Minulla on aina se tunne, ikäänkuin olisivat nämä kahdeksan päivää Umbriassa olleet nuoruuteni kruunu ja kaunis iltarusko. Joka päivä pääsi minussa pulppuamaan uusia lähteitä, ja katselin valoisaan, juhlivaan kevätluontoon kuin jumalan lempeisiin silmiin.
Umbriassa kuljin kunnioittaen Fransiskuksen, "Jumalan soittoniekan" askeleissa; Florensissa nautin jälleen alituisesti mielikuvitukseen heräävästä viidennentoistavuosisadan elämästä. Olinhan jo kotona kirjoittanut satiireja nykyisen elämämme eri muodoista. Mutta Florensissa vasta tunsin ensikerran oikein elävästi nykyaikaisen kultuurin naurettavaisuuden. Siellä valtasi minut ensikerran se aavistus, että tulisin olemaan yhteiskunnassamme aina vieraana, ja siellä heräsi minussa ensikerran toivomus päästä elämään ulkopuolella tätä yhteiskuntaa ja jos mahdollista, etelässä. Täällä saatoin seurustella ihmisten kanssa, täällä ilahdutti minua joka askeleella elämän vapaa luonnollisuus, jota jalosti ja hienonsi klassillisen kultuurin ja historian perintömuisto.
Iloisesti ja onnellisesti kuluivat meiltä nuo ihanat viikot; Rikhardia en ollut koskaan nähnyt niin haaveilevan ihastuneena. Ylimielisinä ja iloisina tyhjensimme me nautinnon ja kauneuden maljan. Kuljeskelimme syrjäisissä, kuumissa kukkulakylissä, hieroimme tuttavuutta ravintolan isäntien, munkkien, maalaistyttöjen ja tyytyväisten kyläpappien kanssa, kuuntelimme lapsellisia serenaadeja, ruokimme ruskeita, ihania lapsia leivällä ja hedelmillä ja näimme aurinkoisilta kukkuloilta Toskanan kevään kukoistuksessa ja kaukana Ligurian meren siintävät laineet. Ja meitä molempia elähytti voimakas tunne siitä, että kuljimme kohti suuren onnemme arvoista, rikasta, uutta elämää. Työ, taistelu, nautinto ja maine olivat niin varmoina kädessämme, että jo edeltäpäin onnemme päivistä iloitsimme. Läheinen eronhetkikin tuntui keveältä ja sivumenevältä, sillä tiesimmehän varmemmin kuin koskaan ennen olevamme tarpeellisia toinen toisellemme ja varmoja toisistamme elämänijäksi.
* * * * *
Siinä kertomus nuoruudestani. Sitä ajatellessani tuntuu minusta, ikäänkuin olisi se ollut lyhyt kuin kesäyö. Hiukan musiikkia, hiukan henkevyyttä, hiukan rakkautta, hiukan turhuutta — mutta kaunista, rikasta ja väriloistokasta kuin Eleusiin juhlat.
Ja sammui äkkiä ja köyhänä kuin kynttilä tuulessa.
Zürichissä jätin Rikhardin hyvästi. Kaksi eri kertaa tuli hän vielä rautatievaunusta minua suutelemaan, ja nyökytti ikkunasta sydämellisesti päätään.
Kaksi viikkoa myöhemmin hukkui hän uidessaan erääseen naurettavan pieneen Etelä-Saksan jokeen. En kerinnyt häntä enempää nähdä, en ollut hautajaisissa saapuvilla, kuulin kaikki vasta pari päivää myöhemmin, kun hän jo arkussaan maassa makasi. Kotona kammiossani makasin pitkänäni lattialla, kiroten jumalaa ja elämää kauheilla, halpamaisilla häväistyssanoilla, itkien ja raivoten. En ollut siihen saakka koskaan ajatellut, että ainoa varma säästöni näiltä vuosilta oli ystävyyssuhteeni. Sekin oli nyt loppunut.
Kauan en sietänyt olla kaupungissa, jossa päivittäin muistot heräsivät sydämessäni ja ryöstivät minulta elämänhalun. Tuli mitä tahansa — yhtä minulle; sieluni ydin oli sairas ja minä inhosin kaikkea elämää. Yhteen aikaan oli tuskin luultavaa, että rikkiraastettu olemukseni jälleen pääsisi kohonemaan ja uusin purjein kiitämään kohden miehuuden vuosien onnea. Tuntui jumalan tahdolta, että olin antanut puhtaalle ja iloiselle ystävyydelle parhaan osan olemuksestani. Kuten kaksi kevyttä ruuhta olimme rinnakkain kiitäneet eteenpäin, ja Rikhardin purressa oli juuri se monipuolisuus, keveys, onnellisuus, rakastettavuus, josta silmäni eli, johon luotin ja jonka uskoin tempaavan minutkin mukaansa ihaniin päämääriin. Lyhyellä hätähuudolla upposi hän ja ilman peräsintä ajelehdin nyt minä äkkiä pimentyneellä ulapalla.
Minun olisi pitänyt kestää tuo kova koettelemus, kohottaa katseeni tähtiä kohden ja uudella vauhdilla ryhtyä taistelemaan elämänkruunusta, taistelemaan ja harhailemaan. Olin uskonut ystävyyteen, naisenrakkauteen, nuoruuteen. Kun nyt niistä toinen toisensa jälkeen oli minut jättänyt, niin miksi en uskonut jumalaan ja antautunut hänen voimakkaan kätensä johdettavaksi? Mutta minä olin alati vaan penseä ja ynseä kuten lapsi sekä odottelin yhä vaan sitä oikeata elämää, että se myrskyten karkaisi kimppuuni, tekisi minusta ymmärtäväisen ja kypsyneen sekä veisi minut kotkan siivin kohti todellista onnea.
Mutta viisas ja säästäväinen elämä vaikeni visusti ja antoi ajelehtia. Se ei lähettänyt tielleni myrskyjä eikä tähtiä, vaan odotti, kunnes minusta taas oli tullut pieni ja kärsivällinen, ja kunnes uhkamielisyyteni oli murtunut. Se antoi minun vaan näytellä ylpeyden ja paremman tiedon narripeliä, ei ollut siitä tietääkseenkään ja odotti, kunnes karkuun juossut lapsi taas löytäisi äitinsä.
Nyt alkaa se ajanjakso elämässäni, joka on melkoisesti vilkkaampi ja kirjavampi kuin tähän saakka kulunut osa, ja joka kyllä kelpaisi aiheeksi vaikka johonkin muotiromaaniin. Minun olisi siis kertominen siitä, kuinka minut valittiin erääseen saksalaiseen sanomalehden toimittajaksi. Miten silloin soin kynälleni ja pahalle suulleni liian paljon vapautta ja miten minua siitä syystä moitittiin ja mestaroitiin. Mitenkä sitten jouduin juopon kirjoihin ja lopuksi myrkyllisten riitojen perästä, annoin lähettää itseni Parisiin kirjeenvaihtajaksi. Ja miten vihdoin elin mustalaiselämää tuossa kirotussa pesässä, ajelehdin tuuliajolla ja poltin väkevää tupakkaa monella eri alalla.
En tee sitä pelkuruudesta, jos näytänkin tällä kohdalla pitkää nenää niille arvoisille lukijoilleni, jotka mahdollisesti sikamaisuuksia rakastavat, ja sivuutan tämän lyhyen ajanjakson ilman muuta. Tunnustan eksyneeni harhatieltä toiselle, nähneeni kaikellaista saastaisuutta ja itsekin siinä saastuneeni. Mieltymys mustalaiselämän romantiikkaan on minusta sittemmin haihtunut ja teidän täytyy sallia minun pysytellä puhtaan ja hyvän rajoissa, jota myöskin elämässäni oli, sekä pitää tuota kadotettua aikaa menneenä ja päättyneenä.
Parisi erittäinkin oli minusta inhoittava: Ei mitään muuta kuin taidetta, politiikkaa, kirjallisuutta, ilotyttölorua, ei mitään muuta kuin taiteilijoita, kirjailijoita, politikoitsijoita ja huonoja naisia. Taiteilijat olivat yhtä turhamaisia ja tunkeilevaisia kuin politikotkin, kirjailijat vielä turhamaisempia ja tunkeilevampia, ja turhamaisimmat ja tunkeilevimmat olivat naiset.
Eräänä iltana istuin yksikseni mietiskellen, pitikö minun jättää ainoastaan Parisi, vaan samallako myös koko elämä yleensä. Siinä mietteissäni kävin ensikerran pitkästä kotvasta läpi koko elämäni ja tulin siihen lopputulokseen, etten paljoa sen heittämisestä kadottaisi.
Mutta silloin kirkastui muistissani jälleen eräs aikoja sitten mennyt ja unohdettu päivä — aikainen kesäinen aamu kotona tuolla vuorien keskellä, näin itseni polvistuneena erään vuoteen ääressä ja vuoteella äitini kamppailemassa kuolemantuskissaan.
Kauhistuin ja häpesin, että niin kauan olin saattanut olla muistamatta tuota aamua. Tuhmat murha-ajatukset olivat kadonneet. Sillä luulenpa, ettei kukaan vakava ihminen, ellei hän ole aivan kokonaan perikatoon tuomittu, voi päättää päiviänsä, jos hän vaan kerrankaan on nähnyt terveen ja hyvän elämän taittuvan. Näin uudelleen äitini kuolevan. Näin jälleen hänen kasvoillaan kuoleman hiljaisen ja vakavan työn, joka loi kasvoille aateluuden leiman. Katkeran näköinen oli tosin kuolema, mutta myös niin mahtava ja hyvä kuten hellä isä, joka noutaa kotiin eksyneen lapsen.
Äkkiä tiesin taas, että kuolema on meidän viisas ja hyvä veljemme, joka tietää oikean hetken ja jota me luottamuksella saamme odottaa. Aloin myöskin ymmärtää, ettei kärsimys, pettymys ja masentunut mieli ole meitä vaan kiusaamassa ja riistämässä meiltä arvoa ja itsekunnioitusta, vaan olemustamme kypsyttämässä ja kirkastamassa.
Kahdeksan päivää myöhemmin olivat tavarani lähetetyt Baseliin, itse vaelsin jalan kautta kauniin Etelä-Ranskan ja tunsin päivä päivältä noiden turmiollisten Parisin päivien, joiden muisto minua vainosi kuin löyhkä, häipyen sumuna mielestäni. Olin yötä linnoissa, myllyissä, ladoissa, ja join tummaveristen, puheliaitten talonpoikain kanssa heidän lämmintä, kuuman auringon alla kypsynyttä viiniään.
Ryysyissä, laihana, päivettyneenä ja sisällisesti muuttuneena saavuin kahden kuukauden kuluttua Baseliin. Se oli ensimäinen suuri vaellukseni, jommoisia tein myöhemmin monta. Locarnon ja Veronan, Baselin ja Briegin, Florensin ja Perugian välillä ei löydy monta paikkaa, jonka kautta en olisi ainakin pari kertaa tehnyt pölyisiä pyhiinvaellusmatkojani — ajaen takaa unelmia, joista ei yksikään ole vielä toteutunut.
* * * * *
Baselissa vuokrasin itselleni huoneen eräästä esikaupungista ja aloin tehdä työtä; minua ilahdutti elää kaupungissa, jonka hiljaisuudessa ei kukaan minua tuntenut. Sitoumukseni muutamiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin olivat vielä voimassa, joten minulle riitti työtä ja leipää. Alkuviikot kuluivat hyvin ja rauhallisesti, sitten alkoi vähitellen vanha surumielisyys palata, jäi vieraakseni päiviksi, viikoiksi, eikä kadonnut työskennellessäkään. Joka ei ole omalle kohdalleen kokenut, mitä tämmöinen raskasmielisyys on, se ei sitä ymmärrä. Kuinka sitä kuvaisin? Kamala yksinäisyydentunne vaivasi minua. Ihmisten, kaupungin elämän, torien, talojen, katujen ja minun välillä oli edelleen syvä juopa. Jos sattui suuri onnettomuus tahi sanomalehdissä oli muita tärkeitä asioita — minä en niistä välittänyt. Vietettiin juhlia, kuolleita haudattiin, markkinoita pidettiin, konsertteja annettiin — miksi, mitä varten? Juoksin ulos, harhailin metsissä, kukkuloilla ja maanteillä, ja ympärilläni olivat niityt, puut, pellot hiljaisina sanattomassa surussaan, katsoivat minuun mykkinä ja rukoilevina, ikäänkuin pakottaen itsensä minulle jotakin sanomaan, saapumaan vastaani ja minua tervehtimään. Mutta mitään ne eivät voineet sanoa, ja minä ymmärsin niiden kärsimykset ja kärsin niiden kanssa, sillä en voinut niitä vapahtaa.
Menin lääkärin luo, vein hänelle tarkat muistiinpanoni tilastani, koetin sitä hänelle kuvailla. Hän luki, kysyi, tutki.
"Olette kadehdittavan terve", kehui hän, "ruumiillisesti ei Teiltä puutu mitään. Koettakaa ilahduttaa itseänne lukemisella tahi soitolla."
"Työssäni tulen lukeneeksi päivittäin joukon uusia asioita."
"Jokatapauksessa täytyy Teidän suoda itsellenne liikettä raittiissa ilmassa."
"Juoksen päivittäin kolme neljä tuntia, lupa-aikoina vähintäin kaksi kertaa enemmän."
"Silloin täytyy Teidän pakoittaa itsenne hakemaan ihmisten seuraa.Teistähän voi pian tulla suoranainen ihmisvihaaja."
"Mitä siitä olisi hyötyä?"
"Paljo. Kuta suurempi Teidän haluttomuutenne on seurusteluun, sitä enemmän täytyy Teidän pakoittaa itsenne ihmisiä näkemään. Teidän tilanne ei ole vielä mitään sairautta eikä näytä vaaralliselta; mutta ellette lakkaa noin vaan välinpitämättömästi nahjustelemasta, saatatte kyllä lopuksi kadottaa tasapainonne."
Lääkäri oli ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen mies. Kohtelin häntä väärin. Hän esitti minut eräälle oppineelle, jonka kodissa seurusteltiin paljo ja jossa vallitsi jonkunmoinen henkevä ja kirjallinen elämä. Menin sinne. Nimeni tunnettiin, kohteliaita, melkeinpä sydämellisiä oltiin, kävin siellä usein sen jälkeen.
Kerran saavuin sinne kylmänä syksy-iltana. Tapasin siellä nuoren historianharrastajan sekä hyvin solakan, tummaverisen neidon. Neito hoiteli teekeittiötä, puhui paljon ja puhutteli pisteliäästi historianharrastajaa. Välillä soitti hän hiukan pianoa. Sitten kertoi hän minulle lukeneensa satiirini, mutta pitäneensä niistä aivan vähän. Hän oli minusta viisas, vähän liiankin viisas, ja pian menin kotiin.
Sillävälin oli vähitellen saatu selville, että istuskelin paljo kapakoissa ja olin oikeastaan salajuoppo. Se ei minua kummastuttanut, sillä olihan juoruaminen juuri akatemisissa piireissä miesten ja naisten keskuudessa suuressa kukoistuksessa. Seurusteluani ei tämä hävettävä huomio ollenkaan haitannut, teki minut vaan päinvastoin suositummaksi, sillä siihen aikaan oltiin juuri innostuneita kohtuuden aatteen ystäviä, herrat ja naiset kuuluivat kohtuuden ystäväin komiteoihin ja iloitsivat jokaisesta syntisestä, joka heidän käsiinsä joutui. Eräänä päivänä tapahtui ensimäinen kohtelias hyökkäys. Ravintolaelämän häpeä, alkoholismin kirous ja kaikki nuo terveydelliseltä, siveelliseltä ja yhteiskunnalliselta kannalta kamalat epäkohdat lajiteltiin silmieni eteen ja minut pyydettiin saapumaan erääseen kohtuuden ystäväin illanviettoon. Olin aivan hämmästyksissäni, sillä sellaisista yhdistyksistä ja pyrkimyksistä oli minulla tuskin ollut siihen saakka aavistustakaan. Yhdistyksen kokous, ohjelmassa soittoa ja yleensä uskonnollista makua, oli minusta tuskastuttavan koomillinen, enkä tätä mielipidettäni salannutkaan. Viikkokausia ahdisteltiin minua mitä ystävällisimmän tunkeilevasti, asia oli minusta jo äärimmäisen ikävä, ja kun eräänä iltana minulle taas veisattiin samaa virttä ja kaihoten toivottiin kääntymystäni, masentuivat voimani ja pyysin ankarasti, että korviani säästettäisiin moiselta lorulta. Tuo nuori neito sattui olemaan saapuvilla. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja sanoi vallan sydämellisesti: "Hyvä!" — Olin kuitenkin liian huonolla tuulella sitä sen enempää huomatakseni.
Sitä suuremmalla tyytyväisyydellä olin katsomassa pientä hassunkurista onnettomuudentapausta, joka sattui muutamassa valtavassa raittiusjuhlassa. Tuon suuren yhdistyksen jäsenet sekä lukuisat vieraat söivät päivällistä ja viettivät raittiuspäiviään huoneustossaan, puheita pidettiin, ystävyysliittoja tehtiin, kuorolauluja laulettiin ja suurella hosianna-riemulla vietettiin hyvän asian edistymisen juhlaa. Eräästä lipunkantajaksi valitusta virkailijasta tuntuivat kuitenkin nämä alkoholivapaat puheet liian pitkiltä, jonka vuoksi hän pistäytyi niitä lyhentämään läheiseen kapakkaan, ja kun suuri juhla- ja mielenosoituskulkue aloitti kulkunsa, oli katsomaan saapuneilla vahingoniloisilla syntisillä nähtävänä mainio näytelmä: iloisen nousuhumalan vallassa oleva johtaja tuon innostuneen joukon etunenässä sekä sinisen ristin lippu hänen käsissään heiluen kuin haaksirikkoisen laivan masto.
Juopunut lipunkantaja eroitettiin; mutta sillä ei päästy erilleen siitä inhimillisen turhamaisuuden, kateuden ja vehkeitten vilinästä, joka syntyi kilpailevien yhdistysten ja toimikuntien välillä ja joka kohosi yhä suurempaan kukoistukseen. Liike meni hajalle, pari kunnianhimoista tahtoi anastaa koko maineen itselleen ja ei katsonut muuta kuin heidän nimessään tapahtunutta syntisen kääntymystä miksikään; jalot ja uhraavaiset voimat, joista ei puutetta ollut, käytettiin hukkaan ja pian saattoivat asiantuntijat todistaa, miten tälläkin alalla ihanteellisuuden nimessä kukoisti kaikellaisia inhimillisiä likaisia heikkouksia. Kaiken tämän narrinpelin sain kuulla aina siinä sivussa jonkun kolmannen suusta, olin siitä hiljaisuudessa mielissäni ja aattelin öisin palatessani juomaretkiltäni: "Kas vaan, me villit olemme kuitenkin parempia ihmisiä."
Pienessä, korkealla vapaassa ilmassa olevassa asunnossani, josta oli näköala Reinille, tutkin ja ajattelin paljo. Olin aivan lohduton siitä, että elämä näin vaan virtasi ohitseni, tempaamatta minua mukaansa mihinkään väkevämpään pyörteeseensä, ettei mikään kiivas intohimo tahi osanotto minua kiihottanut ja herättänyt minua tukahduttavasta unestani. Tosin työskentelin kyllä päivittäin sen verran kuin oli tarpeellista kirjoittamalla teosta, josta piti tulla kuvaus ensimäisten minoriittien elämästä; tämä ei ollut kuitenkaan mitään luomistyötä, vaan ainoastaan vaatimatonta kokeilemista eikä tyydyttänyt kaipuutani. Rupesin selvittelemään itselleni, muistellen Zürichiä, Berliniä ja Parisia, aikalaisteni ydintoivomuksia, intohimoja ja ihanteita. Eräs teki työtä poistaakseen tähänastiset huonekalut, seinäverhot ja puvut, sekä totuttaakseen ihmiset vapaampaan ja kauniimpaan ympäristöön. Toinen taas työskenteli saadakseen Häckelin monistisen filosofian leviämään laajemmalle kansantajuisten kirjasien ja esitelmien kautta. Muutamista näytti toivottavalta, että yleinen maailmanrauha saataisiin julistetuksi. Tuossa taas yksi taisteli puutetta kärsivien alaluokkien puolesta, tahi teki työtä ja harrasti sen eteen, että teatterit ja museot rakennettaisiin kansaa varten ja pidettäisiin avoinna sille. Täällä Baselissa taisteltiin alkoholia vastaan.
Kaikissa näissä harrastuksissa oli elämää, pyrkimystä ja liikettä; mutta ei yksikään niistä ollut minulle tärkeä, ja jos kaikki nuo päämäärät olisi tänään saavutettu, niin ei se olisi minua ollenkaan liikuttanut. Toivottomana lysähdin tuoliini, heitin kirjat syrjään ja mietin — mietin. Silloin kuulin ikkunan kautta Reinin solinan, kuulin tuulen puhaltavan ja kuuntelin jännityksellä tuota surun, kaikkialla vaaniskelevan kaihon ja raskasmielisyyden kieltä. Näin yön värittömien pilvien suurin parvin liihoittelevan yli taivaan kuin säikähtyneen lintuparven, kuulin Reinvirran vyöryvän, ajattelin äitini kuolemaa, Pyhää Fransiskusta, lumivuorista kotiseutuani ja hukkunutta Rikhardia, Näin itseni kiipeilemässä alppien rinteitä noutaakseni Rösi Girtannerille alppiruusuja, näin itseni Zürichissä innostuneena kirjoista, soitosta ja keskusteluista, näin meneväni Agliettin kanssa öiselle veneretkelle, riehuvani epätoivossa Rikhardin kuoleman vuoksi, matkustavan ja palaavan, parantuvan ja taasen vajoavan kurjuuteen. Miksi? Minkä tähden? Oi jumala, oliko tuo kaikki ollut vaan leikkiä, sattumusta, maalattu kuva vaan? Enkö ollut taistellut ja kärsinyt himon tuskia janoten henkeä, ystävyyttä, kauneutta, totuutta ja rakkautta? Eikö sydämessäni yhäkin kuohunut kaihon ja rakkauden tukala tunne? Ja tämä kaikki tyhjän tähden, itselleni tuskaksi eikä kenellekään iloksi.
Silloin olin jo päässyt kapakkamielentilaani. Sammutin lampun, hiivin alas vanhaa jyrkkää kiertoporrasta ja menin johonkin weltliner-tupaan tahi waadtlannin viiniravintolaan. Siellä otettiin minut vastaan kunnioituksella hyvänä vieraana, jotavastoin itse olin tavallisesti tyly ja karkeakin. Luin joka kerta Simplisissimusta, joka aina minua suututti, join viiniäni ja odotin sen lohdutusta. Ja suloinen jumala kosketti minua naisellisen pehmeällä kädellään, toi jäseniini hyväätekevän raukeuden ja vei harhailevan sieluni vieraaksi ihanien unelmien maahan.
Väliin itsekin ihmettelin, miksi kohtelin ihmisiä niin karkeasti ja olin jopa huvitettukin siitä että heitä näykiskelin. Ravintoloissa, joissa useimmin kävin, pelkäsivät ja manasivat minua tarjoilijattaret, kuten ainakin ärmättiä ja pahantuulen tuojaa, jolla oli ijankaikkiset vaatimukset. Joutuessani keskusteluun muiden ihmisten kanssa olin tavallisesti pilkallinen ja karkea, vaikka kyllä ihmisetkin käyttäytyivät sen mukaan minua kohtaan. Iästä huolimatta löysin kuitenkin pari vähäisempää kapakkaveljeä, molemmat jo vanhentaneita ja parantumattomia syntisiä, joiden kanssa pääsin siedettävään suhteeseen ja istuin jonkun illan. Toinen heistä oli jo vanhemmanpuoleinen äijänkarilas, ammatiltaan mallipiirustaja, naisten vihaaja, sikamaisuuksien haastelija ja tammenkova, ensiluokkainen viinamies. Tavatessani hänet iltasin jossain kapakassa yksinään, syntyi siitä joka kerta tiukka juomajuhla. Aluksi poristiin, lasketeltiin sukkeluuksia ja tyhjennettiin siinä sivussa puteli punaista, sitten pääsi ryyppäys vähitellen etusijaan, puhe taukosi ja me makasimme siinä toisiamme vastapäätä ja tyhjensimme kumpainenkin omaa pulloamme. Siinä työssä olimme aivan toistemme vertaiset, täytimme pullomme aina samalla kertaa ja katselimme toisiamme puoleksi kunnioituksella puoleksi vahingonilolla. Myöhään syksyllä uuden viinin aikaan kuljimme kerran yhdessä muutamissa maaseudun viinikylissä ja siellä kertoi tuo vanha ystävämme minulle elämäntarinansa. Luullakseni oli se mieltäkiinnittävä ja harvinainen, mutta olen sen unohtanut paha kyllä, täydellisesti. Muistiini on vaan jäänyt hänen kuvauksensa eräistä hänen myöhäisempinä vuosinaan tapahtuneista juomingeista. Se oli jossain maalla muutamassa kyläjuhlassa. Vieraana kunniavieraitten, papin ja kylävoudin pöydässä, viekoitteli ystävämme nämä helposti liian aikaiseen ukkohumalaan. Papin piti vielä pitää puhekin. Kun oli vaivalla saatu hänet puhujalavalle, lausui hän sieltä niin hämmästyttäviä ikitotuuksia, että hänet täytyi viedä syrjään, jonka jälkeen kylävouti riensi ystäväänsä auttamaan. Valtavana rupesi hän puistamaan puhetta hihastaan, mutta rupesi voimaan äkkinäisten liikkeittensä vuoksi pian pahoin, ja lopetti puheensa oudolla ja epähienolla tavalla.
Myöhemmin olisin mielelläni kuunnellut tämän ja muut jutut vieläkin kerran. Mutta eräänä ampumaseuran juhlailtana olimme riitautuneet aivan sovittamattomasti, tarttuneet toisiamme partaan ja vihassa eronneet. Senjälkeen sattui jonkun kerran, että jouduimme istumaan samaan ravintolaan, mutta vihamiehinä luonnollisesti kumpikin oman pöydän ääreen; mutta vanhan tavan mukaan tarkastelimme vaieten toisiamme, joimme samassa tahdissa ja istuimme niin kauan, kunnes aikoja jo olimme olleet viimeiset vieraat ja meitä kehoitettiin lähtemään pois. Sovintoa emme tehneet koskaan.
Turhaa ja väsyttävää oli ijankaikkisesti miettiä syitä suruuni ja kykenemättömyyteeni elää. Minulla ei ollut yleensä sellaista käsitystä, että olisin ollut valmis ja käytetty, vaan mieleni oli täynnä hämäriä pyrkimyksiä ja minä uskoin oikealla hetkellä kerran onnistuvani luomaan jotakin syvää ja hyvää, sekä tempaamaan hauraasta elämän maljasta edes pivollisen onnea. Mutta tulisiko tuo oikea hetki koskaan? Katkeruudella ajattelin noita uudenaikaisia hermostuneita herrasmiehiä, jotka keinotekoisesti kannustivat voimiaan taiteellisiin töihin, kun minussa sitävastoin suuret voimat käyttämättöminä riutuivat ja jäivät lamaan. Ja minä aprikoin uudelleen, mikä este tai demooni tukahdutti ja teki yhä raskaammaksi sieluni muutoin niin uhmailevan voimakkaassa ruumiissani. Siinä välähti mieleeni sekin omituinen ajatus, että olin aivan erikoinen, jotenkin huonomman osalle joutunut ihminen, jonka kärsimyksiä ei kukaan tuntenut, ei ymmärtänyt eikä osanotolla hoitanut. Raskasmielisyyden pirullisin puoli onkin se, että se ei tee uhriansa ainoastaan sairaaksi, vaan vieläpä luulottelevaksi ja lyhytnäköiseksi, jopa ylpeäksikin. Luulottelee olevansa joku Heinen mauton Atlas, jolla on hartioillaan koko maailman tuskat ja arvoitukset, ikäänkuin ei tuhansia ihmisiä olisi kärsimässä samoja tuskia ja samassa sokkelossa harhailemassa. Yksinäisyydessäni ja kaukana kotiseudustani en sitäkään ollenkaan muistanut, että suurin osa ominaisuuksiani oli paremmin Camenzindien perheomaisuutta kuin erikoisesti juuri minun omaani.
Joka kahden viikon kuluttua menin aina uudelleen vieraanvaraisen oppineen taloon. Vähitellen opin tuntemaan jokseenkin kaikki siellä seurustelevat ihmiset. Enimmäkseen nuoria akatemikkoja, joukossa useita saksalaisia, kaikista tiedekunnista, sitäpaitsi pari maalaria, muutamia soittoniekkoja, vihdoin pari tavallista kansalaista rouvineen ja tyttärineen. Hämmästyksellä katselin usein näitä ihmisiä, jotka pitivät minua harvinaisena vieraana ja joiden tiesin tapaavan toisensa niin ja niin monta kertaa viikossa. Mitä heillä riitti puhumista ja tekemistä keskenään? Useimmat heistä olivat tuota tavallista kiteytynyttä yhteiskuntaihmislajia ja näyttivät olevan kaikki keskenään ikäänkuin sukulaisia sen seuraelämällisen ja tasoittavan hengen vuoksi, joka minulta juuri puuttui. Joukossa oli monta hienoa ja huomattavaa henkilöä, jotka eivät nähtävästi kadottaneet mitään tahi ei ainakaan paljo tuoreudestaan ja personallisesta voimastaan tuossa seuraelämän ikuisuudessa. Yhden ja toisen kanssa saatoin keskustella kauan ja mielenkiinnolla. Mutta siirtyä yhden luota toisen luo, puhella kunkin kanssa vaan joku minuutti, lausua naisille kohteliaisuuksia ja yhtaikaa kohdistaa huomionsa teekuppiin, kahteen keskusteluun ja pianokappaleeseen, ja näyttää tällöin vielä huvitetulta ja tyytyväiseltä, sitä en voinut. Kauheinta oli minusta, kun täytyi jutella kirjallisuudesta tai taiteesta. Näin, että näillä aloilla ajateltiin hyvin vähä, valehdeltiin hyvin paljo ja ylipäätänsä loruttiin paljo. Valehtelin itse mukaan, mutta se ei minua huvittanut ja tuntui minusta koko tuo hyödytön suunpieksäminen ikävältä ja arvottomalta. Paljoa mieluummin kuulin jonkun äidin kertovan lapsistaan tahi kerroin itse matkoistani, pienistä päivän kokemuksista ja muista tosiasioista. Silloin saatoin väliin olla avomielinen, jopa tyytyväinenkin. Useimmiten menin kuitenkin sellaisten iltojen jälkeen vielä kapakkaan ja huuhtelin weltlinerillä pois kaulastani kuivuuden ja ilkeän ikävän.
Erään kerran näin muutamassa tällaisessa seurassa tuon tummaverisen nuoren neidon uudelleen. Saapuvilla oli aika joukko vieraita, he soittelivat ja pitivät tavallista menoansa, minä istuin muutamassa syrjäisessä nurkassa lampun ääressä katsellen kuvia. Ne olivat maisemia Toskanasta, ei noita tavallisia, tuhat kertaa nähtyjä efektimaisemia, vaan sydämellisempiä, yksityiskohtaisempia pienoiskuvia, jotka useimmat olivat talonisännän tuttavien ja ystävien lahjoittamia. Parhaillaan katselin piirustusta eräästä kivisestä, kapeaikkunaisesta talosta San Clementin yksinäisessä laaksossa, jonka tunsin, sillä olin tehnyt sinne useita kävelymatkoja. Laakso on hyvin lähellä Fiesolea, mutta matkailijat eivät käy siellä koskaan, sillä siellä ei ole mitään muinaismuistoja. Se on villin ja omituisen kaunis laakso, kuiva ja melkein asumaton, ahtautuneena korkeiden ja kaljujen kallioiden väliin, kaukana maailmasta, surumielinen ja koskematon.
Tyttö astui luokseni ja katsoi olkapääni ylitse.
"Miksi olette aina niin yksin, herra Camenzind?"
Minua suututti. Kun herrat eivät muka häntä kylliksi puhuttele, ajattelin, niin tulee hän nyt minun luokseni.
"No, enkö saakaan vastausta?"
"Anteeksi neiti; mitäpä minulla on vastaamista? Istun yksin, koska se minua huvittaa."
"Häiritsen siis?"
"Olette koomillinen."
"Kiitos; sitä olemme molemminpuolin."
Hän istui. Odotellen pitelin yhä kuvaa kädessäni.
"Olette vuoristolainen", sanoi hän. "Kuulisin kernaasti Teidän kertovan jotakin sieltä. Veljeni kertoi, että teidän kylässänne on vaan yksi ainoa sukunimi, Camenzind. Onko totta?"
"Melkeinpä", murahdin. "On siellä kuitenkin Füssli-niminen leipuri.Ja kapakoitsija, nimeltä Nydegger."
"Ja muutoin paljaita Camenzindeja! Kaikki sukua keskenään?"
"Enemmän tahi vähemmän."
Näytin hänelle katsomaani piirustusta. Hän otti sen ja huomasin hänen sitä jokseenkin ymmärtävän. Sanoin sen hänelle.
"Kehutte minua", naurahti hän, "mutta aivan kuten koulumestari."
"Ettekö tahdo kuvaa katsoa?" kysyin hiukan karkeasyisesti. "Panen sen muutoin pois."
"Mitä se kuvaa?"
"San Clementin laaksoa."
"Missä?"
"Fiesolen luona."
"Olette käynyt siellä?"
"Monta kertaa."
"Minkä näköinen on laakso? Tämä tässä on vaan osa siitä."
Muistelin. Tuo vakava, jylhänkaunis maisema ilmestyi silmieni eteen ja suljin silmäni pidättääkseni sen luonani. Vasta hetkisen kuluttua saatoin ruveta puhumaan, ja minuun teki hyvän vaikutuksen se, että hän malttoi olla niin kauan hiljaa. Hän ymmärsi minun muistuttelevan maisemaa mieleeni.
Kuvailin San Clementin laakson, miltä se näyttää kesäisen iltapäivä-auringon paahtamana, mykkänä, kuivana, suurenmoisena. Lähellä Fiesolessa harjoitetaan teollisuutta, kudotaan koreja ja olkihattuja, myödään muistitavaroita tahi appelsiineja, pidetään matkailijaa tahi kerjätään häneltä. Kauempana laaksossa on Florens, kätkien itseensä kuohuaallon vanhaa ja uutta elämää. Clementistä ei näy kumpaakaan. Taiteilijat eivät ole siellä työskennelleet, roomalaiset eivät ole sinne rakentaneet, historia on unohtanut köyhän laakson. Mutta siellä taistelee aurinko ja sade maan kanssa, siellä pysyttelevät koukkuiset piniat vaivaloisesti hengissä, ja pari sypressiä tunnustelee hiutuneilla latvoillaan ilman merkkejä, lieneekö vihamielinen myrsky lähestymässä, lyhentääkseen heidän tylyn elämänsä, josta he janoovin juurin kiinni pitävät. Väliin vaeltaa sivu läheisistä meijerikartanoista tuleva härkävaljakko, tahi retkeilee sen läpi Fiesoleen talonpoika perheineen, mutta ne ovat kuitenkin satunnaisia vieraita, ja talonpoikaisvaimojen punaiset puserot, vaikkakin muutoin hauskan ja vapaan näköisiä, häiritsevät täällä ja saavat huoleti pysyä kaukana syrjässä.
Kertoilin, kuinka nuorukaisena ystäväni kanssa niillä seuduilla vaelsin, makasin sypressien juurella ja nojauduin niiden ohkaista runkoa vastaan; kuinka tuon omituisen laakson suruisan kaunis yksinäisyyslumo muistutti kotiseutuni luonnon mieleeni.
Olimme hetkisen vaiti.
"Olette runoilija", sanoi tyttö.
Hymyilin pilkallisesti.
"Tarkoitan hiukan toista", jatkoi hän. "Ette ole runoilija siksi, että kirjoitatte novelleja ja muuta semmoista. Siksi vaan, että ymmärrätte luontoa ja rakastatte sitä. Mitäpä useimmat ihmiset siitä välittävät, jos puu humisee tuulessa tahi vuori hehkuu auringonpaahteessa? Mutta Te löydätte siinä elämää, jossa voitte elää mukana."
Vastasin siihen, ettei kukaan voinut "luontoa ymmärtää", että kaiken hakemisen, ymmärtämisen halun palkaksi saapi vaan pysähtyä ongelmia arvaamaan ja suremaan. Auringonvalossa oleva puu, mureneva kivi, eläin, vuori, niillä on elämänsä, historiansa, ne elävät, kärsivät, uhmaavat, nauttivat, kuolevat, mutta me emme niitä ymmärrä.
Puhuessani ja iloitessani hänen kärsivällisestä, hiljaisesta tarkkaavaisuudestaan, rupesin häntä katselemaan. Hänen katseensa oli suunnattu minuun eikä väistynyt oman katseeni tieltä. Kasvot olivat aivan rauhalliset, hartaat ja niillä kuvastui tarkkaava jännitys. Hän kuunteli melkein kuin lapsi. Ei, vaan kuten aikainen ihminen, joka unehtuu kuuntelemaan, ja saa tietämättään lapsen katseen silmiinsä. Ja häntä katsellessani huomasin vihdoin lapsellisella löytäjän ihastuksella, että hän oli hyvin kaunis.
Lakattuani puhumasta oli neitokin vaiti. Sitten säpsähti hän hereille ja tuijotti siristäen silmiään lampunvaloon.
"Mikä olikaan nimenne, neiti?" kysäsin, ajattelematta paljo, miksi.
"Elisabeth."
Hän meni ja sai pian ruveta soittamaan pianoa. Hän soitti hyvin. Mutta tullessani lähemmäs huomasin, ettei hän enää ollutkaan niin kaunis.
Mennessäni kotimatkalla alas talon mukavia vanhanaikaisia portaita, kuulin parin etehisessä pukeutuvan maalarin keskustelusta muutaman sanan.
"Kas sitä, on koko illan vaan seurustellut ihanan Lisbethin kanssa", sanoi toinen ja nauroi.
"Hiljaisessa vedessä —!" tuumi siihen toinen. "Huonoimpaan hän ei käsiksi käynytkään."
Nuo apinat keskustelivat siis jo asiasta. Huomasin äkkiä paljastaneeni, vaikkakin vasten tahtoani, tuolle oudolle nuorelle neidolle sydänmuistojani sekä melkoisen osan sielunelämääni. Miten olin sen tehnyt? Ja pahat kielet heti saapuvilla!
Menin tieheni enkä käynyt talossa kuukausimääriin. Sattumalta juuri toinen noista nuorista maalareista kerran minulle kadulla siitä huomautti.
"Miksi ette käy siellä enää?"
"En voi sietää tuota kirottua juoruamista", vastasin.
"Niin, ne meidän naiset", naurahti mies.
"Ei", vastasin, "tarkoitan herroja ja erittäinkin juuri herroja maalareita."
Näinä kuukausina näin Elisabethiä ainoastaan muutamia kertoja kadulla, kerran myymälässä ja kerran taidekokoelmissa. Hän oli tavallisesti hyvin sievä, mutta ei kaunis. Hänen ylenmäärin solakan vartalonsa liikkeet olivat hiukat: omituiset, ne pukivat häntä ja tekivät hänet huomatuksi, mutta monesti saattoivat ne näyttää myös liioitelluilta ja teeskennellyiltä. Tuona kertana taidekokoelmissa oli hän hyvin kaunis, ylen kaunis. Hän ei huomannut minua. Istuin lepäämässä syrjempänä ja katselin luetteloa. Hän seisoi läheisyydessäni kokonaan vaipuneena erästä Segantinin suurta taulua tarkastamaan. Se esitti paria laihalla pellolla työskentelevää talonpoikaistyttöä, heidän takanaan kohosi jyrkkiä terävähuippuisia vuoria, muistuttaen alppiryhmää, yllä kaareutui viileä, kirkas taivas ja taivaalla sanomattoman nerokkaasti maalattu, norsunluunvärinen pilvi. Ensi silmäyksellä herätti pilvi huomiota omituisen, säännöttömän, kutoutuneen muodostuksensa kautta; näki, miten tuuli oli juuri sitä pyöritellyt ja survonut ja miten se nyt alkoi kohota ja hitaasti liitää pois. Nähtävästi ymmärsi Elisabeth pilven, sillä hän oli kokonaan vaipunut sitä katsomaan. Hänen kasvoillaan heijastui jälleen hänen muutoin salassa oleva sielunsa, hiljainen hymy loisti hiukan suurentuneista silmistä, kapea suu lauhtui lapsellisen pehmeäksi, ja nuo ylenviisaat rypyt silmäkulmien väliltä tasoittuivat. Suuren taideteoksen kauneus ja totuus pakoitti hänenkin sielunsa paljastamaan kauneutensa ja todellisen laatunsa.
Istuin hiljaa siinä vierellä, katsellen kaunista Segantinin pilveä, ja siitä ihastunutta kaunista tyttöä. Sitten pelkäsin, että hän kääntyisi, näkisi minut ja tulisi puhuttelemaan sekä kadottaisi jälleen kauneutensa, jätin salin hiljaa ja nopeasti.
Niihin aikoihin alkoi mykän luonnon minussa herättämä ilo ja suhteeni siihen muuttua. Yhä vieläkin harhailin kaupungin satumaisen kauniissa ympäristössä, mieluiten Jura-vuorten puolella. Yhä näin metsien, vuorten, ruohokenttien, hedelmäpuiden ja pensaiden odottavan jotakin. Kenties minua, mutta ainakin rakkautta.
Niin aloin heitä rakastaa. Tunsin niiden hiljaista kauneutta kohtaan voimakasta, janoavaa kaipuuta. Hämärästi tunsin minäkin sydämessäni heräävän syvän elämänhalun ja kaipuun tunteen, kaihoten halasin tietoisuutta, ymmärrystä ja rakkautta.
Useat sanovat "rakastavansa luontoa". He tarkoittavat sillä, ettei heillä ole mitään sitä vastaan saada silloin tällöin tuntea sen tarjoomia suloja. He menevät ulos ja iloitsevat maan kauneudesta, polkevat niityt, repivät irti oksia ja kukkia, heittääkseen ne kohta taas pois tahi viedäkseen ne kotiansa kuihtumaan. Siten rakastavat he luontoa. Sunnuntaina kauniilla ilmalla muistavat he tämän rakkautensa ja ovat sitten liikutettuja siitä, että heillä on niin hyvä sydän. Eihän heidän tarvitsisi puuttua mihinkään tuommoiseen, sillä "onhan ihminen luomakunnan kruunu". Niinpä kylläkin, kruunu!
Yhä ahnaammin kuroittelin siis nähdäkseni asioiden ydinuumeniin. Kuulin tuulen soittavan puiden latvoissa monin äänin, kuulin purojen pauhaavan onkaloissa ja virtain vaeltavan hiljaista tietään tasankojen läpi, ja tiesin, että nuo äänet ovat jumalan puhetta, että se, joka ymmärtäisi tuon kauniin, aikojen alusta kaikuneen kielen, olisi samalla löytänyt paratiisin. Kirjat tietävät tästä vähän, ainoastaan raamatussa on luettavana tuo ihmeellinen sana eläinten "mykästä huokauksesta". Kuitenkin aavistin, että tämä käsittämätön vaikutus oli kaikkina aikoina vallannut ihmisiä aivan samoin kuin minut nyt, he olivat jättäneet työnsä, paenneet hiljaisuuteen, kuunnellakseen luomisen laulua, katsellakseen pilvien teitä ja ojentaakseen rukoilevat kätensä sammumattomalla kaipuulla ijankaikkisuutta kohti — he olivat erakoita, katujia, pyhimyksiä.
Oletko ollut koskaan Pisan Camposantossa? Sen seinät on koristettu vaalenneilla kuvilla menneiltä vuosisadoilta, ja eräs niistä kuvaa muutaman erakon elämää Theban erämaassa. Tuosta lapsellisesta kuvasta hohtaa vielä tänään, huolimatta vaalenneista väreistä, niin autuas rauha, että äkkiä tunnet piston sydämessäsi ja sinussa herää vaativa halu itkeä itsesi puhtaaksi synneistäsi ja saastaisuudestasi jossain pyhässä kaukaisuudessa, josta et enää takaisin saapuisi. Lukemattomat taiteilijat ovat koettaneet tulkita kaihonsa hartaissa kuvissa, ja joku Ludvig Richterin pieni palanen laulaakin sinulle samoja tunteita kuin Pisan freskot. Miksikä maalasi Tizian, joka muutoin on niin samanaikaisuuden ja ruumiillisuuden ystävä, kuitenkin monta kertaa kirkkaisiin ja selviin kuviinsa kirkkaimman avaruuden sinen pohjaksi? Se on ainoastaan kaistale hyvää tummansinistä, ei voi nähdä, tarkoittaako se kaukaisia vuoria, vai rajatonta avaruutta. Tizian, realisti, ei sitä itsekään tiennyt. Hän ei tehnyt sitä väriharmonian vuoksi, kuten taidehistorioitsijat väittävät, vaan se oli hänen kunnianosoituksensa tuolle sammumattomalle, joka salattuna eli tämänkin iloisen ja onnellisen ihmisen sielussa. Samaten on minusta kaikkien aikojen taide koettanut pukea puheeksi jumaluuden mykkää vaatimusta.
Kypsemmin, kauniimmin ja kuitenkin paljoa lapsellisemmin toi sen esiin pyhä Fransiskus. Vasta silloin ymmärsin hänet täydellisesti. Hänen rakkautensa jumalaan oli samalla rakkautta koko maailmaan, kasveja, tähtiä, eläimiä, tuulta ja vettä kohtaan, siinä oli hän edellä koko keskiajasta, Dantestakin ja tulkitsi ajattomasti inhimilliset tunteet. Hän kutsuu kaikkia luonnon voimia ja ilmiöitä rakkaiksi veljikseen ja sisarikseen. Kun lääkärit kerran hänen myöhempinä vuosinaan määräsivät, että hänen piti polttaa ohimoaan hehkuvalla raudalla, nimitti hän keskellä sairauden ja kidutuksen tuskaa raudan hehkua "tuleksi, rakkaaksi veljekseen".
Ruvetessani nyt rakastamaan luontoa persoonallisesti, kuulemaan sitä kuin toveria ja matkakumppania, joka puhuu vierasta kieltä, oli raskasmielisyyteni myös tosin ei parannut, mutta jalostunut ja puhdistunut. Korvani ja silmäni terottuivat, opin eroittamaan hienoja värinöitä ja eroituksia, ja halusin kuulla yhä lähempää ja selvemmin koko elämän sydämenlyöntejä, niitä ehkä kerran ymmärtää ja kenties kerran saada lahjat, millä suoda niille runollinen ilmitulomuoto, että muutkin pääsisivät niitä lähestymään ja ymmärtämään, sekä käymään ainoan todellisen virkistyksen, puhtauden ja lapsen mielen lähteellä. Se oli toivomus, unelma — —, en tiennyt, toteutuisiko se koskaan, siksi pidin siitä, mikä lähinnä oli, rakastamalla kaikkea näkyväistä ja totuttelemalla siihen, etten mitään asiaa enää kohdellut välinpitämättömästi ja halveksivasti.
En voi kuvata, kuinka uudistavasti ja lohduttavasti tämä vaikutti väsyneeseen elämääni. Ei löydy mitään jalompaa ja onnellisempaa maailmassa, kuin äänetön, kestävä, intohimoton rakkaus, ja minulla ei ole sydämellisempää toivomusta kuin että jotkut lukijoistani, tahi kaksi, tahi ainoastaan yksi, tahtoisi oppia tuntemaan tämän minun kehoitukseni johdosta tuota puhdasta ja autuaaksi tekevää taitoa. Monet tuntevat sen luontaisesti ja harrastavat sitä itsetiedottomasti, he ovat jumalan mielikkejä, hyviä lapsia ihmisten seassa. Monet ovat oppineet sen tuntemaan vaikeiden kärsimysten aikoina — ettekö ole huomanneet, kuinka rampojen ja kurjien katse on ylevä, hiljainen, loistava? Ellette tahdo kuulla minua ja koruttomia sanojani, niin käykää niiden luo, joidenka himoton rakkaus on voittanut ja kirkastanut tuskat.
Surettavan kaukana olen tästä täydellisyyden asteesta, jonka olen löytänyt monessa marttyyrissä. Mutta näinä vuosina oli minulla useimmiten lohdutuksenani se varma usko, että tiesin varman tien sinne päästäkseni.
Sanomattakin on selvää, etten aina käynyt sitä tietä, vaan jäin useinkin matkan varrelle kaikille penkeille istumaan enkä jättänyt monta pahaa mutkatietäkään koettamatta. Kaksi itsekästä ja voimakasta taipumusta taisteli minussa oikeata rakkauttani vastaan. Olin juoppo ja ihmisvihaaja. Tosin rajoitin viinimäärääni tuntuvasti, mutta joka toinen viikko houkutteli tuo liehakoiva jumala minut heittäytymään hänen helmaansa. Tuskin koskaan on kuitenkaan tapahtunut, että olisin jäänyt öisin kadulle makaamaan tahi tehnyt muita sellaisia yötöitä, sillä viini rakasti minua ja houkutteli minut ainoastaan niin pitkälle, että sen henget pääsivät parhaiten kanssani ystävälliseen keskusteluun. Joka juopottelun jälkeen vaivasi minua pitkät ajat paha omatunto. Mutta lopultakaan en voinut lakata kokonaan lempimästä viinin jumalaa, jonka palvelukseen olin perinyt vahvat taipumukset isältäni. Vuosikausia olin tätä perintöä huolellisesti ja hartaasti säilyttänyt ja omistanut sen itselleni perusteellisesti, sen vuoksi pääsin nyt pälkähästä tekemällä taipumukseni ja omantuntoni välillä puoleksi vakavan, puoleksi leikillisen sopimuksen. Pyhän Assisilaisen kiitoslauluun pääsi mukaan myös "viini, minun rakas veljeni".
Paljoa vaarallisempi oli toinen paheeni. Ihmiset eivät tuottaneet minulle iloa ollenkaan, elelin erakkona ja olin aina valmis pilkkaamaan ja halveksimaan inhimillisiä asioita.
Alottaessani uutta elämääni en alussa tuota huomannut. Mielestäni tein oikein jättämällä ihmiset omaan rauhaansa ja omistamalla sydämellisyyteni, harrastukseni ja osanottoni yksistään luonnon mykälle elämälle. Se täyttikin sydämeni alussa kokonaan.
Öisin pannessani nukkumaan muistin äkkiä jonkun kukkulan, metsänreunustan tai valiopuuni, jota en ollut pitkään aikaan käynyt tervehtimässä. Nyt oli se yksin yön tuulessa, unelmoi, uinui ehkä, voihki ja liikutti oksiaan. Miltä näyttänee se nyt? Jätin kotini ja menin sen luo, näin sen vähäpätöisen varren pimeydessä seisovan, katselin sitä hämmästyneellä sydämellisyydellä ja painoin siitä muistiini hämärtävän kuvan.
Nauratte tälle. Kentiesi oli tämä rakkaus harhaan mennyttä, mutta turhaan tuhlattua se ei ollut. Mutta miten saatoin tämän kautta löytää tien ihmisrakkauteen?
Kun alku vaan on tehty, seuraa muu paras heti itsestään jäljessä. Yhä lähempänä ja yhä mahdollisempana kuvastui minulle aate suuresta runoelmastani. Ja jos rakkaudessani kerran kehittyisin siihen, että voisin runoilijana kerran puhua metsien ja virtain kieltä, niin ketä varten se sitten tapahtuisi? Ei omia rakkaitani varten, vaan ennen muita kaikkia ihmisiä varten, joiden johtaja ja rakkauden opettaja halusin olla. Ja näitä ihmisiä kohtaan olin raaka, pilkallinen ja tyly. Huomasin tuon ristiriidan ja että oli välttämätöntä ryhtyä taistelemaan tuota katkeraa vierastumista vastaan ja osoittaa ihmisiäkin kohtaan veljellisyyttä. Ja se oli vaikeaa, sillä yksinäisyys ja kohtalo olivat juuri siinä suhteessa tehneet minut paatuneeksi ja pahaksi. Eihän riittänyt se, että koetin olla vähemmin karkea kotona ja ravintolassa ja ystävällisesti tervehdin jotakin vastaantulijaa. Muutoin näin jo tästä, kuinka hyväksi olin suhteeni ihmisiin suolannut, sillä minun ystävällisyydenosoitteet otettiin kylmästi ja epäluuloisesti vastaan, tahi pidettiin niitä pilkkana. Pahinta oli, etten ollut vuoteen avannut tuon oppineen, ainoan tuttavani ovea, ja huomasin välttämättömäksi ennen kaikkea uudestaan mennä sinne kolkuttamaan ja hankkia siten jälleen pääsy senlaatuiseen seuraelämään.
Pilkkaamani ihmiskunta auttoi minua tässä melkoisesti. Tuskin olin kerennyt muistella mieleeni tuon talon, kun näin hengessä Elisabethin, yhtä kauniina kuin hänen seisoessaan Segantinin pilveä katsomassa, ja huomasin äkkiä, että hänellä olikin ollut suuri osa kaipuussani ja sydämeni synkkyydessä. Ja tapahtuipa, että ensikerran vakavasti ajattelin pyytää naisen kättä omakseni. Siihen saakka olin ollut niin varma täydellisestä kykenemättömyydestäni avioliittoon, että olin kohdellut itseäni purevalla ivalla siinä suhteessa. Olin runoilija, vaeltaja, juomari, yksivaljakko! Nyt luulin huomanneeni, että kohtaloni tahtoi avata minulle tien ihmisten yhteyteen antamalla sillaksi rakkaudesta perustetun avioliiton. Kaikki näytti niin houkuttelevalta ja varmalta! Että Elisabeth tunsi osanottoa minua kohtaan, sen olin huomannut ja nähnyt; myös oli hän olennoltaan tunteellinen ja jalo. Mietin, kuinka jutellessamme San Clementistä ja sittemmin Segantinin edessä hänen kauneutensa oli ikäänkuin herännyt eloon. Taiteesta ja luonnosta olin taas itse kerännyt vuosien kuluessa rikkaan sisällisen omaisuuden. Minä opettaisin hänet näkemään tuon kaikkialla uinuvan kauneuden, ympäröisin hänet niin totuudella ja kauneudella, että hänen kasvonsa ja sielunsa unohtaisivat kaikki epäsoinnut ja voisivat kehittyä edellytystensä mukaiseen kukoistukseen. Harvinaista kyllä en huomannut sitä koomillisuutta, jota äkillisessä muutoksessani kyllä oli. Minusta erakosta ja ärmätistä oli tullut yhdessä yössä rakastunut hupakko, joka uneksui aviollisesta onnesta ja oman kodin rakentamisesta.
Mitä kiiruimmiten menin siis uudelleen vieraanvaraiseen taloon ja minut otettiin vastaan ystävällisillä moitteilla. Menin sinne usein ja muutamien käyntien jälkeen tapasinkin siellä Elisabethin. Oi miten hän oli kaunis! Hän näytti siltä kuin olin kuvitellut hänen näyttävän lemmittynäni: kauniilta ja onnelliselta. Tunnin verran sain nauttia hänen läsnäolonsa iloista kauneutta. Hän tervehti minua ystävällisesti, jopa sydämellisestikin ja jonkunmoisella avomielisellä ystävyydellä, joka teki minut onnelliseksi.
* * * * *
Muistatteko vielä tuota iltaa, jolloin olimme järvellä venheessä soutelemassa, punaiset paperilyhdyt loistivat, soittoa kuului ja rakkaudentunnustukseni tukahtui alkuunsa? Se oli naurettava ja surullinen kohtaus rakastuneen pojan rakkaudentarinassa.
Naurettavampi ja — surullisempi on rakastuneen miehen PeterCamenzindin rakkaudentarina.
Sivumennen sain kuulla, että Elisabeth oli mennyt aivan äskettäin kihloihin. Onnittelin häntä, tutustuin hänen sulhaseensa, joka tuli häntä noutamaan ja onnittelin häntäkin. Koko illan oli kasvoillani hyvänsuopa holhoojan hymy, minulle itselleni vastenmielinen kuin naamio. Jälkeenpäin en mennyt metsään enkä kapakkaan, vaan istuin kotona vuoteellani, katsoin lamppua, kunnes se rupesi käryämään ja sammui, hämmästyneenä, ukkosen iskemänä, kunnes vihdoin tietoisuuteni alkoi palata. Silloin levisi jälleen ylleni tuskan ja epätoivon tumma verho, makasin vuoteellani pienenä, heikkona ja murrettuna, ja nyyhkytin kuin pieni poika.
Sitten kokosin tavarani, menin aamulla rautatieasemalle ja matkustin kotia. Halusin jälleen kiipeillä Senn-alpeilla, muistella lapsuuteni aikaa ja nähdä, oliko isäni vielä elossa.
Olimme vierastuneet toisistamme. Isäni oli kokonaan harmaantunut, käynyt hiukan kumarammaksi. Hän kohteli minua melkeinpä arasti, ei kysellyt mitään, ja näytti olevan tuloni johdosta sekä hämmästynyt että hämillään. Tupa oli hänellä vielä, mutta niityt ja karjan oli hän myönyt, hän eleli pienistä koroistaan ja teki pikkutöitä siellä täällä.
Jäätyäni yksin menin sille paikalle, jossa ennen oli äitini vuode ollut, ja menneisyys vaelsi ohitseni leveänä, rauhallisena virtana. En ollut enää mikään nuorukainen, ja ajattelin, kuinka nopeasti vuodet vierivät, pian tulisi minustakin kumara, harmaahapsi-äijä ja kallistuisin katkeraan kuolemaan. Tuossa pienessä tuvassa, jossa kaikki oli melkein entisellään, jossa pienokaisena olin ollut, latinaa lukenut ja äitini kuolemaa katsonut, juoksivat aatokset niin rauhallisen luonnollisesti. Kiitollisuudella muistelin kaikkia nuoruuteni rikkauksia, muistaen vihdoin Florensissa oppimani Lorenzo Medicin runon:
Quant e bella giovinezza,Ma si fugge tuttavia.Chi vuol esser lieto, sia:Di doman non 'e certezza.
[Kuinka ihana on nuoruus,vaikkakin se alati meitä pakenee.Ken tahtoo olla onnellinen,hän älköön huoliko huomisesta päivästä.]
ja samalla kummastellen, kuinka Italian muistot, historia ja aatokset hengen rajattomasta valtakunnasta johtuivat mieleen vanhan kodin kurkihirren alla.
Annoin sitten isälleni vähän rahaa. Illalla menimme kapakkaan, jossa kaikki kävi samoin kuin kerran ennenkin, paitsi että nyt minä maksoin ja että isäni, puhuessaan tähtiviinistä ja sampanjasta vetosi minun kokemukseeni sekä että minä siedin enemmän kuin hän. Kysyin sitä vanhaa talonpoikaisäijää, jonka päälle olin kaatanut viiniä. Hän oli ollut vitsiniekka ja tempputaituri, mutta oli kuollut aikoja sitten ja hänen viiksiensä päälle alkoi jo ruoho kasvaa. Join waadtlantilaista, kuuntelin keskustelua, kerroin sanasen joukkoon, ja kun kotia mennessämme yöllä kuutamossa isäni humalapäissään yhä puhui ja viittoili, valtasi minut aivan omituinen ennen tuntematon lamauksen tunne. Entisyyden kuvat ympäröivät minua yhä, eno-Konrad, Rösi Girtanner, äiti, Rikhard, Aglietti, ja minä katselin niitä kuin kaunista kuvakirjaa, jonka kuvien kauneutta ja hienoutta ei voi kyllin ihailla, mutta jotka todellisuudessa eivät ole puoleksikaan sen arvoiset. Kaikki tuo oli sohisten solahtanut ohitseni, mennyt ja melkein unohtunut, ja ilmestyi jälleen niin selvään silmieni eteen: puoli elämääni oli säilynyt muistissani tahtomattani.
Vasta kotia tultuamme, kun isäni vihdoin vaikeni ja nukkui, ajattelin Elisabethia. Vielä eilen oli hän minua tervehtinyt, olin häntä ihaillut ja toivottanut hänen sulhaselleen onnea. Tuntui kuin olisi siitä kulunut pitkä aika. Mutta tuska heräsi, yhtyi hereille häirittyihin muistoihin ja pudisti itsekästä ja huonoa sydäntäni kuin föhn-tuuli tärisevää, rapistunutta olkimajaa. En voinut olla kotona. Menin alakerran ikkunasta ulos, läpi puutarhan rantaan, irroitin turvattoman purren ja sousin hiljaa järven sumuiseen yöhön. Juhlallisen hiljaisina vartioivat ympärillä hopeaisen sumun peittämät alpit, melkein täysikehäinen kuu loisti kalpeana sinertävässä yössä yli mustien alppien terävien huippujen. Oli niin hiljaista, että saatoin kuulla kaukaa Senn-alpeilta vesiputouksen kohinan. Kotiseutuni ja nuoruuteni henget koskettivat minua kalpeilla siivillään, täyttivät kokonaan pienen purteni ja osoittelivat rukoilevasti ojennetuin käsin ja tuskallisin, käsittämättömin ilmein.
Mitä merkitystä oli elämälläni ollut ja miksi oli osalleni sattunut niin paljo iloa ja tuskaa? Miksi olin janonnut kaunista ja totta, kun yhäkin vielä janon tuskia sain kärsiä. Miksikä olin uhmaillen kyyneliä vuodattanut, lempeä ja tuskaa kärsinyt noiden ihanien naisten vuoksi, minä, joka tänään taaskin painoin pääni alas häpeästä ja hyljätyn rakkauden vuodattamista kyynelistä? Ja miksi oli jumala käsittämättömässä viisaudessa luonut sydämeeni tuon polttavan rakkaudenkaihon, koska hän kuitenkin oli määrännyt minut elämään yksinäisenä ja osattomana.
Vesi lorisi hiljaa keulan edessä ja tippui airoista hopeasateena, äänettöminä vartioivat ympärillä vuoret ja rotkojen sumumeren yllä loisti kalpeana viileä kuu. Nuoruuteni henget seisoivat vaieten ympärilläni ja katsoivat minuun syvillä silmillään hiljaa ja kysyvästi. Olin näkevinäni niiden joukossa myös kauniin Elisabethin, ja hän olisi rakastanut minua ja tullut omakseni, jos olisin saapunut oikeaan aikaan.
Parhaimmalta tuntui minusta myös vaipua hiljaa valkeaan veteen, niin ettei enää kukaan kysyisi. Mutta kuitenkin vedin yhä lujemmin huomatessani, että vanha venhe vuoti. Vilu karsi äkkiä ruumistani ja kiiruhdin kotia päästäkseni vuoteeseen. Makasin väsyneenä valveillani, miettien elämääni ja koettaen huomata, mitä minulta puuttui ja mikä olisi minulle tarpeellista, elääkseni onnellisemmin ja eheämmin ja päästäkseni lähemmä olemisen sydäntä.
Tiesin kyllä, että rakkauden ydin oli hyvyys ja ilo, ja että minun täytyi ruveta vakavasti rakastamaan ihmisiä, huolimatta uudesta Elisabethin tähden saamastani tuskasta. Mutta kuinka? Ja ketä?
Silloin muistin vanhan isäni ja huomasin ensikerran, etten minä ollut rakastanut häntä koskaan oikealla tavalla. Poikasena olin katkeroittanut hänen elämänsä, sitten olin mennyt pois, jättänyt hänet äidin kuolemankin jälkeen yksin ja lopuksi hänet melkein kokonaan unohtanut. Kuvittelin mielessäni hänen lepäävän kuolinvuoteellaan ja itseni siinä vierellä seisomassa yksin ja orpona, nähden hänen sielunsa muuttavan pois, pysyttyään aina minulle outona, jonka rakkautta en ollut koettanut saavuttaa.
Niin alkoi minulla tuo vaikea ja suloinen tehtävä oppia rakastamaan vanhaa rääsyistä juoppoa ihanan ja ihaillun armaan asemasta. En vastannut hänelle koskaan enää karkeasti, puuhailin hänen kanssaan niin paljo kuin mahdollista, luin hänelle kalenterijuttuja ja kerroin hänelle niistä viineistä, joita Ranskassa ja Italiassa kasvaa ja juodaan. Hänen pientä työtään en voinut mennä tekemään hänen edestään, koska hän olisi ilman sitä vajonnut kokonaan välinpitämättömyyteen. En myöskään voinut totuttaa häntä ottamaan iltahumalaansa kanssani kotona, menemättä kapakkaan. Parina iltana koetimme sitä. Noudin viiniä ja sikareja ja koetin saada vanhuksen ajan kulumaan. Neljäntenä ja viidentenä iltana muuttui hän hiljaiseksi ja pahantuulennäköiseksi ja rupesi valittamaan, kun kysäsin häneltä, mikä häntä vaivasi: "Etkö päästä isääsi enää koskaan kapakkaan?"
"Älä puhu mitään", sanoin silloin, "sinä olet isä ja minä poika, sinun asiasihan on, miten tehdään."
Hän katsoi minuun hiukan epäillen, otti lakkinsa ja niin menimme kapakkaan.
Huomasin selvään, että pitempi yhdessä olomme oli isästä vastenmielistä, vaikkei hän mitään siitä sanonut. Itsenikin teki mieli hakea jostakin kaukaisuudesta rauhoitusta ristiriidoilleni. "Mitä sanoisit, jos matkustaisin tänään?" kysäsin äijältä. Hän kynsäsi korvallistaan, kohautti kapeaksi käyneitä hartioitaan, naurahti viekkaasti ja vastasi: "Kuten tahdot". Mutta ennenkuin matkustin, pyysin muutamien naapurien sekä luostariveljien pitämään häntä silmällä. Yhden kauniin päivän käytin myöskin noustakseni Senn-alpille. Sen kupevalta, leveältä laelta näin vuoria ja vihreitä laaksoja, kirkkaita vesiä ja savua kaukaisista kaupungeista. Poikana oli kaikki tämä sytyttänyt rintaani voimakkaan halun päästä valloittamaan edessäni avautuva ihana maailma, ja kun se nyt jälleen oli avoinna edessäni, yhtä ihanana ja vieraana kuin koskaan ennen, olin valmis uudelleen sinne käymään ja vielä kerran onnen saarta etsimään.
Tutkimusteni vuoksi olin jo aikoja sitten päättänyt mennä asumaan Assisiin pitemmäksi ajaksi. Matkustin ensin Baseliin, pannen kuntoon välttämättömimmät, varustin tavarani ja lähetin ne edeltäpäin Perugiaan. Itse matkustin Florensiin ja kuljeksin sieltä pyhiinvaeltajana hitaasti ja mukavasti jalkasin eteläänpäin. Siellä ei tarvita mitään erityisiä keinoja päästäkseen ihmisten kanssa ystävällisiin suhteisiin; näiden ihmisten tunteet karehtivat aina pintavesillä, heidän elämänsä on niin yksinkertaista, vapaata ja lapsellista, niin että joka kaupungissa tulee tehneeksi aina uusien ihmisten kanssa uusia tuttavuussuhteita. Tunsin olevani jälleen pelastettu sekä kotiutunut ja päätin, etten vasta Baselissa hakisi ihmisten lämmittävää läheisyyttä ylhäisempien seurassa, vaan yksinkertaisen kansan joukossa.
Perugiassa ja Assisissa saavutin jälleen innostusta ja elämää historiallista teostani varten. Kun paljas oleskelukin niillä seuduin oli nautintoa, alkoi vahinkoa kärsinyt olemukseni taas tervehtyä ja rakentaa elämää kohti uusia hätäsiltoja. Taloudenhoitajattareni Assisissa, rehellinen ja hurskas vihannesten myyjätär, jutteli kerran kanssani pyhimyksestämme, ja muuttui innokkaaksi ystäväkseni, saattaen minut väkevän katolilaisen maineeseen. Niin ansaitsematon kuin tämä kunnia olikin oli siitä kuitenkin se hyöty, että pääsin irti pakanuuden maineesta, joka muutoin on jokaisella muukalaisella vastuksena. Vaimon nimi oli Anunziata Nardini, 35 vuoden vanha leski, suunnattoman paksu ruumiiltaan, tavattoman siro tavoiltaan. Sunnuntaisin oli hän kukallisessa iloisenvärisessä puvussaan kuin itse ilmeinen juhlapäivä, silloin oli hänellä päällään, paitsi korvarenkaita, vielä kultakäädyt rinnoillaan, joissa joukko kultaisia mitaleja helisi ja välkkyi. Sitäpaitsi laahasi hän mukanaan hopeahelaista, raskasta rukouskirjaa, jonka käyttäminen hänelle joka tapauksessa olisi tullut hankalaksi, ja kaunista hopeaketjuista rukousnauhaa, jota hän sensijaan käytteli sitä kätevämmin. Kun hän näin kirkonmenojen välillä istui kirkon etehisessä kertoen ihaileville naapurinvaimoille poissa olevien ystävätärten syntejä, kuvastihe hänen pyöreillä, hurskailla kasvoillaan liikuttavasti jumalan kanssa sovinnossa oleva sielu.
Kun ihmiset eivät voineet lausua nimeäni, nimittivät he minua yksinkertaisesti "herra Pietroksi". Kauniina, kultaraskoisina iltoina istuimme yhdessä pienessä etehisessä, siinä naapurit, lapset ja kissat joukossa, tahi myymälähuoneessa hedelmien, vihanneskorien, siemensäkkien ja riippuvien savumakkaroiden keskellä, kerroimme toisillemme kokemuksiamme, keskustelimme vuodentulontoiveista, poltimme tupakkaa ja imeskelimme kumpikin melooniviipalettaan. Kerroin pyhästä Fransiskuksesta, Portinukulasta ja Sentan kirkosta, pyhästä Klarasta ja ensimäisistä luostariveljistä. Vakavasti minua kuunneltiin ja tehtiin tuhansia pieniä kysymyksiä, ylistettiin pyhimystä, ruvettiin kertomaan ja pohtimaan uudempia ja jännittävämpiä tapauksia, joista ryövärijutut ja poliittiset tapahtumat erittäinkin olivat mieluisia. Ympärillämme leikkivät ja peuhasivat kissat, lapset ja koirat. Omasta halustani ja pitääkseni yllä hyvää mainettani kertoilin pyhän Fransiskuksen historiaa ylösrakentavaisten ja liikuttavain pyhimystarujen mukaan, ja olin mielissäni, kun olin muiden vähien kirjojeni mukaan tullut myös ottaneeksi Arnoldin "Vanhojen isien ja muiden jumalassa autuaitten elämän", jonka hurskaat tarinat kääntelin pienillä muutoksilla italialaiselle kansanmurteelle. Sivukulkijat pysähtyivät hetkiseksi, kuuntelivat, juttelivat hiukan mukana, ja niin vaihteli seura illassa usein kolme neljä kertaa, paitsi että rouva Nardini ja minä aina olimme vakinaisesti paikoillamme. Vieressäni oli minulla punaviiniä suuressa litteässä pullossa ja nuo köyhät sekä kohtuulliset ihmiset katselivat kunnioituksella minun runsasta viinin käyttöäni. Vähitellen muuttuivat naapurien arat naisetkin rohkeammiksi ja ottivat kynnykseltä pitäen osaa keskusteluun, saivat lahjaksi pieniä kuvia ja rupesivat uskomaan minun pyhyyteeni, koska en pakkautunut tekemään mitään tunkeilevaista pilaa enkä yleensä pyrkinyt heidän suosioonsa. Heissä oli muutamia suurisilmäisiä haaveksivia kaunottaria, jotka näyttivät olevan kotoisin Peruginon tauluista. Pidin heistä kaikista ja nautin heidän hyväntahtoisesta leikillisestä seurastaan, mutta en rakastunut heistä kehenkään, sillä nuo kaunottaret olivat niin toistensa näköisiä, että heidän kauneutensa oli minusta rotuominaisuus eikä mikään persoonallinen etu. Usein saapui seuraamme myös Mattheo Spinelli, leipurimestarin nuori poika, aika velikulta ja sukkeluusmestari. Hän osasi matkia useita eläimiä, tunsi tarkkaan joka häväistysjutun ja oli pakahtuakseen täynnä kaikenmoisia julkeita ja viekkaita vehkeitä. Kertoessani pyhimystaruja kuunteli hän vallan verrattoman hurskaasti ja nöyrästi, mutta teki jälkeenpäin pyhistä isistä niin lapsellisen hurskaita, ilkeitä kysymyksiä, vertauksia ja otaksumisia, emäntäni suureksi kauhistukseksi ja kuulijain peittelemättömäksi ihastukseksi.
Usein istuin yksinäni rouva Nardinin luona kuunnellen hänen ylösrakentavaisia puheitaan ja nautin salassa hänen monista inhimillisistä heikkouksistaan. Yksikään lähimmäisen vika ja synti ei jäänyt häneltä huomaamatta ja hän määräsi kiusoittavan tarkkaan jo edeltäpäin heidän jokaisen paikkansa kiirastulessa. Minut oli hän kuitenkin sulkenut sydämeensä ja uskoi minulle avomielisesti pienimmätkin kokemuksensa ja huomionsa. Pienimmistäkin ostoksistani otti hän selvää, kysyi, miten paljon olin maksanut ja valvoi, ettei minua petetty. Kerroin hänelle pyhimyksemme elämäkerran ja hän puolestaan tutustutti minut hedelmä- ja vihanneskauppaan ja kyökin salaisuuksiin. Eräänä iltana istuimme rappiolle joutuneessa etehisessä. Lasten suunnattomaksi riemuksi olin laulanut sveitsiläisen laulun ja vuoristolaisen tapaan hiukan äänelläni lurikoinut. He aivan vääntelehtivät riemusta, matkivat vieraan kielen kaikua ja näyttivät, miten koomillisesti kurkunpääni liikkui edestakaisin hyräillessäni. Silloin alkoi joku puhumaan rakkaudesta. Tytöt tirskuivat, rouva Nardini huokaili ja mulkoili surullisesti, ja lopuksi vaadittiin minua kertomaan oma lemmentarinani. Elisabethista en puhunut mitään, mutta kerroin veneretkestäni Aglietin kanssa ja onnettoman lopun saaneesta rakkaudentunnustuksestani. Tuntui omituiselta kertoa tätä asiaa, josta en ollut kellekään paitsi Rikhardille sanaakaan virkkanut, tälle uteliaalle umbrialaiselle kuulijakunnalle, edessä kapeat, etelämaiset kadut ja iltaruskon punaamat kukkulat. Kerroin asian paljo sitä ajattelematta, vanhain novellien tapaan, mutta kuitenkin oli sydämeni mukana ja salaa pelkäsin, että kuulijani nauraisivat ja pilkkaisivat minua.
Kun olin lopettanut, olivat kaikkien katseet osanottoisesti suunnatut minuun.
"Niin uljas mies!" huudahti vilkkaasti eräs tyttö. "Niin uljaskin mies voi olla onneton rakkaudessaan!"
Mutta rouva Nardini silitti lihavalla kädellään hiljaa tukkaani ja lausui: "Mies parka".
Toinen tyttö ojensi minulle suuren luumun, ja kun pyysin häntä haukkaamaan siitä ensiksi, teki hän sen ja katsoi minuun hyvin vakavasti. Mutta kun tahdoin antaa muidenkin siitä maistaa, ei hän sitä sallinutkaan. "Ei, syökää itse! Olen lahjoittanut sen Teille, koska olette kertoneet meille onnettomuudestanne."
"Mutta Te rakastutte tietysti vielä johonkin toiseen", sanoi eräs päivettynyt viininviljelijä.
"En", vastasin.
"Vieläkö sitten rakastatte tuota häijyä Erminiaa?"
"Rakastan nyt pyhää Fransiskusta ja hän on opettanut minut rakastamaan kaikkia ihmisiä, teitä, Perugian ihmisiä, kaikkia näitä lapsia tässä, vieläpä Erminian rakastettuakin."
Tämä idyllinen elämä häiriytyi ja joutui hiukan vaaranalaiseksi, kun huomasin, että signora Nardinin oli vallannut vankka halu saada minut lopullisestikin jäämään hänen luoksensa menemällä naimisiin hänen kanssaan. Tämä pieni juttu kehitti minusta notkean diplomaatin, sillä ei ollut suinkaan helppo hävittää noita unelmia, häiritsemättä yhteistä sopusointua ja panematta mieluisaa ystävyyttä alttiiksi. Kotimatkaa oli minun myöskin ajateltava. Ellen olisi yhä unelmoinut tulevaa runoteostani ja ellei kassaani olisi ruvennut vaivaamaan köyhyys, niin olisin jäänyt sinne. Olisinpa kenties kassani vuoksi nainutkin Nardinin. Mutta se, mikä minut siitä kuitenkin pidätti, oli vielä parantumaton sydämentuskani Elisabethin tähden ja halu saada tavata häntä.
Pyöreähkö leski mukautui vastoin odotustani hiljaisesti välttämättömyyden pakkoon eikä kostanut pahoja tekojani. Lähtiessäni tuntuivat jäähyväiset kentiesi minusta raskaammilta kuin hänestä. Jälkeeni jäi täällä paljoa enemmän kuin koskaan kotoa lähtiessäni, ja koskaan eivät ole lähdön hetkenä käteni useampaa sydämellistä puristusta saaneet kuin nyt. Ihmiset toivat mukaani vaunuun hedelmiä, viiniä, makeata viinaa ja makkaraa, ja minulla oli sydämessäni outo tunne, että erosin ystävistä, joista ei ollut suinkaan sama, jäinkö vai meninkö. Mutta rouva Anunziata Nardini suuteli minua eron hetkellä molemmille poskille, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Aikaisemmin olin luullut erityiseksi nautinnoksi olla rakastettu, tuntematta vastarakkautta. Nyt olin kokenut, kuinka kiusallista on olla tuollaisen tarjoutuvan rakkauden esineenä, johon ei voi vastata. Ja kuitenkin olin hiukan ylpeä siitä, että vieras nainen minua rakasti ja toivoi miehekseen.
Jo tämä pieni turhamaisuuskin merkitsi parannusaskelta tilassani. Rouva Nardinia kävi säälikseni, mutta kuitenkin olin mielissäni, että asia oli tapahtunut. Yhä enemmän opin vähitellen huomaamaan että onnella ja ulkonaisten toiveiden täyttymisellä on hyvin vähä yhteistä, ja ettei rakastuneitten nuorukaisten lemmentuskissa, olivatpa ne kuinka tuskallisia tahansa, ole vähääkään traagillisuutta. Tuskallistahan oli tietää, etten saisi Elisabethia omakseni. Mutta elämäni, vapauteni, työ- ja ajatuskykyni säilyivät silti ennallaan, ja saatoinhan kaukaa lempiä häntä sydämessäni niin paljon kuin halusin. Tämä ajatustapa ja vielä enemmän oloni lapsellinen iloisuus olivat olleet minulle näinä umbrialaisina kuukausina yleensä terveelliset. Sitä ennen olin ollut terävä huomaamaan kaikessa naurettavaa ja hassunkurista, jolla myös aina olin turmellut oman iloni. Nyt rupesin vasta ymmärtämään elämän huumoria ja minusta rupesi tuntumaan sovinnonteko tähtieni kanssa yhä mahdollisemmalta ja helpommalta, sekä onnen suupala elämän pöydältä jokseenkin todennäköiseltä.
Niinpä taitaa olla useimmiten asianlaita Italiassa matkustaissa. Silloin heitetään hitoille kaikki periaatteet ja ennakkoluulot, pistetään kädet housuntaskuun, naureskellaan huolimattomasti ja ollaan olevinaan ulosoppinut elämätaiteilija. On saatu uida hiukan etelän lämpimissä elämänvesissä ja niin eletään siinä uskossa, että samaa riittää edeskinpäin myös kotona. Niin on minullekin käynyt joka kerta Italiasta palatessani ja tällä kerralla tuntuvimmin. Palattuani Baseliin oli vanha, jäykistynyt elämä siellä nuorentumattomana ja entisellään, ja niin sain astua iloni valtakunnasta askeleen pikkumaisuutta ja harmien maailmaa kohti. Mutta hiukkanen hankkimastani uutuudesta jäi kuitenkin edelleen itämään ja siitä alkaen ei pieni purteni koskaan purjehtinut ei kirkasten eikä sameitten vesien halki, ilman ettei sillä olisi aina ollut liehumassa julkean rohkeana pieni värikäs lippupahanen.
Muutoinkin oli elämänymmärrystapani vähitellen muuttunut. Ilman suurempia suruja tunsin jättäväni nuoruuden vuodet ja saapuvani siihen ikäkauteen, jolloin voi kulunutta elämäänsä pitää pienenä kulettuna taipaleena ja itsensä matkalaisena, jonka vaellus ja uppoaminen maailman mereen ei tule suurta huomiota herättämään eikä paljon puuhaa tuottamaan. Päämäärä on pidettävä aina selvillä, mieliunelma aina kirkkaana, mutta liiallista välttämättömyyden tunnetta ei ole aina päästettävä valtaan, vaan on suotava itselleen usein lepohetkiä, voidakseen omantunnonvaivoitta laiskotella muutaman päivämatkan, maata ruohossa, viheltää laulunpätkän ja nauttia rakkaasta nykyisyydestä ilman muita ajatuksia. Siihen saakka olin oikeastaan ollut ylimysihminen, jumaloimatta kuitenkaan koskaan Zarathustraa, eikä minulta ollut puuttunut itserakkautta eikä vähä-arvoisempien kansalaisten halveksimista. Nyt opin yhä paremmin ymmärtämään, ettei siinä suhteessa ole mitään rajoja, että vähäpätöisten, sorrettujen ja köyhäin elämä on aivan yhtä monipuolista, vieläpä lämpimämpää, todellisempaa ja mallikelpoisempaa kuin parempiosaisten ja ylhäisten.
Muutoin saavuin Baseliin juuri oikeaan aikaan ottaakseni osaa illanviettoon, joka tapahtui ensikertaa tällävälin naimisiin menneen Elisabethin kodissa. Olin hyvin tyytyväinen, vielä terve ja päivettynyt matkani jälkeen ja muistin joukon kaikellaisia pieniä hauskoja tapahtumia sitte viime näkemän. Kaunis rouva suvaitsi osoittaa minulle erityistä hienoa tuttavallisuutta, ja iloitsin koko illan siitä, että onneni oli varjellut minut myöhään tulleen kosijan ikävästä asemasta. Sillä huolimatta kokemuksistani Italian matkalta oli minulla yhäkin omat pienet epäluuloni naisia kohtaan, sillä yhäkin luulin heidän julmalla ilolla katselevan niitä toivottomia tuskia, joita heihin rakastuneilla miehillä oli kärsittävänä. Erinomaisen valaiseva tällaisen kunniattoman ja piinallisen aseman ymmärtämiseksi on eräs pieni kertomus lasten kouluelämästä, jonka kerran kuulin muutamalta viisivuotiaalta pojalta. Siinä lastenkoulussa, jossa hän kävi, oli käytännössä seuraava merkillinen ja esikuvallinen tapa: Jos joku poikanen oli sattunut tekemään jonkun tavallista raskaampaa laatua olevan kolttosen ja häneltä piti sen vuoksi pudotettaa housut alas, niin määrättiin kuusi pientä tyttöä pitämään tätä vastustelevaa rangaistusvankia rangaistuksen täytäntöönpanoa varten kiinni penkillä tuossa kieltämättä kiusallisessa asemassa. Koska tätä kiinnipitoa pidettiin suurena kunnian ja luottamuksen osoituksena, pääsivät tuosta julmasta riemusta osallisiksi aina ne tytöt, jotka kulloinkin olivat olleet kilteimmät ja parhaimmat. Tuo leikillinen lasten juttu on usein antanut minulle ajattelemista, onpa sellainen kohtalo sattunut osakseni unessa pari kertaa, niin että ainakin unen kautta tiedän, kuinka kurjalle tuntuu olo siinä asemassa.