Oli Maarian taivaaseen astumisen edellinen paastoaika, eikä aikomukseni paastota tuona aikana kummastuttanut ketään.
Koko viikon pitkään ei Sergei Michailovitsh tullut kertaakaan luoksemme. En ensinkään ihmetellyt tätä, en huolestunut tai vihastunut häneen, päinvastoin iloitsin ettei hän tullut, sillä odotin häntä vasta syntymäpäiväkseni.
Tämän viikon kuluessa nousin joka aamu aikaisin. Sillä välin kuin minulle valjastettiin hevosia, kävelin yksinäni puutarhassa ja kuvailin mielessäni, mitä syntiä olin tehnyt edellisenä päivänä, mietiskelin, mitä minun tarvitsisi tänään tehdä, jotta voisin olla tyytyväinen ja viettää päiväni kertaakaan pahaan lankeematta.
Silloin oli minusta kovin huokeaa elää aivan virheetöntä elämää — mielestäni riippui se vain siitä, että olin jonkun verran varoillani.
Kun hevoset olivat valjastetut, nousin Katjan tai jonkun palvelustytön kanssa vaunuihin ja ajoin kolmen kilometrin päähän kirkkoon. Päästyäni sinne muistin joka kerta rukoilla niiden edestä, jotka "Jumalan pelvossa sisälle käyvät", ja erittäinkin vaivasin itseäni tällä tunteella astuessani kirkon esihuoneen ruohottuneita portaita.
Kirkossa ei käynyt näinä aikoina enempää kuin kymmenkunta ripille valmistuvaa talonpoikaa ja maaorjaa. Erityisellä nöyryydellä koetin vastata heidän kumarruksiinsa ja, mikä minusta näytti oikein urotyöltä, menin itse kynttilälaatikolle ottamaan vanhalta sotilaalta, joka hoiti lukkarin virkaa, vahakynttilöitä ja asetin ne pyhäinkuvien eteen.
Kaikkein pyhimmän pääovesta näin alttarivaatteen, jonka äitini oli ommellut. Pyhäinkuvien seinällä oli kaksi enkeliä tähtinensä, jotka olivat näyttäneet minusta niin suurilta, kun olin vielä pieni, ja kultaloisteinen kyyhkynen, joka myöskin oli lapselliseen mieleeni voimakkaasti vaikuttanut. Kuorin takaa näkyi peitetty kastemalja, jossa usean kerran olin orjaimme lapsia kummina kastattanut ja jossa kerran olin itsekin kastettu.
Vanha pappi tuli messukasukassaan, joka oli tehty isäni ruumispaarien vaatteesta ja alkoi nytkin jumalanpalveluksen aivan samalla äänellä, jolla hän oli jo niin kauan, kuin voin muistaa, pitänyt jumalanpalveluksia kotonamme, kastanut Sonjan, lukenut isäni sielumessut ja siunannut äitini hautaan; sama lukkarin tärisevä ääni kaikui kuorista, ja vanha nainen, jonka muistin aina nähneeni kirkossa jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi köyrysissään seinivierellä, katseli kyynelsilmin kuoriin pyhäinkuvaa, piti ristiinpannuissa käsissään vaaleentunutta liinaa ja mutisi hampaattomalla suullansa jotakin itsekseen.
Ja tämä kaikki ei herättänyt minussa pelkkää uteliaisuutta ja pelkkiä muistoja, — kaikki oli nyt silmissäni pyhää ja suurta ja kaikella tällä syvällinen tarkoituksensa.
Kuuntelin papin lukeman rukouksen joka sanaa tarkasti ja koetin sisäisellä tunteellisuudella siihen vastata. Jos oli jotakin, jota en ymmärtänyt, pyysin Jumalan valaisemaan ymmärrystäni tahi kohotin omintakeisen rukoukseni ymmärtämättä jääneen asemesta.
Kun katumusrukoukset olivat luetut, aloin muistella mennyttä elämääni, ja tuo lapsellisen puhdas menneisyyteni näytti minusta niin mustalta nykyisen sieluni puhtauden kirkkaudessa että pelästyin omaa itseäni ja tyrskähdin itkemään. Oitis sen ohessa tunsin kuitenkin, että saan kaikki anteeksi ja että, jos vain olisi rikoksia ja mitä suurempia olisivat, tuntuisi sitä ihanammalta katumukseni. Kun pappi jumalanpalveluksen lopussa lausui: "Herra siunatkoon teitä", tuntui kuin tuo siunaus olisi paikalla vaikuttanut ja jonkinlainen ruumiillinen hyväntunne siitä olemukseeni virrannut, — virrannut äkkiä valoa ja lämpöä sydämmeeni.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli pappivanhus luokseni kysymään, tarvitseisiko ja milloin hänen tulla luoksemme pitämään iltakirkkoa. Minä kiitin häntä nöyrästi siitä, että hän, kuten ajattelin, tahtoi minun tähteni nähdä semmoista vaivaa ja ilmoitin, ettei tarvitse, että minä kyllä kävelen tai ajan vaunuilla kirkkoon.
"Te tahdotte siis itse nähdä vaivan —?" sanoi pappi.
En tiennyt mitä vastasin, sillä pelkäsin tekeväni syntiä ylpeydestä.
Kirkolta lähetin aina hevoset takaisin, kun ei Katjaa ollut mukanani, ja palasin yksinäni jalkaisin. Kaikkia vastaantulijoitani tervehdin syvään ja nöyrästi kumartaen. Minä käytin jokaista tilaisuutta lähimmäisiäni auttaakseni, ohjatakseni heitä ja uhratakseni jotakin heidän tähtensä, jopa astuin likaiseen tiensyrjäänkin heille tietä antaakseni.
Erään kerran iltasella kuulin, kun työnjohtaja kertoi Katjalle, että eräs Semen niminen talonpoika oli käynyt pyytämässä häneltä lautaa tyttärensä ruumisarkkuun ja ruplan rahaa sielumessua varten, ja oli saanutkin ne.
"Onko hän sitten niin köyhä?" kysyin minä.
"Kovin köyhä, arvoisa neiti, elävät aivan suolatta leivättä", vastasi työnjohtaja.
Sydäntäni kouristi kuullessani tätä, mutta sittenkin lohdutti minua, kun sain sen tietää. Uskotettuani Katjaa, että aijon mennä kävelylle, kiidin ylös huoneeseeni, otin kaikki rahani, mitä minulla oli (kovin vähän kyllä, mutta toki kaikki, mitä minulla oli), tein ristinmerkin ja riensin terassin poikki puutarhaan ja kylään Semenin mökille, joka oli aivan kylän syrjässä. Ketään näkemättä menin ikkunan luokse, laskin ikkunalle rahani ja naputin siihen. Silloin lähti joku mökistä, naristi ovea ja huusi minua, mutta minä juoksin vavisten ja kylmänä pelosta kotiini, kuin rikoksentekijä.
Katja kysyi minulta, missä olin käynyt ja mikä minun oli, mutta minä en edes ymmärtänyt, mitä hän puhui, enkä vastannut mitään. Kaikki esiytyi minulle yht'äkkiä niin mitättömältä ja pintapuoliselta. Lukitsin itseni huoneeseeni ja kävelin kauan edestakaisin lattialla, en kyennyt mitään tekemään, en ajattelemaan enkä selvittämään tunteitanikaan. Ajatukseni kulkivat Semenin perheeseen; ajattelin, kuinkahan se tuli iloiseksi lahjasta, millähän sanoilla kiittivät häntä, joka oli pannut rahat ikkunalle, ja mieleni alkoi käydä raskaaksi siitä, etten ollut itse antanut lahjaani heille. Ajattelin sitäkin, mitähän sanoisi Sergei Michailovitsh, kun hän tietäisi tekoni, ja iloitsin siitä, ettei hän eikä kukaan muukaan saa koskaan siitä tietoa.
Minun valtasi sellainen iloisuus, sellainen huumaus muiden ja oman itseni täydellisyydestä, että kaikki näin kovin lempeässä valossa, ja että yksin kuolemankin ajatus onnen unelmana tunkeutui minuun. Nauroin, rukoilin ja itkin. Tällä hetkellä rakastin kaikkea maailmassa ja omaa itseäni hehkuvalla kiihkoisuudella.
Jumalanpalveluksien välillä aloin lukea evankeliumia. Mitä enemmän luin, sitä selvemmäksi ja käsitettävämmäksi tuli minulle tämä kirja, sitä liikuttavammaksi ja yksinkertaisemmaksi tuo jumalallisen elämän kertomus, ja sitä ylevämmäksi ja pohjattomammaksi tunteiden ja ajatuksien syvyys lunastajani opissa. Selvältä ja yksinkertaiselta näytti minulle kaikki, kun tuosta kirjastani käännyin taas katselemaan ja miettimään elämää, joka minua ympäröi. Näytti, että olisi vaikeata elää pahasti ja aivan helppoa rakastaa kaikkia ja olla kaikkien rakastamana.
Jokainen oli minua kohtaan hyvä ja lempeä. Sonjakin, jota yhä vielä opetin, oli aivan toiseksi muuttunut. Hän koetti ymmärtää kaikkea, mitä opetin, tyydyttää minua kaikessa eikä koskaan yrittänytkään tuskastuttamaan minua. Millainen olin muille, sellaisia olivat muut minulle.
Miettiessäni, ketä vihollisia minulla olisi, joilta minun pitäisi pyytää anteeksiantamusta ennen ripille menoani, muistin ainoastaan yhden läheistössämme asuvan aatelisneidin, jonka olin saattanut naurettavaksi vuosi takaperin vieraisilla ollessamme ja joka sen perästä ei ollut enää käynyt meitä tervehtimässä. Minä kirjoitin hänelle kirjeen, tunnustin siinä rikokseni ja pyysin anteeksi.
Hän vastasi minulle kirjeellä, jossa hän puolestaan pyysi anteeksi minulta ja soi anteeksi minulle. Itkin ilosta lukiessani noita yksinkertaisia rivejä, joissa minulle silloin ilmausi syvää ja liikuttavaa tunnetta.
Emännöitsijämme tyrskähti myös itkuun, kun pyysin häneltä anteeksi.
"Minkätähden ovat kaikki niin hyviä minua kohtaan, millä olen ansainnut sellaista rakkautta?" mietin itsekseni. Ja tahtomattani muistin Sergei Michailovitshiä ja ajatukseni viivähtivät kauan hänessä. En voinut muuta, enkä lukenutkaan tätä synniksi.
Mutta en ajatellut häntä samalla tavalla, kuin olin ajatellut sinä yönä, jona ensikerran havaitsin, että hän rakasti minua — ajattelin häntä aivan kuin itseäni, yhdistin ehdottomasti hänen jokaiseen tulevaisuuteni ajatukseen. Tukehduttava vaikutus, jota kärsin hänen läsnäollessaan, katosi kerrassaan ajatuksistani. Tunsin itseni nyt hänen vertaiseksensa ja siitä korkeudesta, minne hurskas mielialani oli minut nostanut, käsitin häntä täydellisesti.
Se oli nyt minulle selvää, mikä hänessä ennen oli näyttänyt niin vieraalta. Vasta nyt ymmärsin, minkätähden hän sanoi, että ainoastaan toisten hyväksi eläminen on onnea.
Nyt olin minä täydellisesti yhtä mieltä hänen kanssaan. Ajattelin, että me kaksi yhdessä voisimme juuri tuollaista rauhallista onnea nauttia. En haaveksinut ulkomaan matkoja, suurta maailmaa, loistoa; vaan kuvittelin aivan toista, tyyntä perhe-elämää maalla, ikuista itsensä uhraavaisuutta, loppumatonta keskinäistä rakkautta ja ikuista kaitselmuksen ylistystä, joka meitä niin hellävaroin hoiti.
Aikomukseni mukaan kävin ripillä syntymäpäivänäni. Palatessani kirkosta mainittuna päivänä, täytti sydäntäni niin sanomaton onnellisuus, että pelkäsin elämää, jokaista liikutusta, pelkäsin kaikkea mahdollista, mikä vaan voisi onneani häiritä. Mutta tuskin pääsimme vaunuista rappusille kun näimme tutut kaksipyöräiset ajoneuvot ja Sergei Michailovitshin. Hän tuli onnittelemaan minua ja menimme yhdessä vierassaliin. En vielä koskaan sillä ajalla, jona Sergei Michailovitshin olin tuntenut, ollut voinut niin rauhallisena ja itsetietoisena olla hänen lähellänsä, kuin tällä kerralla. Tunsin että minussa oli kätkeytyneenä kokonainen uusi maailma, jota hän ei ymmärtänyt ja joka kohoutui häntä ylemmäksi. En tuntenut hänen läsnäolostaan vähintäkään ujoutta. Oli hyvin mahdollista, että hän ymmärsi, mistä tämä tuli, sillä hän seurusteli kanssani erityisen hellällä lempeydellä ja hienolla arvokkaisuudella.
Menin pianon luokse, mutta hän sulki sen ja pani avaimen taskuunsa.
"Älkää häiritkö mielentilaanne", sanoi hän, "sielussanne on nyt musiikki, joka on kaikkia maailman musiikkia parempi."
Olin kiitollinen hänelle näistä hänen sanoistaan, vaan kumminkin samalla oli kiusallista, että hän noin helposti ja varmasti oli käsittänyt sen, minkä olisi pitänyt olla salaisuutena kaikille.
Syödessämme ilmoitti Sergei Michailovitsh tulleensa toivottamaan minulle onnea ja sanomaan jäähyväisiä, sillä hänen oli matkustaminen aamulla Moskovaan. Tätä sanoessaan katsoi hän Katjaan, ja sitten vain vilkaisi minuun. Näin, että hän pelkäsi kasvojeni ilmaisevan jotakin mielenliikutusta. Mutta minä en kummastunut, en hämmentynyt, enkä edes kysynyt, pitkäksikö aikaa hän lähtee. Minä tiesin, että hän näin vaan sanoi, eikä sitten matkustaisikaan.
Miten tämän tiesin, en voi enää itsekään käsittää; mutta tuona unohtumattomana päivänä minusta näytti, että tiesin kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä vastaisuudessa tapahtuu. Olin kuin semmoisessa hyvässä unessa, jossa näkee kauaksi taaksepäin menneisyyden tapahtumat ja kauaksi tulevaisuuteen, mitä siinä tulee tapahtumaan, vieläpä millä tavalla tapahtuu.
Sergei Michailovitsh tahtoi lähteä oitis päivällisten jälkeen, muttaKatja paneusi paikalla pöydästä noustuamme päivällislevolle, jaMichailovitshin piti odottaa, kunnes Katja heräisi, saadaksensa hänellesanoa jäähyväiset.
Saliin heloitti päivä täysin sätein, — me menimme terassille. Tuskin olimme päässeet istumaan, kun aloin täysin rauhallisesti keskustelun, jonka piti ratkaista rakkauteni kohtalon. Aloin puhua, en ennemmin enkä myöhemmin, vaan juuri samalla silmänräpäyksellä, kuin istuimme. En ollut vielä mitään sanonut, ei äänen värityksessä, eikä keskustelun luonteessakaan mitään ilmautunut, mikä olisi estänyt minua sanomasta sitä mitä aijoin. Itsekään en ymmärrä, mistä minulla oli sellainen rauhallisuus, päättäväisyys ja mistä löysin tuon varman muodon sanoilleni. Oli kuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku tahdostani riippumaton olisi minussa puhunut.
Sergei Michailovitsh istui minua vastapäätä ja nojautuen kaidepuuhun riipi jostakin sireeninoksasta lehtiä. Kun aloin puhua, päästi hän sireeninoksan käsistään ja kallisti päänsä käden nojaan. Hänen asentonsa saattoi olla yhtä hyvin täysin rauhallisen, kuin kovin liikutetunkin asentona.
"Minkätähden te matkustatte?" kysyin häneltä painavasti, ja katsoin häntä sitten äänetönnä suoraan silmiin.
Hän ei heti vastannut.
"On asioita", hyrähti hän sitten ja painoi katseensa maahan.
Minä käsitin, kuinka työlästä hänen oli valehdella silmäini edessä ja vielä noin vilpittömästi tekemääni kysymykseen vastatessaan.
"Kuulkaas nyt", aloin puhua, "te tiedätte, millainen päivä on tämä päivä minulle. Se on monessa suhteessa minulle merkitsevä päivä. Kun kysyn teiltä, en kysy vain näyttääkseni pelkkää osanottavaisuuttani, — te tiedätte, että olen tottunut teihin ja rakastan teitä —, kysyn sen vuoksi, kun minun täytyy saada se tietää… Minkätähden te matkustatte?"
"Minun on hyvin vaikea sanoa teille suoraan totta, ja olla salaamatta todellista syytä siihen, että lähden", vastasi Sergei Michailovitsh. "Tällä viikolla olen paljon ajatellut itseäni ja teitä ja olen päättänyt, että minun täytyy matkustaa… Te ymmärrätte, minkätähden, ja jos rakastatte minua, niin ette kysy enempää minulta…"
Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja käsi jäi sitten peittämään silmää…"Minun on hyvin vaikea… ja te käsitätte miksi…"
Sydämeni alkoi tykyttää kiihkeästi.
"En minä voi sitä käsittää", sanoin minä, "minä en käsitä; mutta sanokaa te, sanokaa Jumalan tähden, tämän syntymäpäiväni tähden, sanokaa te; minä voin kuulla rauhallisena kaikki!"
Hän muutti asentoansa, katsoi minuun ja taivutti taas sireeninoksan käsiinsä.
"Vaikka onkin", alkoi hän hetken vaitioltuansa äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan varmalta, "vaikka onkin tuhmaa ja mahdotontakin sitä sanoin kertoa, ja vaikka se on minulle sanomattoman vaikeata, koetan kumminkin teille selvittää…" tässä rypisti hän otsansa, aivan kuin olisi ruumiillista tuskaa kärsinyt.
"No?" sanoin minä.
"Kuvailkaapas mielessänne, että oli herrasmies, olkoon vaikka esimerkiksi A, vanha elähtänyt mies, — ja neitonen, vaikkapa B, nuori, onnellinen, maailmaa, ihmisiä, elämää tuntematon. Erityisten perheellisten asiain vuoksi kävi niin, että A alkoi rakastaa B:tä kuin tytärtänsä eikä pelännyt, että olisi voinut ruveta häntä toisella tavalla rakastamaan."
Michailovitsh oli taas vaiti, mutta minä en häntä keskeyttänyt.
"Mutta", jatkoi Michailovitsh yht'äkkiä kiireesti ja varmalla äänellä, minuun katsomatta, "A oli unhottanut, että B oli nuori ja elämä hänelle vielä leikkiä, ja että hän voisi helposti toisellakin tavalla rakastua B:hen ja että B voisi ruveta pitämään sitä hauskana. Ja A yht'äkkiä huomasikin, että toisellainen tunne, ihan kuin omantunnonvaivana jo asustikin hänen sielussaan, ja hän pelästyi. Hän pelkäsi, että heidän entinen ystävällinen välinsä tulisi rikkountumaan, ja päätti matkustaa, ennenkuin sellainen muutos ennättäisi toteutua."
Puhuessansa pyyhkäsi hän taas silmiänsä aivan huomaamattansa ja käsi jäi taas niitä peittämään.
"Ja minkätähden A pelkäsi rakastaa muulla rakkaudella?" kysyin tuskin kuultavalla äänellä koettaen hillitä liikutustani. Ääneni oli kuitenkin varma, vaan Sergei Michailovitshista näytti se tuntuvan leikilliseltä, sillä hän vastasi loukkautumista ilmaisevalla äänellä:
"Te olette nuori, mutta minä en ole enää nuori. Teille sopii vielä leikkiminen, mutta minä haluan jo jotakin muuta. Leikkikää vain, kunhan ette minun kanssani leiki. Minä vakuutan, ettei se minulle tekisi hyvää ja jälkeenpäin katuisitte itsekin sitä. — Sen sanoi A", lisäsi hän. "No, tämä on kaikki hullutusta, vaan te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi matkustan. Kuulkaahan, elkäämme enää puhuko tästä."
"Elkää, elkää, puhutaan vain", hätäilin sanomaan ja kyyneleet tukauttivat ääntäni. "Rakastiko A häntä vai eikö?"
Sergei Michailovitsh ei vastannut mitään.
"Jos ei A rakastanut B:tä, niin miksi hän leikki hänen kanssaan, kuin lapsen kanssa?" jatkoin minä.
"Niin, niin, A oli syypää", vastasi Michailovitsh kiiruhtaen katkaisemaan puhettani.
"Mutta kaikki oli lopussa ja he erosivat… ystävinä."
"Mutta se on hirveätä! Eikö mikään muu ratkaisu ole mahdollinen?"… sanoin aivan kuiskaavalla äänellä ja pelästyin omia sanojani.
"On kyllä", sanoi hän, ottaen kätensä kasvoiltansa, ja katsoi minua suoraan silmiin. "On kyllä kaksi erilaista ratkaisua mahdollista. Mutta, herran tähden, elkää keskeyttäkö minua enää, kuunnelkaa rauhallisesti minua… Muutamat sanovat", alkoi hän nousten seisomaan ja hymyillen surullisen raskaasti, — "muutamat sanovat, että A oli järjeltänsä, rakasti B:tä hulluuteen asti ja sanoi vielä sen B:lle… B nauroi vain, sillä hänestä oli ollut kaikki leikkiä, mutta A:lle oli se ollut elämän tärkein asia."
Minä oikein värisin ja tahdoin keskeyttää häntä, sanoa hänelle, ettei hän enää puhuisi noin, mutta hän ei antanut minulle sananvuoroa. Laskien kätensä minun käteni päälle hän sanoi vapisevalla äänellä: "Ei, odottakaa vähän, toiset vielä sanoivat, että B oli tuntenut sääliä A:ta kohtaan. Raukka, ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä; kuvaili todellakin voivansa A:ta rakastaa ja suostui niin hänen vaimokseen. Ja A järjiltänsä ollen uskoi samoin, uskoi todellakin, että nyt hänelle alkaa uusi elämä. Mutta pian he molemmat huomasivat pettyneensä; A oli pettänyt B:n ja B pettänyt A:n… Ei, ei puhuta enää tästä", lopetti Michailovitsh nähtävästi itse voimatonna enää jatkamaan, ja asettui äänetönnä istumaan vastapäätä minua.
Hän sanoi: "ei puhuta", mutta minä näin, että sisimmässään hän ei mitään niin toivonut, kuin että olisin vastannut hänelle. Olisin tahtonut puhua, mutta en voinut, sydäntäni ahdisti niin.
Minä katsoin häneen. Hän oli vaalea ja hänen alahuulensa vavahteli. Tuli niin äärettömän surku häntä. Ponnistin voimiani uudestaan ja yht'äkkiä onnistuinkin katkaisemaan äänettömyyteni, ja pakottamaan suuni puhumaan, joka oli ennen pysynyt niin kankeana. Puhuin hänelle hiljakseen, rauhallisella ja hillityllä äänellä, jonka pelkäsin joka hetki taittuvan.
"Mutta on vielä kolmaskin ratkaisu", sanoin minä ja siihen taas keskeytin.
Mutta Sergei Michailovitsh oli vaiti.
"Ja tämä kolmas ratkaisu on sellainen, että A ei rakastanutkaan B:tä, vaan saattoi hänet onnettomaksi, kovin onnettomaksi luullessaan olevansa oikeutettu hänet heittämään ja matkustamaan pois; — hän vielä ylpeilikin tästä. Teille, mutta ei minulle, teille yksin on kaikki ollut leikkiä, — ensimäisestä päivästä saakka olen minä rakastanut, rakastanut teitä!" sanoin minä ja sanoessani "rakastanut" paisui hillitty ääneni rajuksi huudahdukseksi, jota itsekin pelästyin.
Vaalenneena seisoi Michailovitsh edessäni. Hänen huulensa vapisivat enemmän ja enemmän ja kaksi kyyneltä kiertyi hänen silmistään.
"Se on kurjasti teiltä!" sain melkein huutamalla suustani. Minä tunsin kuinka lannistuminen ja pidätetyt kyyneleet tukehuttivat ääntäni. "Ja minkätähden?" lisäsin ja nousin samalla seisoalleni jättääkseni hänet.
Mutta hän pidätti minut. Hän painoi päänsä polvilleni, hänen huulensa suutelivat ja hänen kyyneleensä kostuttivat värähteleviä käsiäni.
"Jumalani, jospa olisin tämän tiennyt!" kuiskasi hän.
"Millä olen tämän ansainnut?" sanoin minä ja sydämmeni täytti sellainen onni… niin, joka on kadonnut ainiaaksi, eikä ole milloinkaan palannut.
Viittä minuuttia myöhemmin juoksi Sonja yläkertaan Katjan luokse ja huusi, että koko talo kaikui:
"Mascha menee naimisiin Sergei Michailovitshin kanssa!"
Meillä ei ollut mitään syytä lykätä häitämme. Minä en toivonut sitä eikä hänkään, Michailovitsh. Totta kyllä, että Katja tahtoi matkustaa Moskovaan tarpeita ostamaan ja tilaamaan myötäjäisiä. Michailovitshin äiti tahtoi taas, että hänen poikansa ennen naimisiin menoaan hankkisi uudet vaunut ja huonekalut sekä tapiseerauttaisi huoneet uudestaan, mutta me kumpikin päätimme tehdä nämä häiden jälkeen, jos näyttäisi välttämättömältä, ja viettää häämme kahden viikon päästä syntymäpäivästäni aivan hiljaisesti, morsiuslahjoitta, vieraitta, morsiusneidittä, hääherkuitta, sampanjatta, — kerrassaan vain häät kaikitta lisäyksittä, joita tavallisesti häissä käytetään.
Michailovitsh kertoi minulle äitinsä olevan kovin tuskissaan siitä, että nyt häät muka menisivät ilman musiikkia, ilman tavarain kasaantumista vuorenkorkuiselle ja panematta mullin mallin koko taloa. Hänen omat häänsä ennen vanhaan, nehän maksoivatkin kolmekymmentä tuhatta ruplaa! Sergeiltä salaa oli hän jo läpikotoisin myllännyt varasto-arkkunsa ja vakavasti neuvotellut taloudenhoitajatar Marjushkan kanssa meidän onnellemme välttämättömistä matoista, ikkunanvarjostimista, teetarjottimista y.m.
Minun puolestani teki Katja aivan samoin emännöitsijämme Kusminishnan kanssa. Ja näissä hommissa ei hänen kanssaan tarvinnut leikkiä laskea. Hän oli aivan varma, että Sergei ja minä tulevaisuudestamme puhuessamme kuiskailimme pelkkiä hellyyksiä toisillemme ja laskimme vain leikkiä, niinkuin häitään odottavain rakastuneiden paha tapa on, ja että meidän tulevainen onnemme riippuu alusvaatteiden tarkasta leikkaamisesta sekä pöytäliinain ja salvettien saumoista ja päärmeistä.
Pokrovskovin ja Nikolskin välillä kulki joka päivä useampia salaisia kuiskaustietoja siitä, mitä varusteltiin ja valmistettiin, ja vaikka Katja ja Sergein äiti elivät näöltään hellimmässä ystävyydessä, tuntui nyt heidän välillään olevan hienoa diplomaattista sotaa.
Tatjana Semenovna, Sergein äiti, jonka kanssa nyt lähemmin tutustuin, oli teeskentelevä ja ankara talon haltijatar ja tavoiltaan menneen ajan aatelisrouva. Sergei ei rakastanut häntä ainoastaan pojan velvollisuudentunnosta, vaan sisällisestä taipumuksesta, sillä hän piti äitinsä parhaimpana, ymmärtäväisimpänä, hellimpänä ja rakastettavimpana naisena koko maailmassa. Tatjana Semenovna olikin meille aina hyvä, minulle erittäinkin, ja iloitsi siitä, että hänen poikansa meni nyt naimisiin. Mutta kun kävin morsianna ollessani hänen luonansa, näytti hän tahtovan antaa minun tuntea, että hänen poikansa olisi kyllä voinut joutua parempiinkin naimisiin ja että tekisin hyvin, jos aina pitäisin tämän mielessäni. Ymmärsin häntä täydellisesti, vieläpä olin yhtä mieltäkin hänen kanssaan.
Näiden viimeisten kahden viikon aikana näimme toisiamme joka päivä. Michailovitsh tuli päivällisille meille ja viipyi puoleen yöhön. Mutta siitä huolimatta, että hän sanoi — ja minä puolestani tiesin hänen sanovan totta —, että hän ei voisi minutta elää, ei hän koskaan ollut koko päivää luonani, pitipä vielä huolta taloustoimistaankin aivan kuin ennenkin.
Ulkopuolinen suhteemme pysyi morsiusaikani entisellään. Me teitittelimme toisiamme totuttuun tapaan. Hän ei suudellut kättäni, hän ei etsinyt tilaisuuksia kahdenkesken ollaksemme, vaan semmoisen sattuessa kiiruhti pois luotani, ikäänkuin olisi pelännyt hellyytensä saavan liian suuren ja vaarallisen vallan.
En tiedä, minäkö vai hänkö oli muuttunut, mutta tunsin nyt todellakin itseni hänen vertaisekseen. En nähnyt hänessä enää tuota tahallista vaatimattomuutta, josta en ollut ennen pitänyt. Usein mielihyvikseni näin nyt edessäni entisen pelättävän ja kunnioitettavan miehen asemasta lempeän, onnesta hämmentyneen poikasen. Ajattelin usein: "Noinpa on hänkin ihminen juuri niin kuin minäkin, ei enempää eikä vähempää." Mielestäni oli hän nyt selvänä edessäni, täydellisesti tunnettuna. Ja kaikki, mitä hänestä tunsin, oli aivan yksinkertaista, omaa olemustani vastaavaa. Hänen suunnitelmansa, joiden mukaan järjestäisimme tulevan yhteiselämämme, olivat aivan kuin omiani, olihan vain se eroa, että hän osasi selvemmin ja paremmasti valituilla sanoilla niitä esitellä.
Ilmat olivat näinä kahtena viikkona huonot ja vietimme sen vuoksi aikaamme enimmäkseen sisällä huoneissa. Ihanimmat hetkemme vietimme pianon ja ikkunan välisessä nurkassa. Tummaan ikkunan ruutuun heijastui palavan kynttilän liekki ja ulkoa päin sitä vihmoivat sadepisarat, jotka sitten valuivat ruutua pitkin alaspäin. Katoilta juosta loritteli sadevesi räystäskouruja myöten rapakkoon. Ikkunoista imeytyi huoneeseen kosteutta. Ja yhä kirkkaammalta, lämpimämmältä ja viihdyttävämmältä tuntui vain meille nurkkamme.
"Mutta tiedättekös, että minulla on ollut jo kauan halu puhua teille eräästä seikasta", sanoi Michailovitsh, kun jotenkin myöhällä iltasella istuimme kahden nurkassamme. "Koko ajan teidän soittaessanne minä olen sitä ajatellut."
"Mitäpäs minulle puhuisitte, minä tiedän sen jo kuitenkin", sanoin minä.
"Niin, niinpä kyllä, ei siis puhutakkaan."
"Elkääs nyt, sanokaa sentään, mitä ajattelittekin sanoa", pyysin nyt.
"No hyvä. Muistatteko, kun minä kerroin teille tuon jutun A:sta jaB:stä?"
"Ettenkö muistaisi tuota tuhmaa juttua! Hyvä oli, että se kumminkin näin päättyi…"
"Niin kyllä, sillä vähällä olin turmella oman onneni, aivan itse. Te pelastitte minut. Mutta pahinta kaikista on, että minä silloin valehtelin, ja se on tunnollani. Nyt tahtoisin sanoa teille kaikki suoraan…"
"Oi, minä pyydän, elkää nyt…!"
"Elkää pelätkö suotta", sanoi hän nauraen. "Minä sanon vain puolustukseni. Kun aloin kanssanne puhua, oli tarkoitukseni vain tehdä tutkimuksia…"
"Minkätähden tehdä tutkimuksia… Ei koskaan…"
"Niin, minä tein kyllä huonosti siinä. Kun elämäni harhailujen ja pettymysten perästä käännyin takaisin maaelämään, olin itsekseni vakuutettu, että rakkaus oli tehnyt jo loppusuorituksen minun kohdaltani ja minulle jäänyt täytettäviksi vain vanhuuden velvollisuudet. Senvuoksi en pitkään aikaan voinut selvittää tunteitani teihin enkä sitä suuntaa, mihin ne minua johtivat. Minä toivoin — enkä toivonut. Milloin näytti minusta, että kiemailitte ja leikitte kanssani, milloin taas epäilin sitä, ja silloin en tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta tuon illan jälkeen, — muistattehan, kun me kävelimme myöhään puutarhassa —, silloin minä aivan säikähdin: onneni ilmeni minulle liian suurena, käsittämättömänä! Mitähän tapahtuisi, jos antaisin toivolleni sijaa — olisikohan kaikki turhaa? Mutta itsekkäisyydessäni ajattelin tietysti vain omaa olemustani."
Hän vaikeni ja katsoi minuun.
"Mutta peräti hullua ei ollutkaan se, mitä silloin sanoin", jatkoi hän taas. "Olisihan ollut mahdollista… minun täytyi pelätä. Minä sain nauttia teistä niin paljon, ja itselläni oli niin vähän antaa. Olette vielä lapsi, olette nuppunen, joka vasta puhkeaa, sillä rakastatte ensimäisen kerran, — mutta minä…"
"Jaa, jaa, sanokaa minulle vain suora totuus!" sanoin hänet keskeyttäen, mutta yht'äkkiä alkoi minua pelottaa, mitä hän ehkä sanoisikaan. "Oi, elkää puhuko", pyysin taas.
"Josko minä ennen olen rakastunut, sitäkö ei?" sanoi Michailovitsh. arvaten ajatukseni. "Sen voin sanoa kyllä. En, en ole koskaan rakastanut, en koskaan mitään tämänlaista tuntenut…" Mutta äkkiä näytti siltä, kuin olisi surullinen muistelma juolahtanut hänen mieleensä. "Tarvitsin teidän sydämenne, saadakseni oikeuden rakastaa teitä", puhui hän surullisesti… "Minun täytyi tarkoin miettiä, ennenkuin sanoin, että rakastan teitä. Mitä minulla on antaa teille? Rakkauttako — niin, rakastaa kyllä voin…"
"Olisiko se sitten niin vähän?" sanoin katsoen häntä suoraan silmiin.
"Vähän, ystäväni, vähän se on teille", jatkoi Michailovitsh. "Teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne…! Useastikaan en nuku yökausiin, valtaavan suuren onneni vaikutuksesta. Ajattelen vain, miten elämme yhdessä. Olen elänyt ja kokenut jo paljon, vaan näyttää siltä, että nyt vasta käsitän, mitä onni ehtoinansa vaatii. Tyyni yksinäinen maalais-elämä kaukaisessa kätkössämme, mahdollisuus tehdä hyvää kansalle, jolle sitä on niin helppo tehdä, kun se ei ole siihen tottunut; työ, työ, joka näyttää aina tuottavan hyötyä; virkistys, luonto, kirjat, musiikki ja rakkaus meille läheisiin ihmisiin — niissä on onneni, jota ylevämpää en ole kuvitellutkaan. Ja sitten elämän ystävä, sellainen kuin te, ja ehkäpä perhe, — siinä kaikki, mitä ihminen voi toivoa!"
"Niin on", sanoin minä.
"Niin on minulle, joka jo olen elänyt nuoruuteni, vaan ei teille", jatkoi hän. "Te ette ole vielä elänyt nuoruuttanne. Te olisitte voinut kyllä toisissa asioissa etsiä onneanne ja olisitte voinut kyllä löytääkin sen. Te pidätte onnena sitä, mitä olen puhunut, vaan siksi että minua rakastatte."
"Aina olen toivonut ja rakastanut vain tällaista rauhallista perhe-elämää", sanoin minä. "Te sanoitte aivan samaa, mitä minä ajattelin."
Michailovitsh hymyili.
"Teistä vain näyttää niin, lemmittyni, mutta sitten on se liian vähäistä teille; teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne jälellä", uudisti hän ajattelevan näköisenä.
Minä olin melkeen tuskastua, kun hän ei ottanut uskoakseen minua ja ikäänkuin olisi halunnut soimata minua nuoruudestani ja kauneudestani.
"No, minkä vuoksi rakastatte minua, nuoruuteniko vai minun itsenikö vuoksi?" kysyin kärtyisenä.
"Sitä en tiedä, mutta rakastan vain!" vastasi hän, luoden minuun tutkivan silmäyksensä, joka samalla oli niin miellyttävä.
Minä en vastannut hänelle mitään. Minun täytyi tahtomattanikin katsoa häntä silmiin. Äkkiä tuli oloni kummalliseksi. Katseeni tylsistyi, en nähnyt ympäristöäni, Michailovitshin kasvotkin hämärtyivät edestäni, eroitin ainoastaan hänen loistavat silmänsä, jotka tähystivät suoraan silmiini; nuo silmät näyttivät tunkeutuvan lävitseni, kaikki sekavustui, en nähnyt enkä erottanut enää mitään, täytyi painaa silmäni kiinni, temmatakseni itseni irti lumouksesta, joka oli samalla sekä ihastusta että pelkoa…
* * * * *
Hääpäivämme aattona selvesi ilma illan suussa ja pitkän sateen jälkeen, jolla kesä päättyi, saimme ensimäisen kolean kirkkaan syysillan. Kaikki oli virkeätä, kolkkoa, kylmähköltä kajahtelevan kirkasta. Puutarhassamme saimme katsella ensimäisen kerran vapaata syksyistä luontoa, sen terävän kirjavia värivivahduksia, ja kuihtuneen kesän jättämää alastomuutta. Taivas oli kylmän valju. Menin maata ja ajattelin onnellisena, että huomenna, hääpäivänämme, on kaunis ilma. Aamulla heräsin auringon noustessa ja ajatus, että nyt on jo "tänään", pelotti minua, samalla kun se minua oudosti ihmetytti.
Menin puutarhaan. Aurinko oli juuri noussut ja paisteli kellastuneitten ja melkein lehdettömiksi varisseiden lehmusten välitse käytävälle. Tie oli rasahtelevien lehtien peittämänä. Kurtistuneet pihlajanmarjatertut punertelivat oksillansa pakkasesta kurtistuneiden lehtien ympäröiminä. Georgiinit olivat ränsistyneet ja muuttuneet mustiksi. Ensi kertaa kimalteli hopeainen yöhallan huurre vaalistuneella nurmella ja kartanon viereen murtuneilla tikapuilla. Kylmän kirkkaalla taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä nähtävänä.
"Joko todellakin on tänään?" ajattelin itsekseni, voimatta onneani uskoa. "Huomennako en enää herää täällä, vaan tuolla vieraassa uudessa kodissani Nikolskissa? Enkö enää saa täällä häntä odottaa, kiitää häntä vastaanottamaan, hänestä täällä iltasin ja öisin Katjan kanssa puhua, hänen vieressään pianon edessä salissamme istua, kulkea täällä hänen rinnallaan hämärässä yössä, enkö?"
Muistin, että hän sanoi minulle eilis-iltana tulleensa viimeisen kerran ja että Katja pakotti minua koettelemaan hääpukuani ja sanoi: "huomista varten". Vuoroin uskoin ja vuoroin epäilin todellisuutta. Todellako jo huomispäivänä elän tuolla Nikolskissa anoppini kanssa Nadeshdjatta, Grigori-vanhuksetta, Katjatta? Eikö hoitajattareni enää maata mennessään minua suutelekaan ja vanhan tottumuksensa mukaan ristien, siunaten sanokaan: "hyvää yötä, neiti?" Enkö enää saa Sonjaa opettaa ja hänen kanssaan leikkiä, aamusin kolkuttaa hänen suojansa seinään ja kuulla hänen hilpeän raikasta nauruaan? Tänä päivänäkö tulen itsellenikin vieraaksi ja alan uuden elämän? Tänä päivänä minun toiveeni täyttyvät? Ja onkohan tämä uusi elämä ijäti kestävä?
Kärsimätönnä odotin Sergei Michailovitshiä, sillä raskailta tuntuivat nuo ajatukset sielussani.
Hän tuli aikaisin aamulla, ja oitis hänen nähtyäni olin varmasti vakuutettuna, että tänään olen hänen vaimonsa, eikä tämä ajatus enää minua pelottanut.
Päivällisten edellä menimme kirkkoomme toimituttamaan sielumessun isävainajalleni.
"Jospa hän olisi vielä elossa!" ajattelin minä kotiin palatessamme ja nojasin äänetönnä sen miehen käsivarteen, joka oli ollut isän parhain ystävä. Rukousten aikana, kun kumarruksissani painoin päätäni kylmää lattian kiviliuskaa vastaan, kuvastui isäni niin selvästi mieleeni, että uskoin hänen sielunsa ymmärtävän minua ja siunaavan vaaliani. Mielestäni hänen henkensä leijaili ympärillämme meitä verhoten ja hänen siunauksensa oikein tuntui olemuksessani. Muistelmat ja toiveet, onni ja huolet sulautuivat minussa juhlalliseksi hyvän tunnoksi, jonka valtavuutta lisäsi liikkumaton raikas ilma, rauhaisat, paljaat pellot ja vaaleahko taivas syksyisen auringon kirkkaiden vaikka jo voimattomain säteiden sopusointuisasti valaisemana. Samat säteet paistoivat poskelleni, koettaen sitä turhaan paahduttaa. Minusta näytti, että hän, jonka rinnalla astelin, ymmärsi tunteeni ja tunsi samaa, kuin minäkin. Hän astui hitaasti äänetönnä ja hänen kasvoissansa, joihin vähä väliä vilkasin, kuvastui sama surunvoittoinen iloisuus, jota tuo kirkas syyspäivän ilmakin kuvasteli ja joka täytti minunkin sydämmeni.
Hän kääntyi minuun. Näin, että hän aikoi sanoa minulle jotakin. "Mitähän, puhuukohan hän minulle siitä, mitä olen itsekin ajatellut?" välkähti mielessäni. Mutta hän alkoikin puhua isästäni nimittämättä häntä.
"Erään kerran sanoi hän minulle leikillään: otapa vaimoksesi meidänMascha!"
"Kuinka onnellinen hän tänään olisikaan!" vastasin minä, vielä tiukemmin nojautuen käsivarteen, jolla hän minua tuki.
"Niin, te olitte silloin vielä lapsi", jatkoi Michailovitsh, katsoen minua silmiin. "Minä suutelin silloin noita silmiä ja rakastin niitä ainoastaan sentähden, että ne olivat niin isän silmäin näköiset, En voinut ajatella silloin, että kerran ovat ne minulle vielä oman itsensä vuoksi kalliit. Siihen aikaan sanoin teitä Masshaksi."
"Sanokaa minua 'sinuksi'", sanoin minä.
"Olin juuri sanoakin sinua 'sinuksi'", vastasi Sergei. "Nyt vasta näyttää minusta, että olet kokonaan omani."
Rauhallisen tyynellä ja sydämmellisellä katseella katsoi hän minuun.
Kulimme hitaasti ja levollisesti alastonta peltoa menevää tietä. Kuulimme tuskin askeliamme, omaa ääntämme. Rotkotien toisella puolella levisi kauaksi ruskeahko sänkipelto, lehtensä karistaneeseen viitakkoon saakka. Eräs talonpoika käänsi sitä aurallaan meidän puoleisesta sivustasta. Yhä leveämmäksi ja leveämmäksi kävi mustalle mullalle käännetty juova. Metsän reunalta näkyi hajaantunut hevoslauma, näyttäen olevan hyvinkin lähellä meitä. Toisella sivulla ja edessämme viheriöitsi jo syyslaihoa peltosaroissa, jotka ulottuivat puutarhaamme ja vielä sen taitse kartanolle saakka. Kaikkea valaisi aurinko syksyisellä voimattomalla paisteellaan. Kaikkialta kimalteli pitkiä hämähäkin verkkolankoja. Niitä lenteli ympärillämme ilmassa, laskeutui kuuraiselle sänkipellolle, tarttui kasvoihimme, hiuksiimme ja vaatteisiimme. Puhuessamme soinnahtelivat äänemme niin omituisesti, kuin olisivat panneet kumisemaan tyynen ilman päämme päällä ja me olleet aivan yksinämme keskellä suurta maailmaa, yksinämme tuon sinervän taivaan alla, jolla värähtelevästi sädehtien leikkivät syksyisen auringon voimattomat säteet.
Mielelläni olisin minäkin sanonut Sergeitä "sinuksi", mutta se ujostutti niin!
"Miksikä sinä niin kiireesti käyt?" sain sanottua, nopeasti, melkein kuiskaamalla, mutta samalla myöskin lävähdin punaiseksi.
Hän alkoi käydä hitaammin ja katseli minua entistä hellemmällä iloisuudella ja onnellisuudella. Kun palasimme kotiin, oli siellä jo Sergein äiti ja ne vieraat, joita kutsumatta emme voineet olla. Nyt en taas saanut olla Sergein kanssa kahden siihen hetkeen saakka, kun kirkosta lähdettyämme istuimme vaunuun ajaaksemme Nikolskiin.
Kirkko oli melkein tyhjä. Vilaistessani ympärilleni näin Sergein äidin istuvan matolla lähellä kuoria, edempänä Katjan viheriänauhaisessa myssyssään kyyneleet poskilla ja pari kolme orjaamme, jotka uteliain katsein tähystelivät minua. Sergeitä en nähnyt, vaan tunsin hänen lähellä olonsa.
Kuulin rukouksen sanat ja kertasin ne kyllä itsekseni, mutta sielussani ne eivät saaneet mitään vastakaikua. En voinut rukoilla, katselin vain typerästi pyhäinkuvia, kynttilöitä, messukasukan ristiä papin selällä, alttaritaulua ja kirkon ikkunaa enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Tunsin vain hämärästi, että nyt tapahtuu jotakin tavatonta minussa.
Kun pappi ristinensä kääntyi meihin päin, toivotti onnea ja sanoi, että hän on minun ristinyt ja nyt Jumala on sallinut hänen vielä vihkiäkin, — kun Katja ja Sergein äiti suutelivat meitä ja kuulin vanhan Grigorin äänen huutavan vaunuja tulemaan, silloin ihmettelin ja hämmästyin, että jokos onkin kaikki päättynyt, eikä ole tapahtunut mitään erinomaista, en edes tuntenut tuon pyhän toimituksen vaikutusta sielussani.
Suutelimme toisiamme, ja tuo suudelma oli outo, vieras meidän tunteillemme. "Tällaistako vain?" ajattelin minä.
Menimme kirkosta ulos. Ajopelien ratina kumahteli kirkon holvistossa.Raitis ilma kosketteli miellyttävästi kasvojani.
Otettuaan hattunsa auttoi Sergei minua kädestä vaunuihin. Vaunun ikkunasta näin kylmän kuun…
Sergei istui rinnalleni ja sulki vaunun oven. Sydäntäni vihlasi, aivan kuin olisi loukannut minua se varmuus, jolla hän oven sulki. Katjan ääni kuului huutavan, että minun pitää peittää pääni. Vaunujen pyörät kolahtelivat kiviin, pyörivät sitten tasaista tietä ja matkamme joutui.
Vaunun nurkkaan kyyristyneenä katselin ikkunasta kauaksi pelloille ja kuun kylmähkösti valaisemalle tielle. En katsonut Sergeihin, vaan tunsin kumminkin, että hän oli lähelläni, aivan vieressäni. "Tässäkö on kaikki mitä tämä hetki, josta niin paljon odotin, on minulle antanut?" ajattelin itsekseni. Tuntui nöyryyttävältä ja loukkaavalta, kun sain istua niin yksinäni ja kumminkin niin lähellä häntä. Käännyin häneen päin aikoen sanoa jotakin hänelle. Mutta en saanutkaan sanaa suustani. Entinen hellyyden tunne näytti kadonneen, ja loukkaantumisen ja pelon tunteet saaneen vallan.
"Tähän hetkeen saakka en ole voinut uskoa, että tämä olisi todellakin mahdollista", vastasi Sergei lempeästi katseeseeni.
"Minua pelottaa, en tiedä, miksikähän", sanoin minä.
"Minunko vuokseni pelottaa, rakkaani?" kysyi Sergei ja, ottaen minua kädestä, kumartui puoleeni. Käteni oli elotonna hänen kädessään ja tunsin sydämmessäni kylmyyttä ja kaihoa.
"Niin", kuiskasin minä.
Mutta yht'äkkiä alkoi sydämmeni sykkiä voimakkaasti ja käteni vavahdella. Tartuin hänen käteensä. Minä lämpenin, silmäni etsivät puolihämärässä hänen katsettaan ja tunsin nyt, etten pelännytkään häntä, vaan että tämä pelko oli ollut rakkautta, hellempää ja voimakkaampaa rakkautta kuin entinen. Tunsin, että olen nyt kokonaan hänen ja että olen onnellisena hänen vallassaan.
Päivät, viikot, kaksi kuukautta meni yksinäisessä maalaiselämässä ihan meidän huomaamattamme. Ja kuitenkin olisivat tunteemme, mielialamme ja onnemme näiden kahden kuukauden ajalla riittäneet täyttämään kokonaisen elämän.
Meidän unelmat maalaiselämämme järjestämisestä eivät täyttyneetkään sillä tavalla, kuin olimme odottaneet. Mutta todellinen elämämme ei siltä ollut odotettua huonompi. Siitä ei tullut ankaran työskentelyn, velvollisuuksien täyttämisen ja uhraavaisuuden elämää, niinkuin olin morsianna ollessani kuvaillut. Päinvastoin oli elämämme täynnä itsekästä rakkautta toinen toiseemme, keskeymättömän lempimisen halua, aiheetonta hurmautumista ja kaiken ulkopuolellamme olevan täydellistä unohtumista.
Totta kyllä, että Sergei välistä meni työhuoneeseensa tehdäksensä jotakin, välistä ajoi kaupunkiin asioille tahi katsomaan talonsa hoitoa; mutta näin selvästi kuinka vaikea hänen oli hetkeksikään luopua minusta. Ja sittemmin hän tunnustikin, että kaikkialla, missä minua ei ollut, hänestä tuntui niin tyhjältä ja turhalta, ettei hän edes ymmärtänyt, mitä tehdä.
Minun laitani on samanlainen. Minä luin, soittelin, tein äidin kanssa askareita, pidin koulua, kuitenkin vain sentähden, että jokainen noista toimistani oli jossain suhteessa Sergeihin ja tuotti hänelle iloa. Mutta kun vain ajattelinkin töitä, jotka eivät häneen yhdistyneet, niin hervostuen vaipuivat oitis käteni. Oikein tuntuu naurettavalta ajatella, että maailmassa olisi muutakin, kuin Sergeini. Mahdollisesti oli se huono, itsekäs tunne, mutta sittenkin teki se minun onnelliseksi ja kohotti kaikkea muuta korkeammalle. Hän oli maailmassa ainoa, joka kuului minulle, ja pidin häntä kauniimpana ja puhtaimpana ihmisenä maan päällä. Tästä seurasi, etten voinut elää yhdellekään muulle kuin hänelle, — enkä mitään muuta varten kuin pysyäkseni hänen silmissään sinä, jona hän minua piti.
Ja hän pitikin minua oivallisimpana ja täydellisimpänä naisena, mitä olla saattaa, luullen minun olemuksestani kaikkea mahdollista täydellisyyttä. Minä koetinkin olla ja pysyä sellaisena naisena hänen silmissään, — hän itse oli maailman oivallisin ja parhain mies.
Erään kerran tuli Sergei luokseni huoneeseeni hetkenä, jolloin rukoilin. Hän istui pöydän viereen, ettei olisi minua häirinnyt ja avasi kirjan. Minusta tuntui, että hän katseli minua, ja minä käännyin häneen päin. Hän hymyili, ja minua alkoi naurattaa, etten voinut jatkaa rukoustani.
"Oletko sinä jo rukoillut?" kysyin häneltä.
"Olen. Jatka nyt vain, minä menen pois."
"Mutta rukoile nyt minunkin kanssani, minä pyydän."
Hän aikoi mennä vastaamatta minulle, mutta minä pidätin häntä.
"Rakkaani, kuule nyt, minun vuokseni, rukoile nyt kanssani."
Hän asettui rinnalleni seisomaan, antoi tottumattoman kankeasti vaipua kätensä ja alkoi vakavan näköisenä lukea rukousta paikkulaspäisellä äänellä. Aina vähän päästä kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin saadakseen nähdä hyväksymisen ilmeen ja tukea hartaudelleen.
Kun hän pääsi loppuun, tyrskähdin nauramaan ja kapsahdin hänen kaulaansa.
"Veitikka, sinä veitikka! Olen kuin kymmenen vuotias taas — —" sanoiSergei punastuen ja suuteli kättäni.
Talomme oli noita vanhoja maalaistaloja, joissa toisiaan kunnioittaen ja rakastaen on elänyt useita polvia samaa sukua. Kaikista hengehti kauniita ja kunniakkaita perhemuistoja, jotka heti, kun taloon tulin, muuttuivat myös minun omiksi muistoikseni.
Talon järjestykset ja elintavat menivät edelleen entisellä tavallaan Tatjana Semenownan johdannolla. En voi sanoa, että kaikki olisi ollut siroa ja kaunista, vaan kaikki oli varakasta, siistiä, yksinkertaista ja kelvollista sekä kunnioitusta herättävää palvelusväestä huonekaluihin ja ruoka-aterioihin saakka.
Sali oli sisustettu sopusuhtaisesti. Seinällä riippui muotokuvia, lattiaa verhosivat kotikutoiset, kuvitetut ja kirjaellut matot. Isossa vierassalissa oli vanha soittokone, kaksi erilaista hienotekoista piironkia, sohva ja leikkauskoristeisia pöytiä. Minun työhuoneessani, jonka vanha Tatjana Semenowna oli erityisesti laitellut, olivat parhaimmat kalut, usealta vuosisadalta alkuaan ja useata kuosia. Muun muassa oli sinne sijansa saanut vanha peili, johon ensimältä ihan pelotti katsoa, mutta joka lopulta muuttui minulle arvokkaaksi vanhaksi ystäväksi.
Tatjana Semenownan ääntä ei koskaan kuulunut, mutta kaikki kävi siltä talossamme kuin säännöllisesti vedetty kello. Vaikka oli paljon liikaakin palvelusväkeä, pysyi kaikki hiljaisena, sillä jokaisen heistä täytyi kävellä pehmeissä korottomissa kengissä. Tatjana Semenowna kun piti kenkien parkunaa ja korkojen kopsetta hirveimpinä asioina maailmassa. Palvelusväki näytti ylpeilevän asemastaan, vapisevan vanhan rouvan edessä, katselevan hyväntahtoisella, vähän alentuvalla suosiolla minua ja miestäni, ja tekevän tehtävänsä erityisen tyytyväisesti.
Säännöllisesti jokaisena lauantaina pestiin lattiat ja tomutettiin matot; jokaisen kuun ensimäisenä päivänä pidettiin jumalanpalvelus ja vihittiin vesi; jokaisena Tatjana Semenownan, hänen poikansa ja minun (ensi kerran tänä syksynä) syntymäpäivänäni pidettiin vieraspidot koko naapuristolle. Ja näin oli tehty jo vanhoista ajoista, ainakin niin pitkälle kuin Tatjana Semenowna muisti.
Mieheni ei sekoittunut ollenkaan talousasioihin, hän johti vain omia ulkotöitään ja talonpoikia, toimien ylipäänsä hyvin paljon. Hän nousi aikaisin, myöskin talvella. Herätessäni oli hän aina jo mennyt toimilleen. Tavallisesti hän tuli aamusella takaisin teelle, jota joimme kahden kesken, ja oli silloin melkein aina, huolimatta kaikista vaivoista ja vastoinkäymisistä, joita talon hoito tuottaa, tuolla erinomaisen iloisella tuulellaan, jota nimitimme "villiksi iloisuudeksi". Useinkin vaadin hänen kertomaan, mitä hän oli tehnyt siihen saakka, ja hän kertoi sitten minulle sellaisia järjettömyyksiä, että molemmin ratkesimme nauruun. Joskus vaadin häntä kertomaan totisesti, ja hän kertoikin, nauruaan pidätellen. Silloin katsoin häntä silmiin, tarkkasin hänen huuliensa liikuntoa enkä ymmärtänyt mitään, iloitsin vain siitä, että sain katsoa häntä ja kuulla hänen ääntänsä.
"No, mitäs minä olen nyt sinulle kertonut? Kerropas nyt!" sanoi hän.
Enhän minä voinut mitään kertoa.
Ihmeellistä kyllä, ei hän puhunut tällöin koskaan itsestään eikä minusta, vaan aina jostakin muista asioista. Hyvän aikaa jälkeenpäin opin vasta vähän ymmärtämään hänen tehtäviään ja mieltymään niihin.
Tatjana Semenowna ei tullut ennen päivällistä näkyville. Hän joi teensä yksinään ja toivotti meille lähettilään kautta hyvää huomenta, Meidän yksityisessä, onnellisessa pikku maailmassamme kuuluivat tiedonannot hänen arvoisasta ja hyvin järjestetystä kolkastansa niin kummallisen oudoilta, että useasti en voinut pidättää nauruani vastatessani hänen kamarineitsyellensä, joka ristissä käsin hillityn hiljaisella äänellä kertoi, että "Tatjana Semenowna käski kysymään, miten herrasväki on eilisen kävelymatkan jälkeen nukkunut, ja ilmoittaa, että koko yön kolotti armollisen rouvan sivuja ja naapurin haukkuva rakki häiritsi hänen untansa. Ja vielä käski kysymään, miltä maistuivat leivokset tänään, ja hyväntahtoisesti huomaamaan, että tänään ei ole niitä leiponut Taras, vaan Nikolaus kokeen vuoksi ensimäisen kerran eikä olekaan aivan huonosti onnistunut, nimittäin rinkelissä, vaikka korput ovat vähän karvaanlaisia".
Ennen päivällisiä olimme vähän yhdessä. Minä soitin ja luin yksinäni. Sergei kirjoitti tai oli uudestaan ulkona töillään. Neljättä käydessä menimme ruokasaliin päivällisille. Silloin vanha rouvakin tuli huoneestaan. Lisäksi ilmautui meille köyhiä aatelismiehiä ja pyhiinvaeltajia, joita pari kolme melkein aina majaili meillä. Säännöllisesti joka päivä tarjosi Sergei vanhan tavan mukaan käsivartensa äidillensä päivällisille mennessä, ja äiti vaati aina antamaan minulle toisen, ja joka päivä me näin vähän litistyneinä ja epäonnistuneesti tunkeuduimme ovesta.
Päivällisiä johti vanha rouva itse ja keskustelu kulki varovaisena, melkeinpä juhlallisena. Mieheni ja minun vaatimattomat puheet olivat sopivana vaihteluna tässä päivällis-juhlallisuudessa. Välistä puhelivat äiti ja poika toisilleen hiukan kinastellen ja pistävällä pilanteolla. Mutta minua miellyttivät juuri nuo pienet riitaisuudet, sillä niissä paraiten esiytyi heidän keskinäinen hellä ja vakava rakkautensa, joka äitiä ja poikaa kiinnitti toisiinsa. Päivällisiltä päästyä istui äiti salin suureen nojatuoliin ja hierusteli tupakkaa tai leikkeli uusien kirjain lehtiä auki. Me luimme ääneen tahi menimme suureen vierashuoneeseen pianon ääreen istumaan. Tähän aikaan luimme paljonkin yhdessä, mutta musiikki oli kuitenkin lempiaineemme. Joka kerta se löysi sydämmistämme uusia kieliä kosketeltavakseen ja soinnutti meistä yhä uutta sisältöä toisillemme. Kun soitin hänen lempikappaleitaan, asettui hän istumaan kauaksi sohvaan, josta en voinut juuri ollenkaan häntä nähdä, ja arastellen koetti peitellä sitä hellyttävää vaikutusta, jonka musiikki häneen teki. Mutta usein, kun hän ei ollenkaan sitä odottanut, nousin pianolta, kiidin hänen luokseen ja koetin saada nähdä liikutuksen väreitä hänen kasvoillansa, ja hänen silmäinsä kosteutta ja luonnotonta kiiltoa, jota kaikkea hän turhaan koetti minulta salata.
Äiti halusi usein nähdä meitä suuressa vierashuoneessa, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä meitä ja meni vierashuoneen lävitse, ikäänkuin ei olisi katsonutkaan meihin, noin vaan vakavin ja välinpitämättömin kasvoin. Mutta tiesihän sen, ettei äiti sulansuotta mennyt huoneeseensa oitis takaisin tullakseen.
Iltasin valmistin teen suureen saliin ja silloin taas kokoutui sinne kaikki kotiväki pöydän ympärille. Tuo juhlallinen istuminen kiiltävän samovaarin ääressä ja teekuppien ja lasien tarjoileminen ujostutti minua pitkän aikaa. Mielestäni en vielä ansainnut tätä kunniaa, pidin itseni liian nuorena ja huikentelevaisena saamaan hoitooni noin suurta samovaaria, asettamaan teelasia tarjottimelle ja määräilemään: "Pietari Ivanoville, Marja Minitshnalle", taikka kysymään: "Onkohan se nyt kyllin imelää?" ja lähettämään sitten sokeriastian emännöitsijälle ja palvelusväelle.
"Mainiota, erinomaista!" sanoi mieheni useasti, "aivan kuin täysikasvuisen valmistamaa", ja tämä vielä entistä enemmän hämmensi minua. Teen jälkeen pelasi äiti "pasianssia" tahi kuunteli Marja Minitshnan pelaamista. Sitten suuteli ja ristitsi hän meitä molempia, ja me menimme huoneeseemme. Enimmäkseen valvoimme kahden puoleen yöhön, ja se oli meidän kauniinta ja ihaninta aikaamme. Sergei kertoili minulle menneisyyttänsä, teimme suunnituksia ja filosofeerasimme joskus, koettaen puhua hiljaisella äänellä, ettei puhelumme kuuluisi yläkertaan ja häiritseisi Tatjana Semenownaa, joka koetti pitää huolta, että menisimme aikaisin nukkumaan. Joskus tuli meille iltasin uudestaan nälkä. Silloin hiivimme hiljaa "puhvettiin" ja saimme sieltä Nikitan suojeluksesta kylmää iltaruokaa, jonka söimme minun työhuoneessani yhden ainoan kynttilän valossa.
Mieheni ja minä elelimme melkein kuin vieraina tässä suuressa, vanhassa talossa, jossa kaikkialla puhalteli vanhan ajan ja Tatjana Semenownan ankara henki. Ei ainoastaan hän, Tatjana Semenowna, vaan myös palvelusväki, huonekalut, taulut, vanhat palvelijattaret herättivät minussa kunnioituksen tunteita, ehkäpä myös hieman pelkoa ja tuntoa siitä, ettemme mieheni kanssa ehkä olleet täällä aivan oikealla paikallamme ja että senvuoksi on meidän tarpeellista toimiskella varovalla huomaavaisuudella. Niinkuin nyt muistan, näyttää tuo muuttumaton, ahdas järjestys sekä tuo suunnaton joutilasten ja uteliasten palvelusväen joukko olleen kodissamme kiusoittava ja raskas kärsiä. Mutta tuon rasituksen vaikutuksesta vaan yleni keskinäinen rakkautemme. Ei Sergei enkä minäkään antanut merkkiäkään näkyä siitä, että mitään epämiellyttävää oli talossa. Päinvastoin näytti, että Sergei tahtoi itseltäänkin peitellä kaikkea sellaista, mikä oli huonosti. Äidin kamaripalvelija Dmitri Sidoroff, joka oli hirveä piipunpolttaja, meni säännöllisesti joka päivä, istuessamme päivällisten jälkeen suuressa salissa, mieheni huoneeseen kähmäämään hänen tupakkalaatikostaan tupakkaa. Oli omituista nähdä, millaisella vallattomalla kauhistuksella Sergei Michailovitsh tuli varpaillaan luokseni sekä uhkaavalla sormella ja säkenöivin silmin osoitti Dmitri Sidoroffia, jolla ei ollut aavistustakaan, että häntä oli vakoiltu. Ja kun Dmitri Sidoroff oli mennyt meitä huomaamatta, niin mieheni, siitä ilosta, että kaikki oli onnellisesti päättynyt, joka kerta sanoi minua oikein "ihastuttavaksi olennoksi" ja suuteli minua.
Välistä suututti minua Sergein rauhallisuus ja peräänantavainen pehmeys. Unohtaen, että minussa oli juuri samallaista, pidin sitä heikkoutena hänessä. Aivan kuin mikä poikanulikka, joka ei uskalla tahtoansa näyttää! ajattelin.
"Oi rakas Maschani", vastasi Sergei minulle, kun kerran sanoin, että minua ihmetytti hänen heikkoutensa, "kuinka voi vihastua kellekään, kun on niin onnellinen, kuin minä olen. Huokeampi on itse taipua ja antaa perään, kuin toisia taivuttaa, — siitä olen jo kauan sitten ollut vakuutettuna, — eikä olekaan sitä olotilaa, jossa ei voisi olla onnellinen. Meidän on kovin hyvä. Minä en osaa olla enää suutuksissa. Nykyään ei voi mikään herättää minun paheksumistani; minulla voi olla vaan joko iloa tai surua. Ja ylipäänsä — le mieux est l'ennemi du bien. Parhain on hyvän vihollinen. Uskotkos, että kun kuulen vain ovikellon soivan, tai saan kirjeen, tahi vain unestani havahdan, alkaa minua pelottaa, pelottaa että minun täytyy elää ja että jokin voi muuttua. Sillä nykyistä paremmaksi ei voi mikään tulla."
Minä uskoin Sergeitä, vaikken oikein käsittänyt häntä. Minun oli kovin hyvä, ja näytti, että kaikki on niinkuin pitääkin, ei voi toisin olla eikä toiseksi tulla. Muuallakin täytyy olla niin ja muidenkin ihmisten olla onnellisia, vaikka toisella tavalla eikä meitä ylevämmästi.
Näin vierähti kaksi kuukautta. Talvi tuli pakkasineen ja lumisateineen ja minä, huolimatta siitä, että Sergei oli luonani, aloin tuntea itseni yksinäiseksi, — aloin tuntea, että elämä kertautui yhä samanlaiseen, saamatta minussa enempää, kuin Sergeissäkään esille mitään uutta. Päinvastoin tuntui, kuin olisimme kääntyneet kulkemaan vanhoille suunnille. Sergei alkoi tehdä toimiansa ilman minutta enemmän kuin ennen, ja taas alkoi minusta näyttää, että hänen sielussaan säilyi jonkinlainen erityismaailma, johon hän ei tahtonut minua laskea. Hänen aina pysyvä, tyyni rauhallisuutensa kiusoitti minua. En rakastanut häntä nyt vähemmän kuin ennenkään, en ollut hänen rakkaudestaan vähemmän onnellinen kuin ennenkään, mutta rakkauteni keskeytyi kehityksessään eikä noussut enää tätä olokohtaansa ylemmäksi. Rakkauteni ohessa alkoi myös jonkinmoinen uusi rauhaton tunne liikkua sielun syvimmässä. Minulle oli liian vähäistä rakastaa enää sen jälkeen, kun olin saanut kokea ja nauttia onnea häntä rakastaessani. Minä halusin liikettä, mutta en rauhallista elämän juoksua. Minä ikävöin innostusta, vaaroja, itsensäuhraavaisuutta rakkauden tähden. Minussa oli voimain kyllyyttä, joka ei ollut oikealla paikallansa meidän tyynessä elämässämme. Minulle tuli raskasmielisyyden taipumuksia, joita pidin huonoina ja koetin peitellä mieheltäni, sekä milloin luonnottoman hellyyden milloin taas iloisuuden kuuropäitä, jotka ihan pelästyttivät häntä. Hän tarkkasi, niinkuin ennenkin, mielentilaani ja ehdotteli, että muuttaisimme kaupunkiin, mutta minä pyysin, ettemme menisi kaupunkiin emmekä millään tavalla muuttaisi elämäntapaamme ja häiritsisi onneamme.
Todella olinkin onnellinen. Kuitenkin minua rasitti se, ettei onneni ollut vaatinut minulta mitään vaivannäköä, mitään uhrausta, — minulta, joka juuri niin toivoin kumpaakin. Minä rakastin Sergeitä ja näin, että minäkin olin hänelle kaikki kaikessa; ja minä olisin halunnut, että rakkautemme näkyisi kaikille muillekin ja että olisi koetettu tehdä esteitä rakkaudellemme, ja että me olisimme saaneet voittaa nuo esteet.
Ajatukseni ja tunteeni olivat kohdistuneet tähän, mutta oli sitten olemassa eräs tunne, nuoruus, liikkumisen tarve, joka ei saanut tyydytystään meidän hiljaisen rauhallisessa elämässämme.
Minkätähden sanoi hän minulle, että voimme muuttaa kaupunkiin, milloin vain minä tahdon? Jos hän ei olisi sanonut tätä minulle, niin olisin ehkä ymmärtänyt, että minua lannistava tunne oli huonoa mielikuvitusta, oli oma vikani. Olisin ymmärtänyt, että tuo uhraavaisuus, jota etsin, oli nyt todellakin aivan edessäni, että se olisi tuon ikävyyden tunteen lannistumisessa. Ajatus, että ehkä vapaudunkin raskasmielisyydestäni kohta, kun vain kaupunkiin menen, täytti nyt väkisinkin pääni. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että samallahan erottaisin hänet kaikesta siitä, mikä oli hänelle rakasta; ja tämä koski tuntoani, enkä olisi tahtonut, että semmoista olisi minun tähteni tapahtunut.
Aika kului. Lunta kohosi korkeammalle ja korkeammalle huoneemme seinustalle ja me olimme yhä vain kahden yhdessä. Siellä, missä valossa ja pauhinassa liikkuivat, kärsivät ja riemuitsivat ihmisjoukot, siellä ei yksikään heidän ajatus tullut meidän osaksemme, — meidän erakko-elämämme osaksi.
Kaikkein pahinta minusta oli, että tunsin päivä päivältä elämämme ahdistuvan tottumuksien määrättyihin muotoihin, ja ettei tunteemmekaan jääneet enää vapaiksi, vaan mukautuivat yksitoikkoiseen ajan laimeaan kulkuun, Aamulla olimme iloisia, päivällisillä kohteliaita, illalla helliä.
"Tehdä hyvää — — —" ajattelin itsekseni, "onhan niin kaunista tehdä hyvää ja elää kunniallisesti, niinkuin Sergei sanoo, vaan siihen on kyllä tuonnempanakin aikaa. Edessäni on ihan toisia asioita, joihin juuri nyt tunnen voimaa ja halua."
Tämä ei ollutkaan minulle välttämättömästi tarpeen, tarpeen oli minulle taistelu. Minulle oli siis tarpeellista, että tunteemme johtivat meidän elämäämme, eikä elämä tunteitamme. Minä halusin kiitää Sergein kanssa pohjattoman kuilun äyräälle ja sanoa siinä: askel vain, ja syöksyn tuonne! Vähäinen liikahdus vain, ja olen mennyttä! Hän tuossa kuilun partaalla kävisi kalpeaksi, puristaisi minut väkeviin käsiinsä ja pitäisi minua syvyyden päällä, että sydämmeni jähmettyisi, ja hän sitten voisi minua kantaa, mihin tahtoisi.
Tällainen tila vaikutti huonosti myöskin terveyteeni. Hermostoni alkoi häiriytyä.
Eräänä aamuna, kun tunsin itseni tavallista heikommaksi, tuli Sergei konttooristaan ja oli huonolla tuulella, mikä hänelle tapahtui hyvin harvoin. Heti huomasin hänen huonon mielialansa ja kysyin, mikä hänen oli. Hän ei tahtonut ilmaista asiaa minulle, sanoihan vaan puhetta välttääkseen, ettei asia ole mistään kotoisin. Miten jälkeenpäin kuulin, oli ispravnik (maapoliisi Venäjällä), kutsunut useampia meidän talonpoikiamme luoksensa ja, saattaakseen miehelleni ikävyyksiä, koettanut uhkauksilla johtaa heitä laittomuuteen. Mieheni ei ollut vielä ennättänyt selviytyä tästä sotkusta ja kun asia oli hänen mielestään oikeastaan vain naurettavan surkuteltava, niin hän ei tahtonut siitä puhua minulle. Mutta minusta näytti, että hän ei puhu minulle siitä senvuoksi, että pitää minua vielä lapsena, joka ei voi ymmärtää hänen asioitansa. Minä käännyin hänestä poispäin sanaa sanomatta ja käskin palvelijan pyytämään teelle Maria Minitshnaa, joka oli meillä vieraisilla.
Teen juonnin suoritin tavattoman kiireesti. Sitten menin Maria Minitshnan kanssa suureen saliin ja rupesin puhumaan kovaan ääneen aivan turhanpäiväisestä asiasta, joka ei vähääkään huvittanut häntä. Sergei meni huoneeseensa ja silmäsi tavan takaa meitä saliin. Nämä katsahdukset vaikuttivat nyt, en tiedä minkätähden, minuun niin, että sain halun yhä enemmän ja enemmän puhua, vieläpä nauraakin. Tuntui niin naurettavalta kaikki, mitä itse puhuin ja kaikki, mitä Maria Minitshna sanoi.
Mutta Sergei asettui yht'äkkiä työhuoneeseensa, ja, minulle sanaa sanomatta, vetäsi oven kiinni. Kohta, kun ei häntä enää ollut kuuluvissa, katosi iloisuuteni kerrassaan. Maria Minitshna ihmetteli ja alkoi kysellä, mikä minun oli. Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin sohvalle istumaan ja teki kovin mieleni itkeä.
"Mitä varten" — ajattelin — "hän tahtoo antaa minun tuntea, että hänen mielestään kaikki tuo on pelkkää hassutusta? Tietysti hän ajattelee, etten ymmärrä niin mitään. Miksi hän tahtoo välttämättä nöyryyttää minua ylevällä rauhallisuudellaan ja miksi hänen pitää aina olla oikeassa? Miksi minä en ole oikeassa koskaan, enkö ole oikeassa siinäkin, kun tunnen, että minun on ikävä, kun kärsin autiota tyhjyyttä, kun tahdon elää, liikkua, — kun tunnen, etten voi olla alituisesti paikallani ja nähdä ajan liukuvan editseni ja ohitseni. Minä tahdon mennä eteenpäin, eteenpäin joka päivä, joka hetki tahdon yhä uutta. Mutta hän tahtoo pysyä paikallaan ja pysäyttää minunkin. Ja kuinka helppoa hänen kumminkin olisi tehdä toisin! Sitä varten ei tarvitsisi viedä minua kaupunkiin, — kunhan hän vain olisi sellainen kuin minäkin, — ei salaperäisyyttä, ei teeskentelyä, vaan olisi aina oma itsensä. Tätä hän ainakin minulta vaatii, vaikkei itsekään ole vilpittömän suora — — — Niin siinäpä se juuri onkin!"
Tunsin kyyneleiden täyttävän silmiäni, sydäntäni ahdistavan ja tunsin kasvavaa katkeruutta miestäni kohtaan. Pelästyin tuota katkeruuden tunnetta ja lähdin Sergein luokse. Hän istui työhuoneessaan ja kirjoitti. Kuultuaan askeleeni, katsahti hän sivullensa välinpitämättömän tyynesti ja alkoi taas kirjoittaa. Sellainen "katsahdus" ei minua miellyttänyt. Sen sijaan, kun aijoin mennä hänen luokseen, jäinkin seisomaan pöydän ääreen, jossa hän kirjoitti ja avattuani erään kirjan aloin sitä katsella.
Hän kääntyi ja katsoi minuun. "Mascha, oletko pahalla mielellä?" kysyi hän.
Minä vastasin kylmällä silmäyksellä, joka ilmaisi: "mikä kysymys! ja kuinka rakastettavaksi olet käynyt!" Sergei pudisti päätään ja hymyili ujolla hellyydellä. Ensimäisen kerran tapahtui nyt, etten vastannut hymyilylläni hänen hymyilyynsä.
"Mikä sinulla on tänään?" kysyin minä. "Miksi et ole sanonut minulle, mikä sinua vaivaa?"
"Pikku asioita, vähäpätöisiä vastahakoisuuksia!" vastasi Sergei. "Voin sen nyt sinulle kertoakin. Kaksi talonpoikaa on lähetetty kaupunkiin — — —"
Minä en antanut hänen jatkaa. "Minkätähden sinä et kertonut minulle tätä jo silloin, kun kysyin tästä?"
"Olisin voinut silloin sanoa sinulle tuhmuuksia, olin näet vähän suutahtanut."
"Mutta silloin juuri olisi sinun pitänyt sanoa minulle koko asia?"
"Minkätähden?"
"Miksi sinä ajattelet, etten minä voi koskaan missään asiassa sinua auttaa?"
"Miten ajattelen?" sanoi hän viskaten kynänsä pöydälle. "Ajattelen, että sinutta en voisi elääkään. Kaikessa, kerrassaan kaikessa sinä autat minua, etkä ainoastaan auta, vaan sinä se juuri teetkin kaiken kaikessa. Pikkuisia päähänpistoja vain!" nauroi Sergei. "Ainoastaan sinulle minä elän. Kaikki on minulle hyvää ja kaunista ainoastaan sentähden, että sinä olet, että sinä — — —"
"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että minä olen rakas pikkulapsi, jota täytyy rauhoitella!" sanoin minä sellaisella äänellä, että Sergei ihmetellen katseli minua ikäänkuin olisi minut ensi kertaa nähnyt, "Minä en tahdo sellaista viihdytystä. Siinä on kyllä, aivan kyllä, kun sinulla on tuo rauhallisuus…"
"No, kuule nyt sitten koko asia", alkoi hän, kiireesti minut keskeyttäen, ikäänkuin peläten antaa minun kaikkea sanottavaani sanoa, "ja sitten nähdään, mitä ajattelet siitä."
"Nyt en minä tahdo kuulla!" vastasin minä. Vaikka olisin mielellänikin tahtonut tietää asian, oli kuitenkin niin mieluista saada häiritä hänen rauhaansa. — "Minä en tahdo leikkiä elämää, minä tahdon elää, todella elää, niinkuin sinäkin", jatkoin minä.
Hänen kasvoillansa, joilla kaikki mielentilat niin elävästi näkyivät, kuvastihe sekä surua että tavatonta tarkkaavaisuutta.
"Tahdon elää niinkuin sinäkin, olla yhtä oikeutettu kuin — — —"
Minä en voinut jatkaa, sillä Sergein kasvoihin kuvastui tuskaa, syvää tuskaa.
Sergei oli hetken vaiti.
"Missä kohden et sinä elä yhtä oikeutettua elämää, kuin minäkin?" kysyi hän. "Ispravnikin juttu ja juopuneet talonpojat koskevat vain minua eikä sinua."
"Mutta se ei olekaan aino — — —"
"Jumalan tähden, koeta nyt minua ymmärtää, rakas ystäväni", jatkoi Sergei, "minä tiedän, että jokaisesta levottomuudesta alamme voida huonosti, olen nähnyt ja kokenut sen. Minä rakastan sinua ja koetan luonnollisesti säästää sinua kaikista kiihotuksista ja rauhattomuuksista. Tästä riippuu elämäni ja rakkauteni sinuun, elä siis estä minua siitä."
"Sinä olet aina oikeassa!" sanoin häneen katsomatta.
Minua suututti, kun Sergei oli taas täysin rauhallinen, tyyni ja selvä, ja itseni tunsin sitävastoin kiihoittuneeksi, vihaiseksi ja katumuksenkin vaivaamaksi.
"Mascha, mikä sinulla on?" kysyi hän. "Nyt ei ole ollenkaan puhe siitä, olenko minä vai sinäkö olet oikeassa, nyt on kysymys kokonaan muusta, nimittäin siitä, mitä sinulla on minua vastaan. Elä sano sitä yht'äkkiä, vaan ajattele ja sano sitten minulle kaikki, mitä ajattelet. Sinä olet minuun tyytymätön ja epäilemättä syystäkin. Sano minulle, missä kohdin olen syyllinen."
Miten olisin voinut paljastaa hänelle kaiken sen, mikä oli sieluni sisimmässä? Ajatus, että Sergei jo ennakolta ymmärtää minua, näkee lävitseni, ja että saan taas seisoa hänen edessään lapsimaisena, kykenemätönnä mitään sellaista tekemään, jota hän ei jo edeltäpäin käsittäisi, tuo ajatus kiihoitti pahaa tuultani yhä.
"Ei minulla ole mitään sinua vastaan", sanoin, "minulla on vaan ikävä ja minä en tahdo ikävöidä. Sinä sanot, että täytyy niin olla, ja taas olet sinä oikeassa."
Tätä sanoessani katsoin Sergeihin. Näin saavuttaneeni tarkoitukseni: häirinneeni hänen rauhaansa, sillä pelko ja tuska kuvastui hänen kasvoiltansa.
"Mascha", sanoi hän hiljaa liikutetulla äänellä, "se ei ole leikin kysymys mitä nyt teemme. Nyt on kysymyksessä kohtalomme. Minä pyydän, ettet nyt vastaa, vaan kuuntelet minua. Mascha, mistä syystä sinä tahdot minua niin kiduttaa?"
Minä keskeytin hänen puheensa.
"Kyllä minä tiedän että sinä taas tulet olemaan oikeassa. Elä puhu sen enempää, sinä olet oikeassa!" sanoin minä kylmästi, ikäänkuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku häjy henki minussa.
"Jospa sinä tietäisit, mitä sinä teet", sanoi hän vapisevalla äänellä.