The Project Gutenberg eBook ofPerheonniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PerheonniAuthor: graf Leo TolstoyRelease date: February 10, 2019 [eBook #58858]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERHEONNI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PerheonniAuthor: graf Leo TolstoyRelease date: February 10, 2019 [eBook #58858]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Perheonni
Author: graf Leo Tolstoy
Author: graf Leo Tolstoy
Release date: February 10, 2019 [eBook #58858]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERHEONNI ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomennos
Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1906.
Murehdimme äitiämme, joka oli syksyllä kuollut, ja olimme koko talven maalla, Katja, Sonja [lyhennykset nimistä Katariina ja Sofiia] ja minä.
Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja ja kasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa, ja aina olin häntä rakastanut.
Sonja oli nuorempi sisareni.
Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa. Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle. Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juuri koko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille, ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin joku pistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme. Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaan nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut ja erittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.
Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vielä ilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitä nähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaan tuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.
Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa oli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentää kasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, mutta tunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettää vielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.
Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen, ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani lähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katja kehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minua haluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten? Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimman nuoruuteni aika, — mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" ei ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.
Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, mutta tämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi…? Minusta näytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa ja auttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollut voimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jo rauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedä minut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaan tietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päivä odotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidän asioitamme.
Maaliskuussa tuli holhooja.
"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelin varjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta ja toivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan, että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakas Mascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa. Hän on teitä kaikkia niin rakastanut."
Sergei Michailovitsh, läheinen naapurimme, oli ollut isävainajamme ystävä, vaikka oli paljon nuorempi häntä. Paitsi sitä että hänen tulonsa muutti kerrassaan meidän suunnitelmamme ja saattoi mahdolliseksi maalta poispääsemisen, olin minä jo lapsesta saakka tottunut häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minua koettamaan virkistyä, tiesi hän hyvin, että kaikista tuttavistamme kaikkein vähimmän tahdoin Sergei Michailovitshin edessä esiytyä epämiellyttävässä valossa.
Rakastin häntä jo pelkästä tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemme jäsenet tekivät, Katjasta ja hänen ristityttärestänsä Sonjasta ruveten aina viimeiseen kuskiin saakka. Tämä taipumukseni häneen oli saanut erityisemmän merkityksen niistä sanoista, jotka äitini oli minulle aikanaan lausunut. Hän oli sanonut, että sellaisen miehen toivoisi hän minulle puolisoksi. Minusta näytti silloin tämä kummalliselta, vieläpä vastenmieliseltäkin; sankarini oli aivan toisen näköinen. Minun sankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. Sergei Michailovitsh ei ollut enää mikään nuorukainen, sitäpaitsi oli hän suuri, varsin väkevä ja, niinkuin minusta näytti, aina iloinen. Mutta tästä huolimatta säilyivät äitini sanat mielikuvituksessani. Vielä kuusi vuotta taaksepäin, kun olin yhdennellätoista, puhutteli hän minua "sinä"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tytökseen". Kuitenkaan en voinut olla välistä hienolla pelolla itsekseni miettimättä, mitä tekisin, jos hän äkkiä pyytäisi minua vaimokseen.
Vähää ennen päivällistä, johon Katja oli laittanut tällä kertaa myös piirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoin ikkunasta, kun hän ajoi pienoisessa reessään kartanolle, mutta kohta, kun hän ennätti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetin tekeytyä sellaiseksi etten näyttäisi laisinkaan häntä odottavalta. Vaan kuultuani etehisestä hänen askeleensa, jykeän äänensä ja Katjan kävelyn, en saanut vähääkään lepoa enää, minä riensin häntä vastaan.
Hän piti Katjaa kädestä ja puhui hänelle kovalla äänellä, hymyillen. Kun hän näki minut, jäi hän muutamaksi hetkeksi äänetönnä minua katsomaan, tervehtimättä.
Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani.
"Ah, tekö? Onko mahdollista?" sanoi hän suoralla lämpimällä tavalla, ja kättään ojentaen lähestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinka te olette kasvanutkin! Äskettäin vielä pienoinen orvokki, nyt jo täysin kukoistava ruusu."
Hän otti suurella kädellänsä minua kädestä ja puristi sitä niin voimakkaasti ja kiihkeästi, että oikein kärsin siitä.
Olin ajatellut, että hän tervehtisi minua kättäni suudellen, ja kumarruin jo häneen päin; mutta hän likisti vain vielä kerran kättäni ja katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini. [Venäläisillä on tapana usein tervehtiä toisiansa siten, että herra suutelee naista kädelle, nainen herraa otsalle. Suoment.]
Kuuteen vuoteen en ollut nähnyt häntä. Hän oli kovin muuttunut: hän oli vanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylipäätään sopinut hänelle; mutta vieläkin oli hänellä luonnollisen luonteva olotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat, loistavat silmänsä sekä hyväntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilynsä.
Viiden minuutin kuluttua ei hän enää tuntunut vieraalta; hän oli taas kuin omaa väkeä, ja kohteli sellaisena meitä kaikkia, palvelijoitakin, jotka riensivät ilmaisemaan iloansa hänen tulostaan.
Ei hän ensinkään käyttäytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka äidin kuoleman jälkeen tervehtimään tultuansa pitää asiaan kuuluvana surumuodoin ja itkusilmin istua aivan ääneti; hän päinvastoin oli hyvinkin puhelias ja iloinen, eikä maininnut sanaakaan äidistämme. Tämä välinpitämättömyys näytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niin läheisen ystävämme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pian ymmärsin, ettei se ollutkaan välinpitämättömyyttä, vaan sydämellisyyttä, ja siitä olin hänelle kiitollinen.
Illalla laittoi Katja meidät teelle vierashuoneeseen samalle paikalle, jossa äidin eläessä oli tapanamme sitä juoda. Sonja ja minä istuimme Katjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshille isävainajan pitkän piipun, mistä lie sen löytänytkin, ja hän alkoi aivan kuin entisaikoinakin poltella ja kävellä edestakaisin lattialla.
"Suuria muutoksia on tapahtunut tässä talossa, kun oikein ajattelee!" sanoi hän seisomaan pysähtyen.
"Niin on", sanoi Katja huoaten ja samovaaria peitellen katsoi vieraaseemme itkuun hyrähtämäisillään.
"Luulen, että muistatte vielä isäännekin", sanoi hän puoleeni kääntyen.
"Muistan vähän", vastasin hänelle.
"Hyvä olisi teidän nyt, jos hän vielä eläisi", sanoi hän hiljaisella äänellä ja katseli ajatuksissaan pääni päällitse. "Minä pidin hyvin paljon isästänne!" lisäsi hän vielä hiljempaa, ja minusta näytti, että hänen silmissään kiilsi kosteata tätä sanoessaan.
"Ja sitten vei Jumala äidin luoksensa!" sanoi Katja, heittäen samalla salveetin teekannulle, otti nenäliinan taskustansa ja hyrähti itkuun.
"Niin on… todellakin on kamalia muutoksia talossa tapahtunut", sanoi hän uudestaan ja kääntyi pois päin… "Sonja, näytäpäs minulle leikkikalusi", lisäsi hän hetken perästä ja meni saliin.
Kyynelissä silmin käänsin katseeni Katjaan, kun Sergei Michailovitsh lähti vierashuoneesta.
"Sellainen kunnon ystävä!" sanoi Katja.
Ja todellakin lämpimältä ja hyvältä tuntuikin minulle tuon vieraan, hyvän miehen osaaottavaisuus!
Kamarista kuului Sonjan vikinä ja Sergei Michailovitshin teuhaaminen hänen kanssaan.
Annoin viedä hänelle teetä. Silloin kuulimme, että hän istui Sonjan kanssa pianon edessä ja naputteli koskettimia Sonjan käsillä.
"Maria Aleksandrovna!" huusi hän sieltä. "Tulkaa tänne ja soittakaa vähän!"
Tuntui niin hyvältä, kun hän tuollaisella suoralla ystävällisyydellä pyysi minua. Nousin ja menin hänen luokseen.
"Tämä, — soittakaapas se", sanoi hän avaten eteeni Beethovenin vihosta adagion sonaattiin quasi una fantasia. "Näemme sitten, miten te soitatte", jatkoi hän, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan.
En tiedä mintähden, mutta mahdotonta olisi ollut minun kieltää hänen pyyntöänsä ja tehdä esteitä edes huonon soittoni perusteella. Kuuliaisena istuin pianolle ja aloin soittaa niinkuin osasin, toivoen ja peläten hänen arvosteluansa, sillä tiesin hänen olevan musiikin tuntijan ja rakastavan sitä. Adagio oli samojen muistojen ja tunteiden äänellinen ilmaisu, jotka keskustelumme ennen teetä oli minussa eloon herättänyt ja soitin siis sen luonnollisesti jotenkin onnistuneesti. Muttascherzoaei hän antanut minun soittaa.
"Ei, te ette soita sitä hyvästi", sanoi hän, tullen luokseni, "se jääköön. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. Näyttää että te ymmärrätte musiikkia."
Tämä kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, että tunsin punastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli tämä isäni vanha ystävä ja hänen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuin vertaisellensa, eikä pitänyt enää minua lapsinulikkana, niinkuin entisaikaan.
Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me jäimme kahden saliin.
Michailovitsh kertoi minulle isästäni, kertoi kuinka he olivat toistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat eläneet aikoina, jolloin minä vielä istuskelin kirjasten ja leikkikalujen ääressä. Näissä kertomuksissa kuvastui isäni minulle yksinkertaiseksi, miellyttäväksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tietänyt häntä ennen tätä hetkeä. Hän myös kyseli minulta, mikä minua parhaiten miellyttäisi, mitä minä luen, mitä aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. Hän ei ollut enää iloinen ja huvittava leikkitoverini, hän oli vakaa, yksinkertainen, lämminsydämminen ihminen, jota tunsin tahtomattani kunnioittavani ja myötätuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt ja hyvä olla hänen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotonta jännittymistä puhuessani hänen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani. Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa hänen rakkautensa, vaikka vielä tahdoin olla sen saajana vain sentähden, että olin isäni, hänen hyvän ystävänsä, tytär.
Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi hän luoksemme ja alkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunut hänelle sanaakaan.
"Ettepäs olekaan sitten pääasiata minulle sanonut", sanoi SergeiMichailovitsh nauraen ja nyökytti nuhtelevasti päätänsä minulle.
"Mitäpä siitä olisinkaan puhunut", vastasin hänelle. "Tiettyhän on, että tämä on ikävää, mutta meneehän ikävä ohitse."
Todellakin minusta näytti jo, ettei ikävä olisi ainoastaan hetkeksi karkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen.
"Ei ole hyvä, jos ei yksinäisyyttään voi kantaa, ja olettehan jo kehittynyt tyttö?" sanoi Michailovitsh.
"Ajattelen kumminkin olevani", vastasin nauraen.
"Mitäpä vielä, huono tyttö, joka elää vain niin kauan kuin elämä häntä ihastuttaa, mutta kohta, kun joutuu yksiksensä olemaan, syöpyy suruunsa ja kaikki alkaa tuntua niin raskaalta; ei, — kaikki julkisuuden vuoksi, mitään ei itsellenne."
"Luulette kai minusta hyvää", sanoin, edes jotakin sanoakseni.
"Luulen kyllä", vastasi hän hetken vaitioltuansa, "ette turhan tyhjään ole isänne näköinen, teissä onjotakin— —" ja Michailovitshin hyväntahtoinen silmäys kiintyi taas minuun uudelleen, yht'aikaa ihastuttaen ja ujostuttaen minua.
Minä havaitsin, että hänen ensin niin iloiset kasvonsa, hänen omituinen aluksi kirkas ja selvä katseensa muuttuivat yhä enemmän tarkkaaviksi ja surullisiksi.
"Ei teidän tarvitse, ettekä te saakaan olla alakuloinen", puhui hän, "teillä on musiikkinne, — ja te ymmärrätte sitä, kirjanne, opintonne, teillä on edessänne koko elämä, johon teidän pitäisi nyt niin valmistua, ettei jälestäpäin tulisi kaduttavaksi. Vuoden päästä voi olla jo myöhäistä."
Hän keskusteli kanssani, kuin isä tahi setä, ja tunsin että hän samalla kaiken aikaa koetti pysyttäytyä kanssani yhdellä kannalla. Minua vähän loukkasi se, että hän uskoi minun olevan häntä alhaisemmalla kannalla, ja se taas ihastutti, kun hän noin paljon pani vaivaa ollaksensa ystäväni.
Lopun iltaa puheli hän Katjan kanssa taloudellisista asioista.
"Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat ystäväni!" sanoi hän nousten istumasta, tuli luokseni ja puristi minua kädestä.
"Koska saamme jälleen nähdä teitä?" kysäsi Katja.
"Keväällä", vastasi hän pitäen vieläkin kättäni. "Nyt lähden minäDanilowkaan (meidän toinen maatilamme) katsomaan miten siellä menee.Järjesteltyäni siellä, mitä voin, menen omien asiaini vuoksi Moskovaan.Mutta kesällä taas tapaamme toisemme."
"Mutta miksikä olette niin kauan poissa?" kysyin kovin surullisena.
Olin todella jo toivonut saavani nähdä häntä joka päivä, ja nyt valtasi minun taas äkkiä suru ja pelko, että saisin jälleen uupua ikävääni. Lienee tämä huoleni tullut jo huomattavillekin äänessäni ja katseessani.
"Niin, koettakaa työskennellä ja raskasmielisyyttänne karkoittaa", sanoi hän, minusta liian kylmällä ja levollisella äänellä. "Keväällä tulen tutkimaan teitä, miten on — —", jatkoi hän ja päästi käteni minuun katsomatta.
Saatoimme häntä etehiseen. Kiireesti puki hän turkkia päällensä, ja taas katseli hän minua.
"Näkee turhaa vaivaa — —!" ajattelin itsekseni. "Kuinka hän luuleekin sen minulle niin mieluista olevan, että hän minua katselee? Hyvä mies hän on, kerrassaan hyvä — — — mutta siinä kaikki — —"
Kuitenkin se ilta hurahti pitkälle, ennenkuin Katja ja minä voimme nukkua. Me juttelimme emme hänestä, vaan siitä, miten kesän viettäisimme ja missä seuraavan talven olisimme. Tuo kamala kysymys: "mitä varten!" ei kiusannut minua enää. Minusta näytti perin selvältä ja yksinkertaiselta elää ja olla onnellisena, ja tulevaisuudesta häämötti kohtaani paljon onnea. Vanha pimeä kotimme Pokrovskovissa sai mielestäni äkkiä valoa ja elämää.
Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntui muuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi. En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minä hommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahi menin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää tai istuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten — —. Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi, kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässä yöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerran menin pelloille saakka, ja kerran taas kiersin öiseen aikaan ypöyksinäni koko puistomme.
Nyt minun on jo vaikea muistaa ja vielä valkeampaa ymmärtää noita haaveiluja ja kuvitteluja, jotka siihen aikaan täyttivät heijastelevan mieleni kuvastimen. Ja jos minun onnistuukin niitä vielä elävystyttää, niin ei tunnu enää uskottavaltakaan, että ne ovat olleet minun kuvitelmiani, niin ovat ne olleet tosi-elämälle vieraita ja kaukaisia.
Toukokuun lopussa palasi Sergei Michailovitsh matkoiltansa niinkuin oli luvannutkin.
Ensi kerran tuli hän luoksemme iltasella semmoiseen aikaan, jona kaikkein vähimmin voimme sitä odottaa. Istuimme terassilla ja olimme aikeessa juoda teetä. Puutarhan oli jo kauttaaltaan verhonnut kesäinen vihreys. Kukoistukseensa puhenneista lehdikoista kaikui koteutuneiden satakielten suloinen laulu. Siellä täällä kohousivat kutrikkaat sireenipensaat vaalakan vihreine kukkalatvoinensa, valmiina jo varistamaan tuon ihanan kauneutensa. Koivikkokäytävän lehtien lävitse kuulasti laskevan auringon valo ja terassia vilvastutti niiden latvojen luoma varjostus. Vahva iltakaste helmeili jo ruohoston latvoilla. Puutarhan takaiselta pihalta kuului päivän viimeisten toimien ääniä ja kotiin kulkevan karjan ammumista. Vähän pöllähtänyt Nikon kulki sinne tänne penkereeltä penkereelle kastelukannu kädessä. Kannun ryöpsähtävästä sateesta syntyneet raittiin kylmät vesivirrat kiertelivät georginein mustalle mullalle myllättyä ympärystää.
Edessämme terassilla kiehua suhisi valkoiselle pöytäliinalle pantuna välkähtelevän kirkas samovaari, sen lähellä oli kerma-astia, leivoksia ja rinkeliä. Katja emännöitsijänämme virutteli pyöreillä ja pehmeillä käsillään teekuppia. Minä söin leipää paksun ja tuoreen kerman kanssa, kun oli kylvyllä käydessäni tullut niin nälkä, etten malttanut teetä odottaa. Päälläni oli avohihainen, liinanen nuttu ja päähäni, kosteille hiuksilleni sidottuna valkoinen liina. — Katja näki Sergei Michailovitshin ensin ikkunasta…
"Oi, Sergei Michailovitsh!" huudahti hän, "juuri teistä puhumasta pääsimmekin".
Nousin ja aijoin puikahtaa pois pukuani parantamaan, mutta hän pidätti minut, kun olin juuri ovesta päästä.
"Noh, vieläkös tässä hienostelemaan minua kylässä!" sanoi hän naurahtaen ja vilkaisten valkoista pääliinaani. "Ettepä kainostelle Grigiakaan, minäkö sitten teistä olen Grigoria huonompi?"
Mutta juuri samalla kertaa olin hänestä huomaavinani, ettei hän katsellutkaan minua aivan semmoisilla silmäyksillä, kuin Grigorilla oli tapana katsella, ja se minua vähän kiusoitti.
"Kyllä minä joudun oitis takaisin", sanoin minä ja menin.
"Miksikäs tuo muka sitte olisi huono?" huusi hän jälkeeni. "Näytätte huivissanne oivalta talonpoikaistyttöseltä."
"Miten kummallisesti hän minua katsoi!" ajattelin itsekseni mennessäni kiireesti kamariini pukeutumaan. "Jumalan kiitos että hän nyt — nyt tulee taas iloista!" Katsahdettuani kuvastimeen kiidin rappusia alas, koettamattakaan salata kiiruhtamistani. Tulin hengästyneenä terassille.
Sergei Michailovitsh istui pöydän vieressä ja puheli Katjan kanssa taloudellisista asioistamme. Nähtyänsä minun tulevan nauraa hymähti hän ja pitkitti puheluansa. Hänen vakuutuksensa mukaan oli taloutemme parhaassa kunnossa. Nyt tarvitseisi meidän vain enää suven asua maalla, sitten saisimme muuttaa Pietariin Sonjan kasvatuksesta huolta pitääksemme, tahi matkustaa ulkomaille.
"Ai, jospa te matkustaisitte kanssamme ulkomaille", sanoi Katja; "muutoin me saamme siellä harhailla, kuin suureen metsään eksyneet."
"Ah, kuinka mielelläni matkustaisinkin kanssanne vaikka maailman ympäri!" vastasi hän puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan.
"Mikäpäs sitten esteenä, matkustetaan vain kerran maailman ympäri", pistin minä väliin.
Hän nauroi ja pudisti päätään.
"Mutta äitini? — Ja talouteni?" sanoi hän. "No niin, jätetään nyt se sikseen. Kertokaapas, miten olette tämän ajan viettäneet. Ettehän vain ole uupuneet ikäviinne taas?"
Kun hänelle kerroin, että olen osannut tehdä työtä ilman hänettäkin ja etten ole vähääkään ikävöinyt, — ja Katja vahvisti puheeni, niin hän kiitteli ja hyvitteli minua sanoilla ja silmäyksillä aivan kuin lasta, niinkuin hänellä olisi ollut siihen erityinen oikeus. Minusta tuntui välttämättömästi pitävän hänelle kertoa kaikki, mitä hyvää olin tehnyt, ja myöskin tunnustaa kuin rippi-isälle kaiken, mitä olin tehnyt semmoista, jota ei hän ehkä voisi hyväksyäkään.
Ilta oli kaunis. Juotuamme teetä jäimme vielä terassille istumaan ja keskustelumme innostutti minua niin, etten huomannutkaan, kun vähitellen kaikki ihmisten liike ja työskentelyn kolina oli tyyntynyt ja tauonnut. Kaikilta puoliltamme virtaili kukkaisten voimakas tuoksu, karttuneesta kasteesta kyyneltyi ruoho, satakieli visertää liritti aivan lähellämme sireenipensaassa, vaan kuultuansa äänemme istui ääneti oksallaan. Kaareva tähtitaivas näytti ikäänkuin verhoksemme laskeutuvan…
Huomasin vasta sitten, että oli jo hämärä, kun nahkasiipinen yölepakko keveästi lensi terassin purjekankaan alle ja kierrellä lepatteli valkoista pääliinaani. Minä väistin äkkiä seinään päin pelosta kirahtamaisillani, mutta lepakko samalla kuulumattomalla räpyttelyllään, kuin oli tullutkin, meni matkaansa ja katosi puutarhan puolihämärään.
"Minä oikein rakastan tätä Pokrovskovianne", sanoi Sergei Michailovitsh muuttaakseen puheemme uuteen suuntaan; "koko elämän ikäni voisin istua täällä terassilla."
"Noo, jos niin on hyvä, niin istukaa sitten", ehätti Katja sanomaan.
"Jaa, jaa, istukaa, sanotte, — mutta elämä ei saa ollakaan istumista", päätti Sergei Michailovitsh.
"Miksi te ette mene naimisiin?" kysäsi Katja. "Teistä tulisi erinomainen aviomies."
"Siksi että rakastan istumista", vastasi hän nauraen. "Ei, ei, Katarina Karlowna, meidän molempien on jo myöhäistä ajatella semmoisia. Kukaan ei ole enää pitkiin aikoihin pitänyt minua aviomieheksi kelvollisena ja itse puolestani olenkin jo kauan sitten sellaiset touhut jättänyt, jonka jälkeen minun on ollut vallan hyvä olla."
Minusta tuntui kuitenkin, ettei hän tätä sanonut aivan luonnollisella äänellä.
"Johan nyt", sanoi Katja, — "kolmenkymmenen kuuden ikäisenä te olisitte jo niin elähtänyt ja kyllästynyt!"
"Jopa tuota olenkin", vastasi hän, "olen niin väsynyt, etten muuta toivo kuin saavani vain rauhassa istuskella lopun ikääni", jatkoi Sergei Michailovitsh alettuun suuntaansa. "Joka aikoo naimisiin, hänellä täytyy olla muuta tarjottavaa. Sopii kysyä Maschalta", jatkoi hän nyökäyttäen päätään minuun päin. "Semmoisten nuorten sitä naimisiin pitää mennä. Mutta me Katarina Karlowna, saamme iloita vain heidän onnestaan."
Hänen ääntänsä väritti salainen kaiho ja itsensä hillitseminen, jota en voinut olla huomaamatta. Puheensa hän hetkeksi keskeytti. Ei Katja enkä minäkään vastannut mitään.
"Kuvailkaapas", jatkoi hän kääntyen taas pöytään päin, "että minä äkkiä, jonkinlaisesta sattumuksesta menisin naimisiin seitsentoistavuotiaan tytön, olkoonpa vaikka Mash… Maria Aleksandrovnan kanssa. Tämä on juuri erinomainen esimerkki, olen oikein iloissani, että se niin sopii… En olisi koskaan voinut parempaa esimerkkiä löytää."
Minä aloin nauraa enkä ymmärtänyt laisinkaan, miksi hän oli iloinen, ja miksi juuri tuo esimerkki sopi niin erinomaisesti.
"No hyvä, sanokaapas minulle, nyt oikein tosissanne, käsi sydämmellä", jatkoi hän leikillään kääntyen minuun päin, "ettekö pitäisi suurena onnettomuutena, jos teidän olisi ainiaaksi yhdistyminen elähtäneesen mieheen, joka haluaa vain istua, kun teidän halunne juuri ovat virkeimmillään ja kun te pyrkimällä pyritte ulos maailmaan, — Jumala tiesi minne asti."
Minun oli tukalaa. Istuin enkä puhunut uriin. Tuskin olisin tiennytkään mitä vastata.
"En minä ensinkään tee teille mitään kosimisehdotuksia", sanoi hän nauraen, "mutta sanokaa nyt vain suoraan, haaveksitteko todellakin sellaista miestä kävellessänne iltahämärissä edestakaisin puutarhan käytäviä. Sanokaa eikö se tuntuisi teistä suurelta onnettomuudelta?"
"Eipä niin onnettomuudeltakaan…", aloin minä.
"Mutta ei ainakaan onnelta", pisti hän väliin.
"Niin… mutta voihan olla että petynkin…"
Hän vei uudestaan sanat suustani.
"No niin, niin, te olette aivan oikeassa, ja olen teille kiitollinen avomielisyydestänne ja kovin iloinen siitä, että asia tuli puheeksi keskenämme! Paitsi sitä", — lisäsi hän, "voisi se olla minulle vieläkin suurempi onnettomuus…"
"Olettepa te omituinen ihminen, ettekä ole yhtään entisestänne muuttunut!" sanoi Katja lähtien terassilta iltasta hommailemaan.
Katjan mentyä istuimme molemmat puhumatta sanaakaan. Koko ympäristömme oli myöskin äännetönnä. Ainoastaan satakieli lauleli taas — ei niinkuin silloin, jolloin viserryksensä olivat irtonaisia epämääräisiä katkelmia, vaan kun sillä on tapana öisin, rauhallista yhtäjaksoista lauluaan. Koko puutarha helkähteli sen liverryksistä ja alhaalta notkanteesta, kauempaa kaikui nyt ensi kerran tänä iltana toisenkin satakielen vastalaulu. Läheisempi laulaja vaikeni, hetken toista kuunnellakseen, ja jatkoi taas liverrystään entistänsä kirkkaammin ja selvemmin. Juhlallisen rauhallisesti kaikui sen ääni öiseen maailmaan, joka olikin sen valtakuntaa, mutta meille ihmisille jotakin salaperäisen vierasta.
Puutarhuri kulki ohitsemme asettuakseen maata kasvihuoneeseen. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat yhä kauempaa. Jokin piipahti pari kertaa vuoren taustalla, ja sitten taas oli kaikki hiljaa. Tuskin kuultavasti alkoivat lehdet värähdellä, terassin vaate hulmehti ja puutarhan kasvistosta kohosi voimakas tuoksu terassille meitä vastaan. Äänettömyytemme tuli viimein minulle vastenmieliseksi. Mutta mitäpä olisi minulla ollut sanottavaa?… Katselin häntä. Hänen silmänsä loistivat puolipimeässä minuun kiintyneinä.
"Ihanaa on elää maailmassa!" lausui hän hiljakseen.
Minä huovahdin raskaasti itsekään tietämättä miksi.
"Mikä teidän on?" kysäsi hän. "Niin, kuinka ihanaa on elää maailmassa!" sanoin hiljaa minäkin.
Ja taas vaivuimme me vaitioloomme, ja taas se minulle tuntui tuskalliselta.
Lakkaamatta kiusasi minua ajatus, että olin saattanut hänen surulliseksi myöntäessäni hänen olevan vanhan. Olisin niin mielelläni ilahuttanut häntä, mutt'en tiennyt taaskaan miten olisin alkanut.
"No niin, hyvästi vaan sitten!" sanoi hän nousten seisomaan. "Äitini odottaa minua iltaselle; en ole vielä tänään ennättänyt häntä edes nähdäkään."
"Ja minä kun toivoin saavani soittaa teille yhden sonaatin."
"Toisten", sanoi hän jotenkin kylmästi, kuten minusta näytti. —"Voikaa hyvin nyt!"
Entistään enemmän vaivasi minua nyt ajatus, että olin häntä loukannut, se teki minut ihan alakuloiseksi. Katja ja minä saatoimme hänen rappusista alas ja jäimme pihaan seisomaan ja katselemaan tielle, kunnes hän katosi näkymättömiin. Kun hänen hevosensa kavioiden kapse oli haihtunut kuulumattomiin, menin uudestaan terassille ja aloin katsella puutarhaan ja kosteaan usvaan, josta kaikuivat yölliset äänet. Kauan katselin ja kuuntelin kaikkea tuota, mitä niin halusin katsella ja kuunnella …
Hän kävi luonamme toisen, kolmannen kerran, ja ahdistava tunne, joka vaivasi minua kummallisen keskustelumme jälkeen katosi kokonaan eikä koskaan enää palannut.
Koko kesän ajan kävi hän luonamme pari kolme kertaa viikossa. Olin häneen jo niin tottunut että kun hän pitemmän ajan viipyi poissa, minä ihan kärsin yksinäisyydestäni. Loukkaannuin häneen ja minusta näytti, että hän teki väärin jättäessään minun niin yksin olemaan. Hän seurusteli kanssani kuin nuoren rakkaan toverinsa kera, kyseli minulta asioita sydämmellisimmän avomielisesti ja antoi vuorostaan minullekin neuvoja, piti minun pirteänä, välistä muistikin ja antoi minun joskus jäädä syrjään. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikin tavoin tarkoitti olla aina vertaiseni, ei minun ollut vaikea huomata, että sen maailman ulkopuolella, missä hänen kanssaan liikuimme ja jonka minä ymmärsin, oli olemassa toinen, joka oli minulle suljettu ja johon hän ei pitänyt tarpeellisenakaan minua päästää, — ja juuri tämä asia kaikkein voimakkaimmin nosti kunnioitustani häntä kohtaan ja kiinnitti minua häneen. Olin saanut sekä Katjalta sekä naapureiltani hänestä tietoja. Pitäen huolenpitoa vanhasta äidistään, jonka kanssa hän oli yhdessä, paitsi omia asioitaan ja meitä koskevaa holhoustointansa oli hänellä aatelis-asioita koskevia puuhia, jotka tuottivat hänelle paljon huolia. Mutta hänen personallisista suhteista ja vakaumuksistaan, tuumistaan ja toiveistaan en minä koskaan saanut mitään tietää. Kun vain koetinkin puhettamme kääntää hänen tehtäviinsä, niin pisti hän otsansa omituisella tavallaan, ikäänkuin sanoaksensa: "olkaa hyvä, älkää jatkako, mitä on niistä teille!" Ja samalla hän itse ohjasi puheemme johonkin muuhun. Ensin minua vähän loukkasi, vaan sitten jo totuin siihen, että me puhelimme aina vaan minua koskevista asioista ja lopulta oli se minusta ihan luonnollistakin.
Mikä myöskin aluksi vaivasi ja vasta aikaa myöten miellytti minua, oli se ettei hän ollenkaan välittänyt minun ulkomuodostani, vaan melkein ylenkatsoi sitä. Koskaan hän ei sanallakaan eikä katseella osoittanut pitävänsä minua kauniina — päinvastoin hän rypisti otsaansa ja nauroi, jos minua satuttiin hänen kuultensa sanomaan kauniiksi. Hän oli hyvillään löytäessään minussa erilaisia vikoja, ja hän härnäsi minua niitten vuoksi. Muotipukuni ja hiuskoristeeni, joilla Katja mielellänsä kaunisteli minua juhlapäiväksi, antoivat nekin hänelle vain tilaisuutta pilkkaan. Tämä loukkasi Katjaa suuresti eikä suinkaan syyttä, ja siksi se minuakin suututti. Katja oli nyt kerran saanut päähänsä, että minä miellytin Sergei Michailovitshia, eikä voinut mitenkään ymmärtää, miksei hän siitä olisi pitänyt, että miellyttävä tyttö esiytyy parhaimmassa valossaan. Minä käsitin kohta, miksi hän näin teki. Häntä ei miellyttänyt nähdä minussa turhamaista keikailijaa. Ja kun tästä tulin täysin vakuutetuksi, niin sitten ei enää näkynyt turhamaisuuden varjoakaan puvussani, hiusteni laittelussa eikä muussa käytöksessäni. Sen sijaan koetin minä hienostella yksinkertaisuudella, aikana, jolloin en vielä ollut kypsynyt tätä taitoa käyttämään.
Tiesin, että hän piti minusta; mutta rakastiko hän minua niinkuin lasta vai niinkuin naista, sitä kysymystä en ollut vielä ottanut harkitakseni. Hänen rakkautensa oli minulle sanomattoman kallis. Tiesin, että hän piti minua maailman parhaana tyttönä, enkä voinut olla toivomatta, että hän aina pysyisi tässä harhaluulossa. Tunnustaakseni minä päinvastoin tahallani pidin häntä siinä. Mutta näin menetellen tulin samalla itse paremmaksi. Tunsin, että minun oli edullisempaa ja arvokkaampaa näyttää hänelle hyviä sisällisiä ominaisuuksia, kuin loistaa ulkomuodollani. Hiukseni, käteni, kasvoni, tottumukseni, — millaisia tahansa lienevät sitten olleetkin, joko hyviä tai pahoja, niihin hän ei tarvinnut kuin katsahtaa voidakseen niitä arvostella. Sieluani ei hän tuntenut, sentähden että hän sitä rakasti; myöskin sentähden, että se juuri tuona aikana kasvoi ja kehittyi, ja vihdoin sentähden että tällä alalla helposti voin häntä hairauttaa, kuten todella teinkin. Ja kuinka kevyeksi tuli oloni hänen seurassaan, kun tämän asian selvästi pääsin ymmärtämään! Perusteeton ujouteni ja levoton liikehtimisen tarve, jotka olivat ennen minua vaivanneet, katosivat kerrassaan. Minä tunsin, että olinpa sitten hänen edessänsä taikka sivullaan, istuinko taikka seisoin, näki hän minun aina, ja olivatpa hiukseni ylöskammattuina taikka alas silitettyinä, tunsi hän kaikissa tapauksissa minun läpikotaisin ja oli minuun tyytyväinen, kuten itsekseni kuvailin, aivan semmoisenani kuin olin. Ajattelen, että jos hän olisi vastoin tapaansa, yhtäkkiä niinkuin kaikki muut, sanonut minua kauniiksi kasvoiltani, en olisi tästä ollut laisinkaan hyvilläni. Mutta sen sijaan sanomaton mielihyvä täytti sisimmän sieluni, kun hän jotakin sanottuani huomaavaisesti katsahti minuun ja virkki äänellä, jolle koetti saada leikillisen värityksen peittääkseen sisällisen liikutuksensa.
"Jaa, jaa,teissä on jotakin… Te olette kunnon tyttö, täytyy sanoani…" Ja mistä sitten sainkaan häneltä tuommoisia kiitoksia, jotka täyttivät sydämmeni ilolla ja ylpeydellä? Siitä, että myötätuntoisesti kerroin vanhan Grigorin rakkaudesta tyttärensä tyttäreen; siitä, että joku runoelma tai romaani liikutti mieltäni kyyneliin saakka; tahi siitä, että ihailin Mozartia. Itsekin usein ihmettelin kuinka suurella hienotunteisuudella saatoin arvata, mikä oli hyvää ja arvossa pidettävää, vaikka en siihen aikaan suinkaan voinut varmuudella selittää, mistä syystä oli niin tehtävä.
Ei melkein yksikään minun vanhemmista tottumuksistani eikä makusuunnistani miellyttänyt häntä. Hänen tarvitsi vain silmäkulmiansa rypistää tai pikimmältään vilaista minuun, kun jo tiesin, ettei se mitä olin sanomaisillani ollutkaan hänen makunsa mukaista. Välistä hän ei tarvinnut kuin katsahtaa puoleksi säälien puoleksi ylenkatseellisesti minuun, niin en enää välittänyt siitä, mitä ennen olin rakastanut. Kun sattui, että hän tahtoi antaa minulle jonkin neuvon, niin oli kuin olisin heti ymmärtänyt, mitä hän tahtoi sanoa. Hän kyseli minulta katsoen suoraan silmiini, ja tuo katse, se sai minun ilmaisemaan sen ajatuksen, jota hän tahtoikin esille. Silloiset ajatukseni ja tunteeni eivät olleet omiani, hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa, jotka äkkiä tulivat omikseni, täyttivät koko olentoni ja kirkastivat sen. Aivan huomaamattani aloin katsoa kaikkea toisilla silmillä — sekä Katjaa että talonväkeä, Sonjaa, itseäni ja omia toimianikin. Kirjat, joita olin ennen lukenut vain ikävästä päästäkseni, muuttuivat äkkiä elämän parhaimmaksi huvitukseksi. Ja tämä kaikki johtui siitä, että me kaksi, hän ja minä, niin usein keskustelimme kirjoista, luimme niitä yhdessä, — ja siitä, että hän ne minulle toi.
Kun olin ennen Sonjan kanssa työskennellyt häntä opettaen, olin minä pitänyt näitä opetustunteja raskaana ja vaivaloisena velvollisuuden työnä. Sergei Michailovitsh oli nyt usein läsnä tunneilla ja nyt tuotti Sonjan edistymisen seuraaminen minullekin iloa.
Kokonaisen soittokappaleen ulkoa oppiminen oli minusta ennen tuntunut mahdottomalta, mutta nyt kun tiesin, että Sergei Michailovitsh tulee kuuntelemaan sitä, että hän mielellään soittoani kehaseekin, — nyt saatoin kolme- neljäkymmentä kertaa soittaa päästä päähän samaa kappaletta samalla istumalla. Katja rukka sai tukkia pumpulilla korviansa, mutta minusta ei soittoni vain ikävältä tuntunut. Iänikuiset sonaattini saivat yhtäkkiä kokonaan uuden sisällön, sointuivat entistä paljoa paremmin. Katjakin, jonka tunsin kuin itseni ja jota rakastin koko sydämmestäni, oli muuttunut silmissäni. Nyt vasta ymmärsin, ettei hän ollut ollenkaan velvollinen olemaan yhtäaikaa äitinämme ja ystävänämme ja orjanamme. Nyt käsitin tämän rakastettavan olennon, hänen uhraavaisuutensa ja mukautavaisuutensa, käsitin kuinka suuresti kiitollinen pitäisi minun oleman hänelle kaikesta. Minä rakastin häntä nyt sata kertaa enemmän kuin ennen.
Hän Sergei Michailovitsh, oli myös opettanut minua katsomaan väkeämme, talonpoikia, talon palvelijoita, kokonaan toisilla silmillä. Naurettavaa on ajatella, että seitsemääntoista ikävuoteeni saakka olin elänyt heidän keskellänsä ja kuitenkin pysynyt yhtä vieraana heille kuin niillekin, joita en ollut koskaan nähnyt. En ollut kertaakaan ajatellut, että hekin rakastavat, toivovat ja kärsivät niinkuin minä.
Puutarhamme, metsämme ja peltomme olin tuntenut varhaisimmasta lapsuudestani, mutta nyt näin niissä äkkiä ihan uutta viehätystä, uutta kauneutta.
Turhaan ei ollut Sergei Michailovitsh sanonut, että elämässä on olemassa ainoastaan yksi varma onni: — elää toisille. Ensin näytti tämä minusta oudolta, en voinut ymmärtää sitä, mutta tämä vakuutus tunkeusi vähitellen käsittämättänikin sydämmeeni. Hän avasi minulle kokonaisen uuden maailman, maailman täynnä nykyisyyden nautintoa — vaikka ulkonaiset elintapani eivät ensinkään olleet muuttuneet tai uudistuneet, jollen ota lukuun sitä, että olin nyt paljon alttiimpi vaikutuksille. Kaikki, mikä lapsesta saakka oli uinunut ympärilläni äänettömänä, heräsi nyt ikäänkuin kuolleista elämään. Kaikki sai nyt äänensä puhuakseen sielulleni ja täyttääkseen sen onnella.
Usein tämänkin kesän ajalla menin ylhäälle, omaan huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni voimatta nukkua. Mutta nyt en siksi valvonut, että olisin ollut tyytymätön tai vajonnut kaikellaisiin tulevaisuuden toivomuksiin ja unelmiin. Se levottomuus, joka nyt minua piti valveilla, oli aivan toinen, — se oli juuri nykyisyyden onni. Kun en voinut ollenkaan saada unta, nousin ylös ja istuin Katjan vuoteelle, ja kerroin hänelle, että olin täydellisesti onnellinen. Sitä, niinkuin nyt muistan, ei olisi tarvinnut ensinkään sanoin kertoa; näkihän Katja sen jo päältänikin.
Katja taas puolestaan kertoi minulle, että hänkin on sanomattoman onnellinen, ettei häneltäkään mitään puuttunut, ja hän suuteli minua hellästi. Minä uskoin häntä, sillä minusta näytti ihan asiaan kuuluvalta, välttämättömyydeltä, että me kaikki olimme onnellisia. Mutta Katja saattoi siltä ajatella untansakin, olla suuttuvinaan, ajaa minut menemään vuoteeltansa ja nukahtaa. Minä olin hereilläni ja mietiskelin kaikkea sitä, mikä minun teki niin onnelliseksi. Välistä nousin vuoteeltani uudestansa ja rukoilin uudestaan iltarukoukseni, kiittäen omilla sanoillani Jumalaa kaikesta siitä onnesta, jonka hän oli suonut minulle.
Huoneessani oli silloin kaikki hiljaa, kuului vaan nukkuvan Katjan rauhallinen ja tasainen hengitys ja kellon naksutus hänen läheltänsä yöpöydältä. Kuiskailtuani muutamia sanoja asetuin jälleen maata, tein ristinmerkkini ja suutelin kaularistiäni. Ovet olivat lukossa, ikkunat varjostimilla peitetyt ja ainoana liikehtivänä surisi kärpänen jossain nurkassa. Tuntui, etten olisi koskaan tahtonut lähteä tästä huoneesta. Olisinpa voinut toivoa, ettei aamu koskaan valkenisikaan rikkomaan tuota rauhallisen pehmeää hämäryyttä, ja hajalle puhaltamaan sieluni utuista ilmakehää. Sen hennossa hämärässä tuntuivat unelmani, ajatukseni ja rukoukseni eläviltä olennoilta, jotka lentelivät vuoteeni ympärillä ja liitelivät pääni päällä.
Jokainen ajatukseni oli hänen ajatuksensa, ja jokainen tunteeni oli hänen tunteensa — hänen, minun onneni luojan. En vielä silloin tiennyt, että tämä oli rakkautta. Ajattelin, että näin voisi olla aina, että me saimme näin tuntea antamatta mitään omasta puolestamme.
Eräänä päivänä elonleikkuun aikana menimme, Katja, Sonja ja minä, päivällisten jälkeen puutarhaan ja asetuimme siellä mielipaikallemme penkille lehmusten varjoon lähelle rotkotietä. Siihen avautui meille vapaa näköala metsien ja peltojen ylitse.
Sergei Michailovitsh ei ollut käynyt luonamme kolmeen päivään. Nyt odotimme häntä sitä varmemmin tulevaksi, kun hän oli sanonut työnjohtajallemme, että hän tulee tänään pelloille töiden menoa tarkastamaan.
Kahden aikaan näimmekin hänen ratsulla ajelevan ruisvainiolla. Katja haetti persikoita ja kirsikoita, joista tiesi Sergei Michailovitshin paljon pitävän.
Sitten katsahti Katja naurussa suin minuun, laskeusi penkille pitkäkseen ja nukahti.
Minä taitoin tuuhean lehmuksen oksan, jonka nesteiset lehdet ja kuoret kostuttivat käsiäni, ja Katjaa sillä löyhytellen jatkoin lukemistani. Tämän tästäkin se keskeytyi, sillä silmäni katsoa hipaisivat tielle, jota Sergei Michailovitshin täytyi tulla.
Sonja rakenteli vanhan lehmuksen juurille lehtimajaa nukelleen.
Päivä oli hyvin lämmin, tuuli ei henkäillytkään, ja voimakasta tuoksua nousi kasvistosta.
Taivaanranta oli pilvistynyt ja jo aamusella synkistynyt ukkosilmaa uhkaavaksi. Minä olin ollut hermostunut, kuin ainakin ukkosilman edellä. Mutta puolen päivän jälkeen alkoivat pilvet hajota, aurinko pilkisti paistamaan selvälle taivaalle, ja ainoastaan yhdeltä suunnalta kuulimme kaukaa silloin tällöin jyrinätä ja raskaista pilvenlongista heijastui salaman vinkuraviivaisia välkähdyksiä, jotka liikkuivat äärimmäisellä taivaanrannalla ja näyttivät yhdistyvän ja sekautuvan peltojen pölyyn. Näytti varmalta, ettei ainakaan tänään enää ollut pahaa ilmaa pelättävänä.
Puutarhan takaiselta tieltä, joka näkyikin sieltä täältä puiden aukoista, kuului ajelua. Milloin jytisivät siellä hiljalleen korkeita lyhdekuormia kulettavat vankkurit, milloin rätisivät kiireesti palaavat tyhjät vankkurit ja näkyi tuulessa liepsottava ajajan mekko. Tieltä nousi sakeaa pölyä. Se ei laskeutunut maahan, sitä ei levittänyt tuuli. Se jäi ilmaan leijumaan tai kulki aitovarsien yli puutarhaan läpinäkyväin lehtipuiden läpi.
Kauempaa puima-aitauksesta päin kuului toisenlaisia ääniä ja toisten rattaiden ratinaa. Vähitellen aitaukselle saapuneet keltaiset lyhteet lentelivät siellä ilmassa, kokoutuivat kasoihin, muodostuivat pyöreiksi aumoiksi, joiden yhä nousevilla huipuilla liikuskeli työmiehiä.
Edessäni, pölyisellä pellolla liikkui myöskin vankkureita, näkyi kellertäväin lyhteiden lentämistä, ja vielä etempää kuului myöskin ajoneuvojen rätinää, huutoja ja laulua.
Yhdeltä suunnalta tuli pelto yhä aukeammaksi ja yhä tyhjemmäksi. Oikealla päin taas näin naisten valkosia pukuja. Kumarruksissa he toimeliain käsin sitoivat siellä lyhteitä ja asettelivat niitä yhteen. Pelto puhdistui kaadetusta viljasta ja täyteläisen kauniita lyhteitä ilmautui sijaan.
Minusta tuntui, kuin olisi kesä tuossa noin silmin nähteni muuttunut syksyksi.
Pölyä ja kuumuutta oli kaikkialla, paitsi meidän rakkaalla penkillämme puutarhan lehmuksen varjossa. Kaikkialla tuossa pölyssä ja kuumuudessa, paahtavassa auringon paisteessa työväki liikkui ja laski iloista leikkiä.
Minä katsoin Katjaa, joka uinuili makeasti viileältä penkillämme, hieno valkea nenäliinansa kasvojen peittona. Katsoin mehukkaita kirsikoita, jotka hohtelivat tummina lautasella. — Pukujamme, jotka olivat viileät ja puhtaat — kirkasta vettä, täytetyssä vesipullossa, jossa auringon säteet leikkivät, monissa värivivahduksissa… Ja minä tunsin omituista onnentunnetta. "Mitä olisi minun tehtävä?" ajattelin itsekseni; "olenko itse ansainnut tätä onnellisuuttani? Miten voisin levittää onneani, miten ja kenelle antautuisin kokonaan, omistaisin onneni…?"
Aurinko painui jo käytävän koivujen latvain taakse, tomu laskeusi pelloilla, etäisyys näytti yhä kirkkaammalta ja helakammalta risteilevässä valonsäteilyssä, pilvenjöngät olivat kokonaan kadonneet, puima-aitauksen toiselta syrjältä näkyi kolme uutta eloauman huippua ja työmiehet poistuivat niiltä. Vankkurit kulkivat kovalla ratinalla ja kolinalla viimeistä kertaa ohitsemme. Naiset tulivat harava olalla kotiin äänekkäästi laulaen, mutta Sergei Michailovitshiä ei vieläkään kuulunut, vaikka olin hänen jo kauan sitten nähnyt laskevan etäämpää ylänteeltä meille päin. Yhtäkkiä näin hänen ilmautuvan sille puolelle lehtokujaa, josta en ollut ollenkaan häntä odottanut (hän oli tullut rotkotien kautta). Ilosta loistavin kasvoin ja joutuisin askelin lähestyi hän minua ottaen hatun käteensä. Kun hän huomasi Katjan nukkuvan purasi hän huultansa, vilkutti silmäänsä ja lähestyi varpaillaan. Oitis huomasin, että hän oli tuossa omituisessa pohjattoman iloisuuden mielialassa, jota minä niin kovin hänessä rakastin ja jota me tavallisesti sanoimme "villiksi iloisuudeksi". Hän oli silloin, kuin opettajaltaan karkuun päässyt koulupoika. Koko hänen olentonsa päästä kantapäihin asti hengehti tyytyväisyyttä, onnea ja lapsellista, villiä iloisuutta.
"No, hyvää iltaa, nuori orvokkinen! Mitäs kuuluu, hyvää kai?" sanoi hän kuiskaten luokseni tullessaan ja ojensi minulle kättänsä. Minä tein hänelle saman kysymyksen. — "Mainiosti", vastasi hän, — "olen tänään kuin kolmentoista vuotias poika, leikkisin vaikka varsain kanssa, kiipeisin puihin…"
"Villinä ilosta", katkasin hänen puheensa ja vilaistessani häneen nauravin silmin tunsin jo, että tuo villi iloisuus oli tarttunut minuunkin.
"Niin juuri", vastasi hän vilkuttaen minulle toista silmäänsä ja koettaen pidättää nauruansa. "Mutta miksikäs näpitte Katariina Karlovnaa nenälle?"
Todellakaan en ollut huomannut, että hänen kanssaan puhuessani yhä istuin ja lehmuksen oksalla löyhyttelin. Olin lyönyt nenäliinan Katjan kasvoilta ja lehdet hipasivat niitä. Aloin nauraa. "Nytpä sopisi Katjan tulla sanomaan, ettei hän ole ollenkaan nukkunutkaan", sanoin Sergei Michailovitshille kuiskuttamalla, ettei muka Katja heräisi. Mutta toden tunnustaakseni, en puhunutkaan Katjan takia hiljaa; minulle oli vaan niin mieluista puhua Sergei Michailovitshin kanssa noin kuiskaillen.
Sergei Michailovitsh liikutti huuliansa ja matki minua, aivan kuin olisin puhunut niin hiljaa, että oli mahdoton mitään kuulla. Havaittuansa sitten kirsikkalautasen oli hän sen salaa anastavinaan, meni Sonjan luokse lehmuksen juurelle ja istui hänen nukkensa päälle. Sonja kiukustui aluksi, mutta kohta taas tuli sovinto jälleen, kun Sergei Michailovitsh esitti leikin, jossa heidän piti syödä kilpaa kirsikoita. "Tahdotteko, että käsken lisää tuomaan" sanoin, "taikka menemmekö itse noutamaan?"
Hän otti lautasen, laski siihen Sonjan nuken ja lähdimme kolmisin kasvihuoneelle. Sonja juoksi nauraen Sergei Michailovitshin perässä ja veti häntä takista, että hän antaisi nuken pois. Hän antoikin sen Sonjalle ja kääntyi vakavana minuun päin. "No, minkäs tähden te ette myönnä olevanne orvokki?" kysyi hän minulta yhä kuiskaavalla äänellä, vaikkei siellä, missä kuljimme, tarvinnut pelätä ketään herättävämme. — "Kun minä tulin luoksenne kaikesta tuosta pölystä, kuumuudesta ja vaivasta, niin tuoksahti orvokki niin ihmeellisen hyvältä… ei se, jolla on väkevä lemu, vaan, kuten hyvin tiedätte… joka nousee kainosti kätköstään ja ensimäisenä tuoksuaa kinosten alta kevään tuoreutta."
Minun täytyi sanoa jotain voidakseni salata sitä suloista levottomuuttani, jonka hänen sanansa herättivät minussa.
"No, hyvinkö luonnistuu maatilamme asiat?"
"Varsin oivallisesti! Väki täällä on oikein kunnollista. Mitä paremmin tulee sitä tuntemaan, sen enemmän täytyy sitä rakastaa."
"Niin kyllä", vastasin minä, "katsellessani puutarhasta heidän työtänsä, aloin tuntea tunnossani pistoa siitä, että he noin reutovat ja raastavat ja minun on niin helppo ja niin hyvä olla, niin hyvä että…"
"Elkää korskeilko ystäväni, niillä tunteilla!" keskeytti Sergei Michailovitsh minua taas vakavalla äänellä, mutta katsoi hyvin ystävällisesti silmiini. "Nämät asiat ovat pyhiä. Varjelkoon Jumala teitä pöyhistelemästä niillä tunteilla!"
"Minähän puhun ainoastaanteilletästä."
"No niin, minä tiedän sen. No, mitenkäs kirsikoiden?"
Kasvihuone oli jo lukittuna eikä ollut yhtään puutarhuria saapuvilla. (Sergei Michailovitsh oli lähettänyt heidät pellolle työhön). Sonja juoksi avainta noutamaan, mutta Sergei Michailovitsh ei malttanut häntä odottaa, vaan kiipesi nurkkaa myöten, kohotti verkkoa ja hyppäsi kasvihuoneeseen sisään.
"Oletteko hyvä", kuului hänen äänensä sisäpuolelta, "ja annatte minulle lautasen?"
"En anna, minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle. "Menen hakemaan itse avainta, Sonja ei näytä löytäneen".
Mutta samalla hetkellä sain halun tarkastaa, mitä Sergei Michailovitsh kasvihuoneessa tekee, miltä näyttää, miten liikkuu, miten hän käyttäytyy, kun ei luule kenenkään häntä näkevän. Taikka ehkäpä sen vuoksi, etten nyt olisi tahtonut päästää häntä hetkeksikään näkyvistäni. Hiivin varpaillani rikkaruohoston läpi toiselle puolelle ansaria, jossa seinä oli matalin, nousin tyhjälle tynnyrille ja aloin seinän ylitse, joka ulottui vain rintani kohdalle, katsella ansariin. Etsin silmilläni koko ansarin alan, sen vanhat könkevät puut leveine hammaslaitaisine lehtineen, joista raskaina ja oikoisina riippuivat tummat mehuisat marjat. Nostettuani pääni varjostavaan verkkoon saakka, havaitsin Sergei Michailovitshin erään vanhan kirsimarjapuun oksain varjossa. Hän luuli aivan varmaan, että olin mennyt avainta hakemaan ja ettei kukaan häntä nyt nähnyt. Hän oli ottanut lakin päästään, sulkenut silmänsä ja istui vanhan kirsikkapuun rungolla. Sormiensa välissä pyöritteli hän pihkapalasta kirsikkapuusta. Yhtäkkiä kohautti hän olkapäitänsä, aukasi silmänsä ja lausui hymyillen jotakin itsekseen. Tuo lausuminen ja hymyily oli niin vähän hänen tapaistansa, että minua oikein hävetti salaa kuunnella ja katsella häntä. Minusta näytti että hän lausui: "Mascha."
"Mahdotonta!" ajattelin minä, "ei hän niin lausunut."
"Rakas Mascha", lausui hän uudelleen vielä hiljempaa ja lempeämmästi. Mutta tällä kertaa kuulin nuo kaksi sanaa selvästi. Sydämeni alkoi sykkiä niin hätäisesti, minä tunsin sen täyttyvän niin sanomattomasta ilosta, tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi tarttua käsin seinään voidakseni pysyä putoomatta paikaltani.
Hän kuuli samalla liikkumiseni, vilkasi hämmästyneenä ympärillensä, painoi katseensa maahan ja lävähti tulipunaiseksi, kuin poikanulikka. Hän tahtoi minulle jotakin sanoa, mutta ei voinut, punastui vain yhä enemmän. Kumminkin hän naurahti minuun katsoessaan. Minä hymyilin myös. Hänen kasvonsa loistivat ilosta. Hän ei ollut enää vanha setä, joka minua hyväili ja neuvoskeli, — hän oli arvoiseni mies, joka rakasti ja pelkäsi minua ja jota minä rakastin ja pelkäsin. Me emme puhuneet mitään toisillemme, katseemme olivat vain vastakkain. Mutta yhtäkkiä rypisti hän silmäkulmiansa, nauru hänen huuliltansa hävisi, silmäin loiste sammui ja taas hän oli edessäni tuollaisena kylmänä, isällisenä, aivan kuin olisimme tehneet jotain pahaa ja hän herännyt hairauksestansa täyteen järkeensä tahtoen minuakin auttaa heräämään.
"Laskeutukaa toki alas, voitte loukata itsenne", sanoi hän. "Ja korjatkaapas sitten hiuksianne; kas millaiselta näytättekin!"
"Miksi hän noin teeskentelee? Miksi hän tahtoo saada mieleni pahoitetuksi?" ajattelin harmistuneena. Samassa sain vastustamattoman halun vielä kerran säikäyttää hänet ja koetella, kuinka pitkälle vaikutusvaltani ulottui.
"En menekään; minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle, ja tarttuen käsin lähimpään oksaan pääsin kiipeämään seinälle. Hänellä ei ollut aikaa estää eikä auttaa minua, ennenkuin olin jo hypännyt alas kasvihuoneeseen paljaalle maalle.
"Mitä tuhmuuksia!" huudahti hän punehtuen uudestaan, ja koetti säikäystänsä peittää suuttuneella muodolla. "Olisitte voinut vahingoittua. Ja kuinkas täältä pois pääsette?"
Hän hämmentyi yhä enemmän, mutta hänen hämmennyksensä ei nyt minua huvittanut, niinkuin ennen, vaan tuskastutti minua. Minäkin viimein hämmennyin; minäkin punastuin, poistuin kauemmaksi hänestä, enkä tietänyt, mitä olisi minun ollut sanottava. Aloin poimia kirsikoita, mutta nyt en taas tiennyt, mihin ne laskisin kädestäni. Tuntoni soimasi minua, kaduin, pelkäsin ja otaksuin, että olin teollani alentunut ainaiseksi hänen silmissään. Olimme kumpikin vaiti, ja kumpaakin rasitti tämä vaitiolo.
Sonja juoksi avainta tuoden ja vapautti meidät tuskallisesta asemastamme. Kauan vielä sen jälkeenkin emme sanoneet sanaakaan toisillemme, puhuimme kumpikin vain Sonjan kanssa.
Palattuamme Katjan luokse ja vastaanotettuani hänen vakuutuksensa, ettei hän ollut ollenkaan nukkunut, vaan kuullut kaikki tyyni, aloin taas rauhoittua. Sergei Michailovitsh koetti taas saada ääneensä suojelevan, isällisen värityksen, mutta se ei hänelle tahtonut onnistua.
Vilkkaassa muistossani oli keskustelu, joka meillä oli keskenämme joitakuita päiviä takaperin.
Katja sanoi silloin, että miehen on paljoa huokeampaa rakastaa ja saada rakkautensa ilmaistuksi kuin naisen.
"Mies voi sanoa, että hän rakastaa, mutta nainen ei voi sitä tehdä", sanoi hän.
"Minä olen sitä mieltä, ettei miehen tarvitse eikä mies voikaan sanoa rakastavansa", vastusti Sergei Michailovitsh.
"Minkätähden?" kysyin minä.
"Sentähden että se on aina valhetta. Millainen keksintö onkin tuo, että ihminen muka rakastaa? Aivan kuin sillä, että hän vain tämän sanoo, lupsahtaisi jokin linkkuun: jaha, — hän rakastaa! Aivan kuin sanomalla tuo ainoa sana 'rakastan', tapahtuisi jotakin aivan tavatonta, jotakin yhtäläistä, kuin jos kaikilla kanuunilla yht'aikaa ampua paukutettaisiin! — Minun mielestäni", jatkoi Sergei Michailovitsh, "ihmiset, jotka juhlallisesti vakuuttavat: minä rakastan teitä, — joko pettävät itsensä tahi muut".
"Miten voi sitten nainen tietää, että häntä rakastetaan, jollei sitä sanota hänelle?" kysyi Katja.
"Sitä en minä tiedä", vastasi Sergei Michailovitsh. "Jokaisella on oma tapansa saada asiansa ilmaistuksi. On tunteita, jotka kuvastavat itsensä. Kun luen romaania, niin kuvittelen aina mielessäni, mitenkähän venähtävät luutnantti Strelskin tai hra Alfreedin kasvot, kun hän saa lausutuksi: 'Eleonoora, minä rakastan sinua!' He ovat varmaan odottaneet jotakin erinomaista tämän jälkeen tapahtuvaksi, mutta sitten ei tapahdukaan niin mitään kammallekaan, ei heille eikä Eleonooralle; heidän suunsa, silmänsä, nenänsä, — kaikki jää entiselleen!" Tunsin silloin jo tuossa Sergei Michailovitshin leikissä vakavaa, minua koskevaa ajatusta. Mutta Katja ei suvainnut, että niin kevyesti meneteltäisiin romaanisankarien kanssa.
"Ijankaikkisia ihme-väitelmiä!" sanoi Katja.
"No, sanokaapas oikein totuudessa, ettekö ole kertaakaan sanonut naiselle, että rakastatte häntä?"
"En ole vielä kertaakaan niin sanonut, en yhdenkään naisen eteen polvistunut, enkä vast'edeskään aijo semmoista tehdä", vastasi hän nauraen.
Ei hänen tarvitsekaan minulle sanoa, että hän minua rakastaa, ajattelin nyt muistaen ihan elävästi tämän keskustelun. Hän rakastaa minua, ja minä tiedän sen. Kaikki hänen puuhansa näyttääkseen välinpitämättömältä eivät saa minua tästä vakaumuksestani.
Koko iltana puhui Sergei Michailovitsh hyvin vähän kanssani. Mutta jokaisessa hänen sanassansa, jonka hän lausui Katjalle tai Sonjalle, jokaisessa liikkeessään, silmäyksessään näin minä rakkautta. Nyt en enää epäillytkään sitä. Minua ainoastaan suututti ja suretti, miksi hän piti tarpeellisena sitä minulta vielä salata ja teeskennellä kylmyyttä, kun kaikki kumminkin oli jo niin selvää ja me niin huokeasti ja vähällä olisimme voineet olla onnellisia, — niin sanomattoman onnellisia. Mutta toisaalta taas kiusasi minua kuin rikoksen tehnyttä, että olin kiivennyt hänen luoksensa kasvihuoneeseen. Vieläkin näytti, että hänen täytyy lakata minua kunnioittamasta tämän vuoksi ja suuttua minuun.
Teetä juotuamme menin pianon luokse ja Sergei Michailovitsh tuli perässäni.
"Soittakaa nyt jotakin. En olekaan kuullut teidän pitkään aikaan soittavan"; sanoi hän saattaessaan minua saliin.
"Kyllä, kyllä — aivan mielelläni… Sergei Michailovitsh!" sanoin ja katsoin äkkiä häntä suoraan silmiin, "ettehän ole enää suuttunut minuun?"
"Suuttunut? — kuinka niin?"
"Sentähden, kun en totellut teitä päivällisten jälkeen", sanoin ja punastuin.
Hän ymmärsi minua, pudisti päätänsä ja alkoi nauraa. Hänen katseestaan näkyi, että hän olisi tahtonut näyttää vielä minua nuhtelevalta, mutta siihen ei hän tuntenut olevan itsellään voimaa.
"Eihän siitä siis enää mitään, olemmehan taas ystäviä", sanoin istuessani pianolle.
"Vieläkös mitä siitä nyt!" vastasi hän. Avarassa ja korkeassa salissamme paloi vain kaksi kynttilää pianolla, muuten oli suuri sali hämäränä. Kaikkialla oli hiljaista syvintä rauhaa, kuului vain Katjan askeleet hänen kulkiessaan hämärän vierassalin läpitse ja Sergei Michailovitshin hevosen päristelemistä ja tömistelemistä, sillä hän oli sen sitonut ikkunan kohdalle. Sergei Michailovitsh istui takanani, etten voinut häntä nähdä, mutta kaikkialla tässä hämärässä huoneessa, soittoni sävelissä, itsessäni, kaikessa tunsin hänen läsnäolonsa. Hänen jokainen katseensa, jokainen liikkeensä kajahti sydämmessäni, vaikken voinut niitä nähdäkään.
Soitin Mozartin fantasia-sonaatin, jonka oli Sergei Michailovitsh minulle tuonut ja jota olin opetellut hänen poissa ollessaan, soittaakseni sen hänelle. En laisinkaan ajatellut, mitä soitin, mutta luulin hyvästi soittavani ja tuntui, että se Sergei Michailovitshiäkin miellytti. Tunsin samaa nautintoa, joka hänetkin piti vallassaan, ja katsomattakin häneen tunsin katseen, joka sieltä takaani oli minuun kiintyneenä. Antaessani sormieni tiedottomasti lipua koskettimilla, katsahdin tahtomattani häneen. Näin hänen päänsä valoisan yötaivaan taustaa vastaan. Hän istui pää käden nojassa ja katseli tarkasti minua, loistavin silmin. Hymyilin, kun näin tämän katseen ja lakkasin soittamasta. Hän hymyili myöskin ja nyökäytti päällänsä nuottiin päin, että jatkaisin soittoani.
Kun lopetin soittoni, loisteli kuu jo korkealla taivaalla ja paitsi vahakynttiläin heikkoa valoa, valaisi huonettamme kuunkin hopeinen heijastus, joka virtasi ikkunasta lattialle.
Katja sanoi, ettei soitossani ole mitään sisältöä, pysähdän kauniimmassa kohdassa, ja soitan huonosti. Mutta Sergei Michailovitsh huomautti, etten ole koskaan kauniimmasti soittanut, kuin tänään. Hän alkoi kävellä salin poikki hämärään eteishuoneeseen, ja vilkasi joka kerta sivutse kulkiessaan hymyillen minuun. Minäkin hymyilin; olisinpa voinut nauraa isoon ääneen aivan aiheetta, niin iloinen olin kaikesta siitä, mitä tänään oli jo tapahtunut ja nyt taas tapahtui.
Kun Sergei Michailovitsh meni oven taakse näkymättömiin, kiepsahdin syleilemään Katjaa, joka seisoi luonani pianon vieressä, ja suutelin häntä kaulaan ja poskille. Kohta, kun Michailovitsh joutui taas näkyville, tekeydyin minä hyvin vakavaksi ja koetin pidättää nauruani.
"Mikähän Maschalle nyt tänään on tullut?" sanoi Katja SergeiMichailovitshille.
Hän ei vastannut yhtään mitään, vaan katsahti hymyillen minuun; hän tiesi kyllä, mikä minulle oli tullut.
"Katsokaapas miten ihana yö!" sanoi Sergei Michailovitsh vierassalista, johon hän oli pysähtynyt seisomaan puutarhaan antauvan balkongin oven eteen.
Menimme hänen luokseen vierassaliin. Todellakin oli tämä yö, jollaista en ole sittemmin nähnyt. Täysi kuu kuumotti asuntomme takaa, ettemme voineet sitä nähdä, ja kattojen, pylvästen ja terassi-vaatteen varjot lankesivat puutarhan hietikkokäytäville ja nurmikoille. Kaikkialla muualla oli kirkasta; hopeaisina kimaltelivat helmet helakassa kuutamossa. Leveä tie kukkien keskellä, jonka toisella sivulla risteilivät georgiinein ja niiden tukipuikkojen lyhyet varjot ja toisella kimaltelivat kulmikkaat piikivet, hupeni ja katosi etäisyyden kylmään valaistukseen.
Puiden takaa näkyi kasvihuoneen valoisa katto, ja rotkotieltä kokoutui tiheää usvaa. Jo vähän kuihtuneet sireenipensaat olivat pienimpään oksaansa saakka valaistuina ja kasteen helmittämät kukkaset saattoi kaikki eroittaa toisistansa. Lehtokujassa sekautui valo ja varjo niin, ettei siinä eroittanut puita eikä tietä, vaan oli käytävä kokonaan läpinäkymättömänä, vavahtelevana ja väräjävänä kupukatoksena. Oikealla huoneen varjossa oli kaikki mustaa, määrätöntä, pelottavaa. Mutta tuosta salaperäisestä hämärästä näytti senvuoksi vielä kirkkaampana kohoutuvan poppelin latva. Se ei ollut kaukana rakennuksesta, se nousi korkealle, kirkkaassa valovirrassa, ja näytti ikäänkuin siivet saaden kohoutuvan tuonne, tuonne kauaksi tummansinistä taivasta kohden.
"Lähdetään vähän kävelemään", sanoin minä. Katja suostui, huomauttaen vaan, että minä tarvitsisin päällyskenkiä.
"Ei se ole tarpeen, Katja, Sergei Michailovitsh antaa minulle käsivartensa", vastasin Katjalle, ikäänkuin tuo Sergei Michailovitshin käsivarsi olisi voinut estää minua jalkojani kastelemasta! — Mutta sillä hetkellä oli tämä meille kaikille ymmärrettävää eikä ensinkään kummallista. Michailovitsh ei ollut koskaan ennen ojentanut minulle käsivarttansa, mutta nyt otin minä itse sen, ja hän ei nähnyt siinä olevan mitään luonnotonta. Menimme kolmisen terassille. Tämä koko maailma, tuo taivas, tuo puutarha, ilma, eivät enää olleet samoja kuin entiset.
Kun katselin edelleni lehtokujaan, jota astuskelimme, näytti minusta, että tuonne kauemmaksi olisi mahdoton mennä, että kaikki loppui tähän, ja että kaikki tämä jäisi ainaiseksi semmoisekseen ylevään kauneuteensa. Mutta mitä edemmäksi menimme, sitä kauemmas väistyi tuo kauneuden taikaseinä antaen meille vapaata tietä, ja kaikki taas oli meille tunnettua, puutarha, puut, käytävät, kuivuneet lehdet. Me kävelimme todellista tietä, kiertelimme valossa ja varjossa, todelliset kuivat lehdet ratisivat jalkaimme alla, ja kosteat oksat hipasivat kasvojani. Ja se oli todellakin Michailovitsh, joka tasaisesti ja hitaasti asteli sivullani ja tuki minua kädestä; ja se oli todellakin Katja, joka narisevin kengin käveli rinnallamme. Ja ehkäpä oli tuo todellinen kuukin, joka korkealta taivaalta loi valoaan meihin liikkumattomien oksain lävitse…
Mutta jokaisella askeleella nousi jälleen sekä eteemme että taaksemme tuo kauneuden taikaseinä. Minun oli taas vaikea uskoa, että on mahdollista mennä edemmäksi; vaikea kuvailla, että tämä oli todellisuutta.
"Oh, sammakko!" huudahti Katja.
"Kuka nyt tuommoista puhuu… mitä se nyt merkitsee?" ajattelin; mutta sitte havaitsin minä, että se olikin todella Katja, joka huudahti, ja että hän pelkää kovin sammakoita. Minä katsoin jalkoihin. Pikkunen sammakko hypähti ja pysähtyi eteeni tielle. Sen pieni varjo näkyi valoisan tien päällä.
"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsh.
Minä katsoin häneen. Sillä kohdalla käytävää, jossa juuri kuljimme, ei ollut ollenkaan lehmuksia, — näin hänen kasvonsa selvästi ja ne näyttivät niin kauniilta, onnellisilta…
"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsch, mutta minulle oli, kuin hän olisi sanonut: "minä rakastan sinua, armas tyttöseni!… rakastan, rakastan!" vakuutti hänen silmäyksensä, kätensä; ja valo, varjo, ilma — kaikki kertoi sitä samaa — rakastan.
Kuljimme koko puutarhan lävitse. Katja käveli rinnallamme lyhyin askelin ja raskaasti hengittäen väsymyksestä. Hän sanoi, että olisi jo aika kääntyä kotiin, ja silloin tuntui hän minusta ikävältä, niin ikävältä, — Katja raukka. Ajattelin, miksi hän ei tunne sitä, mitä me tunnemme. Miksi ei jokainen ole niin nuorekas ja onnellinen kuin tämä yö ja me molemmat siinä.
Käännyimme takaisin kotiin, mutta Michailovitsh viipyi luonamme vielä kauan, huolimatta siitä, että kaikki nukkuivat, kukko lauloi ja hänen hevosensa yhä kärsimättömämpänä hirnahteli ja tömisti maata ikkunan takana. Katja unhotti huomauttaa meitä, että oli jo myöhä, ja me istuimme kaikellaisista vähäpätöisyyksistä puhellen huomaamattamme kello kolmeen aamua. Kukko lauloi jo kolmannen kerran ja aamu alkoi sarastaa, kun hän lähti luotamme. Hän jätti hyvästit meille, niinkuin tavallisesti, sanomatta mitään merkillisempää; mutta minä tiesin, että hän tästä päivästä oli minun ja etten enää koskaan häntä menetä. Kohta kun olin itse vakuutettu, että rakastin häntä, kerroin kaikki Katjalle. Hän oli iloinen ja liikutettuna siitä, että kerroin hänelle tämän, mutta raukka ei voinut sitten koko yönä nukkua, ja minä kauan, kauan kävelin vielä terassilla, harhailin puutarhassa ja kuljeskelin käytävällä, jota Michailovitshin kanssa olimme kävelleet, muistellen hänen jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. En voinut nukkua koko yönä. Ensi kerran elämässäni näin kesäisen auringon nousun ja varhaisen aamusarastuksen. Ja semmoista yötä ja semmoista aamua en ole enää koskaan sittemmin nähnyt.
"Mutta miksi hän ei ole minulle yksinkertaisesti sanonut, että hän rakastaa minua?" ajattelin itsekseni. "Miksi löytää hän kaikellaisia esteitä, sanoo itsensä vanhaksi ukoksi, kun kaikki on niin yksinkertaisen selvää ja kaunista. Miksi hukkaa hän kultaista aikaa, joka kenties ei koskaan enää palaja. Jospa hän vain sanoisi: rakastan, sanoisi tuon sanan semmoisenaan, — ottaisi käteni käteensä, kallistaisi vähän päätänsä ja sanoisi 'rakastan'; jospa hän vain punastuisi ja painaisi silmänsä alas edessäni, sanoisin, kertoisin minä kohta hänelle kaikki. Ei, en sanoisikaan, mutta syleilisin häntä, heittäytyisin hänen rinnallensa ja itkisin. — Mutta mitäs, jospa minä vain erehdynkin, jospa hän ei rakastakaan minua?" välkähdytti äkkiä ajatukseni…
Minä säikähdin omia tunteitani: hyvä Jumala, mihin lienenkin tullut ja joutunut! Muistin hämmästyksemme kasvihuoneessa, kun kiipesin hänen luoksensa, ja tämä muistoni ahdisti, kovin ahdisti raskasta sydäntäni. Kyyneleet juoksivat silmistäni, aloin rukoilla. Samalla heräsi minussa omituinen rauhoittava ajatus ja toivoni elpyi. Minä päätin alkaa paastota tästä päivästä syntymäpäivääni saakka, päätin käydä silloin ripillä ja juuri samana päivänä tulla Michailovitshin morsiameksi.
Mitä varten minä paastoisin ja millä tavalla se tapahtuisi, sitä en tietänyt itsekään, mutta tänä hetkenä olin vakuutettu, että niin minä tekisin. Oli jo kirkas päivä ja työväki alkoi liikkua, kun käännyin takaisin huoneeseeni.