Niin oli tultu mukavasti loikojen ja vähän väliä nukkujen venhen pohjalla Askan kevaritaloohi Rovaniämen—Sorankylän maantiän varres. Oli kuljettu ku Venetsian porhot kontoolis. Aurink’oli polttanu nukkues meirän Heisingis pleikaantunhen fröökynämmä toisen posken kuparin punaaseksi. Toinen oli mairon valkoone. Kun meitä pakkas vähä naurattamhan jotta:
— Tämä maalaasaurinko näyttää vähä paikkuloottaan kruusannehen neirin horisontin, nii kiirus tuli flikalle kattomhan peilihi. Koitti nopiaa hiarua toistaki poskia punaaseksi ja hätääli jotta:
— Voivoi kuinka minä voi nyt ollenka tulla sinne Sodankylä kun minä on näin kauhia näköne?
— No mitäs siinä — koitin mä lohruttaa. — Neitin pitää vai kulkia sivuuttaan. — —
— Ei jei, minä ei voi tulla, minun pitä lähtiä heti takasi?
— Mutta kuinkas neiti sitte takaasi voi lähtiä Rovaniämelle jaHelsinkihi? Sillä matkalla vasta paljo ihmisiä on — —
— Kun toine poski on aiva valkoine ja toine nii puuaine — nyyhkytti se meirän pikkuune fröökynä ja oli itkuhu pillahtaa. — Eikä minä ottanu edes fluuri mukana.
Me koitimma lohruttaa sitä silläki lailla jotta:
— Mutta neiti hyvä, nythän se vasta hyvin passaakin. Toiset nuaret miähet tykkää punaasista poskista, toiset valkoosista. Ny sopii näyttää kumpaa tykkää, punaast’ eli valkoosta.
Mutta sitten tuli sille avuuksi aina neuvokas ja käytännöllinen Otto Kunnallisneuvos, joka itte oli nukkujes polttanu naamansa nii kaffin pruuniksi jottei koko miästä tuntenukkaa ilman uutta esittelyä. Se neuvoo hyvän konstin:
— Nyt ei auta muu ku neitin pitää voirella pikiöljyllä koko naama ja sitte aurinkopaisteehi maata, valkoone poski ylhäppäi, nii molemmat tuloo yhtä pruuniiksi.
Kovasti s’oli sille vastahakoosta, ku pakkas se pikiöljy haisemhanki aiva toisellaaselta ku atteekin otekloonit ja oli nii mustanfäristäki. Mutta sanokaa, mit’ei tekisi nuari naisihmine ollaksensa nätti? Vaikka piellä ne ittensä tuhraavat, ku vai on toivo tulla kaunihiksi. Mäkin muistan yhren nuaren ja syntymästä korjan ja puhtahan muatoosen flikan, jok’oli saanti jostaki romaanista päähänsä, jotta sillä pitääs olla toises poskes jonkillaane pikkuune musta syntymämerkki, nii olis niinku komjempaa. Mä koetin sille seliittää ja vakuuttaa jotta:
— S’oon aiva hullua sellaasia syntymämerkkiä ittellensä laittaa. Kyllähän purkis siloone on aina paree ku huanosti kruusattu. Ja sitteppähän näköö jott'on puhrasta tekua.
Mutta ei! Siinäpä sen justhin näkiki sen naisen luannon. Sen piti saara ittellensä syntymämerkki toishe poskhe millä ilvehellä hyvänsä. Ja nii hommas ittellensä jotaki tulikiviä elikkä laapista niinku se sanoo sen olevan ja sillä peijakas poltti poskellensa aikamoosen mustan plätyn. Vesi vai silmistä juaksi ja oikohonsa voivootti, mutta aina vai painoo sillä kivellä n’otta käry vai nousi.
Mutta kyllä kans sai kauan aikaa plaastaroora ja tuhrata puuteria ja monellaasi tomuja naamallansa ja seliittää ja koittaa hianoosesti valehrellakki toisille flikoolle kaikellaasia vahinkoja, jota sille oli muka tullu. Ja ajetuksis oli poskiki esti monta päivää jott'ei se pääsny viikkoho Espikselle kävelemhän olleskaa. Piti istua vai kotona, mutta kyllä kans tuli läksyt lujetuksi. Ja sai ku saiki loppujen lopuksi piänen mustan plätyn poskehensa. Mä kyllä koitin sitä kiusootella ja uskottaa jotta ny meni pilalle koko poski ja tuli vai rumee, mutta sepäs ei uskonukkaa. Sanoo vai ja uskoo kans, jotta paljo nätimmäksi tuli. Ja siitä sitte levis toishi flikkoohi ku kulovalkia se näpyntekokonsti, jotta viimmee sen koulun johtajatar jyrkästi kiälti koko syntymämerkkien teon, Ja ku sekää ei auttanu, nii antoo muistutuksen ja jälkhinistumista, mutta sittekki niitä merkkiä aina vai ilmesttyy koulun flikkaan poskihi, n’otta lopuksi niill’ oli kaikilla. Ja ku kaikill’ oli, nii sitte se jo oli muarista pois. Parhuuset rupes yrittamhän kraapia pois — —
Kun täs joitaki vuasia sitte kerraasti reissasin Helsingis, nii näin samas vaunus istuvan yhren nuaren frouvan poskes sellaasen syntymämerkin. Sill'oli siinä jo kolme penskaa sylis ja penkillä ja miäs nukkua retkotti vai pää seinää vasthan. En tuntenu frouvaa, mutta kysyyn kumminkin jotta:
— Eikös frouv’oo käyny koulua siinä ja siinä tyttökoulus Helsingis?
— Olen minä, mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? — hämmästyy se.
— Frouvallahan on toises poskes merkki.
— Se on syntymämerkki —
— Joo, niitä tehtihin silloo yhtenä vuatena vähä erilailla. Hyvin näyttää vetänhen ja vaikuttanhen se plaasteri — —
Frouvan poskia kovasti kuumotti, mutta iloone nauru kumminkin pääsi.
No nii. Niinipä se nyt meiränki helsinkilääsfröökynä kovasti vai möträs pikiöljyä naamahansa, hiaroo ympärinsä ja katteli peilihi. Mustaksi tuli ku patakettu naamasta ja rupes auringonpaistees paistattamhan poskiansa.
Siinä autoja orottaes Askan kevaritaloon pihalla rupes Tukkineuvos kertomhan Lapin kuninkahasta ja Saukosken keisarista. Kaukana siälä Lapin perukoolla, Kualajärven pitäjän pohjoospualella, on Savukosken elikkä niinku sitä siälä sanothan Saukosken, keisarikunta, joka tosin vain tavallisena pitäjänä kuuluu Suamen tasavaltahan. Saukosken keisarikunnas hallittoo täysivaltaane keisari nimeltä Kaaleppi, jota myäskin kuttuthan Lapin kuninkahaksi. Koko Lappi tunnustaa ja tuntoo kuninkahansa, Kaalepin, vaikka keisarivaltuuret sill’on vai perintövaltakunnasnansa Saukoskella.
Kaalepin isäkin oli jo Lapin kuningas. Hän omisti ja hallitti rajattomalla vallalla suunnattoman suuria aloja Lapin syränmaita ja mettiä. Ja porolaumat oli lukemattomat.
Perintoruhtinahansa, tämän Kaalepin, lähretti isä Oulun kouluhun siältä satojen peninkulmien takaa Lapin perimmääsiltä perukoolta. Kaaleppi kasvoo ja eristyy koulus erinomaasesti. Tuli ylioppilahaksi ja rupes lukemhan lakia. Hän otti opinnot perinpohjaasesti ja sitä varte jo toisena opintovuatena Helsingis ollesnansa osti ensimmääsen juritiikan oppikirjan niinittään: Serlok Holmesin yhren salapoliisiromaanin.
Tämä kirja jäi samalla hänen ainuaksi ja viimmeeseksi lainlukukirjaksensa. Eikä Kaaleppi jaksanu, eikä viittiny sitäkään eres loppuhu lukia, sillä senaikaasen lakitiäthen ylioppilahan alustavhin toimenpiteesihi kuuluu kovasti laaja käytännöllinen ja kokeellinen harjoottelu Kämpin, Kleinen, Katanin ja Oopperakellarin klinikoos ja instituutiis. Ja kovasti tyyrist’ oli siihe aikhan ahkera ja perinpohjaane opiskelu Helsingis, varsinki juuri juritiikka ja varsinki juuri Kaalepille, tunnustetulle ja juhlitulle Lapin kuninkahalle, jonka isän porolaumas oli enempi sarvia ku kaikenmailman lakikirjoos pykäliä ja parakraafia. Kaaleppi syätti nälkääsiä, vaatetti alastomia, (jok’ olivat viänhet vaattehensa panttiin kuivamhan) ja juatti janoovaasia. Ja varsinkin niit'oli paljo.
Nii janottavaa aikaa ku Kaalepin opintoaika, ei Helsingin yliopiston aikakirjat tiärä toista kertua. Kaaleppi koitti parhaansa tehrä ystäviensä ja tuttaviensa virkistämiseksi, juattaan ja syättään niitä. Lopuksi ei Kaaleppi keriinny muuta tekhönkää ku maksamhan. Porokarja vähäni, vuaret kuluu ja lopuuksi Kaaleppi tykkäs jotta kyllä se ny saa jo hänen pualestansa piisata, kun niitä iakikirjojaki kuuluu olovan kyynäräkaupalla ja monellaasia. Kaalepin tuli ikävä takaasi isäänsä maalle ja siksi toiseksi oli isäki jo jättäny pulkkansa, poronsa ja kinthansa poijalle. Nii rupes poika Kaaleppi Saukosken keisariksi ja Lapin porokuninkahaksi.
Kerraasti sai Kaaleppi päähänsä, jotta rakentaa ittellensä uuren taloon. Mutta mistäs siälä erämaas otti naulat? Ja nii lähti Kaaleppi porovaljakolla ajamhan yli lumisten tunturien kolmesataa kilometriä Ouluhu.
Istuu ja tuumas Oulun susiteetis, jotta taitaas olla parasta hakia ne naulat Helsingistä. Kaks hevooskuarmaa niitä piti olla. Ja nii lähti yhtenä aamuna Helsinkiin.
Siälä rookas tiätysti paljo vanhoja tuttuja ja viikon päästä päätti Kaaleppi hakia ne naulat Berliinistä. Mutta ku pari viikkua oli Perliinis naulojaki kattellu ja funteerannu, nii otti ja ajoo suaraa Roomahan asti. Siältä osti kokonaasen vaunulastin suuria ja piäniä nauloja ja hyvän kaupan päälle passas vähä ryypätäkki. Pari viikkua siinä meni, ennenku sai kaikki siihe laihi, jotta passas lähtiä Suamehen taas Saukoskelle päi. Sen naulalastin kans sitte lähti. Esti Perliinihi ja ku sinne asti oli onnellisesti pääsny, nii pitihän sitä vähä juhlia. Viikon päästä olivat Kaaleppi ja sen Roomasta tuama naulavaunu Tallinnan satamas, mutta sitte tuli toppi. Kaaleppi räknäs jotta se’ei kannata. Tahtoovat ryäkälehet nii paljo sen rautatiävaunun kuljettajaasta lahren poikki Helsinkiin, niinku Kaalepill’ oli tarkootus, jotta Kaaleppi sanooki jotta:
— Se’ei kannata! Sillä rahalla mä saan Helsingis kaks lastia nauloja, jott'en sunkaa mä ny hullu oo — —
Se laski jotta ku se jättää sen naulavaunun niille virolaasille ja ostaa Helsingis vai yhren vaunun nauloja, kun ei se enempää tarvittekkaa, nii se voittaa siinä kaupas pualet. Ja olihan se selvääki, ku kerran vaunun ylituaminen olis maksanu yhtä paljo ku kaks vaunulastia Helsingis.
Ja nii kans teki. Sanoo virolaasille jotta: saatta pitää.
Ku Kaaleppi sitte pääsi Helsinkihin, nii kannattihan sen vähä juhlia ku tianas siinä kaupas vaunulastin nauloja. Ja ku se sitte viälä Kämpis sitä asiaa ajatteli, nii se sai toisen loistavan ajatuksen jotta:
— No saamari! Min’en ostakkaa niitä nauloja täältä Helsingistä, m’ostan ne Oulusta ja säästän frahrin! Sen sijahan, jotta täältä Helsingistä maksaasin vaunun frahrin Ouluhu, nii saan sillä rahalla hyvinki ne kaks kuarmaa nauloja, jokka mä oikiastansa sitä tupaa varten vai tarvittenkin — — —. Ja ku tarkasti räknää, nii silloohan ne naulat ei maksa mulle mitää, n’otta täs tianaa ne naulat aiva ilmaaseksi.
Ja sen päälle ny ainaki kannatti ryypätä, ku sai ne naulat lopuksi aiva ilma. N’otta s’oli purkista tulua koko reisu.
Sellaane oli Kaalepin kuulunsa naulanhakumatka.
Täs sotavuasina joutuu Kaaleppi hoitamhan Saukosken kunnan sotkuusia elintarves-asioota ja teki sen kunnollisesti ja tunnollisesti. Antoo kimpalhen sokuria aina sille joka tarvitti. Toisille ei antanu mitää, ku ei sitä kaikille räkänny, eikä kaikki sitä tarvinnukkaa. Kaaleppi tunti nii kuntalaasensa, jottei siinä tarvinnu mitää kirjaakaa pitää. Ja kaikki saukoskelaaset olivat tyytyvääsiä osahansa, oli se sitte vähä väheet eli eneet.
Mutta sitte ne elintarvesherrat Helsingistä kirjoottivat Kaalepille jotta pitääs saara tilit.
— Mitä tuhannen tiliä siinä tarvithin, ku kaikki on menny jämttisti, eik’oo millää tahtonu piisatakkaa! — kirjootti Kaaleppi vasthan.
Mutta tilit ne ryäkälhet vai vaatiivat. Ja lährettivät yhren herranSaukoskelle tiliä tarkastamhan.
No mikäs siinä auttoo. Ku tiliä kerran vaarithin, nii Kaaleppi otti ja teki ne. Eikä siinä kauaa viipynykkää, sillä se Kaaleppi on terävä ku puukkoo, ku se sen pään panoo.
Kaaleppi oli itte elintarveslautakunta ja joskus kesällä s’oli pari vuatta sitte valinnu kaks tuttua miästä tilintarkastajooksi. Mutta niinkus muistatta, nii raivos samhan aikhan se kauhia espanjantauti, ja melkee kohta kun ne miähet olivat tarkastanhet ja hyväksynhet Kaalepin tilit, nii ne kualivat siihe kauhiaha tautihi jotta naskahti. Aiva hengettömiksi menivät.
Ku sitte se tarkastaja tuli ja pyyti puhutella niitä tilintarkastajia ja kysyy mihnä n’oon, nii mikäs siinä muukaa tuli, ku sanua niinku se surullinen asia oli jotta:
— N’oon kuallehet!
Tarkastaja oli horvin aikaa nykiny nääveliänsä ja viimmee haikaassu jotta:
— Kumma ku että teki kuallu!
Nii sanoo Kaalepille, mithän sitte tarkootti.
Mutta Kaaleppi sanoo jotta:
— Vai olis munkin peijakas viäkhön pitäny kualla? Jos mäkin öisin koikahtanu, nii kuka teille olis eres tällääsekkää tilit tehny?
Tukkuhu oli tarkastajan suukku menny ja kärestä pitään oli pois lähtiesKaaleppia kiitelly.
Paljo siit’ olis kertomista siitä Saukosken Kaalepista, »Sauherrasta» ja Saukosken tasavallan monarkista, niinku sitä nyt kans on ruvettu nimittämhän ja onhan täs aikaaki, ku ei niitä autojakaa rupia kuulumhan.
Juristi ja lakimiäs siitä Sau-herrasta kumminki tuli, vaikkei se siälä Helsingis tutkintoja suarittanukkaa. Ja kova juristi tuliki, ja siitä merkilline, jotta s’oon aina oikialla pualella. Monet suuret ja sekavat asiat s’oon ajanu; paljo kiitosta ja mainesta saanu. Mutta yhres jutus se joutuu nii kovaha pimpamppihi, ku se ajoo yhtä tappelujupakkaa, jotta sen ei auttanu muu, ku piti ottaa syy omhan niskahan. Kaks taloollist’ oli lyäny mökyyttäny piänes pöhnäs yhtä kolmatta, ja sekös rakkari otti ja haastoo ne vastaamhan oikee lain ethen, ku s’ei niille itte käsirysys pärjänny.
No nyt oli asiat menny jo nii pahoon vilsaha, jotta lyäjät käsittivät saavansa sakkua sen kolmannen kaverin möksimisestä. Niille tuli hätä käthen ja menivät hakhon apua itte kuululta Kaalepilta. Ja ku sitte taas käräjihi tultihin, Kaaleppi asiamiehenä, nii pöytäkirjoosta selves, jotta äijäparaat olivat jo erellises oikeuren istunnos hätääntynhet tunnustamhan, jotta n’oon sitä kolmatta tuffaa lyänhet.
Siin olis silloo kaikki muut tavalliset juristit huitaassehet kärelle ja sanonehet vai jotta:
— Tjaa, ku t’ootta ollu nii hulluja ja tunnustanu itte, nii mitäs mä sille ny enää voin? — — S’olis sitte asiamiähenpalkkio niinku 500 ja matkakulut päälle, 700 — —
Ja tuamari olis sanonu, jotta astukaa uloos.
Mutta Kaaleppi ei ookkaa mikää tavallinen aasinajaja. Se ottaaki toisen asian oikee omantunnon kannalta ja käräjööttöö puhtahasta lakitiäthellisestä nautinnosta ja asianharrastuksesta vaikka omalla kustannuksella sinaattia myäri.
Ja niinipä kääntikin Kaaleppi koko riitajutun aiva väärinpäi. Seliitti jotta:
— Kyllä asia nii o, ku on toristettu, jotta näm’on tätä miästä vähä kovakouraasesti käpäällehet, mutta n’oon tehnehet sen mun käskystäni, ja minä siis vastaan täs asias. Niinku korkia laki ja oikeus sen hyvin tiätää, nii min’oon Saukosken suajeluskunnan päällikkö, ja nämä, vastaajat samoonku päällekantajaki kuuluvat suajeluskunthan ja ovat mun käskynalaasia.
Kaaleppi rykääsi, pullisti rintaa ja seliitti jotta:
— No tämä selkhänsä saanu miäs on aina rasvannu kivääriänsä nii huanosti ja vastoo lakia ja asetuksia, jotta sen pyssy on aina ollu suuta myäri tukus. M’oon antanu sille monta kovaa varootusta, jotta sen pitää krassata pyssynsä puhtahaksi, siltä varalta jotta jos sattuus sota tuteiman, mutta aina s’oon vai siltä jääny tekemätä. Viimmee mä käskin näiren vastaajien menemhän sen kotia ja panemhan sen vaikka vängällä purkistamhan pyssynsä, jos ei se hyvällä tottele. Ja ku muu ei auttanu, nii miähet oli sitä vähä kärestä pitään neuvonhet ja opettanhet ja huanojalkaane ku on, nii kuinkhan oli siinä koikkaroonu, jott'oli kaatunu ja vähä kolhinu ittiänsä. Tämä kaikki on siis tapahtunu esivallan nimes yhteeseksi hyväksi ja maan puallustuksen tarkootukses ja kuuluu sotilasvallan kurinpito-oikeuthen, nii jottei sitä voira tällääses maallises oikeures ottaa eres käsiteltäväksikää.
Kaalepin puheesta meni koko oikeus sakeesinsa. Vastaajat ja kantaja seisoovat suu auki ja haukkoovat ilmaa. Nuari tuamarikaan ei ymmärtäny muuta, ku käski valittaa korkiampahan oikeuthen ku Saukosken käräjihi.
Nii se juttu kans päättyy ja kaikki tytyyvät tuamiohon. Kulut kuitattihin tasan ja harjalliset maksettiin pualiksi. Ja vaikka sivullisenki pitää tunnustaa, jotta Kaalepille kaikki kunnia lankes tästä erinomaasesta asianajotairon mestarinäyttehestä, niin tuamari sai kumminkin yksin koko kiitoksen. Kaikki kiittivät ja sanoovat, jotta s’oli oikia Salomonin tuomio. Ja Vaasan hovioikeuski antoo sille nuarelle tuamarille oikee varatuamarin arvonimen.
Papillista säätyä kohtahan tuntoo Saukosken Kaaleppi aiva erityystä kunniootusta ja arvonantua. Aina ku se tuloo pappilaha voinkantohon ja muihi kirkollisiin toimituksiin, nii s’ei puhu muuta ku purkista latinaa.
Ja niin on Kaaleppi luvannu, jotta jos se joskus mailmas akan ottaas, nii siitä imhellisestä asiasta se tuloo tekemhän papille ilmootuksen raamatun alkukielellä.
Tukkineuvos rupes justhin kertomhan uutta juttua Kaalepista, ku meiränNeitineuvoksemma hyppäs pystyhyn ja huuti jotta:
— Nyt tuloo! Kuuletteko? — Kuuletteko jyrinää?
Me poukahrimma jokainen kans pystyhyn ja Hermannikin heräs, hiaroo silmiänsä ja hätääli jotta:
— Joko ne autot ny meni?
Rupesimma kuuntelemhan ja eikös vai kuulunukki kankaasta hiljaasta tärinää ku auton jyrinää. Se tuli aina vai kovemmaksi ja selvemmäksi. Höröskorvin sitä kuunneltihin ja ruvettihin jo reppuja kokoomahan. Mutta merkillistä s’oli jotta, vaikka tiätä pitkin näki pari kilometriä ja jyrinä kuuluu aiva selvästi, nii autoja vai ei näkyny mihnää.
Viimmee Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta haikaasi jotta:
— No mutta tua Helsingin-Heikkihän s’oon joka tuala pihan perällä nukkuu ja vetää seinähirsiä jotta tanner täräjää! —
Ja Heikkihän s’oli, joka makas suullansa, filtti niskas ja veteli suloosia unia, jotta kangas kaikuu.
Sitä käythin vähä kepillä koputtamas Piäksänmäjen aseman plassille, jotta piisaas se ny vähä väheetki. Muttei aikaakaan, nii jo taas rupes kuulumhan jyrinää — ja samas ajoo pihahan kaks komjaa autua, jokka m’olimma tilannehet Rovaniämeltä.
Ne olivat aiva keltaases pölys ympärinsä. Niin oli tomottanu tulles.Välill' oli menny kummi puhki ja sit’ oli pitäny korjata.
Rovaniämelt’ on Sorankylhän matkaa 136 km ja siältä Inarinjärven rantahan 165 km. Siältä sitte Venäjän vanhalle rajalle Patsjoen mutkahan Nautsin majataloohi, johka asti Petsamon uusi maantiä nyt on valmis, lähes 100 km. Koko automatka oli siis nuan 400 km. Meit’ oli kymmenen henkiä ja maksettiin kyytistä 500 mk pekkaa päälle, n’ottei se mitää tyyristä kyyttiä ollu, ku autot saivat tullu tyhjinä saman tiän takaasi. Kyllähän sinne olis pääsny postiautollakin, jokka kulkoovat kolmaasti viikos erestakaasi Rovaniämelta Nautsihi asti, mutta n’oon sellaasia kuarma-autoja ja tavallisesti niin täynnä, jottei niihi olsi mahtunukkaa koko meirän sakki. Ja mukavampaa s’oli ajaa omilla autoolla, joita sai seisottaa, koska tykkäs. Viis henkiä meni kumpahankin autoho ja ku niis on kovasti pehmooset istuumet, nii passas siinä nojata rötköttää ja kattella mahtavia maisemia. Eikä se tullu oikiastansa paljo tyyrihimmäksi meille ku postiautokkaa, ku niis maksaa markan ja kilometri. Ja eihän s’olsi passannukkaa, ku oikee suarahan sanoo, jotta Suamen kansan eduskunnan laajaperääsimmät jäsenet olsivat körökyyrillä ajaa koluuttanhet. Vaikka totta s’oon, jotta kovasti hyvi niillä postiautoollaki pääsöö kulkohon.
Meille sattuu sitte viälä Rovaniäinen parahat autonkuljettajat. N’oon hurjia poikia ajaa karahuttamhan ne Rovaniämen saföörit. Päästäävät ku viimmeestä päivää ja moni niist'on ajanukki päänsä puuhu. Useemmite on puu menny poikki, mutta välist’ on sattunu niinki hullusti jotta pää on menny puhki. Nämä meirän saföörit olivat kans lyänhet monta ilmavolttia suurempien kivien ylitte ja pikkukivien päälle n’ei viittinhet kattuakkaa. Monta konesta on kuulemma niiren käsis heittäny henkensä, mutta omansa ovat miähet pitänhet. Mutta kyllä ne kans konhensa tuntivat. Meirän saföörin nimi oli Lipponen ja sill' oli komja musta parta. Sitä miästä mä kunniootan elämänikäni saföörien samppioonina ja oikiana autonkesyttäjänä. Se osas hypittääkki konesta ku orista. Ja olis laskettanu takajaloollaki — — tuata nuan, takapyärilläki pystyä, mutta me pyyrirnmä jotta:
— Mennähän ny vai maata myäri — —.
Eikä s’ollu ku yks tuhahros ku m’olimma jo Sorankylän rannas.
Siinä viis kilometriä ennen Sorankylää mä havaattin tiänviitan johna seisoo »Tähtelä».
Kysyyn Lipposelta jotta:
— Mihkäs se tua tiä viä?
— Se viä Tähtelähän, Suamen ilmatiätheelliselle havaantoasemalle, john’on paljo kaikellaasia merkillisiä konehia, jokka osoottaavat makneettivirtoja ja maanjäristyksiä. Ku oli se Messinan kauhia maanjäristys, nii täälä kaukana Lapis heti huiskuu monet tärpäntikkelit ja näyttivät, jotta nyt pullisteloo maapallo pahoon joltakin kantilta mailmaa. — S’oon siitä kumma taloo, jotta sitä pykätes ei oo käytetty yhtäkää rautanaulaa eikä muutakaa rautaa. Kaikki naulakki pitää olla vaskesta, jottei rauta häirittisi niitä fiiniä makneettisia konehia. Ennenku sinne sisälle päästöthän, pitää kaikki rautaesinehet jättää päältänsä pois. Ei saa olla yhtää palaa rautaa eikä terästä, muutoon menöö konhet prilleehi. — Ei eres housunknappiakaa, ku niis on rautaa sisällä — — seliitti Lipponen, joka sen asian tiätää.
— Sehän nyt on kamalaa! — imehtelin mä. — Pitääkö siinä ottaa housukki pois ku käyy siälä sisällä kattornas? Ja millä konstin niiren hoitajaan pöksyt sitte pysyy ylhällä? — —
— Puuknapiilla, puuknapiilla tiätysti — seliitti Lipponen.
En tiärä sitte, mahtookahan lykätä lompuskaa, mutta kovasti s’oli totisen näkööne, ku mä sivultapäi peräsin ja koitin kattella silmihin, jos se rakkari narraa.
Sorankylä, s’oon jo Lappia. Itte kylä on Kitisen ja sen sivujoen Jesiönjoen mutkas tasaasella mataasella kankahalla, johna kasvaa harvaksensa matalaa mäntymettää. Taloot ja asumukset ovat uusia, hyvin rakennettuja ja sijaattoovat kaukana toisistansa, nii että kylä on kovin laaja. Joitaki taloja ja kylän kansakoulu on Kitisen joen itäpuolella. Joen yli kuljethan pukkisiltaa myäri, mutta sillan oli viäny vesi ja Kemi-yhtiön tukit, n’otta siitä kuljettihin ylitte venehillä. Kun Kemi-yhtiön tukit olivat sillan särkenhet, niin piti yhtiön pitää yätä päivää muutamia tukkimiähiä jokirannas kuljettamas ihmisiä ilman erestä ylitte. Ja sillankin sai yhtiö sitte korjata jällen entisehe kuntohon. Parempaa siltaa ei siihe kannata rakentaakkaa sitä varte, ku Kitisen joki aina kevääsin tulvii niin korkiaatte, jotta välistä tuloo vesi huanehisihi asti ja viää kiviä talojen kivijaloostaki.
Vesi nousoo monta metriä. Sorankylän rannas kuljethan suurella lautalla Jesiönjoen poikki. Meiränki autot viäthin lautalla yhrellä kertaa molemmat ylitte.
Sorankylä on Lapin pääkaupunki. Siäl'on uusi kaunis kivikirkko ja sen viäres hautuumaan lairas kyyhöttää vanha pikkuune ränstyny puukirkko, vanhan Lapin emäkirkko. S’oon ainaki kolmesataa vuatta vanha. Sorankyläs on valtion ylläpitämä Lapin sairaala, johna lappalaasekki kulkoovat plaastaroottemas kroppiansa. Mutta vähä siälä kulkoo sairahia. Ne syränmairen ihmiset koittaavat huusata itte ittiänsä ja luattaavat enempi noita-akkoohi ku tohtuuriihi. Jos ei tauti noitumisella erkane, niin s’oon kualemaksi, eikä siinä silloo auta vastahan harraaminen.
Sorankyläs on viälä sähkölennätinasemakin, postikonttuuri ja apteekki ja pari suurta kauppiasta, faltesmanni ja poliisi, n’otta se hyvinkin vastaa pikkuusta kaupunkia. Ja Lapin oloos s’oon sama ku Helsinki. Talvisaikhan hakoovat erämaan asukkahat poroolla kaikki kesän tarpehensa Sorankylästä. Silloo näköö siälä suuria pororaitoja, niinku ne sanoo porolaumoja, joilla verätethän kuarmia. Monta kymmentä porua kulkoo perätysten vetään pulkkaa eli ahkiota, jok’on ku poikkisahattu venes.
Soränkylän kunta on Suamen suurin kunta alaltansa. S’oon melkeen pualet Vaasan läänistä ja asukkaita on vain 7,000, n’otta kyllä siin’on lääniä jokahittelle käännyskellä vaikka vähä leviämmäättekki. Maanviljelystä siälä ei juuri olleskaa harjooteta. Vähä ohraa ja perunaa viljellähän. Karjaa pirethän vain omiksi tarpehiksi ja heinää niitethän luannonluhrilta. Rahat tianathan tukkitöistä, frahrinajosta, mettistä ja mistähän kukin mahtaakaan saara. Jois on runsahasti siikaa, taimenta ja muuta hyvää kalaa. Mettis on lintuja ja muita mettän eläviä, joita ihmiset pyyrystävät pakosta hengenpitimiksensä eikä niinku täälä alamais vain jouteksensa ja lystiksensä,. Saaraksensa ryypätä ja valehrella toisille, kuinka erinomaasia mettämiähiä n’oon — vaikka osteloovat jänikset torilta. Ainaki Vaasan herrat.
Mutta siälä Lapis, siäl’on viälä nykkin oikeeta eläviä karvaasia karhuja ja susia suuris laumoos.
Sorankyläs oltihin kovas töpinäs meirän tulon tähre. Tiätäähän sen ny, ku ensi kerran tuloo sinne Lapin perukoolle oikee kansanerustajia. Tiato tästä suuresta asiasta oli levinny kauas korpihin ja pitkien matkojen takaa oli tullu ihmisiä kattomhan näitä merkillisiä nähtävyyksiä. Kaks lappalaasakkaaki siinä seisoo pyhäputsus ja kirjavis pukimis imehtelemäs meitä ja me tiätysti koitimma olla kovasti tyrmää ja viisahan näköösiä.
Sorankyläs on nuarisoseuratalookin ja sen koivunvesoolla koristellus salis tarjottihin tulijaaskaffit monellaaste pikkuleipään kans. Oli siinä mahtanu olla kova häärinä ja pouket ennenku kaikki kryyterit, kartemummat ja kaneelipurkit oli saatu sinne syränmaahan hommatuksi ja fiinit nisuleivät leivotuksi kansanerustajaan maisteltaviksi. Hyvästi meitä pirettihin, syätettihin ja kaffitethin ja vakuuttavasti kans tuathin ilmi Lapin kansan elinehrot ja avuntoivehet. Merkillistä oli kumminki havaata, kuinka nua kaukaasen, kylmän ja pimiän Lapin asukkahat ennen talourellisia etuja toivoovat henkisen valistuksen apua. Yhteene ja yksimiälinen oli kaikilla toivo, jotta Sorankyläs v. 1922 perustettu kansanopisto otetaas valtion erikoosehen suajeluksehen, niin että sinne saataasihin palkatuksi hyviä opettajia ja voitaasihin antaa monipualista opetusta. Kansanopiston yhteytehen toivottihi isäntä- ja emäntäkoulua, opetusta karjanhoiros ja kotitaloures. Lapin kansanopistolla ei ollu viälä omaa talua. Sitä varte pyyrethin kansanerustajaan myätävaikutusta riittävän suuren valtionavun saamiseksi. (Sille onkin jo myännetty 500,000 mk.)
Toinen suuri asia oli Petsamon rautatiä. Siitä asiasta puhuu vanha harmaahapsinen opettaja-vanhus Kena sellaasella innolla ja vakaumuksella, jotta sai musta ja muista matkalaasista Petsamon raran innokkahia kannattajia.
Sorankylä säilyy retkelääsillä sulooses muistos varsinki siitä, jotta siälä saimma nukkua henkemmä hyväksi kolmatta voorokautta kestänehien ponnistusten perästä. Rovaniämeltä asti oli matka ollu yhtämittaasta menua yätä päivää. Oli torkuttu venehis, maattu pihamailla ja väsytty niin, jotta monen rupes jo muistumhan äitee miälehen. Kun sitte päästihin Sorankylhän iltamyähääsellä ja ohjattihin sairaalahan, johna saimma kukin pehmoosen vuatehen maataksemma, nii jo tuntuu taas ihanalta elämä. Pestihin matkapölyt naamasta ja uni maistuu! Kuus tukevaa tuffaa siinä veti kilvan jyriseviä unia n’otta seinät täräji ja katto kohooli. Sellaane konsertti siinä käyy, jotta tuskin saivat muut koko kihlakunnas unta silmihinsä sinä yänä. Ja sarankilon äijiä ku kaikki oltihin, nii tiätäähän sen jotta kontrapassua siinä pelattihin n’otta kastrullit köökin pualell’ olivat seiniltä puroollehet. Aivan oli aamulla kaikkien nenät paisuksis ja turtana sen hornoon päälle, ku oli nii nenää tutisuttanu. Ei tahtonu saattaa niistääkää. Mutta kyllä kans olimma virkeetä poikia aamulla. Vaattehia tomotettihin, kenkiä plankattihin, partaa ajettihin ja putsattihin erestä ja takaa n’otta m'olimma ku uusia miähiä.
Sitte lährettihin kauppapuariihin tekemhän viimmeeset ostokset, ennenku ihmisten ilmoolta lährethin painumhan Perä-Lappihin, kohre isoon Inarinjärven rantaa. Mikä tarvitti mitäkin, mutta yks oli yhtööstä ja kaikille välttämätöntä. S’oli pikiöljy. Ja sitä sai siälä ostaa oikee puhristettua ja valmihiksi pulloohi pantuna.
Kesä 1923 oli Lapis niinku muallaki kovasti myähääne ja sitä varte olivat hyttyysekki myähästynhet, jottei meill'oIlu niistä juuri mitää vaivaa alkumatkalla. Mutta sitte tuli kuumemmat poutapäivät ja Sorankyläs pakkas jo silloo talloo ruveta vähä manoottamhan, ku puri siältä ja täältä ja ympärinsäkki, n’otta kaikki käsittivät hyvin, jotta ny oli pikiöljyn aika tullu. Ja sitä varte osti jokahinen potun ja suurinaamaasimmat kaks. Mikä tarvitti viälä villakaulahitten, vesitakin, mikä pläkkilaatikollisen keksiä, mutta Kunnallisneuvos osti toista syltä nahkahihnaa, jolla vyätti hyllyvän vattaruutinkiinsa kaiken varalta lujasti kiinni, ku nii kauas lährettiin. Ja paperossia varattihin moneksi viikoksi, n’otta niit'oli viälä takaasitulleski. Sorankyläs on penssiiniasemakin, josta säiliöt täytettihin, ja nii lährettihin hyrräämähän pualenpäivän aijoos Sorankylän hiatakangasta pohjoosta kohri. Eres oli 12 tiiman ajo halki asumattomien erämairen. Koko tualla taipalehella ei oo tiän varres muita ihmisasumuksia ku mitätöön Sattasen kylä parikymmentä kilometriä Sorankylästä pohjoosehen ja valtion rakennuttamat kevaritaloot nuan kahren peninkulman pääs toisistansa. Mutta maisemat on mahtavia ja suuremmoosen suuria, laajoja ja yksinääsiä. Erämaan rauha ja erämaan henki lepää kaiken yllä. Tuntoo jotta liikkuu suuren koskemattoman luannon keskellä, rannattomat mettät ja suat, elikkä »jängät» niinku siälä sanothan, ovat joka pualella ympärillä. Siälä täälä vilahtaa silmhän kiamurteleva joki elikkä yksinääne mettälampi, jonka seljällä näköö sorsaparven soutelevan kaikes rauhas. Taivahan rannalla siintää sinihohtooset tunturit, aurinko helottaa kuumana ja paahtavana.
Hyttyyset seuraavat surisevana parvena peräs. Hyvältä maistaa siinä tuprutella tupakkia pehmooses autos ja pikiöljy, jota pitää tuan tuastakin uurestansa hiarua naamahan, kirvelöö suloosesti poskipäis ja nenäs tuntuu ihana tervan tuaksu.
Kelpaa sitä sillä lailla laskettaa pohjoisnapaa kohri!
Sorankylästä Inarinjärvelle ja siitä uutta maantiätä Petsamhon asti on valtio rakennuttanu tiän vartehen siistiä majataloja matkustavaasille. N’oon uusia ja kaiken pualesta mukavasti järjestettyjä kolmen huanehen taloja, jotta niis lystiksensä majaaloo vaikka pitemmänkin aikaa. Eik’oo kovin tyyrihiäkää, kun niis on vahvistetut taksat. Kun taipalehet on aiva asumattomia, nii on majatalojen hoitajiksi pitäny erityysesti palkata väkiä. Akka pitää paria lehmää, jotta saa kaffimaittilan ja maitua, ja miäs kalasteloo ja mettästelöö aikansa kuluksi, ku palkka juaksoo kruunulta. Mutta niin on yksinäästä elämä siälä syränmaan kevaritaloos, ja ei taira se palkkakaa nii häävine olla, jottei tahro kruunu saara sellaasia ihmisiä, jokka asettuusivat palkankaan erestä nuahi komeehi kevaritaloohi hoitajiksi. Mekki rookasimma majataloja, jokka seisoovat aivan kylmillä, kun ei ketää oltu asumha saatu.
Kyllä siinä tuli ajatelleheksi, jotta tänne sitä pitääski siirtyä suurehe rauhaha mettästelemhän ja kalastelemhan mailman rähinästä, ku sais niin hyvät huanehekki asuaksensa ja palkkaa kaupanpäälliseksi. Ovet seisoovat nykki paris paikas seljällänsä. Sinne sai mennä ja tulla kukin halunsa mukhan, keittää hyväs hellas omasta pussistansa ja oikaasta laattialle levolle. Eikä poislähties tarvinnu kysyä maksua eikä ketää kiitellä. — Niitä kylmillä olevia majataloja on varsinkin Patsjoen ja Petsamon välillä, johna maantiätä ei viäl oo ku vähä ainoottu.
Se mahtoo olla siinä Suvannon ja Lohijoen kevarien välillä ku asuu se kuuluusa karhuntappaja Torpan-Paavo. Sen uuresta pykätty tupa on justihi maantiän viäres ja satoo ku saavista kaataan, ku tultihin sinne. Meit oli kehootettu pirättöhön siinä Torpan-Paavon tuvan kobralla ja käymhän kattomas oikiaa karhuntappajaa, josta puhuttihin koko Lapis. Se sattuukin olohon kotona, jotta me sen rookasimma. Kovasti oli laatumiäs, hiljaane ja harvapuheene, mutta pituut' oli hyvän joukon neljättä kyynärää, krouviluinen ja rontti miäs. 15 karhua on Paavo jo kaatanu, eik’ oo ku vähä päälle neljänkymmenen. S’oon valtion mettänvartija ja on periny sen viraan isältänsä, jok’ oli kans kuuluusa karhuntappaja. Ja kovastihan se passaa mettänvartijan homma sellaaselle mettän eläjälle ja mettämiähelle, ku se Paavo. Mettästys s’oonkin sen pääelinkeino, vaikka samalla katteloo kruunun mettienkin perähän.
Siälä Lapis on karhu viälä aiva yleene kotoelään. Joka kesä se repii jonkun lehmän eli lampahan. Ja s’oon sellaane peto, jottei sitä vastaha kaikki lökäpöksyt, niinku Luteerus sanoo, meekkää. Mutta Paavolle on karhu tuttu kaveri. On oikee iloonenki, ku sen rookaa, sillä kattokaas siinä tuloo silloon Paavolle raha oikee kahrella jalaaila vastahan.
Kertoo se ollehensa mones kovaski ottelus karhun kans, mutta aina on selvän tehny. Isä-vainaansakki kerkes jo kerran nuarena poikana pelastamhan karhun kynsistä keihästämällä.
Erellistalvena s'oli tianannu aika lailla rahaa, ku myi enklantilaasille loortiille, elikkä mithän misteriä olvat, yhren karhunpesän. Paavolla on tuttuja helsinkilääsiä herroja, jokka käyyvät siälä välistä mettästämäs, ja niille se ilmootti, jotta sill’on kiarrokses suuri naaras-karhu, jonka se myiis.
No siitä tuli eri pouket Helsingis. Enklannin lähetystön kautta osti kaks enkelsmannia sen karhunpesän Paavolta ja maksoovat nii ruakottoman paljo, jottei sitä tavalliset ihmiset ymmärräkkää — kakskymmentätuhatta markkaa! — Kyllä n'oon hulluja ne enklantilaaset, mutta hyvä se vai oli Paavolle, ku sai. Ja mitäs niiren enkelsmannien rahan on sitte väliä?
Kevättalvella oli sitte tullu suuri trusa herroja Helsingistä ja niill'oli ollu paljo passarimiähiä följys, monet turkit ja kaulahittet yllä.
— Kyllä s'oli eri touhua se karhun tappo — sanoo Paavo — kun mun piti olla siinä aina varoolla, jottei se karhu vai käy niiren herraan kimppuhu. Mutta sattuu se yks pihtikinttu ja isoonoukkaane herra osaamhan kumminkin nii, jotta karhu kuali, ku lähti pesästä. Suuret pivot ja kovat puheenplotinat oli sitte päälle piretty ja viäl’ oli pyyretty, jotta kun vain löytää uuren tappamattoaman karhun makooksen, nii heti pitää ilmoottaa Helsinkihi ja siältä tuloo karhun tappajia vaikka kuinka pitkältä ja maksaavat hyvin. Ja hyvinhän se niin passaaki, jotta antaa herraan vai hurrata ja maksaa, minä pistän rahat plakkarihi — tuumas Paavo.
Torpan Paavon huushollist’ on 30—40 kilometriä Vuotson lappalaaskylähän, johna majataloa hoitaa yks lappalaasperhe. Majataloo on rakennettu lappalaastuvan viärehe aiva tian vartehen. Pyssynhollin pääs on kolme neljä muuta lappalaasasumusta. Näill’ on oikiat puusta tehryt suamalaasmalliset tuvat, mutta muotoonhan lappalaaset asustaavat vain seipähistä pystyttään kokhonpannus koras, john’ on kivi keskellä hynttyä ja taivas paistaa katon reijästä sisälle.
Lappalaaset on pikkuusia äijänkänttyröötä, joll' on heikot sääret ku hyttyysillä. Niiren miälest’ on komiaa, ku miähell’ on ohkaaset ja väärät fletkusääret ku piipunvarret. Ääni on lappalaasilla ku lampahilla lauhkia ja inisevä. Ne kävellä flessukoovat ku olis vahinko aina housuus. — Lappalaasakat on piäniä vääräsäärisiä tylleröötä, kaikki samannäköösiä, eikä korjaksi voi sanua yhtäkää. Verhat niill’ on kovasti räikiänfärisiä, nii miähillä ku akoolla. Pääfärit on sininen, punaane ja keltaane, jokk’ on Lapin kansallisfärit. Miähill’ on pääs niin sanottu »neljän tuulen lakki», jok’ on ku lapsen tyyny neliskanttinen ja paksusti topattu. Se on tavallisesti sinistä verkaa ja joka nurkkahan menöö keskeltä päätä keltaane eli punaane rantu. Ja keskipääs on korja tupsu. Akooll’on kans komia ja tairokkahasti neulottu myssy. Miähill’ on päällä jonkillaane möhliä mekkoo, siinä vyä ja suuri poronluusta tehty tuppihoito vyällä. Kaulas on pyhääsehe aikaha jonkillaane hilkku kiaroottu niinku merimiähillä. Ja kintut on pauloottu aiva ihomyätääsiksi. Jaloos on poronkoivista kursitut karvakengät eli kallokkahat, niinku siälä sanothan.
Huanosti on lappalaasten asiat. Ennen n’oli rikkahia ja hyvin toimhentulevia; nyt n’oon köyhiä ja surkeeta ihmisiä. Ennen oli niillä tuhansia poroja, joita söivät ja möivät. Soran aikana ovat lappalaaset huushollannehet nii, jotta nyt on porot hävinnehet aiva olemattomiin. Kuuluu olevan enää koko Lapis vain 15 lappalaasperhettä, jokka viättäävät entistä kiärtävää elämää. Toiset ovat asettunhet asumhan puuhuanehisihi niinku muukki »lantalaaset» (suomalaiset), ja siin’ on syy lappalaasten kurjuutehe ja perikatohon. Se on tämän »siunatun» sivistyksen ansio, jotta se viää perikathon luannonkansat. Se viaroottaa ne pois vuasisataasista esi-isiltä perityystä elintavoosta.
Lappalaaset yrittäävät nyt siirtyä tupaihmisiksi ja koittaavat hankkia toimhentulonsa samalla lailla ku sinne asettunhet suamalaaset. Mutta siinä ne pahoon pettyvät. Ei oo lappalaasen kruppi kovas tyäs harjaantunu kestämhän siinä ku tavallinen tukkijätkä. Eikä oo lappalaane knuppinsakkaa pualesta suamalaasen tasalla. Lappalaasista saa sanua, jotta ei jaksa kruppi, eikä kestä knuppi.
Viälä kaiken kurjuuren lisäksi ovat lappalaaset miähet ruti laiskoja. Akat on ahkeroota ja hoitaavat koko huushollia, passaavat äijänkänttyräänsä n’otta häjyä teköö kattua. Ku lappalaasell’ on suinki rahaa, nii trengin se ottaa ittellensä suamalaasesta jätkästä, vaikkei olsi mitää tekemistäkää. Trenki narraa ja jutkuttaa lappalaasta aikansa ja nylköö siltä kovaa palkkaa. Ei kelpaa lappalaane rakentamhan omaa mökkiänsäkkää. Suamaiaasen pitää palkata timpermanniksi. Viinahan on Lapin äijä persoo. Juara lillittää vaikka viimmeesen killinkinsä. Tupakkia polttaavat nii miähet ku naiset ja kaffia trönätähän yhtämittaa.
Lappalaaset on kualeva suku. Uusia ei tahro tulla ja vanahat konttii maan rakohon.
Sorankyläst’ on 130 km Lapin kultajoelle, Hangasojalle, jonka viäres on Laanilan majataloo. Rovaniämeltä asti on sinne kokonaasta 266 km. On siinä matkaa, mutta autolla sen huristaa yhres voorokaures.
Laanilan tianoot on tullu kuuluusiksi siitä, jotta siäl’ on suuret alat kultapitoosta hiatamaata. Vuanna 1868 oli siälä tutkimas jokkin valtion vuari-insinöörit ja huamasivat, jotta Ivalonjoen varsilla, nuan 700 neliökilometrin alalla, oli maaperäs runsahasti hianua kultahiataa. Löyröstä leves heti tiato ympärinsä ja sinne lähti paljo ihmisiä kultaa kaivamhan. Kulta on siälä hiaran joukos piäninä kryyninä joen pohjis ja ranta-töyris. Ja se huhtominen tapahtuu sillä lailla jotta tavallisehen pläkkifathin otethan maata ja kaarethan vettä päälle. Fatia huiskutetaan sitte varovaasesti jotta hiata ja rapa fläiskyy lairan yli pois. Farin pohjalle jää lopuksi raskahammat ainekset ja kullan murut. Huhtomista jatkethan aina vai mones veres ja viimmee ruvethan syynäämhän, jotta tuliko siitä mitää. Lopuksi kaarethan sakka farin pohjasta paperin päälle, kuivathan ja puhaltamalla peraathan loput roskista pois. Silloo on siihen jääny piäniä ruskahtavan färisiä kultajyviä, joista toiset saattaa huamata kullaksi paljakalla silmälläki. Ku ne kokenhet kullankaivajat kaatavat sakan fatinsa pohjalta kämmenelle, nii painosta jo tuntoovat, onko se oikiaa tavaraa.
Tätä fatikonstia käytethän etupääs vain ku ettithän ja tutkitaan, onko maas kultaa. Mutta ku suurempihin töihin ruvethan, niin rakennethan puusta ränni ja johrethan siihe jostaki ylempää vesi virtaamhan. Rännihin sitte lapioorahan maata ja vesi virutteloo ja viää ravat mennesnänsä. Rännin pohjahan tarttuuvat kultajyvät, jokk’on raskahammat. Ne tiätysti kravathan ja putsathan tarkasti, ku tyät illall’on päättyny. — Aina silloo tällöön, ja sitähän kullankaivaja vavistuksella orottaaki, sattuu farin pohjahan jäämähän vähä tavallista suureet kultaklimppi. Mutta siälä meirän Lapis on kulta murennu nii riivatun piäniksi palooksi, jottei tahro löytää eres kriiskryyninkään kokoosta jyvää. Suurin kullanpala, mitä siäl’on koskaa löyretty, — nii seliitti mulle yks vanha kullankaivaja — oli 450 krammaa painava. Se onki jo aikamoonen kimpales; lähes puali kiina. Mutta sitä piäntä kullan-murenoosta on sitä enempi. Sit’on siälä joka paikas. Kaikkiastansa on Ivalojoelta löyretty kultaa tähän asti yks hyvä hevooskuarma, nuan 500—600 kilua.
Kullan huhtominen siälä Lapis on ollu välistä hyvinki kiivasta hommaa. Miäst’on lappanu sinne ku paremmanpualoosta karvaköyttä onniansa koittamhan, mutta sitte s’oon se tuhina taas tasaapunu. Toiset on mennehet ja toiset tullehet, mutta aina siälä on jokin kumminki ettimän päällä. Suurin kullankaivaja on ollut Henry Kerkelä Kemijärveltä. Vuanna 1902 se perusti Prospeetor osakeyhtiön, joka rupes oikee suuremmasti kultaa kaivamhan. Sinne rakennethin monia suuria taloorakennuksia ja piänempiä kämppiä ympärinsä kullankaivajia varten; hankittihin uurenaikaasia konehia ja runnattihin kovasti. Kaivettihin 60 meeterin syvhän kaivoksiaki ja ettittihin vuaristaki kultaa. Mutta huanosti se luannisti, n’otta yhtiö lopetti pian toimintansa ja silloon taas tuli hiljaasta Laanilan saloolle. Sinne jäivät taloot ja monet rakennukset tyhjille seisomhan.
Mutta aina ilmestyy uusia ettijöötä. Meille kerrottihin, jotta parastaikaa ollahan taas puuhas saara uusi yhtiö toimimhan. Sen etunenäs on tunnettu helsinkilääne liikemies ja mestariampuja Toivonen. — Kaks vaasalaastaki miästä on kultaa siälä kaivanu, nimittään rakennusmestarit Kivekäs ja Kurikka. Näistä on Kivekäs sitkiästi työskennelly Ivalojoella kultahommis ainaki kakskyrnmentä vuatta.
Lujas istuu kullankaivajas toivo kerran löytää oikia valtasuani, josta passaa vai moukarilla paukutella parhaan suuruusia kullanpaloja. Viäl'ei sit’oo löyretty, mutta kukapa tiätää, vaikka viälä löytyyski. Jostaki kallioosta se täytyy olla lähtöösin tua kultajauho, jota Ivalojoen rannooll'on joka lapiollises maata. Niin uskoovat lujasti kullankaivajat, ettiivät ja toivovat.
Siinä Laanilan majataloos puhuttelin yhtä vanhaa miästä, jok’on 18 vuatta niillä mailla kultaa huhtonu.
Kun sattuu muita tyänansioota olemhan, nii teköö se niitä, mutta muut aijat kaivaa kultaa omhan laskuhunsa. Se sanoo, jotta kyllä siin’ aina tavallisille päiväpalkoolle tuloo; mutta tyä on raskasta. Pari krammaa päiväs kuuluu olevan keskiarvoone kullan tulo.
Siin’ oli Laanilas, ku me sinne tulimma, justhin yks miässakki valtion maantiätä korjaamas. Ku iltaasin tyät oli lopetettu, niin miähet huviksensa huhtoovat kultahiataa ja aina väliinsä olivat saanehekki. Yhrellä poijall’ oli piänes klasipotus hyvä joukko kultamurenoota, jotta saimma omin silmin nährä Suamen kultaa, joka muutoon kuuluu olovanki parasta sorttia laarultansa koko mailmas.
Laanilan majataloo on rakennettu Prospeetori yhtiön entisen päätaloon pihamaalle. Siinä seisoo yhtiön makasiinit ja tallit viäläki paikoollansa. Yhres huanehes on viäläki kullanhuhronta-ränniä ja muita kamppehia. Majataloon emännältä sopii vai pyytää laihnaksi huhtomafatia ja kävellä parikymmentä syltä pihalta uaman rantahan, joka on aivan siinä ääres. Ei muuta ku kalunaasta hiataa ja vettä fatihi ja sitte huhtomhan. Kyllä siitä aina jokin murena farin pohjahan jää, vaikka se maa onki möyritty kymmenihin kertoohi. Jokirannat on tongittu aiva ylösalaasin.
Käythin me siälä jokirannas kans kattomas ja oli toisilla fatiki kainalos, mutta satuumma olemhan nii isoomahaasia ja takakenoosia miähiä, jottei se kyykkimine, ku siin’olis pitäny olla pää alhappäinki, tahtonu oikee luannistua. Ja mitäs sillä kullalla ny tekiskää, ku Suames on paperimarkka?
Laanilan kevaritaloo on tunturin juurella. Parin kilometrin pääs siitä alkaa Saariseljän tunturiharjanne, joka kulkoo Lapin poikki ja jakaa joet kahtahalle, toiset etelähän Keminjoen vesistöhön, toiset pohjoosehe päin Inarinjärven vesihin. Siinä on tunturi toisensa perähän yhres jonos, ku katonharja, joka kaataa kahtahalle. Muttei se mitää eri korkiaa vuaristua oo. Maa nousoo hitahasti pitkän matkaa ja itte ne tunturit on tasaasia ja silooseksi leivotuita ku limput. Ei niinku ryssänlimput, mutta sellaasia ku vanhaa laija suamalaaset varileivät. Siitä sen hyvi ymmärtää, ku autolla saattaa laskettaa korkeemmalle kukkulalle asti.
Mutta ennenku me jätämmä sen Laanilan majataloon, nii mun pitää muistaa sanua, jotta siälä s’oon mettästäjään paratiisi siinä Laanilan ympäristööllä. Maisemat on kerrassa komeeta ja suuremmoosia, korkeeta tunturia, harjuja ja vaaroja joka pualella; lintuja ja jäniksiä joka puskan juures. Kuivat, laajat hiatakankahat joka pualella. Passaa siälä pyssy seljäs pasteeraalla. Ei siälä henkiä salpaa. Ilma tuntuu köykääseltä hengittää ja aurinko paistaa mollottaa taivahalta yätä päivää. Ja on siälä siksi toiseksi suurempiakin otuksia. On kettuja, näätiä, ahmoja. On susia ja karhujakin. Ja jois ja järvis, joit'on joka pualella, on kalaa jos jonkin sorttista. Kelpaa siälä mettämiähen elellä ulkoilmaelämää viikon kaks ja tulla parantunehena ja parempana ihmisenä takaasi tänne sunnuntai-mettästäjään valtakuntahan, johna pitää jänikset ostaa torilta tyyrihistä hinnasta ja valehrella sellaasia juttuja jotta ittiäkin hävettää.
Sinne Laanilahan kehoottaasin mettästäjiä lähtemhän kesälomaansa viättämhän. Eikä vissisti kukaa karu sitä kesää. Jos ei haluttaasi aiva taivasalla maata, nii siinä Laanilan kevaris sopii olla kortteeria.
Laanilasta alkaan rupiaa tiä hiljallensa nousemhan. Eres näkyy siniseltä hohtava korkia Kaunispään tunturi, joka sitä mukaa kumminki alenoo ku likemmäksi tullahan. Ku ollahan maantiän korkeemmalla kobralla, nii imehtölöö, jotta tuallaane nyppyläkö se ny oliki vai, joka näytti nii kovasti korkialta kauempaa. Tiä kulkoo melkeen keskeltä tunturin ylitte. Kaunispään huipulle nousu on nii loivaa, jotta autolla voi ajaa kukkulan harjalle. Me nousimma kumminki pois ja kävelimmä ylhä. Mutta pitee sinne oli ku silmähän näytti. Ainaki kilometrin verran on sinne tiältä matkaa.
Tunturit on aivan alastomia ja patjahan näköösiä kallioota. Vai jäkälää ja marjanvarpuja kasvaa niillä. Jota kauemmas pohjoosehe ja jota korkiammalle tullahan, sitä matalammaksi ja kitukasvuusemmaksi puut käyvät. Se johtuu tiätysti ilmanalasta, kylmyyrestä, märkyyrestä ja misthän kaikista riippuukin, mutta nii se vai on, jotta ku tunturin rinnettä nousthan ylhäppäi, nii äkkiää tulooki ethen paikka elikkä raja, jota ylemmäs ei ykskää puu nosta latvaansa. Tunturin ympärillä saattaa kasvaa hyvinkin tihiää mettää, varsinki koivua ja mäntyä, mutta koko mettä on vissillä korkeurella ku saksilla klumpattu yhtätasaaseksi. Tästä mettän rajasta nousoo sitte harmaa tunturi, puuttomana ja alastomana, suurena, hiljaasena ja tasaasena kaarena.
Mutta siältä korkialta kummulta, tunturin huipulta aukee satakilometrinen unohtumattoman valtava ja hurmaava näköala. Varsinkin ilta-auringon valaastukses on siälä silmiä hivelöövä färiloisto, joka aiva häikääsöö.
Me satuumma tulemhän Kaunispään tunturille keskiyön aikhan, ku kesäyön aurinko seisoo paikoollansa nuan korennon mitan taivhan rannan, elikkä paremmin sanojen toisen tunturin yläpuolella. Seliaasia kultapilviä, punaniskoja ja teräksen sinihehkua en oo koskaan nähny taivahalla palavan ku siälä. Eikä niitä mualla ookkaa ku Lapin tunturiilla!
Ja maa taivahankannen alla, mikä färien moninaasuus ja väreely siälä onkaa! Tunturien rintehis on mustan sametin kaltaasia juavia; siäl' on varjua, joka vähitellen kirkastuu auringon pualella tuareheksi syvänvehriääseksi mäntymettäksi. Siinä viäres nuari viälä täythen lehtehe puhkeematoon koivikko kuultaa keltaasenvehriääseltä. Tuala paistaa aurinko harvahan männikköhön, josta yksinääsiä männynrunkoja välkkyy ku kultaloimia vehriääses kankahas.
Ja kun kattot jalkoohis, mihnä seisot, nii totisesti säikährät. Näet pölyyset kenkäs ihanalla punaasella purppuramatolla. Siinä kasvaa ympärillä joka paikas piäntä punaasta tunturikukkaa, niin tihjäs, jotta näyttää siltä ku koko tunturin ylle olis levitetty punaanen kukkaasmatto — mokomankin viarahan poljettavaksi! Tunnet ittes syntiseksi ja piäneksi. Ja sitä sä ootkin, oo sitte kukas tahrot, joka tunturille tuut. Kärpäänen sinä oot, oikia navettakärpäänen Luajan suuren kaunihin kaarevan katoksen alla. Kärpäänen oot, elikkä et eres kärpäänenkään, kärpääsen jälki vai, hajutoon ja mautoon näppylä sinä siälä tunturin huipull’oot, vaikkas täälä ihmisten ilmoolla kuinkaki mahtava, mahakas ja rahakas pontsari olsit.
Oon mä nähny monenki tairemaalarin suuria färiläjiä kankahillensa fläiskivän, harjakset pystys seliittävän ja vannovan, jotta mitää sen kaunihimpaa, väkevämpää, hurmaavampaa ei mailmas oo ennen nähty ku hänen töherryksensä. Mutta niille sanon mä, jotta menkää klopit sinne Lapin tunturiille kattelemhan ja imehtelemhän färiä ja kaunista. Siälä rookaatta kaikkien aikojen suurimman färimestarin ja saatta tyhminä kananpoikina ihaallen töllistellä sen käsialaa. Mutta tukkikaa syntinen suunna ja katkaaskaa kurjat pensselinnä, sillä että te pysty sen mestarin tauluja eres kopioottemhankaa. Niitä pitää vain kattella, hiljaases miäles kiitellä ja siunata, ku on saanu hetken nährä Lapin färiloistoa.
Juhlallisin miälin, niinku jokin salaane kaipaus olis rinnas täyttyny, asteloo matkamiäs tunturin kuvesta alha tiälle, joka johtaa taas takaasi maailman turulle, ihmisten ilmoolle. Mutta silmhän on jääny kuva, miälehe muisto, joka lämmittää viälä vuasien takaa.
Kaunispään tunturilta rupiaa tiä läskemhan Inarinjärven laaksohon. Pari kevaritalua siin’on välillä ja matkaa neljättäkymmentä kilometriä. Mutta se on hauska ja vaihteleva taival. Kasvullisuus on siälä rehevämpää ja iloosempaa ku Sorankylän ja Laanilan välillä. Tuamia kasvaa tiän varres suuria puskikoota ja ne kukkiivat väkevästi tuaksuten viälä heinäkuun 1 p:nä, kun Inarinjärvelle saavuumma. Ja samahan aikahan oli viälä toinen puali Inarinjärvestä jääs'. Mutta kevät oliki sinä kesänä kovin myähä. Lehtipuu ja mänty on sillä pualella tunturia vallalla. Kuusi on jääny kokonansa tunturijonon eteläpualelle. Sitä ei tapaa Inarin alueella muuta ku ylen harvas, nii että niistä imehenä kerrothan ja mainithan, mihnä sellaane kasvaa. Niimpä on Inarinjärven saroosta saarista vain yks ainua, nimeltä Mahlatti-Roiro, jolla kasvaa jokin kuusipuu.
On se Inarinjärvi eri präiskäles järveksi. S’oon yli 2,500 neliökilometriä. »Maammekirjashan» laulethan, jotta yks äijä meinas kerraasti mitata, kuinka syvä s’oon, mutta äijän naru katkeski. Ja eikös s’ollu nii, jotta järvi muka lauloo, »oon niin syvä kun oon pitkäkin. Eikä sen syvyytt’oo mitattu sittemmin»? Mutta kyllä se Topelius laulaa lurahutti silloo vähä lompuskaa joukkohon. Kaunis s’oon kyliä Inarinjärvi ja kovasti kirkasta vettä, muttei s’oo kumminkaa pohjatoon. 60 metriä on syvimmältä kohtaa. Neljäkymmentä Lapin äijää sais siinä seisua toistensa olkapäillä ennenkö ylimmääsen noukka verestä nousis. Itte järvi on kovasti monihaaraane ja sokkeloone. Ja saaria ja niämiä on jos kuinka paljo. Kalaa on runsahasti ja monellaasta. Haukia ei piretä siälä eres kalanakaa. Sitä halveksuthan ja haukuthan »jängän koiraksi». Siikoja, taimenia, harria ja muita sellaasia lohensukuusia fiiniä kaloja siälä vai ongithan.
Kun neuvoon mettästäjiä menemhän Laanilahan, nii täälä Inaris s’oon kalamiästen paratiisi. Ei trenkää särkiä, salakoota ja muuta roskakalaa onkia, passaa vai verellä kyynärän mittaasia »tammukoota». Mainio majapaikka on Virtaniämen majataloo, jok’on nyt Matkaaluyhristyksen hoiros.
Inarinjärven eteläpääs on Ivalon kylä, jok’on Inarin pääpaikka, vaikka Inarin kirkonkylä onkin järven länsilairalla. Ivalosta menöö vai huano kinttupolku kirkolle maata myäri. Sinne kuljethan moottorivenehillä järviä pitki. Ivalos on Lapin rajavartioston yks pääkortteeriista. Rajasotilahat olivat siälä melkeen järjestänsä Etelä-Pohjanmaan poikia Härmästä, Lapualta, Kauhavalta ja Lappajärveltä. Itte olivat rakentanhet ittellensä hauskan kasarmin. Pulloposkisia ja hyvinsyänehen näköösiä olivat. Ja tervhyysiä lährettivät kaikille, jotta kyllä siälä hyvin voitahan.
Matka Sorankylästä Ivalohon on 165 kilometriä. Sillä välillä on usiampia kertoja kuljetettava auto lossilla elikkä färillä jokien ylitte. Kuljetuksesta menöö tiätysti maksu färikaralle, joka kuljettaa ylitte. N’ei ota maksua pohjoosehen mennes ollenkaa. Sanoovat vain, jotta kerkiääpä tuan saara. Äkkiouto tykkääs pian, jotta taisit jäärä miäs nyt omaas paitti, ku nii vain päästät auton menemähän. Mutta asia on kattokaas sillä lailla, jotta joka sinne pohjoosehen menöö, nii kyllä se kans vissisti takaasi tuloo ja käunihisti saakin lossirahan maksaa, joka muutoon ei ookkaa aiva piäni.
Ei auta muu, ku ei kerran oo, ku yks tiä, joka Lappihi via!
Ivalos otettihin meirät vastahan juhlallisesti. Tiätäähän sen jotta ihmiset siäl’ oli töpinäs, ku nii suuria herroja tuli oikee kaks autokuarmallista. Me olimma kumminki myähästynhet nii paljo, että kerkesimmä perille vasta jälkhen pualen yän eiväkkä kaikki kattomhan tullehet ollehet jaksanhet orottaa. Lapin rajavartioston Ivalon komppania seisoo kasarmin eres mirnaarivis jääkäriluutnantti Sunkvistin komennos, joka lausuu meirän tervetulleheksi sinne Perä-Lappihi. Sotapoijat seisoovat tikkusuaras niinku olsivat pranstakat niällehet; ei silmäkää räpähtäny. Me tiätysti kans koitimma oikaasta kroppia ja olla sotaasen näköösiä. Ivalon frouvat olivat järjestänhet meille fiinit voileipäpöyrät ja kaffitukset. Kaikki me pistimmä armollisesti poskehe ja sitte suoraa sänkyhy. Kyllä kelpaa kansanerustajaan joukos reissaalla! Mäkin menin aiva täyrestä ku väärä raha. — Ja oikee ministeriksi ykski äijä karahteeras!
Ivalos tuntoo viälä olevansa ihmisten ilmoolla, mutta ku siitä lährethän painumhan Petsamoa kohri, nii alkaa uusi maailma. Saa sanoa hyvästit pitkiksi aijooksi pehmoosille sängyylle, talterikkikomennolle, ja muille mukavuuksille. Alkaa asumattomat erämaat.
Ennen pökkäs Rovaniämeltä tuleva maantiä Ivaloho ja Inarin kirkolle, mutta senjälkehen ku Suami sai Petsamon alueen, on valtio pannu aluulle hyvän maantiän rakentamisen Ivalosta Petsamhon asti. S’oon parastaikaa rakentehen alla ja tuloo siitä 212 km. pitkä tiä. Siitä on jo valmihina nyt osa, Ivalosta Patsjoelle Nautsin majataloohi, joka väli on lähes 90 km. Kesällä 1924 valmistuu tiä jo Höyhenjärvelle asti. Ja se tiä on parasta, mitä min oon Suames nähny. S’oon muistaakseni kahreksan meeteriä leviää ja nii siloosta ku pöytä. Monis paikoos on suuria ja syviä leikkauksia; toisin paikoon on tiätä pitäny kovasti nostaa kivivalliilla. Jyrkkiä mäkiä on marallettu sillä lailla, jotta tiä on pantu nousemhan kiamurrellen mäkiä ylhä. Monia suuria puusiltoja on rakennettu jokien poikki. Kun tiä kulkoo asumattomien erämairen halki, on sen rakentaminen tullu kovasti kallihiksi, nuan 160,000 mk kilometri. Tyäväkiä on vaikia sinne saara ja palkat kauhian korkeeta. Hevoosmiähelle on pitäny maksaa neljäkin sataa markkaa päiväs. Luulis jotta siinä tuloo kovastikki tyäpalkoolle, mutta yhtehe tyhjän kans se pakkaa vetämhän, ku maan kuljetus tuloo niin tyyrihiksi. Monta markkaa maksaa ajopalkka joka kilolta, joka sinne verethän. Mutta sitä mukaa ku saarahan tiätä, jotta voirahan hevoosella ja jo autoollaki tavaroota kuljettaa, tuloo elämisen puali kans halvemmaks. Ennenkun tiätä ei ollu ollenkaa, piti ihmisten kuljettaa tavaransa joko venehis elikkä seljäs kantamalla, jos ei talvisaikaan oltu porokyytillä kesän tarvestansa varannu. Kovasti hyvä asia on, ku valtio sitä tiätä siälä rakennuttaa, vaikka se tulooki paljo maksamhan, mutta sitte se kans on ikuusiksi aijooksi tehty ja vuasikymmenien kulues se lopuksi kyllä maksaa ittensä, ku ihmisten elämä pääsöö siäläkin alkuhun.
Vaikka Ivalon ja Nautsin väli on niin asumatoonta, jotta vain Virtaniämen majataloon paikalla, siinä kohras, johna Patsjoki lähtöö Inarin järvestä, on pari piänenlaasta huushollia, niin on maamatka kovasti vaihteleva ja hauska sitä uutta tiätä myäri. Tiä on komiaa ja sellaases kunnes, jotta sitä ajaa aivan lystiksensä autolla. Siälä saa kerrankin päästää penssiinikärryystänsä koko voiman fyrräämähän ja laskettaa n’otta syränalaa huikaasoo. Ei tarvitte peljätä jotta ketää vastahan tuloo. Ei oo lehmiä, eikä ihmisiä eres. Tiä on ku pöytä, painaa päälle vai sen ku pää kestää.
Näköalat on suuria ja mahtavia. Korkeeta vuaria ja tunturia näköö joka pualella. Monaasti ajethan jokien poikki ja kaunihien järvien sivun. Jäniksiä saattaa istua kököttää keskellä tiätä. Ne nousoo pystyhyn, räpöttäävät silmiä ja vipottaavat korvia jotta, mikä merkillinen pörötes se tualta tuloo? — ku näköövät auton tulla huhkivan keskellä erämaata. Tiän viäres puunlarvas kurkotteloo koppelo päätänsä, eikä käsitä mikä rusamasiina siinä mennä präiskäs? Häjyn käryn vain lykkäs ja pölyä nostatti noukkahan. Olis se hauska tiätää, mitä koppelo siitä fyrrystä sitte kullallensa luritteli, ku kahrenkesken jäivät puun oksalle imehtelemhän.
Nautsin majataloohi toppas meirän tiä. Siinä maksettihin autonajajille ja ruvettihin matkaa tekemhän veneskyytillä Patsjokia alha. Nautsin ympäristö on kaunista seutua. Sillä kohtaa laskoo Nautsijoki suurehen Patsjokehen ja muarostaa komian suvantopaikan. Norjan raja tuloo siinä Patsjoen mutkahan ja kulkoo sitte Jäämerehen asti Patsjokia pitki, nii että länsiranta kuuluu Norjalle ja itäpuali Suamelle. Mutta likillä joen suuta Jäämeren rannas, on norjalaasilla harmin paikka. Siälä on Patsjoen viimmeene ja suurin koski, mahtava Kolttaköngäs, ja se kuuluu kokonansa Suamelle, molemmat rannat. Norjan pualeesella rannalla on vanha ryssälääne luastari, johna ennen on asunu venälääsiä munkkia. Ku Venäjä ja Norja aikoonansa sopiivat rajasta, nii ryssät eivät millää jättänehet jumalansa kirkkua norjalaasille. Sitä varte sovittihin nii, jotta ryssä kahmaasi Norjan rannasta nuan neliökilometrin suuruusen kappalehen ja sanoo, jotta täm’ on mun. Ja ku Suami sitte sai Petsamon aluehen, nii siinä kaupas följäs kans se Kolttakönkähän ryssänkirkko, munkit molinoonensa, kosket, rannat ja kaikki tyynni. Siltä kohtaa on Patsjoki poikki ja norjalaaset saavat pyyrellä, jos läpipäästetääs. Ovat koittanhet sitä toista rantaa ja koskia ryssiltä ostaakki, mutteivät oo saanehet. Siihe koskhe tulis erinomaane vesivoimalaitos, ku siin’ on 30,000 hevoosvoimaa. Norjalaaset koittavat nyt meiltä jos jollakin lailla puijata sitä toista rantaa. Ovat keksinhet vastavaatimuksenkin, jolla yrittäävät pullikoora ja politikoora. Sanoovat, jotta heirän rajansa kans menöö yhres paikas Patsjoen poikki! Siälä Nautsin suvannos, jost'oli äsköön puhet. Suamen ja Norjan raja kulkoo koko matkan keskeltä Patsjokia, mutta ku ei kivipyykkiä oo tiätystikkää passannu panna keskelle järviä elikkä suvantua, nii on se kaikes sovinnos pistetty vesirajalla Suamen pualella. Nyt väittäävät norjalaaset jotta, jaa jaa ku kerran kivi seisoo tuas, nii raja on joen poikki! Ei ne ota kuulevhin korvihinsakkaa sitä, jotta eihän sitä kiviä oo voitu keski järvehen panna. Ne koittaavat vain vängätä jotta —
— Joki on siitä poikki, eikä suamalaasill’ oo siitä läpikulkua, mutta tuata, tuata, saatta sovitella siitä Kolttakönkähästä —. Me luavumma, jos tekin! — koittaavat norjalaaset meitä narrata.
Kovasti meitä nauratti, ku rajasotilahat kertoovat tästä rajariirasta.Yks Lapualta kotoosi olova rajasotilas jahkaasi jotta::
— Kyllähän me tämän rajariiran täälä helposti ja yksinkertaasesti selvittääsimmä, mutta taitaas ne Helsingin herrat nostaa aika jyrinän, jos me jonaki päivänä hairaasimma tuan kivenmulkkeron kainalohomma ja mossaasimma tilalle toiselle rannalle. Sillä s’olis selvä — —
Nautsista lähti meitä sotilahat kyyttimhän kahrella venehellä jokia alhappäi 20 kilometrin päähän Höyhenjärvelle. Sillä välillä oli pari niin kovaa koskia, jotta piti nousta rannalle kävelemhän ja venesmiäs vain yksin laski alha. Siin’oli miäs henkensä kaupalla, mutta onnellisesti se kumminkin pääsi. Oli niinkin kovia koskia, jotta venehen piti laskia köyrellä alha ja toisin paikoon piti venestä vetää maata myäri kosken paitti. Aamuyällä tultihin Höyhenjärvelle ja ajettihin yäksi Patsjoen hotelliin, Jakolan Mikin mökille, johna kaikki Petsamhon reissaavat poikkeevat. Itte prisitäntti Toolpärikki on maannu yänsä siälä Mikin mökin ullakolla.