Kirjailijatointani en ole juuri koskaan ottanut vakavalta kannalta. Työstäni sain leivän, tein pieniä säästöjä ja lähetin murun isällenikin silloin tällöin. Iloisena vei hän sen vuorostaan kapakkaan, lauloi siellä kaikin mahdollisin äänin ylistystäni ja miettipä jo ruveta vastapalveluksiakin tekemään. Olin nimittäin kerran sanonut hänelle, että ansaitsen leipäni sanomalehtiartikkeleilla. Nyt piti hän minua samallaisena uutistoimittajana, jommoisia on maaseutulehdissä, ja kirjoitti minulle kolme isällistä kirjettä, kertoen tapahtumista, joita hän piti tärkeinä ja joilla hän arveli minun rahaa ansaitsevan. Eräs oli muutaman ladon paloa koskeva, toisessa kerrottiin parin vuorituristin tapaturmaisesta putoamisesta ja kolmannessa kylätuomarin vaalista. Ne oli kirjoitettu jo valmiiksi karkean värikkääseen sanomalehtityyliin ja tuottivat minulle todellista iloa, sillä olivathan ne todistuksia välillämme vallitsevasta ystävällisestä suhteesta ja vuosien perästä ensimäiset kotoa saamani kirjeet. Ne virkistivät minua myöskin sen kautta, että ne olivat itsessään tahtomattansa hienoa pilaa kirjailijatoimestani; ja takaanpa, että kuukausittain ilmoittelin monta kirjaa, jotka eivät olleet läheskään niin tärkeitä kuin nuo maaseudun tapahtumat.
Siihen aikaan ilmestyi pari kirjaa, joiden tekijät tunsin jo Zürichistä alkaen, jolloin he olivat molemmat yläpuolella tavallisten rajojen eläviä runoilijanuorukaisia. Toinen heistä asui nyt Berlinissä ja hänellä oli kerrottavana paljo mehukkaita asioita suurkaupungin kahviloista ja tyttöpaikoista. Toinen oli rakentanut itselleen Münchenin ympäristöön loistavan ylellisen erakonasumuksen, jossa hän vietti aikansa, vaappuen innostuksesta toiseen, milloin neurasteenisissa, itsetutkistelemuksissa, milloin spiritistisissä kokeissa, halveksittavana ja toivotonna. Minun piti arvostella kirjat, ja en voinut olla laskematta arvosteluissani herroista hiukan viatonta pilaa. Neurasteenian tutkijalta tuli vastaukseksi ainoastaan halveksiva, suorastaan ruhtinaallinen kirje. Mutta berliiniläinen nosti asiasta häväistysjutun muutamassa aikakauskirjassa, hänen vakavaa tarkoitustaan ei oltu muka ymmärretty, hän huusi avukseen Zolan ja uskalsi lausua minun muka ymmärtämättömän arvosteluni johdosta moitteen sveitsiläisten muka yleensä itserakasta ja arkipäiväistä henkeä vastaan. Luulenpa, että tuolla miehellä oli ollut ainoa edes jossakin määrin terve ja arvokas kirjallinen kautensa Zürichissä.
Tosin en ollut koskaan ollut mikään erityisempi isänmaallisuudenharrastaja, mutta tämä berliniläisen annos oli minusta kuitenkin jo vähän liian väkevä, ja kirjoitin siis tuolle tyytymättömälle vastaukseksi pitkän epistolan, jossa en juuri pannut vakan alle halveksimistani tuota pöyhkeää suurkaupungin uutuussankaria kohtaan.
Tämä nahina teki minulle hyvää ja pakoitti minut uudelleen tarkemmin tutkimaan käsitystäni nykyaikaisesta sivistyselämästä. Se työ oli vaikea ja pitkällinen sekä päättyi hyvin vähän virkistäviin tuloksiin. Kirjani ei menetä mitään, vaikka vaikenemalla ne sivuutankin.
Mutta nämä mietteet saivat minut samalla lähemmin tarkastelemaan itseäni ja kauan suunniteltua elämäntyötäni.
Kuten olen selittänyt oli tarkoitukseni tehdä jossain suuremmassa runoelmassa luonnon mykkä elämä nykypäivän ihmisille rakkaammaksi ja läheisemmäksi. Tahdoin opettaa ihmisen kuulemaan maan sydämensykintää, ottamaan osaa kaikkeuden elämään ja unohtamaan oman pienen kohtalonsa kera taistellessaan, ettemme ole itsestämme syntyneitä jumalia, vaan maailman kaikkeuden lapsia ja osia. Halusin muistuttaa ihmisille sitä, että virrat, meret, kiitävät pilvet ja myrsky ovat, samoinkuin runoilijan laulut ja öittemme unet, kaipuun vertauksia ja esikuvia, jotka jännittävät siipiään taivaan ja maan välillä ja joiden päämääränä on päästä epäämättömään varmuuteen siitä, että kaikilla, joissa elämää on, on myös maailman kansalaisoikeus ja kuolemattomuus. Jokaisen olennon ydin on varma tästä oikeudestaan, se on jumalan lapsi ja lepää pelotta ijankaikkisuuden helmassa. Mutta kaikki, mikä meissä on pahaa, sairasta, turmeltunutta, vastustaa tätä uskoa ja uskoo kuolemaan.
Mutta tahtoisin myös opettaa ihmiset huomaamaan, kuinka tästä veljellisestä rakkaudesta luontoa kohtaan pulppuaa esiin elämänilon lähde; tahtoisin saarnata katsomisen, kulkemisen, nauttimisen, käsillä olevan hetken riemua. Tahtoisin antaa vuorten, merten ja vihreitten saarien puhua heille mahtavalla viehättävällä kielellään ja tahtoisin pakoittaa heidät näkemään, kuinka suunnattoman monipuolinen ja vilkas elämä päivittäin kukoistaa sekä kuohuu teidän talojenne ja kaupunkien ulkopuolella. Tahtoisin päästä siihen, että häpeäisitte tietäessänne enemmän ulkomaisista sodista, muodista, juoruista ja kirjallisuudesta kuin keväästä, joka teidän kaupunkeinne edessä puhkeaa hillittömään monipuolisuuteensa, kuin virrasta, joka siltainne alatse juoksee tahi kuin metsistä ja ihanista niityistä, joiden läpi junamme kiitävät. Tahtoisin kertoa teille siitä unohtumattomien kultaisten nautintojen sarjasta, jonka minä erakko ja huono elämäntaituri tässä maailmassa olen löytänyt ja haluaisin, että te, jotka kenties olette onnellisempia ja iloisempia kuin minä, tekisitte tässä maailmassa vielä iloisempia löytöretkiä.
Ja ennenkaikkea haluaisin kätkeä sydämiinne rakkauden kauniin salaisuuden. Toivoisin voivani opettaa teitä olemaan veljiä kaikelle eläväiselle, täyttämään sydämenne siihen määrään rakkaudella, ettette enää pelkäisi kärsimyksiä ja kuolemaa, vaan ottaisitte ne vastaan vakavina sisaruksina, jos ne teidän luoksenne saapuisivat. Tämän kaiken haluaisin esittää, en hymneissä ja korkeissa lauluissa, vaan koruttomasti, todenmukaisesti ja asiallisesti, kertoa kuten kotiin palaava matkalainen kertoo toverilleen kokemuksiaan.
Tahtoisin, — haluaisin — toivoisin —, sehän tuntuu todellakin koomilliselta. Yhä odotan sitä päivää, jolloin tästä paljaasta tahtomisesta sukeutuisi suunnitelma ja kehys. Mutta olinhan ainakin kokoillut paljo aineksia. En ainoastaan päähän, vaan myöskin pieniin kapeisiin kirjasiin, jommoisen aina pidin matkoillani taskussani ja joista aina yksi joka toinen viikko täyttyi. Sinne olin vaillinaisina ja lyhyinä lauselmina kirjoittanut muistiin kaikki, mitä mielestäni oli näkyvää maailmassa, ilman mitään lisämietelmiä ja yhteyttä. Se oli ikäänkuin taiteilijan skitsikirja, jossa oli lyhyin piirtein kuvattuna paljaita tosi-olioita: Kuvia kaduilta ja maanteiltä, varjokuvia vuorilta ja kaupungeista, talonpoikien, käsityöläisten, torimuijien jutelmia, ilman ennussääntöjä, havaintoja valosta, tulesta, sateesta, kivistä, kasveista, eläimistä, linnunlennosta, aaltojen muodostumisesta, meren värivivahduksista ja pilvien muodoista. Joskus olin myös muodostanut niistä lyhyitä kertomuksia ja julaissut ne luonnon- ja matkatutkielmina, ollenkaan kuitenkaan niissä inhimillisyyden asiaan tähtäämättä. Ilman inhimillisyyden täytettäkin oli minua huvittanut jonkun puun tahi eläimen elämä tahi jonkun pilven juoksu.
Usein olin jo tullut ajatelleeksi, ettei suuremmalla runoteoksella, jossa ei yleensä esiinny yhtään ihmistä, voi olla mitään todellista arvoa, mutta vuosikausia haudoskelin kuitenkin tätä ihannettani sydämessä hämärä toivo siitä, että kenties kuitenkin mahtava inspiratsioni kerran voittaisi mahdottomuudetkin. Nyt ymmärsin lopullisesti, että minun on kansoitettava kauniit maisemani, ja ettei ihmisiä voisi kuvata niin luonnollisesti ja totuudenmukaisesti kuin pitäisi. Äärettömän paljo aukeni silloin minulle parannettavaa, ja sitä työtä teen vieläkin. Siihen saakka olivat ihmiset olleet minulle kokonaisuudessaan vieraita. Viimeksi olen oppinut, kuinka hyödyllistä on tutkia ja oppia tuntemaan yksityis-olioita abstraktisen inhimillisyysaatteen asemasta, ja muistini sekä muistikirjani täyttyivät aivan uusilla kuvilla.
Näiden tutkimusten alku oli aika ilahduttava. Jätin lapsellisen välinpitämättömyyteni ja miellyin moneen ihmiseen. Huomasin, kuinka monta itsestään selvää asiaa oli minulle jäänyt vieraaksi, ja näin myöskin, miten olin saanut auki ja teroittanut silmäni vaeltaessani ja nähdessäni maailmaa. Koska aina olin tuntenut erityistä rakkautta lapsia kohtaan, seurustelin niiden kanssa niin usein ja niin paljo kuin mahdollista.
Pilvien ja aaltojen tarkasteleminen oli kuitenkin ollut hauskempaa kuin ihmisten. Hämmästyksellä huomasin, että ihmisen erottaa muusta luonnosta erittäinkin jonkunmoinen häntä ympäröivä ja suojaava valheaitaus. Lyhyessä ajassa saatoin huomata kaikissa tuttavissani saman ilmiön — mikä johtui siitä, että heidän oli pakko esiintyä selväperiaatteisina henkilöinä, vaikka kukaan ei kuitenkaan tuntenut heidän sisintä olemustaan. Omituisin tuntein huomasin itsessäni samaa, ja koetin nyt tunkea henkilöiden ytimeen. Useimmille oli tämä aitaus hyvin tärkeä. Lapsissakin jo saattoi sen huomata kaikkialla, ja lapset myöskin alati, tietäen tai tietämättään, mieluummin näyttelivät jotakin osaa kuin esiintyivät avoimesti ja peittelemättä vaistojensa mukaan.
Muutaman ajan kuluttua olin huomaavinani, etten tehnyt enää mitään edistysaskeleita ja että vaan sotkeuduin harhaan johtaviin yksityisseikkoihin. Aluksi koetin hakea vikaa itsestäni, mutta en voinut pianaikaa enää salata itseltäni sitä, että olin pettynyt ja etten löytänyt ympäristöstäni niitä ihmisiä, joita hain. En tarvinnut erikoismerkillisyyksiä, vaan tyyppejä. Sellaisia ei ollut akateemikkojen piirissä eikä seuraelämä-ihmisten joukossa löydettävissä. Kaiholla muistelin Italiaa ja kaiholla käsityöläispoikia, matkatovereitani ja ystäviäni monella pitkällä jalkamatkalla. Heidän kanssaan olin hyvin tottunut seurustelemaan ja löysin heissä monta kunnon nuorukaista.
Oli turhaa ruveta pitämään kestikievaria kotimaan lentävien lintujen vuoksi. Maankuleksijajoukot eivät minulle kelvanneet. Olin taas jonkun aikaa neuvotonna, seurustelin lasten kanssa ja kirjoitin tutkimuksiani kapakoissa, joista ei luonnollisesti ollut mitään saatavana. Tuli pari surullista viikkoa, jolloin taas olin epätoivoissani, pidin halujani ja toivomuksiani naurettavan liioiteltuina, kuljeskelin paljo ulkona ja vietin jälleen puolet yöt viinin vierellä.
Sillävälin oli pöydälleni taas kokoontunut pari kantamusta kirjoja, jotka kyllä olisin mielelläni säilyttänyt, viemättä niitä antikvariin; mutta hyllyissäni ei ollut enää tilaa. Saadakseni vihdoinkin asian autetuksi menin erääseen pieneen puusepänliikkeeseen ja pyysin itse mestaria saapumaan asuntooni ottamaan mittaa pientä kirjahyllyä varten.
Hän tuli, mies pieni, hidasliikkeinen, miettivin askelin, rupesi paikkaa mittaamaan, pani polvilleen lattialle, ojensi metrimitan kattoon, tuoksahti hiukan liimalta ja kirjoitti muistikirjaansa huolellisesti luvun toisensa jälkeen tuumankorkuisilla numeroilla. Sattumalta töyttäsi hän muuatta tuolia, jossa oli kirjoja, niin että pari kirjaa putosi alas. Hän kumartui, niitä nostamaan. Kirjojen joukossa oli pieni käsityöläisten ammattisanakirja. Sen voi nähdä missähyvänsä saksalaisessa käsityöläismajalassa, kirja on hyvin tehty ja huvittava.
Puuseppä, nähdessään tuon hänelle hyvin tutun kirjasen, katsahti omituisesti minuun, puoleksi huvitettuna, puoleksi epäluulolla.
"Mikä hätänä?" kysyn minä.
"Anteeksi, tuossa on kirja, jonka minäkin tunnen. Oletteko todellakin lukenut sitä?"
"Matkoillani pitkin maanteitä olen tutkinut ammattikieltä", vastasin, "ja katsonpa sieltä vieläkin silloin tällöin jonkun lauseparren."
"Todellakin", huudahti hän, "ja oletteko sitten itse oppimatkalla ollut?"
"En varsin siinä mielessä kuin Te otaksutte, mutta matkoilla olen ollut ja monessa majalassa yötä majaillut."
Sillävälin oli hän uudelleen nostanut kirjat paikoilleen ja teki lähtöä.
"Missä Te olette aikoinanne kuljeskellut?" kysyin häneltä.
"Täältä Koblenziin, ja sittemmin aina Geneveen saakka. Se ei ollut muutoin minun huonointa aikaani."
"Ja putkassakin olette kentiesi pari kertaa ollut?"
"Kerran, Durlachissa."
"Kertokaapa, kuulkaa, minulle siitä joskus! Tapaamme toisemme jossain ja juomme lasin terveydeksemme?"
"Sitä en mielelläni, herrani tee. Mutta jos Teillä sopii joskus vapaailtana tulla luokseni ja kysyä: mitä kuuluu? miten jaksatte? niin silloin saamme nähdä. Ellette vaan mieli tehdä koiruuksia kanssani."
Muutama päivä sen jälkeen oli Elisabethilla vapaa vastaanottoilta, mutta minä jäin kadulle miettimään, menisinkö sen sijaan puuseppääni tervehtimään. Niinpä käännyinkin ympäri, jätin kylänuttuni kotia ja menin puusepän luo. Työhuone oli jo aivan pimeä ja suljettu, kompuroitsin pimeän etehisen ja ahtaan pihan kautta takarakennukseen ja kiipeilemällä siellä portaita ylös toisia alas löysin vihdoin oven, jossa oli mestarimme nimikilpi. Astuttuani sisään tulin pieneen kyökkiin, jossa laiha vaimo laittoi illallista ja samalla piti silmällä kolmea lasta, jotka tuossa ahtaassa huoneessa asianmukaisesti elämöivät. Ujostellen vei vaimo minut viereiseen tupaan, jossa itse puuseppä istui ikkunan ääressä sanomalehteä lukien. Aluksi näytti hän melkoisen kärtyisältä pitäen minua tunkeilevaisena liiketuttavana, mutta tunsi minut sitten ja ojensi kätensä.
Kun hän oli yllätyksissään ja hämillään, käännyin lapsia puhuttelemaan; he pakenivat minua kyökkiin ja minä perässä. Nähdessäni siellä talonemännän keittävän riisiryyniruokaa, heräsivät kyökkimuistoni italialaisen suojelushengettäreni ajoilta eloon ja minä otin osaa riisin valmistamiseen. Meillä keitetään maukas riisi tunnottomasti useinkin jonkunmoiseksi liisteriksi, joka ei maistu miltään ja on vastenmielisen limaista syödäkin. Nytkin oli onnettomuus alussaan ja hädin tuskin sain ruoan pelastetuksi temmattuani käteeni ruukun ja vaahtokauhan ja ruveten kiireimmiten itse kokiksi. Rouva taipui kohtaloonsa ja näytti hämmästyneeltä, riisi onnistui välttävästi, se kannettiin pöytään, lamppu sytytettiin ja minäkin sain lautaseni.
Puusepän vaimo sotki minut tänä iltana niin perinpohjin kyökkikysymyksistä keskustelemaan, ettei hänen miehelleen jäänyt suunvuoroa ollenkaan, joten hänen vaellusseikkailunsa täytyi siirtää toiseen kertaan. Muutoin saivat nämä ihmiset pian selville, että olin talonpojan poika ja köyhän kansan lapsi, herra ainoastaan päältäpäin, ja niin tuli meistä jo ensi iltana avomieliset ystävät. Sillä samoinkuin he minussa näkivät vertaisensa, samoin heräsi minussakin köyhän koti-ikävä nähdessäni heidän köyhän taloutensa. Heillä ei ollut aikaa hienostella, pöyhkeillä eikä olla narrimaisia, katkera, köyhä elämä oli heille raskas ilman tuota sivistyksen ja korkeampien pyrkimyksien valhepeitettä, ja liian hyvä, tarvitsematta sitä puheilla parannella.
Yhä useammin saavuin heidän luokseen ja unohdin siellä en ainoastaan tuon kömpelön seuraelämäromun vaan vieläpä surullisuuteni ja hätäni. Olin löytävinäni sieltä hiukan lapsuutta itseäni varten säilyneenä ja olin jatkavinani täällä sitä elämää, jonka luostariveljet aikoinaan olivat keskeyttäneet lähettäessään minut kouluun.
Repaleista ja keltaista vanhanaikaista karttaa tarkastellen seurailimme me puusepän kanssa meidän molempien matkoja, iloitsimme jokaisesta torista tahi kadusta, jonka molemmat tunsimme, laskettelimme silloin tällöin oikean kisällivitsinkin ja jopa lauloimmekin useampia noita ikuisesti nuoria Straubingin lauluja. Puhelimme käsityöläisen huolista, taloudesta, lapsista, kaupungin asioista, ja pian kävi niin, että saimme vaihtaa osia ja minusta tuli kiitollinen kuulija, hänestä antaja sekä opettaja. Tunsin syvään hengähtäen, että nyt oli todellisuus ympärilläni salonkien solinan sijasta.
Hänen lapsistaan veti viisivuotias tyttö huomiota puoleensa omituisella hellällä erityisyydellään. Hänen nimensä oli Agnes, vaikka häntä sanottiin Agi'ksi, vaaleaverinen, kalpea, pehmeäjäseninen, silmät arat ja suuret ja olennossa lauhkea arkuus. Eräänä sunnuntaina mennessäni heitä noutamaan kävelymatkalle oli Agi kipeä. Äiti jäi hänen luokseen, me muut vaelsimme hitaasti kaupungista pois. Pyhän Margaretan taakse istuimme penkille, lapset juoksentelivat ympäriinsä poimien kiviä, kukkia ja käpyjä, ja me miehet katselimme kesäisiä niittyjä, Binningenin hautuumaata ja kaunista, sinertävää Juran vuorijonoa. Puuseppä oli väsynyt, alakuloinen ja hiljaa sekä näytti surulliselta.
"Mikä Teitä vaivaa, mestari?" kysyin minä, kun lapset olivat siirtyneet kylliksi kauas. Hän katsahti minuun hajamielisenä ja suruissaan.
"Ettekö sitten sitä huomaa?" alkoi hän puhua. "Agi kuolee minulta pois. Olen sen tiennyt jo aikoja sitten ja olen ihmetellyt vaan, että hän on niinkin vanhaksi päässyt, sillä hänellähän on ollut kuolema aina silmissään. Nyt meidän täytyy uskoa se."
Koetin häntä lohduttaa, mutta pian lakkasin siitä itsestäni.
"Nähkääs", nauroi hän surullisesti, "ette itsekään usko, että hän pääsee terveenä taudistaan. En ole mikään jumalinen, tietäkääs, käyn kirkossa ainoastaan joka riemuvuosi, ja silloinkin vaan kerran, mutta sen tunnen hyvin hyvästi, että herrajumalalla on nyt minulle sananen sanottavana. Lapsihan hän vaan on, eikä ole ollut terve koskaan, mutta jumala sen tietää että hän oli minulle rakkaampi kuin kaikki muut yhteensä."
Ilakoiden ja tehden tuhansia pieniä kysymyksiä juoksivat lapset saapuville, ympäröivät minut, kyselivät kukkien ja ruohojen nimiä ja tahtoivat lopuksi, että juttelisin heille satuja. Silloin kerroin heille kukista, puista ja pensaista, että niilläkin on jokaisella kuten lapsillakin sielu ja oma enkelinsä. Isä kuunteli myöskin, naurahteli ja lisäsi joukkoon hiljaisen hyväksymisensä. Näimme vuorien sinertyvän yhä enemmän, kuulimme iltakellojen soivan ja menimme kotia. Illan punertava rusko kultaili niityt, kaukaiset temppelien tornit kohosivat siroina taivaalle illan väräjävässä ilmassa, kesän taivaan sini kutoutui kauniiksi vihertäviksi ja kullahtaviksi vivahduksiksi, puut loivat yhä pitemmän varjon. Pienokaiset olivat väsyneet ja vaienneet. He ajattelivat valmujen, neilikoiden ja kissankellojen enkeleitä, sillävälin kuin me vanhat muistelimme pikku Agia, jonka sielu oli jo valmis siipiä kantamaan ja jättämään meidät, pienen aran joukon.
Pari ensimäistä viikkoa kävi kaikki hyvin. Tyttö näytti paranevan, saattoi jättää vuoteensa tuntikausiksi ja näytti maatessaan viileillä patjoillaan tyytyväisemmältä kuin koskaan ennen. Sitten tuli pari kuumeista yötä, ja nyt näimme, paljo siitä enää puhumatta, että lapsi olisi vieraanamme ainoastaan muutamia viikkoja tahi päiviä. Ainoastaan harvoin puhui hänen isänsä siitä. Se tapahtui työhuoneessa. Näin hänen haeskelevan lantavarastostaan ja tiesin itsestään, että hän teki sen sopivia lapsen ruumisarkun lautoja löytääkseen.
"Pianhan se kuitenkin tapahtuu", sanoi hän, "ja senvuoksi teenkin mieluimmin tämän työn vapaailtana yksinäni."
Istuin toisella höyläpenkillä, kun hän teki työtään toisen ääressä. Höylättyään laudat sileiksi näytti hän niitä minulle jonkunmoisella ylpeydellä. Kaunista, hyvin kasvanutta, virheetöntä kuusilautaa.
"En lyö arkkuun yhtään naulaa, vaan sovittelen osat sievästi toisiinsa, niin että siitä syntyy hyvä ja kestävä kapine. Mutta tälle päivälle on tässä kylliksi, menkäämme vaimoni luo."
Kuumat, ihmeelliset sydänkesäpäivät kuluivat, ja joka päivä istuin tunnin tai pari pienen Agin luona, kerroin hänelle kauniista niityistä ja metsistä, pidin leveässä kädessäni hänen keveätä, ohkaista lapsenkättänsä ja nautin koko sielustani siitä rakastettavasta, kirkastavasta sulosta, joka ympäröitsi lasta hänen viime hetkiinsä saakka.
Tuskaisina ja surullisina seisoimme vihdoin vuoteen vieressä, katsoen, miten tuo laiha, pieni ruumis vielä kerran kokosi voimansa taistellakseen väkevän kuoleman kanssa, joka voitti hänet pian ja helposti. Äiti oli vaiti ja hillitsi surunsa; isä heittäysi vuoteen yli ja jätti lemmikillensä hyvästit satakin kertaa, silitti hänen vaaleita hiuksiaan ja hyväili kuollutta mielikkiään.
Tuli sitten lyhyt, yksinkertainen hautajaisjuhla, ja ne ikävät illat, jolloin lapset itkivät vuoteissaan toistensa vieressä. Tulivat kauniit matkat hautuumaalle, jossa istutimme kukkia vastapeitetylle haudalle ja keskustelematta toistemme kanssa istuimme penkillä viileiden istutusten varjossa, muistelimme pientä Agia, ja katselimme eri aatoksin muutoin kuin tavallisesti sitä maata, jossa lemmikkimme lepäsi, puita ja ruohoa, jotka hänen päällään kasvoivat sekä lintuja, jotka häiritsemättä ja iloisesti leikkiäan löivät keskellä hautuumaan syvää rauhaa.
Siinä ohessa kuluivat ankarat työpäivät entiseen tapaansa, lapset leikkivät ja lauloivat taas, nauroivat sekä halusivat kuulla satuja, ja kaikki totuimme huomaamattamme siihen, ettemme saisi Agia koskaan enää nähdä, vaan että tiesimme hänen sijastaan taivaassa olevan pienen, kauniin enkelin.
Tällävälin en ollut käynyt professorin kodissa enää ollenkaan ja Elisabethinkin ainoastaan muutamia kertoja, ja silloin olin ollut kuunnellessani keskustelun loppumatonta virtaa omituisen neuvottomalla ja ahdistuneella mielellä. Nyt menin jälleen tapaamaan molempia, mutta ovet olivatkin suljetut, sillä herrasväet olivat muuttaneet aikoja sitten maalle. Nyt vasta huomasin hämmästyksellä, että olin kokonaan unohtanut kuuman vuodenajan ja kesäluvan pidon ystävyyteni vuoksi puusepän perheen kanssa ja lapsen sairauden vuoksi. Ennen olisi minulle ollut mahdotonta jäädä kaupunkiin heinäkuuksi ja elokuuksi.
Heitin hetkiseksi jäähyväiset ja lähdin jalkamatkalle Schwarzwaldin vuoristoon, Bergstrassen ja Odenwaldin kautta. Harvinaisen hauskaa oli minusta matkalta lähettää puusepän lapsille maisemakortteja kauniista seuduista ja kaikkialla huvittaa itseäni sillä ajatuksella, että näistä kaikista sittemmin kertoileisin lapsille ja heidän isälleen.
Frankfurtissa päätin vielä matkustaa pari päivää. Aschaffenburgissa, Nürnbergissä, Münchenissä ja Ulmissa nautin uudella halulla vanhoista taideluomista ja lopuksi pysähdyin aivan tyynesti Zürichiin. Kaikkina vuosina olin siihen saakka kiertänyt tuota kaupunkia kuin hautaa, nyt kuljeksin pitkin noita tuttuja katuja, kävin vanhoissa kapakoissa ja puistoissa sekä saatoin muistella vanhoja asioita aivan ilman tuskaa. Taiteilijatar Aglietti oli mennyt naimisiin ja sain tietää hänen osoitteensa. Illalla menin sinne, luin ovesta hänen miehensä nimen, katsoin ylös ikkunoihin, empien, astuisinko sisään. Vanhat ajat muistuivat elävästi mieleeni ja nuoruuteni rakkaus alkoi herätä hiljaisella tuskalla unestaan. Käännyin ympäri turmelematta kauniin italiattaren kuvaa sydämessäni millään hyödyttömällä jälleen näkemisellä. Jatkaen kulkuani kävin siinä rantapuistossa, jossa taiteilijat viettivät kesäyön juhlaansa, katselin sitä pientä taloa, jonka ullakkokamarissa olin asunut kolme lyhyttä hauskaa vuotta, ja keskellä näitä vanhoja muistoja kohosi huomaamattani Elisabethin nimi huulilleni. Uusi rakkaus oli kuitenkin vanhempaa sisartansa voimakkaampi. Se oli myös hiljaisempi, vaatimattomampi ja kiitollisempi.
Säilyttääkseni hyvän tuuleni otin venheen ja sousin mukavasti verkalleen lämpimälle valoisalle järvelle. Ilta oli tulossa ja taivaalla oli ainoastaan yksi kaunis lumivalkoinen pilvi. Katselin sitä koko ajan ja nyökäytin sille päätäni muistellen lapsuuteni pilvirakkautta, Elisabethia sekä myös tuota Segantinin maalattua pilveä, jonka edessä olin nähnyt kerran Elisabethin niin ihanana ja hartaana seisovan. En ollut koskaan tuntenut niin ihanaa ja puhdistavaa rakkautta kuin nyt muistellessa tuota lempeä, jota ei sana eikä epäpuhdas himo ollut samentanut, kuin myös katsellessani tuota pilveä rauhallisena ja kiitollisena kaikesta elämäni ajalla kokemastani hyvyydestä, ja tuntien rinnassani vaan poikuuteni ajan vanhaa kaipuuta, sekin kypsyneempänä ja hiljaisempana, entisten ristiriitojen ja intohimojen sijaan.
Vanhastaan olin tottunut hyräilemään tahi laulamaan airojen rauhalliseen tahtiin. Nytkin lauloin jotakin hiljaa itsekseni ja huomasin vasta laulaessani, että sanat muodostivatkin säkeitä. Ne tarttuivat muistiini ja kirjoitin ne kotona talteen, muistoksi ihanasta illasta Zürichin järvellä.
Sinitaivahan valkopilviIkiteitänsä kiiruhtaa,Sinusta puhtautensa,Elisabeth, kertoaa.
On hiljaista pilven matka,Sitä ehdi et huomaamaan,Mutt' tiedä, oi, haaveesi juuri,Sen yöhön sai katoamaan.
Sen armautta autuus on nähdä,Sitä unhottaa et sä voi,Sun syömmessä alati ainaVaan kaihon sävelet soi.
Baseliin oli saapunut minulle kirje Assisista. Se oli rouva Anunziata Nardinilta ja täynnä ilahduttavia uutisia. Hän oli vihdoinkin saanut itselleen toisen miehen! Parasta on muutoin, että panen sen tähän sanasta sanaan:
Suuresti kunnioitettu ja rakastettu Herra Peter!
Sallikaa uskollisen ystävättärenne kirjoittaa Teille pienen kirjeen. Jumala on kaikkiviisaassa neuvossaan nähnyt hyväksi suoda minulle suuren onnen, ja toivoni olisi nähdä Teidät häissäni vieraana lokakuun 12 päivänä. Hänen nimensä on Menatti ja on hänellä tosin vähänpuoleisesti rahaa, mutta hän rakastaa minua vahvasti ja on jo ennenkin kaupannut hedelmiä. Hän on kaunis, mutta ei niin suuri ja kaunis kuin Te Herra Peter. Minä hoidan myymäläämme, hän myö torilla. Naapurin kaunis Marietta menee myöskin naimisiin, mutta ainoastaan erään muukalaisen muurarin kanssa.
Olen muistellut Teitä joka päivä ja kertonut Teistä ihmisille. Teitä ja pyhimystämme rakastan kovasti, olen sytyttänyt pyhimykselle neljä kynttilää Teidän autuudeksenne. Menatti ihastuisi myöskin, jos tulisitte häihin. Jos hän mielisi olla epäystävällinen Teitä kohtaan, niin kiellän sen kyllä. Ikävä kyllä on käynyt selville, että pieni Mattheus Spinelli todella on kuten aina olen sanonut oikea rakkari. Minulta on hän usein varastanut sitrooneja. Nyt on hän viety pois kotoa, koska hän varasti isältään leipurilta 12 liraa ja myrkytti Giacomon koiran.
Toivotan Teille jumalan ja hänen pyhäinsä siunausta. Kaipaan teitä suuresti.
Teidän alamainen ja uskollinen ystävättärenne
Anunziata Nardini.
Jälkikirjoitus.
Sato oli tavallinen. Rypäleitä tuli huononpuoleisesti, ja tuskin kylliksi luumujakaan, mutta sitrooneja sensijaan runsaasti, vaikka ne täytyi myödä liian halvasta. Spellossa on tapahtunut kamala onnettomuus. Eräs nuorukainen on lyönyt veljensä kuoliaaksi peltoharavalla, ei tiedetä, miksi, mutta luultavasti on hän ollut vainajalle mustasukkainen, vaikka tämä olikin hänen veljensä.
* * * * *
Paha kyllä en voinut noudattaa tätä imartelevaa kutsua. Lähetin onnentoivotukseni ja mainitsin mahdollisesti saapuvani sinne aikaisin keväällä. Sitten menin puuseppämestaria tervehtimään ottaen mukaan kirjeen ja lapsille muutamia Nürnbergistä tuomiani lahjoja.
Siellä oli tapahtunut odottamattoman suuria muutoksia. Ikkunan luona, syrjään pöydästä, kyyrötti tuolissaan romuluinen, vino raajarikko, jonka tuolissa oli edessä pöytälauta kuin lapsilla. Vieras oli talonrouvan veli Boppi, köyhä, puoleksi halvattu raajarikko, jolla äsken kuolleen vanhan äitinsä jälkeen ei ollut paikkaa mihin päänsä kallistaisi. Vastenmielisesti oli puuseppä vihdoin ottanut hänet luokseen ja tuon sairaan kykyrän ainainen läsnäolo oli kuin painajainen koko perheelle. Häneen ei oltu vielä totuttu; lapset pelkäsivät häntä, äiti sääli häntä, oli hämillään ja huolissaan, isä huonolla tuulella.
Rumien kyttyräisten olkapäiden välissä oli Boppilla suuri, voimakaspiirteinen pää, otsa oli leveä, nenä paksu ja suu kaunis, kärsivän näköinen, silmät olivat kirkkaat ja katse rauhallinen, hiukan arka, ja omituisen pienet ja kauniit kädet olivat hänellä aina, rauhallisina, valkoisina, rintalaudan päällä. Minuakin ujostutti ja pahoitti kurjan kuokkavieraan kohtalo, ja samalla oli tuskallista kuulla puusepän kertovan hänen lyhyttä elämäkertaansa, tämän itsensä siinä vierellä istuessa ja käsiinsä katsellessa, ilman että kukaan häntä puhutteli. Hän oli kykyrä syntymästään, mutta oli kuitenkin käynyt läpi kansakoulun ja saattoi vuosikausia ansaita olkia letittämällä aina jotakin, kunnes vaikeat jäsenkolotuskohtaukset osittain lamauttivat hänen ruumiinsa. Vuosikausia oli hän nyt joko maannut vuoteessa tahi istunut omituisessa tuolissaan patjojen väliin ahdettuna. Rouva tiesi kertoa hänen vuosia sitten laulaneen itsekseen paljo ja kauniisti, mutta nyt hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan eikä sairas ollut heillä laulanut ollenkaan. Ja koko ajan, kun tätä kaikkea kerrottiin, istui hän hiljaa itsekseen katsellen eteensä. En voinut sitä katsoa, jonka vuoksi menin, enkä seuraavina päivinä käynyt talossa.
Koko ikäni olin ollut vankka ja terve, en ollut koskaan ollut arveluttavammin sairaana, ja olin aina kohdellut säälillä, kentiesi myös hiukan halveksien, kärsiviä, erittäinkin raajarikkoisia; en ollut ollenkaan tyytyväinen, että iloinen mukava elämäni käsityöläisen perheessä tuli häirityksi tämän lamauttavan, onnettoman olennon olemassaolon kautta. Sen vuoksi siirsin toisen käyntini heillä päivästä päivään ja mietin turhaan, miten voisin saada halvatun Boppin pois vastuksena olosta. Täytyi olla jotenkin mahdollista saada hänet halvasta maksusta johonkin sairaalaan tahi hyväntekeväisyyslaitokseen. Usein teki mieleni mennä puuseppää tapaamaan neuvotellakseni asiasta hänen kanssaan, mutta kuitenkin arastelin ruveta puhumaan siitä ilman muuta, ja sairaan kohtaaminen minua aina lapsellisesti peloitti. Minusta oli vastenmielistä aina häntä nähdä ja antaa hänelle kättä.
Niin annoin yhden sunnuntain mennä. Toisena olin juuri aikeessa lähteä aamujunalla Juravuorille, kun kuitenkin häpesin heikkouttani, jäin kotia ja menin syötyäni puusepän luo.
Vastenmielisesti ojensin Boppille käteni. Puuseppä oli huonolla tuulella ja ehdotti, että menisimme kävelemään; hän oli, kuten hän minulle lausui, kyllästynyt tähän ijankaikkiseen kurjuuteen, ja iloitsin siitä, sillä tiesin hänen taipuvan tuumiini. Rouva tahtoi jäädä kotiin, mutta raajarikko pyysi häntä silloin menemään mukaan, koska hän aivan hyvin saattoi jäädä kotia. Hänet sai huoleti sulkea sisään ja jättää yksin, kunhan annettiin hänelle vaan joku kirja sekä lasi vettä.
Ja me, jotka kaikki kuitenkin pidimme itseämme siedettävinä ja hyväsydämisinä ihmisinä, saatoimme sulkea hänet sisään ja mennä kävelemään! Ja me olimme tyytyväisiä, leikimme lasten kanssa, iloitsimme kauniista kultaisesta syysauringonpaisteesta, eikä kukaan hävennyt eikä kenenkään sydän soimannut, vaikka olimme jättäneet tuon ramman yksinään kotiini Ei, päinvastoin olimme iloissamme siitä, että olimme päässeet hetkiseksi hänestä erilleen, hengitimme keventyneinä kirkasta, kesälämmintä ilmaa ja olimme kuin hyväkin kiitollinen ja kunnollinen perhe, joka ymmärtää nauttia jumalan sunnuntaista ymmärtäväisesti ja kiitollisella mielellä.
Istuttuamme juomaan lasin viiniä muutamassa puistossa, sattui isä haastelemaan Boppista. Hän valitti liikavieraansa tähden, huokasi taloutensa ahtautta ja kalleutta ja lopetti puheensa nauraen seuraavalla huomautuksella: "Täällä ulkonahan tuota voi vielä hetkisen viettää tyytyväisenä, kun hän ei ole häiritsemässä."
Kuunnellessani näitä ajattelemattomia sanoja näin yhtäkkiä ramparaukan edessäni, rukoilevana, kärsivänä, hänet, jota emme rakastaneet, josta me toivoimme pääsevämme ja joka nyt istui yksinään ja hyljättynä, surullisena hämärtävässä huoneessa. Huomasin, että pian tulisi pimeä ja ettei hän pystyisi saamaan valkeaa eikä siirtymään ikkunaa lähemmäksi. Hänen täytyisi siis panna kirja pois ja istua yksinään puolihämärässä, ilman ketään, jonka kanssa hän puhelisi, ilman mitään ajanvietettä, sillä aikaa kuin me joimme täällä viiniä, nauroimme ja huvittelimme. Muistin, kuinka olin Assisissa kertonut pyhästä Fransiskuksesta ja kehunut, kuinka hän oli opettanut minut rakastamaan kaikkia ihmisiä. Mitävarten olin tutkinut pyhimyksen elämää ja oppinut ulkoa hänen ihanan rakkaudenlaulunsa sekä hakenut hänen jälkiään Umbrian vuorilla, jos nyt tuo kurja ja avuton ihmisraukka sai tuolla sillänsä maata ja kärsiä, vaikka minä siitä tiesin ja olin tilaisuudessa häntä lohduttamaan.
Mahtava näkymätön voima laski kätensä sydämelleni, painoi sen maahan ja täytti sen niin häpeällä ja tuskalla, että vapisin ja antauduin. Tiesin että jumalalla oli minulle sananen sanottavana.
"Sinä runoilija!" sanoi hän, "sinä Umbrialaisen profeetan poika, joka haluat opettaa ihmisille rakkautta ja tehdä heidät onnellisiksi! Sinä uneksija, joka tahdoit kuulla ääneni tulessa ja vesissä."
"Sinä rakastat perhettä", sanoi hän, "joka on sinulle ystävällinen, jonka keskuudessa vietät mieluisia hetkiä! Ja samana päivänä kun minä kunnioitan tätä perhettä saapumalla sen luo, juokset sinä pois ja mielit karkoittaa minut sieltä! Sinä pyhimys! Sinä profeetta! Sinä runoilija!"
Minusta tuntui aivan samalta, ikäänkuin olisi minut asetettu puhtaan, himmenemättömän peilin eteen ja ikäänkuin näkisin peilistä valhettelijan, suunsoittajan, pelkurin ja sanansa syöjän. Se koskee, se on katkeraa, kiduttavaa ja kauheaa; mutta se, mikä tänä hetkenä minussa musertui, kärsi tuskaa ja haavoittuneena vastusteli, se olikin särkymään ja katoamaan omiaan.
Suoraan ja kiiruusti heitin hyvästit, jätin viinin lasiin juomatta ja murretun leivän pöydälle syömättä ja menin kaupunkiin takaisin. Kiihdyksissäni kuvittelin aivan sietämättömällä kauhulla, että oli tapahtunut joku onnettomuus. Saattoi tuli päästä irti, avuton Boppi oli kentiesi pudonnut tuolistaan ja makasi lattialla tuskissaan tahi kuolleena. Näin hänen siinä makaavan, luulin seisovani vieressä ja ramman hiljaista nuhdetta täynnä olevan katseen suunnattuna minuun.
Hengästyneenä saavuin kaupunkiin ja puusepän asunnolle, ryntäsin portaita ylös ja vasta ovella huomasin, että se oli lukossa ja ettei minulla ollut avainta. Mutta pelkoni katosi kuitenkin heti. Sillä ennenkuin olin päässyt edes kyökin ovellekaan, kuulin sisältä laulua. Se oli omituinen silmänräpäys. Sydän tykyttäen ja kokonaan hengästyneenä seisoin portaan pimeällä lattialla ja kuuntelin sisään suljetun ramman yksinäistä laulua, samalla tullen vähitellen jälleen rauhalliseksi. Hän lauloi hiljaa, pehmeästi ja hiukan valittaen erästä kansanomaista lemmenlaulua, "valko- ja punakukista". Tiesin, ettei hän ollut laulanut pitkään aikaan ollenkaan, ja sydäntäni liikutti kuullessani, miten hän käytti hiljaista hetkeä ollakseen iloinen omalla tavallaan.
Niinhän se on: elämä irroittaa mielellään vakavien tapahtumien ja syvien tunnekuohujen joukkoon hiukan naurettavaakin. Niinpä minäkin huomasin heti, mihin naurettavaan ja ujostuttavaan asemaan olin joutunut. Äkillisen pelon valtaamana olin yhdessä hetkessä kiitänyt pitkät matkat jäädäkseni nyt ilman avainta kyökinoven eteen. Joko oli minun lähteminen tieheni tahi huutaminen rammalle hyvät tarkoitukseni kahden lukitun oven läpi. Seisoin portailla mielessäni hyvä päätökseni lohduttaa raukkaa, olla osaaottavainen ja tehdä hänen hetkensä hupaisemmiksi, mutta hän istui siellä sisällä mitään aavistamatta, lauloi ja olisi epäilemättä vaan säikähtänyt, jos olisin koettanut herättää huomiota huutamalla ja kolkuttamalla.
En voinut tehdä muuta kuin poistua jälleen. Hetkisen kuljeksin pitkin sunnuntai-vilkkaita katuja, jonka jälkeen perhe oli jo palannut kotia. Nyt ei minun tarvinnut voittaa itseäni ojentaissani Boppille käteni. Istahdin hänen viereensä, rupesin keskustelemaan ja kysyin, mitä hän oli lukenut. Tarjosin hänelle kirjoja luettavaksi ja hän oli siitä kiitollinen. Suosittaessani hänelle Jeremias Gotthelfiä, huomasinkin ramman tuntevan melkein kaikki hänen kirjansa. Gottfried Keller oli hänelle kuitenkin outo, ja minä lupasin lainata hänelle Kellerin teokset.
Tuodessani seuraavana päivänä kirjat sain tilaisuuden olla hänen kanssaan kahdenkesken, kun rouva juuri tahtoi mennä ulos ja mies oli työssään. Silloin tunnustin hänelle, kuinka suuresti häpesin, että olin jättänyt hänet eilen yksin, ja että olisin iloinen saadessani usein olla hänen luonaan ja tulla hänen ystäväkseen.
Pieni kykyrä käänsi hiukan suurta päätänsä puoleeni, katsahti minuun ja sanoi: "Kiitos". Siinä kaikki. Mutta tuo pään kääntäminen oli tuottanut hänelle vaivaa ja oli samanarvoinen kuin jonkun terveen kymmenen syleilyä, ja hänen katseensa oli niin kirkas ja lapsellisen puhdas, että veri kohosi häpeästä poskilleni.
Vielä oli vaikein edessä, puhuminen puusepän kanssa. Minusta näytti sopivimmalta suoraan kertoa hänelle eilinen tuskani ja häpeäni. Ikävä kyllä ei hän minua ymmärtänyt, mutta salli kyllä kanssansa neuvotella. Hän otti pitääkseen sairasta yhteisenä vieraana kanssani, niin että otimme yhteisesti osaa kustannuksiin, ja minä sain vallan tulla ja mennä Boppin luo mieleni mukaan ja pitää häntä omana veljenäni.
Syksy oli silloin tavattoman pitkä, kaunis ja lämmin. Ensimäinen, mitä Boppin hyväksi tein, oli se, että hankin hänelle kuljetettavan tuolin ja vein hänet päivittäin lasten kanssa ulos vapaaseen ilmaan.
Minun kohtaloni oli aina ollut sellainen, että sain elämältä ja ystäviltäni enemmän kuin saatoin heille antaa takaisin. Se oli tuloksena seurustelustani Rikhardin, Elisabethin, rouva Nardinin ja puusepän kanssa, ja nyt sain vihdoin kokea sen, että minusta tuli täytenä miehenä jo kylläkin riittävän itsekunnioituksen ja omanarvontunnon ohessa muutaman kurjan ramman hämmästynyt ja kiitollinen oppilas. Jos joskus kävisi niin, että saisin aikoja sitten aletun runoteokseni valmiiksi ja julaistuksi, niin vähä on siinä sitä hyvää, jota en olisi Boppilta oppinut. Hyvä, iloinen aika alkoi, josta minulla aina on runsaasti nauttimista. Minun suotiin katsoa syvään, kirkkaaseen ja kauniiseen ihmissieluun, jonka pinnalla sairaus, yksinäisyys, köyhyys ja pahoinpitely olivat kyenneet vain pienenä vihurina karehtimaan.
Kaikki ne pienet paheet, joilla katkeroitamme ja turmelemme itseltämme tämän kauniin, lyhyen elämän, viha, kärsimättömyys, epäluulo, valhe — kaikki nämä inhoittavat mätähaavat, jotka rumentavat meitä, oli pitkä, perinpohjainen, tuskallinen kärsimys juuriaan myöten hävittänyt tästä ihmisestä. Hän ei ollut mikään viisas eikä mikään enkeli, mutta hän oli hyvin ymmärtäväinen ja harras ihminen, joka oli oppinut suurissa ja kauheissa tuskissaan ja puutteissaan häpeämättä tunnustamaan heikkoutensa ja heittäytymään jumalan huomaan.
Kerran kysyin häneltä, miten hän saattoi kestää aina voimattoman ruumiinsa tuskat.
"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi hän ystävällisesti. "Sairauden ja minun välillä on ijankaikkinen sota. Milloin voitan minä, milloin hän jonkun taistelun, taas taistelemme edelleen, väliin olemme molemmat hiljaa, teemme aselevon, vakoilemme ja vaanimme toisiamme, kunnes toinen taas rupeaa liian röyhkeäksi ja sota syttyy uudelleen."
Siihen saakka olin aina luullut olevani tarkkasilmäinen, hyvä huomioiden tekijä. Mutta siinäkin taidossa tuli Boppista ihailtu opettajani. Kun häntä tavattomasti huvitti luonto ja erittäinkin eläimet, vein hänet usein eläintieteelliseen puutarhaan. Siellä vietimme hauskoja hetkiä. Lyhyen ajan kuluttua tunsi Boppi kaikki eläimet, ja kun meillä aina oli mukanamme leipää ja sokeria, tunsivat useat eläimet meidät, niin että teimme monenlaisia ystävyysliittoja. Erittäinkin pidimme tapiirista, jonka ainoa hyve on muutoin sen muulle heimolle tuntematon puhtaus. Muutoin huomasimme sen olevan itserakkaan, tyhmän, epäystävällisen, kiittämättömän ja sangen ahnaan. Toiset eläimet, erittäinkin elefantti, hirvi ja alppivuohi osoittivat aina saamastaan sokerista jonkunmoista kiitollisuutta, joko katselemalla meitä rauhallisesti tahi sallimalla meidän silittää itseään. Tapiirissa ei ollut siitä jälkeäkään. Niinpian kuin saavuimme sen luo, tuli se suoraan aitauksen eteen, söi hitaasti ja perinpohjin, mitä sille annoimme, ja meni tiehensä muitta mutkitta, nähtyään, ettei mitään enää herunut. Olimme huomaavinamme siinä lujuuden ja itsenäisen ylpeän luonteen tuntomerkit, ja kun hän aiottua osaansa ei kerjännyt eikä siitä kiittänyt, vaan otti sen armollisesti vastaan kuin itsestään selvän veron, nimitimme häntä veroherraksi. Väliin syntyi meillä pieni riita siitä, Boppi kun ei useinkaan voinut itse eläimiä syöttää, oliko tapiiri jo saanut kylläksi, vai tuliko hänen vielä saada joku palanen. Punnitsimme kysymystä sellaisella asiallisuudella ja yksityiskohtaisuudella, ikäänkuin olisi ollut esillä joku valtiollinen elinkysymys. Kerran olimme menneet jo tapiirin sivu, kun Boppi arveli, että tapiirin olisi sietänyt saada vielä pala sokeria. Niinpä palasimme sinne uudelleen, mutta sillä välin olkivuoteelleen paneutunut tapiiri räpyttelikin vaan ylpeästi silmiään eikä saapunutkaan aitaukselle. "Suokaa kaikinmokomin anteeksi, hra verottaja", huusi Boppi sille, "luulimme erehtyneemme yhdestä sokeripalasta." Niin mentiin edelleen elefantin luo, joka jo kiihkeästi odottaen sinne tänne heilutteli ruumistaan ja ojensi vastaamme lämpimän liikkuvan kärsänsä. Sitä saattoi Boppi itse ruokkia, ja lapsellisella ilolla katseli hän, miten jättiläinen taivutti häneen päin notkean kärsänsä, otti leivän hänen kämmeneltään ja katseli uskollisilla, pienillä silmillään viisaasti ja hyväntahtoisesti.
Sovin erään vartijan kanssa, että Boppi sai jäädä puistoon niinäkin aikoina, jolloin minulla ei ollut aikaa olla hänen seurassaan, niin että hän silloinkin sai olla auringon paisteessa ja katsella eläimiä. Jälkeenpäin kertoi hän minulle kaikki, mitä hän oli nähnyt. Erittäinkin vaikutti häneen se kohtelias tapa, jolla leijona kohteli puolisoaan. Heti kun tämä oli pannut lepäämään, muutti hän väsymätöntä edestaaskulkuaan niin, ettei hän koskenut, ei häirinnyt puolisoaan eikä hypännyt hänen ylitsensä. Eniten huvitti Boppia kuitenkin saukko. Hän ei väsynyt katselemasta vilkkaan elukan notkeita uinti- ja voimistelutemppuja ja niistä sydämestään iloitsemasta, hän, joka itse makasi liikkumattomana tuolissaan ja vaivoin sai hiukan päänsä ja kätensä liikkumaan.
Sen syksyn ihanin päivä oli se, jolloin kerroin Boppille rakkauteni vaiheet. Olimme tulleet niin tutuiksi, etten enää saattanut salata häneltä näitäkään itsessään hyvin vähän ilahduttavia ja mainehikkaita asioita. Hän kuunteli minua vakavasti ja ystävällisesti sanomatta mitään. Sittemmin tunnusti hän haluavansa nähdä kerran Elisabethia, valkopilveäni, ja pyysi minua pitämään sen mielessäni siltä varalta, että sattuisimme Elisabethin kadulla kohtaamaan.
Kun tämä ei näyttänyt koskaan tapahtuvan ja päivät alkoivat muuttua viileiksi, menin Elisabethin luo ja pyysin häntä suomaan ramparaukalle sen ilon. Hyväntahtoisesti suostui hän toivomukseeni, ja eräänä päivänä kävin hänet noutamassa eläintarhaan, jossa Boppi tuolissaan odotti. Kun tuo kaunis, hyvinpuettu ja hieno nainen ojensi kykyrälle kätensä ja kumartui hiukan häneen päin, ja kun Boppi-raukka kohotti ilosta loistavat kasvonsa ja katsoi häneen kiitollisesti, melkeinpä sydämellisesti, niin enpä olisi voinut päättää, kumpi noista kahdesta oli sydäntäni lähinnä. Nainen lausui pari ystävällistä sanaa, kykyrä ei kääntänyt hänestä loistavaa katsettaan, ja itse seisoin vierellä, ihmetellen, nähdessäni edessäni käsikädessä kahden minulle elämässäni rakkaimman ihmisen, joita syvä juopa eroitti toisistaan. Koko päivänä ei Boppi puhunut mistään muusta kuin Elisabethista, ylisti hänen kauneuttaan, ylhäisyyttään, hänen hyvyyttään, hänen vaatteitaan, keltaisia hansikkaitaan ja vihreitä kenkiään, hänen käyntiään ja katsettaan, hänen ääntään ja kaunista hattuaan, samalla kuin minusta tuntui koomilliselta, että olin ollut todistajana, kun lemmittyni antoi almun parhaalle ystävälleni.
Sillävälin oli Boppi lukenut "Nuoren Henrikin" ja Seldwylerin, ja oli koteutunut näihin maailman ensimäisiin kirjoihin niin hyvin, että Schmoller Pankroz, Albertus Zwiehau ja rehelliset kampain tekijät olivat meidän molempien rakkaita ystäviä. Olin jonkun aikaa epätietoinen, antaisinko hänen luettavakseen joitakin C. F. Meyerin kirjoista, sillä minusta oli todennäköistä, ettei hän ymmärtäisi pitää arvossa sen liian hiotun kielen melkein latinan tapaista tarkkuutta, ja arvelutti minua myöskin avata historian kuilujen ristiriitoja hänen hiljaisen ja iloisen sydämensä samentajaksi. Sensijaan kerroin hänelle pyhästä Fransiskuksesta ja annoin hänen lukea Möriken kertomuksia. Omituiselta tuntui minusta hänen tunnustuksensa, ettei hän olisi saattanut nauttia suurimmasta osasta erästä kaunista kertomusta, ellei hän olisi saanut olla niin usein saukon altaan ääressä ja siinä antautua kaikellaisiin vesihaaveiluihin.
Hauskaa oli huomata, miten meistä vähitellen tuli sinut toistemme kanssa. En ollut koskaan hänelle esittänyt lähempää tuttavuutta, eikä hän olisi siihen suostunutkaan; aivan itsestään sattui tapahtumaan, että sinuttelimme toisiamme, ja kun sen eräänä päivänä huomasimme, naurahdimme vaan, emmekä siitä sen enempää välittäneet.
Kun alkava talvi oli tehnyt meidän ulkoilmamatkamme mahdottomiksi ja jälleen istuin illat pitkät Boppin langon luona, niin huomasin vähitellen, ettei uusi ystävyyteni ollut saavutettu sentään aivan ilman uhrauksia. Puuseppä nimittäin oli yhä huonolla tuulella, epäystävällinen ja harvapuheinen. Pitemmänpäälle ei häntä suututtanut ainoastaan tuon hyödyttömän syöjän läsnäolo, vaan vieläpä minun suhteeni häneen. Saattoi tapahtua, että juttelin kokonaisen illan ystävällisesti Boppin kanssa, kun talonisäntä itse sitävastoin istui vieressä huonontuulisena lukien sanomalehtiä. Muutoin tavallisen kärsivällisen rouvansakin kanssa hän riitautui, kun tämä tällä kerralla oli luja kannallaan eikä tahtonut ollenkaan, että Boppi vietäisiin muualle hoidettavaksi. Useita kertoja koetin lepytellä häntä ja tehdä hänelle uusia ehdotuksia, mutta hän ei huolinut mistään. Päinvastoin muuttui hän pisteliääksikin, alkoi pilkata ystävyyttäni kykyrää kohtaan ja katkeroittaa hänen elämäänsä. Tottahan olikin, että sairas ja minä, joka paljo oleskelin päivittäin hänen luonaan, olimmekin liikalaisia tuossa jo muutenkin ahtaassa kodissa, mutta minä toivoin vaan yhä, että puuseppä yhtyisi meihin ja rupeaisi rampaa rakastamaan. Vihdoin oli minun aivan mahdotonta tehdä tahi tekemättä jättää mitään, joka ei olisi joko loukannut puuseppää tahi ollut Boppille epäedullista. Koska vihaan kaikkia nopeita ja pakoittavia päätöksiä — jo Zürichissä ollessa oli Rikhard ristinyt minut Petrus Cunctatoriksi — odottelin viikkokausia ja olin alinomaa tuskassa ja pelossa, että kadottaisin jommankumman tahi mahdollisesti molempien ystävyyden.
Tämän epäselvän suhteen aina lisäytyvä vastenmielisyys ajoi minut taas useammin kapakkaan. Kun tämä ikävä juttu oli eräänä iltana taas minua erityisesti suututtanut, menin pieneen waadtlantitupaan, ja join suutuksissani useampia litroja. Ensikerran jälleen kahden vuoden perästä oli minun vaikea mennä pystössä omin jaloin kotia. Seuraavana päivänä olin kuten tavallista juopottelun jälkeen hyvin kylmäverisellä tuulella, rohkaisin itseni ja menin puusepän luo, saadakseni tuon narripelin vihdoinkin loppumaan. Ehdoitin, että hän uskoisi Boppin kokonaan minun huostaani, hän ei juuri pannut vastaankaan ja muutaman päivän ajateltuaan suostui siihen kokonaan.
Pian senjälkeen muutin kykyräraukan kanssa uuteen asuntoon. Tuntui melkein siltä, ikäänkuin olisin mennyt naimisiin, kun meidän oli nyt entisen nuoren miehen elämän sijaan kahden aloitettava oikea talous. Menihän se kuitenkin, vaikka alussa teinkin monta epäonnistunutta taloudellista koetta. Siivoamassa ja pesemässä kävi muudan palvelustyttö, ruuan kannoimme muualta, ja pian tuntui yhteiselämämme meistä molemmista lämpimältä ja hyvältä. En säikähtänyt siitä, että olin pakoitettu luopumaan huolettomista pienistä ja suurista matkoistani. Työtä tehdessäni tuntui minusta ystäväni hiljainen läsnäolo rauhoittavalta ja edulliselta. Pienet sairaalle välttämättömästi osoitettavat palvelukset kuten pukeminen ja riisuminen olivat minulle uusia ja alussa tuskin virkistäviä; mutta ystäväni oli niin kärsivällinen ja kiitollinen, että häpesin ja oikein koetin häntä huolellisesti hoitaa.
* * * * *
Professorin luona en ollut enää usein käynyt, useammin Elisabethin luona, jonka kodissa oli huolimatta kaikesta alituisesti viehätysvoimaa. Siellä istuskelin, ryypiskellen teetä tahi viiniä, kuuntelin talonemännän soittoa ja tunsin joskus tunteitteni kaihoisasti heltyvän, vaikkakin alituisella pilkanteolla Vainosinkin kaikkia wertherimäisyyksiä povessani. Nuoruuden pehmeä rakkauden itsekkäisyys oli vihdoinkin lopullisesti kadonnut rinnastani. Meidän oikea suhteemme oli hieno, avomielinen sotatila, ja harvoin tapasimme toisemme ilman ettemme olisi aina vähän kiistelleet kaikessa ystävyydessä. Tuon viisaan rouvan vilkas ja naisten tapaan hiukan erikoinen järki löysi rakastuneessa ja hieman karkeasyisessä olennossani paljo kiinnekohtia ja kun pohjaltaan kunnioitimme toisiamme, saatoimme sitä jäntevämmin joutua otteluun joistakin vähäpätöisyyksistä. Erittäin koomillista oli minun puolustaa vanhanpojan elämää — naista vastaan, jonka äskettäin olisin nainut vaikka millä ehdolla. Uskalsinpa kiusata häntä hiukan hänen miehelläänkin, joka oli kunnon mies ja ylpeä henkevästä vaimostaan.
Hiljaisuudessa kyti vanha rakkaus kytemistään, mutta nyt se ei ollut enää entinen vaativainen ilotulitus, vaan hyvä ja kestävä hiilos, joka pitää sydämen nuorena ja jonka loisteessa toivoton vanhapoika saattoi väliin talvi-iltoina lämmitellä sormiansa. Siitä alkaen kun Boppi oli kokonaan tullut ystäväkseni ja ja kun tiesin, että omistin pysyväisen, puhtaan rakkauden, saatoin vaaratta sallia lempeni elää ikäänkuin jonkunmoisena sydämessäni säilyneenä nuoruuden runollisuutena.
Muutoin opetti itse Elisabeth minua silloin tällöin tosi naisellisilla huonon tuulen kohtauksillaan kylmentämään tunteitani ja iloitsemaan sydämestäni nuoren miehen päivistäni.
Siitä alkaen kun Boppi tuli asumaan luokseni, jäivät käyntini Elisabethin luona yhä vähemmälle. Boppin kanssa lueskelin, katselin kuvia matkoiltani ja selailin päiväkirjojani, pelasin dominoa; hankimme iloksemme puudeli-koiran, katselimme ikkunasta talven tuloa ja juttelimme päivät pitkät milloin oikeita asioita milloin joutavuuksia. Sairas oli kasvattanut itselleen itsenäisen maailmankatsomuskannan, jonkunmoisen hyväntahtoisen huumorin elähdyttämän asiallisen elämänymmärryksen, josta minulla oli jokapäivä oppimista. Kun lumi alkoi tupruta taivaalta ja talvi näyttihen ikkunan läpi koko puhtaassa kauneudessaan, kuvittelimme itsellemme poikamaisella riemulla elävämme kinosten keskellä kodikkaassa pirtin lämpimässä. Ihmistuntemuksen taidon, jonka hankkimisessa olin ennen niin monet pohjat kuluttanut, opin nyt aivan siinä ohessa. Boppin sielu oli täynnä kuvia hänen aikaisimmasta ympäristöstään, jota hän hiljaisesti ja terävästi aina oli tarkastellut, ja hän saattoi kerran ruvettuaan kertoa ihmeellisen hyvin. Kykyrä-raukka ei ollut elämässään oppinut tuntemaan kuin tuskin kolme tusinaa ihmisiä eikä ollut koskaan ollut mukana suurissa ihmisvirroissa, mutta siitä huolimatta tunsi hän elämän paljoa paremmin kuin minä, oli oppinut huomaamaan pienimmätkin seikat ja löytämään joka ihmisessä uuden kokemuksen, ilon ja tiedon lähteen.
Eläinmaailmassa oli nyt kuten ennenkin meidän päähuvimme. Kun emme enää voineet käydä eläintarhassa, kerroimme ja keksimme sen eläimistä kaikellaisia satuja ja tarinoita. Useimmiten emme niitä suoraan kertoneet, vaan esitimme ne dialoogeina aivan valmistamatta. Esimerkiksi parin papukaijan rakkaudentunnustus, kohtauksia biisonin perheessä, villisikojen illanviettoja.
"Miten voitte, herra Mäyrä?"
"Kiitos kysymästä, herra Kettu, siinähän se meneskelee. Kuten muistatte kuoli rakas puolisoni ollessani vankeudessa. Hänen nimensä oli Sutihäntä, kuten minulla jo oli kunnia Teille ilmoittaa. Todellinen helmi, pyydän vakuuttaa, tod — —."
"Oh, jättäkää hyvä naapuri nuo vanhat jutut, Te olette usein, ellen väärin muista, kertonut minulle helmestänne. Herra jumala, eihän tässä maailmassa eletä kuin yksi ainoa kerta, ilonrahtuistaan ei mitenkään sovi itseltään turmella."
"Anteeksi, hra Kettu, jos olisitte tuntenut puolisoni, niin ymmärtäisitte minua paremmin."
"Niin kyllä, niin kyllä. Jassoo, vai oli hänen nimensä Sutihäntä, vai mitä? Kaunis nimi, silittävä nimi! Mutta — niin, mitä minun piti sanomanikaan — olettehan huomannut, miten tuo sietämätön varpusten tiuskutus taas on lisääntynyt? Olen tehnyt pienen suunnitelman."
"Varpusiako vastaan?"
"Juuri niin. Katsokaas, ajattelin näin: panemme hiukan leipää aitauksen eteen, ja rupeemme rauhallisesti makaillen niitä veitikoita odottamaan. Sittehän nyt piru on, ellemme nappaa siitä yhden ja toisen. Mitä arvelette?"
"Oivallista, hra naapuri."
"Olkaapa nyt sitte hyvä ja pankaa tuohon hiukan leipää. — Ka se! Mutta kentiesi siirrätte sitä hiukan enemmän oikealle, niin se on meille kummallekin hyödyksi. Nähkääs, ikävä kyllä ei minulla ole tällä kertaa yhtään penniä. Kas niin, sillä tavalla. Nyt varuillaan! Paneudumme makaamaan, silmät kiinni — ssst! tuossa lentää jo yksi!" (Paussi.)
"No, hra Kettu, eikö vielä mitään?"
"Miten kärsimätön Te olette! Ikäänkuin olisitte ensi kertaa metsällä! Metsästäjän täytyy osata odottaa, odottaa, kolme kertaa odottaa! Siis vielä kerran!"
"Mutta mihin on leipä joutunut?"
"Lempo!"
"Leipäähän ei olekaan enää!"
"Onko se mahdollista! Leipääkö ei oi? Todellakin — kadonnut! No vie sun seitsemän seppää! Luonnollisesti tuo kirottu tuuli."
"Hm-m, minulla on omat ajatukseni asiasta. Minusta kuulosti äsken, että Te söitte jotakin."
"Mitä? Minäkö jotakin syönyt? Mitä sitten?"
"Luultavasti leipää."
"Teidän otaksumisenne ovat selvyydessään suorastaan loukkaavia, hra Mäyrä. Täytyyhän tosin sietää naapureiltaan sana silloin, toinen tällöin, mutta tämä menee liian pitkälle, sanon minä. Oletteko ymmärtäneet? Minäkö olisin syönyt Teidän leipänne? Mitä Te ajattelette? Ensin pitää tässä kuulla tuhatkin kertaa tuota Teidän imelää juttuanne helmestänne, sitten keksin minä hyvän tuuman, panemme leivän syötiksi —"
"Sen tein minä! Minähän annoin leivän."
"— panemme leivän syötiksi, rupean vaanimaan, kaikki käy hyvin, silloin tulette Te joutavine loruinenne, — varpuset tiehensä, metsästys mennyt turhaan, ja nyt olen minä muka syönyt leivänkin! Kyllä saatte odottaa, että sen takaisin tuon."
Sillätavoin kuluivat jälkeenpuoliset ja illat nopeaan. Olin mitä parhaimmalla tuulella, työskentelin mielelläni ja ihmettelin, miten ennen olin ollut veltto, pahantuulinen ja raskasmielinen. Paras ystävyyteni aika Rikhardin kanssa ei ollut ollut hauskempi kuin nämä hiljaiset iloiset päivät, jolloin ulkona lumihiutaleet tanssivat ja me lieden ääressä puudelin kanssa kolmikantaan hauskoja hetkiä vietimme.
Ja silloin juuri piti Boppin mennä tekemään ensimäinen ja viimeinen tuhmuutensa! Omassa mukavuudessani olin luonnollisesti sokea huomaamaan, että hän oli kipeämpi kuin tavallisesti. Mutta hän, tuo pelkkä vaatimattomuus ja rakkaus, oli vaan tyytyväisempi kuin koskaan ennen, ei valittanut, ei kieltänyt minua edes tupakoimasta, ja niin sai hän maata yönsä kärsien, yskien ja hiljaa voihkien. Aivan sattumalta kuulin hänen valittavan, kun kerran viereisessä huoneessa kirjoitin myöhään yöhön saakka ja hän jo aikoja luuli minun menneen nukkumaan. Miesparka oli aivan kivettyä säikähdyksestä, kun astuin hänen huoneeseensa lamppu kädessä. Panin lampun syrjään, istuin hänen vuoteensa reunalle ja panin toimeen kuulustelun. Kauan koetti hän vieläkin kierrellä, mutta sitten tuli totuus esiin.
"Ei se niin vaarallista ole", sanoi hän arasti. "Paljo liikkuessa vaan sydämessä kouristava tunne, ja samoin myös väliin hengittäessä."
Hän pyysi anteeksikin, ikäänkuin olisi hänen sairastumisensa ollut joku rikos.
Aamulla menin lääkärin luo. Päivä oli kaunis ja pakkasenkirkas, ahdistukseni ja huoleni häipyivät ja rupesinpa jo ajattelemaan jouluakin, miten sen laittaisin hauskaksi Boppin kanssa. Lääkäri oli kotona ja lähti hartaasta pyynnöstäni mukaani. Ajoimme sinne hänen mukavissa vaunuissaan, nousimme portaita ylös, tulimme Boppin kamariin, siellä alkoi tunnusteleminen, koputtaminen ja kuunteleminen, ja kun lääkärin kasvonilmeet ainoastaan hiukan kirkastuivat ja tulivat tyynemmiksi, haihtui iloni kokonaan.
Kolotusta, sydämen heikkoutta, vakavaa laatua — kuuntelin vaan kirjoittaen kaikki muistiini ja itsekin hämmästyen, kun en ollenkaan vastustanut lääkärin ehdotusta, että Boppi vietäisiin sairaalaan.
Iltapäivällä saapuivat sairasvaunut ja palatessani sairaalasta tyhjiin huoneisiini olin sanomattoman surullisella tuulella, puudeli tunkeili jalkoihini, sairaan suuri tuoli samoinkuin hänen huoneensa olivat tyhjinä.
Sellaista on rakkaus. Se tuottaa tuskia, ja niistä sain kärsiä paljon seuraavana aikana. Mutta vähä on merkitystä sillä, kärsimmekö vai emme. Kaikki riippuu siitä, onko toverinamme voimakas elämä, huomaammeko sen läheisen, elävän suhteen, josta kaikki elämä meissä riippuu ja huomaammeko valvoa, ettei rakkaus meissä koskaan lopu. Antaisin kaikki iloiset päiväni, mitä minulla on koskaan ollut, kaikki rakastumiseni ja runoilijasuunnitelmani, kunhan vain siitä edestä vielä kerran saisin astua kaikkein pyhimpään samoin kuin tuona aikana. Katkeraa tuskaa tuntevat silloin silmät ja sydän, kaunis ylpeytemme ja itserakkautemme saapi myös tuntuvat pistonsa, mutta jälkeenpäin muutumme sitten niin hiljaisiksi, niin vaatimattomaksi, niin paljoa kypsemmiksi ja sydämessämme elinvoimaisemmiksi!
Jo pienen, vaaleanverisen Agin kanssa oli osa vanhaa olemustani hautaan laskettu. Nyt näin ramparaukkani, jota olin koko sydämestäni rakastanut ja jonka kanssa olin jakanut koko elämäni, kärsivän ja hitaasti, hitaasti kuolevan, ja itse kärsin joka hetki hänen kanssansa ja otin osaa kuoleman pyhyyden kaikkeen kauheuteen. Rakkauden taidossa olin vasta aivan alottelevainen ja sain jo ensi kappaleessa samalla alottaa vakavan kertomuksen kuolemisen taidosta. Tätä aikaa en sivuuta vaieten kuten Pariisin ajan. Siitä tahdon puhua ääneen kuten rouva morsiusajastaan tahi harmaahapsi poikuutensa päivistä.
Näin ihmisen kuolevan, jonka elämä oli ollut vaan kärsimystä ja rakkautta. Kuulin hänen laskevan leikkiä kuin lapsen, vaikka hän aavisti kuoleman työn edessään. Näin kuinka hänen katseensa tuskien keskelläkin haki minua, ei kerjätäkseen, vaan rohkaistakseen minua ja osoittaakseen minulle, että nämä kohtaukset ja kärsimykset olivat jättäneet parhaan hänessä koskematta. Silloin olivat hänen silmänsä suuret ja hänen riutuvia kasvojaan ei silloin huomannut, vaan ainoastaan hänen suurten silmäinsä loisteen.
"Voinko tehdä sinulle mitään, Boppi?"
"Kerro jotakin. Ehkä tapiirista."
Kerroin hänelle tapiirista, hän sulki silmänsä ja vaivalla saatoin puhua kuten ennen, sillä itku oli alituisesti kurkussani. Ja luullessani hänen nukkuneen tahi ettei hän minua muuten kuullut, vaikenin heti. Silloin avasi hän heti silmänsä.
"— Ja sitten?"
Kerroin edelleen, tapiirista, puudelista, isästäni, pienestä, häijystä Mattheus Spinellistä, Elisabethistä.
"Niin, hän on ottanut tyhmän miehen. Niin saattaa käydä, Peter!"
Usein alkoi hän äkkiä puhua kuolemasta.
"Se ei ole leikin asia, Peter. Kaikista raskain työ ei ole niin vaikeata kuin kuoleminen. Minussa saapi kuolema vaivansa palkituksi, pääsen irti kykyrästäni, lyhyistä jaloistani ja rammoista nivusistani. Mutta sinusta ei paljo lähde leveiden hartioittesi ja kauniiden, terveitten jalkaisi vuoksi."
Ja kerran viimeisinä elonpäivinään heräsi hän lyhyestä unesta ja sanoi aivan ääneensä:
"Sellaista taivasta, josta pappi puhuu, ei ole ollenkaan. Taivas on paljoa kauniimpi. Paljoa kauniimpi."
Puusepänvaimo tuli usein häntä tervehtimään ja oli hienotunteisesti osaaottavainen ja avulias. Mutta puuseppää itseään ei suureksi surukseni näkynyt.
"Mitä arvelet?" kysäsin Boppilta kerran, "pääseeköhän tapiiri taivaaseen?"
"Pääsee", sanoi hän ja nyökäytti päätänsä. "Siellä ovat kaikki eläimet, alppivuohetkin."
Joulu tuli ja me vietimme pienen joulujuhlan hänen vuoteensa vieressä. Oli kovia pakkasia, jälleen taas suvesi, ja uutta lunta sateli iljanteelle, mutta siitä kaikesta en huomannut mitään. Kuulin Elisabethin synnyttäneen pienen pojan, mutta unehdutin senkin. Rouva Nardinilta tuli aivan hassunkurinen kirje, luin sen hätäpikaa läpi ja panin pois. Työni toimitin aivan kuin vihurilla, alati tuntien varastavani omaa ja kuolevan aikaa. Sitten riensin kiihtyneenä ja väsyneenä sairaalaan ja siellä vallitsi iloinen hiljaisuus, Boppin vuoteen vieressä istuin puolet päivät, uneksuen syvän rauhan ympäröimänä.
Vähää ennen loppuaan oli hänellä muutamia parempia päiviä. Kummallista oli, että silloin näytti juuri eletty aika kokonaan häipyneen hänen muistostaan, hän eli kokonaan aikaisempaa elämäänsä. Kahteen päivään ei hän puhunut muista kuin äidistään. Pitkältähän hän ei voinut puhua, mutta noina tuntikausia kestävinä välihetkinä näki hänen äitiään ajattelevan.
"Olen kertonut hänestä sinulle liian vähän", valitti hän, "et saa unohtaa mitään siitä, mitä häntä koskevaa olen kertonut, sillä muutoin ei löydy ketään, joka hänestä tietäisi ja olisi hänelle kiitollinen. Olisi hyvä, Peter, jos kaikilla ihmisillä olisi sellainen äiti. Hän ei vienyt minua vaivaishoitoon, kun en enää voinut tehdä työtä."
Hän hengitti vaivaloisesti. Hetkisen kuluttua alkoi hän puhua uudelleen.
"Hän on rakastanut minua eniten kaikista lapsistaan ja on pitänyt minut luonansa kuolemaansa saakka. Veljet, ovat menneet maailmalle ja sisar on mennyt naimisiin puusepän kanssa, minä vaan olen ollut kotona, ja vaikka hän oli köyhä, ei hän antanut minulta mitään puuttua. Et saa, Peter, unehduttaa äitiäni. Hän oli hyvin pieni, kentiesi pienempi kuin minä. Kun hän antoi minulle kättä, niin oli niinkuin pienen pieni lintu olisi käteni päälle istahtanut. Naapuri Rütimann oli sanonut, että äidilleni riittää hänen kuoltuaan lapsen kirstu."
Hänelle itselleenkin olisi lapsen kirstu hyvin riittänyt. Puhtaassa sairasvuoteessaan makasi hän niin pienenä ja vaatimattomana, hänen kätensä näyttivät sairailta naisen käsiltä, ne olivat pitkät, ohuet, valkoiset ja vähän rypistyneet. Kun hän herkesi äidistään uneksimasta, tuli minun vuoroni. Hän puheli minusta, aivan kun en olisi ollut läsnä.
"Hän on, tottakyllä, oikea pahanonnenlintu, mutta ei siitä ole ollut hänelle mitään vahinkoa. Hänen äitinsä on kuollut liian varhain."
"Tunnetko minua vielä, Boppi?" kysyin minä.
"Kyllä, hra Camenzind", sanoi hän leikillisesti ja naurahti hyvin hiljaa.
"Kunpa vaan voisin laulaa", tuumi hän kohta perään.
Viime päivänään kysyi hän vielä: "Kuule, eihän sairaala ole vaan liian kallis? Saattaisi käydä sinulle liian kalliiksi."
Vastausta ei hän kuitenkaan kaivannut. Hieno puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen, hän sulki silmänsä ja näytti hetkisen aivan ylen onnelliselta.
"Loppu lähestyy", sanoi sairaanhoitajatar.
Mutta vielä kerran avasi hän silmänsä, katsoi minuun veitikkamaisesti ja liikutti kulmakarvojansa ikäänkuin hän olisi halunnut nyökäyttää päätään. Nousin, panin käteni hänen vasemman olkapäänsä alle, ja kohotin häntä hiljaa, mikä aina oli lievittänyt hänen kärsimyksiään. Maaten siten käsissäni värähtelivät hänen huulensa tuskasta, kunnes hän käänsi hiukan päätänsä ja värisi ikäänkuin vilusta. Se oli vapahduksen hetki.
"Miten voit, Boppi?" kysyin vielä. Hän oli kuitenkin tuskistaan vapaa ja kylmeni sylissäni. Se oli tammikuun seitsemäs päivä klo 1 iltapäivällä. Iltaan mennessä oli meillä jo kaikki valmiina, ja tuo pieni epämuodostunut ruumis makasi arkussaan rauhallisesti ja puhtaana, odotellen hetkeä, jolloin hänet vietäisiin pois haudattavaksi. Näiden kahden päivän aikana ihmettelin alituisesti, miksi en ollut juuri erittäin surullinen enkä toimetonkaan, enpä edes itkenytkään. Olin sairauden aikana jo kerennyt niin perinpohjin oppia tuntemaan eron ja jäähyväisten katkeruuden, ettei minulla ollut enää uusia tunteita paljo jäljellä, joten vapahduksen hetkenä omakin tuskani rauhalliseksi levoksi ja tyyneydeksi kirkastui.
Siitä huolimatta oli minusta kuitenkin nyt sopiva aika lähteä kaupungista kaikessa hiljaisuudessa, ja levähtää jossakin syrjäisessä seudussa, mieluimmin etelässä, ja vihdoinkin panna vasta karkeille kuteille saadun runoteokseni oikeisiin kangaspuihin. Rahaa oli minulla hiukan jäljellä, jonka vuoksi heitin kirjalliset sitoumukseni sikseen ja laittauduin valmiiksi kevään tullen valmistamaan huoneeni ja lähtemään. Ensiksi Assisiin, jossa vihannesrouva odotteli käyntiäni, sitten lujasti työhön jonnekin syrjäiseen vuorenloukkoon. Olin mielestäni nähnyt jo niin riittävän paljo elämää ja kuolemaa, että hyvällä syyllä saatoin kehoittaa ihmisiä itseäni kuulemaan. Hyväntuulisella kärsimättömyydellä odottelin maaliskuuta jo edeltäpäin nauttien korvat täynnä italialaisia voimasanoja ja nenässä kutkuttava tuoksu riisiruuista, appelsiineista ja chiantiviinistä.
Suunnitelmani oli moitteeton ja tyydytti minua sitä paremmin kuta enemmän sitä harkitsin. Oli hyvä kuitenkin, että edeltäpäin osasin nauttia chiantiviinistä, sillä kaikki tapahtuikin aivan toisin kuin olin aikonut.
Ravintolanisäntä Nydeggerin liikuttavasta, omituisesti kirjoitetusta kirjeestä sain tietää, että lunta oli satanut hyvin paljo, että kylässä ei ollut karjan ja ihmisten laita hyvin ja että erittäinkin oli minun isäni tila niin ja näin, joten kaikenkaikkiaan olisi hyvä, jos voisin lähettää rahaa tahi tulla itse. Kun minun ei sopinut lähettää rahaa ja todellakin tunsin itseni huolestuneeksi vanhuksen takia, niin päätin matkustaakin sinne. Saavuin kylään ikävänä talvipäivänä, tuulen ja lumituiskun vuoksi en voinut nähdä vuoria enkä huoneita, joten oli vallan hyvä, että tunsin tien ummessasilminkin. Vanha Camenzind olikin vastoin otaksumistani jalkeilla ja istui köyhänä ja surkutuulisena uuninpankolla, jossa häntä oli piirittämässä eräs naapurinvaimo, joka juuri oli tuonut hänelle maitoa ja parhaillaan perinpohjin ja hartaasti saarnasi hänelle hänen huonon elämänsä johdosta, antamatta minunkaan tuloni itseään häiritä.
"Ole vaiti, Peter on täällä", sanoi harmaapää syntinen iskien minulle silmää.
Mutta häiriytymättä jatkoi vaimo saarnaansa. Istuuduin tuolille, odottelin hänen lähimmäisenrakkautensa ehtymistä, ja huomasin hänen saarnassaan muutamia kohtia, jotka eivät minuakaan vahingoittaneet. Kuunnellessani katselin, miten lumi suli päällysvaatteiltani ja kengiltäni, muodostaen ensin ympärilleni märjän paikan ja vihdoin tyynen lammikon. Vasta kun vaimo oli saanut saarnansa loppuun seurasi tuo vähän juhlallisempi jälleennäkemisen kohtaus, johon hänkin hyvin ystävällisesti osaa otti.
Isä oli menettänyt voimiaan tuntuvasti. Muistin jälleen tuonnoista lyhyeen loppunutta koettani hoitaa häntä. Sillä ei näkynyt asia kuitenkaan silloin tulleen autetuksi, että matkustin pois, joten nyt saatoin, kun se todella oli tarpeen, ryhtyä asiaan uudelleen.
Mutta eihän voi vaatiakaan vanhalta, kärtyiseltä talonpojalta, joka ei ole ollut miehuutensakaan päivinä mikään siveyden esikuva, että hän vanhuudenvaivoissaan olisi mikään lempeys ja liikutuksella ottaisi vastaan pojanrakkauden osoitteet. Sellainen ei ollut isänikään, vaan muuttui sitä vastenmielisemmäksi kuta kipeämpi hän oli ja maksoi minulle kaiken, millä ennen olin häntä kiusannut, takaisin, ellei juuri koron kanssa niin kuitenkin kuitiksi ja hyvällä mitalla. Sanoja hän kyllä osasi säästää ja varovaisesti käyttää minua vastaan, mutta hänellä oli muita karkeita keinoja, joilla hän osoitti sanoihin turvautumatta olevansa tyytymätön, katkera ja pahantuulinen. Väliin ihmettelin, tulisiko minustakin mahdollisesti vanhuuden tullen samallainen, mahdoton, oikullinen äijänkarilas. Juopottelu oli hänen kohdalleen jokseenkin loppunut, ja sen lasin hyvää etelän viiniä, jonka hänelle joka päivä tarjosin, joi hän hyvin pahantuulisena, koska vein aina heti pullon takaisin kellariin, jonka avainta en antanut hänelle koskaan.
Vasta helmikuun lopussa tulivat nuo kirkkaat viikot, jotka tekevät vuoriston talven niin ihanaksi. Korkeat, lumenpeittämät vuoriharjanteet kohosivat huikaisevan kirkkaina tummansiniselle taivaalle ja näyttivät kuulakkaan kevätilman vuoksi olevan hyvin lähellä. Niittyjä ja rinteitä peitti lumi, — vuoristotalven lumi, joka on niin valkoista, kylmän hohteista ja kristalleja täynnä, ettei laaksoissa koskaan. Pienissä kohopaikoissa viettää auringon valo keskipäivällä loistavia juhlia, notkoissa ja pimennon puolella on täyteläisiä, sinertäviä varjoja, ja koko ilma on viikkoja kestäneen lumisateen vuoksi niin puhdas, että jokainen hengähdyskin on nautinto. Loivemmilla rinteillä huvittelee lapsikansa mäenlaskulla, ja päivällisen jälkeen näkee vanhojen ihmisten seisoskelevan kujilla ja paistattelevan auringossa, vaikka yöllä on niin pakkanen että nurkat paukkuvat. Keskellä valkoista lumimaisemaa väikkyy sinisenä ja tyynenä koskaan jäätymätön järvi, kauniimpana kuin milloinkaan kesällä. Joka päivä ennen päivällistä vein isäni ulos oven eteen istumaan, ja katselin, miten hän oikoi ruskeita, ja ryhmyisiä koukkusormiaan ihanassa auringon lämmössä. Mutta hetkisen kuluttua alkoi hän kuitenkin yskiä ja valittaa vilua. Se oli vaan kuitenkin yksi hänen viattomia konstejaan, joiden nojalla hän sai syytä vaatia minulta ryyppyä; sillä ei yskää paremmin kuin viluakaan tarvinnut ottaa vakavalta kannalta. Niinpä sai hän ryypyllisen gentsianaa tahi absinttia, alkoi taiteellisesti vähentää yskimistään ja iloitsi selkäni takana luullen vetäneensä minua nenästä. Syötyämme jätin hänet yksin, sidoin säärystimet jalkaani ja samoilin pari tuntia vuorilla, niin paljo kuin mahdollista oli, ja palasin kotia liukuen pitkin jäisiä hankia mukaan otetun heinäsäkin päällä.