Ramorny hiljaisella huokauksella kääntyi pois.
"Ei, Ramorny", virkkoi herttua, "en minä nyt ollenkaan laske leikkiä. Tiedäthän sinä itse mikä on totta noissa jutuissa Carselogien ritarin rautakädestä, paremmin kuin minä, koska hän eli aikanaan sinun kotiseudussas. Hänen aikanaan ei tuommoista taidokasta kalua saatu tehdyksi muualla kuin Romassa. Mutta lyönpä vaikka sadasta markasta vetoa sun kanssas, että meidän Perth'in aseseppä, Wynd'in Heikki, kunhan vaan saisi tuon mainitun rautakäden malliksi, osaisi takoa juuri samanlaisen, yhtä hyvän kuin suinkin kaikki Roman sepät yhteensä saisivat aikaan, vaikkapa sen lisäksi olisi kaikki kardinaalitkin läsnä heidän työlleen siunauksia lukemassa".
"Kylläpä minä voisin uskaltaa käydä siihen vetoon, herra prinssi", vastasi Ramorny katkerasti; "mutta ei nyt ole aikaa hullutella. — Te olette antaneet minulle eron palveluksestanne, setänne käskystä?"
"Isäni käskystä", vastasi prinssi.
"Joka kokonaan on setänne käskyjen alainen", jatkoi Ramorny. "Minä nyt olen suosiosta poishyljätty mies, viskattu syrjään, samoin kuin minä nyt aioin viskata pois oikean käden kintaan, niinkuin tarpeettoman kalun ainakin. Mutta vaikka käteni on mennyt, saattaisi minun pääni vielä olla teille avuksi. Malttaisitteko te, kuninkaallinen armo, kuulla minulta pari ykstotista sanaa? — sillä minua jo kovasti väsyttää ja tunnen kuinka voimani alkaa loppua".
"Puhu mitä tahdot", sanoi prinssi. "Menetetty kätes' velvoittaa minua kuultelemaan; sinun verinen käsivarren tynkkäs on valtikka, joka minua hallitsee. Puhu siis; mutta käytä oikeuttasi sääliväisesti".
"Sanottavani on oleva lyhyt, niin hyvin teidän kuin itsenikin tähden — eikä olekaan minulla paljon sanottavaa. Douglas aikoa nyt kohta koota vasallinsa ympärilleen. Hän aikoo, Robert kuninkaan nimessä, nostaa aseisin kolmekymmentätuhatta rajalaista, jotka hän sitten on tuova kanssansa tänne ylämaahan: ja vaativa Rothsayn herttuaa suomaan, taikka oikeastaan takaisin-antamaan hänen tyttärelleen perintöprinssin puolison arvoa sekä etuuksia. Robert kuningas on suostuva mihin ehtoihin hyvänsä, kunhan niillä saa rauhan palautetuksi. Mitä siihen herttua sanoo?"
"Rothsayn herttua rakastaa rauhaa", vastasi prinssi ylpeästi, "vaan ei ole koskaan pelännyt sotaa. Ennen kuin prinssi tuolle röyhkeälle hempukalle taas suopi sijan pöydässään sekä vuoteellaan, hänen isänsä käskystä, pitää Douglas'in ensin olla Skotlannin kuningas".
"Olkoon niin — mutta se ei olekaan kaikkein uhkaavin vaara, varsinkin koska se uhkaa julkista väkivaltaa, sillä Douglas ei käy salateitä".
"Mikäs se sitten niin uhkaa ja pitää meidät valveella tällä myöhäisellä yön hetkellä? Minä olen väsyksissä, sinä haavoitettu mies, ja jopa nää vaksikynttilätkin tässä alkavat liehua, ikään kuin kärsimättöminä meidän pitkistä puheistamme".
"Sanokaa mulle sitten vaan, kuka se tätä Skotlannin kuningaskuntaa hallitsee?" virkkoi Ramorny.
"Robert, kolmas sitä nimeä", vastasi prinssi, nostaen lakkiaan samassa, "ja pitäköön hän kauan valtikkaa kädessään".
"Oikein ja amen", vastasi Ramorny; "mutta kukapas hallitsee Robert kuningasta ja käskee melkein kaikki, mihin se hyvä kuningas ryhtyy?"
"Albanyn herttua, niin sinä kai sanoisit", vastasi prinssi. "Niin, kyllä se on totta, että isäni melkein aina noudattaa veljensä neuvoja. Enkä voi sydämessäni häntä siitä moittia, Ramorny, sillä varsin vähän apua on hänellä ollut pojastaan."
"Mutta antakaa hänelle nyt apua, armollinen herra", sanoi Ramorny. "Kuulkaas, minulla on hirvittävä salaisuus tiedossani. — Albanyn herttua on hieronut kauppaa minun kanssani, pyytänyt minua apulaisekseen, kun hän teiltä, herra prinssi, tahtoo ottaa henkenne! Hän tarjosi minulle täyden anteeksi-annon kaikesta, mikä on ollut, sekä suuren suosion vastaiseksi ajaksi".
"Mitä muka — minun henkenikö? Tottahan, arvaan ma, ainoasti arvelit sanoa: minun kruununi? — Sehän olisi jumalaton teko! — Hän on minun isäni veli — he ovat istuneet yhden ja saman isän polvilla — maanneet yhden ja saman äidin rinnoilla. — Hyi häpeä, mies! Kaikkia hullutuksia onkin saatu sinut, sairas mies, uskomaan!"
"Uskomaan tosiaan!" sanoi Ramorny. "Onpas se uutta ja outoa minulle, että minua liian herkkä-uskoiseksi sanotaan. Mutta mies, jonka välityksellä Albanyn herttua esitytti minulle kiusauksiansa, on semmoinen, jota jokainen ihminen on uskova, niin pian kun hän jostain tehtävästä ilkityöstä puhuu — maistavatpa lääkkeetkin, jotka hän sormillaan on laittanut, myrkyltä".
"Pyh! semmoinen konna panettelisi vaikka pyhäämiestäkin", vastasi prinssi. "Sinua on narrina pidetty kerrassaan, Ramorny, vaikka olet viekas. Setäni Albanyn herttua on kunnianhimoinen ja tahtoisi mielellään itselleen sekä lapsillensa suurempaa vallan ja rikkauden osuutta, kuin mitä hänen olisi oikeus ja kohtuus pyytää. Mutta hänkö senvuoksi syöksisi veljensä pojan pois valta-istuimelta tai murhaisi minut? — Hyi häpeä, Ramorny, älä saata minua kiusaukseen muistuttaa tuota vanhaa sananpartta että: pahantekijä aina myös on paljon pelkääjä. Sinusta puhuu epäluulo, ei varma tieto".
"Te olette, armollinen herra, turmiollisesti sokea — mutta minä aukaisen teidän silmänne. Albanyn herttua on yleisesti vihattu ahneutensa sekä omanvoiton-pyyntinsä tähden — te, armollinen prinssi, olette kenties enemmän rakastettu kuin — —"
Ramorny tähän pysähtyi, mutta prinssi suuttumatta lisäsi — "enemmän rakastettu kuin kunnioitettu? Niinkös sinä arvelit sanoa, Ramorny?"
"Kumminkin", sanoi Ramorny, "olette te enemmän rakastettu kuin pelätty, ja se on vaarallinen asia prinssille. Mutta luvatkaa minulle kunnian miehenä ja ritarina, ettette suutu, jos teen teille hyödyllisen teon, ja lainatkaatte minulle sinettinne, niin että saan teidän nimessänne koota ystäviä — silloin ei ole Albanyn herttua koskaan enää saava käskeä tässä hovissa, ennen kuin minun kuollut käteni jälleen kiintyy tähän tynkkään, johon se kuului, ja rupeaa jälleen kuuliaisesti toimeen panemaan pääni käskyjä".
"Etpä toki uskaltane kastella kättäsi kuninkaallisella verellä?" kysyi prinssi ankarasti.
"Hyi, armollinen herra — en millään muotoa — verta ei tarvitse vuodattaa, vaikka henki kenties, jopa varmaankin, on sammuva itsestään. Kunhan ei kaadeta öljyä lisään taikka kun vaan laiminlyödään suojelemista tuulelta, niin on häilyvä liekki pian kuoleva lamppuhunsa. Ei se ole tappamista, jos antaa ihmisen kuolla itsestään".
"Se on totta — en ollut sitä valtioviisasta keinoa muistanut. No, pankaamme siis, että setäni Albanyn herttuan elämä ei tulisi jatketuksi — siksihän, luulen ma, tullee sitä asiaa nimittää — kukas sitten tulisi olemaan Skotlannin hovissa käskijänä?"
"Robert Kolmas, mahtavan Taavetin, Rothsayn herttuan ja sijais-kuninkaan, suostumuksella, neuvolla sekä avulla, jonka käsiin hyvä kuningas, väsyneenä hallitsemisen vaivoihin ja vastuksiin, on, arvaan ma, pian mielellään antava kruununsakin. Sitten eläköön meidän uljas nuori kuninkaamme Taavetti Kolmas:
"Ille manu fortisAnglis ludebit in hortis".[27]
"Ja meidän isämme ja edeltäjämme, sallitaanko hänen elää nyhjystellä, hovikappalaisena rukoillen meidän puolestamme, jonka suosiosta hän saapi oikeuden laskea harmaat hiuksensa hautaan niin pian — vaikkei pikemmin — kuin luonnon säätös vaatii? — Vai onko häntäkin kohtaava joku tuommoinen pikku laiminlyöminen, joka tekee että ihmiset itsestään lakkaavat elämästä, ja muuttavat ahtaasta vankihuoneesta tahi vankihuoneen kaltaisesta luostarista tuohon pimeään, rauhalliseen kammioon, missä — niinhän papit hokevat — häijyt herkeävät vastusta tekemästä ja väsyneet saavat levätä".
"Te puhutte leikkiä, armollinen prinssi", vastasi Ramorny; "pahantekeminen vanhalle, hyvälle kuninkaalle olisi yhtä paljon vasten luontoa kuin vasten valtioviisautta".
"Mitäs sitä kammoksut, mies", kysyi prinssi ankaralla mielipahalla, "kun koko neuvosi on yhtä luonnottomien rikosten jaksoa, sekoitettuna lyhytnäköisellä kunnian-himolla? — Jos Skotlannin kuningas nytkin töin tuskin vaan voi pitää puoltansa aatelisherrojansa vastaan, vaikka hänen lippunsa seisoo pystyssä tahratonna ja kunniallisena — kukapa sitten rupeaisi seuraamaan prinssiä, jonka nimi olisi häväisty setänsä surmaamisen sekä isänsä vangitsemisen kautta? Kuules, mies, sinun valtioviisautesi inhoittaisi turkkilaista divaniakin,[28] saatikka sitten jonkun kristityn kansan valtioneuvoskuntaa. — Sinä olet ollut kasvattajani, Ramorny, ja, kukaties voisin syyttää sinun opetusta sekä sinun esimerkkiäsi useista niistä hullutuksista, joista ihmiset minua moittivat. Kenties, jos ei sinua olisi ollut, en nyt seisoisi täällä sydän-yöllä narripuvussa" — hän katsahti vaatteisinsa — kuultelemassa, kuinka eräs kunnianhimoinen irstailija minua kehoittaa murhaamaan setääni ja anastamaan kruunua paraalta kaikista isistä. Koska minussa itsessänikin on yhtä paljon syytä, ei vaan sinussa yksin, siihen että olen näin syvälle kunniattomuuden kuiluun vajonnut, niin ei olisi oikein, jos sinä yksin saisit siitä kuolemanrangaistuksen. Mutta älä koskaan enää, kuoleman uhalla, uskalla toistamiseen puuttua tähän aineesen! Sillä sitten antaisin ilmi sinun hankkeesi isälleni — Albanyn herttualle — koko Skotlannille sekä pitkin että poikin maata! Niin monta kuin on kaakinpuuta meidän maassa, niin moneksi palaseksi on hakattava sen kavaltajan ruumis, joka semmoisia kauhistavaisia neuvoja uskaltaa antaa Skotlannin kruununperilliselle! — Toivoni on vaan se, ettei tämä ollut mitään tyystin mietittyä ajatusta, vaan ainoasti oli sinun sairaitten aivojesi hourausta, joihin haavasi kuumetus sekä unijuoman myrkyttävä voima ovat vaikuttaneet".
"Todellakin, kuninkaallinen armo", virkkoi Ramorny, "jos lienen sanonut jotain, mikä teille on voinut antaa syytä niin tuliseen vihastukseen, niin se on tullut liian kiivaasta rakkaudesta teihin sekä samassa älyn typeryydestä. Totta tosiaan minä olen viimeinen mies, joka rupeaa kunnianhimoisiin hankkeisin kehoittamaan, siinä toivossa että niistä minullekin tulisi joku etu! Voi! Mikä muu minulla nyt olisi edessä, kuin peitsen ja satulan vaihtaminen käsikirjaan sekä rippituoliin? Lindores'in luostari saa nyt ottaa turvihinsa tään vaivaiseksi ja köyhäksi tulleen Ramornyn ritarin, jolle siellä tulee kyllin aikaa mietiskellä noita Raamatun sanoja: 'Älkää ruhtinaisin turvatko!'"
"Se on hurskas aikomus", sanoi prinssi, "jonka edesauttamista en suinkaan tahdo laiminlyödä. Minä luulin, että meidän erillä-olomme vaan oli kestävä jonkun aikaa — vaan nyt meidän pitää erota ijäksi. Tämmöisen, meidän välillämme olleen puheen jälkeen on tietysti tarpeellista, että me pysymme erillämme. Mutta Lindores'in luostari tai mikä muu siis ottaneekin sinut turvihinsa, on meiltä saava runsaasti lahjoja sekä suosiota. — Ja nyt, Juhana Ramorny, nuku — nuku — ja unhota pois turmiollinen puheesi, jonka taudin ja viinin kuumuus on synnyttänyt, toivon ma, pikemmin kuin sinun oma mielesi. — Näytä valkeaa, Eviot, että pääsen ulos".
Eviot'in huuto kutsui kokoon prinssin seuralaiset, jotka olivat nukahtaneet rappusille sekä etuhuoneesen, uupuneina illallisesta mässäilemisestään.
"Eikös ole teissä yhtään selväpäistä?" kysyi Rothsayn herttua, jota hänen seuralaisensa näkö inhotti.
"Ei yhtään — ei yhtään ainoaa", vastasi koko joukko humalaisella riemuhuudolla; "ei meissä ole yhtään, joka olisi uskoton Lystilän kuninkaalle!"
"Te olette siis joka mies luontokappaleiksi muuttuneet?" sanoi prinssi.
"Totellen teitä, armollinen kuningas, ja noudattaen teidän esimerkkiänne", vastasi yksi; "taikka jos lienemme hiukkasen jäljellä kuninkaallista majesteettia, niin kyllä yksi ainoa kulaus ruukusta —"
"Vaiti luontokappale!" käski Rothsayn herttua. "Eikö ole siis teissä yhtään ainoata selväpäistä, kysyn vielä kerran".
"On, jalo herra kuningas", kuului vastaus, "on tässä kuitenkin yksi uskoton veikko, Watkins Englantilainen".
"Tule sitten sinä tänne, Watkins, ja näytä mulle valkeaa tulisoihdulla. — Anna minulle nyt viitta ja toinen lakki, ja ota pois näät korut" — hän viskasi sulkakruununsa maahan; — "soisinpa että voisin viskata pois kaikki hullutukseni yhtä helposti! — Englantilainen Wat, seuraa sinä minua, ja te muut lopettakaa nyt jo pauhaamisenne ja riisukaat maskeraatti-vaatteenne. Laskijaispäivä on lopussa ja paasto on alkanut".
"Meidän kuninkaamme luopuu tänä yönä kruunustaan tavallistansa aikaisemmin", virkkoi yksi peuhaajoista. Mutta kun ei prinssi siihen mitään kehoittavaa sanaa vastannut, niin hekin, jotka sillä hetkellä olivat aivan humalassa, yrittivät, niin hyvin kun voivat, olla olevinansa selvät. Koko tuo äsken niin meluava joukkio koetti nyt tehdä niinkuin säädylliset ihmiset, jotka, jos äkkiarvaamatta ovat joutuneet päihinsä, pyytävät peittää sitä tilaansa kaksin verroin ykstotisella käytöksellä. Sillä välin prinssi, kiireesti muutettuaan pukuansa, astui ovelle päin sen tulisoihdun valolla, jota ainoa selväpäinen mies koko laumassa piteli; mutta astuessaan oli hän kompastua luontokappaleentapaisen Bonthron'in nukkuvaan ruumiisen.
"Mitäs se on! Onkos se ilkeä luontokappale taas tielläni?" huusi prinssi vihastuksella ja inholla. "Muutamat teistä, vierittäkääpäs tää sika tässä hevosten juomaruuheen, niin että hän kumminkin yhden kerran eläissään tulisi puhtaaksi!"
Seuralaisjoukko kohta täytti tämän käskyn, käyttäen siihen ulkopihassa olevaa kaivoa; ja Bonthron, joka ei jaksanut tätä kuritusta vastustaa, ilmoitti kuitenkin vastahakoisuutensa sanattomilla öhkimisillä ja röhkimisillä, aivan kuin kuolemallaan oleva metsäkarju. Prinssi puolestaan jatkoi kulkuansa omaan kortteriinsa, taloon, jota sanottiin valtiomarskin kartanoksi, siksi kun se oli Errol'in kreivillisen suvun oma. Luovuttaakseen ajatuksensa vähemmin hauskoista aineista, kysyi prinssi matkalla kumppaliltaan, mistä se tuli, että hän yksin oli selväpäisenä, kun koko muu joukko oli niin aivan humalassa.
"Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen armo", vastasi Englantilainen Watkins, "kyllä sen myönnän, että olin varsin rohkea, kun uskalsin olla selvänä; vaikka te, korkea herra, käskitte meidän joka mies juoda itsemme humalaan. Mutta siihen nähden, että kaikki muut olivat Skotlantilaisia, paitsi minä, en katsonut viisaaksi humaltua heidän seurassaan. He näet silloinkin, kun me kaikki olemme selvät, töin tuskin vaan kärsivät minua; ja jos viini olisi valtaan päässyt, olisin kenties heille puhunut suuni puhtaaksi ja saanut yhtä monta pistosta kuin on puukkoja siinä kunnon joukkiossa".
"Et sinä siis koskaan aio ottaa osaa minun väkeni juominkeihin?"
"Jos niin sallitte, en; paitsi jos te, kuninkaallinen armo, joskus käskisitte koko muun joukon pysyä selvänä, niin että Willi Watkins toki kerran saisi juoda itsensä juovuksiin, henkeänsä pelkäämättä".
"Semmoinen tilaisuus saattaisi sattua. — Missä palveluksessa olet,Watkins?"
"Tallirenkinä, armollinen herra prinssi".
"Sano kammariherralle, että hän toisi sinut sisäpalvelukseen, yövartija-joukkohoni. Sinun näkös on mulle mieleen, ja juomaton mies on hyvä olemassa talossa, jos kohta hänen selväpäisyyteensä ei olisikaan muu kuin kuolemanpelko syynä. Palvele siis nyt liki minun personaani, ja saatpa nähdä, että selväpäisyys on runsaasti rahaa antavainen avu".
Sillä välin oli rasittava huoli ja pelko entisen tuskan lisäksi astunut ritari Ramornyn sairashuoneesen. Hänen ajatuksensa, puolipyörryksissä kuin hän oli unijuomasta, sekaantuivat taas kokonaan, kun prinssi oli lähtenyt, jonka läsnä-ollessa hän voimakkaalla vastaanponnistuksella oli juoman vaikutusta vastustanut. Hänen itsetietonsa, joka keskustelun aikana oli ollut aivan selvä, alkoi nyt jälleen suuresti hämärtyä. Hänessä oli se yleinen tuntu, että hän oli saattanut itsensä suuren vaaran alaiseksi; että hän oli tehnyt prinssin vihamiehekseen, ja ilmoittanut prinssille asioita, jotka kenties oli saava hengellänsä maksaa. Kun hän oli tämmöisessä ruumiin ja sielun tilassa, eipä voi kummeksia, että hän rupesi unta näkemään taikka että hänen heikontuneet hermonsa muuten joutuivat noiden mielenkuvittelemisten alaisiksi, joita opiumi vaikuttaa. Hänestä näytti että Annabella kuningattaren haamu seisoi hänen vuoteensa vieressä, kysyen missä se nuorukainen oli, jonka hän oli uskonut Ramornyn hoidon alle vilpitönnä, puhdastapaisena, iloisena ja viattomana.
"Sinä olet hänet saattanut vallattomaksi, irstaiseksi ja pahantapaiseksi", virkkoi kelmeän kuningattaren haamu. "Yhtähyvin kiitän nyt sua, Juhana Ramorny, vaikka olet ollut kiittämätön minulle, sanasi syöjä ja minun toivojeni pettäjä. Sinun vihasi on nyt vaikuttava sitä pahaa vastaan, jonka sinun ystävyytes on hänelle tehnyt. Ja hyvin minä toivon, että nyt, kun et sinä enään ole hänen neuvon-antajanaan, minun kova-onninen lapseni vielä jonkun kipeän kärsimisen kautta voi saada anteeksiannon sekä sijan paremmassa maailmassa".
Ramorny ojensi käsivartensa hyväntekijäänsä kohti, koettaen ilmoittaa katumustaan ja puhdistaa puoltansa. Mutta haamun katsanto tuli yhä synkemmäksi ja tylymmäksi, siksi kun ei se ollutkaan enää kuningatar vainaan näköinen, vaan sai Mustan Douglas'in synkän ja röyhkeän katsannon — sitten Robert kuninkaan pelkääväisen, surullisen muodon, joka näkyi nurehtivan kuninkaallisen sukunsa lähenevää loppua — ja sitten näky muuttui koko parveksi eriskummallisia, osaksi inhoittavia, osaksi naurattavia olentoja, jotka ällistellen loruelivat, ja vääntelivät itseänsä luonnottomalla, hullunkurisella tavalla, ikään kuin tehden pilaa hänestä, joka koetti saada selvää käsitystä heidän muodostaan.
Verinen maa, miss' elämää ei lakiVoi turvata.
Byron.
Tuhka-keskiviikon (ensimmäisen paastopäivän) aamu koitti vaaleana ja harmaana, niinkuin aamut ovat sillä vuoden-ajalla Skotlannissa, missä ilkein, kolkoin ilma usein tulee juuri ensimmäisinä kevät-kuukausina. Oli nyt kova pakkanen, ja kaupunkilaiset nukkuivat pitkään edellisen pyhän mässäämisen perästä. Aurinko oli siis jo koko tunnin ollut taivaanrannan yläpuolella, ennen kuin yleisemmin alkoi näkyä elämän merkkiä Perth'in kaupungin asukkaissa. Oli siis jo melkoinen aika päivän-nousun jälkeen kulunut, kun eräs kaupunkilainen, aamumessuun mennessään, huomasi Olivier Proudfute paran ruumiin. Se makasi kasvot maahan päin, poikki katuojan, sillä tavalla kuin oli kaatunut, koska, niinkuin lukija varmaan on arvannut, ritari Ramornyn "vyö-pojan" s.o. käskyläisen, Bonthron'in sivallus oli häneen sattunut.
Tämä aikainen kaupunkilainen oli Allan Griffin — siksi kutsuttu, koska hän oli Griffin-ravintolan isäntä. Hänen huutonsa kokosi sinne ensin muutamia naapureita ja vähitellen koko suuren kansanjoukon. Tuon yleisesti tutuu härännahkaisen kylterin sekä kypärin punaisen sulkasen näkö ensin synnytti sen huhun, että tapettu mies oli uljas Heikki Seppä — tämä väärä luulo kesti jonkun aikaa; sillä Griffin-ravintolan isäntä, joka itse joskus oli ollut raatimiehenä, ei sallinut ruumista siirtää eikä liikuttaakaan, ennen kuin pormestari Craigdallie olisi tullut. Näin tavoin jäivät kasvot näkemättä.
"Tämä asia koskee koko meidän kaunista kaupunkia", lausui hän; "ja jos tää tässä todellakin on uljaan Wynd'in Heikin ruumis, niin ei ole sitä miestä Perth'issä, joka ei panisi alttiiksi tavaraansa ja henkeänsä, saadakseen siitä kostoa. Katsokaa vaan, ne konnat ovat häntä takaapäin sivaltaneet — eipä olekaan yhtään miestä pari peninkulmaa ylt'ympäri Perth'in kaupunkia, ei Vuoristossa eikä Alankomaissa, ei aatelista eikä aatelitonta, joka olisi tohtinut astua hänen silmiensä eteen, semmoinen ilkeä aikomus mielessänsä. Voi, Perth'in urhokkaat miehet! Teidän miehuutenne kukka on hakattu maahan, ja vieläpä niin kunnottomalla, kavalalla kädellä!"
Hurja vimmanhuuto nousi kansanjoukosta, joka kiireesti yhä karttumistaan karttui.
"Nostakaamme hänet hartioillemme", virkkoi eräs väkevä lihamies, "ja kantakaamme hänet kuninkaan silmäin eteen Dominikolais-luostariin".
"Niin oikein", vastasi muuan seppä; "ei mikään telje eikä lukko saa nyt estää meitä pääsemästä kuninkaan puheille — ei mikään munkki eikä messu san meitä nyt luopumaan päätöksestämme. Ei ole koskaan yksikään seppä taitavammin kuin hän kilkuttanut alaisinta!"
"Dominikolais-luostariin! Dominikolais-luostariin!" huusi koko kansanjoukko.
"Malttakaa mielenne, naapurit", kehoitti toinen porvari. "Meidän kuninkaamme on hyvä kuningas, ja rakastaa meitä niinkuin omia lapsiansa. Douglas'in kreivi ja Albanyn herttua nehän estävätkin hyvää Robert kuningasta kuulemasta kansansa parkumista".
"Pitääkö meidän vai tulla murhatuiksi omilla kaduillamme, senvuoksi muka että kuninkaalla on liian pehmeä sydän?" kysyi lihamies. "Kas Robert Bruce se teki toisin. Jos ei kuningas huoli pitää puoltamme, niin pitäkäämme me itse. Soittakaa kaikkia kirkonkelloja takaperin, joka ainoata helisevää ja kalisevaa mitä meillä on. Huutakaa säästämättä kurkkuanne: St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
"Niin oikein," huusi toinen porvari, "ja juoskaamme Albanyn sekä Douglas'in tyyspaikoille, ja polttakaamme ne poroksi! Ilmoittakoot tulen liekit läheisille sekä kaukaisille, että Perth'in porvareissa on ollut uljaan Heikki Seppänsä kostajia! Hän on sen seitsemänkin kertaa sivaltanut miekallaan kauniin kaupunkimme puolesta — näyttäkäämme nyt että mekin toki kerran voimme taistella, hänelle tehtyä pahaa kostaaksemme. Hoi! hoi! uljaat porvarit, St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
Tämä huuto, Perth'in porvarein vanha tuttu sotahuuto, joka harvoin kuultiin muulloin kuin yleisen metelin aikana, kajahti nyt mies mieheen. Samassa rupesi parista läheisestä kirkontornista, joihin vimmastuneet porvarit olivat nousseet, mihin pappein luvalla, mihin kiellosta huolimattakin, kuulumaan tuo pahaa ennustava kelloin vongahteleminen, jota sanottiin kellojen soittamiseksi takaperin, siitä syystä. että eri-äänisiä kelloja soitettiin päinvastaisessa järjestyksessä kuin tavallisesti.
Vaikka kansanjoukko tihenemistään tiheni ja vaikka melu tuli yhä kovemmaksi ja yleisemmäksi, piti kuitenkin Allan Griffin, vahvaruumiinen, vahva-ääninen mies, jota sekä ylhäiset että alhaiset pitivät suuressa arvossa, aina vielä paikkansa. Hän seisoi hajareisin ruumiin yli, huutaen kansalle, että pysyisivät poikempana ja odottaisivat kaupungin hallitusmiesten tuloa.
"Meidän pitää hyvää järjestystä noudattaa tässä asiassa, hyvät naapurit — meillä pitää olla hallitusmiehemme johtajina. He ovat laillisella tavalla valitut ja huudetut meidän raastuvassamme; he ovat paitsi sitä kunnon miehiä ja rehellisiä jokaista ihmistä kohtaan. Meidän tulee laittaa niin, ettei meitä voi sanoa kapinan nostajiksi taikka joutaviksi kuninkaan rauhan rikkojiksi. Seisokaa te vaan hiljaa ja tehkää tilaa, sillä kas tuossa jo tuleekin pormestari Craigdallie, niin, ja myös kunnon Simo Hanskuri, jolle meidän kaunis kaupunki on niin suuressa kiitollisuuden velassa. Voi, voi, sentään, hyvät naapurit! Hänen kaunis tyttärensä oli morsian vielä eilen illalla — nyt Perth'in kaupungin Kaunotar on leski, ennen kuin vielä edes on ollut aviopuoliso!"
Tämä uusi surun aine kiihdytti kansan vimmaa sitä enemmän, koska jo myös oli tullut paljon naisiakin joukkoon, jotka nyt huusivat sotahuutoa miehille:
"Niin, niin, St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä! Taisteluun, Perth'in kaupungin Kaunottaren ja Heikki Sepän puolesta kostamaan! Aseisin, aseisin joka mies, ja älkää arastelko nahkaanne. Talleille, talleille! — kun hevonen on poissa, ei huovista ole mihinkään — hakatkaa maahan tallirengit ja palvelijat — haavoittakaa, kintustakaa, tappakaa hevoset — surmatkaa nuot konnat, knaapit sekä hovipojat! Tulkoot nuot ylpeät ritarit jalkaisin vastahamme, jos uskaltavat."
"He eivät uskalla — he eivät uskalla!" huusivat miehet vastaan. "Heidän koko voimansa on heidän hevosissaan ja rautavaruksissaan. Ja kuitenkinpa ne röyhkeät, kiittämättömät roistot ovat surmanneet asesepän, jonka vertaista ei ole koskaan Milanossakaan eikä Veneziassa ollut. — Aseisin, aseisin, hyvät naapurit! St. Johanneksen metsästysjoukko on liikkeellä!"
Keskellä näitä huutoja saivat kaupungin hallitusmiehet sekä muut arvopersonat töin tuskin vaan tilaa, niin että voivat ryhtyä ruumiin katsastamiseen. Heillä oli majistraatin kirjuri muassaan voidakseen laittaa virallisen kertomuksen siitä, missä tilassa he olivat ruumiin tavanneet. Tätä viivytystä kansa kärsi suurella maltillisuudella ja järjestyksellä; se oli omituinen osa Skotlantilaisissa, joiden viha siinä suhteessa on aina ollut sitä pahemmin vaarallinen. Sillä kostonpäätöksessään hellittämättä, myöntyvät he kärsivällisesti kaikkiin toimiin, jotka aikaa vievät, vaan ovat välttämättömät koston varmaksi täyttämiseksi. Kansanjoukko siis vaan tervehti hallitusmiehiänsä kovalla huudolla, jolla se yhtä-aikaa ilmoitti kostonhaluansa sekä kunnioitustansa niitä kohtaan, joiden johdon alla he toivoivat saavansa koston täytetyksi oikealla, lainmukaisella tavalla.
Näin kajahtelivat tervehdyshuudot niitä joukkoja myöten, jotka tiheästi täyttivät kaikki läheiset kadut, kertoellen toisillensa ja kuullellen tuhansia eri huhuja tapahtuneesta seikasta. Kaupungin hallitusmiehet puolestaan nyt nostivat ruumiin ja katsastivat sitä tarkemmin. Silloin tietysti oitis huomattiin ja kansalle myös julistettiin, että siinä makaava murhattu mies ei ollutkaan Wynd-kadun seppä, jota hänen kaupunkilaisensa pitivät niin suuressa ja — sillä aikakaudella enimmin kunnioitettuihin avuihin nähden — niin täydesti ansaitussa arvossa. Huomattiinpa että siinä makasi paljon vähemmin arvokas mies, vaikkei sekään arvoton kuntalaistensa kesken — iloinen lakintekijä Olivier Proudfute. Kansan vimma oli paljon kiihtynyt nimen-omaan siitä yleisestä luulosta, että heidän suorapuheinen, uljas sankarinsa Heikki Seppä oli surmattu, niin että se nyt, kun tuo luulo perättömäksi nähtiin, melkein kokonaan laimistui. Jos Olivier parka heti kohta olisi tullut tunnetuksi, niin epäilemättä kostonhuuto hänen kuolemastaan olisi ollut yhtä yleinen, jos kohta ei yhtä vimmainen kuin Wynd'in Heikin puolesta. Mutta näin nyt tää ympärikiertävä uusi sanoma nosti yleisen hymyilemisen joukossa — niin likekkäin ovat usein kauhistavaisuus ja naurattavaisuus.
"Murhamiehet varmaankin ovat luulleet häntä Heikki Sepäksi", "ja se epäilemättä mahtoi olla hänelle suuri lohdutus kovassa onnessaan".
Mutta muutamien lisään saapuneitten henkilöitten tulo muutti jälleen koko tilaisuuden luonteen surulliseksi.
Ken soittaa kelloja! No hiisi, hoi!Heräähän kaupunki. —
Othello 2:nen näyt. 2:nen koht.
Julmat ympäri kaupunkia lentävät huhut sekä pian sen jälkeen alkava kelloin vonkuminen nostivat yleistä hämmästystä. Ritarit ja aatelisherrat väkineen kokoontuivat semmoisiin paikkoihin, missä he paraiten voivat pitää puoltansa. Hätä levisi myös kuninkaan asuntoon, mihin nuori prinssi ensimmäisinä miehinä riensi, tarpeen tullen vanhaa kuningasta suojelemaan. Se, mitä hän yöllä oli nähnyt ja kuullut, johtui nyt hänelle mieleen; hän muisti veriin tahratun Bonthron'in, ja käsitti, vaikka epäselvästi, että tuon rosvon teko mahtoi olla syynä tähän meteliin. Seuraava, hänen huomiotaan enemmän herättävä keskustelu Ramornyn kanssa oli kuitenkin hänen mieltänsä niin syvältä liikuttanut, että siitä oli jäljettömäksi haihtunut kaikki, mitä hän oli saanut kuulla murhamiehen verityöstä, paitsi sitä hämärää muistoa, että joku oli tullut murhatuksi. Pää-asiallisesti vaan isänsä suojaksi oli hän tarttunut aseisin seuralaistensa kanssa, jotka nyt, puettuina kirkkaisin rautavaruksiin, peitsi kädessä, näyttivät ihan toisenlaiselta kuin viime yönä humalaisina yöjalkalaisina ollessaan. Hyvä vanha kuningas itki kiitollisuudesta, kun hän tämän poikansa rakkauden osoituksen näki, ja ylpeillen hän näytti nuorta prinssiä Albanyn herttualle, joka kohta sen jälkeen astui sisään. Kuningas tarttui heitä molempia käteen.
"Nyt on meitä täällä kolme Stuart'ia", virkkoi hän, "kolme yhtä eroamatonta kuin pyhän apilaan lehdet. Sanotaanhan sen pyhän kasvin voimalla, kun sitä povessaan pitää, voitavan tehdä kaikki loitsijain lumoukset tyhjiksi; niinpä mekin, niinkauan kuin uskollisesti yhtä pidämme, voimme nauraa kaikkia pahan-suopia ja vihamiehiä".
Veli ja poika molemmat suutelivat niitä lempeitä käsiä, joilla Robert kuningas heidän käsiään puristi, samassa kuin hän näin ilmoitti luottamuksensa heidän rakkauteensa. Nuorukaisen suutelo, siksi hetkeksi kumminkin, oli totinen; veljen suutelo sitä vastaan oli Judaksen suuteloa.
Sillä välin olivat Pyhän Johanneksen kirkon kellot myös muiden mualla säikähdyttäneet Curfew-kadun asukkaita. Simo Hanskurin talossa oli vanha Hanskurin Dorothea — häntäkin mainittiin tällä nimellä ammattinsa tähden, jota hän isäntänsä käskyn alaisena toimitti — kaikkein ensiksi kuullut kelloin äänen. Vaikka muulloin hiukan kuuro, oli hänen korvansa yhtä herkkä pahoille sanomille, kuin korpin haistimet haaskalle; sillä Dorothealla, joka muuten oli toimellinen, uskollinen, jopa lempeäkin muija, oli se tulinen himo pahoja sanomia kokoon saamaan ja levittämään, joka niin usein ilmaantuu alhaisemmassa kansassa. Heitä kun muulloin harvoin kuullellaan, ovat he mielissään, koska jonkun surullisen jutun kautta voivat vetää huomion puoleensa, ja iloitsevat myös kenties siitä että ne, jotka tavallisesti mainitaan heitä paremmiksi, nyt kovan onnen kautta toki hetken ajaksi alenevat heidän vertaisikseen. Dorothea siin, niin pian kun oli haalinut kokoon pienen kimpun noita ulkona liikkuvia huhuja, ryntäsi sisään isäntänsä luokse, joka vanhuutensa ja eilisen pyhän tähden salli itselles hiukan pitemmät aamu-unet.
"Tuossa hän nukkuu, se kunnon mies!" surkutteli hän puoleksi kiljumalla, puoleksi vinkumalla. "Kas tuossa hän vielä nukkuu — ja vaikka hänen paras ystävänsä on tapettu, hänellä ei ole siitä sen enempää tietoa, kuin vastasyntyneellä lapsella, joka ei voi elämää kuolemasta eroittaa!"
"Mitä nyt!" kysyi hanskuri, kavahtaen ylös vuoteeltansa. "Mikä nyt on, vanha muija, hätänä? Onko tyttäreni terve?"
"Vanha muija vai!" virkkoi Dorothea, joka saatuaan kalan onkeensa, tahtoi antaa sen hiukan siinä räpsytellä. "Enpä ole sentään niin vanha vielä," jatkoi hän, juosten ulos kammarista, "että jäisin tänne katselemaan kuinka miespuoli nousee paljaana vuoteeltansa".
Ja silmänräpäyksen päästä kuului jo kuinka hän alikerrassa vieraskammarissa laululla säesteli luutansa rapsimista.
"Dorothea — pahan maailman lintu — sinä perhana — sano vaan, onko tyttäreni terve?"
"Minä olen terve", vastasi Perth'in kaupungin Kaunotar omasta makuuhuoneestaan; "minä olen aivan terve. Mutta mitä, Pyhän Neitsyen nimessä, lienee nyt hätänä, koska kirkonkelloja soitetaan takaperin? Ja kadulla on semmoinen kiljunta ja kirkunta".
"Minä lähden paikalla tiedustamaan. — Conachar hoi! — tule pian nauhojani solmimaan. — Voi kun unhotinkin — onhan se Vuorelaispentu jo kaukana Fortingal'in takana. Malta vähäisen vaan, tyttäreni; kyllä mä kohta hankin tietoa".
"Eipä ole niin kiiru senvuoksi, Simo Hanskuri", virkkoi kovasydäminen vanha akka. "Kylläpä ne tiedot kaikki, niin hyvät kuin pahatkin, saisi täällä jutelluksi, ennen kuin te kerkiättekään kömpiä kynnyksenne yli. Osaanhan minä koko jutun ulkoa; sillä kun minä niin arvelin, että meidän isäntä on itsepäinen ja kapsahtaa kohta keskelle sitä mylläkkää, oli syy mikä hyvänsä. Parempi on siin, että minä panen vanhat kinttuni liikkeelle ja otan selvän tuosta kaikesta; sillä muuten isäntä pistää siihen vanhan nokkansa ja kukaties eikös sitä nipistetä poikki häneltä, ennen kuin hän vielä tietääkään viisi".
"Ja mikäs se asia sitten on, muija?" kysyi maltittomasti hanskuri, yhä vielä häärien, solmiellessaan niitä satoja nauhoja, joilla siihen aikaan kiinnitettiin housut liiveihin.
Dorothea antoi hänen jatkaa sitä työtänsä, siksi kun arvasi sen viimein valmistuvan; nyt hän näki, että isäntä, jos ei hän kertonut salaisuuttansa, lähtisi itse ulos melun syytä tiedustamaan. Hän kiljahti siis:
"Voi, voi, voi, ettepä kumminkaan voi sanoa sitä minun syykseni, jos saatte kuulla pahoja sanomia, ennen kuin edes olette kerjinnet käydä aamumessussa! Minä olisin salannut ne teiltä siksi kun te ensin olisitte Jumalan sanaa kuulleet. Mutta koska se nyt teidän kuitenkin pitää saada tietää, niin sanon, että teiltä on mennyt uskollisin ystävä, joka ikinä on toisen miehen kättä puristanut ja Perth'in kaupunki saa nyt murehtia parasta porvariansa, joka on pitänyt miekkaa kädessään!"
"Heikki Seppä, Heikki Seppä!" huudahtivat isä ja tytär molemmat niinkuin yhdestä suusta.
"No niin, siinäpä se onkin", sanoi Dorothea; "ja kenenkä syy siihen on, jos ei teidän omanne? — Nostittehan te semmoisen mölläkän siitä, että hän oli kävellyt käsikädessä laulutytön kanssa, aivan kuin olisi se Juutalais-tyttö ollut!"
Tällä lailla olisi Dorothea vielä tiesi häntä kuinka kauan jatkanut; mutta hanskuri huusi tyttärelleen, joka yhä vielä oli kammarissaan: "Loruja, Katri — ne on vaan vanhan hupsun lörpötyksiä. Ei mitään semmoista ole tapahtunut. Minä tuon sinulle tosisanomat heti paikalla!" Ja kaappaisten sauvansa riensi vanhus Dorothean ohitse ja kadulle, jota myöten yhä juoksi ihmisjoukkoja Isolle kadulle päin. Dorothea puolestaan jäi mutisemaan itsekseen: "Sinun isäs on aika viisas mies, usko vaan hänen omia vakuutuksiaan. Hänelle kohta mahtaa tulla joku läimäys osaksi tuossa mölläkässä, ja sitten kyllä saadaan kuulla: 'Dorothea, tuopas liinakaappeita!' ja 'Dorothea, voitelepas plaastaria!' Vaan nyt muka on kaikki vaan lorua ja valhetta, ja joutavaa, mitä Dorothean suusta tulee! — Vai joutavia! Luuleeko Simo ukko Heikki Sepän pään olevan yhtä kovan kuin hänen alaisimensa, niin että se olis kestänyt, vaikka koko Vuorelais-clani häntä läimäytteli?"
Tähän paikkaan häneltä puhe katkesi, sillä samassa ilmautui hänen viereensä enkelinnäköinen haamu, tuskin itsestään tietävänä, silmät tuijottelevana, hiukset hajallaan, posket kalman kelmeinä.
Muija säikähtyi niin, että unhotti närkästyksensä. "Herra siunatkoon, lapsukaiseni!" sanoi hän. "Mitäs sinä niin tuimasti tuijottelet?"
"Etkös sanonut että joku on kuollut?" kysyi Katri peloittavasti epävakaisella äänellä, ikään kuin hänen kuulonsa ja puhevoimansa eivät enään oikein olisi toimittaneet virkaansa.
"Kuollutko, tyttöseni! On, kun onkin, kuollut aivan. Ei sinun nyt enään tarvitse karsaasti katsella häneen".
"Kuollut!"' kertosi Katri yhä samalla epävakaisella äänellä. "Kuollut — tapettu — ja Vuorelaisen käden kautta!"
"Sen takaan, että Vuorelaiset sen ovat tehneet — ne laista huolimattomat roistot. Kukas muu tappaa enimmän osan niistä, jotka saavat surmansa — paitsi kun porvarit joskus keskenään rupeavat kahakkaan ja tappavat toinen toisensa, taikka jos ritarit ja aatelisherrat toisinaan vuodattavat verta? Mutta tahtoisinpa lyödä vetoa, että se on Vuorelaisten tekoa tällä kertaa. Eipä ollut sitä miestä täällä Perth'issä, ei ritaria eikä porvaria, joka olisi uskaltanut käydä Heikki Sepän kimppuun, mies miestä vastaan. Mutta niitä mahtoi hyökätä koko lauma hänen päälleen; sen saatte nähdä, kun asia tulee selville".
"Vuorelaisia!" sanoi Katri, ikään kuin joku hänen ajatuksiansa sekoittava ajatus olisi häntä vaivannut. "Vuorelaisia! — voi Conachar, Conachar!"
"No niin, voinpa sanoa, että sinä osasit juuri oikeaan mieheen, Katri. Heillä oli, niinkuin näit, riita Pyhän Valentinin aattona, ja pieni kahakka. Ja Vuoren pojilla on pitkä muisti semmoisissa asioissa. Anna semmoiselle korvapuusti Pyhäinmiesten päivänä, niin hänen poskeansa vielä kirveltää Helluntaina. Mutta mikähän on voinut tuottaa ne pitkäsääriset pakanat tänne, että heillä oli tilaisuus sitä verityötä tekemään?"
"Voi minua, minä se olin", sanoi Katri; "minä tuotin Vuorelaiset tänne alas — minä lähetin noutamaan Conachar'ia — niin, he ovat häntä väijyilleet — mutta minä heidät saatin tänne, missä heillä oli tilaisuus päästä uhrinsa kimppuun. Mutta lähdenpä katsomaan omin silmin — ja sitten — sitten meidän pitää tehdä jotakin. Sano isälleni, että minä kohta tulen takaisin".
"Oletko riivattu, tyttö?" huusi Dorothea, kun Katri hänen ohitsensa juoksi ulko-ovelle. "Ethan toki juokse ulos kadulle, hiukset hajallaan hartioilla tällä lailla, sinä, jonka kaikki tuntevat Perth'in kaupungin Kaunottareksi? — Pyhä messu! Mutta kas tuossa hän jo on kadulla, tuli siitä, mikä tuli — ja ukko hanskuri on nyt vimmastuva minulle, ikään kuin minussa olisi ollut sen tytön pitäjä. Ohhoh, onpa tää nyt korea aamu paaston aluksi! — Mitähän nyt tehdään? Jos menen hakemaan isäntää tuon kansantungoksen seasta, niin he tallaisivat minut mäsäksi jalkainsa alle, eikä paljon surua olisi tästä vanhasta muijasta. — Vai juoksenko Katrin perään, joka jo on kadonnut näkymättömiin ja on paljon kepeämpi jalaltaan kuin minä? — Paras on, että vaan pistäyn tuonne Klaus Parran-ajajan luo ja kerron hänelle tämän kaiken".
Sillä aikaa kuin uskollinen Dorothea teki, niinkuin oli päättänyt, juoksi Katri Perth'in katuja pitkin. Muulloin olisi häntä kaikki ihmein töllistelleet, jotka olisivat nähneet hänen tuossa lentävän mistään huolimattomalla vauhdilla, hurjalla juoksulla, joka oli aivan poikkeavainen hänen tavallisesta siivosta, vakaisesta astunnastaan ja käytöksestään — ilman sitä vaippaakin, jota hyvämaineiset ja hyväsäätyiset vaimo-ihmiset, ulkona käydessään, aina pitivät päällänsä. Mutta kansa oli niin hädissään, jokainen vaan jutellen tai kysellen melun syytä ja jokainen selitellen sitä eritavallansa, ettei kukaan huomannutkaan Katrin huolimatonta pukua eikä huimistunutta käytöstä. Ja hän sai juosta tietänsä, vetämättä puoleensa enempää huomiota kuin muutkaan naiset, jotka, huolellisen uteliaisuuden taikka pelon ajamina, olivat liikkeellä, ja tiedustelivat tuon yleisen levottomuuden syytä — taikkapa kenties hakivat ystäviä, joiden turvallisuudesta olivat huolissaan.
Juostessaan tunsi Katri kuinka tuo peloittava pauhu häntä huimautti, ja töin tuskin vaan sai hän itsensä hillityksi, ettei yhtynyt niihin parkumisiin ja hätähuutoihin, jotka ylt'-ympärillä kajahtelivat. Hän riensi vaan kiireesti eteen-päin ikään kuin unissaan, tuntien sydämessään raskasta tuntoa jonkun hirveän tapaturman pelosta, jonka oikea luonto hänelle ei kuitenkaan ollut oikein selvä. Mutta tämän tunnon pohjassa oli kuitenkin se kauhea tieto, että mies, joka häntä niin hellästi oli rakastanut, jonka hyviä avuja hän niin suuressa arvossa oli pitänyt, ja johonka hän nyt tunsi suuremman rakkauden kuin mitä hän ennen olisi tahtonut omalle sydämelleenkään tunnustaa, oli murhattu, ja että hän luultavasti oli siihen ollut apuna. Katri oli ensimmäisenä tulisen ja kaikkia liioittelevan tuskan hetkenänsä pannut yhteen Heikin kuoleman sekä Conachar'in tulon tänne seuralaisjoukkoineen; mutta tämä yhteys olikin kyllin todennäköinen, että hän voi sen todeksi uskoa, jos hänen mielensä olisikin tällä hetkellä ollut semmoisessa tilassa, että se olisi pystynyt asian luultavuutta tarkemmin tutkimaan. Oikein tietämättäkään mitä hän haki, ainoasti totellen epämääräistä haluansa saada tietoa, min verran tuossa hirvittävässä huhussa oli perää, riensi hän nyt siihen paikkaan, jota hänen tunteensa vielä eilen olisivat saattaneet hänet kaikkein enimmin välttämään.
Kukapa olisi vielä Laskiais-iltana voinut saada tätä ylpeää, kainoa, ujostelevaa, ankarasti säädyllistä Hanskurin Katria uskomaan, että hän ensimmäisen paastopäivän aamuna ennen messun aikaa olisi juokseva kaupungin katuja myöten, meluavain, hätäileväin kansanjoukkoin keskitse, hiukset hajallaan, vaatteet rempallaan? Kuka olisi saanut häntä uskomaan, että hän tällä lailla oli rientävä saman kosijansa kotiin, joka, niinkuin hänellä oli syytä uskoa, oli saastaiseen, irstaiseen rakkausseikkaan antaumalla häntä niin törkeästi, niin raa'asti häväissyt? Mutta niinpä hän nyt kuitenkin teki; ja vaistontapaisesti kiireissään valiten vapainta tietä, kartti hän Isoakatua, missä väentungos oli pahin, ja pääsi Wynd-kadulle niitä samoja kaupungin pohjoisen reunan kapeita raitteja myöten, joita Heikki astui, kun hän Loviisaa saatteli. Mutta näilläkin syrjäisillä paikoilla nyt vilskui väkeä; niin yleinen oli hätä. Katri meni tietänsä joukkojen keskitse yhtähyvin, ja ne, jotka hänet huomasivat, katsahtivat vaan toinen toiseensa ja pudistivat päätään, surkutellen hänen tuskaansa. Viimeinkin, ennen kuin hän vielä olikaan oikein selvillä omasta aikomuksestaan, hän jo seisoi kosijansa oven edessä ja kolkutti.
Kun hänen kiireinen kolkutuksensa oli lakannut, oli kaikki jälleen hiljaa, ja siitä vielä kiihtyi hänen tuskansa, joka oli hänet tähän hurjaan käyntiin saattanut.
"Avaa, Heikki, — avaa!" huusi hän. "Avaa jos vielä olet elossa! — Avaa, jos et tahdo nähdä Hanskurin Katria kuolleena huoneesi kynnyksellä!"
Samassa kun hän näin hurjasti huusi korville, joita hän luuli kuoleman kautta umpeenmenneiksi, avasi se sama kosija, jota hän huusi, oven, juuri hyvään aikaan, niin että voi estää tytön pyörtyneenä maahan kaatumasta. Sepän rajatonta huimaa iloa tästä niin arvaamattomasta vieraasta vähensi vaan kummastus, joka teki ettei hän voinut uskoa silmiänsä, sekä pelästys Katrin umpeensulkeuneista silmistä, puoli-avonaisista vaalenneista huulista, posken kalmankelmeydestä sekä, niinkuin näytti, kokonaan lakanneesta hengenvedosta.
Heikki oli pysynyt kotona, huolimatta noista yleisistä hätämerkeistä, joita jo melkoisen kauan oli tullut hänen korviinsa. Hän oli nyt jyrkästi päättänyt, ettei enää sekaantuisi mihinkään kahakoihin, joita vaan suinkin saattaisi välttää, Nytkin hän vaan majistraatin nimen-omaisesta käskystä, jota hänen porvarina täytyi totella, oli ottanut miekkansa sekä varakilven seinältä ja oli menemäisillään ulos, ensi kertaa eläissään vastahakoisena sotapalvelukseen, jota hänen velvollisuutensa vaati.
"Kova onnipa onkin", arveli hän itsekseen, "että minut aina vaaditaan esille kaikkiin kaupunkimme taisteluihin, vaikka miekan mittelyt ovat Katrille niin vastenmieliset. Onhan, sen tiedän, niitä neitoja kyllin Perth'issä, jotka sanovat sulhasilleen: 'Mene ulos — tee velvollisuutesi urhon lailla, niin saat tyttösi suosion palkakses!' Vaan eipä kuitenkaan lähetetä noutamaan heidän sulhasiaan vaan aina minua, vaikka niin pian kun minä täytän velvollisuuteni miehenä ja suojelen turvatonta tyttöstä, tai velvollisuuteni porvarina ja tappelen kaupunkini kunnian puolesta, Katri minua aina kohtelee ikään kuin olisin minä pahin taistelukukko ja tyttöinviettelijä!"
Tämmöisiä mietteitä oli hänellä mieli täynnä, kun hänen avatessaan huoneensa ovea, se, joka oli rakkain hänen sydämelleen, vaan jota hän vähimmin kaikista oli arvannut saavansa nähdä, tuossa ilmautui hänen eteensä ja kaatui hänen syliinsä.
Riemastus, hämmästys ja säikähdys eivät kuitenkaan vieneet Heikiltä sitä neuvokkaisuutta, jota tämä hetki vaati. Hänen piti ensin viedä Katri turvapaikkaan ja saada tyttö tointumaan — se oli ensitehtävä, ennenkuin hän voi mennä tottelemaan majistraatin kutsua, vaikka kyllä sillä oli sanottu olevan suuren kiiruun. Hän kantoi suloisen kantamuksensa, joka oli hänestä kepeä kuin höyhen, vaikka kalliimman-arvoinen kuin yhtä suuri taakka puhtainta kultaa, pieneen kammariin, joka oli ollut hänen äitinsä makuuhuoneena. Se oli kaikkein sopivin pahoin voivalle, koska se oli puutarhaan päin ja siis erotettu kaikesta melusta.
"Imettäjä hoi! — Imettäjä Shoolbred — joudu pian — joudu kuin kuolema tai elämä siitä riippuisi — tässä on yksi, joka sinun apuas tarvitsee!"
Ylös juosta jolkuttikin vanha muija. "Kunhan se vaan olisi semmoinen, joka sinut pidättäisi ulos kahakkaan menemästä", sanoi hän; sillä melu oli jo hänenkin korviinsa ehtinyt. Mutta kenpä voi kuvata hänen kummastuksensa, kun hän näki Perth'in kaupungin Kaunottaren, hengettömältä näyttävänä, makaavan talon emäntä-vainaan vuoteella, jolle ämmän kasvatti oli tytön suurimmalla hellyydellä ja arkatuntoisuudella laskenut alas, ja jonka vieressä nyt Heikki istui, tueten Katria jättiläiskäsivarsillaan. "Hanskurin Katri!" sanoi hän — "ja — Jumalan emonen auttakoon! — kuoleman teossa, niinkuin näyttää!"
"Ei suinkaan, muori kulta", sanoi muijan kasvatti, "hänen rakas sydämensä sykkii — hänen suloinen henkensä käy ulos ja sisään! Tule sinä, jonka paremmin sopii häntä auttaa kuin minun — tuo vettä — ja rohtoja — mitä ikinä sinun vanha, viisas pääsi voinee keksiä. Jumala ei toki ole voinut saattaa häntä tänne minun syliini kuolemaan, vaan minun ilokseni sekä omaksensa elämään!"
Nopeudella, jota hänen ikäiseltään tuskin olisi voinut toivoa, hankki matami Shoolbred kaikki mitä tarvittiin sulkeuneen hengehtimisen palauttamiseksi. Niinkuin useimmat naiset sillä aikakaudella, tiesi hän vallan hyvin, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä. Osasipa hän sen lisäksi myös hoitaa tavallisia haavojakin, jonka taidon harjoittamiseen hänen kasvattinsa sotaisa luonne hänelle sangen tiheään antoi tilaisuutta.
"Kuules, Heikki poikaseni", virkkoi hän; "hellitäpäs nyt vaan käsivartes tuosta minun hoidettavastani — vaikka hän kyllä maksaakin likistämisen vaivaa — vaan otapas kuitenkin kätes pois, että voit antaa minullen mitä tarvitsen. — Taikka enpä toki huolikaan käskeä sinua hellittämään hänen kättänsä, jos vaan ottaisit hiljaa lyödäkses hänen kämmentänsä, kun hänen kokoonkopristuneet sormensa suorenevat".
"Minäkö löisin hänen kaunoista kättänsä!" pani Heikki vastaan. "Yhtähyvin voisit käskeä minua läimäyttämään lasikuppia moukkarilla, kuin lyömään tätä hentoista kämmentä sormillani, jotka ovat känsistyneet sorvinkovuisiksi. — Mutta hänen sormensa jo suorenevatkin, ja me koetamme parempaa keinoa kuin lyömistä" — niin sanoen hän painoi huulensa tuohon kaunoiseen kätehen, jonka liikahtaminen todisti tunnon alkavaa palajamista. Nyt kuului pari syvää huokausta, ja sitten Perth'in kaupungin Kaunotar avasi silmänsä, loi ne rakastajaansa, joka oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sitten hän taas vaipui alas pään-alaiselle. Koska Katri ei vetänyt pois kättänsä rakastajansa kädestä, niin tulee meidän olla niin armahtavaiset ja arvella, että hän ei vielä ollutkaan täyteen tuntoon herännyt eikä siis huomannut, kuinka Heikki tätä tilaisuutta väärin käytti, painamalla kättä vuoroin huulilleen, vuoroin rintaansa vasten. Samassa kuitenkin emme voi olla myöntämättä, että sillä välin jo puna alkoi palata Katrin poskiin, ja että hänen hengenvetonsa tämän minuutin tai pari kestävän uuden hervottomuuden ajalla kävi syvästi ja säännöllisesti.
Mutta nyt kuului yhä kiihtyvä melu oven ulkopuolelta, ja talon isäntää huudettiin kaikilla hänen eri nimillään: Heikki, Seppä, Wynd'in Heikki y.m. aivan kuin pakanat muinoin rukoilivat jumaliansa avukseen milloin yhdellä, milloin toisella nimellä. Ja viimein kansanjoukko, Portugal'in katolilaisten tavalla, kun ovat kyllästyneet turhiin rukouksiinsa pyhäinmiesten puoleen, turvasi haukkumisiin.
"Hyi häpeä, Heikki! Olethan sinä kunniaton mies, valapattoinen porvarivalasi rikkoja ja kauniin kaupunkimme petturi, jos et heti paikalla tule ulos!"
Matami Shoolbred'in apukeinot näkyivät nyt jo sen verran auttaneen, että Katri johonkin määrin oli tuntoon herännyt. Sillä kääntäen kasvonsa vähää enemmän rakastajansa puoleen, kuin hänen siihen-astisessa asemassaan oli mahdollista, antoi hän oikean kätensä vaipua sepän olkapäälle, jättäen vasemman hänen kätensä pidettäväksi. Näin näkyi hän vienosti pidättelevän häntä ja samassa hän kuiskasi: "Älä lähde, Heikki — pysy täällä mun luonani — he surmaavat sinut, nuot veren-ahneet miehet!"
Tähän rukoukseen oli Katrin viekoittanut ylenmääräinen ilo siitä, kun hän näki rakastajansa, jonka oli luullut tapaavansa kuolleena ruumiina, tässä elävänä edessään. Ja näillä vienoilla sanoilla, vaikka ne kuiskattiin niin hiljaa, että tuskin kuuluivat, näkyi olevan suurempi voima pidättää Wynd'in Heikkiä paikallansa, kuin ulkoa kajahtelevilla monilla käskeväisillä äänillä voimaa häntä ulos houkuttaa.
"Pyhä messu! hyvät naapurit", huusi muuan uljas porvari kumppaneilleen, "tuo hävytön seppä vaan tekee pilaa meistä. Murtakaamme hänen ovensa auki väkisin, ja laahatkaamme hänet ulos tukasta sekä kauluksesta!"
"Varo itseäs mitä teet", virkkoi toinen varovampi. "Se mies, joka väkisin pyrkii Heikki Sepän linnaan, menee kyllä sisään ehein raajoin, mutta hänen ulostullessaan on työtä haavalääkärille valmiina. — Mutta tuleepa tässä juuri mies, jolla on kyllä oikeus viedä sanottavamme perille ja puhua tuolle seuran pettäjälle suora totuus silmien väliin".
Mies, josta tämä sanottiin, ei ollut kukaan muu kuin Simo Hanskuri itse. Hän oli hyvään aikaan saapunut surmapaikalle, missä lakintekijä-paran ruumis makasi, kun tämä pormestari Craigdallien käskystä käännettiin; hänelle tuli siis kohta se lohdutus, että kuollut tunnettiin tuoksi suupaltoksi Proudfute raukaksi, eikä Heikki Sepäksi, jonka mielisankarinsa kansa oli luullut siinä näkevänsä. Nauru tai kumminkin jotain sensukuista kävi joukosta joukkoon, kun muistettiin, kuinka hartaasti Olivier aina oli pyytänyt itselleen sotaisen miehen mainetta, vaikka se oli niin aivan outo hänen luonteelleen sekä taipumukselleen; ja moni huomautti, että lakintekijälle nyt oli tullut osaksi kuolema, joka oli paljon enemmän hänen suurten sanainsa kuin hänen todellisen mielenlaatunsa mukainen. Mutta tämä ajaton leikinlasku, jossa aikakauden raakuus ilmautui, vaikeni kokonaan, kun nähtiin erään vaimon tunkeuvan kansanjoukon läpi ja kuultiin hänen parkumisensa, 'Voi minun mieheni — minun mieheni'.
Tilaa tehtiin surevalle leskelle, jonka kanssa pari, kolme nais-ystävää seurasi. Marketta Proudfutesta ei ollut tähän asti tietty muuta, kuin että hän oli sievännäköinen, mustatukkainen vaimo, ylpeä ja ylenkatseellinen muille, hänen mielestään halvemmille tai köyhemmille, ja itsevaltias puoliso mies-vainajansa yli, jonka kohoisen kukonharjan hän pian sai alentumaan, jos hän sattui kuulemaan Olivier'in sopimattomia kerskauskiekauksia. Mutta nyt, katkeran surunsa vallan alaisena, oli hänen näkönsä ja käytöksensä paljon enemmän kunnioitusta nostava.
"Vai te nauratte", sanoi hän, "te kunnottomat Perth'in porvarit, siitä että yhden teidän oman kaupunkilaisenne veret ovat vuotaneet tyhjiksi tänne katu-ojaan? — Vai sitäkö te nauratte, että surma on tullut tään minun mieheni osaksi? Milläs hän semmoista on ansainnut? Eikö hän pitänyt kunnollista taloutta voimassa omain kättensä työllä? Eikö hänellä ollut kohtuullinen pöytänsä, johon köyhä oli tervetultuaan ja josta sairas sai apua? Eikö hän lainaillut tarvitseville — eikö auttanut naapureitansa niinkuin ystävä ainakin — eikö aina jokainen saanut häneltä neuvoja ja oikeutta, niinkuin paraalta raatimieheltä ikinä?"
"Se on totta, se on totta", vastasi kansa; "hänen verensä on meidän vertamme yhtä hyvin kuin jos se olisi Heikki Sepän".
"Te puhutte totta, naapurit", lausui pormestari Craigdallie; "eikä tätä asiaa sovi unohduksiin peittää, niinkuin taannoinen peitettiin. Porvarit, me emme voi sallia, että verta kostamatta virtaa meidän katu-ojiamme myöten, niinkuin muu likavesi; muuten saamme pian nähdä koko leveän Tay-jokemme punertavan siitä. Mutta tämä läimäys ei suinkaan tarkoittanut tätä mies-parkaa tässä, johon se niin turmiollisesti on sattunut. Joka ihminen tietää, minkä luontoinen Olivier Proudfute oli: kuinka suuri suultaan, kuinka mitätön teoilta. Mutta hänellä on Heikki Sepän härännahkainen kylteri, kilpi sekä kypäri. Koko kaupunki ne tuntee yhtähyvin kuin minä; siitä ei ole mitään epäilemistäkään. Ja hänellä oli se tapa, tiedättehän sen, että hän pyysi matkia Seppää kaikissa asioissa. Joku vimmasta tai kenties päihtymyksen kautta sokea on tappanut tään viattoman lakintekijän, jota et kukaan vihannut eikä pelännyt, ja josta ei juuri kukaan paljon lukuakaan pitänyt, uljaan sepän sijasta, jolla oli sen seitsemän vihamiestä".
"Mitäs siis nyt tehdään, pormestari?" huusi kansanjoukko.
"Sen, hyvät ystävät, kaupungin hallitusmiehet ovat päättävät teidän puolestanne; me pidämme heti kokouksen, niin pian kuin ritari Charteris joutuu tänne, ja se tapahtuu kohta. Sillä välin tutkikoon haavalääkäri Dwining tätä ruumis-parkaa, niin että hän meille voi sanoa, millä tavalla tää surkea kuolema sen on kohdannut. Ja sitten pitää kääriä ruumis siivosti puhtaisin liinoihin, niinkuin kunnon porvarille on soveliasta; ja viekää hänet sitten pää-alttarin eteen St. Johanneksen, meidän kauniin kaupunkimme suojeluspyhän, kirkkoon. Lakatkaatte te kaikesta huudosta sekä melusta, ja jokainen aseisin kykenevä mies, joka on meidän kauniin kaupunkimme ystävä, laittakoon aseensa kuntoon, ja olkoon valmis Isolle-kadulle tulemaan, niin pian kun raatihuoneen iso kello vongahtaa. Ja sitten me taikka kostamme tämän meidän naapurimme murhan taikka annamme itsemme sen kohtalon alttiiksi, minkä taivaan Herra katsoo hyväksi meille suoda. Välttäkää sillä aikaa kaikkia kahakoita ritarien taikka heidän väkensä kanssa, siksi kun voimme viattomat syyllisistä erottaa. Mutta missäs nyt se seppä pahuus viipyy? Onpa hän ollut aina kärkäs kyllä kaikellaisiin kahakoihin, joihin ei häntä tarvittais, vaan nyt hän nahjustelee, kun hänen läsnä-olonsa olisi meidän kauniille kaupungille avuksi. — Mikäs häntä vaivaa, eikö kukaan tiedä? Onko häntä näkynyt Laskiais-illan ilonpidoissa?"
"Hän on taikka sairas taikka pahalla tuulella, pormestari," vastasi yksi kaupungin palvelija; "sillä, vaikka hän on kotona, niinkuin hänen sällinsä vakuuttavat, eipä hän kuitenkaan huoli meille vastata eikä ovea avata".
"Sallikaapas minun, pormestari", virkkoi nyt Simo Hanskuri, "mennä Heikki Seppää noutamaan. Minulla olisi pieni meidänvälinen äkä pois-sovitettava. Ja ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, joka on niin sallinut, että hänet saa tavata elävänä miehenä, jota neljännestuntia takaperin tuskin olisin uskaltanut toivoa".
"Tuokaa sitten meidän uljas seppämme raatihuoneelle", sanoi pormestari, koska samassa ratsumies, tunkeuttuaan kansanjoukon läpi, tuli hänelle jotain korvaankuiskaamaan. "Tässä on kunnon ystävä, joka sanoo, että Kinfauns'in herra juuri nyt on saapunut meidän laiturille."
Tämmöinen oli syy Simo Hanskurin tuloon Heikki Sepän taloon juuri tuolla jo kerrotulla hetkellä.
Häntä ei pidättänyt täällä sama epäilys ja pelko kuin muita porvareita. Hän meni siis suoraan kyökkiin, ja sieltä kun kuuli matami Shoolbred'in siellä sisässä puuhaavan, eteni hän makuukammariin. Hän ei virkkanut muuta kuin: "Anteeksi, hyvä naapuri!" ja sitten avasi oven ja astui huoneesen, jossa outo ja arvaamaton näkö tuli hänen silmilleen tarjoksi. Hänen äänensä herätti neiti Katrin kuolleista paljon joutuisammin, kuin mitä matami Shoolbred'in kaikki keinot olivat voineet, ja, tytön vaaleat posket nyt kerrassaan peittyivät suloisimmalla punalla. Hän työnsi rakastajansa poikemmaksi molemmilla käsillään, joiden hän tähän saakka oli sallinut olla Heikin hyväiltävänä, mikä siihen lieneekin ollut syynä, sekö ettei hän vielä ollut täyteen tuntoon tointunut, vai eikö tään-aamullisten tapausten kautta hänen rakkautensa oli herännyt. Heikki Seppä, ujo, niinkuin tiedämme, kompastui noustessaan. Ainoa kammarissa olevista, joka ei hämmästynyt, oli matami Shoolbred. Hän keksi jonkun tekosyyn, kääntyäkseen selin toisiin molempiin, niin että voi nauraa heidän hämille-joutumistansa; sillä hän tunsi, ettei hän millään muotoa voisi hillitä naurunhaluansa. Ja tähän nauruun hanskurikin, jonka hämmästys, vaikka suuri, oli lyhyt ja iloista laatua, kohta yhtyi oikein hartaasti.
"No, hyvä St. Johannes auttakoon!" virkkoi hän; "luulinpa äsken nähneeni näön, joka minulta oli estävä kaiken naurun, kumminkin tämän pitkän paaston ajaksi; mutta tämä tässä vetäisi väkisinkin suusoppeni ryppyyn, vaikka jos kuolemanteossakin olisin. Vai täällä meidän kunnon seppä, jonka kuolemaa jokapaikassa jo on itketty ja kaupungin kaikilla kelloilla julistettu, seisoo ilmi elävänä, iloisena, ja, jos hänen punakoista poskistansa päättää, aikoo elää niin kauan kuin kuka hyvänsä Perth'issä. Ja vai täällä on myös minun tarkkatuntoinen tyttäreni, joka eilen ei tahtonut puhua mistään muusta kuin nuorten miesten kunnottomuudesta, jotka harjoittavat irstaisuutta ja taluttelevat laulutyttöjä — niin, se sama, joka niskoitteli sekä St. Valentinia että St. Cupidoakin vastaan — vai täällä hän on, muuttuneena laulutytöksi itsekin, sen verran kuin voin nähdä! Olenpa kumminkin iloinen, että te, matami Shoolbred, joka ette koskaan siivottomuutta salli, olette täällä läsnä tässä suloisessa lemmittyin kohtauksessa".
"Te teette minulle vääryyttä, isä kulta", sanoi Katri, joka oli itkuun hyrähtämäisillään. "Minulla oli tänne tullessani ihan toista mielessä, kuin mitä te luulette. Minä vaan tulin siksi — siksi, että — —"
"Että luulit täällä tapaavasi kuolleen sulhasen", virkkoi isä, "vaan tapasitkin elävän, joka voi ottaa hyväksensä sinun rakkautesi osoitteet ja niihin myös vastata. Tahtoisinpa tosiaan, jos ei se olisi syntiä, kiittää Herraa taivaassa, että tämä tapaus on sinut arvaamatta saanut näyttämään myös olevasi vaimo-ihminen. — Simo Hanskuri ei ole sen-arvoinen mies, että hänellä kelpaisi olla täydellinen pyhäneitsyt tyttärenä. — Pyh, älä nyt ole niin surkeannäköinen, äläkä luulekaan, että minä rupean sinun kovaa onneasi surkuttelemaan! Ainoa, minkä lupaan, on, että koetan olla nauramatta, jos vaan sinä tahdot olla niin hyvä ja lakata itkemästä tai kumminkin tunnustaa itkeväsi ilon kyyneleitä".
"Vaikka tulisikin minulle kuolema osaksi siitä tunnustuksesta", virkkoi Katri parka, "en voisi sanoa, mitä lajia ne ovat. Uskokaa vaan se, isä kulta, etten suinkaan olisi tullut tänne, jos en — jos en — —"
"Jos et olisi pelännyt, ettei Heikki pääsisi tulemaan sinun luokses", jatkoi isä. "Ja nyt lyökääpä kättä rauhassa ja ystävyydessä ja sopikaa keskenänne, niinkuin oikeat Valentini-kumppalikset. Eilen oli Laskiais-Tiistai, Heikki — pankaamme että sinä olet tunnustanut kepposesi, olet saanut anteeksi ja nyt vapaa kaikesta pahanteosta, josta sinua syytettiin".
"Ei, mitä siihen tulee, Simo vaari", virkkoi seppä, "niin voin nyt, kun teidän mielenne on sen verran asettunut, että otatte kuullaksenne mitä sanon, vaikka vannoa, sormi Raamatun päällä, ja voinpa myös ottaa tään imettäjäni, matami Shoolbred'in, todistajaksi —"
"Ei, ei", sanoi hanskuri, "mitäs me uudestaan kaivaisimme esille vanhoja vihoja, jotka jo ovat olleet ja menneet!"
"Simo hoi! — Simo Hanskuri!" kuului nyt alhaalta kadulta.
"Se on totta, seppä poikaseni", virkkoi hanskuri, ykstotiseksi muuttuen; "meillä on nyt toista tekemistä. Sinun pitää paikalla tulla minun kanssani neuvoittelukokoukseen. Katri saa jäädä tänne matami Shoolbred'in luokse, joka on pitävä huolen hänestä, siksi kun palajamme. Ja sitten, koska kaupunki tätä nykyä on sekasorrossa, me lähdemme molemmat häntä kotiin saattamaan, ja niillä pitää olla rohkea luonne, jotka tohtivat meidän tiellemme esteeksi ruveta".
"Ohoh, minun isä kultani", virkkoi Katri hymyillen, "jopa te nyt olette Olivier Proudfuten virkaan ruvenneet. Se uljas porvarihan onkin Heikin sota-kumppali".
Ukon katsanto muuttui synkäksi.
"Sinä puhuit sanan, joka koski kipeästi, lapseni; mutta sinä et tiedäkään mitä on tapahtunut. — Suutele nyt Heikkiä vaan, anteeksi-annon merkiksi".
"En suinkaan", virkkoi Katri; "olen minä hänelle muutenkin jo liiaksi suosiota osoittanut. Kun hän ensin on saattanut tämän kulkulais prinsessan hyvissä turvissa kotiin, silloin vasta on aika vaatia semmoista palkintoa".
"Mutta sillä aikaa", sanoi Heikki, "otan talon-isännän oikeudella, mitä et sinä muulla lailla tahdo myöntää minulle".
Hän likisti kauniin tytön vasten rintaansa, ja sai ilman vastarinnatta ottaa suutelon, vaikka ei Katri ollut tahtonut sitä itse antaa. Kun he sitten astuivat portaita myöten alas, laski ukko kätensä sepän olkapäälle ja lausui: "Heikki, nyt on hartain toivoni täytetty, mutta pyhät miehet ovat niin sallineet, että se on tapahtunut vaarallisena, peloittavaisena hetkenä".
"Se on kyllä tosi", sanoi seppä. "Mutta tiedättehän te sen myös, isä, että meidän kahakat täällä Perth'issä, josko sattuvatkin tiheään, eivät koskaan ole pitkälliset".
Sitten hän avasi oven, josta pääsi asuinhuoneesta pajaan. "Pojat hoi!" huusi hän. "Antti, Cutberth, Dingwell ja Ringan! Älköön yksikään teistä liikahtako täältä kotoa, ennen kun palajan. Olkaa yhtä luotettavat kuin varukset, joita olen opettanut teitä takomaan — franskalainen kultakolikko ja skotlantilainen iloinen ilta tulkoon teille palkinnoksi, jos te minun käskyäni tottelette. Teidän suojaanne uskon kalliin tavaran. Vartioitkaa ovia tyystin — pikku Jussi juoskoon ylisellä edestakaisin luukuista tirkistelemässä, ja te muut pitäkää aseenne varalla, jos joku taloa lähenisi. Älkää avatko ovea kenellekään, siksi kun Hanskurin vaari ja minä palajamme — siitä riippuu minun henkeni ja minun onneni!"
Vahvat, nokiset jättiläiset, joille hän näin puhui, vastasivat: "Surma sille, joka tänne pyrkii!"
"Nyt on minun Katrini yhtä hyvissä turvissa", virkkoi sen jälkeen seppä hanskurille, "kuin kuninkaallisessa linnassa, jota olisi parikymmentä miestä puolustamassa. Me pääsemme vähimmillä esteillä raatihuoneelle, jos oikaisemme tämän puutarhan kautta".
Hän läksi siis edeltä astumaan pienen puutarhan kautta, missä lintuset, joille tää hyväsydäminen käsityöläinen oli talvikauden antanut suojaa sekä ruokaa, jo nyt, vaikka kevät vasta oli niin kaukana, tervehtivät Helmikuun auringon ensimmäisiä, silmänräpäyksen-aikuisia hymyilemisiä muutamilla heikoilla, ykä keskeytyvillä visertämisen yrityksillä.
"Kuulkaapas noita lauluniekkojani, isä", sanoi seppä. "Minä nauroin heitä tän-aamuna sydämeni katkeruudessa, siitä että ne pienet raukat jo visertelivät, vaikka heillä on vielä niin pitkä kannikka talvesta edessä. Mutta nyt minä hyvin siedän iloisen laulusen, kun minullakin on Valentini-kumppalini niinkuin heillä. Ja mitä pahaa lieneekin suotu osakseni huomenna, olen kuitenkin tänään onnellisin mies Perth'in kaupungissa ja koko läänissä".
"Vaan minun jo täytyy nyt kohta katkeroittaa tätä iloasi", virkkoi vanha hanskuri, "vaikka, sen Jumala tietää, minäkin iloitsen yhtä paljon kuin sinä. — Olivier Proudfute parka, se viaton hupsu, joka sinulle kuin minullekin oli hyvin tuttu, on tänä aamuna kuoliana löyhetty kadulta".
"Ainoasti humalassa tunnotonna kuin kuollut, toivon ma?" sanoi seppä. "Kyllähän viinisoppa ja pieni annos aviotoria hänet saanevat jälleen virkoomaan".
"Heikki, ei. Hän on tapettu — tapettu sotakirveellä tai jollakin sentapaisella aseella".
"Mahdotonta!" vastasi seppä. "Hänellä oli nopsat jalat kyllä, eikä hän koko Perth'in kaupungin rikkauksien tähden olisi käteensä turvannut, niin kauan kun pulasta saattoi päästä säärtensä avulla".
"Eipä hän saanutkaan valitsemisen tilaisuutta. Läimäys sattui takaraivoon, se, joka sivalsi, mahtoi olla häntä lyhempi mies, jolla oli huovin sotakirves tai jotain sentapaista aseena, sillä pertuska olisi sattunut ylemmäksi kiireesen. — Mutta siinä hän makaa, kun makaakin, kuoliana, hirvittävä haava päässään, josta aivot irvistävät".
"Sitä en voi käsittää", sanoi Wynd'in Heikki. "Hän kävi minun luonani sydän-yön aikana, morrice-tanssijan vaatteissa, ja näytti juoneelta, vaikkei kuitenkaan aivan ylenmäärin. Hän lorueli minulle siitä, että muka jotkut yölliset pauhaajat olivat häntä ahdistelleet ja vaaraan saattaneet. Mutta voi! tunnettehan tekin sen miehen. Minä luulin sen vaan taas olevan tuommoista tyhjää kerskausta, jommoista hän usein päästi suustansa, kun oli juovuksissa. Ja niin — suokoon armelias Pyhä Neitsyt sen minulle anteeksi, minä annoin hänen mennä kotiin häntä saattamatta, ja siinä tein hänelle armottoman pahan. Pyhä Johannes todistakoon sanani! Olisinhan minä lähtenyt saattamaan vaikka mitä turvatonta olentoa — paljon mielummin siis häntä, jonka kanssa niin usein olen istunut yhdessä pöydässä, juoden yhdestä pullosta. Mutta kelles kaikista ihmisistä voi edes sattua mieleen tehdä pahaa tuolle hupsu-paralle, joka ei tehnyt mitään muuta pahaa, paitsi että laski suustansa joutavia kerskauksia!"
"Heikki, hänellä oli sinun kypärisi, sinun kylterisi, sinun kilpesi — mitenkäs hän net oli saanut?"
"Hän pyysi saadakseen ne lainata siksi yöksi, ja minä olin täällä synkällä mielellä, ja tahdoin päästä hänestä. En ollut viettänyt pyhäpäivää ilolla, enkä tahtonut pitää mitään iloa, tuon meidän välimme rikkoutumisen tähden."
"Pormestari Craigdallie ja kaikki meidän muutkin viisaimmat neuvosmiehemme arvelevat, että se sivallus tarkoittikin sinua, ja että sinun tulee kostaa tämän kaupunkilaisemme surmaa, jonka hän sai sinun sijastas".
Seppä pysyi hetkisen aikaa ääneti. He olivat nyt jo tulleet ulos puutarhasta ja kävelivät syrjäistä katua, jota myöten aikoivat päästä raatihuoneelle, olematta kaikkien joutilaitten silmien sekä joutavien kyselemisten alaisna.
"Sinä olet vaiti, mun poikani, vaikka meillä molemmilla olisi niin paljon puhuttavaa", virkkoi Simo Hanskuri. "Arvelepas sitä, että lesken, Marketta Proudfuten, jos hän nähnee syytä nostaa kannetta jotakuta ihmistä vastaan tuosta hänelle sekä hänen orpolapsilleen tehdystä pahasta, tulee kannattaa kannettansa jonkun hänen puolestaan taistelevan kautta, meidän lakimme sekä tapaimme mukaan. Sillä olipa se murhamies kuka hyvänsä, niin me tuon aatelis-herrojen seuralais-joukkion kyllä hyvin tunnemme, ollaksemme varmat, että epäluulon alaiseksi tuleva mies on vaativa asian ratkaisemista miekalla, pilanteoksi kenties meille, joita he aina haukkuvat porvari-pelkureiksi. Vaan niin kauvan kuin meillä on verta suonissamme, Heikki, me emme sitä haukkumista saa sallia".
"Kylläpä mä näen, mihinkä te tahtoisitte minua työntää, isä," vastasi Heikki alakuloisesti; "ja Pyhä Johannes sen tietää, että minä olen totellut käskyjä taisteluun yhtä mieluisesti kuin sotahevonen torven torahdusta. Mutta arvatkaas vaan, isä, kuinka minä useammat kerrat olen menettänyt Katrin suosion, niin että jo aivan epäilin, voinko sen koskaan enää saada takaisin, siitä että sormeni, niin sanoakseni, ovat liiankin syyhyneet sotaan. Ja nyt juuri ovat meidän riitamme sovitetut, ja toivoni, — jotka vielä tänä aamuna näkyivät olevan kauempana kuin mitä maalliset silmät kannattivat nähdä, ovat tulleet likemmäksi ja muuttuneet kirkkaammiksi kuin koskaan ennen. Pitääkö minun nyt, oman armaani anteeksi-anto-suutelo vielä vereksenä huulillani, ryhtyä johonkuhun uuteen väkivallantekoon, joka, niinkuin te kyllä tiedätte, on hänen mieltään kovasti pahoittava".
"Vaikea on minun neuvoa sinua", virkkoi Simo; "mutta sitä vaan tahtoisin nyt sinulta kysyä — onkos sulla vai ei syytä arvella, että tuota kovaonnista Olivier parkaa on luultu sinuksi?"
"Kylläpä pahoin pelkään niin olleen", sanoi Heikki. "Hänen arveltiin olevan hiukan minunnäköiseni, ja se apina-parka oli oikein harjoittamalla opiskellut minun pään pitoani ja astuntaani, vieläpä lisäksi niitä lauluja, joita minulla on tapana vihellellä; sillä kaikella hän pyysi niin paljon kuin mahdollista enentää kaltaisuuttamme, josta hän niin ylpeili. Onhan mulla vihamiehiä yltäkyllin, niin täällä kaupungissa kuin myös maalla, joiden voi mieli palaa minulle pahaa kepposta tekemään; hänellä, minun tietääkseni, ei ollut yhtään".
"Niin, Heikki, enpä voi muuta sanoa, kuin että tyttäreni mieli kyllä mahtaa käydä pahaksi. Hän on paljon seurustellut Klemetti-isän kanssa, ja saanut päähänsä tuommoisia oppeja rauhasta sekä anteeksi-antamisesta, jotka mielestäni ovat jokseenkin sopimattomat tässä maassa, missä ei laki suojaa meitä, jos ei meissä liene miehiä itseämme itse suojelemaan. Jos päätät käydä tähän taisteluun, niin lupaan tehdä parastani, saadakseni hänet katsomaan asiaa samalta kannalta kuin meidän kaupungin muukin kunnon vaimomäki. Vaan jos päätät jättää asian sikseen — jättää kostamatta surman, joka Olivier'ille on tullut kohtaloksi sinun sijastas — jättää lesken ja orvot ilman mitään hyvitystä puolison ja isän menettämisestä — silloin lupaan etten tuomitse sinua liian kovin, vaan muistan, minulla kumminkaan ei olevan oikeutta moittia sinun kärsivällisyyttäs, koska siihen on syynä rakkaus minun lapseeni. Mutta siinä tapauksessa, Heikki, meidän täytyy muuttaa pois tästä kauniista kaupungistamme, sillä täällä me olisimme vaan ylenkatsottu perhekunta".
Heikki ohkasi syvään ja oli taas ääneti hetkisen aikaa, ennen kun vastasi:
"Parempi kuolema kuin häpeä, vaikken saisikaan koskaan enää astua Katrin silmien eteen. Jos vielä olisi niinkuin eilen, niin olisin mennyt parastakin miekkamiestä vastaan noista kaikista huoveista niin iloisesti kuin ikinä Vapunpäivän tanssiin. Mutta tänäpäivänä, kun Katri juuri melkein on sanonut: 'Heikki, mä rakastan sinua!' — se on vallan kova käsky, Hanskuri vaari. Mutta se on kaikki minun omaa syytäni! Tuota onnetonta Olivieriä! Olisipa minun pitänyt hänelle suoda katokseni suojaksi, koska hän rukoili minua pelkonsa tuskassa. Taikka jos olisin lähtenyt häntä saattamaan, niin olisin estänyt tämän kohtalon taikka myös itsekin tullut siihen osalliseksi. Mutta minä soimasin häntä, pilkkasin häntä, kirosin häntä, vaikka kyllä pyhät miehet tietävät, että ne pahat sanat kaikki vaan tulivat ärtyneen sydämeni kärsimättömyydestä. Minä ajoin hänet ulos ovestani, vaikka tiesin hänen olevan niin tuiki turvattoman, ajoin hänet siihen surmaan, joka kenties oli aiottu minulle. Minun nyt kohta täytyy kostaa häntä, jos en tahdo ikäni pituista häpeää itselleni. Katsokaas, isä — minun sydämeni on sanottu olevan yhtä kovan kuin teräs, jota takoilen — vaan vuodattaako kirkastettu teräs tämmöisiä kyyneleitä? — Häpeä kyllä että minun silmistäni niitä vuotaa!"