen että joku toinen hänen puolestansa pitää asioista huolta, ja kun jokainen niin miettii, joutuu yhteinen etu perikatoon."
"Enimmän estää heidän toimiansa rahanpuute. Kun heidän täytyy vaivaloiseen keräykseen käyttää paljon aikaa, jäävät käyttämättä sopivat tilaisuudet sotaan, jotka eivät ole pysyväisiä. Yhtävähän tarvitsee meidän pelätä niitä linnoitushankkeita, joita he uhkaavat rakentaa, kuin heidän laivastoansakaan. Rauhankin kestäessä on yhdenvertaisen kaupungin vaikea rakentaa linnoituksia vieraaseen maahan, ja vielä vaikeammaksi se käy sodan kestäessä, kun me tietysti varustaudumme heitä vastaan. Jos he linnoituksen rakentaisivat, niin he kyllä rosvoretkillä ja yllyttämällä orjia karkaamaan voisivat meitä jonkun verran vahingottaa; mutta tämä ei kuitenkaan riittäisi saartamaan meitä eikä estäisi meitä purjehtimasta heidän maahansa eikä hyökkäämästä heidän kimppuunsa laivoillamme, jotka ovatkin päävoimamme. Sillä meillä on enemmän kokemusta maasodassa laivakulkumme kautta kuin heillä merellä maasotiensa kautta, eikä heidän ole helppo tätä puutetta korvata. Ettehän tekään, vaikka Meedialaissodasta saakka olette merenkulkua harjottaneet, ole siihen kyllin perehtyneet; miten voisivatkaan laivakulkuun tottumattomat maanviljelijät saada mitään täydellistä kokemusta tässä suhteessa, kun me sitäpaitsi lukuisalla laivastollamme olemme alituisesti heidän niskassaan antamatta heille tilaisuutta tarpeen mukaan itseänsä harjoittamaan? Joskin he, suureen lukumääräänsä luottaen, vaikkakin taitamattomina, uskaltaisivat ryhtyä taisteluun muutamien harvoja laivoja vastaan, jotka ovat heitä silmällä pitämässä, niin he kyllä pysyvät liikkumatta, jos me suuremmalla laivastolla asetumme heitä vastaan. Harjotuksen puutteesta pysyvät he taitamattomina ja sentähden myöskin pelkureina. Laivakulkutaito vaatii kuten kaikki muukin ammattilaista harjotusta, eikä sovellu harrastaa sitä ainoastaan syrjätaitona, vaan ennemmin ei voi muuta sen ohessa harjottaa."
"Jos he taasen anastaisivat Olympiassa ja Delfoissa säilytetyt varat ja koettaisivat korkeammalla palkalla houkutella puolelleen laivastomme muukalaiset palkkasoturit, niin olisi tämä vaarallista ainoastaan siinä tapauksessa, jollemme itse yhdessä metoikiemme kanssa jo olisi heidän vertaisiansa, emmekä tarpeen mukaan voisi miehittää laivastoamme. Mutta nyt me voimme tehdä sen, ja mikä tässä on parasta, kaupunkilaisemme ovat taitavimpia laivureita ja muu laivaväki on lukuisampi ja parempi, kuin mikään muu Hellaassa. Tuskinpa yksikään palkkasoturi, taistelun syntyessä, noin umpimähkään haluaisi paeta maastaan ja heikolla menestyksen toivolla muutamien päivien suuremman palkan tähden yhtyä vihollisiin."
"Tällainen ja tämänsuuntainen on mielestäni Peloponneesolaisten asema. Me sitävastoin olemme vapaat näistä puutteista, joista heitä moitin, ja monta muutakin etua on meillä, jotka heiltä puuttuvat. Jos maitse ahdistavat meitä, niin me purjehdimme heidän maahansa, eikä suinkaan ole yhdentekevää, hävitetäänkö osa Peloponneesoksesta, vai koko Attika. Heillä ei ole mitään muuta maata, jonka voisivat pitää omanansa, sitä ensin valloittamatta, mutta meillä sitävastoin on joukko maita saarilla ja mannermaalla, joten merivaltionaolomme on paljoa edullisempi. Sillä jos me asuisimme saarella, niin kukahan olisi meitä enemmän turvassa? Nyt on meidän mitä mahdollisimmin asetuttuva tälle kannalle, jätettävä mannermaa ja siellä sijaitsevat talomme sekä koetettava pitää meri ja kaupunkimme hallussamme, emmekä saa ryhtyä taisteluun talojemme tähden paljoa lukuisampien Peloponneesolaisten kanssa. Sillä jos me siinä pääsisimme voitolle, olisi meidän uudestaan taisteltava yhtä lukuisia joukkoja vastaan. Jos taas joutuisimme tappiolle, niin menettäisimme liittolaisemme, jotka ovat väkevin turvamme. He eivät pysy levollisina, jollemme asevoimalla kykene heitä siihen pakottamaan. Ei meidän tule surra talojemme ja maamme häviötä, vaan ihmisten menettämistä. Talot eivät ole ihmisten, vaan ihmiset niiden haltijoita. Jos voisin luulla, että te minun kehotustani seuraisitte, niin kehottaisin teitä itse hävittämällä luopumaan niistä, osottaaksemme Peloponneesolaisille, ettette niiden tähden tule alistumaan."
"Minulla on monesta muustakin syystä toiveita sodan menestyksestä, jos ette vaan halua sodan kautta laajentaa valtaanne, ettekä suotta heittäytyä vaaroihin. Sillä itse asiassa pelkään minä enemmän omia virheitämme, kuin vihollistemme suunnitelmia. Tästä puhuttakoon laajemmin vastaisuudessa, kun me jo olemme ryhtyneet toimeen. Antakaamme lähettiläille nyt seuraava vastaus: 'Me sallimme Megaralaisten käydä satamissamme ja kauppapaikoissamme, jolleivät Lakedaimonilaisetkaan sulje meitä eikä liittolaisiamme pois alueeltaan. Sillä ei kumpikaan näistä ehdoista estä tehtyjä sopimuksia. Me päästämme ne kaupungit täydelliseen vapauteen, jotka olivat vapaita rauhansopimusta tehtäessä, jos Lakedaimonilaiset myöskin päästävät kaupunkinsa vapauteen ja sallivat niiden järjestää hallitustansa, kuten itse kukin haluaa, eivätkä heidän mielensä mukaan. Me kyllä suostumme oikeudessa ratkaisemaan riitaisuudet alottamatta sotaa, mutta puollustaudumme niitä vastaan, jotka sen alottavat'. Tällainen vastaus on sekä oikeudenmukainen että samalla kaupunkimme arvoon soveltuva. Varma kuitenkin on, että sota on välttämätön. Jos me vapaaehtoisesti siihen ryhdymme, niin eivät vastustajamme kykene meitä vallan kovin ahdistamaan, ja suurimmista vaaroista koituu myös suurin kunnia niin hyvin koko valtiollemme kuin yksityisille. Meidän isämme vastustivat täten Meedialaisia jättämällä omaisuutensa vihollisen käteen. Ja vaikkakin heillä oli paljoa pienemmät sotavoimat, kuin meillä, karkottivat he viholliset ennemmin viisaudellaan kuin onnen avulla, ennemmin sankarirohkeudellaan kuin sotavoimalla, sekä kohottivat kaupunkinsa sen nykyiseen suuruuteen. Me emme saa olla heitä huonompia vaan meidän tulee kaikin voimin vastustaa vihollista ja koettaa säilyttää jälkeläisillemme valtamme heikontumattomana."
Täten puhui Perikles. Ateenalaiset, pitäen hänen neuvoaan viisaana, äänestivät tämän mukaan. He vastasivat Lakedaimonilaisille hänen neuvonsa mukaan, kuten hän seikkaperäisesti oli lausunut, yleensä etteivät he käskystä mihinkään suostuisi, mutta että he olivat valmiit ratkaisemaan riitaisuudet yhdenvertaisina oikeudessa. Lähettiläät palasivat nyt kotiin, eivätkä Lakedaimonilaiset siitä lähtien toimittaneet lähettiläitä Ateenaan.
Nämät olivat ne valitukset ja eripuraisuudet, jotka molemmin puolin ilmaantuivat heidän välillänsä, ja jotka saivat alkunsa Epidauroksen ja Kerkyyran selkkauksista. He hieroivat sillä välin kumminkin sopimuksia keskenään ja kävivät toistensa luona ilman airuetta, mutta epäilivät kuitenkin toisiansa. Nämät tapahtumat järkyttivät sopimuksia ja tulivat sodan puhkeamisen aiheeksi.
Tästä alkaa nyt Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten ynnä heidän molemminpuolisten liittolaistensa välinen sota. Tämän sodan kestäessä he eivät airuetta olleet missäkään väleissä toistensa kanssa, vaan taistelivat kerran aloitettuansa lakkaamatta. Olen järjestänyt tapahtumat kesän ja talven mukaan.
Euboian valloittamisen jälkeen 30 vuodeksi solmittu rauha ei kestänyt enempää kuin 14 vuotta. 15 vuonna, kun Krysis oli ollut papittarena Argoksessa 40 vuotta, Aineesioksen ollessa eforina Spartassa ja Pytodooroksen ollessa vielä neljä kuukautta arkontina Ateenassa, kuudentena kuukautena Potidaian taistelun jälkeen, tunkeutui alussa kevättä vähän enemmän kuin 300 Teebalaista boiootarkkien Fyleidaksen pojan Pytangeloksen ja Oneetorideksen pojan Diemporoksen johdolla yön tullessa aseilla varustettuina Plataiaan, joka oli Ateenan liittolaiskaupunki. Naukleides ja hänen puoluelaisensa olivat kutsuneet heidät ja aukaisivat heille portit, tahtoen oman valtansa tähden surmata heitä vastustavat kansalaiset ja jättää kaupungin Teebalaisille. He toimittivat tämän sangen mahtavan Teebalaisen miehen, Leontiadeen pojan Eyrymakoksen kautta. Sillä koska Teebalaiset näkivät, että sota oli tulossa, tahtoivat he jo rauhan kestäessä, ennenkuin sota puhkeaisi ilmi, valloittaa heille vihamielisen Plataian. Heidän oli sitä helpompi salaa päästä kaupunkiin, kun ei ollut mitään vartijaväkeä asetettu. He asettuivat torille, mutta eivät heti kutsujain yllytyksistä huolimatta hyökänneet vihollisten taloihin, vaan koettivat sopivilla ilmotuksilla mieluimmin saada kaupungin suostumaan sovintoon. Airut ilmotti, että sen, joka halusi yhtyä heihin vanhan Boiootialais-tavan mukaan, tulisi aseellisena liittyä heihin, sillä he arvelivat tällä tavoin helposti saavansa kaupungin käsiinsä.
Kun Plataialaiset huomasivat Teebalaisten tunkeutuneen kaupunkiin ja sen olevan heidän vallassaan, pelästyivät he, ja koska he yön pimeydessä eivät nähneet, kuinka harvalukuisat Teebalaiset olivat, suostuivat he sovintoon ja myöntyivät vastustuksetta ehdotuksiin, semminkin kuin ei ketäkään vastaan käytetty väkivaltaa. Mutta tuumiessansa tästä, huomasivat he Teebalaisten harvalukuisuuden ja arvelivat vaivatta voivansa kukistaa heidät. Sillä Plataian kansa ei tahtonut luopua Ateenasta. He päättivät siis ryhtyä hyökkäykseen. Koska heidät olisi huomattu, jos he julkisesti olisivat kulkeneet katuja myöten, repivät he talojen yhteiset väliseinät ja kokoontuivat siten salaa toisiensa luo. He sulkivat kadut vaunuilla suojaksensa ja toimivat kaikessa sopivimmalla tavalla. Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, hyökkäsivät he yön kestäessä ennen auringon nousua taloistansa Teebalaisten kimppuun. Päivällä olisivat nämät olleet rohkeampia, eivätkä niin pulassa, kuin yöllä peloissansa heille tuntemattomassa kaupungissa. Plataialaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja ottelu syntyi heti.
Kun Teebalaiset huomasivat petoksen, asettuivat he sotariveihin ja torjuivat parisen hyökkäystä. Mutta kun Plataialaiset suurella melulla yhä vaan heitä ahdistivat, ja kun vaimot ja palvelijat huutaen ja kiljuen myös heiteskelivät kiviä ja tiiliä, ja kun päällepäätteeksi ankaraa rankkasadetta kesti kaiken yötä, niin pelästyivät Teebalaiset ja pakenivat eri haaroille kaupunkia. Useimmat heistä joutuivat perikatoon, koska lian ja pimeyden tähden eivät tietäneet, mitä tietä he olisivat voineet pelastua, sillä oli juuri alakuu, jota vastoin heidän takaa-ajajansa vallan hyvästi tiesivät, miten estää heidän pakoansa. Joku Plataialainen oli keihään varrella teljen asemesta sulkenut ainoan avonaisen portin, josta viholliset olivat tunkeuneet kaupunkiin, niin etteivät siitäkään enää päässeet ulos. Toiset pitkin kaupunkia takaa ajetuista nousivat muurille, heittäytyivät ulkopuolelle ja suurin osa heistä sai siten surmansa. Moniaat harvat pääsivät pakoon vartijattoman portin kautta, hakattuansa poikki salvan kirveellä, jonka eräs nainen heille salaa oli antanut, mutta tämä pian huomattiin; toiset taasen surmattiin eri paikoilla kaupunkia. Suurin osa heistä, joka oli pysynyt koossa, joutui suureen muuriin kuuluvaan rakennukseen, jonka läheisin portti sattui olemaan auki, ja luuli sen johtavan läpi rakennuksen ulos kaupungista. Kun Plataialaiset näkivät heidät suljettuina rakennukseen, miettivät he, polttaisivatko he heidät, sytyttäen rakennuksen, vai menettelisivätkö he toisin. Lopulta suostuivat nämät ja muut kaupunkia kiertelevät Teebalaiset antautumaan Plataialaisten armoille.
Täten päättyi tämä yritys Plataiaa vastaan. Toiset Teebalaiset, joitten vielä samana yönä päävoimalla piti rientää hyökkääjille avuksi, jos näille kävisi pahoin, kiiruhtivat kaikin voimin, saatuansa matkalla tiedon tapahtumasta. Matka Teebasta Plataiaan on 70 stadiota, mutta yöllä satanut vesi hidastutti heidän kulkuansa. Sillä Asoopos virta juoksi leveänä ja oli vaikea päästä sen yli. Kulettuansa sateessa ja päästyänsä vaivalla joen yli, saapuivat he vasta myöhemmin perille, kun osa heidän miehistänsä jo oli surmattu ja eloon jääneet olivat vangitut. Kun Teebalaiset kuulivat tämän, väijyivät he ulkopuolella kaupunkia olevia Plataialaisia, sillä maaseudulla löytyi sekä ihmisiä että huonekaluja, koska he eivät rauhan kestäessä peljänneet mitään odottamatonta vaaraa. He väijyivät näitä, toivoen saavansa käsiinsä jonkun miehen, jonka he voisivat käyttää lunnaaksi vangittujen kansalaistensa edestä. Tämä oli Teebalaisten tarkoitus; mutta heidän vielä keskustellessansa lähettivät Plataialaiset, aavistaen, että jotakin semmoista oli tekeillä ja ollen peloissansa ulkopuolella kaupunkia asuvien kansalaistensa tähden, airuen Teebalaisille sanomaan, että nämät tekivät väärin, kun rauhan kestäessä koettivat valloittaa kaupunkia, ja pyytämään, etteivät ahdistaisi heidän ulkopuolella kaupunkia asuvia kansalaisiansa, muuten surmaisivat hekin heidän käsiinsä joutuneet Teebalaiset, mutta päästäisivät ne vapaiksi, jos Teebalaiset vetäytyisivät pois maasta. Teebalaiset sanovat heidän vannoneen myöntyvänsä näihin ehtoihin; mutta Plataialaiset eivät myönnä luvanneensa heti päästää vangit vapaiksi, vaan vasta, jos he sopisivat keskusteltuansa asiasta, ja etteivät he ensinkään olleet valalla sitoutuneet. Teebalaiset poistuivat maasta, loukkaamatta ketään; mutta kiireesti korjattuansa kaikki omaisensa maaseudulta kaupunkiin, surmasivat Plataialaiset heti vangitut viholliset. Näitä oli 180, niitten joukossa Eyrymakos, jonka välityksellä petos oli toimitettu. Tästä he lähettivät sanan Ateenaan ja sallivat Teebalaisten rauhassa korjata kuolleitten ruumiit sekä ryhtyivät kaupungillensa välttämättömiin puollustustoimiin.
Ateenalaiset vangitsivat heti, kun olivat saaneet tietää, mitä Plataiassa oli tapahtunut, kaikki Attikassa olevat Boiootialaiset ja lähettivät airuen kautta sanan Plataiaan, etteivät ryhtyisi mihinkään toimiin vangittuja Teebalaisia vastaan, ennenkuin Ateenalaiset päättäisivät näistä; sillä Ateenalaisille ei oltu vielä ilmoitettu, että vangit olivat surmatut. Heti kun Teebalaiset olivat tunkeutuneet kaupunkiin, oli ensimmäinen sanansaattaja lähtenyt matkalle, mutta toinen, kun he olivat voitetut ja vangitut, eivätkä Ateenalaiset siis tietäneet mitään viimeisistä tapahtumista. Tietämättä niistä mitään lähettivät Ateenalaiset siis sanansaattajan, mutta kun tämä saapui perille, ei hän enää tavannut vankeja elossa. Ateenalaiset lähtivät tämän jälkeen Plataiaan, veivät sinne muonaa, jättivät kaupunkiin linnaväkeä ja veivät sieltä mukanaan vanhukset sekä naiset ja lapset.
Koska nyt Plataian tapahtuman kautta sopimukset päivän selvästi olivat rikotut, varustautuivat Ateenalaiset sotaan niinkuin myös Lakedaimonilaiset ja heidän liittolaisensa. Molemmin puolin lähettivät he sanansaattajia kuninkaan tykö ja muualle barbarien luokse, josta vaan toivoivat saavansa apua, koettaen saada puolellensa heidän valtansa ulkopuolella olevia kaupunkeja. Paitse niitä Sikelian ja Italian liittolaisten laivoja, jotka jo olivat Lakedaimonilaisten hallussa, käskivät Lakedaimonilaiset rakentaa lisää laivoja, aina kaupunkien suuruuteen katsoen, niin että laivojen luku kaikkiaan nousisi 500, ja määräsivät heidän maksettavansa rahasumman. Muuten heidän tuli pysyä rauhassa eikä sallia Ateenalaisten tulla heidän luokseen useammalla kuin yhdellä laivalla kerrallaan, kunnes kaikki varustukset olisivat kunnossa. Ateenalaiset puolestansa tarkastivat liittolaiskuntansa ja lähettivät sanansaattajia semminkin Peloponneesoksen naapurikuntiin, Kerkyyraan, Kefalleeniaan, Akarnaaniaan ja Sakyntokseen, tiedustelemaan, oliko heidän ystävyyteensä luotettava, jolloin he huoleti voisivat sotia missä tahansa Peloponneesoksessa.
Kumpaisellakin oli suuret aikeet mielessä ja he valmistautuivat sotaan mitä innokkaimmin. Kaikkihan alussa uutterammin ryhtyvät toimiin, ja tähän aikaan oli Peloponneesoksessa paljon nuorta kansaa, ja paljon myöskin Ateenassa, joka, kokematon kun oli, mielihalulla toivoi sotaa. Koko muu Hellas pysyi odottavalla kannalla näitten etevimpien kaupunkien yhteen törmätessä. Paljo huhuja oli liikkeellä ja paljon ennustuksia lauloivat loitsijat sekä sotaan aikovissa kaupungeissa että myöskin muissa. Vähää ennen oli Deeloksessa tapahtunut maanjäristys, eikä milloinkaan ennen miesmuistiin, ja tämä sanottiin ja näkyikin ennustavan tulevia seikkoja, ja jos jotakin muuta tämänkaltaista sattui tapahtumaan, niin sitä tarkoin punnittiin. Ylipäätään oli ihmisten suosio verrattomasti enemmän Lakedaimonilaisten puolella, erittäinkin koska he lupasivat vapauttaa Hellaan. Sentähden pyrki jokainen sekä yksityinen että valtio sanoin ja toimin avustamaan heitä; jokainen piti asian siinä tulleen estetyksi, missä ei itse voinut olla läsnä. Siinä määrin kantoivat useimmat vihaa Ateenalaisia kohtaan, toiset toivoen päästä heidän valtansa alta, toiset pelosta joutua heidän hallittavikseen.
Tämänkaltaisilla varustuksilla ryhdyttiin siis innolla sotaan.Kumpaisellakin kaupungilla oli seuraavat liittolaiset sodassa:
Lakedaimonilaisten puolella olivat kaikki Peloponneesolaiset paitse Argolaiset ja Akaialaiset. Nämät olivat puolueettomia; Akaialaisista ottivat ainoastaan Pelleeneeläiset osaa sotaan jo alusta, myöhemmin kumminkin kaikki. Peloponneesoksen ulkopuolella liittyivät Lakedaimonilaisiin Megaralaiset, Fookilaiset, Lokrilaiset, Boiootialaiset, Amprakialaiset, Leykadialaiset ja Anaktorialaiset. Näistä avustivat laivoilla Korintolaiset, Megaralaiset, Sikyoonilaiset, Pelleeneeläiset, Aiolialaiset, Amprakialaiset ja Leykadialaiset, hevosilla Boiootialaiset, Fookilaiset ja Lokrilaiset; muut kaupungit asettivat jalkaväkeä.
Ateenalaisten puolella olivat Kiolaiset, Lesbolaiset, Plataialaiset, Naupaktoksen Messeenialaiset, useimmat Akarnaanialaiset, Kerkyyralaiset, Sakyntolaiset sekä muut alustalaiskaupungit eri maissa, Kaarian rantamaa, Kaarialaisten naapurit Doorit, Ioonia, Hellespontos, Trakian rantamaa, Peloponneesoksen ja Kreetan väliset saaret ja kaikki muut Kykladit paitsi Meelos ja Teera. Näistä avustivat laivoilla Kiolaiset, Lesbolaiset ja Kerkyyralaiset, muut jalkaväellä ja rahalla.
Tämä oli nyt kummankin liittolaiskunta ja varustustoimi sotaa varten.
Välittömästi Plataiassa tapahtuneiden seikkojen jälestä käskivät Lakedaimonilaiset sekä Peloponneesoksessa että sen ulkopuolella olevia liittolaisiansa asettamaan sotajoukkonsa sotakuntoon ja hankkimaan niille ulkosotaa varten tarpeelliset muonat, jotta voisivat hyökätä Attikaan. Kun jokainen oli määräajalla valmis, kokoontui kaksi kolmatta osaa väestä joka kaupungista kannakselle. Kun koko sotajoukko oli kokoontunut, kutsui Lakedaimonilaisten kuningas Arkidamos, joka oli tämän sotaretken ylipäällikkö, kaikkien kaupunkien sotapäälliköt ja korkeimmat vallanpitäjät sekä arvokkaimmat henkilöt kokoon ja puhui heille seuraavaan tapaan:
"Peloponneesoksen miehet ja liittolaiset! Meidän esi-isämme ovat kyllä käyneet monta sotaa, niin hyvin itse Peloponneesoksessa kuin ulkopuolellakin sitä, eivätkä vanhemmat meistä itsestämmekään ole aivan kokemattomia sodassa, vaan emme me kuitenkaan milloinkaan ole lähteneet sotaan suuremmalla joukolla. Mutta onkin huomattava, että me nyt hyökkäämme mitä mahtavinta kaupunkia vastaan, jos kohtakin meidän oma sotajoukkomme on vallan lukuisa ja uljas. Sentähden me emme saa näyttäytyä esi-isiämme kelvottomammiksi emmekä mainettamme kehnommiksi. Sillä koko Hellas seuraa jännityksellä meidän yritystämme ja toivoo, vihaten Ateenalaisia, että pääsisimme tuumamme perille."
"Mutta jos kohtakin me suuremman sotajoukkomme takia voimme olla jokseenkin varmat, että vihollisemme eivät ryhdy taisteluun meidän kanssamme, emme kuitenkaan saa olla varomattomia kulkiessamme, vaan jokaisen kaupungin päällikön ja sotamiehen tulee olla varuillansa häntä väijyvää vaaraa vastaan. Sillä sodan vaiheet ovat epävarmat, ja useimmiten ovat hyökkäykset arvaamattomia ja pikaisia. Usein on varuillaan oleva pienempi joukko torjunut päältään suuremman, tämän ollessa ylenkatseesta varomaton. Pitää aina sodassa olla rohkea mielessänsä, mutta varovainen toimeen varustautuessansa. Silloin käy urhoollisuudella vihollista vastaan ja voi taistella varmuudella."
"Käymme nyt kaupunkia vastaan, joka ei suinkaan ole voimaton puollustautumaan, vaan joka päinvastoin on mitä paraiten varustettu kaikin puolin, jonkatakia varmaan luultava on, että se antautuu taisteluun; ja jos kohtakaan se ei ole lähtenyt liikkeelle meidän ollessamme etäämpänä, niin se kaiketi niin tekee, kun huomaavat meidän polttavan ja hävittävän heidän aluettaan. Sillä jokaisen, joka omin silmin näkee kärsivänsä jotakin tavatonta pahaa, valtaa viha, ja silloin hän miettimättä suurimmalla innolla ryhtyy toimiin. Luulisi Ateenalaisten ennemmin kuin muitten näin toimivan, he kun ovat tottuneempia hallitsemaan muita ja käymään polttamassa naapuriensa aluetta, kuin näkemään omaa aluettansa hävitettävän."
"Koska siis käymme semmoista kaupunkia vastaan, ja kun sekä oma että esi-isäimme maine riippuu tämän retken onnistumisesta, niin käykää, mihin teitä johdetaan, pysykää hyvässä järjestyksessä ja kuunnelkaa tarkoin käskyjä; sillä ei nähdä kauniimpaa ja turvallisempaa, kuin suurta sotajoukkoa, joka pysyy järjestyksessä".
Sanottuansa tämän, hajotti Arkidamos kokouksen ja lähetti Ateenalaisten luo ensin Spartalaisen miehen, Diakritoksen pojan Melesippoksen, tiedustelemaan, eivätkö Ateenalaiset nyt, kun näkivät heidät tulossa, tahtoisi myöntyä heidän vaatimuksiinsa. Mutta nämät eivät päästäneet häntä edes kaupunkiin, saati sitten julkiseen kokoukseen. Perikleen mielipide oli näet jo päässyt voitolle, ettei otettaisi vastaan mitään Lakedaimonilaista sanansaattajaa eikä lähetystöä, näitten ollessa sotaretkellä. Kuulematta lähettivät he lähettilään pois ja käskivät hänen samana päivänä poistua maan rajojen ulkopuolelle, lisäten, että, jos Lakedaimonilaiset tahtoivat keskustella heidän kanssansa, he voisivat sen tehdä, palattuansa omaan maahansa. He lähettivät saattajia seuraamaan Melesipposta yli rajan, jottei hän olisi tilaisuudessa keskustelemaan kenenkään kanssa. Kun tämä rajalla oli jättämäisillänsä seuraajansa, lausui hän mennessänsä: "Tämä päivä on tuottava Helleeneille suuria onnettomuuksia". Kun Melesippos tuli leiriin ja Arkidamos kuuli, etteivät Ateenalaiset suostuneet mihinkään, niin hyökkäsi hän heti sotajoukkoineen heidän maahansa. Boiootialaiset antoivat sotaosinkonsa ja jättivät ratsumiehensä sotimaan yhdessä Peloponneesolaisten kanssa; muulla sotajoukollansa marssivat he Plataiaan ja hävittivät heidän aluettansa.
Kun Peloponneesolaiset vielä kokoontuivat kannakselle ja ennenkuin he olivat hyökänneet Attikaan, aavisti Xantippoksen poika, Perikles, joka oli yksi Ateenalaisten kymmenestä päälliköstä, saatuansa tiedon aiotusta hyökkäyksestä, että Arkidamos, joka oli hänen kestiystävänsä, joko suosiosta häntä kohtaan säästäisi eikä hävittäisi hänen maatilojansa, tahi tekisi näin Lakedaimonilaisten käskystä, jotta heräisi epäluuloa häntä kohtaan, kuten he ennen hänen tähtensä olivat vaatineet ajamaan maanpakoon pyhänhäväisijät. Hän lausui sentähden Ateenalaisille kokouksessa, että, vaikka kylläkin Arkidamos oli hänen kestiystävänsä, tästä ei kuitenkaan koituisi mitään pahaa kaupungille, sillä hän lahjoittaisi valtiolle maatilansa ja talonsa, jos viholliset eivät niitä hävittäisi, ettei häntä kohtaan näitten takia syntyisi mitään epäluuloa. Kuten ennenkin kehotti hän heitä nytkin varustautumaan sotaan ja korjaamaan maaseudulta omaisuutensa, varoitti heitä antautumasta taisteluun, mutta neuvoi heitä vetäytymään kaupunkiin puollustaaksensa sitä mitä huolellisimmin, varustamaan laivastonsa, josta juuri heidän valtansa riippui, ja pitämään tarkasti silmällä liittolaisia, lausuen, että Ateenalaisten valta perustui juuri näitten maksamiin veroihin, ja että sodassa oli pääasia ymmärtäväisyys ja rahojen runsaus. Tässä suhteessa ei ollut mitään hätää, sanoi hän, koska kaupungilla oli, paitse liittolaisten noin 600 talenttiin nousevaa vuotuisesti maksettavaa veroa, muitakin tuloja, ja vielä lisäksi 6,000 talenttia leimattua hopeaa linnassa. Näitä rahavaroja oli niiden korkeimmillansa ollessa löytynyt 9,700 talenttia, mutta niistä oli maksettu linnan propylaiat ja muita rakennuksia kuten myös Potidaian piiritys. Sitäpaitsi nousi leimaamaton kulta ja hopea yhteisissä ja yksityisissä uhrilahjoissa sekä juhlasaatoissa ja kilpailuissa käytännössä olevat pyhät astiat niinkuin myös Meedialainen saalis ja muut senkaltaiset tavarat ainakin 500 talenttiin. Näitten lisäksi tulisivat vielä muista pyhäköistä aika suuret varat, jotka olivat heidän käytettävinään, ja jos kaikki muut varat loppuisivat, olisi heillä jumalattaren kultainen puku, jonka arvo hänen laskunsa mukaan nousi 40 talenttiin ja jonka voi kokonaan irroittaa; mutta kun hätä olisi ohitse, tulisi korvata se yhtä arvokkaalla puvulla.
Täten tyynnytti Perikles kansalaisiansa varojen suhteen. Sotilaita ilmoitti hän heillä olevan 13,000 raskasaseista, lukuunottamatta niitä 16,000, jotka olivat majoitetut linnoihin ja vartioivat muureja. Sillä niin monta miestä oli vartioimassa ensin vihollisten hyökätessä maahan, ja tämän varustusväen muodostivat vanhukset ja nuorukaiset sekä raskasaseisina palvelevat metoikit. Faleerolaisen muurin pituus kaupungin kehysmuuriin saakka oli 35 stadiota ja itse tätä kehysmuuria oli 43 stadiota vartioituna, jota vastoin pitkän muurin ja Faleerolaismuurien välinen osa oli jätetty ilman vartioväkeä. Pitkät muurit ulottuivat 40 stadionin pituudelta Peiraieykseen, joista vaan ulommainen oli vartioitu. Peiraieyksen koko kehys, Munykia siihen laskettuna, oli 60 stadiota, josta puolet oli vartioitu. Ratsumiehiä väitti Perikles heillä olevan 1,200, ratsujousimiehet niihin luettuina, ja 600 jalkajousimiestä sekä 300 merenkestävää kolmisoutulaivaa. Kaikki tämä oli Ateenalaisilla käytettävänä, joka ei suinkaan ollut vähä, kun Peloponneesolaiset ensi kerran hyökkäsivät Attikaan ja aloittivat sodan. Paljon muutakin lausui Perikles, kuten hänellä oli tapana, kun hän tahtoi osottaa, että Ateenalaiset pääsisivät voitolle sodassa.
Kun Ateenalaiset olivat kuulleet hänen puheensa, seurasivat he hänen neuvoansa ja korjasivat maalta vaimot ja lapset sekä kaiken omaisuuden, ja veivät mukanaan myöskin talojen kehät; lampaat ja juhtaeläimet lähettivät he Euboiaan ja läheisiin saariin. Vaikealta tuntui heistä kuitenkin tämä muutto, koska useimmat heistä olivat tottuneet asumaan maalla.
Ateenalaisilla oli näet aikaisemmilta ajoilta paljoa suuremmassa määrässä kuin muilla heimokunnilla ollut tapana asua maalla. Kekropsin ja ensimmäisten kuninkaitten aikoina aina Teeseyksen aikoihin saakka asuivat he kyläkunnissa, jokaisessa oma kokoustalo ja omat neuvosmiehet. He kokoontuivat kuninkaan luokse neuvottelemaan ainoastaan sodan uhatessa, mutta jokainen näistä hallitsi ja neuvotteli erikseen omin päin, ja moniaat heistä kävivät sotaakin kuningasta vastaan, kuten Eleysiläiset Eumolpoksen johdolla Erekteystä vastaan. Mutta kun Teeseys, joka oli sekä viisas että mahtava, tuli kuninkaaksi, niin hän monella lailla paransi maan oloja. Hän hajoitti muitten paikkakuntien neuvos- ja virkakunnat ja muutti kaikki maan asukkaat nykyiseen kaupunkiin, määräten heille yhteisen neuvoskunnan ja kokoustalon. Ateenalaiset saivat kuten ennenkin viljellä maatilojansa, mutta Teeseys pakotti heidät asumaan tässä yhdessä kaupungissa, ja koska kaikki Attikan väestö asettui sinne, jätti Teeseys sen jo aika suurena jälkeläisillensä. Muistoksi tästä viettävät Ateenalaiset vielä nyt jumalattaren kunniaksi yleistä yhteenmuuttojuhlaa. Ennenmuinoin oli kaupunkina ainoastaan linna ja sen alapuolelle rakennettu eteläinen osa. Tätä todistaa sekin, että linnassa ja mainitussa osassa kaupunkia sijaitsevat useimmat jumalien pyhäköt, kuten Olympialaisen Zeyksen, Pyytialaisen Apolloonin, Gaian ja Limnailaisen Dionyysoksen pyhäköt, jonka viimemainitun kunniaksi vietetään noita ikivanhoja Dionyysos-juhlia Antesteerionkuun 12 päivänä, kuten vielä nytkin on tapana Ateenasta lähteneiden Joonialaisten kesken. Täällä löytyy myöskin muita vanhoja pyhäköitä. Siellä on myös se suihkulähde, jota muinoin peittämättömänä kutsuttiin Kallirroeeksi (kauniiksi lähteeksi), mutta jota nykyään nimitetään Enneakruunos (yhdeksänputkinen) -nimellä tyrannien laitosten johdosta. Koska se oli lähellä, käytettiin sen vettä useimpiin pyhiin menoihin, ja vanhan tavan mukaan käytetään sitä nytkin vielä häissä sekä muissa juhlissa. Täällä ikivanhoista ajoista olleen asutuksen takia kutsutaan linnaa nytkin vielä Ateenalaisten kesken "kaupungiksi".
Täten asuivat Ateenalaiset kauan riippumattomina maaseudulla ja vielä yhteenmuuton jälkeenkin asuivat he perheineen vanhan tavan mukaan maalla tähän sotaan asti. Sentähden tuntui muutto vaikealta, semminkin kuin he Meedialais-sodan loputtua olivat uudestaan saaneet taloutensa kuntoon. He jättivät mielipahalla monta sukupolvea perityt talot ja pyhäköt, ja tuntui ikäänkuin jokainen heistä olisi jättävä syntymäkaupunkinsa.
Kun he tulivat kaupunkiin, saivat ainoastansa harvat suojaa ystävien taloissa, jotavastoin suurin osa heistä asettui kaupungin rakentamattomiin paikkoihin sekä jumalien ja uroitten pyhäkköihin, paitse linnaan, Eleysiinioniin ja niihin rakennuksiin, jotka olivat lujasti suljetut. He asettuivat niinikään linnan alla sijaitsevalle Pelasgikon nimiselle tasangolle, joka oli jätetty kyntämättömäksi ja autioksi, koska Delfoin orakeli oli kieltänyt sen asuttamisen lausuen:
"Paras on jättää Pelasgikon viljelemättä."
Minusta näyttää orakelivastaus toteutuneen aivan toisin kuin luultiin. Sillä ei laiton asutus tuottanut onnettomuuksia kaupungille, vaan sodan aiheuttama asutuksen pakko, jota sotaa mainitsematta orakeli ennusti, että tämän paikan asutus tietäisi kaupungille pahoja aikoja. Monet majoutuivat muurien torneihin, mihin milläkin oli tilaisuutta. Sillä kaupungissa ei enää ollut tilaa kaikille tulijoille, vaan vähitellen jakoivat he keskenänsä asunnoiksi pitkät muurit ja suurimman osan Peiraieysta. Tällä välin valmistautuivat Ateenalaiset sotaan, kokosivat liittolaisensa ja varustivat 100 laivaa purjehtiaksensa Peloponneesokseen.
Ateenalaisten tätä valmistaessa, eteni Peloponneesolainen sotajoukko ja saapui ensin Oinoeeseen Attikan sille kohdalle, jossa se aikoi hyökätä maahan. Kun he olivat leiriytyneet, valmistautuivat he tekemään hyökkäyksiä muureja vastaan koneilla ja muilla keinoin. Sillä koska Oinoee sijaitsee Attikan ja Boiootian rajalla, oli se linnoitettu, ja Ateenalaiset käyttivät sitä sodan aikana vartiopaikkana. Lakedaimonilaiset valmistautuivat hyökkäyksiin ja kuluttivat turhaan aikaa tämän kaupungin piiritykseen. Tästä sai Arkidamos paljon syytöksiä osaksensa, semminkin kuin hän jo sotaa hankittaessa oli vitkastellut Ateenalaisten hyödyksi eikä innokkaasti ollut yllyttänyt sotaan. Häntä syytettiin myöskin siitä, että hän, vaikka sotajoukko jo oli koossa, viipyi kannaksella ja muutenkin hitaasti kulki eteenpäin, vaan varsinkin että hän viipyi Oinoeen ympäristössä. Sillä tällä ajalla korjasivat Ateenalaiset tavaransa kaupunkiin; mutta jos Peloponneesolaiset olisivat kiireesti rynnänneet maahan, olisivat he, jollei Arkidamos olisi vitkastellut, saaneet käsiinsä kaiken ulkopuolella kaupunkia olevan omaisuuden. Täten kantoivat sotilaat nurjaa mieltä Arkidamosta kohtaan piirityksen kestäessä. Mutta hän vain pysyi liikkumatta, toivoen, että Ateenalaiset myöntyisivät, kun heidän maansa vielä oli tuhoamatta, eivätkä sallisi, että se joutuisi häviöön.
Kun Lakedaimonilaiset olivat tehneet ryntäyksen Oinoeeta vastaan eivätkä millään keinoin voineet sitä valloittaa, eivätkä Ateenalaisetkaan liioin lähettäneet mitään airutta, niin he kesällä viljan hedelmöidessä lähtivät liikkeelle sieltä ja hyökkäsivät Attikaan 80 päivänä Teebalaisten tunkeutumisen jälkeen Plataiaan. Tätä hyökkäystä johti Lakedaimonilaisten kuningas Tseuksidamoksen poika Arkidamos. He pysähtyivät ensin Eleysikseen, hävittäen sen seudut ja Triasion-tasangon, sekä saivat vähäisen voiton Ateenalaisesta ratsujoukosta lähellä Reitoi nimisiä järviä. Sitten kulkivat he Aigaleoon-vuoren vasemmalta puolelta Kroopiain läpi, kunnes saapuivat Akarnaihin, joka oli suurin laajuudeltaan Attikan deemoksista. Tänne he leiriytyivät ja hävittivät pitkän aikaa näitä maan seutuja.
Arkidamoksen sanotaan viipyneen sota-asennossa Akarnain ympäristössä eikä hyökännyt tasangolle siinä toivossa, että Ateenalaiset, joilla oli lukuisa nuoriso, ja jotka olivat täysin varustetut sotaan, ainakin nyt hyökkäisivät ulos kaupungista eivätkä olisi väliä pitämättä, että heidän maataan hävitettiin. Kun eivät viholliset käyneet häntä vastaan Eleysiksessä eivätkä Triasion-tasangolla, koetti hän, eivätkö he hyökkäisi esiin hänen asetuttuansa Akarnain ympäristöön. Sitäpaitsi oli tämä hänestä erinomattain sopiva leiripaikka. Hän arveli niinikään, etteivät Akarnailaiset, jotka olivat suurena osana kaupungin sotajoukosta, sillä he varustivat 3,000 raskasaseista, tyynin mielin näkisi maatansa hävityksen alaisena, vain lähtisivät joka mies taisteluun. Jolleivät Ateenalaiset sittenkään ryntäisi ulos, niin voisi hän jo sen jälkeen vaaratta hävittää tasankoa ja vihdoin ahdistaa itse kaupunkiakin. Hän arveli myöskin, etteivät Akarnailaiset, menetettyänsä omaisuutensa, enää samalla innolla antautuisi vaaraan toisten etujen takia, vaan että tästä syntyisi eripuraisuutta, ja sentähden hän viipyi Akarnain ympäristössä.
Niin kauan kuin viholliset pysyivät Eleysiksen ja Triasiontasangon ympäristössä, toivoivat Ateenalaiset, etteivät viholliset kulkisi lähemmäs kaupunkia, koska he muistivat, miten Lakedaimonin kuningas Pausaniaan poika Pleistoanakskin, kun hän Peloponneesolaisten sotajoukolla hyökkäsi Attikaan Eleysikseen ja Trioohon saakka 14 vuotta ennen tätä sotaa, niiltä tienoilta oli palannut takaisin tunkeutumatta edemmäs, jonka tähden hänen olikin pakko paeta Spartasta, koska luultiin, että hän rahalahjoilla oli saatu peräytymään. Mutta nähtyänsä vihollisen sotajoukon Akarnain ympäristössä 60 stadionin päässä kaupungistansa, eivät Ateenalaiset enää hillinneet itseänsä; vaan kun heidän aluettaan julkisesti hävitettiin, jota nuoremmat eivät koskaan olleet kokeneet, eivätkä iäkkäämmätkään Meedialaissodan jälkeen, näytti tämä heistä tietysti hirmuiselta, ja kaikki, varsinkin nuoriso, arvelivat, että oli rynnättävä ulos vihollista vastaan eikä saisi olla väliä pitämätön. He kokoontuivat eri ryhmiin, joissa vallitsi suuri erimielisyys, kun toiset kehottivat hyökkäykseen, toiset taasen kielsivät. Kaikenlaisia ennustuksiakin levitettiin, joita mielenkiinnolla kuunneltiin. Varsinkin kehottivat Akarnailaiset, koska tiesivät olevansa jommoinenkin osa Ateenalaisesta sotaväestä, hyökkäykseen, kun heidän maansa oli hävityksen alaisena. Tästä oli kaupunki kiihdyksissä ja viha Periklestä vastaan kova. Ei enää muistettu hänen entisiä kehotuksiaan, vaan moitittiin, ettei hän, vaikka oli päällikkö, johtanut sotajoukkoa ryntäykseen, ja häntä syytettiin kaikista heidän kärsimistänsä onnettomuuksista.
Vaikkakin Perikles näki kansalaistensa paheksuvan olevia oloja ja kantavan vihaa mielessään, ei hän kuitenkaan kutsunut kansaa minkäänlaiseen kokoukseen, koska hän yhä vaan katsoi olevansa oikeassa hyökkäyksen kieltämisen suhteen, jotteivät kansalaiset vihan vimmassa yhteisesti tekisi mitään ajattelematonta. Hän vaan koetti mitä huolellisimmin valvoa rauhan säilyttämistä kaupungissa. Hän lähetti kuitenkin tuontuostakin ratsumiehiä estämään vihollisia tunkeilijoita hävittämästä kaupungin läheisyydessä sijaitsevia peltoja. Tapahtuipa pienoinen ratsutappelukin lähellä Frygiaa yhden Ateenalaisen, Tessalialaisten avustaman ratsumiesjoukon ja Boiootialaisten ratsumiesten välillä, jossa Ateenalaiset ja Tessalialaiset eivät olleet tappiolla, kunnes Boiootialaisille tuli avuksi raskasaseisia, jolloin Ateenalaisten täytyi paeta; kuitenkin kaatui tässä tappelussa vain pieni määrä näistä. Ruumiit korjasivat he samana päivänä sopimuksetta. Peloponneesolaiset pystyttivät seuraavana päivänä voitonmerkin. Tämän Tessalialaisen apujoukon saivat Ateenalaiset vanhan sopimuksen mukaan, ja sen muodostivat Larissalaiset, Farsalolaiset, Kranonilaiset, Pyrasiolaiset, Gyrtoonilaiset ja Ferailaiset. Heitä johti Polymeedes ja Aristonus Larissasta, kumpikin eri puolueista, ja Menon Farsaloksesta. Joka kaupungilla oli muuten omat päällikkönsä.