Patsjoen hotelli! — sehän kuuiustaa suurenmooselta. Vai on siälä pohjan perukoolla oikee hotelliki? — Ompa vai ja hyvä onki, vaikkei se sellaane oo ku täälä alamais hotelliksi kuttuthan.
S’oon vai pikkuune miähenkorkuune mökki, john'on pikkuune tupa ja kapanmittaane kamari. Ullakkokin on niin korkia, jotta friskisti mahtuu kurkiharjan kobralla lyhkääne miäs kontillansa seisomhan. Päärys on iikkuna ku uuninluukku, mutta siin'on oikee klasista klasi. Ullakkoa käytöthän reissaavaasten makuukamarina ja siälä meiränkin sakkimma, yhtehensä 13 henkiä, kahtehe suaraha rivihi larottuna ku silakat viäretyste nukuumma suloosesti yämmä, lakki pääs ja saappahat jaloos. Kovaa kuria ja komentua siinä tarvittihin, jotta kaikki mahruumma lameellensa järjestykses makuulle. Ku toista kylkiä rupes puulla porottamhan, niin komennuksen mukhan piti koko rivin kääntyä.
Ja vaikka Jakolan-Mikon akka kehahteli jotta:
On niitä herroja meillä ennenki nähty — nii sanon mä vaa sen, jottei Patsjoen hotellin ullakolla oo ennen eikä taireta koskaa vastakaa nährä yhtähaavaa nii tukevaa reissupoikaan sakkia ku se meirän joukko oli. Siin’oli kaikki tiäthet ja asiantuntemukset erustettuuna. Oli maanviljelys-, kauppa-, kunnallis-, lääkintä-, mettä- ja sotaneuvoksia, sanomalehtimiähiä ja hianompaaki sukupuulta. Ja rikosoikeuren professoriaki oli toista sataa kiina — —
Itte tämä hotelli, Jakolan-Mikon huusholli, sijaattoo kaunihin Höyhenjärven rannalla, niämen kukkulalla, jost'on komja näköala järvelle.
Kyselin Mikolta sen elämänvaiheeta ja kuinka s’oon tänne kauvas erämaihin tullu asunahan.
— Nälkä ajoo! — vastas Mikko, jok’on jo yli 70 vuaren, mutta suaraselkääne ja luja miäs.
Pyyrin saara ottaa valokuvan Mikosta ja sen emännästä. Naurahtelivat siinä molemmat jotta:
— Mitäs meistä ny, vanhasta äijästä ja muarista valokuvaa — — mutta tulivat kumminkin tuvan portahille ja siinä knäpähytin. Mikko pisti oikee sikaarin suuhunsa jotta näyttääs komjammalta. Ja muari vai muutoon muhooli.
Jakolan-Mikko on tomeran muarinsa kans, joltei sanat lopu eikä turhia kruusaale, syntyysin Kittilän pitäjästä. Siältä ovat suurten nälkävuasien jälkhen siirtynhet yli Lapin tunturien Patsjoelle nykyyselle Petsamon aluehelle, joka silloo kuuluu Venäjälle. Samoon tekivät siihen aikahan monet muukki, ku elämisen mahrollisuuret kotopaikalla loppuuvat. Jäämeren rannoolla, jois ja järvis oli silloon, niinku nykki, eres kalaa, jota sai helposti pyyretyksi. Ja paljahalla kalallaki pysyy ihminen hätätilas hengis. Mettis on lintuja, maas marjoja ja — puis kuarta. Pettua pitää viälä tänä päivänäkin Lapin erämaan monen asukkahan purra henkikullan pitimiksi.
Nälkää pakhon lähti Jakolan-Mikkokin akkoonensa viirettäkymmentä vuatta sitte, kirves ainuana aseena. Sinne Höyhenjärven rannalle asettuuvat, risuusta ja puunrungoosta koppuloovat ittellensä katoksen pään päälle. Talveksi se hautautuu lumihin ja oli lämpöönenkin. Järvestä pyyrystivät kalaa, mettästä pauloolla lintuja. Ei ollu silloon likilläkää muita ihmisiä ku porolaumoonensa kiärtävät lappalaaset ja koltat. Nyt on tullu jo naapuriakin Höyhenjärvelle, oikee selviä suamalaasia.
Ryssän vallan aikana ei ollu Mikonkaan nimi kirjoos ei kansis. Eleli vain omin luvin ku mettän peto. Joskus ilmestyy Mikon mökille siihen aikhan jokin venälääne tsinovnikka, piisari eli mikhän mahtiherra mahtookaan olla, tiuskas nimiä ja kysyy lupaa, millä Mikko on asettunu Venäjän kruunun maille.
Mikko ei ymmärrä ryssää, mutta oppii kumminkin pian puhumhan venälääsen virkamiähen kans ruplan rahalla. Ei tarvinnu muuta ku töytätä herran käthen jonkin ruplan, nii selvä tuli ja ryssä posmitti jotta:
— Nitsevoo, hjuva mjees, soronnoo ja harassoo.
Sillä lailla joutuu Mikko samoon ku muukki sinne muuttanhet suamalaaset maksamhan verua vai ryssälääsille nurkkasihteeriille, jokka rupesivat käymhän joka vuasi ja välistä usiemmaastikki.
Parikymmentä vuatta sitten tuli Petsamoskin Venäjän vallan aikana jo päreet komento, nii jotta näitä kirjattomia erämaan asukkaina ruvettihin panemhan hengille ja väliinsä sortteeramhan verollekki. Pitkiä riitoja ja neuvotteluja käythin, mutta suamalaaset pysyyvät sitkiästi mökiisnänsä, jonka olivat luvatta rakentanhet, vaikka monekki häätötuamiot tuathin. — Ny, ku Petsamon alue on joutunu Suamelle, järjestöthän siälä asioota parastaikaa sillä lailla, jotta ihmiset saavat pitää mökkinsä ja maansa omanansa. Mutta hitahia n’oon nämä Suamen herraanki kiiruhut, valitteloovat Lapin ihmiset.
Kovas kamppaalus ja puuttehes kuhnivat ensimmääset vuaret siinä Jakolan-Mikon risumajas. Vähitellen elämisen puali vahvistuu, tuli lapsiaki ja Mikko miälistyy niin niämehensä Höyhenjärven rannalla, jotta rakenti oikian tuvan. Teki kamarinkin niinkun herrasväjes pruukahtan ja haki pitkän matkan takaa Norjasta oikee klasiset klasit mökkihinsä.
Siälä Jäämeren rannalla ja Perä-Lapis on tapana, jotta liuskakivistä rakennettu leivinuuni seisoo pihalla. Niin oli Jakolan-Mikoskin. Uuni on niin pikkuune n’otta sinne mahtuu vain pari piäntä kyrsää, mutta siäläpäi leivothankin joka päivä. Tehrähän riaska-leipää, kyrsä kerrallansa. Johki kuppihin eli fatihi akat vai pyärähyttävät taikinan ja sitte uunihin ja suuhu. Hätäriaskaksi meirän puales sellaasta leipää sanathan.
Ei oo siälä tiiliskiviä, mistä takan ja tornin rakentaas. Sitä varte onki takkarustinki ja torni tehty valikoorusta liuskakivistä ja savia pantu välihin. Puusta on uuninpellikki. Ja mätäs lyärähän tornin nenähän.
Täälä erämaas sen vasta huamaa, kuinka kovasti mukavaa on ihmisten elämä rintamais, john’on käytettävis kaikellaaset konehet ja pälehet. Sahattu lauranpala seki on jo merkillinen ja kaunis kapines. Rupias hongan kyljestä veistämhän kirvehellä tuuman lautoja! Laita ikkunapuut, ovet, laattiat, kattolaurat, vesikatonkin, pöyrät ja lavittat kirvehellä niinkun Jakolan-Mikko on saanu tehrä! — Nyt on jo olot muuttunhet vähä paremmiksi, ku alempana Patsjoella on yhres paikas pianoone tuulella käypä sahaki.
Tyätä ja ahkeruutt’ on siinä tarvittu. Sen niämen, jolla mökki seisoo, on Mikko akkoonensa mettiköstä raivannu tasaaseksi nurmikoksi, josta nyt niittelöövät kesääsin talvenheiniä kolmelle, neljälle lehmällensä. Mökin erustalla on aika suuri perunamaa, jok’on hirsikehällä ympärööty ja multa tuatu kantamalla. Lanta otethan siinä mökis navetasta tarkoon taltehen, säilytethän katosalla ja hoirethan paremmin ku mualla Suames mones palkitus puuställis.
Sellaane on Jakolan Mikon huusholli.
Se on paras taloo koko Patsjoen jokilaaksos ja hyvin kannattaaki vai Patsjoen hotelliksi nimittää, ku siältä saa reissaavane aina ruakaa, hyvää fiiliä, leipää, kaffia, paperrossiakin ja ystävällisen yäsijan, vaikk’onkin ahtahat paikat.
Ja mökki on pesty ja puhras ku klasipottu jotta kuvansa näköö. Mikon puuhakka tytär passaa matkamiähiä ku paras pufetsikka. Kyllä vai miälellänsä sinne Mikon mökkihin pistäytyykin. Siäl'oli Petsamon matkallansa yätä prisitäntti Toolpäriki, joka antoo Mikolle oman valokuvansa ja kirjootti kiitokset päälle. Kuva seisoo nyt piirongin päällä siälä tuvas ja Mikon muija viittaa vai kärellä jotta:
— Ompahan meillä käyny yks ja toine. — Tuaki oli täälä.
Seinällä on Sakari Pälsin ja Pakana-Lamppeeninkin kuvat. N’oon kans ollu yätä siälä ja lährettänhet kuvansa muistoksi. S’oon se sama humoristi Lamppeeni, jok’on kirjoottanu monta hauskaa matkakirjaa ja täs vuasi sitte julkaasi lentokirjaasen, johna se suurella äänellä kysyy Suamen kansalta jotta: »Kuka on pakana?»
Ja Suamen huumorintajuune kansa veti suupiälet korvihi ja heti arvas jotta:
— Larnppeeni!
Muita pakanoota ei meillä vissihin ookkaa.
Aharasta siäl'oli nukkua Jakolan Mikon ullakolla, mutta meni se. Väsynehiä oltihin ja kukin koitti haukkoja ilmaa sen ku kerkes. Sellaane jyrinä siälä ullakolla käyy, jotta kovasti oli taloonväki peljänny tornin hajuavan. Mutta kyllä kans olimma hyvin nukkunhet. Järvenrantahan marssittihin hantuuki kainalos silmäpyykille. Aurinko paistoo korkialla, leppoone tuulenhenki hiveli poskipäitä ja loiskutti lainehia rantakivillä. Miäli oli yhtä raitis ku aamu raikas.
Kun oli saatu aamukaffit ja tyhjennetty muutamia fiilipunkkia nii oltihin taas valmihia jatkamhan matkaa Patsjokia alhappäi. Suamen Matkaaluyhristys on hualehtinu siitä, jotta Petsamhon menijöötä varte on järjestetty säännöllinen moottorilaivaliike Nautsista Jäämeren rantahan, Kolttakönkähälle, josta sitte pääsöö toisella laivalla Petsamhon. Tätä veneskyytiä moottorilla ylläpitää yks kauhavalaane Lammi niminen miäs, joka asuu Salmijärvellä ja harjoottaa siälä samalla kauppaa. Sen oli puhet tulla meirän joukkua vastahan Näutsihin, mutta moottori oli menny prilleehi, n’ottei se joutunukkaa aikanansa. Meirän oppahaksemma matkalle oli liittyny jykevä jääkärikapteeni Autti Lapin rajavartiostosta ja se hommas meille venehiä ja rajasotilahia soutamhan. Pualivälis Höyhenjärviä tuliki sitte Lammi vastooksille ja Jakolan Mikosta asti saatihin istua moottoripaatis. Veneskyyti Nautsista Kolttakönkähälle maksoo 200 markkaa hengeltä ja matka kestää toista voorokautta.
Mä utelin siltä Lammilta, kuinka s’oon tänne Peisamhon kulkeepunu ja mitä se tykkää olostansa. Sanoo vai jotta:
— Tulipahan lährettyä siältä tuppi-Kauhavalta Sippoolan kylästä vähä levjemmille markinoolle. Kaupooll'oon kulkenu ja tänneppähän on tullu jäätyä. Kolmatta vuatta mull’on pikkuune kauppa ja asumus tuala Salmijärvellä. Ku tuli ruvettua Matkaaluyhristyksen kans kauppoohi matkustajaan kuljettamisesta Kolttakönkähän ja Nautsin välillä, ja ku mä samalla kuljetan Petsamon postia, nii onhan täs tulettavaa hommaa. Tänä kesänä tilasin tämän 5 hevoosvoiman moottorin ja nythän se käy mukavasti kuljettaa postia, matkustajia ja tavaroota, ku on näin tilava veneski.
Se Lammi on viälä nuari miäs, ja kaikesta näki, jotta kyllä se miäs rahaa kasaa. Sellaasia siälä pitääs olla Petsamon puales enemmältä. Kyllä siäl'olis monellaasia mahrollisuuksia yritteliähille ja tarmokkahille miähille.
Justhin ku m’olimma lährös Jakolan-Mikosta, nii ranthan tuli suuri veneslasti ulkomaalaasia huvimatkaalijoota elikkä turistia, niinku fiinisti sanothan. Siin’oli herroja ja frouvia kymmenkunta. Toiset puhua honottivat enkelskaa, toiset tolittivat norjankiältä. N’oli tulos Kolttakönkähältä ja reissasivat Rovaniämelle ja siältä Helsinkiin. Kovasti olivat herraasis matkapukimis. Yhrelläki frouvall'oli miähenpuku yllä, housut vai vähä tavallista möhliämmät, ja kukoonhöyhen lakis. Tämän nuaren housufrouvan miäs oli kovasti paksu ja lyhyt vanha äijänkänttyrä, joll'oli niin suuret ympyriääset ja mustasankaaset klasisilmät pääs jotta se kätteli ku kaffikupiilla. Mutta frouv’oli nuari ja nätti. Ja eikhän s’ollu vähä lapsellinenki. Ainaki se hypellä primputteli heti ku venehestä pääsi. Ku mä satuun seisomhan siinä keskellä pihaa, nii tuli ja kysyy multa jotta:
— Tu ju spiik inklis söör?
— Jees mai köörl, ai spiik inkliskaa jotta pritaa. Hau du ju duu?
— Veri veli! — tuumas se ja päästi aika naurun.
Siihe tuli jo Jakolan Mikon emäntäki kattomhan uusia tulijoota. Ku mä sanoon sille jotta:
— Nyt teille vasta kamala sakki tuli. Kuinkas te näiren enklantilaasten kans pärjäättä? — nii tuumas vai jotta:
— On nuata ennenki nähty tuallaasia!
Ei se muari sumeele!
Ei m’ollu pääsny Jakolan Mikosta jos kilometrin verran Höyhenjärvelle, nii moottori toppas. Tiätysti! Sellaasia n’oon moottorit. Sitä väännettihin ja pyäritettihin monin miähin, mutta s’ei lähteny enää itte liikkeelle. Ei auttanu silloo muu ku soutaa rantahan ja lähtiä häkemhän yhtä mestarimiästä, joka asuu parin virstan pääs. Siinä likill'oli kolttalappalaaskylä ja ku oli hyvää aikaa, nii lährin mä kattomhan, minkälaasia ihmisiä n’oon. Ja Hermanni tuli tiätysti joukkoho, sillä yhres me aina kuljimma ja kattelimma tarkasti kaikki paikat. Mutta ku niistä koltista olis nii paljo kerrottavaa, ja kun mä rookasin niitä muallaki nii mä juttelen niistä vähä enemmältä tuannempana jotta pysythän träillä.
Moottori saatihin jonkun tiiman päästä taas kuntohon ja matkaa jatkettihin ethenpäi monen kosken ja komjan järven kautta Salmijärvelle, joka on n. 50 km Jakolan Mikosta. Sillä välill'oli Joortanin nivat eli kosket ja 15 km pitkä Vouvatusjärvi. Sitte tuli Vetokoski ja 11 km pitkä Pitkäjärvi. Ennen Salmijärviä oli viälä mahtava Menikkakoski ja kaunis Maitokoski, johna vesi kuahuu aiva tasaasena valkoosena vahtima. Siitä s’oon saanu nimensäkki.
Salmijärvi on Patsjoen suurin järvi. Se on 17 km pitkä ja kaunis soukka salmi yhristää sen sisarjärvehensä jylhän mahtavahan Kuotsjärvehen, jota korkiat tunturit reunustaavat. Salmijärven rannalla on Patsjoen suurin kylä, Salmijärvi, joka on muistettava siitä, että siälä tapahtuu 1 p:nä huhtik. 1920 verinen Salmijärven taistelu, johna kaatuu m.m. jääkäriluutnantti Koivisto. Suamen hallitus oli lährettäny satakunta sotilasta käsittävän joukko-osaston ottamhan haltuhunsa Suamelle luvatun Petsamon, mutta polseviikit söivät sanansa ja tulivakkin kahrella sotalaivalla Petsamhon, josta vähälukuusten suamalaasten piti lähtiä perääntymhän ylivoiman erestä takaasi Suamea kohri. Salmijärvellä suamalaaset salakavalasti yllätettihin. Paikkakunnan punaaset opastivat ryssät kiartoteitä suamalaasten niskahan, piirittivät Salmijärven koulun, johna sotilahat viättävät yätä, ja alkoovat murhaavan kivääritulen joka taholta. Luutnantti Koiviston ampuu yks salakyttä lähimmän taloon navetasta koulun pihalla. Ampuja oli naapuritaloon poika, joka nyt oleskeloo Norjan pualella. Taistelus kaatuu joitaki sotilahia, kolmisenkymmentä miästä ahristuu pakenemhan Norjan pualelle, rajan yli Salmijärven toiselle rannalle, ja loput perääntyyvät taistellen ja kuljettaan haavoottunehet ja kaatunhet mukanansa Suamen rajan yli. Salmijärvellä taistellehet sotilahat olivat vapaaehtoosia Kaartin Jääkäripataljoonasta ja lähtivät matkahan Vaasasta. Ne olivat Etelä-Pohjanmaalta ja Kalajokilaaksosta kotoosin. Norjahan joutunhet riisuttihin siälä aseesta ja pirettihin monta kuukautta sotafankeures Norjas Kirkkoniämen kaupungis.
Salmijärven kansakoulun opettajana toimii nykyänsä kirjaalija ja entinen sanomalehtimiäs Samppa Luoma Kokkolasta. M’oomma Sampan kans vanhoja tuttuja ja kovasti sen leves silmät, ku näki mun astovan venehestä koulun rantahan. Kättä siinä fläiskättihin tukevasti ja kyseltihin vointia ja kuulumisia. Omahan olohonsa s’oli kovasti tyytyvääne, mutta koulu oli kurja. S’oon entinen venälääne kyläkoulu, joka ny on muutettu suamalaaseksi kansakouluksi. Yksi piäni ja hatara siin’on luakkahuanes ja toinen samallaane pöksä, jota käytethän halkoliiverinä, perunakellarina, oppilasruakalana, sisäoppilasten asuntona, voimistelu- ja käsityäsalina, puiren hakkuusehe y.m. y.m. Oppivelvollisuutta pitääs siäläki Salamijärvellä nourattaa. Kouluikääsiä lapsia oli ympäristös 91 ja tukkimalla sai niitä luakkahan mahtumhan 31 kappalesta. Koulumatkat on kymmeniä kilometriä ja niin pitkämatkaasia lapsia pitääs koulus ruakkia, vaatettaa ja antaa asunto. Päin pyttyä on koko oppivelvollisuuslaki siälä pohjooses. Suamen hallitus ei oo rakentanu yhtä ainutta koulua Petsamhon, ei korjannu, ei pykänny mitää. Kaikki on rempallansa ja siinä kunnos ku ryssät jättivät. Toisis kouluus ei oo eres sisusklasia. Silmät jäätyy päähän talvella nii lapsilla ku opettajilla, jokk’ei voi huanehisnansa asuakkaa kylmän aikana. Niin on asiat esim. Pummangin koululla. Hävettää siälä suamalaasta ku näköö, jotta ryssät saivat eres jotaki aikahan, mutta Suamen pualesta ei oo mitää yritettykää.
On tämä Suanii jo aikamoone valtakunta, kun meirän maas asuu sellaanenki kansa, kolttalappalaaset, jost'ei muu Suami tiärä oikiastansa paljo mitää, jotta sellaasta kansaa mailmas onkaa, joko sitte jotta meirän maas. Mitäs tiärättä koltta-kansasta?
En mäkää tiänny paljo muuta, ku jotta kolttia pitääs asua Kuallan niämimaalla, joka kuuluu Venäjälle. Mutta niitä asuu meiränki puolella, siälä Petsamon aluehella.
Kolttien kansallisuurest' ei oo tiäremiähekkää oikee selvillä. Jokku pitää kolttia aiva erityysenä kansana, toiset taas sanoovat, jotta n’oon lappalaasia sukujuurelta, ku niiren kiäliki on lappalaasten kiälen kaltaasta. Mutta ulkomuaroltansa on koitat toisennäköösiä ku lappalaaset. Kirjaalija Lamppeeni sanoo, jotta koltat on venäläästen munkkien ja lappalaasten syntipalleroota, äpäriä. Ja kyllä mäkin tykkäsin, ku istuun yhres kolttamökis ja kattelin niitä, jotta ryssännaamoja siin’oli pualilappalaases krupis. Petsamon suurin kauppamiäs, Ludvik Munsterhjelm, jok’on kiärtäny Kiinat, Japanit, Sahalinin saaret, Beringin salmet, Kamtshatkat ja Huippuvuaret (sellaaneki merkilline miäs siälä Petsamos elelöö) väitti, jotta koltat on samaa kansaa ku ainokansa Pohjoos-Jaapanis. Sanoo, jotta n’oon aiva saman näköösiä. Mutta kyllä se nii kumminki taitaa olla, jotta koltat on venäläästen ja lappalaasten sekarotua. Niistä sopii sanua, jotta käret on Esaun käret, mutta ääni on Jaakopin ääni; s’oon sitä paljo, jotta kolttaan kruppi on ryssien perua, mutta kiäli on lapinkiältä, joskin sen kaukaasta murretta ja venäjänkiälen sekootusta.
Koltat asuuvat suurimmaksi osaksi Venäjän pualella, Kuallan niämimaalla. Niit'on nuan parituhatta ihmistä yhtehensä, ja Suamen pualella asustaa niistä 300—400 henkiä. Patsjoella niitä asuu Vouvatusjärvellä, Höyhenjärvellä ja Kolttakönkähällä, likillä Salmijärviä on sisämaas suuri Pasretskin kolttakylä. Sitten niit'on Petsamon luastarin likillä ja kankaases Suanikyläs, jok’on aiva Suamen ja Venäjän rajalla. Koltat eläävät kiartolaas-elämää niinku lappalaasekki. Neljä kertaa vuares ne kokuaavat kamppehensa, kipponsa ja kapponsa, akan, kersat, lampahansa (jota ne lypsääki!), koiransa ja välistä koko mökkinsäkki poron pulkkihinsa ja siirtyyvät paremmille kalastus- ja mettästysmaille. Niill'on rakennettuna erityyset talvi-, kevät-, kesä- ja syysasumukset, johka ne muutteloovat vuarenaikaan mukhan. Kesät ne kalasteloovat syränmairen järvis ja jois, kokuaavat syätävää talven varaksi ja paimenteloovat porojansa tunturiilla. Talveksi ne kokoontuvat yhteesihi suurempihin talvikylihin pääasiallisesti syämähän kesän saalista ja juhlimahan. Talvisin ne käyvät poroollansa pitkät matkat hakemas Muurmannilta, Petsamosta eli Norjasta jauhot, tupakit, viinat ja tarvestavarat. Mutta jos ei oo millä mällää, nii puroo kolttaparka vai paljasta kalaaki. Kesää on kolme kuukautta ja sinä aikana pitää pohjan perukkaan ihmisten saara kokhon yhreksänkuukautisen muanan ittellensä, sillä talvella lumen ja jään keskeltä ei löyrä paljoakaa suuhun pantavaa. Kun talvi on kylmä, pitkä ja pimiä, eläävät ihmiset monia kuukausia lumehen hautaantunehis pöksissänsä. Meikälääne miäs imehtelöö kolttaan huanoja ja hataria asumuksia, jotta kuinka niis kovalla pakkaasella tarkenoo, ku täälä etelämpänäki tahtoo vilu hampahia louskuttaa hyvin rakennetuus ja tulpatuus huanehis. Mutta siinäpä s’oonki juttu, jotta talvella lumi peittää siälä mökin nii tivihisti joka pualelta, jotta harvaki tupa on lämpööne. Ja mitäs kesäll'on väliä, ku aurinko paistaa lekottaa yätä päivää. Kesällä ne asuuvakki parhaasta päästä paljahan taivahan alla.
Siälä Höyhenjärvellä, ku se moottori toppas, pistäännyymmä me Hermannin kans kolttakyläs. Aurinko oli silloo jo pualipäiväs ku me kontiimma yhtehe kolttamökkihi, mutta väki oli siälä vasta ylhänousus. Toiset viälä makasivat. Kesääsin on siälä Jäämeren rannalla ihmisten päivä käännetty nurin, lltaasin ja öisin kalastethan ja valvothan yli pualen yän ja aamupäivä tiätysti nukuthan. Niinpä oli tämänkin huushollin väki ollu yällä kalas ja justhin ylhä nousivat, ku kolkutimma ovelle.
Kolttien mökit ovat sen kokoosia ja näköösiä ku meirän puales siantiiut. N’oon pyäreestä laronhirsistä tölöösesti koppulootuja neliiskanttisia ja miähenkorkuusia »pikkupuaria», lauta- ja mätäskattoosia mökkiä, john'on kahres seinäs pikkuuset ikkunat.
Mitättömän näköösiä n’oon kolttaan asumukset ja ovi on nii piäni, jotta kumaras konttimalla ja tukkimalla sinne sisälle mahtuu. Pahoon muakin ahristi ku tukiin sisälle, ja ku Hermanni rupes samasta lävestä sisälle yrittämhän, tarttuu se nii hartioosta kiinni ovehe, jotta mä huurinki sille jotta:
— Jätä helkkaris Hermanni se loppu kropastas sinne pihalle, ei se tänne mahru!
Mutta se vai puski ja punnasti, ja hinkkas ku hinkkaski viimmee ittensä kans sisälle.
Koltan tupa on yhtä yksinkertaane sisältä ku päältäki. Tavallisen miähen pää kolajaa kattohon, mutta koltat ovakkin lyhkäästä väkiä. N’oon heikkoja ja hintelöötä miähiä. Ku takaapäi katteloo kolttaa, nii luulis jotta siin’on jokin poikaane sun eresnäs, mutta ku se kääntyy ympäri jotta näet naamataulunki, nii jäät suu auki kattomhan: Siin'on vanhan äijän naama nuares varres!
N’oon ouron ja hullunkurisen näköösiä, piäniä vanhoja kääpiöötä. Mä kattelin kauan aikaa yhtä niistä kolttaäijistä ja sanoonki Hermannille jotta:
— Mihnähän kumminki m'oon tuan naaman ennen nähny?
Sitte muistin jotta:
— Voi armas jee, tuall'on justhin sen saman pussiryssän naama, joka ennen vanhaan pruukas kulkia meirän köökis kaupalla. Heti ku se oven aukaasi, nii rupes hokemhan jotta: hjyve emintä, oshtaka nestuuki, huivi, burlugari, kalsongi. — Sama naama, silmät, nenä, musta parta ja kaikki tyynni, mutta päätä vai on piänennetty!
Kyllä mä tulin lujasti siihe uskoho, jotta koltat on ryssien ja lappalaasten sekarotua. Eikä ne tartte suinkaa olla kaikki munkkienkaa jälkelääsiä; asuuhan siälä Jäämeren rannalla ja Kuallan niämimaalla paljo muitaki ryssiä ku munkkia. Ja syntisäkkiä n’oon muukki ku »munkat», niinku siälä Petsamos munkkia nimitethän.
Koltat ovat ryssänuskoosia. Venäjän vallan alla ovat ne vuasisatojen kulues oppinhet niin paljo venäjänkiältä, jotta kaikkien kolttamiästen kans tuloo sillä kiälellä puhees toimhen. Vaimoväjestä vain harvemmat ymmärtäävät ryssää. Kolttien oma kiäli, jota ne keskenänsä puhuuvat, eruaa läpinkiälestä siksi paljo, jottei lappalaanen ja koltta kaikin aijoon pääse tolkulle toistensa puheesta. Mutta paljo on kolttien kiäles, samoon kun lapinkiäleski suamalaasia sanoja, jotta aina siitä vähä ymmärtääki. Ja helposti oppii koltta suamia. Täs vähä näytteheksi koltankiälestä: Suomakiil ja saamekiil (lapinkieli) sama kiil, a ei samoin sarnuta. Sie srnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat perkele, a mie korram pärgalak. (»Korrat» sana on myös vironkiäles, »kurat», ja merkittöö kiroamista.)
Koltan tuvas on ovinurkas liuskakivistä larottu avonaane takka, josta menöö suara savuaukko katolle. Kolmella seinällä on matala penkki, jota käytethän istumishen ja makaamishen. Keskellä huanesta on piäni pöytä ja siinä viäres jokin juurakosta veistetty oksajalkaane istumakränkky. Muurin viäreesellä ikkunattomalla seinällä olevalla penkillä on muutamia fatia, pata ja kaffipannu, teekeittiö, kauhoja ja lusikoota. S’oon niinku astiahylly. Mitää sänkyjä ei oo. Maatahan vain niillä klasinaluspenkiillä, jotaki riapuja ja täkkirauska alla ja päällä. Sellaases piänes pöksäs, jok’on 4 eli 5 metriä kanttihinsa, asustaa välistä perhe, johna voi olla kymmenkuntaki henkiä.
Ei oo koltilla liikaa maallista kapistusta vaivoona. Akooll'on joku fati, pata, pannu ja pari kaffikuppia. Miähillä kirveskrapa, poronpulkka, venesrähjä ja vähä verkkoresuja. Koltill'on viälä sellaasiakin venehiä, johna pohjalaurat on poronsualilla kiinnineulottu, ku ei oo nauloja. Koltta-akat kehräävät villalankaa värttinällä, jok’ei suinkaa oo häävinen rukkirustinki. Kesääsin pukoovat kolttanaiset ittensä kirjavankoreehin ostokankahisi. Pääs niill'on omitekoone kovasti kruusattu korkia päähines, jok’on kamman-muatoone, ja sirothan hiusrajahan ottalle kiinni.
Kolttanaiset ovat arkoja ja ihmisvauhkoja, jotta lähtöövät pakhon, ku näköövät viarahan tulevan. Mä pyyrin saara valokuvata yhren mökin emännän, mutta se pelkäs konesta n’otta lähti karkuhun ja jätti äijän yksin kuvahan. Miähet on pujettu ku mikkäkin resu-Pekat. Niill'on kaikellaasia vanhoja sekalaasia vaattehia päällä ja vetäävät ylensä mitä vai, n’otta n’oon kerrassa kummallisen näköösiä lunttuäijiä. Saattaa olla sotamiähen housut, ryssän karttuunipaita, isoo takkireuhka ja haljennu knalli pääs. Talvella koltat käyttäävät poronnahoosta tehtyjä turkkia.
Sivistyksehen ja älykultahan nähren on koltat kovasti alhaasella asteella. Niiren joukos on paljo sellaasiakin, jokk’ei taira räknätäkkää ku kymmenehen asti sormilla. Mitä siitä menöö ylitti, s’oon paljo. Mä kysyyn yhreltä äijältä sen ikää, muttei se tiänny kuinka vanha s’oon. Sanoo vai jotta:
— Oon mä jo vanha, mutta äitee on viälä muakin vanhee.
Kolttien yksinkertaasuuresta kerrothan paljo hauskoja juttuja. Kun koltalta kysyy jotaki matkaa, jotta kuinka pitkä sinne on, niin se saattaa sanoa jotta:
— Pitkä sinne on.
Jos taas kysyy samaa matkaa, jotta kuinka lyhyt sinne on, nii se voi yhtä tyynehesti vastata jotta:
— Lyhyt sinne on.
Ja kun hämmästyny kysyjä imehtölöö jotta:
— Onko sinne pitkä ja lyhyt yht'aikaa? — nii koltta sanoo jotta:
— On sinne pitkä ja lyhyt.
— Kuinka nii?
— Ka, hyvä veli, jos on hyvä ilma, niin on lyhyt matka, jos paha ilma, nii on pitkä matka!
Salmijärven kansakoulunopettaja kertoo, jotta kolttalasten opetus on epätoivoosta tyätä. Kotona ei lapsia kasvateta minkäänlaasille tavoolle ja syränmaan mettis ku ovat kasvanhet, nii ei niill’oo minkäälaasta käsitystä mailmasta. Kaksikerroksine taloo on kolttalapselle sula mahrottomuus. Harva on niistä nähny hevoosta, eikä tiärä minkälaane itikka on lehmäkää, elääkö se puus vai maas.
Sama opettaja kertoo jotta hän kerran näytti kolttalapsille junan kuvaa, ja seliitti, jotta sillä kuljetethan ihmisiä ja tavaroota.
— Vetääkö, opettaja, porot junaa? — kysyy kolttalapset.
»Velvollisuus», »kunniootus», »sivistys», »rakkaus» ja muut sellaaset korjat sanat on niille purkista hepriaa. Sellaasia asioota ei oo nähty, ei kuultu. Lapset ovat ku puusta puronnehia, eiväkkä jaksa ymmärtää, merkittöökö nua sanat syätävää vai juatavaa. Kostaa siinä olla opettaja sellaasten alkuperäästen ihmislasten keskellä.
Munsterhjelm Petsamos kertoo jotta hänen puarihinsa tapaa tulla kolttia ostoksille sillä lailla, jotta ne levittäävät kaikki rahansa tiskille ja kysyyvät, jotta:
— Mitä sä näillä annat?
Koltta viisooloo sitte puaris ympärillensä sormella jotta:
— Saanko tuan kankhan, tuan puukoon, tuan karamällitöntterön, tuan peilin, tuan huivin, tuan silkkinauhan, tuan nahkaremmin, nua paperossit, tuan villapairan j.n.e.
Kauppias lupaa ottaa nii kauan ku kärsii ja sitte karjaasoo jotta:
— Top, nyt piisaa!
Niin on kaupat tehty ja hantesmanni huitaassu suuret ja piänet lantit tiskinlootahansa. — Koltat on ku piänet lapset persoja makoosehe, kaikellaasehe joutavaha rihkamhan ja turhanpäivääsihi kapistuksihi. Ja viinahan! Siitä antaa koltta-äijä vaikka viimmeesen poronsa. Sitä juaa miähet, naiset ja pikkulapsellekki annothan ryyppy.
Koltat on häviävä suku, samoon ku lappalaaset. N’oon ruti köyhiä ja lisäksi laiskaa ja heikkua väkiä, jokka eivät pärjää enää elämän taistelus, ku niiren kalavesillen on tullu väkevämpiä ja sivistynehempiä ihmisiä. Tukkijätkä ei suinkaa oo erityysemmin sivistyny, mutta koltan rinnalla s’oon vähintäänsä professori ja insinööri. Sellaasena koltta pitää lentojätkää, samoonku jätkä ittekki.
Luannontilas elävän ihmisen täytyy väistyä syrjähän vähästäki sivistyksestä osalliseksi tullehen tiältä. Se on mailman säälimätöön meno, ja siälä pohjolan syränmais kolttaan ja lappalaasten paris tuloo matkamiäs vasta näkemhän ja ymmärtämhän aineellisen ja henkisen sivistyksen merkityksen ihmisten ja kansojen elämäs.
Puisella ongenkoukulla kalaa narraava koltta on säälittävä olento.
Salmijärvelt’ on matkaa Patsjokia alha Jäämeren rantahan viälä nuan 30 km. Salmijärvelle asti tuntuu maisema viälä Lapilta ja Suameltakin, mutta siitä lähtien rupiaa jo näyttämhän jotta tullahan uurelle pualelle mailmaa. Ympäristö rupiaa muuttumhan korkiaksi ylänkömaaksi, jylhäksi vuaristoksi, johna kohuaa toine toistansa mahtaveet harmaa paljaslaki-tunturi. Vain laaksopaikoos ja jokien varsis on vihantaa matalaa vehriäästä koivikkua ja niittyläikkiä, harmajaan kalliooren välis. Vuarilla näköö porolaumoja jäkälää ettimäs.
Ilmaki tuntuu viiliämmältä; mahtaakohan sitte jo Jäämeren tuulahrukset tuntua jokilaaksoa pitki tänne asti. Jota alemmas joensuuta kohri tullahan sitä mahtavammaksi muuttuuvat maisemat. Toisin paikoon juaksoo joki parin kolmen saran metrin korkuusten rantakalliooren välis. Joskus se leviää kaunihiksi järveksi, johna korkiat kalliosaaret tuavat miälehen Böcklinin kuvan »Manalan saaresta». Järvi makaa peilityynnä, taivahan sini ja harmaat tunturit kuvastuuvat sen pinnasta. Tälläänen suuremmoosen jylhä ja samalla kaunis on Töllevinjärvi, kaunihin paikka koko Patsjoen laaksos.
Töllevistä kääntyy Petsamon rakenteella oleva maantiä Patsjoen laaksosta yli tunturien Petsamonjoen laaksohon. Matkaa on Töllevistä Petsamon Yläluasterihin nuan 50 km. Sillä välillä on maa korkiaa tunturi- ja tundraylänkyä. S’oon aivan asumatoonta, vain uuren tiän vartehen on rakennettu valtion majataloja, jokka seisoovat tyhjillä. Talvisehen aikahan riahuu tällä ylängöllä hirmuusia lumimyrskyjä, jokka voi haurata ihmisiä kinoksihi.
Töllevistä on viälä 17 km Kolttakönkähälle, jok’ on melkeen Patsjoen suus Jäämeren rannalla. Sillä välillä on kaks Patsjoen mahtavinta koskia Jäniskoski ja Kolttaköngäs. N’oon molemmat niin kovia ja pitkiä koskia, jotta lohekkaan eivät pääse niistä nousemhan. Eikä niistä pääse venehilläkää ylhä ei alha. Sitä varte pitää niis vetää venehet maata pitkin kosken paitti. Valtion kustannuksell’ on koskien sivuhu rakennettu kapiaraiteeset rarat, jota pitki rullavaunulla kuljetethan veneillä. Rautaanen rullavaunu laskethan rannasta vethen, siihe päälle sourethan venes ja vintturilla elikkä vai miäsvoimalla verethän ylhä. Näitä ratoja sanothan siälä »rallapaanooksi» ja on niis erityyne miäs hoitajana. Kaikki tavarankuljetus kesääsehen aikahan tapahtuu Patsjokia ylhä Norjan Kirkkoniämestä, ja on siinä kuormat useen siksi raskahia, jotta vintturi eli vorokki tarvithan vetämhän. Samoon on alhamennes. Rata laskoo toisis paikoos nii jyrkästi jokehe kosken ala, jotta jos raskas venes pääsis siitä omalla painolla menemhän, nii taitaas haukata friskisti vettä ja mennä senveeken. Toiset rallapaanat on hyvin kilometriäki pitkiä. N’oon rakennettu vähä tasan Masan kans: toisis koskis on rata Suamen pualella, toisis s’oon Norjan rannalla. Ja vapahasti saavat kummankin pualen asukkahat käyttää. Mutta näytti siltä jotta Norjan omat olivat paremmin laitettuja ja paremmas kunnoski ku meirän. Norjan pnalelle on lisäksi valtion kustannuksella rakennettu monia hauskannäköösiä erätupia, johna kulkijat saavat ilmaaseksi yäpyä ja majaalla.
Suamen ja Norjan raja kulkoo pitkin leviää Patsjokia ja matkalaaset käyttäävät kumpaa rantaa tykkäävät. Tuntuu se vähä juhlalliselta läskiä jalkansa ensi kertaa Norjan maalle, vaikka samannäkööstä s’oli ku tämä meiränki puali ja vanhaa suomalaasta maatahan se onki. Norjalaasekki nimittäävät Finnmarkkeniksi koko Jäämeren rannikkoansa. Yhtäkää norjalaasta rajasotilasta emmä sattunhet näkemähän Patsjoella.
Me poikkesimma yhres paikas Norjan pnalelle mettänvartijan asumukselle vähä ruakaa saamahan ja kaffille. Taloo oli rakennettu korkialle niämelle, jotta siit oli hyvä näköala Suamen pnalelle. Isänt’ oli kovasti suuri ja friski miäs, aiva ummikko norjalaane. Me puhua pohtimma sille ruattia ja meinasimma emännälleki sanua, mutta se rupeski puhumahan selvää suamia jotta:
— Kyllä minä suamia osaan!
— Oottako te suamalaane?
— Ei kyllä m’oon syntyperänne norjalaane. —
— No tääläkös ootta suamia oppinu?
— Ei toki! — Amerikas min'oon suamen oppinu. Me oomma menny tämän miäheni kans Amerikas yhtehe ja siälä mä olin suamalaasten kans flikkana oiles paljo yhres. Mun tuttuni olivat kaikki suamalaasia, yhres kuljettihin haalilla ja monet lystit pirettihin. —
— Taisi olla suamalaane heilaki silloo tällöö? — piti mun kysyä.
— Taisipa ollaki — nauroo tua hyvätuuline norjalaane emäntä.
Sattuu sitä merkillisiä asioota täs mailmas, ku norjalaane flikkaki oppii Amerikas puhtahasti suamenkiälen. — Vaikka oon mä kuullu kummempiaki. Misikaanin valtios yhres kolimainis tyäskenteli yks neekeri monet vuaret aivan suamalaasten joukos ja oppii nii selvästi suamenkiälen, jotta yhtää ei sen puheesta eroottanu mitää feiliä. Se puhuu nii purkista Härmän murretta, ku oli härmäläästen sakis aiva ollukki, jotta mistää muust’ ei tiänny, jottei s’oo suamalaane — ku naamasta. Ja suamalaasten tyätoveriensa puheesta s’oli oppinu ja kuulin kaikki härmäläästen tappelujutut, Isoon-Antin, Rannanjärven ja kaikki muut puntimiähet. Ja ku jokku olivat leikillänsä sanonhet, jotta s’oon vähä Rannanjärven näköönenki, niin siitä se nii riamastuu jotta rupes nimittämhänki ittiänsä Rannanjärveksi, Jimmi Rannanjärvi!
Ei taira moni täälä kotomaas tiätääkkää, jotta Amerikaski on rikuneerannu yks Rannanjärven Jukka, Jimmi Rannanjärvi, jok’ oli naamasta aiva musta. Ja hyvin se vai Rannanjärven housut täyttiki. Kova oli tappelemhan ja monta saluunaa oli tyhjentäny.
Oli se ollu vähä kamalaa kattella, ku saluunan laattialla hyppii ja keikisteli mustanaamaane, villatukkaane neekeri paljas suamalaane puukkoo kouras ja kirrasti jotta:
— Hih, min’oonki Jukka-poika Rannanjärvestä, iloone ja nuari! —
Ja sivupöyrän ääres istuu sen suamalaane kaveri viskiklasi nenän eres ja pyyteli jotta:
— Älä ny viitti Rannanjärvi tuata sisuas nuan näyttää. —
— Mä vai vähä nuata toiskiälisiä peljätän! — oli se musta Rannanjärvi hihkaassu.
Niin, mutta mehän olimma siälä norjalaasen rajavartijan mökis, ja mä ku lennin jo Amerikkahan asti! No me syäthin siälä, saatihin kaffia, maksettihin ja lährettihin pois.
Venehes sitte kertoo meille yks rajavartioston kapteeni, jotta norjalaaset ovat järjestänhet kovasti tarkasti rajavartioontinsa. Ei niillä paljo sotamiähiä oo, mutta mettänvartijat ovat kans rajavartijoota. Ja niit’ on aika tihjäs. Joka mettänvartijalla on asumuksessansa puhelin ja sähkölennätin n’otta ne pääsöö vaikka Kristiaaniahan asti. Ja samoon on joka vartijan seinällä valtion pualesta komia kello, jonka taulus on 24 tuntia. Palkkaki kuuluu olevan hyvä ja monia etuuksia niill’ on muutoonkin. Jos siälä vai jotaki rajalla sattuu, nii pian kans kellot kauempanaki kilajaa. Ja pakkaavat kilajamahan vähä ennen aikojaki. Mennykki kesänä oli jokin rajasotilas Suamen pualella ampua mojahuttanu koppeloa puunlarvas ja siit’ oli krannin poika nii peljästyny perättömäksi jotta heti soitti henki kurkus kauemmas jotta:
— Nyt ne hyäkkää!
Suamenkin lehris oli parin päivän päästä sähkösanomia luettavanaKristiaaniasta jotta: mitä tekeillä? Ammuntaa Suamen rajalta!
Ja sitte tuli nootti.
Ja sitte hetken päästä toinen jotta: anteeksi, me vai luulimma — —.
Se taisi olla Saarikosken rallapaanasta ku meirän sakkihimma liittyy venesmiäheksi yks nuari vähäläntä laihankälppä miäs, joka puhuu kovasti kimiällä äänellä ja oli niin heikon ja hintelän näköönen, jotta mä luulin sitä ensin koltaksi. Mutta selvää suamia se puhuu ja kova oliki toimittamhan. Puheesta kuuli, ku tarkemmin peräs, jotta s’oon jostaki Turun pualesta kotoosi. Ku se tuan tuastaki sanoo jotta »kuis sitt», nii viiinmee kysyyn jotta:
— Ettäkös t’oo Loimaalta syntyysin?
Se hämmästyy kovasti ja sanoo jotta:
— Sielthän min’oon. Aiva oikee, mutta mistä te sen arvasitte?
— Siitä vai jotta: »kuis sitt, sano Loimaan likk».
Otin vähä tarkempaa selkoa, mikä se oikee on miähiänsä, ja sainkin kuulla, jotta merkilline on miäs. S’oon talokkahan poika Loimaalta, Nikolai Oja nimeltänsä. Entisenä Petsamon sotilahana s’oon nii ihastunu vapaasehe ulkoilma-elämhän Lapis, jottei malta lähtiä poiskaa. S’oon »Lapin lumoos», niinku siälä sanothan. Jo kolmatta vuatta viättää se siälä hualetoonta mettälääs-elämää. Nyt s’oon yhren rallapaanan hoitajana, ja innokas maanviljelijä ku on, niin on kivikkomäkehen kaivertanu perunamaan, john’ oli pärnänvarret päällä jo silloo ku me siälä olimma, ja s’oli kovasti varhaasta Lapis. Se seliitti jotta hän vain tahtoo näyttää näille petsamolaasille, jotta kyllä siälä peruna menestyy ja sopivaa maat’ on kans, ku vai viittithän punnastaa. Ja korja se sen perunamaa kivikkomäjes oliki justhin rallapaanan viäres. Sama miäs oli leikkispäältä ruvennu trengiksi yhtehe taloohi Ivalos ja samana vuanna se perusti Ivalon maamiässeuran. S’oon kasvissyäjä ja vissihin tolstoilaane, joka tahtoo uhrata elämänsä opettaaksensa ja ollaksensa toisille avuuksi. Itte se hankkii ruakansa, syä marjoja, kalaa ja on välhin pitkät äijät syämätäkki. Terveyreksensä paastoaa.
Nii ne sanoo siäläpäi kaikki, jotta kummalline miäs se on. Paljo on lukenu ja paljotiätävääne. On kuulemma tutkiini koko Tiatosanakirjanki kannesta kantehen. — Kroppiansa s’oon karaassu nii, jottei se tartte paljo verhojakaa. N’oon sillä muutoo vai, näön vuaksi päällä. Ja vaikka s’oon piäni ja heikonnäkööne, nii niin sitkiä ja väkevä on, jottei tahro suuremmakkaa miähet pärjätä. Talvis-aikhan, ku kaikkiin kovimmilla pakkaasilla ja myrskyilmoolla ei kukaa töhri lähtiä poroollakaa viämhän postia tunturien ylitte Salmijärveltä Petsamhon, nii silloo lyää Oja neljäkymmentä kiloa painavan postisäkin selkähänsä ja lähtöö jalkaasin taivaltamhan yli vuarten 50 kilometrin matkan. Sen s’oon tehny monta kertaa. Siinä tarvithanki sisua, voimaa ja uskallusta.
Siälä pohjooses eivät ihmiset harrasta olleskaa uimista. Vesi on kesälläki siksi kylmää, jottei siihen oikee miälellänsä mee, jos ei tarvitte. Ja Jäämeres ei huvita ketää muita uira ku tätä Loimaan poikaa. Talvisyrännäkin se ottaa Jäämeres virkistyskylvyn, ku muiren lyää leuvat loukkua ja sääret vyhtiä poronnahkasaappahis. On sillä miähellä rautaane terveys. Ja hyvin kehuu voivansa.
Mutta niistä Patsjoen komjista koskista viälä pari sanaa. Kyllähän tua Imatraki on aikamoone ryäppy, mutta komiempia koskia n’oon sitteki siälä Patsjoella. Suurin koski on Kolttaköngäs, mutta s’ei ollu mun miälestäni nii juhlallinen ku Jäniskoski, eli Njoammelguoikka lapinkiälellä, jok’on vähää ennen Kolttaköngästä. Jäniskoskes puristuuvat rantakalliot nii liki toistansa, jottei siin’ oo jos 25 metriä väliä. Vesi painuu hirviän väkevänä nialuna koskenniskan kallioportista alha, teköö äkkikäännöksen silooseksi sorvaamallansa rantakalliolla ja putuaa sitte korvia huomaavalla kohinalla viis kuus meteriä korkialta suurehe suvantoho, joka kiahuu ku pata. Vesi oli uurtanu suuret kuapat, koskenkirnut, rantakallioon, ja ympyriääsiä kosken sorvaamia »muistokiviä» siäl oli hevooskuarmia. Itte koski teköö siinä äkkinääsen ässänväärän, nii että korkia kallionnupukka pistää keskelle kosken kuahuja. Siltä kalliolta oli mukava kattella pauhaavaa vettä, joka virtas nii vinhaa vauhtia jotta päätä pakkas viämistää ja koskehen vetää. Koskenniskas, justhin siinä paikas, johna joen pinta taittuu, on vesi nii kovas puserrukses kallioseinien välis, jotta siin’ on ku silta.
Se meirän jääkärikapteeni sanooki, ku siinä istuttiin kalliolla ja imehreltihin jotta:
— Tukkilaaset pruukaavat juasta tuasta koskenniskasta ylitte —
— Oikeekko totta? — haikaasivat meirän fröökynämmä. — Kuinka ne siitä — —?
— Siin’ on vesi nii kovas puristukses, jotta kyllä se miähen kannattaa — —
— Mutta kyllä siinä pitää koko lailla tihijää jalkojansa liikutella — toristi yks toine totisennäkööne pappa viäres.
Ja se olikin suurin imes, mitä ne meirän fröökynät koko matkalla näkivät.
Kolttaköngäs on kesääsehe aikahan oikia pikkuune paratiisi Jäämeren rannalla. Se on pari kolme kilometriä Patsjoen suusta, joka kuuluu Norjalle ja jota nimitethän Elvenesiksi. Joki teköö Kolttakönkähän alapualella piänen mutkan ja siinä mutkan pohjukas korkian tunturin suajas Jäämeren tuulilta sijaattoo kaunihilla viättävällä rantatörmällä matalan koivikon ympäröömänä Kolttakönkähän kylä.
Siin’on kymmenkunta piäntä matalaa kolttamökkiä yhres rypähäs nurmikkoosella rantakummulla ja vähä ylempänä seisoo piäni siävä venälääne luasterikirkko, joka nyt on kylmillä senjälkehe ku venälääne pappi on siältä poistunu.
Taru kertoo, jotta yks Trifon niminen munkki on perustanu tälle paikalle v. 1579 kappelin, jonka se pyhitti kahrelle venälääselle pyhimykselle nimeltä Boris ja Gleb. Siitä asti on siälä ollu luasteri ja kirkko. Venälääset nimittäävät paikkaa viäläki luasterinsa pyhimysten mukahan Borisglebiksi, mutta paikkakunnan yleesesti käytetty nimi on Kolttaköngäs, sen kolttakylän mukhan, joka siin’ on. Niinku sanottu, ei siälä enää oo munkkia, ei pappia, ja Suamen hallitus on määränny tuan kylmille joutunhen luasterikirkon museona säilytettäväksi. Venälääsen kirkkoherran erinomaasen hyvin ja hauskasti rakennettu asunto on luovutettu Suamen Matkaaluyhristyksen turistihotelliksi. Huanehet on hyväs kunnos ja siististi kalustettu. Kirkon entinen, pyhiinvajeltajille rakennettu suuri viarastaloo, on myäs matkustajaan käytettävänä. Ja samalla asuu siinä yks Suamen rajavartijavääpeli, joka Matkaaluyhristyksen puolesta hoitaa hotellia.
Kolttaköngäs turistipaikkana onkin paljo käytetty sitä varte jotta siin’ on erinomaane lohenkalastuspaikka. Siälä kulkoo Enklannista asti huvikalastajia ja varsinkin käyy niitä paljo Norjan pualelta. Mutta sitä mukaa ku meirän omas maas leviää tiato tästä hauskasta ja tilattavasta lohikalastuspaikasta, rupiaavat oman maan lohikalastajakki sinne kulkunsa ohjaamahan. Menny kesänä kalasteli siälä jo pari lääkäriä etelä-Suamesta viikon päivät lohia ja saivat aikamoosia rötkälehiä.
S’oon sellaasta herraan hupia se lohenkalastus, kovasti hauskaa ja jännittävää.
Kolttakönkähälle tulimma myähään illalla kovasti väsyksis, ku ei oltu reilusti nukuttu sitte ku Ivalos. Kaks voorokautta oli yätä päivää tehty matkaa venehis, ja vaikka isthaltansa reissaamme ei pitääsikkää kovasti kroppia krossata, niin yhres tilas ku istuskeloo, nii jo pakkaa ruveta koomoottamhan ja hellemmät tuntehet höltymähä. Hyvältä tuntuu silloo päästä Kolttakönkähän eurooppalaasehen turistihotellihi, hörpätä viälä iltamyähällä pari klasia kuumaa teetä maaruhunsa ja lykätä kovalle knäkkileivälle tehtyä voileipää aika kasa poskehensa. Ja sitte oikaasta väsynhen kroppansa pehmooselle vuatehelle oikee kahren lakanan välihi maata.
— Ohoh! — pääsi siinä poijalta suloone hoakaos. — Kyllähän tua erämaan elämä ja talsimine on kovasti tervhellistä ja virkistävää, yksinkertaasta, opettavaa ja hyäryllistä ja kaikille kovasti suasiteltavaa, mutta väsyy siinä raakulehesti — —
Enempää en jaksanu ajatellakkaa, ku toisis hoanehis jyristivät reisukampraatit jo seinähirsiä, jotta klasit heläji. Tartuun nuattihin kööris ja rupesin vetämhän kontrapassua, jota huilua mä plaan puhaltaa.
Aamulla olthin varahin pystys. Meitä vasthan oli tullu itte Petsmon kupernööri, kruununfouri Gråsten, (Saki Hevonpään tukeva veliimiäs) ja Petsamon sotavoimien ylipäällikkö, jääkärimajuuri Heikel. N’oli tullehet meitä häkemhän Petsamon sotavoimien amiraalilaiva »Suamella». — Ei se häävinen purkki oo se meirän linjalaivamma »Suami», siälä Jäämerellä. Norjalaaset pakkaavat sille nauramhan ja sanoovat jotta se on meirän vanha »Emma», niinku onki. S’oon ostettu Norjasta ja uuresti kastettu »Suameksi». S’oon pikkoone pukseeripaatti, vanhanaikaane vaappero ja nii korkia pianuutehensa verraten, jotta sitä pahasti heittelöö, ku vähäki tuuloo. Entinen kapteeni, jok’ei tohtino pahemmalla säällä lähtiä sillä Kirkkoniämestä merellekkää, otti eron koko kalapurkista, mutta nyt siin’on kapteenina yks Sjöberg niminen vaasalaane merikarhu, jokei pelkää vaikka Jäämeri kuinka möyryääs. Se ajeloo sillä vaikka pohja ylhäppäi kääntyylöö. — Petsamolaasten hartahin toivo olis, jotta valtio antaas sinne vähä paremman paatin erustamhan Suamen tasavallan Jäämeren laivastoa.
»Suami» laiva oli juhlaliputettu, kuurattu ja plankattu nii hyväksi ku ikin’ oli saatu. Patsjoen suus se seisoo ja orotti meitä. Parilla piänellä moottorivenhellä pääsimmä Kolttakönkähältä sitte laivalle, joka sitte ilman kanuonanlaukauksia, ku ei pyssyjä oo, heti nosti ankkurin ja lähti mahtavasti savuamhan 8 kilometrin pääs olevhan Kirkkoniämen kaupunkihin Norjan pualelle.
Ajoomma siinä Patsjoen suus norjalaasen piänen sahalaitoksen sivun. Se on yksraamine saha, ja siinä norjalaaset sahaavat Patsjokia uittamansa tukit. — Meirän matkas oli yks mettähallituksen ylimettänhoitaja, joll’ oli tehtävänä kattella soveliasta sahanpaikkaa valtion sahalaitosta varte, mutta siihe tuloksehe se tuli, jottei Suamen kannata sahaa rakentaa ainakaa Patsjoen suuhu Norjan pualelle. Sen sijahan tuumittihin, jotta paras olis rakentaa saha johonki koskehe Salmijärvellä, uittaa sinne tukit suurista Inarin mettistä Patsjokia myäri, sahata siinä ja rakentaa tulevasta Petsamon rautatiestä osa jo etukäthen, nimittään Salmijärveltä Petsamon Liinahamarihin, jok’on meirän tuleva Jäämeren-satama. Se matka on nuau 50 km. Kun Petsamos on kova puute kaikesta polttopuusta, rakennuspuista puhumatakkaa, jot’ei oo ollenkaa, nii olis tästä ratapätkästä suuri hyäty asukkahille ja koko Petsamon kehittymiselle, paitti sitä, että se tukkiratana olis ainua keino Inarin mettien käyttämiseksi. Rakennuspuut on Petsamhon tuotava laivoolla joko Venäjältä Arkankelista asti, elikkä sitte Norjasta, ja ovat ne tiätysti kovasti tyyrihiä. Sitä varte ovat asumukset Petsamos niin huanoja. Ja polttoainehena käytethän makkaran paksuusia vaivaaskoivuja, joit’ ei niitäkää tahro olla, ku ei parempaa mettää kasva. Kontua eli turvesta siälä poltethan.
Olishan meirän passannu lähtiä suaraa Kolttakönkähältä Petsamhon, mutta poikkesimma Kirkkoniämehen vähä ostoksille ja kattelemhan, minkälaane kaupunki se on. Eikä se häävine ollukkaa, pari tuhatta ihmistä siälä asuu. Mutta outo se on heti suamalaasen silmähän ja nenähän. Rakennukset on toisentyylistä ku meillä. N’oon rakennettu melkeen järjestänsä neljäntuuman flankuusta, ovat korkeeta ja pystykattoosia, veistetyystä liuskakivistä katto. Muurattuja muuria ei näe ollenkaa, rautakamiinoota vai joka huanehes ja kivihiiliä polttoaineena. Taloot on likaasia ja synkännäköösiä, kivihiilen savuttamia. Samoon on kanit mustia ja huanos kunnos ja nenähän pistää kalanhaju, joka nurkasta. Ilma on sumuinme, raaka ja kolia. Kyllä tuntoo, jott'on tultu Jäämerelle ja kalamaille!
Kirkkoniämi eli Kirkenäs, niinku norjalaaset sitä nimittäävät, on aivan nuari kaupunki. Viistoista vuatta sitte ei sillä paikalla ollu ku pualikymmentä ihmisasumusta; mutta sitte löyrettihin siältä rautamalmia vähän matkan päästä Kolttakönkähältä aiva Suamen rajan viärestä. Sinne perustettihin heti kaivosyhtiö nimeltä Syd-Varanger ja se rupes oikee amerikkalaasesti runnaamahan. Pian tuli entisestä rauhallisesta Kirkkoniämen kylärähjästä vilkas kaivoskaupunki, johka ihmisiä tuli tulvimalla. Itte kaupungista rakennettihin 8 km pitkä rautatiä kaivokselle, josta rautamalmi, sitte ku s’oon vähä puhristettu kuonasta kaupungis olevas rautatehtahas, kuljetethan satamahan ja lastathan suurihin kuljetuslaivoohin, jokka viävät sitä Saksan rautatehtahishi. Kirkkoniämen malmin rautapitoosuus on n. 37 %.
Suurin nähtävyys Kirkkoniämes on malmin lastaus laivoohi. Rantakallio on pari sataa metriä korkia ja nousoo äkkijyrkästi merestä. Laivat uivat aiva kallionkylkehe. Mutta norjalaaset insinöörit ovat ratkaassehet asian hyvin yksinkertaasesti. Kun ei pääse junalla yli eikä ympäri, nii on puskettu suaraa läpi suuren vuaren. Kallion läpi on puhkaastu syvä tunneli, josta juna lykkää malmivaunut rautaasille kaarisilloolle korkialle ilmaha, ja vaunut kumaastahan suaraa allaolevihi laivoohi.
Kirkkoniämes tuloo hyvin suamella toimhen. Siälä asuu 300—400 suamalaasta ja melkeen kaikki muukki asukkahat osaavat suamia. Paljo on suamalaasia jo sekaantunu norjalaasihi nii, jotteivät tiärä enää ittekkää, mitä ovat. Lapset omaksuuvat kiäleksensä norjan, ku kaikki opetus kouluus käyy sillä kiälellä, eikä minkäällaasia suamalaasia kouluja oo. Virkamiähet, opettajat ja muut sellaaset knupit samoon kun suurimmat kauppiahat ovat norjalaasia. Suamalaaset ovat pääasias tyämiähiä ja kalastajia. N’oon muuttanhet Jäämeren rannalle, elikkä Ruijahan, niinku Norjan pohjoosta rannikkoa nimitethän, nuan 60—70 vuatta sitte Suamesta ja asustaavat nyt Norjan kansalaasina siälä jo toises ja kolmannes polves. Monet ovat ottanhet norjalaaset sukunimekki eli vääntänhet vanhan suamalaasen nimensä vähä norjanmalliseksi. Sillä lailla on esim. suamalaasesta Palosta tullu norjalaane Ballo.
Kirkkoniämes on Suamella erustaja eli konsuli. Näimmä yhren taloon seinäs suuren emaljikilven, john’ oli valkoone ympärys, Suamen vaakuna keskellä ja kirjootus: Suamen konsuli. Oikee rintaa nostatti, jotta ei täs enää ollakkaa mitää »russenfinniä», niinku meit’ on ennen karahteerattu ulkomailla, jos ei oo suarastansa ryssiksi haukuttu. Nyt onki plari kääntyny nii, jotta »Venäjä on rajamaa ja Suami valtakunta!»
Kun siinä rintaa röyhistelin ja meirän konsulaattikilpiä kattelin, nii tuli konsulin pihasta neliijalkaane, kovasti vakavannäkööne pukki köpötellen, asettuu mun etheni, käänti päätä vinoho, suu käyrä mutaji ja pitkä parta tutaji. S’oli konsulin pukki ja se katteli mua ku ainaki äkääne komisarjus jotta:
— Tairat olla kulkuri ja tullu pyytämhän ruakarahaa ja friipilettiä kotias. Mutta älä luulekkaa, juatsä ne kumminki, kyllä mä teirät tunnen. — — Mistä laivast’ oot karaannu — —?
Siltä se aiva näytti, jotta sellaasta rippiä se mulle piti.
Mutta kyllä siinä pihkanoukka sen kerran erehtyy. Oikee flaatiksi meni pukin naama, ku verin plakkarista karamällin ja annoon sille. Ja ku muistin jotta pukki on persoo tupakkihin, niinku muukki parrankantajat luamakunnas, nii pistin kaks suamalaasta Fennian paperossia sen poskehen, ja se kelpas! Syärä maiskutteli ja aina välihi nyäkähytti päätä niinku olis itteksensä päivitelly jotta:
— Tuapa hamppari vasta herra oliki — —
Meirän matkamma Kirkkoniämestä Petsamhon on merkkitapaus ja ikimuistettava jo siitäki, jotta samas laivas tuathin Petsamon apteekkihi pillerikaapit ja hyllyt. Ne on tehty Tamperehella ja lähretetty junalla Tornion kautta Ruattin poikki Norjahan, Lastattu siälä laivahan, tuatu Nordkapin ympäri Kirkkoniämehen ja siältä taas laivalla Petsamohon. Sitä tiätä pitää kaiken muuttotavaran ny Petsamohon kiärtää — kahren viarahan valtakunnan poikki! — ku kotomaas muuttaa.
Ja sillä matkalla voi saara pahempiakin jälkiä muuttotavaroohinsa ku se, mitä Petsamon apteekin uusi pillerikaappi oli saarni. Siihen oli yhren laatikon kantehen kirjootettu sinikynällä jotta »Lysfrö» (täinsiämeniä). Kyllä mahtoo Petsamon apteekkari, Jaakko Eerikäinen, kattua rumasti sitä päällekirjootusta. Rusakanmyrkkyä vissisti pistääs sen kriivarin koliikintroppipottuhu, jos vai tiätääs.
Meille sattuu paha ilma ku Jäämerelle lährettihin. Käyy aika lailla kova myrsky, joka heitteli ja kallisteli laivaa n’otta kiinni piti pirellä, ettei kannelta paiskannu. Kylmä raaka tuuli kirveli naamaa ja aallot loiskahuttelivat tuan tuastaki vettä silmille. Oli kerrassa ruma päivä. Harmaa sumu lepäs raskahana merellä, ilma henkii hyisen kylmää, niin että piti käyrä konehuanehen ovella lämmittelemäs. Olihan siälä laivas matkustajille salonkiki, mutta siäl’ ei meikälääsen keuhkoolla saattanu hengittää. Kalan elikkä traanin haju oli niin väkevä, jotta heti pani juaksemhan takaasi kannelle saamhan ulkoilmaa. Eikä siltäkää kestänhet sisusvärkit. Laiva keikkuu ja kiärti ku kaarnanpala lainehilla, pleikiksi veti niin yhren ku toisenki noukan ja jutustelu loppuu jo alkumatkas. Vain yks’ meistä, yliluannolline ihmine Hermanni, makas kajuutan softalla seljällänsä ku kotonsa peräkamaris ja veteli suloosia unia Jäämeren möyryäväs myrkys. Kun viimmee monen tiiman kirutuksen jälkhen päästihin Petsamon vuanon suuhun ja tuulen suajahan, heräs tua autuas Hermanniki, haukotteli ihanasti ja imehteli jotta:
— Joko m'oomma ny perillä — ku mä tuas vähä nukuun, enkä havaannu tulla kattomhan maisemia olleskaa — —
Ei siinä vahinkoa Hermannille tullukkaa, sillä kyllä täytyy sanua, jotta kylmä, kolkko ja ilotoon on Jäämeren ranta. Kirkkoniämestä Petsamon vuanon suulle tulles näkyy yhtämittaane pari-kolme sataa metriä korkia kutakuinki tasaane harmaa tunturijono, joka jyrkkänä kallionseinänä laskoo merehen. Tunturiilla loistaa keskikesän aurinkopäivinäki suuria lumisia huippuja ja valkoosia lumiläikkiä siälä täälä. Yhtäkää puuta eikä pensasta näy. Vain paris paikas koko välillä erootti laakson pohjalta vähä vihertävää kasvullisuutta. Mereltä käsin rupiaa rantaviiva pian tuntumhan ykstoikkooselta. Näköala on suurta, mutta kylmää ja elotoonta. Jäämeri on oikia nimi sille, vaikkei siälä ookkaa jäätä eikä se koskaan jäärykkää. Mutta sen henki on jäätävä.
Tuntuu se vähä juhlalliselta kattella siältä pohjoosesta niinku ulkopualelta tämän riitaasen ja rähisevän Euroopan maanosan pohjoosinta kanttia.
Että mitäkö sinne navallepäi näkyy? — No sinne ei näkyny muuta ku mustaa merta, raskahasti vellovaa vettä. Ja napaa, sitä pohjoosnapaa, sit' ei näkyny oleskaa. Mä koitin oikee kiikarillaki siikaroota, mutta mitää siäl’ ei ollu. Eikhän s’oo turhaa puhetta koko napajuttu. Ei sit’ ookkaa — — —
Ennenku me ny ajamma Petsamonvuanon suusta sisälle tuanne vuanon perukkahan, josta loistaa jo muutamia asumuksia vastahan, nii vaatii hyvä tapa, jotta luarahan silmäys ylös histoorian kulkhun, jotta kuinka ja koska tämä Petsamon uusi aines on Suamelle oikee saatu. — Pitäähän olla selvillä sekin puali asiasta.
Yleensä n’oon kuivia juttuja sellaaset historiajutut, mutta mä vai parilla sanalla mainaasen nuan sivumennen, eikä se kauaa päällä seiso — sanoo entinenki äijä ku tylsällä puukoolla toiselta kurkkuja poikkinirhas ja toinen pröökööli vastahan, jott’ ottaa kipiää.
Kattokaas ei siit’ oo viälä oikee jämttisti sataakaa vuatta sitte, ku Jäämeren rannikko Suamen kohralla oli viälä jakamatoonta yhteesmaata Venäjän ja Norjan kesken. Ja sitä ennen olivat norjalaaset ja ryssät yhteesesti kakistanhet ruattalaaset siältä pois, ku nekin olivat koittanhet olla häsyys jotta:
— Meille kans pala tätä raavaasta rantaa!
S’ oli jo sen vanhan Kustaa Vaasan aikana, jok’on aikoja sitte kuallu. No nii, mutta vasta v:na 1826 jakoovat Venäjä ja Norja siihenastisen yhteesmaansa ja raja pantihin siihen paikkahan, josta sen voi viäläki nährä kaikis kansakoulujen seinäkartoos ainaki viiskymmentä vuatta ethenpäi, sillä ei niitä karttoja kumminkaa uusia hankita kouluuhi sitä ennen. Ja silloo n’oon taas vanhoja, ku Itä-Karjala on taas sillä välin Suamehe liitetty. Mutta kyllä mä neuvoosin, jotta koulujen opettajat ottaasivat nyt jo viivoottimen ja sinistä kliitua, jolla vetääsivät siihe vanhaan karttariapuhunsa salin seinällä uuren rajan siälä pohjooses, jotta kakarakki äkkäävät, jotta meirän isänmaamma ja valtakuntamma Suami leviää ja paisuu niinku ainaki jästillä käypä kansakunta.
Siinä rajankäynnis tuli Venäjän ja Norjan rajaksi Patsjoki Nautsin suvannosta alkaan, mutta ku se yks munkki, josta jo ennen on ollu puhetta oli 300 vuatta jo sitä ennen pystyttäny Patsjoen suuhun ryssälääsen luasterin Kolttakönkähälle, nii siinä sanoo ryssä jotta:
— Niatu prat, ei se passa anta kirkku ja pappi, sinä pagana!
Ja sitä varte piti norjalaasten jättää omalta rannalta ryssille sen kirkon paikan ja kosken, nuan neliökilometrin aluehen. Mutta ei ryssä ollu muutoon nuuka poika, se antoo norjalaasilie kirkkoa vastahan aika kimpalehen jäämeren kalliorantaa Patsjoen itäpualelta, aina Vuaremajokehen asti, johna nykki viälä on Norjan ja Suamen raja.
Siinä jaos jäivät suamalaaset aiva osattomiksi koko Jäämeren rasvarannasta ja Suamesta tuli sellaasen vasikannahaan näköönee nuukkoo valtakunta ku seinäkartasta näkyy. Yks pitkä sorkka verettihin Ruattin Lapin taitte melkee Norjan poikki Atlannin rantahan — muttei tiätysti rantahan asti! Samalla ku Suami sillä lailla erootettihin Jäämerestä, menettivät vuasisatoja Jäämerellä kalastanhet Suamen pualen asukkahat kalastusoikeutensaakki siälä.
Tästä vääryydestä on sitte valituksia jatkunu läpi koko vuasisaran, nii että ryssät viimmeen, ku ensiksi anastivat v. 1863 Rajajoelta Suamen pualelta Venäjän valtion asetehtahalle maa-aluehen, lupasivat sen vastineheksi eroottaa meille palan Jäämeren rantaa. Mutta siihen se kuivi ku Myntän piki ja niinku muukki ryssän lupaukset. Suamen pualesta pirettihin kumminkin lujasti tuasta lupauksesta kiinni ja aina vähän päästä muistutettihin isäntä-Iivanaa, joll’ oli paksut korvat ja huono muisto jotta:
— Kuinkas se oikee oli sen Jäämeren aluehen kans?
Viimeeteksi pirettihin siitä ryssänvallan aikana kovaa kolinaa ja krateeria vuanna 1913, jos muistatta, mutta sitte tuli sota ja naurislamput n’otta siihe tuhinahan se hukkuu Petsamon juttuki.
Ku keisari sitte kovalla rytinällä kaarettihin ja Suamiki sanoo kontrahtinsa ylös entiselle huspuntillensa joulukuun huminoos 1917, tuli Petsamon asia kans heti esille. Niinkus muistatta nii kuskas päästä sekaantunu Mannerin ja Kuusisen sakki kaikki muut seränpoijat hallitusnööriistä pellolle ja siitä tuli tupenkrapinat. Ryssään avuulla meinasivat kääntää täälä kaikki ylösalaasi, kumminki nii jotta sakki itte jäis päällimmääseksi. Mutta kiirus siinä tuli poijille pyhkäästä korkian veren aikana kaplikkohon ryssän kaalimaahan. Siälä ovat viälä nykki ja nyrkkiä tänne putiivat. Tykkäsivät jotta tuli liika lipoone lähtö.
Mutta kummallist’ oli — eikä taira sitä moni tiätääkkää — jotta se sama Mannerin sakki, joka nimitti ittiänsä kansanvaltuuskunnaksi, vaikka ihmiset sanoovat sitä »kansankavalluskunnaksi», kesken tuhinootansa teki polsevikki-tavaarissiensa kans sopimuksen, jotta Suami saa Jäämeren rannalta Petsamon aluehen. Tämä tapahtuu helmikuus 1918, samhan aikhan ku Vilppulas tapeltihin.
Mutta samat oli meiningit tälläki pualen. Maaliskuus lähti Vaasasta Petsamoa valloottamhan n.s. »Renvallin retkikunta», jonka eresottamiset, »taistelut» ja seikkaalut muarostaavat Suamen kansan historias aivan oman lukunsa. Pyhän innostuksen vallas kokos yks hyttyystiätheen tohtori ympärillensä sotaasen »armeijan», oikian klapinasakin, jolla lähti maata valloottamhan. Siin’ oli toistasataa miästä, joista vai harvat käsittivät kuinkapäi pyssyllä ammuthan. Oli siinä merkillistä sotamiästä »reikärautaa» kantamas; kaikki tiäthet ja taithet, paitti sotataito erustettuna. Tairemaalariaki oli koko plutuuna. Jotta siälä Lapin perukooll’ on talvella vähä kylmä ja taipalehet siksi pitkiä, jotta pitää olla sapuskaaki enempi ku plakkarihi mahtuu, sitä ei tämä pyhän innostuksen sotajoukko, ensimmääne lasten ristiretki Suamehen historias, tullu ajatelleheksi. Mutta retkikunnan hyvälle tahrolle ja tarkootukselle annettakohon täysi tunnustus.
Kuinka kauas tämä retkikunta loppujen lopuksi Lapin perukoolla pääsi, sitä en oo sattunu kuutemhan, mutta yks mukana ollu uhkarohkia tairemaalari kertoo mulle jotta:
— Ku armeija oli aikansa erenny, nii yhtäkkiää ampua präiskähytti vihoolline retkikunnan ensimmäästä hevoosta nii päisilmiä, jotta koko armeija meni sekaasinsa ja kukin painoo harjakset sojos takaasi Rovaniemelle sen kun kerkes.
Sellaane oli retkikunnan surullinen loppu.
Kun Suamen ja Venäjän välillä sitte hiarottihin rauhaa pari vuatta, oli Petsamon luavuttaminen kans aina esillä, mutta ku rauhaakaa ei tullu ennenku v:n 1920 lokakuus, nii venyy se Petsamonkin saanti.
Sillä välillä, vuanna 1919, olivat valkoryssät enklantilaasten avulla ja kentraali Millerin johrolla perustanhet jonkillaasen Pohjoos-Venäjän valtakunnan Arkkankelihin. Jonkin aikaa se pysyyki pystys. Suamen hallitus teki sopimuksen kentraali Millerin kans, jonka hallus oli silloo Petsamokin, jotta Suami ottaa sille kuuluvan Petsamon aluehen hoitohonsa. Hallitus lähretti joulun aikoohi v. 1919 Vaasasta satakunta sotilasta jääkärimajuri Martti Valleniuksen johrolla Petsamhon. Mutta sitte hajoski Millerin valtakunta jo helmikuus 1920, eikä Suamen joukko keriinny olla Petsamos montakaa viikkua, ennenkun sen ahristuu jättää asemansa ja lähtiä pyrkimhän takaasi Suamehe. Polsevikit lährettivät suuria joukkoja merta ja maata myäri Petsamhon 22 p:nä maaliskuuta, eikä hajalle vartijooksi sijootetut sotilahat voinehet tehrä ylivoimaaselle vihoolliselle vastarintaa. Perääntymismatkalla sattuu sitte Salmijärven vääjytys ja tuima taistelu huhtik. 1 p:nä 1920, josta on jo ennen kerrottu.
Sillä lailla oli menny toinen yritys Petsamon saamiseksi tyhjihin. Vasta kun Suamen ja Venäjän väline rauha tehtihin Tartos 14 p:nä lokak. 1920, luavutti Venäjä Suamen erottamattomaksi osaksi nykyysen Petsamon aluehen, joka liitettihin meirän maahan virallisesti 1 päivästä tammik. 1921 ja vastahanotettihin saman vuaren helmikuun 14 p:nä.
Suurella touhulla alaattihin sitten järjestämhän Petsamon oloja. Mutta siinä tehtihin sellaane erehrys, että maata kovasti asuttihin Helsingin kamarisoffilta, eikä hommaajilla, ikävä kyllä, öllu minkäänlaasta käsitystä oloosta ja elämästä tuala kaukaasilla pohjan perukoolla. Uuresta aluehesta tehtihin erityyne lääni, sinne lähretettihin oikee maaherra ja joukkohon pantihin lääninhallitukset, ränttärit ja kaikki virkaherrat ja kapistukset, mitä paremmanpualeesen läänin hallituskamppeehin kuuluu. Koko laivalasti pantihin menemhän kiluunensa kaluunensa. Mutta pian tuli maaherran ja muiren virkaherraan ja varsinkin niiren frouvaan ikävä, n’otta ne pian pakkasivat kapsäkkinsä ja lähtivät hissunkissun takaasi Helsinkihin, jost’ olivat tullehekki. Samalla tultihin näkemhän, jotta koko tua komeus oli aivan liikaa Petsamon alkuperääsihi ja piänihin oloohin. Maaherranvirka lopetettihin, korkeemmaksi hallitus- ja järjestysviranomaaseksi asetettihin kruununvouti, joka hyvin riittääkin hallittemhan ja hoitamhan Petsamon ainesta. Ensimmääseksi kruununvouriksi onnistuttihin saamahan vakaumuksellinen Lapin eläjä Inarin piirin nimismiäs Otto Johannes Gråsten, joka pari vuatta hoiti tunnollisesti tehtäväänsä. Nyt s’oon kuulemma eronnu sekin. Hän oli tyyni, rauhalline ja kaiken muun hyvän päälliseksi kropiltansa jykevä miäs, joka ei turhia rehkiny, mutta teki sen sijahan hiljaasta ja tuloksellista olojen järjestelytyätä rakentaaksensa perustuksen järjestynehelle yhteeskuntaelämälle uurella alueella, johna kaikki oli aljettava aluusta ja olosuhtehet lisäksi olivat kokonansa toisellaaset ku muis osis maata; maa perin köyhää, kansa sivistymätöntä ja hajaantunehena laajalle alueelle tiättömien taipalehien taa.
Niis oloos tyäskentely on kokonansa toisellaasta, kun täälä sivistynehes mailmas kamariherrojen yksinkertaaset funteeringit rajaseutupolitiikasta, josta pystyy pullikoomahan ja ohjeeta antamhan äijä ku äijä, vaikkei oo eres Lapin porstuas käyny eikä nähny turskaa, Petsamon »leipää, lihaa ja kalaa», niinku siälä sanothan — muuta ku lipiäkalana mamman joulupöyrällä ennen vanhaan, ku sitä viälä herroos syäthin.
Tämä sanottuna vai sitä varte, jotta erinääsis piiriis meirän maas on tullu oikee uskonkappaleheksi ja viisuksi leimata kaikkia, mitä Petsamon nostattamiseksi vai tehrähän, fuskupeliksi ja turhaksi tuhinaksi. Ompa saanu kuulla sellaastaki päätööntä puhetta, jotta koko Petsamon aluehesta ei oo muuta ku menoja ja vahinkoa Suamelle. — Niin puhuuvat vain sellaaset, joill’ ei oo minkäänlaasta käsitystä asioosta. Tämä haikia valitus ja väärä virsi on yleene varsinkin ruattalaasten keskuures, ja niiren sanomalehret koittaavat sitä levittää ja juurruttaa suamaalaastenkin sekahan. Ruattalaasten kannan, jonka takana on se siunattu »skantinaavisuus», hyvin käsittää, sillä Suamen voimistuminen, alueen laajeneminen ja jalansijan saanti jäätymättömän valtameren partahalla, josta aukee monet mahrollisuuret, on pelkkää kateutta ja pelkoa, mutta jotta suamalaasekki rupiaavat epäälemhän ja halveksumhan suurilla ponnistuksilla hankittua pääsyä Jäämerelle, jota on kokonaane vuasisata toivottu — se on käsittämätööntä ja surullista.
Jos ei muu aukaase suamalaasten silmiä, jotta Petsamon alue on meille erinomaasen tärkiä ja suuresta merkityksestä tulevaasuures, niin pitääs sen selvitä jokahittelle jo ainaki siitä, jotta joku aika sitte päätti Norjan eruskunta, kommunistit ensimmääsinä, ryhtyä pikimmite rakentamhan satoohin miljoonihin nousevan rautatiän Tromsööstä pohjoosehen nimenomaan pelkästä peloosta, että Suami rakentaa Petsamon raran ja ottaa Jäämeren kaupan haltuhunsa.
Siitä se kenkä pusertaa!