"Ei se ole mikään häpeä, minun armas poikani", virkkoi Simo. "Sinä olet vaan yhtä helläsydäminen kuin urhoollinen. Mutta olisi meillä kuitenkin vielä kenties yksi mahdollisuus päästä siitä. Saattais olla ettei onnistuisi keksiä ketään, johon epäluulo voi kiintyä, ja jos ei semmoista löydetä, niin ei taistelusta voi olla puhetta. Kova seikka se kyllä on, kun täytyy toivottaa että tää viaton veri jäisi kostamatta. Mutta jos tään ilkeän murhan tekijä nyt pysyy tietymättömissä tällä hetkellä, niin pelastut sinä kostamisen velvollisuudestas, ja Herra taivaassa on kyllä aikanaan itse täyttävä sen koston".
Näin puhuessaan olivat he nyt saapuneet sille kadun kohdalle, missä raatihuone seisoi. Kun he tulivat ovelle ja tunkivat kansanjoukkojen läpi, joita katu oli melkein täpösten täynnä, näkivät he että siellä seisoi vahtimassa aseellinen porvariparvi sekä noin viisikymmentä peitsimiestä Kinfauns'in herran väestä; sillä ritari Charteris oli yhdessä liittoveljiensä, Gray'tten, Blair'ien, Moncreiffien sekä muitten kanssa, tuonut jommoisenkin ratsuvoiman, joista nämät tässä olivat osa. Perille tultuansa hanskuri ja seppä heti paikalla vietiin siihen saliin, missä kaupungin hallitunmiehet olivat koossa.
Kalvakka leski portill' itkeviJa parkuin oikeutta vaativi.
Bertha.
Perth'in raatihuoneen neuvoittelusalissa oli nyt omituinen näkö tarjona. Synkännäköisessä huoneessa, joka sai hämärän ja sopimattoman valaistuksen kahden erimuotoisen, erikokoisen ikkunan kautta, istui suuren, tammisen pöydän ympärillä joukko miehiä. Perempänä istujat olivat kauppiaita s.o. killanveljeksiä tai puotimiehiä säätynsä mukaisissa, siivoissa puvuissa, joiden yli useimmilla heistä oli "Kaulassaan ijällisess' sodan merkit", nimittäin rautakaulus sekä kanninhihna, josta miekka riippui. Pöydän alimmissa sijoissa istui käsityöläisiä, ammattikuntien vanhimmat eli "dekaanit" tavallisissa arkivaatteissansa, vaikka ne nyt olivat tavallista huolellisemmin siivotut. Heilläkin oli kaikenlaisia varuksia suojanansa. Muutamilla oli "musta jakku", tröijy peitetty pienillä vinoisen neliskulman muotoisilla rautalevyillä, jotka riippuivat rivittäin, yhdestä suipustaan ommeltuna kiinni, ja olivat lujana suojana ruumiille, taipuen kaikkia sen liikuntoja myöten. Monella taas oli härännahkainen kylteri, joka kesti sekä miekansivallukset että myös peitsen pistot, jos ei sivaltaja tai pistäjä ollut tavattoman väkevä. Pöydän alipäässä, koko tuo kirjava ympärillään, istui herra Ludvik Lundin; hän ei ollut mikään soturi, vaan pappi, St. Johanneksen kirkon kirkkoherra; hänellä oli papillinen pukunsa yllään ja läkkiä sekä paperia edessänsä. Hän oli majistraatin sihteerinä ja sai, niinkuin kaikki papit siihen aikaan — heitä sanottiinkin paavin ritareiksi — arvonimityksenDominustahi käännettynä "herra", joka muuten vaan oli maalliselle ritaristolle tuleva.
Neuvopöydän ylipäässä istui korkeammalla istuimella ritari Charteris täysissä, loistaviksi kirkastetuissa teräsvaruksissa; hänen näkönsä oli omituisena vastakohtana noitten ainoasti jolloinkulloin aseisin kutsuttuin porvarein kirjavalle, puoleksi sotaiselle, puoleksi rauhalliselle puvulle. Ylituomarin käytös oli sitä laatua, että se kyllä selvään osoitti likeistä yhteyttä, jonka yhteiset edut olivat saaneet aikaan hänen ja kaupungin sekä raatimiesten välillä; mutta samassa se myös kuitenkin antoi tuntea sen korkeamman arvon, joka tässä kokouksessa, missä hän istui puheenjohtajana, oli tuleva hänelle, aikakauden mielipiteitten mukaan, hänen aatelisen sukuperänsä ja ritariutensa perustuksella. Kaksi knaappia seisoi hänen takanansa; toisella oli kädessänsä ritarin lippu, toisella kilpi, missä näkyi Charteris'in vaakuna, nimittäin väkipuukkoa tai miekkaa pitävä käsi ja sen alla ylpeä allekirjoitus: "Tää on minun oikeuskirjani!" Kauniille hovipojalle oli Kinfauns'in herran miekka uskottu; toisella oli peitsi huostassansa. Kaikki näät ritarin-arvon ulkonaiset merkit olivat nyt sitä tyystemmin mukaan tuodut, siitä syystä kun ritari täällä toimitti kaupungin hallitusmiehen virkaa. Herra Charteris'in omassa personassa näkyi nyt jonkunlainen juhlallinen jäykkyys, joka ei luonnollisesti ollut omainen hänen suoralle, iloiselle mielenlaadulleen.
"Vai tulitte te viimeinkin, Heikki Seppä ja Simo Hanskuri", lausui ylituomari. "Tiedättekö te, että me olemme tässä saaneet odottaa teitä. Jos se toisten vielä tapahtuu, meidän istuessamme tässä paikassa, niin määräämme teille semmoiset sakot, että niiden suorittaminen ei ole tuntuva teistä iloiselta. No, no — ei huoli selitellä. Selityksiä tällä kertaa ei ole vaadittu, ja toisten niistä ei tule apua. Minä saan siis teille antaa tiedoksi, kunnon mestarit, että meidän arvoisa sihteerimme tässä on kaikkia asianhaaroja myöten pöytäkirjaan pannut, mitä nyt teille lyhyesti kerron, että kuulisitte mitä teiltä nyt vaaditaan, Heikki Sepältä erittäin. Meidän naapuri-vainajamme, Olivier Proudfute, löydettiin tän'-aamuna kuoliana Isoltakadulta, juuri Wynd-kadun kulmalta. Hän näkyy saaneen kovan läimäyksen lyhyellä kirveellä, takaapäin ja arvaamattansa, ja tätä hänen surmaansa ei voi sanoa muuksi kuin ilkeäksi, ennalta mietityksi murhaksi. Sen verran rikoksesta. Murhamiestä emme voi vielä muusta kuin asianhaaroista arvata. Arvoisan kirkkoherran herra Ludvik Lundin'in pöytäkirjasta näemme, että useammat hyvämaineiset vieraatmiehet näkivät naapuri-vainajamme, Olivier Proudfuten, vielä myöhään yöllä osallisna Morrice-tanssijain ilopidossa, viimeksi Simo Hanskurin talon edustalla Curfew-kadulla, missä he taas pitivät leikkiänsä. Myöskin on tietty, että hän tässä paikassa erosi muusta joukosta, vähän aikaa puheltuansa Simo Hanskurin kanssa, ja lupasi kumppaleilleen tullaksensa Griffin-ravintolaan, siellä illan iloa loppuun viettämään. — Nyt, Simo, kysyn teiltä, onko tää täysi tosi, sen verran kuin te tiedätte? Ja vielä toiseksi kysyn, mistä te puhelitte keskenänne Olivier Proudfuten kanssa?"
"Herra ylituomari ja jalo-arvoinen herra ritari Charteris", vastasi Simo Hanskuri, "teille niinkuin tälle kunnioitettavalle kokoukselle saan antaa tiedoksi, että mainitun tässä läsnä-olevan sepän ja minun omaisteni välillä oli noussut nurjaa mieltä muutamain Heikki Sepän käytöksestä liikkuvain pahain huhuin tähden. Ja koska sanottu meidän naapuri-parkamme, Olivier Proudfute, myös oli noita huhuja levitellyt, niinkuin semmoinen juoruin juoksuttaminen ylimalkaan olikin hänelle omansa, niin puhelimme me keskenämme pari sanaa siitä seikasta. Ja, sen verran kuin tiedän, oli hänellä, minut jättäessään, aikomus mennä Heikki Sepän luokse. Sillä hän erosi muista Morrice-tanssijoista, luvaten tulla sitten, niinkuin te, jalo herra, jo sanoitte, heidän jälkeensä Griffin-ravintolaan, siellä illan iloa loppuun viettämään. Mutta mitä hän todella lienee tehnyt, sitä en tiedä sanoa, koska en sitten enää ole nähnyt häntä elävänä".
"Siin' on kyllin", sanoi ritari Charteris, "ja se sopiikin aivan yhteen kaiken kanssa, mitä me muuten olemme kuulleet. — Sitten arvokkaat porvarit, me tiedämme että meidän naapuri-parkamme joutui keskelle yöjalkalais- ja maskeraati-joukkoa Isollakadulla. Nämät hänelle häjysti tekivät väkivaltaa, pakoittivat häntä keskellä katua polvilleen lankeemaan ja vasten tahtoansa äärettömiä viinin määriä suuhunsa juomaan, siksi kun hän vihdoin heiltä pääsi pakoon. Tämä väkivalta tehtiin paljastetuin miekoin sekä huikeilla huudoilla ja kirouksilla, niin että se veti useampain ihmisten huomion puoleensa. Muutamat, jotka melusta säikähtyneinä katsahtivat ulos ikkunoistaan, ja samoin myös yks tai kaks sivukulkijaa, jotka vetäytyivät syrjemmäksi pois tulisoihtuin valosta, ettei heitä myös ruvettaisi pahoin pitelemään, näkivät omin silmin, kuinka meidän naapurimme kanssa meneteltiin keskellä kaupunkimme katua. Ja vaikka nuot pauhaajat olivat valepuvuissa, naamus kasvoin peittona, tunnettiin heidän pukimensa kuitenkin selvästi; sillä ne olivat tuommoisia eriskummallisia maskeraatti-vaatteita, jotka olivat tulleet ommelluiksi muutamia viikkoja ennen, ritari Ramornyn käskystä, joka on tallimestari kuninkaallisen korkeuden Rothsayn herttuan, Skotlannin perintöprinssin, palveluksessa".
Puoli-ääninen ohkaus kuului ympäri läsnä-olevaa joukkoa.
"Niin", jatkoi ritari Charteris, "näin on asiain laita — meidän tiedustelemisemme ovat saattaneet surullisiin ja peloittaviin päätöksiin. Mutta samoin kuin ei kukaan ihminen voi olla enemmän murheissaan kuin minä, että ne siihen suuntaan näkyvät viittaavan, samoin ei kukaan ihminen maan päällä voi vähemmän kuin minä niitä pelätä. Asia on semmoinen — useammat käsityöläiset, jotka siinä ovat olleet työssä, vakuuttavat ritari Ramornyn käskemään maskeraatipukuin olleen juuri samannäköisiä kuin niiden miesten puvut, joiden nähtiin Olivier Proudfutea pahoin pitelevän. Ja yksi käsityöläinen, Wingfield sulkamestari, joka näki nuot pauhaajat, silloin kun meidän naapurimme oli heidän käsissänsä, todistaa että heillä oli vöillään ne samat vyöt, päässään ne samat kruunut maalatuista sulkasista, jotka hän itse oli laittanut prinssin tallimestarin käskystä. — Sen perästä kun hän noiden peuhaajain käsistä pääsi, katoaa Olivier tietymättömiin; mutta me voimme todistaa, että naamiojoukko sitten meni ritari Ramornyn majatalolle, mihin heidät päästettiin sisään, sen perästä kun hiukan nimeksi oli vastusteltu. — Vaan käypä kuitenkin semmoinen huhu, Heikki Seppä, että sinä vielä näit onnettoman naapurimme, senkin jälkeen kun hän oli ollut noiden yöjalkalaisten käsissä — mitä perää on siinä huhussa".
"Hän tuli minun kotiini Wynd-kadun varrella", sanoi Heikki, "noin puoli tuntia ennen keski-yötä. Ja minä olin hiukan vastahakoinen häntä sisään päästämään, koska hän oli laskiais-iloa pitänyt, vaan minä olin istunut kotona; sillä sanoohan sananlasku, ett': 'eipä huimapää humala, sovi selvän kumppaliksi'".
"Ja minkälaisessa tilassa hän näytti olevan, silloin kun hänet sisään päästit?" kysyi ylituomari.
"Olipa hän", vastasi seppä, "aivan hengähdyksissä ja jutteli yhä siitä, että oli ollut hengenvaarassa yöllisten peuhaajain käsissä. Mutta minä en siitä juuri paljoa lukua pitänyt, koska hän aina oli ollut pelkurimainen, jäniksensydäminen mies, vaikka kyllä muuten kunnon ihminen, ja siis luulin hänen enemmän puhuvan omia luulottelemisiaan kuin totta. Mutta ikäni kaiken olen nyt katuva sitä kovasti pahaa tekoani, etten lähtenyt häntä saattamaan, niinkuin hän pyysi; ja jos saan elää, aion maksaa messuja hänen sielunsa hyväksi, sen syntini sovitukseksi".
"Kertoiko hän minkälaisia ne olivat olleet, jotka häntä hätyyttivät?" kysyi ylituomari.
"Yöllisiä peuhaajoita maskeraati-puvuissa", vastasi Heikki.
"Ja sanoiko hän pelkäävänsä, että kotimatkalla taas voisi joutua heidän käsiinsä?" kysyi taas ritari Charteris.
"Hän nimen-omaan ilmoitti pelkonsa väijyvistä vihollisista, jota minä kuitenkin joutavaksi loruksi ajelin, koska en saattanut kadulla ketään keksiä".
"Eikö hän siis saanut sinulta minkäänlaista apua?" jatkoi ylituomari.
"Saipa, kun saikin, jalo-arvoinen herra", vastasi seppä. "Hän vaihtoi Morrice-tanssijan pukunsa minun kypäriini, härännahkaiseen kylteriini sekä kilpeeni, jotka hänellä, niin kuulin, vielä olivat, kun hän löydettiin. Ja minulla on kotona hänen Morrice-lakkinsa tiukuineen, ynnä myös tröijy sekä muut siihen pukuun kuuluvat kapineet. Hän olisi tuonut takaisin sota-asuni ja noutanut pois omat maskeraati-vaatteensa, jos pyhätmiehet niin olisivat sallineet".
"Et siis sitten nähnyt häntä sen enempää?
"En koskaan, jalo-arvoinen herra".
"Vielä yksi sana", virkkoi ylituomari. "Onkos sinulla mitään syytä luulla, että Olivier Proudfutelle osaksi tullut surmasivallus oikeastaan oli jollekulle toiselle miehelle aiottu".
"Kyllä on", sanoi seppä. "Mutta se ei ole varma, ja taitais olla vaarallista puhua se ilmi, koska se vaan on paljasta luuloa".
"Puhu se vaan ilmi, minä vaadin sen porvarivalasi nojalla. — Kenelle luulet sen sivalluksen oikeastaan olleen aiotun?"
"Jos minun täytyy se sanoa", virkkoi Heikki, "niin luulen että Olivier Proudfutelle tuli osaksi oikeastaan minulle aiottu surma. Minä luulen niin vielä enemmän siitä syystä, kun Olivier sanoi aikovansa matkia minun astuntaanikin samoin kuin oli lainannut pukuni".
"Oletko vihollisuudessa jonkun kanssa, että sinulle semmoinen luulo on tullut päähän?" kysyi ritari Charteris.
"Häpeä ja synti se on, mutta täytyneehän kuitenkin tunnustaa, että minä olen vihollisuudessa sekä Vuoriston että Alankomaan kanssa, Englantilaisen kuin Skotlantilaisen, Perth'in läänin ja Angus'in läänin kanssa. Vaan Olivier-paralla en luulisi olleen vihamiehiä edes juuri munasta tulleissa kananpojissa. — Voi! sitä paremmin hän olikin tämmöiseen äkilliseen poislähtöön valmis!"
"Kuules, seppä", sanoi ylituomari, "vastaa nyt minulle aivan suoraan — onko sinulla mitään vihollisuutta ritari Ramornyn väen kanssa?"
"On maar', jalo-arvoinen herra, on kun onkin. Yleisesti nyt kuuluu, että se käsi, joka Valentinin päivän aamulla löydettiin Curfew-kadulta, oli tuon Mustan Oventin'in oma, joka muutamia päiviä sitten lähetettiin Tay-joen poikki Fifen lääniin. Ja minä sen käden laskin poikki väkipuukkoni sivalluksella. Ja koska tuo Musta Oventin oli ritari Ramornyn kamaripalvelija ja erittäin uskottu mies, niin arvattavasti on vihollisuutta minun sekä hänen herransa väen välissä".
"Se on kyllä luultava asia, seppä", sanoi ritari Charteris. — "Ja nyt hyvät veljet ja viisaat raatimiehet, on kaksi mahdollisuutta, jotka kuitenkin molemmat yhtäänne vetävät. Kenties tuo naamiojoukko, joka otti kiinni naapuri-vainajamme ja piteli häntä niin pahoin, että hänen ruumiissaan vieläkin näkyy siitä hiukan jälkiä, sitten jälleen tapasi vankinsa, joka oli kotiinmenossa, ja nyt viimein pahan menettelemisensä päätteeksi häneltä hengenkin otti. Puhuipa hän itsekin Heikki Sepälle pelkonsa siitä. Jos näin on todella käynyt, niin yksi tai useammat ritari Ramornyn väestä ovat siihen murhaan syypäät. Mutta minä luulisin pikemmin että yksi tai kaksi noista yöllisistä peuhaajoista oli jäänyt jäljelle tai myös, kenties muutettuaan vaatteita, palanneet takaisin. Näille miehille olisi Olivier Proudfute omassa personassaan ainoasti ollut pilanteon esine; mutta koska hän oli puettu Heikki Sepän asuun ja, niinkuin aikoi, matki Heikki Sepän tapoja, herätti hän heidän katkeran vihansa. Ja nähdessään hänet yksin, olivat he ryhtyneet tähän heidän mielestään varmaan ja vaarattomaan keinoon, päästäksensä miehestä, jota vihollisensa, niinkuin kaikki ihmiset tietävät, pitävät niin vaarallisena. Ja tämäkin päätös siis vie siihen että syypää kuuluu ritari Ramornyn väkeen. Mitäs te siitä arvelette, hyvät miehet? Eikö meillä ole aihetta syyttää heitä tästä rikoksesta?"
Raatimiehet kuiskasivat hetkisen aikaa keskenään ja sitten antoivat vastauksensa pormestari Craigdallien kautta. — "Jalo herra ritari, meidän korkea-arvoinen ylituomarimme! Me yhdymme kokonaan siihen, mitä te viisaudessanne olette puhuneet tästä hämärästä verityöstä. Samoin myös myönnämme oikeaksi teidän terävä-älyisen päätelmänne, joka, jälkiä myöten mennen, näyttää ritari Ramornyn kumppalit ja palvelijat syypäiksi meidän naapuri-vainajaamme vastaan tehtyyn ilkityöhön, oli se sitten häntä kohdannut hänen omassa personassaan ja olennossaan taikkapa väärin luultuna täksi meidän uljaaksi porvariksemme, Wynd'in Heikiksi. Mutta ritari Ramorny sekä omasta puolestaan että myös prinssin tallimestarina pitää paljon palvelijoita; ja koska syytöksemme epäilemättä sysätään takaisin kieltämisellä, niin kysyisimme, miten siinä tapauksessa teemme? — Se on kyllä totta, että jos laki sallisi meidän pistää tulta mainitun herran huoneen nurkkiin ja miekalla teloittaa kaikki sen sisällä-olevat, niin tuo vanha sananlasku: 'nopea neuvo, paras neuvo', tässä kenties sopisi; sillä ilkeämpää Jumalan pilkkaajain, miehenmurhaajain ja naisenviettelijäin pesää ei löydy missään kuin Ramornyn katoksen alla. Mutta pelkäänpä että tää tämmöinen summittainen rangaistus tuskin saisi kannatusta laista; eikä taas toiselta puolen yksikään puustavi kaikista täällä kuulluista todistuksista anna aihetta syyttää tätä rikosta yhden tai useampain erityisten henkilöjen päälle".
Ennenkuin ylituomari tähän kerkesi vastata, nousi majistraatin sihteeri, pyyhkäisi arvokasta partaansa ja pyysi lupaa puhuakseen, joka hänelle myönnettiinkin kohta.
"Veljet", lausui hän, "isiemme aikana yhtähyvin kuin tänä nykyisenä on Jumala, kun vaan on osattu häneltä oikealla ajalla tiedustella, ollut niin armollinen ja saattanut ilmi syyllisten rikokset sekä liian hätäisesti syyn alle vedettyin viattomuuden. Meidän kuninkaamme Robert on, jos vaan ei häijyt neuvon-antajat väliin sekaannu ja hänen hyvää tahtoansa väärään päin vedä, niin oikeutta harrastava ja laupias hallitsija kuin suinkin paraskin meidän ajantietojemme pitkässä jaksossa mainittu — anokaamme siis häneltä, meidän kauniin kaupunkimme ja ylimalkaan Skotlannin yhteisen kansan nimessä, että hän sallisi meidän esi-isiemme tavalla pyytää valistusta tämän ilkityön hämäryyteen. Anokaamme koetustapaari-tuomionkautta, joka usein sallittiin kuninkaamme esi-isäin hallitessa, on hyväksytty monessa paavin bullassa sekä kirkonkokousten päätöksessä, ja sitä aikanaan ovat käyttäneet suuri keisari Kaarle Suuri Franskassa, kuningas Arthur Britanniassa sekä Gregorius Suuri ja mahtava Achaius tässä meidän maassa."
"Olen minäkin kuullut tuosta paari-tuomiosta, herra Lundin", virkkoi ylituomari, "ja tiedän että meidän kauniin kaupunkimme etuuskirjat sen meille suovat. Mutta oppini vanhojen lakien suhteen on hiukan puuttuvainen, jonka vuoksi pyytäisin teitä meille sen laatua tarkemmin selittämään".
"Anokaamme kuninkaalta", virkkoi Lundin, "jos te minun neuvoni tahdotte kuulla, että meidän murhatun naapurimme ruumis vietäisiin St. Johanneksen tuomiokirkkoon, missä asian mukaan tulisi messuja luettavaksi joissa rukoilisimme hänen sielullensa autuutta ja tuon häijyn murhan ilmisaattamista. Sillä välin pyydämme kuninkaalta sen käskyn, että ritari Ramorny antaisi luettelon kaikista palvelijoistaan, jotka ovat olleet Perth'issä yöllä Laskiais-Tiistain ja tään Tuhka-Keskiviikon välillä, ja että hän velvoitettaisiin edestuomaan ne kaikki määrättynä päivänä ja tuntina. Ne tulisivat sitten St. Johanneksen tuomiokirkossa nimeltään kutsuttaviksi ja saisivat yksi kerrassaan astua meidän murhatun naapurimme paarin ohitse; ja tulisi jokaisen heistä säätynsä tavalla rukoilla Jumalaa sekä hänen pyhiä miehiänsä todistajikseen, että hän on tähän murhaan viaton, niin neuvolla kuin teolla. Ja silloin — uskokaa minua, sillä se on käynyt toteen monessa monituisessa tilaisuudessa — kun murhaaja sillä rukouksella koettaa peittää syytänsä, niin on kuollut ruumis vastahakoisuudesta sitä kättä vastaan, joka hänestä hengen erotti, heräävä jonkunlaiseen puolinaiseen elämään, ja surmahaavoista on taas veri virtaava, vaikka se jo on ollut kauan jähmetyksissä suonissa. Taikka oikeammin puhuen, Jumala tahtoo näin, jollakulla salaisella, meille käsittämättömällä vaikutuksella, tuoda meille ilmi sen häijyn pahantekijän, joka on Luojansa kuvan rikkonut".
"Olen mä kuulut puhuttavan siitä laista", sanoi ylituomari, "ja Brucen aikana se on tullut käytetyksi. Tämä onkin varsin sopiva tilaisuus, tällä salamielisellä tiedustuskeinolla pyytää saada ilmi totuutta, jota ei millään tavallisella keinolla voi saada; sillä yleiseen kanteesen ritari Ramornyn väkeä vastaan vastattaisiin vaan yleisellä kieltämisellä. Mutta vielä pitää minun kysyä herra Lundin'ilta, meidän kunnian-arvoiselta majistraatin-sihteeriltämme, kuinka me saisimme syyllisen estetyksi sillä välin poiskarkaamasta?"
"Porvarein pitää tarkasti vahtia valleilla, laskusiltain pitää olla ylösvedettynä ja porttien rautaristikkojen alaslaskettuna päivänlaskusta päivännousuun asti, ja lukuisien vartijajoukkojen pitää kulkea pitkin katuja koko yö. Tämän vahtimisen vaivan porvarit kyllä mielellään ottavat päälleen, saadaksensa naapurinsa murhaajan paon varmaan estetyksi".
Tähän ehdoitukseen muut neuvoittelumiehet kaikki ilmoittivat suostumuksensa sanoilla, merkeillä tahi silmäinluonnillaan.
"Mutta", kysyi ylituomari, "mitäs sitten, jos joku tuosta epäluulon-alaisesta väestä ei suostu käymään koetusta paarituomiolla?"
"Hän saattaa vaatia toista koetusta kahdentaistelun kautta", vastasi arvokas sihteeri, "säädyltä yhden-arvoisen miehen kanssa. Sillä kanteen-alaisella pitää olla valta, kun näin jätetään asia itse Jumalan tuomion alle, valita millä valan tuomion-lajilla hän tahtoo tulla koetetuksi. Mutta jos hän ei kumpaankaan tahdo käydä, niin on hän julistettava syylliseksi ja sen mukaan rangaistava".
Neuvoittelu-kokouksen viisaat miehet yksimielisesti suostuivat majistraatin sihteerin sekä ylituomarin ehdoitukseen, ja päättivät juhlallisesti mennä kuninkaalta anomaan, että, heidän etuuskirjassaan suodun oikeuden mukaan, heidän kaupunkilaisensa murha-asia tutkittaisiin yllämainitulla tavalla.[29] Mutta ennenkuin kokous hajosi, katsoi pormestari Craigdallie sopivaksi kysyä, kuka määrättäisiin Marketta Proudfuten sekä hänen molempain lastensa puolesta taistelemaan.
"Siitä ei tarvitse pitkää keskustelua", sanoi ritari Charteris, "olemmehan me miehiä, ja käymme miekka vyöllä, joka miekka olisi poikki katkaistava sen miehen pään yli, joka ei sitä ottaisi vetääkseen ulos tupesta murhatun naapurimme lesken ja orpoin puolesta ja hänen surmansa miehuulliseksi kostoksi. Jos ritari Ramorny itse suuttuu meidän tutkimuksestamme, niin olen minä, Patrik Charteris, Kinfauns'in herra, taisteleva häntä vastaan henkiin ja veriin, niin kauan kuin mies ynnä ratsu pysyy pystyssä, ja peitsi sekä miekka ei katkea. Mutta siinä tapauksessa että taisteluunvaatija olisi aatelitonta säätyä, niin olen varma että Marketta Proudfute saa puolustajakseen valita vaikka kenenkä Perth'in urhoollisimmista porvareista — ja häväistystä ijäksi olisi meidän kaunihille kaupungillemme, jos se, johon lesken vaali sattuis, olisi niin ilkeä pelkuri ja petturi, ja kieltäytyisi pois! Käskekää Marketta Proudfute sisään, että hän saa valita".
Heikki Sepällä, tätä kuullessaan, oli se surullinen vakuutus mielessänsä, että leski-paran vaali oli hänet kohtaava. Näin oli siis hänen äsköinen sopunsa kaunoisen Katrin kanssa jälleen rikkoutuva tämän uuden tappelun kautta, jota ei hänen käynyt millään kunniallisella tavalla välttäminen ja josta hän muussa tapauksessa olisikin ollut suuresti iloinen, koska siinä hänelle oli tarjona loistava tilaisuus tehdä urhotöitä koko hovin ja kaupungin nähden. Hän näet tiesi, että Katri, Klemetti-isän opetuslapsena, katsoi tuomiota taistelun kautta pikemmin Jumalan pilkaksi kuin asian heittämiseksi Jumalan huostaan, ja että Hanskurin tyttären mielestä ei se ollut järjellinen keino, kun ihmisen viattomuus tai syyllisyys tehtiin riippuvaksi suuremmasta kädenvoimasta tai miekastelutaidosta. Seppä siis pahoin pelkäsi morsiamensa omituisia mielipiteitä siinä asiassa, jotka olivat paljon valistuneemmat sillä aikakaudella ylimalkaan tavallisia.
Sill'-aikaa kun nuot ristinriitaiset tunteet hänen sydäntänsä ahdistivat, astui murhatun miehen leski sisään, peitettynä paksulla murheharsikolla; häntä seurasi tai talutteli viis, kuus arvokasta, samalla, surua osoittavalla tavalla puettua vaimoa. Yksi näistä seuralaisista kantoi pikkuista lasta, Olivier raukan viimeistä rakkaudenpanttia. Toinen talutti toista, noin kaksi vuotta tahi sillä paikoin vanhaa, astunnassaan vielä horjuskelevaa pienokaista, joka kummastuksella ja pelolla katseli, milloin noita mustia vaatteita, jotka sen päälle oli laitettu, milloin tätä suurta kokousta tässä.
Kaikki läsnä-olijat nousivat surujoukon sisääntullessa, ja tervehtivät heitä syvimmillä surkuttelevaisuudella. Marketta, vaikka hupsun Olivier-paran vaimo, vastasi tähän tervehdykseen arvokkaisuudella, jonka kenties murheen ankaruus hänelle antoi. Ritari Charteris nyt astui esiin; hän tarttui leski-paran käteen sillä kohteliaisuudella, jota ritari oli velvollinen osoittamaan vaimopuolelle, suojelija sorretulle, pahantekoa kärsineelle leskelle, ja selitti lyhyesti, millä keinoin kaupunki oli päättänyt pyytää kostoa Marketan miehen surmasta.
Hän tiedusteli nyt hellyydellä ja lempeydellä, jotka eivät olleet ylimalkaan hänessä tavalliset, oliko vaimo-parka selvälleen ymmärtänyt hänen sanansa, ja lausui sitten ääneensä läsnä-olijoille: "Hyvät Perth'in kaupungin porvarit, vapaasyntyiset killanveljekset ja ammattikuntain jäsenet, huomatkaa kaikki mitä tässä nyt tulee tehtäväksi, sillä se ala koskee teidän oikeuksianne ja etuuksianne. Tässä seisoo Marketta Proudfute; hän tahtoo pyytää laillista kostoa miehensä surmasta, joka on tullut ilkeällä tavalla murhatuksi — niin leski väittää — ritari Juhana Ramornyn käden kautta, ja tätä kannettansa hän tahtoo näyttää toteen taikka paarituomiolla taikka myös miehen voimalla, senvuoksi minä, Patrik Charteris, miekkavyöllinen ritari ja vapaasukuinen aatelismies, tarjoan taistelemaan hänen puolestaan, puolustaen hänen oikeata asiataan, niin kauan kuin mies ja ratsu vaan pysyy pystyssä — jos nimittäin joku minun säätyläiseni nostaa kintaani maasta. Mitäs sanot, Marketta Proudfute, tahdotko ottaa minut taistelijaksi puolestasi?"
Leski vastasi sulkeuneella äänellä: "En minä jalompaa voisi toivoakaan".
Ritari Charteria sitten otti leskeä käteen, suuteli häntä otsaan, niinkuin tämmöisessä tilaisuudessa tavalliset menot vaativat, ja lausui juhlallisesti: "Niin auttakoon minua Jumala ja St. Johannes hädässäni, kuin minä vannon täyttää velvollisuuteni sinun puolustajanas ritarillisesti, uskollisesti ja miehuullisesti. Ja nyt, Marketta, valitse tämän kauniin kaupunkimme porvareista, läsnä- tai poissa-olevista, oman mielesi mukaan yksi mies, jolle tahdot puolustuksesi uskoa, jos se, johonka kantees sattunee, nähdään olevan minua alhaisempi säädyltänsä".
Kaikkein silmät kääntyivät Heikki Sepän puoleen, jonka yleinen ääni jo oli ennalta merkinnyt kaikin puolin soveliaimmaksi taistelijaksi tässä tilaisuudessa. Eikä leski odottanutkaan tuota yleistä silmäin viittausta. Kohta kun ritari Charteris oli puhunut, meni hän poikki permannon sinne, missä aseseppä seisoi pöydän alipäässä säätyläistensä joukossa. Marketta otti häntä käteen —
"Heikki Seppä", lausui hän, "kunnon porvari ja ammattimies, minun — minun" —
"Mieheni", arveli hän sanoa mutta se sana juuttuikin raukan kurkkuun; hänen täytyi sanoa sanottavansa toisella tavalla.
"Poismennyt rakasti ja kunnioitti sinua yli kaikkein muiden miesten; oikeus ja kohtuus on siis, että sinä menet taisteluun hänen leskensä ja orpoinsa puolesta".
Jos vielä olisi ennen ollut Heikille mahdollista — joka siihen aikaan ei ollutkaan — jollakin lailla kieltäytyä tai väistyä pois tästä luottamusvirasta, mihin häntä kaikki ihmiset näkyivät määräävän, niin sulki tämä lesken puhe häneltä kaiken pakotien; käsky taivahasta ei olisi häneen tehnyt syvempää vaikutusta kuin tää onnettoman Marketan rukous. Lesken viittaus vainajan ystävyyteen liikutti seppää sydämen perimmäistä pohjukkaa myöten. Niin kauan kun Olivier vielä eli, oli tosin tuossa hänen ylenmääräisessä mieltymyksessään Heikkiin, jolla oli niin peräti toisenlainen luonne, jotakin hupsumaista ja naurattavaa. Mutta kaikki se oli nyt unohdettu; Heikki totteli nyt vaan sydämensä luonnollista lämpimyyttä ja muisti vaan että Olivier oli ollut hänen ainainen seurakumppalinsa ja ystävänsä — että Proudfute oli häntä rakastanut ja kunnioittanut niin paljon kuin hupsu-raukan sydämessä voi olla niitä tunteita ketään kohtaan — ja kaiken päälliseksi, että vainaja, niinkuin oli suuri syy luulla, oli tullut Heikille itselleen oikeastaan aiotun surman uhriksi.
Iloisuudella, joka hänelle vielä minuutin aikaa ennen tuskin olisi ollut mahdollinen ja joka näkyi hänen sydämessään palavaa synkkää mielihyvää osoittavan, painoi siis seppä huulensa onnettoman Marketan kylmään otsaan ja vastasi:
"Minä, Heikki Seppä, asuva Perth'in kaupungissa Wynd-kadulla, rehellinen ja uskollinen mies, vapaana syntynyt, suostun tulemaan tään Marketta lesken sekä hänen orpoinsa puolustajaksi ja lupaan heidän puolestansa taistella henkiin ja veriin ketä hyvänsä minun säätyistäni miestä vastaan, niin kauan kuin rinnassani on henkeä. Niin totta auttakoon minua Jumala ja Pyhä Johannes!"
Läsnä-olevien rinnasta pääsi puoleksi hillitty huudahdus, joka osoitti kuinka hartaat he olivat tälle asialle ja kuinka lujasti he nyt sen menestykseen luottivat.
Ritari Charteris tuosta ryhtyi toimiin, saadaksensa kuninkaalta lupaa jatkamaan tutkimista Olivier Proudfuten murhan suhteen ensiksi paarituomiolla ja sitten, jos niin tulisi tarvis, kahdentaistelulla. Sen jälkeen kun kaupunkilaisten neuvoittelukokous oli loppunut, pyysi hän saadakseen kahden kesken puhutella kuningasta ja toimitti silloin asian. Robert, jonka mieli kävi kovin pahaksi, kun hän tästä uudesta väkivallasta kuuli, käski ritari Charteris'ia asian-omaisten kanssa seuraavana aamuna kohta messun jälkeen takaisin tulemaan, jolloin saisivat kuulla mitä kuningas valtioneuvostensa kanssa oli päättänyt. Sillä välillä lähetettiin yksi kuninkaan käskyläinen marskin kartanoon, ritari Ramornyn väen luetteloa läpikatsomaan, sekä käskemään, että sen herran kaikin väkineen piti, kovan rangaistuksen uhalla, pysyä Perth'issä, siksi kun saisivat kuninkaalta toisen käskyn.
Jumalan nimeen taistelua vartenVarusta tanner — siellä taistelkoot,Ja suokoon Herra voiton syyttömälle!
Henrit IV Toinen osa.
Ennestään jo meille tutussa neuvoittelusalissa Dominikolaisten palatsintapaisessa luostarissa istui Robert kuningas veljensä Albanyn herttuan kanssa, joka teeskellyllä ankaralla hurskaudellaan sekä todellisella taitavalla viekkaudellaan oli saanut käsiinsä niin suuren vallan tuon heikon hallitsijan yli. Luonnollistahan olikin, että mies, jolla harvoin oli tilaisuus nähdä asiat niiden todellisessa muodossa ja laadussa, katseli niitä semmoisiksi, jommoisiksi hänen rohkea ja kavala veljensä, väärin käyttäen läheisen sukulaisuutensa voimaa, niitä kuvaeli.
Yhäti huolissaan hairateille eksyneen, onnettoman poikansa puolesta pyysi par'aikaa kuningas vakuutella Albanyn herttualle, että Rothsayn herttua ei suinkaan voinut olla syypää lakintekijän kuolemaan, josta asiasta tehdyn alkututkimuksen ritari Charteris oli tuonut hallitsijansa katseltavaksi.
"Se on onneton asia, Robert veikkoseni", sanoi kuningas, "erittäin onneton tapaus; siitä voi nyt kohta meidänkin maassamme nousta riitaa ja sotaa aatelin ja aatelittomain säätyin välillä, samoin kuin jo on monessa muussa kaukaisemmassa maassa. Yksi seikka siinä vaan minua ilahduttaa — se nimittäin, että ritari Ramorny jo oli saanut eron Rothsayn herttuan palveluksesta. Ei siis käy sanominen, että hän tai se hänen miehistään, joka sen verityön on tehnyt — jos he todella lienevät siihen syypäät — on saanut kehoitusta tai yllytystä vehkeesensä minun poika-raukaltani. Voimmehan me, veliseni, sinä ja minä, todistaa, kuinka kuuliaisesti hän minun kehoituksestani suostui siihen, että Ramorny tuon Curfew-kadulla tapahtuneen yömelun tähden tulisi erotetuksi hänen palveluksestaan".
"Kyllä minä muistan hänen niin tehneen", virkkoi Albanyn herttua, "ja toivon vaan hartaasti, että ystävyys prinssin sekä Ramornyn välillä ei ole tullut uudistetuksi, sen perästä kun hän oli suostuvinaan teidän käskyynne, kuninkaallinen majesteetti".
"Oli suostuvinansa? — ystävyys uudistettu?" kysyi kuningas. "Mitä nuot sanat merkitsevät, veli? Lupasihan Taavetti minulle, jos vaan tuo onneton seikka Curfew-kadulla tulisi sikseen jäämään ja unohduksiin peitetyksi, luopua Ramornysta, jonka neuvot voivat häntä semmoisiin vallattomuuksiin houkuttaa, ja hän sanoi tyytyvänsä siihen, että me tuomitsisimme Ramornyn pois hovista tahi johonkuhun muuhun mielestämme sopivaan rangaistukseen. — Ethän toki nyt voi epäillä hänen silloin olleen totisen lupauksissaan ja nyt olevan rehellisen sanansa pitämisessä? Etkö muista, että sinä hovista pois-lähettämisen sijaan ehdoitit rangaistukseksi tuntuvaa sakkoa, joka otettaisiin Ramornyn tiluksista Fifen läänissä, ja että prinssi arveli lähettämisen pois hovista paremmaksi sekä Ramornylle että myös hänelle itselleen?"
"Kyllä senkin aivan hyvin muistan, kuninkaallinen veljeni. Enkä olisi, totta puhuen, uskonutkaan Ramornylla olevan niin suuren vallan prinssin ylitse, sen perästä kun tämä hänen neuvoinsa kautta oli niin suureen vaaraan joutunut; mutta minun kuninkaallinen veljenpoikani itse, niinkuin te, armollinen kuningas, juuri huomautitte, tunnusti, että hän, niin kauan kuin Ramornyn sallittaisiin pysyä hovissa, ei voisi vapautua hänen valtansa alta. Silloin kaduin, että hovista poislähettämisen sijaan olin sakkoja ehdoittanut. Mutta se aika on ollut ja mennyt, ja uutta pahaa on nyt taas tapahtunut, josta voi nousta suuria vaaroja teille, kuninkaallinen majesteetti, samoin kuin myös teidän kruununperillisellenne ja koko valtakunnalle".
"Mitä tarkoitat, Robert?" kysyi arkamainen kuningas. "Minä rukoilen sinua vanhempiemme haudan kautta — ja Brucen, meidän ikimuistettavan esi-isämme sielun kautta, veljeni! Kerro minulle, mikä vaara uhkaa minun poikaani ja minun valtakuntaani?"
Kuninkaan silmät, ylivuotamaisillaan kyyneleistä, ja koko hänen kasvonsa, vapisten pelosta, olivat värähtämättä käännetyt veljen puoleen, joka näkyi jonkun aikaa mietiskelevän, ennen kun vastasi.
"Armollinen herra, vaara on tätä laatua. Te luulette, että prinssillä ei ollut mitään osaa tässä väkivallan teossa Perth'in kaupungin porvareita vastaan — tuon lakintekijä-rahjuksen murhassa, josta he nyt kiljuvat ja kirkuvat, aivan kuin kalakaijat, kun vallattoman poikanulikan nuoli kaataa maahan jonkun heidän meluavasta parvestaan".
"Heidänkin henkensä, Robert", sanoi kuningas, "on kallis-arvoinen heille sekä heidän omaisilleen".
"Niin on, armollinen herra kuningas, ja osaavatpa he sen meillekin tehdä sangen kalliiksi, ennenkun pääsemme sovintoon noiden roistoin kanssa mitättömimmästäkin verenvuodatuksesta. — Mutta, niinkuin sanoin, te, kuninkaallinen majesteetti, ette usko prinssillä olleen mitään osaa tässä viimeksi tapahtuneessa murhassa — enkä minä aiokaan koettaa heikontaa teidän uskoanne siinä arkaluontoisessa kohdassa, vaan pyydän vakautua samaan uskoon kuin te. Mitä te ajattelette on minunkin ajatukseni ojennusnuorana. Albanyn herttualla Robertilla ei ole koskaan toinen mieli kuin Robertilla, avaran Skotlannin kuninkaalla".
"Kiitoksia, kiitoksia!" sanoi kuningas, tarttuen veljensä käteen. "Tiesinhän voivani luottaa siihen, että sinä rakkaudesta oikein selittäisit ajattelemattoman Rothsay-paran tekoja, vaikka hän niin usein tekee semmoista, mitä helposti voi väärin selittää, että tuskin ansaitsisikaan sinun rakkauttasi".
Albanyn sydän oli niin järkähtämättömän luja ja kova, että hän saattoi vastata veljensä kädenpuristukseen, vaikka hänellä samassa oli mielessä juurineen temmata pois tuon pehmeä-sydämisen, lempeän vanhuksen toivot.
"Mutta voi!" jatkoi Albanyn herttua huokauksella, "tuo raaka, taipumaton Kinfauns'in ritari ja hänen pauhaava porvarilaumansa eivät katso asiaa samoilla silmillä kuin me. He rohkenevat väittää, että Rothsayn herttua ilokumppaleineen, jotka kuljeksivat pitkin katuja maskeraattipuvussa ja humalassa, ottaen kiinni miehiä sekä naisia, ja pakoittaen heitä tanssimaan sekä äärettömiä viinimääriä nielemään, ynnä tehden kaikellaisia muita hullutuksia, joita on tarpeetonta luetella, ovat tuota vainajata pahoin pidelleet. Ja sen lisäksi porvarit väittävät, että koko se joukko sitten meni ritari Ramornyn asunnolle, johon se väkisen mursi viettääkseen iloansa siellä loppuun. Täten on prinssi antanut tukevaa syytä siihen luuloon, että Ramornyn ero hänen palveluksestaan oli vaan annettu nimeksi ja ihmisten silmäin lumoomiseksi. Ja näin he päättävät, että jo sinä yönä ritari Ramorny taikka hänen väkensä jotain pahaa teki, niin on täysi syy uskoa Rothsayn herttuan olleen siinä osallisna, jos ei koko seikka lienekään tapahtunut hänen käskystään"
"Albany, se on kauheata!" parkui kuningas. "Tahtovatko he syyttää minun poikaani murhasta; tahtovatko he väittää, minun Taavettini tahranneen kättänsä Skotlantilaisella verellä, vaikkei hänellä ollut mitään syytä kostoon eikä muuten hyötyä siitä? — Ei, ei, — he eivät toki voi keksiä näin ilmisiä valheita, sillä ovathan ne kovin silmään-pistäviä, että niitä kukaan voisi uskoa".
"Älkää pahaksi panko, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua; "mutta sanovatpa he syyn tuohon kahakkaan Curfew-kadulla sekä sen seurauksiin koskeneen likemmältä prinssiä itseään kuin Ramornyä. Sillä ei kukaan luule, sitä väheimmin uskoo, että tuo sievä seikkailu tarkoitti ritari Ramornyn huvitusta".
"Sinä saatat minut hulluksi, Robert!" sanoi kuningas.
"Jo minä vaikenen", vastasi veli; "minä vaan puhuin ilmi tyhmät ajatukseni teidän kuninkaallisen käskynne mukaan".
"Tarkoitukses on hyvä, kyllähän sen tiedän", sanoi kuningas; "mutta eikö se olisi veljellisempää tekoa, jos, sen sijaan, että näin raatelet sydäntäni välttämättömäin pahain näyttämisellä, neuvoisit minulle jonkun pääsökeinon niistä?"
"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas — mutta ainoa pääsötie tästä on vaikea ja vähemmin hauska, ja siksi on tarpeellista että te, kuninkaallinen majesteetti, ensin näette kuinka välttämätön se on, ennen kuin edes kuulette sitä mainittavan. Haavalääkärin ensin tulee todistaa sairaalle, kuinka tuiki mätä rikkounut jäsen on, ennen kuin hän mainitsee poisleikkaamista, vaikka olisikin se ainoa mahdollinen pelastuskeino".
Kuningas, nämät sanat kuullessaan, yltyi suurempaan pelkoon ja vihastukseen, kuin mitä hänen veljensä oli luullutkaan hänessä mahdolliseksi.
"Rikkounut ja mätä jäsen! Poisleikkaus ainoa mahdollinen pelastuskeino! — Nämät ovat hämäriä sanoja, herra Albanyn herttua! — Jos niillä tarkoitat meidän poikaamme, Rothsayn herttuaa, niin todista ne todeksi joka puustavi — muuten saat ne katkerasti katua."
"Te käsitätte sanani kovin puustavin mukaan, kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Albanyn herttua. "En minä prinssistä puhunutkaan noin sopimattomilla sanoilla; sillä, sen tietää Jumala, hän on minun sydämelleni rakkaampi hellästi rakastetun veljenipoikana, kuin jos hän olisi mun omani. Mutta puheeni tarkoitti sitä, että olisi välttämätön erottaa hänet maailman turhuuksista ja hullutuksista, joita pyhät miehet mainitsevat mätäjäsenien nimellä ja jotka semmoisina ovat meistä poisleikattavat ja poisviskattavat, koska ne estävät edistymistämme paremmissa asioissa".
"Nyt ymmärrän — sinä tahtoisit että tuo Ramorny, jota arvellaan poikani hulluin mielijohteitten toimeenpanijaksi, kätkettäisiin kauas pois hovista", virkkoi kuningas, jonka sydämen-ahdistus nyt oli helpoittunut, "siksi kun näät onnettomat vallattomuudet ovat unohtuneet ja alamaisemme jälleen ovat ruvenneet poikaamme lempeämmillä, luottavaisemmilla silmillä katselemaan".
"Se olisi hyvä neuvo, armollinen herra kuningas; mutta minun neuvoni menisi hiukan — juuri hiukkasen edemmäksi. Minä neuvoisin, että prinssi itse vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista".
"Mitä, Albany! pitäiskö minun erota lapsestani, esikoisestani, silmieni terästä ja — vaikka hän on niin vallaton — sydämeni ilosta! — Voi Robert! sitä en voi — enkä myös tahdo!"
"Se oli vaan ehdoitus, armollinen herra kuningas — ymmärränhän minä kuinka kipeältä semmoinen menetys on tuntuva isän sydämessä, sillä olenhan isä minäkin". Ja hän antoi päänsä vaipua alas, olevinaan toivottomassa tuskassa.
"En voi elää ilman hänettä, Albany. Ja kun arvelen, että minun sanani, joilla aina on voima häneen, niin kauan kun hän on minua likellä, vaikka ne joskus unohtuvat minun poissa-ollessani, sinun neuvosi kautta jäisi aivan vaikuttamattomaksi, mihinkä kaikkiin vaaroihin hän sitten ajattelemattomuudessaan joutuisi? Minä en saisi koskaan untakaan hänen poissa-ollessaan — olisin vaan aina kuulevinani hänen kuolonhuokauksensa joka tuulenhenkäyksessä. Ja sinäkin, veljeni, vaikka paremmin osaat salata sydämesi tunteita, olisit melkein yhtä paljon huolissas".
Näin puhui tää herkkä-uskoinen kuningas, joka tahtoi lepyttää veljeänsä ja pettää itseään, sillä että uskoi olevaksi rakkautta sedän ja veljenpojan välillä, josta todenteolla ei ollut jälkeäkään.
"Teidän isänsydämenne on kovin hetas huolestumaan, armollinen kuningas", sanoi Albanyn herttua. "En tarkoittanutkaan, että prinssi jätettäisiin oman hurjan mielivaltansa nojaan. Minä tarkoitin, että hän vähän aikaa pidettäisiin sopivan peräänkatsannon alla — että hän uskottaisiin jonkun yksvakaisen holhoojan huostaan, jonka tulisi vastata sekä hänen turvallisuudestaan että käytöksestään, niinkuin kasvattajan kasvatistansa ainakin".
"Mitä! Kasvattaja? Rothsayn herttuan ijällä?" huudahti kuningas. "Hän on jo kaksi vuotta yli sen ajan, johon meidän lakimme mukaan ala-ikäisyys loppuu".
"Meitä viisaammat Romalaiset", sanoi Albanyn herttua, "antoivat ala-ikäisyyden kestää neljä vuotta kauemmin kuin me; ja ylimalkaan pitäisi holhouksen-alaisuuden kestää siksi, kun se ei enään ole tarpeellinen, ja aika olisi määrättävä eri luonteitten mukaan. Otetaan esimerkiksi nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, jonka sanotaan tässä nyt puheen-alaisessa asiassa ruvenneen Ramornyn kannattajaksi — hän on vasta viistoista vuotta vanha, mutta hänellä on syviä intohimoja ja luja tahto niinkuin kolmenkymmenenvuotisella aikamiehellä. Minun kuninkaallinen veljenpoikani sitä vastaan, vaikka hänellä sekä älyn että sydämen puolesta on paljon jalommat ja miellyttävämmät avut, osoittaa kolmenkolmatta-vuotiaana sangen usein poikasen vallattomuutta, jommoista kohtaan ankara kuri on ystävällisyyttä. — Ja älkää siitä, kuninkaallinen veljeni, kovin huolestuko, älkääkä suuttuko veljellenne senvuoksi että hän totta puhuu — paraathan hedelmät ovat hitaimmat kypsymään, ja paraat hevoset ovat ne, joista on ollut tallirengillä enin vaivaa niitä sota- tai kilparatsuiksi opetellessa".
Herttua tähän pysähtyi; hän antoi Robert kuninkaan kaksi, kolme minuuttia keskeyttämättä mietiskellä mietteitänsä, ja sitten jatkoi vilkkaammalla äänellä:
"Mutta älkää antako tämän seikan liian painaa mieltänne, jalo veljeni; kenties tää riita-asia saadaankin sovitetuksi ilman mitään enempää taistelemisetta tai vastuksetta. Leski on köyhä, sillä hänen miehensä, jos sillä olikin työtä kyllin, kulutti paljon rahaa turhiin asioihin. Hän saadaan siis kenties rahalla leppymään ja lepyttäjäiset voimme ottaa Ramornyn omaisuudesta".
"Ei, ne me suoritamme itse", sanoi Robert kuningas, halukkaasti tarttuen kiinni tähän toivoon, saada tuo hänelle vastahakoinen keskustelu tällä rauhallisella keinolla loppumaan. "Ramornyn tulevaisuuden toivot muutenkin ovat lopussa, sen kautta että hän lähetetään pois hovista ja menettää virkansa prinssin seurakumppalina; ei olisi jalosti tehty, jos kaatunutta miestä vielä alemmaksi sysättäisiin. — Mutta tässähän tuleekin jo meidän sihteerimme, abotti, ilmoittamaan että neuvoittelun hetki lähenee. — Hyvää huomenta, arvokas isä!"
"Benedicite, kuninkaallinen majesteetti", vastasi abotti.
"Kas nyt, hyvä isä", jatkoi kuningas, "voimme kohta, odottamatta Rothsayn herttuata, jonka suostumusta meidän päätöksiimme me itse takaamme, ryhtyä valtakuntamme asioihin. Mitä sanomia Douglas'ilta?"
"Hän on saapunut Tantallon'in linnaan, armollinen kuningas, ja on lähettänyt sanansaattajan ilmoittamaan, että vaikka March'in kreivi itse vielä vaan istuu äkäisissä mietteissään Dunbar'in linnassa, hänen ystävänsä ja vassallinsa jo alkavat kokoutua leiriin liki Coldham'ia. Siellä heidän arvellaan aikovan odottaa suuren Englantilais-armeijan tuloa, jota Hotspur sekä ritari Ralph Percy par'-aikaa kokoilevat rajalle".
"Ne ovat ikäviä sanomia", virkkoi kuningas, "ja suokoon Jumala Dunbar'in Yrjölle sen anteeksi!" — Samassa prinssi astui sisään ja kuningas kääntyi hänen puoleensa. "Haa! oletko sinäkin viimein tullut — enpä nähnyt sinua aamukirkossa".
"Mä olin laiska tän'-aamuna", vastasi prinssi, "silla yhä olin kuumeessa ja levoton".
"Sinua hurjaa poikaa!" sanoi kuningas. "Jos et olisi ollut kovin levoton Laskiais-iltana, et olisi ollut kuumeessa Tuhka-keskiviikon aamuna".
"Älkää minun tähteni keskeyttäkö rukouksianne, kuninkaallinen isäni", virkkoi prinssi huolettomasti. "Te par'aikaa rukoilitte Jumalaa jonkun puolesta — se oli varmaan joku vihollinen, sillä niillehän teidän rukouksenne useimmin tulevat eduksi".
"Käy istumaan ja ole vaiti, sinä veitikka!" sanoi isä, jonka silmä samassa mieli-hyvällä ihasteli rakkaan pojan kauniita kasvoja ja siroa vartaloa. Rothsayn herttua veti tyynyn isänsä jalkain juureen ja heitti itsensä huolettomasti istumaan sen päälle. Kuningas jatkoi:
"Minä juuri ilmoitin mielipahani siitä, että March'in kreivi, joka vast'ikään oli lähtenyt täältä, saatuaan minulta lujan lupauksen kaikkien niiden asiain oikaisemisesta, joissa hän valittaa itselleen vääryyttä tapahtuneen, nyt on voinut ruveta Northumberilaisten kanssa salavehkeisiin omaa isänmaatansa vastaan. — Olisko mahdollista, että hän voisi epäillä tahtoani täyttää lupaustani?"
"Kyllä minä hänen puolestaan vastaan: ei", sanoi prinssi; "March'in kreivi ei suinkaan ole epäillyt teidän sanaanne, herra kuningas. Mutta kyllä mar' hänessä on voinut nousta epäilys siitä, tokko teidän oppineet neuvon-antajanne antanevat teille tilaisuutta sitä pitämään".
Robert Kolmas oli suuresti ottanut omakseen sen pelkurin tavan, ettei ollut kuulevinaan sanoja, jotka hänenkin mielestään vaativat jotakin mielipahan osoitusta. Hän jatkoi siis puhettansa, poikansa sanoja huomioon ottamatta. Mutta salaa enensivät nämä sanat hänen sydämessään yhä enemmän nousevaa suuttumusta Rothsayn herttuaa vastaan.
"Hyvä kumminkin, että Douglas on siellä rajamailla", virkkoi kuningas."Hänen rintansa, samoin kuin hänen esi-isiensäkin, on aina ollutSkotlannin parhaana suojelusmuurina".
"Sittenpä olemme hukassa, jos hän nyt kääntyy selin viholliseen", tokaisi parantumaton pilkkakirves, Rothsayn herttua.
"Uskallatko sinä soimata kreivin miehuutta?" vastasi kuningas kovasti suuttuneena.
"Ei kukaan ihminen uskalla epäillä kreivin miehuutta", vastasi Rothsayn herttua, "se on yhtä vankka kuin hänen ylpeytensäkin; — mutta tottahan saa hiukan epäillä, että hänellä aina on onni puolellansa".
"St. Anterus auttakoon, Taavetti!" huudahti isä; "oletpa sinä aivan kuin huuhkaja — jokainen sana sinun suustasi ennustaa riitaa ja turmiota".
"Kyllä minä jo vaikenen, isä", vastasi nuorukainen.
"Ja mitä kuuluu tuosta Vuoriston rauhattomuudesta?" kysyi kuningas, kääntyen abotin puoleen.
"Se on, toivon ma, muuttunut suotuisalle kannalle", vastasi munkki. "Tuli, joka uhkasi polttaa koko maan, on luultavasti sammuva noin neljän-, viidenkymmenen maanmoukan veriin. Sillä molemmat suuret liittokunnat ovat juhlallisella sovinnolla siihen suostuneet, että heidän riitansa tulee ratkaistavaksi taistelulla, niillä aseilla, jotka te, armollinen kuningas, suvainnette määrätä, teidän kuninkaallisten silmienne edessä ja siinä paikassa, jonka te valitsette, ensin tulevana Maaliskuun 30 päivänä, joka on Palmusunnuntai. Taistelijain luku kumpaisellakin puolella on rajoitettu kolmeksikymmeneksi, ja taistelu jatkettava viimeiseen mieheen asti. Sillä he pyytävät hartaasti ja anovat nöyrästi teiltä, kuninkaallinen majesteetti, että te isällisessä rakkaudessanne suostuisitte siksi päivää luopumaan teille tulevasta kuninkaallisesta oikeudestanne saada lakkauttaa tappelu sauvan viskaamisella alas tantereelle tai 'seis'-huudolla — ja että näin taistelu saataisiin taistella viimeiseen loppuun saakka".
"Noita julmia metsäläisiä"; huudahti kuningas. "Tahtoisivatko he poistaa paraan, jaloimman kuninkaallisen oikeutemme, sen että meillä on valta lakkauttaa tappeluja ja huutaa 'seis' verenvuodatukselle? — Tahtovatko he tehdä tyhjäksi ainoan syyn, joka voisi saattaa minut sinne tulemaan ja heidän teurastustyötänsä katselemaan? — Tahtovatko he tapella pikemmin Vuoristonsa susien kuin ihmisten tavalla?"
"Armollinen herra kuningas", virkkoi Albanyn herttua, "Crawford'in kreivi ja minä olemme olleet niin rohkeat ja, teidän mieltänne kuulustamatta suostuneet tuohon ehtoon, jonka myöntämiseen me katsoimme olevan paljon ja pakoittavia syitä".
"Mitä! Crawford'in kreivikö!" sanoi kuningas. "Onpa hän minun mielestäni hiukan nuori neuvon-antaja näin tärkeässä asiassa".
"Hän on", vastasi Albanyn herttua, "vaikka tosin nuori, jo niin suuressa arvossa Vuorelais-naapureissansa, etten juuri olisi saanut paljoa toimeen ilman hänen apuansa ja voimaansa".
"Kuulepas se, Rothsay-poikaseni!" lausui kuningas moittivaisesti kruununperilliselleen.
"Minä surkuttelen Crawford'in kreiviä", vastasi prinssi. "Hän on liian aikaiseen kadottanut isänsä, jonka neuvot olisivat olleet vielä paremmin paikallaan nykyisessä tilassa".
Kuningas loi Albanyn herttuaan katseen, joka ilmoitti hänen iloansa tässä prinssin vastauksessa ilmautuvasta lapsenrakkaudesta.
Vaan Albanyn sydäntä ei se ollenkaan liikuttanut. "Noiden vuorelaisten kuolema", jatkoi hän, "on tälle Skotlannin valtakunnalle hyödyksi, ei se että he saisivat elää; siksi Crawford'in kreivi ja minä katsoimme suotavimmaksi, että aiottu tappelu tulisi olemaan perinjuurinen hävitystappelu".
"Jos Crawford'in kreivi jo nyt parrattomana poikana neuvoo semmoista valtioviisautta", sanoi prinssi, "kylläpä mar' hänestä tulee aika armias hallintomies, kun kymmenen, kakstoista vuotta on kerjinnyt kulua! Hyi tuommoista, jonka sydän jo on kivenkova, ennen kun leuvassa on untuvaa! Parempi olis, jos hän tyytyisi kukkojen tappeluttamiseen Laskiaispäivänä, kuin että hän nyt on hankkeissa, saadakseen ihmisiä toinen toisiaan raatelemaan Palmusunnuntaina, aivan kuin olisi hänellä johdettavana walesilainen kahdentaistelu, jossa molempien puolten täytyy kuolla".
"Rothsayn herttua on oikeassa, veljeni", virkkoi kuningas. "En minä olisi kristitty kuningas, jos siinä kohdassa myöten-antaisin. En voi suostua siihen että minun silmieni edessä ihmiset tappelevat, siksi kun ovat jok'-ainoa hakatut maahan niinkuin karja teurastushuoneessa. Minua inhottaisi sitä nähdessä, ja valvojansauva putoisi kädestäni alas tanterelle jo siitäkin syystä, että inhossani en sitä jaksaisi pitää kourassani".
"Sen putoomista ei kukaan huomaisi", sanoi Albanyn herttua. "Minä pyytäisin saada huomauttaa teille, armollinen kuningas, että te tässä vaan luopuisitte semmoisesta kuninkaallisesta oikeudesta, joka, jos sitä harjoitatte, ei tuottaisi teille mitään kunniaa, sillä käskyänne ei toteltaisi. Jos te viskaatte sauvan alas tanterelle, silloin kun tappelu on tulisimmallaan ja noiden miesten veri hurjimmassa kuohussa, niin ei siitä pidettäisi enempää lukua, kuin jos varpunen pudottaa olkikorren, jota oli pesäänsä viemässä, tappelevan susilauman keskelle. Ei mikään muu heitä saa erilleen, paitsi jos ei ole enää ketään raadeltavaa jäljellä, ja parempihan on että he saavat surmansa toinen toisensa kautta, kuin niiden soturein kädestä, jotka teidän käskystänne, kuninkaallinen majesteetti, ovat koettavat heitä erottaa. Väkinäinen rauhanteon yritys selitettäisiin paitsi sitä sillä tavoin, että heidät muka oli kavaluudella tänne paulaan houkutettu. Molemmat puolueet liittäytyisivät meitä vastustamaan, mieshukka tulisi yhtä suureksi, ja kaikki meidän toivomme vastaisetta rauhasta raukeaisivat aivan mitättömiksi".
"Puheessasi on liiankin paljon perää, Robert veljeni", vastasi taipuisa kuningas. "Vähän auttaisi tosiaan minun käskyni, jos en sitä saa täytetyksi. Ja vaikka minä kovaksi onneksi saan sitä muutenkin tehdä joka päivä, niin olisi tarpeeton näyttää kuninkaan voimattomuutta noin julkisesti, kaikkein, tuota taittelua katselemaan kokouneitten kansanjoukkoin silmien edessä. Tehkööt nuot julmurit siis veristä työtänsä loppuun asti ja teloittakoot toinen toisensa viimeiseen saakka. En huoli yrittää kieltää, mitä en kuitenkaan saa estetyksi tapahtumasta. — Jumala varjelkoon tätä meidän isänmaa-raukkaamme! Minä lähden nyt rukous-kammiooni, maani puolelta kumminkin rukoilemaan, koska minun ei ole sallittu auttaa sitä kädelläni eikä päälläni. Abotti isä, olkaa niin hyvä ja tuetkaa minua käsivarrellanne".
"Ei, hyvä veljeni", sanoi Albany, "älkää panko pahaksi, jos muistutan, että meidän ensiksi vielä tulee kuulla tuota Perth'in porvarien sekä Ramornyn välistä asiaa, joka koskee erään porvarin murhaa — —"
"Se on tosi, se on tosi!" virkkoi kuningas, jälleen laskien itsensä tuolilleen — "vielä enemmän väkivaltaa — vielä enemmän tappelua! — Voi Skotlanti, Skotlanti! Jos urhollisimpain poikiesi sydänveret voisivat höystyttää sinun laihan maaperäsi, mikä maa koko maailmassa voittaisi sun viljavuudessa! Milloinka on valkoinen karva nähtävänä jonkun Skotlannin miehen parrassa, paitsi jos hän on vaivainen niinkuin kuninkaasi, jolle kykenemöttömyytensä on suojaksi murhasta, ja jonka näin on sallittu katsella noita verenvuodatuksia, joita hän ei voi estää? — Tulkoot he vaan sisään — älkää heitä viivytelkö! Heillä on kiire tappamaan — he kadehtivat toisiltaan joka-ikistä hengenvetoa Luojansa raittiista, siunatusta ilmasta. Taistelun ja surman paha henki on riivannut koko tään kansan!"
Näin tää lempeä hallitsija laski itsensä takaisin tuolilleen hänessä harvoin nähtävällä närkästyksellä ja suuttumuksella. Samassa avattiin ovi salin alipäässä, ja käytävästä sen takana, missä nähtiin joukon aseellisia Brandaneja seisovan kahdessa rivissä, läheni Olivier-paran leski, jota ritari Charteris talutti yhtä suurella kunnioituksella kuin jos Marketta olisi ollut rouva korkeinta sukua. Heidän jälkeensä astui kaksi arvokasta vaimoa, kahden raatimiehen puolisot, aivan mustiin puettuna; toinen kantoi pienempää lasta, toinen talutti suurempaa. Sitten tuli Heikki Seppä pyhävaatteissaan, suruharsikko olkavyönä kylterinsä päällä. Viimeiseksi astuivat pormestari Craigdallie sekä yksi raatimies, hekin merkittynä samallaisilla surun merkeillä.
Hyvän kuninkaan silmänräpäyksen-aikuinen tulistus asettui samassa kun hän näki surevan lesken vaaleat kasvot sekä nuot viattomat pienokaiset, jotka eivät vielä ollenkaan voineet arvata kuinka paljon he olivat kadottaneet. Ja kun ritari Charteris oli auttanut Marketta Proudfuten alas polvilleen laskeutumaan, yhä edelleen pitäen häntä kädestä ja itsekin laskeutuen toiselle polvellensa, kysyi Robert kuningas laupiaalla äänellä leskeltä, mikä oli hänen nimensä ja asiansa. Marketta ei vastannut selvälleen; hän vaan mutisi jotakin, katsahtain taluttajansa puoleen.
"Puhukaa te tään vaimo-paran puolesta, ritari Charteris", sanoi kuningas, "ja selittäkää meille, miksi hän on tullut puheillemme".
"Koska sallitte mun puhua, kuninkaallinen majesteetti", vastasi ritari Charteris, nousten seisaalleen, "niin tämä vaimo ja nämät orpo-raukat tässä valittavat teille, että ritari Juhana Ramorny tai joku hänen väestään on tappanut lesken mies-vainajan, Olivier Proudfuten, vapaanmiehen ja Perth'in kaupungin porvarin, meidän kaupunkimme kadulla Laskiais-tiistain iltana tai Tuhka-keskiviikon aamuna".
"Vaimo", virkkoi nyt kuningas hyvin laupiaalla äänellä, "sinä kuulut lempeään sukupuoleen ja murhees kautta olisi sinun pitänyt oppia vielä armahtelevaisemmaksi; sillä oman kovan onnemme kauttahan meidän pitäisi tulla — niinkuin luullakseni välttämättömästi tulemmekin — leppeiksi toisia kohtaan. Onhan sinun puolisos vaan mennyt samaa tietä, jota meidän jokaisen täytyy astua".
"Muistakaa toki, armollinen herra kuningas", vastasi leski, "että hänelle tämä tie oli kovin lyhyt ja verinen".
"Kyllä sen myönnän, että häntä vastaan ilkeä teko tehtiin. Mutta koska en ole voinut suojella häntä, niinkuin, sen tunnustan, olisi ollut minun kuninkaallinen velvollisuuteni, niin tahdon syyni sovitetukseksi ottaa elättääkseni sinua orpolapsinesi yhtä hyvin tai paremminkin, kuin miehesi aikanaan teitä elätti; sen ehdon panen vaan, että peruutat tämän kanteesi etkä tule syyksi vielä toisiin miestappoihin. Huomaa että sulla nyt on valittavana toisella puolella anteeksianto ja varallisuus, toisella kosto ja puute".
"Se on totta, kuninkaallinen majesteetti, että me olemme köyhät", vastasi leski järkähtämättömästi, "mutta ennen minä lapsineni lähden metsään noukkimaan elatustani metsän-eläväin tavalla, kuin suostun saamaan ruokani mieheni veren hinnalla. Minä vaadin, että sallitte minun todistaa kanteeni taistelemisella tämän puolustajani kautta, niin totta kuin olette miekkavyöllinen ritari ja kruunupää kuningas".
"Kylläpä mää arvasin että näin kävisi!" virkkoi kuningas hiljaa Albanyn herttualle, "täällä Skotlannissa ensisanat, jotka lapsi sammaltelee, ja viimeiset, jotka kuolemaa tekevä harmaaparta kuiskaa, ovat: taistelua — verta — kostoa! — Ei maksa vaivaa puhua siitä sen enempää. Käskekää kanteenalaiset sisään".
Ritari Ramorny astui nyt sisään. Hänellä oli yllään pitkä turkkiviitta, jommoisia silloin korkeasukuiset herrat pitivät, milloin eivät olleet sotavaruksissaan. Tämän viitan laskujen peitossa riippui hänen haavoitettu käsivartensa punaisen silkkinauhan nojassa, ja vasemmalla kädellään tukesi hän itseään nuorukaiseen, jonka otsalla, vaikka hän tuskin vielä oli lapsuuden ajan taaksensa jättänyt, jo näkyi ennen-aikuisen miettimisen ja himon kyntäviä syviä ryppyjä. Tää oli se kuuluisa nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, joka myöhemmin sai liikanimen tiikerikreivi, ja hallitsi avarata, viljavaa Strathmoren laaksoa Keskiajan tyrannin koko rajattomalla vallalla sekä leppymättömällä julmuudella. Kaksi, kolme muuta herraa, jotka olivat kreivin tai itse Ramornyn ystäviä, oli vielä lisäksi tullut tänne, ikäänkuin jälkimmäiselle kannatukseksi tässä tilaisuudessa. Kanne tuotiin nyt vielä kerran esiin, ja siihen vastasi kanteen-alainen jyrkällä kieltämisellä. Päällekantajat nyt puolestaan tarjousivat todistamaan sanojansa paarituomiolla.
"En minä ole velvollinen", vastasi ritari Ramorny, "sen tuomion alaiseksi käymään, koska entinen herrani, prinssi, voi todistaa, että minä olin kotona, makaamassa vuoteen omana, pahasti sairaana, samalla ajalla, jolla tää ylituomari raatimiehineen täällä väittää minun olleen tekemässä tekoa, mihin minulla ei ollut vähintäkään halua eikä kiusausta. Minua ei siis voi oikeudella ja kohtuudella pitää epäluulon-alaisena."
"Minä voin todistaa," sanoi prinssi, "että näin ritari Ramornyn ja puhuin hänen kanssaan muutamista minun palvelijoitani koskevista asioista, juuri sinä samana yönä, jona tää murha tapahtui. Siitä tiedän että hän oli sairaana, eikä siis omassa personassaan ole voinut tehdä tätä puheen-alaista ilkityötä. Mutta en minä tiedä mitään hänen palvelijoittensa tekemisistä, enkä tahdo taata, ettei joku heistä voisi olla syypä heidän päällensä nyt kannettuun rikokseen."
Tämän puheen alussa oli Ramorny katsonut ympärilleen uhka-ylpeydellä, joka kuitenkin suuresti masentui prinssin loppulauseesta. "Suuri kiitos, kuninkaallinen herttua," virkkoi hän katkeralla hymyllä, "tästä teidän varovaisesta ja rajoitetusta todistuksestanne minun puolestani. Kylläpä se oli viisas mies, joka kirjoitti: 'Älkää ruhtinaisin luottako!'"
"Jos ei teillä ole muuta viattomuutenne todistusta, ritari Ramorny", virkkoi kuningas, "niin emme voi, mitä teidän väkeenne tulee, kieltää tältä onnettomaksi tulleelta leskeltä ja hänen orpolapsiltansa, jotka teidän päällenne kantavat, lupaa saada tutkia asiaa paarituomiolla, jos ei joku teidän miehistänne katsone paremmaksi vetää asiaa kahdentaistelu-tuomion ratkaistavaksi. Te itse omassa personassanne olette kuitenkin prinssin todistuksen kautta vapautettu kanteesta."
"Armollinen kuningas", vastasi Ramorny, "minä voin ta'ata minun palvelijoittenikin syyttömyyden".
"Juuri niinpä munkki tai nainen puhuisi", virkkoi ritari Charteris. "Mutta ritarin tavoin mä kysyn: tahdotkos sinä, ritari Juhana Ramorny, kahdentaistelulla minun kanssani todistaa väkesi syyttömäksi?"
"Perth'in kaupungin ylituomari tuskin olisi kerjinnyt mainitakaan sanaa 'taistelu'", sanoi Ramorny, "niin minä jo olisin siihen suostunut. Mutta tällä nykyisellä hetkellä en kykene peistä kädessä pitämään."
"Siitä olen iloinen, älkää pahaksi panko, ritari Ramorny", sanoi kuningas; "vähemmin tulee näin verenvuodatusta. Teidän pitää siis tuoda kaikki palvelijanne esiin, niin monta kuin vaan on teidän hovimestarinne kirjoissa. Näiden pitää tulla St. Johanneksen kirkkoon, puhdistamaan itseänsä tästä kanteesta kaikkein asian-omaisten läsnä-ollessa. Pitäkää vaaria, että he tulevat sinne joka-ikinen mies puolipäivän messun aikana, muuten teidän kunnianne siitä saisi pahan tahran."
"Kyllä he tulevat joka mies," vastasi Ramorny. Syvään kumarrettuansa kuninkaalle, kääntyi hän sitten nuoren Rothsayn herttuan puoleen, kumarsi hänellekin syvään ja sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut kuulla: "Jalostipa te olettekin käyttäneet itseänne minua kohtaan, korkea herra! — Yksi ainoa sana teidän suustanne olisi tehnyt lopun tästä pulasta, vaan te ette sitä tahtoneet puhua!"
"Niin totta kuin elän," kuiskasi prinssi, "minä menin äärimmäiselle rajalle asti, mihin totuus ja omatunto minun sallivat mennä. Etpä suinkaan toki liene toivonut, että minä puolestasi keksisin valheita? — Ja olenpa hämärissä muistoissani siitä yöstä näkevinäni lihamiehen kaltaisen roiston, sotakirves kädessä, juuri semmoisen, joka on saattanut sen yöllisen teon tehdä. — Haa, sattuiko se kirves naulaan, herra ritari?"
Ramorny ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois yhtä äkisti, kuin jos joku samassa olisi hänen haavoitettuun käsitynkkäänsä koskettanut. Hän meni nyt kotiinsa Crawford'in kreivin kanssa, jolle hänen, vaikka hänen mielensä kaikkeen muuhun pikemmin kuin juominkeihin olisi ollut taipuvainen, täytyi pitää komeat pidot, jonkunlaiseksi kiitollisuuden osoitukseksi siltä nuorelta aatelisherralta saadusta kannatuksesta.