The Project Gutenberg eBook ofPetsamhon valaskaloja onkimhan: MatkakuvausThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Petsamhon valaskaloja onkimhan: MatkakuvausAuthor: Jaakko IkolaRelease date: September 17, 2022 [eBook #69003]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1924Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN: MATKAKUVAUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Petsamhon valaskaloja onkimhan: MatkakuvausAuthor: Jaakko IkolaRelease date: September 17, 2022 [eBook #69003]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1924Credits: Tapio Riikonen
Title: Petsamhon valaskaloja onkimhan: Matkakuvaus
Author: Jaakko Ikola
Author: Jaakko Ikola
Release date: September 17, 2022 [eBook #69003]Most recently updated: October 19, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1924
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN: MATKAKUVAUS ***
Matkakuvaus
Kirj.
VAASAN JAAKKOO [Jaakko Ikola]
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.
Petsamhon valaskaloja onkimhan.Ei siinä kauan noukka tuhissu ku Jaakkoo lähti.Tuttuja miähiä. — Joukkue järjestyy ja matka alkaa.Kemijärveltä Pelkosenniämelle.Tukkikämpällä.Vesikevarista seljällänsä Askahan.Lapin kuningas ja Saukosken keisari.Viälä vähä Kaalepista ja sitte autolla Sorankylähän.Retkue saapuu Sorankylhän.Karhuntappajia ja lappalaasia.Lapin kultajoella.Mettästäjään ja kalastajaan paratiisi.Inarista Patsjoelle.Patsjoen hotelli.Höyhenjärveltä Salmijärvelle.Koltta-lappalaisia.Salmijärveltä Kolttakönkäälle.»Lapin lumoissa.» — Kolttakönkähällä.Kirkkoniämes ja Jäämerellä.Katsaus ylös histoorian kulkuhun.Petsamon alue ja asukkahat.Suutaria tarvitaas. — Klondeikin kauppias. — Petsamon hotellija mailmansoran siunaukset.Petsamon pääkylä. — Sotilaselämää. — Kaks kuukautta pitkä päivä. —Valaskaloja ja lipiäkaloja.Kalastusta ja muuta mekastusta.Petsamon luosteri.Munkkien vierahana.Munkkilaulua ja lusikkakauppoja. — Syntinyppylöötä ja väärinkäsityksiä.Kalastajasaarennolla.Lintusaarilla.Matka Norjan ympäri.Norjan suomalaisten oloista.Sähköjunalla Ruattin poikki. — Ruattin suamalaasten oloosta.Rautatie Petsamhon.
Siitä asti ku Suami sai Petsamon on mun miälesnäni pyäriny ajatus, jotta minkhänlaane maalipaikka sekin on? Ku siäl’ on kuulemma valaskalojaki — —- Ja nii jumalattoman kaukana ku se on, jott’ oikee Jäämeren rannalla likillä pohjoosnapaa.
— Olis se mukavaa nährä sekin napa! — tuumasin ittekseni ku menny-kesänä istuun Ahvensaaren rannas Juppe-koirani kans salakoota ongella.
Juppe on hianosti sivistyny koira, silkkikarvaane musta kääpiöpintsheri, ja s’oon yhtä innokas ongella istuja ku mäkin. Ja intua siinä pitääki totisesti olla eri lailla, ku meinaa Vaasan rannasta kalakeiton saara. Marot on tyyrihiä ja salakat syäävät nii räävittömästi, jottei siinä tahro piisata piikivekkää. Paklunnin matopuarista me ostimma uskollisesti joka päivä uusia kastematoja viirellä markalla ja taas lährimmä yrittämhän. Kamppehet meill’ oli kaikki priima sorttia ja ongenkoukun tutkaanta mä fiilalla terootin joka päivä jotta s’oli niin terävä n’ott’oikee ittiäki hirvitti kattella. Mutta vaikka sen tuhat olis ollu ja maron päälle kuinkaki sylkeny ja noitunu, nii yhtäkää oikiaa kalaa m’ei saanu. Ei muuta ku joitaki vihliääsiä sirriääsiä. Kerraasti mä jo luulin, jotta nyt tuli kala, ja verin aivan niska sangalla ja ku rannalle nykääsin, niin oli siinä nii ruakottoman ruma ja vihaasennäkööne rökäs, jotta Juppe painoo peljästyksis häntä koipien välis suaraa kotia, ja oikee muakin yäkötti. Nii pökkine oli, jottei sitä saanu eres irtikää. Mä jo ajattelin, jotta pitääkhän mun päästää se menemhän ongenvapoonensa, mutta onneksi hoksasinkin konstin jotta katkaasin puukoolla siiman poikki, jottei sille jääny ku koukku ja mato. — Jos satutta saamahan sellaasen rökkähän (kiiskin), jolla on koukku leuvvas, niin s’oon se sama saamari, joka tuli munki onkeheni.
Kotia tulles käyyn taas kalahallin kautta ja ostin pari kilua komeeta ahvenia, jokka toin sille frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe asumma. Kyllähän se frouva aina pakkas vähä epäälevästi kattelemhan niitä mun kalojani, mutta täyrestä menivät, ku kovasti kehuu jotta:
— Aina miäs saa, kun ei s’oo kovin noloo — —-, mutta kovasti siinä piti matohon sylkiä, jotta aiva on suu kuivana ja posket litus — — plaasin trossata.
Sitä peliä mä pirin kaiken kevättä, vaikka tyyrihiksi se pakkas tulemhan, ku piti ostaa kalat ja marot eriksensä. Mutta mit’ ei tekisi nainen kauneutensa ja kalamiäs kunniansa tähre?
Yhtenä päivänä sitte ku mä taas tuara kiikutin vaihtehen vuaksi mahtavaa kilon painoosta maresta, ottiki ohraleipä valkian.
Frouvaa nauratti kovasti ja sanoo jotta:
— Jahas, vai siinä se nyt tuloo — —
— Mutta kovasti piti sylkiä maron päälle — — koitin mä.
— Tervhyysiä Penkteskulta! — nauroo se frouva.
— Mitäh? Miltä Penkteskulta? — imehtelin mä.
— No siltä meirän yhteeseltä kalamuijalta hallis — Minä niäleskelin ja haukoon ilmaa kauan aikaa, enkä käsittäny yhtää mitää.
— Mehän ostamma kalaa samalta kalamuijalta, Penkteskulta hallis — — nauraa helisti frouva ja Juppe peijakaski huiskutti häntää jotta: ähäh Jaakkoo, nyt m'oomma kiikis.
— Ei ikänä, eikä koskaa! Kuinka frouva voi sellaasta ajatellakaa! Itte oon tämänki kalan Ahvensaarelta onkinu, mutta kovasti siinä piti sylkiä n’otta aiva on — —
— Älä koitakkaa Jaakkoo narrata — kiusas se frouva.
— No tuasta saa heti panna poikki! — vannoon mä ja näytin kurkkuani, mutta s’ei ottanu uskuaksensa. Nauraa pihisti vai jotta:
— No pian se nährähän. — Aukaasesta nyt tuan mathen suu ja katto sen kitahan — sanoo frouva.
No mä aukaasin ja kattoon. Nii siäl oli rullalle kääritty paperinpala!Verin sen pois, otin auki ja — — siin’ oli kirjootusta!
— Mitä siinä seisoo? — kysyy frouva ja nauroo aiva katketaksensa.
Min’olin ku puulla päähän lyöty. Siinä seisoo jotta: »Päivää Jaakkoo»!— — Perhana viä, nii siinä seisoo!!
— Ooohohohoh — hohotti se frouva ja piteli hyllyviä lonkkiansa. — Jopas nyt jouruut satimhen, ähäh, mitäs nyt sanot? — — Ku mä eileen ollu hallis, nii Penkteska kysyy multa jotta, joko ne Jaakoon eileen ostamat ahvenet nyt on syäty?
— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä. No min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja nii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän aikahan — —
— Häh, mitäh, eikö mull’ oo koukkua — —
— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle sellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma sitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja se lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla ostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.
Hyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis sanonu ja mihkä kattellu.
Mutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä yhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:
— Jutkua se frouvaki harjoottaa ja koittaa mua joka päivä narrata — —
Silloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti.Kysyy jotta:
— Hyi sua, mitäh, kuinka mä koitan narrata?
— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on piippirauta!
Silloo se meni! Paiskas oven kiinni ja huuti jotta:
— Hyi ku t'ootta ilkiä!
Lopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää siitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren silkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.
Mutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon kalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma pikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku sen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja valaskaloja — — saamari sentähre!
Mä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta sängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon valaskaloja onkiinhan!
Yhtenä päivänä sitte vähää ennen juhannusta mä luin sanomalehrestä, jotta Suamen kansan korkiasti kunniootettava eruskunta on päättäny pistää pillit pussihi ja lähtiä reisiin päälle Perä-Pohjolahan. Ja jotta yks porukka siitä sakista meinaa sitte jatkaa matkaa Petsamhon asti. Ja sanomalehtimiähiä haastettiin joukkoho!
Mä pomppasin pystyhy ku ammuttu jotta:
— No perttana, minä kans!
Ja s’oli sillä selvä ja päätetty asia.
Siinä tuli tuhannemmoone pouket ja töpinä laittaa ittensä matkareilahan, ku ei olla ku päivää aikaa, jos meinas samhan sakkihi keriitä ku toiset. Ja ku m’oon ennenki tresunnu Lapis, niin mä hyvin tiäsin, jottei sinne pirä ottaa kapsäkkiä vaivooksensa eikä kaleeria kaulaha. Eik’oo paljo väliä nästyykistäkää, ku on vain viispiikkine följys. Ei siäl oo nii nuukaa, vaikkei nii kovasti usee nenäänsä pyhiikkää ku täälä alamais ja herraasis oloos, john’ei paljo muuta tehräkkää ku nenää niistethän. Siälä Lapinmaas on sama meininki ku Pohjanmaalla jotta: tuanne mä sen nakkaan, jota herrat plakkariisnansa kantaavat.
Mutta ilman piaksusaappahia ei pirä Lappihi lähtiä. Jos ei niit’oo, nii mihkäs miäs noukkas niistät? — Saat totisesti jättää niistämättä, sillä sormet pitää pyhkiä saapasvarthe. Maas maan tavalla eli maasta pois.
Siinä tuli kova paikka saara äkkiää oikiat Lapin piaksusaappahat. Mutta ku asiansa järjestää, nii aina hyvin pärjää. — Että tairakkaa tiätää, jotta Isooskyröös asuu yks oikee erinomaane piaksusuutari, jok’on Rovaniemestä tulin? Se on siinä meijärin viäres piänes punaanes tuvas ja sinne mä soitin langat punaasena jotta:
— Mä lähren huamen illalla Petsamhon valaskaloja onkimhan ja tarvitten roimasaaphat. Kerkiättekö tekemhä n’otta saan följyhyni huamen iltajunalla Orismalan asemalla? —
— Hojaa, no s’ei oo konsti eikä mikää — hihkaasi suutari.
Sillä lailla sitä oikia nahkasuutari puhuu. Ja nii kans kutinsa piti, jotta tuliterä piaksusaaphat paiskas junhan Orismalas, kun juna vihelti.
Nahkatakin, suuren puukoon, filtin, valokuvauskonhen, rahamassikan, piipun, pikiöljypotun ja piänen pluntin otin följyhy, eikä sitte muuta ku Jupelle suuta, ja nii painoon suaraa asemalle n’otta katu notkuu. Portahilta vai huuti se frouva perhän, joka musta hualta pitää ja ylhä ajaa jotta:
— Mihkä herrahallikkohon sua Jaakkoo-paakales tuallaasella töminällä ny viippoottaa?
— Petsamhon valaskaloja onkiimhan!
— Voivoi, oikeeko totta, jotta sinne sua ny viärähä jääkarhujen syätäväksi! — rupes se frouva käsiänsä lyämhän. — Koska sä tuut takaasi ja kuka sua ylhä nostaa, ku mua ei oo ajamas?
— Mhyh! Kyllä s’oon tua naisväki! Jotta kuka meistä hualta pitää, jos niit'ei olsi! — Ja kysyy viälä, jotta koska mä takaasi tulin! Niinku ei se olsi selvä asia, jotta vasta sitte ku rahat loppuu. Mitäs sitä ennen kotona teköö?
— Niin koska sa tuut sitte? — huuti frouva.
— Sitte ku massikka komentaa jotta krukom ja piekom mars mars!!
— No sitte sä tuut pian — — nauraa helähytti frouva perhän ja heilutti nästyykiä. Huikkas vielä jotta:
— Älä vai munkiksi rupia siälä Petsamos. Ja katto kans ethes, jottes plumpsahra merhen!
— Turhaa siin’on silloo enää ethensä kattella, jos ottaa mennäksensä. Ja perä erellä mä meen tiätysti heti pohjahan asti jos kerran menemhän rupiaa n’ottei siin’oo epäilystäkää. — No ajöö ny para so mykky, o moo nu so gudaa! —
Ja nii mä lährin.
Junamatka Seinäjoelta Ouluhun on niin yksitoikkoone ja ikävä, jotta murheellisempaa taivalta en tiärä koko Suomenmaas. Yhren ainuan kerran m’oon poikaasena Oulun reisiin tehny päivällä ja viäläki sitä karun. Nevoja, räkämäntyjä, ruasthen polttamia lätäköötä, pajupuskia, tyhjiä asemia — siinä kaikki mitä pitää kakstoista tiimaa kattella pölyysestä vaununklasista.
Eikä eres pilettiä kysytä.
Sillä matkalla tuloo ihmine tylsäksi ku nuukkoo. Toiset ovat kuulemma tullehet synnintuntohonki, eikä kummakaa, sillä siinä ykstoikkooses jytinäs joutuu väkisinki ajattelemhan ja muistelemhan syntisen elämänsä prikusta prikkuhun. Onneksi menöö tuan erämaan halki yönaikahan makuuvaunu, johna sopii reissata lanteellansa. Sitä neuvon hartahasti jokahista käyttämhän, jonka pitää reissata Ouluhu. Ennen sitä maksaa 20 markkaa ku hulluksi tuloo.
Mutta heti kun pääsöö Ouluhu, nii miäli virkistyy. Ei trenkää muuta ku aseman oven auvaasta, nii siin’ on suurella präntillä ensimmääseen taloon seinäs, jotta Olli Piiparin matkustajakoti. Se saa mun heti hyvälle tuulelle, ku Ouluhun tuun. Ja Oulun susiteetti. Mä jään aina kattomhan ja funteeraamhan sitä, jotta »Olli piiparin matkustajakoti». — Mitä varte s’oon Piipari? Eikö se pitääsi olla Pillipiipari?
Kun Oulun mulkkerokivisiä katuja on sitte muutaman tiiman kulukenu, hyppiny kiveltä kivelle, pökkiny varpahansa kengännenistä pihalle, nyrjähyttäny kinttunsa eree poikki n’otta tuntuu ku pärinätömpillä kulkis, niin uskoo vissisti jokahinen, jotta totisesti on ku onkin maapallo ympyriääne, ainaki Oulun kobralta. Jos ei silloo viälä oo kypsä Oulusta lähtemhän, nii ei trenkää muuta ku ottaa oululaasen vosikan ja käskiä ajamhan asemalle. Kyllä vissisti silloo onki herra parka koluutettu nii veteläksi liämeksi, jotta taluttaa pitää pualipökerryksis vaunuhu. Sellaasia n’oon Oulun kivikarut muiren ihmisten kävellä. Mutta itte ne lippaavat nua oululaaset kauheeta katujansa pitki ku västäräkit n’otta hännät vai heilahteloo!
Oulusta pohjoosehe käy matka mukavasti. Tuntuu oikein ihanalta riisua kengät jaloostansa vaunus, oikaasta porottavat säärensä topatulle soffalle, sortteerata varpahansa Luajan järjestykshen ja kääntää kantapää taas taakseppäi.
Nyt vois jokin houkka ottaa pahaksensa ja sanua, jotta mä vain ilkeyksisnäni morkkaan oululaasia, mutta kyllä s’oon erehrys ja suuri. Matkustavan yleesön pualesta mä pyyrän saara vakuuttaa, jotta s’oon oikee Luajan lykky ku ne Oulun karut on sellaasia. Sillä niistä piisaa juttua ja yksmiälistä manaamista vaikka kuinka pitkältä, ku Oulusta taas lährethän ethenpäi jurraamahan.
Oulun asemalla rupes jo näkymhän sellaasia reppuselkääsiä ja joutilhan näköösiä miähiä, jotta mä arvasin niiren olevan ny niitä kansanerustajia, joonka följys mun oli meininki ruveta tälsimhän ensiksi vähä Perä-Pohjolas, ennenkö oikee Lappihi lährethän ja Petsamhon painethan.
Kun siinä sitte parahillani varpahiani sortteeraalin, pökäthin mua kylkehen jotta:
— Kah päivää Jaakkoo, ooksä kans täälä!
S’oli Pojaalluaman Hermanni Ilimajoelta, kansanerustaja ja 120 kiina. Min’en keriinny päivää sanomhan ku se jo tukkii istumhan siihe mun viäreheni penkille, vaikka siin’oli nii aharasta, jotta sen olis pitäny hyvi nährä, jottei meitä kahta sellaasta fläskikasaa ku se ja mä siihe mahru krussaamata. Mutta se tukkii vai ja sanoo jotta:
— Mukaa ny vähä sinneppäi. Ku min’en meinannu olleskaa lähtiä, mutta ajattelin sitte, jotta jos kumminki lähtis. Tuuk’sä Petsamhon asti, ku s’oot nua varustaapunu, ja piaksusaaphat ja kaikki, vaikka on mullaki kapsäkis — —.
— No niin m’oon kotua lähties tuumannu, jotta ny mennähän kerranki niin pitkälle ku tiätä piisaa, vaikka navalle asti. — Lähtöökhän niitä paljo kansanerustajia sille Petsamon reisuile?
— Kylhän n’oon puhunu vähä yks ja toine, jotta pitääs lähtiä, mutta saa sitte nährä syääkhän sika evähät.
Samas tuli siihe yks miäs ja kysyy jotta:
— Onko herrat kansanerustajia?
— Joo, kyllä m’oon — sanoo Hermanni, jok’ oli varma asiasta.
— Jahas — sanoo miäs. — Min'oon Kemin kaupungin majootustoimikunnan jäsen, jotta saatta frii ruaan ja kortteerin Kemis. Täs oli teille majootuspiletti.
— Oottakos te kans kansanerustaja — kysyy sitte multa. — Mä kuulin miähen puheen sortista heti, jotta s’oon Etelä-Pohjanmaita kotoosi ja tokaasin vastahan jotta:
— Oon mä kans jonkillaane kansan edustaja, vaikken mä valtiopäivillä istu.
Miäs kätteli silmät pyäriääsnä hyvän aikaa, eikä käsittäny mitää. Kysyy viimmee jotta:
— No kuuluttakos te sitte tähän samhan eruskuntaroikkaha?
— Joo kyllä mä kuulun. Mä följään niinku perhänkattojana.
— S’oon sanomalehtimiäs tämä Jaakkoo ja seuraa meitä erustajia retkellä — seliitti Hermanni.
— Vai tämä se ny on sitte se Jaakkoo — haikaasi miäs. — Kyllä m’oon kuullu, m’oon kans siältä EteläPohjammaalta kotoosi, Kauhavalta.
— Jassoo, vai ootta te kans siältä rukhisen leivän maasta? —
— Joo, Näykkihän mu nimeni on, vaikka m’oon jo neljänäkymmentä vuatta asustanu täälä Kemis.
Siitä repes pitkät jutut ja loppu oli se, jotta mä sain kans kansanerustajaan piletin ja kovasti nostin noukkaani.
Asemall' oli meitä vastas koko Kemin kaupunki. Työväenyhristyksen soittokunta pelas posket pullolla marssia meirän kansanerustajaan kunniaksi. Poliisilla oli valkooset rasat käsis ja saappahat plankattu jotta kuvansa näki. Neliipyärääsillä trilloolla viäthin muaki ja Hermanniaki jotta pää täräji kortteeripaikkahan ja akat tiän viäres niiaali ku rippikouluflikat. Kovasti meitä Kemis kunniootettihin ja syätethin lohenlihalla. Ja kyllä me poijat pistelimmäki liivihi eri tarikollisia.
— S’oon hyvää tämä — kehuttihin toisillensa, ja taas paasattihin n’otta henkiä salpas.
Hissuksensa rupes sitte leuanloukutus harvenemhan ja toisten ahristuu jo pualisyämääsis kattelemhan pihalle kesäyön aurinkuaki, vaikka kyllähän sen klasistaki näki.
Kortteeripaikas meinas meille Hermannin kans tulla pikkuune sekaannus.Se kattoo klasista pihalle ja mä kysyyn jotta:
— Mitäs siälä näkyy?
— Ei mitää. Nuaran pää vain toises klasis — —
— Mikä nuaranpää siäl'on? — imehtelin mä.
— Nuara. S’oon meirän pualen miähiä.
— Jassoo! Kansanerustaja Nuoran pääkö siältä näkyy.
— Ne näyttää olovan täs samas raris kortteeria Hiirenheimon kaas — jatkoo Hermanni.
— Hiirenheimo? — Jaa jaa, niin Hiidenheimo pehmoosella r’eellä. On se kans kamala nimi. Vaikka samallaane kuuluu olovan yhrellä miähellä Piatasaares. S’oli päättäny ottaa uuren nimen ja muutti jonkin ruattalaasen Pörkvistin Hiidenuhmaksi. Ja ny sitä miäsparkaa sanoovat kaikki Hiirenuhmaksi.
Saman tiän kerroon sitte Hermannille yhren toisenki onnettoman nimenmuutoksen, joka kans meni pahoon plöröksi. Oli yks äijä, joll'oli ruattalaane nimi Örnberg. Ku s’oli kova trönäämhän olutta, elikkä ööliä, niinku olut on ruattinkiälellä, nii sitä kuttuthin yleesesti Öölpäriksi eli Olutvuoreksi. Ja se sitä sapetti nii, jotta se päätti suamentaa nimensä Örnberg ja silloo siitä tuliki komja suamalaane nimi, Kotkavuari. — Ähä, tuumas tämä herra Kotkavuari, ettäpäs ny käännäkkää!
Mutta samoohi aikoohi lopetti herra Kotkavuori oluenjuannin ja rupes litkimhän vain viinaa eli votkaa. Ja sitä veti herra Kotkavuari nii mälyttömästi nahkahansa, jotta ihmiset rupesivat sanomhan sitä Votkakuareksi.
Kauan aikaa nytkyy Hermannin vatta toises sängys, kun se tykkäs jotta sepä ny vasta oli kova paikka sillä miähellä, mutta mua ei paljo naurattanu, ku s’oli nii jumalattoman vanha vitsi. Vaikka tosi s’oon.
Kemistä alkas sitte seuraavana päivänä se eruskunnan viikon kestäny kiartomatka Tornion, Aavasaksan, Turtolan, Raanujärven, Matinlompolon, nevojen, vaarojen ja sen seittemien mettänperukkaan kautta ennenku päästiin taas ihmisten ilmoolla Rovaniämelle. Siälä Virkkune puheesnansa kehuu, kuinka tervheelline ja opettavaane tua mettäreisu oli ollu. Sanoo jotta ehjin nahoon siält on selvitty, mutta jos vai olis käsketty Paavon vetää patiinit jaloostansa ja kattottu, nii kantapäistä oli nahka pois herra puheenjohtajalta niinku multa ja Hermannilta ja monelta muultaki Johannekselta jokka sen sata kilometriä talsiimma. Ja oli se opettavaanenki matka niinku Virkkune sanoo, sillä Suamen kansan eruskunnan mettäretkue sai olla yhren kokonaasen päivän syämätäkki sillä välillä. Mäkin oon Ampujan-Mikolle koko elämäni kiitollisuuren velaas siitä kuivasta leivänpalasta, jonka se pokkaristansa antoo mulle Autiolompolon torpan pihalla.
Passas siinä sosialisti erustaja Ampujan kiusootella meitä sarankilon kokoomuksia jotta:
— Täs sen ny näjettä, kuka teitä porvaria elättää!
Rovaniämellä rupes sitte tulhon selville, kukka sinne Petsamhon lähtöövät. Meit'oli yhthensä vai yhreksän henkiä: viis kansanerustajaa, kaks lehtimiästä ja kaks flikkaihmistä.
Ja kaikhen merkillisint’ oli se, jotta jokahinen oli arvoltansa jonkillaane neuvos. Retkikunnan päämiäheksi valithin itte professori Antti Lakineuvos Helsingistä; retkikunnan terveyrestä hualehtii Oskari Lääkintöneuvos Keuruulta; kaupallista näkemystä ja varovaasta finanssipolitiikkaa erusti tohtori Frans Kauppaneuvos Porista, asianymmärystä ja kunnallispolitiikkaa valvoo Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta; lehmiä, navetoota ja ihmiste yleestä toimhentulua perääli Hermanni Maaneuvos Ilmajoelta, imhellist’ oli kuulla jotta toinen matkalle lähtevistä flikoosta oli arvoltansa Neitineuvos. Sellaasta arvonimiä me emmä kyllä ollu kukaa ennen kuullu, mutta ku se itte sen sanoo, nii pitihän meirän uskua. Ja ku se toinen neiti oli ruattalaane, nii se ristittiin ilman muuta Fröökenneuvokseksi. Me sanomalehtineekerit olimma tiätysti lehtineuvoksia, mutta ku meit’ oli kaks, jotta neuvokset pakkasivat menhön sekaasinsa nii me jätimmä tittelit pois, ja nii meitä sanottiin vain Helsingin Heikiksi ja Vaasan Jaakooksi.
No nii s’oli sitte sitä myäri selvä. Onni potkaasi meitä Petsamon matkalaasia heti nii jotta Antti Lakineuvos teki Rovaniämellä hianon tuttavuuren. Se tutustuu Lapin kaikiista suurimpahan herrahan, nimittään Kemi-yhtiön mettä- ja lauttauspäällikköhön, horsmestari Aarne Snellmannihin, joka tiätysti on arvoltansa vähintänsä Tukkineuvos. Tämä titteli vastaa Lapis oikiastansa enkeli Kaaprielin virka-asemaa taivahas. Sillä kattokaas Lapis ja koko pohjoos-Suames on Kemi-yhtiö kaikki kaikes. Siäl’ onki sananpartena jotta: »Lapis on esti Kemi-yhtiö, sitte jumala ja sitte ei oo pitkähän pitkähän aikaha yhtää mitää, ennenku vasta aikaan päästä ku tullahan Rovaniämelle.»
No tämän mahtavan yhtiön kaikkivaltias käskynhaltija on Aarne Tukkineuvos, jolla on valta pohjooses pirättää ja päästää. Kymmenenkin tuhatta tukkilasta ja satojen miljoonien massikka on sen miähen hoiros… Sen tiätää, jotta tiä aukee taivasta myäre sen miähen eres. S’oon viälä nuari miäs, tuas pualivälis neljääkymmentä. Jokaikinen tukkimiäs tuntoo Aarne Tukkineuvoksen, ja Aarneksi sitä vain kuttuthankin koko Perä-Pohjolas. Se on oikeen miästen miäs, monet tuulet ja tuiskut purru. Ei se hätääle, eikä liioon komentele. Se sanoo vai, ja se tapahtuu. Ja ottaa kiinni ittekki, ja näyttää kuinka kukin tyä tehrähän, jos tukkilaane epäälöö elikkei jaksa. Sillä tukkilaasen souvis ei tätä Aarne poikaa pysty ykskää tukkilaane lyämähän sormille. Sen tunnustaa lentojätkäkki kaikki. Niin on eläytyny se miäs tukkilaasihinsa ja Lapin erämaihin, jotta pois ei sano koskaa lähtevänsä. Rakovalkian ääres makaa yänsä miästen joukos ja suarat ja hyvät on välit. Tukkilaaset kunnioottavat Aarnea pualijumalanansa ja kyllä vai kannattaakin.
No tälle miähelle sanoo se meirän Antti Lakineuvoksemma jotta:
— Tuata kuinkahan se olis, kun m'oomma meinannu lähtiä Petsamhon, mutt'ei me tahtoosi viittiä lähtiä autoolla ajaa koluuttamhan tuata pitkää matkaa Rovaniämeltä Sorankylhän. Käysköhän se jollakin lailla päinsä päästä tätä Kemijokea ja sen sivujokia pitki venehillä ylhäppäi, jotta näkis oikee Lapin syränmaita.
— No se käyy erinomaasesti päinsä! Koska haluttaa lähtiä? — kysyyAarne Tukkineuvos. Minä järjestän teille matkan niin mukavasti kun seKemi-yhtiölle vain on mahrollista.
Kun muu eruskuntaretkue sitte tukkii ittensä suurihi kuarma-autoohi Rovaniämellä ja lähti Kemijärviä kohri koluuttamhan, ajoo Kemi-yhtiön kaks loistoautoa meirän Petsamon sakin ethen. Ei muuta ku istua fiinihi piilihi ja nostaa noukkaa taivahalle. Ja nii viäthin meitä petsamolaasia ku pumpulitukulla komjasti toisten sivutitte Kemijärvelle.
Emmäkä me ollu näkevinämmäkää niitä, jotka ajoovat körökärryyllä.
Kemijärveltä on Pelkosenniämehen jokimatkaa nuan 50 kilomeeteriä Kemijokia ylhäppäi. Sillä välillä kulkoo pari piäntä matkustajahöyrylaivaa. Matka maksaa kolmannes luakas 20 ja toises 40 mk. Joki on leviää, mutta suupualelta matalaa, nii jotta useen saattaa laiva kraapia pohjaa ja välihin on se kuulemma tarttunu kiinnikki. — Kemijoki tua tullesnansa paljo hiataa ja mutaa, nii että sen laskukohta Kemijärvehen on kovin matalavetistä. Siinä syntyy hiakkasärkkiä ja piäniä saaria keskelle jokiakin aiva orottamata. Ja yhtä pia ne taas katuaavat eli siirtyvät toisihi paikkoohin. Vesi vaihteloo suuresti joes. Sanottiin jotta toisin paikoon se voi nousta välistä viiski meeteriä. Silloo syää joki suuria rantakaistaiehia töyristä ja viä mukanansa. Se voi kasata isoja saaria ja puhkaasta uusia uamiaki ittellensä.
Laivamatka Kemijärveltä Pelkosenniämelle on kevätkesästä hyvin hauska. Näköalat on avaroota ja taivahanrannalla siintää sinisenhohtoosia tunturia toinen toisensa viäres. Komjalta näyttää kuuluusa Pyhätunturi, joka on 540 meeteriä korkia. Pian senjälkhen rupiaa näkymhän toinen mahtava tunturiryhmä, Luostotunturi, jonka laella viälä juhannuksen jälkhenki on lunta. Tuntuu omituuselta matkata täälä koskemattomas erämaas tunturien keskellä, uurenaikaisella höyrylaivalla, johna sopii pistäytyä salonkiin' kaffille ja kelliskellä sametilla topatuulla tyynyyllä. Voipa sattua, jotta ku vilkaasoo salongin klasista uloos, nii vastapäisellä jokirannalla näköö porolauman kulkevan laituumella ja ihmeesnänsä töllistelövän tätä valkialaivaa, outua ilmestystä, erämaan keskellä.
Pelkosenniämi on jo varsinaasta Lappia. Se on niinku sanotlian napapiirin pohjoospualella. Jos ootta sattunu silmäälemhän karttaa, nii siinä näköö, jotta napapiiri on merkitty kartaski viivalla.
Vähää ennen ku tullahan Pelkosenniämen kansakoulun kobralle, näkyy napapiirin nauha ilmas. S’oon siinä nii alhaalla, jotta ku tullahan höyrylaivalla, nii pitää yhren laivamiähen passata päälle ja nostaa sitä napapiirinarua keksillä ylhä, jottei se kraavi tornihi ja katkee. Mä satuun istumhan justhin silloo yhren toisen miähen kans laivankatolla kiikaroomas tunturia ku tultihin sen narun kehrälle, emmäkä yhtää huamannehet sitä, ennenkö s’oli vähältä pyhkäästä meirän jokhen siältä katolta. Parahiksi kerkesimmä kumartaa, mutta kampraatilta se kraappas aiva uuren lakin.
Siälä Pelkosenniäinellä pirethin meille kansanerustajille hyvät kalaassit monellaasen leivän kans ja kunnanmiähet valittivat sitte, jottei Pelkosenniämellä oo kirkkua, ei pappia, ei lukkaria, eikä mistää tahrota saara kansakouluhun opettajaakaan. Eikä oo tiän palaakaa koko kunnas.
Ja kun siäl oli hyvä pöytä katettu ja meillä kansanerustajilla oikee suren nälkä, nii me poijat ku pistelimmä poskehemma ja lupasimma, jotta kyllä Pelkosenniäntä nyt muistethan.
Kesken kaiken ku me syärä tuhrasimma, nousi yks miäs puhumahan ja pärpöttikin aika lailla. Minä koitin kuunnella ja pyhkiä korviani jotta, mitä se oikee laskettaa, ku sitä tuloo nua kovasti sakiaa. Mutta mitää tolkkua en saanu. Viimme se lopetti ja nii äkkiää, jotta meiltä kansanerustajilta jäi suu auki ja kaffeli pystyhyn.
— Mikä sen ny tuli, ku nuan jäi seisomhan?
Miäs kaivoo plakkariansa, takin taskut sisältä ja päältä, koitti housunplakkaria ja liivin plakkaria ja imehteli. — Me orotimma lihampala kaffelin nenäs henkiä pirätellen, jotta mitä se meinaa. Ja miäs kaivaa taskujansa ja nupajaa itteksensä jotta:
— Mihkä kummaha se tuli —?
Viimmee se sanoo jotta:
— Orottakaa ny vähä —
Ja lähti toisehe huanehesehe. Me huakaasimma ja pistimmä palan poskehen.
Mutta hetken päästä se tuli ilosta loistavana takaasi kirja käres, otti juhlallisen asennon, rykääsi ja sanoo:
— Tääl olis viälä pikkuune pätkä — —
Ja rupes lausumhan rumia jotta silmät sätii.
Jäliistäpäi yks isäntä vähä noloona seliitti meille, jottei se kuulunu olleskaa ohjelmaha.
Sillä miähell' oli vai nii kova halu saara kans esiintyä. Sit’ oli kiällettyki, jottei se saa tulla sotkemhan Pelkosenniämeläästen arvokasta esiintymistä tänä merkkihetkenä mutta:
— Tuan se ny otti ja teki! Rupes lotisemhan — —
— No mitäpäs tuall'on väliä; vähäkös täs mailmas plötisthän — koitin mä lohruttaa.
— Onneksi se ei eres kumminkaa laulanu, vaikka s’oli uhaannu esittää sitäki — —
* * * * *
Pelkosenniämellä tuli meille Petsamhon lähtijöölle ero muusta retkikunnasta. Heitettihin kärestä pitään hyvästit toisille jokka lähtivät samalla laivalla takaasi Kemijärvelle. Me astelimma vähä juhlallisin miälin Aarne Tukkineuvoksen peräs rantahan, johna meitä orotti Kemi-yhtiön kaks nopeakulkuista moottorivenestä, neljä-viisi tukkilaasta ja kolme pitkää jokivenestä, jokka sirottihin moottorivenesten perhän. Kello oli 1/2 2 yällä kun lährettihin tualle pitkälle veneesmatkalle ja aurinko loisti korkialla taivahalla. Joukko jaettihin tasan kumpahankin veneesehen, tukkilaaset istuuvat perää pitämhän ja nii lährethin painamahan Kemijokea ylhäppäin. Joitaki kilomeeteriä ajettua, tultihin Keminjoen suuren haarajoen Kitisen suulle. Jos on Keminjoes pituutta, 425 km, pisin joki Suames, nii ei oo pikkuune sen haarajoki Kitinenkään. Se on leviä ja mahtava virta, lähes 200 km. pitkä. Jonkun matkaa Kitistä ylöspäi, laskoo siihen taas sen sivujoki, Luirojoki, jok’on vain vähä Kitistä lyhempi. Sellaasia suuria jokia siäl’ Lapis on.
Mutta ennenkun lährethän Kitisen jokia soutamhan ja sauvomhan, on siinä joemnutkas suuri Tallavaaran taloo, johka kannattaa pistäytyä sisälle. Ei oo taloos isäntää, mutta onpas puuhakka emäntä, leski-ihminen, joka jäntevällä kärellä ylläpitää hyvää järjestystä ja komentaa taloonväkiä. Taloo on pinta-alaltansa piänenpualoosen pitäjän kokoone ja siin’on tukkimettä, johkei oo koskaa kirves purru, vaikka yhtiöt ovat koitellehet markanvoimaa. Miljoonan tarjoukselle Tallavaaran emäntä vai nauraa. Sanoo jottei oo pikkurahan tarvesta.
Tallavaaran taloo sijaattoo korkian vaaran laella. Navetan takana parinkymmenen meeterin pääs on Tallavaaran korkeen kukkula. Siältä vaaran laelta saa matkamiäs ensimmääsen suuren silmäyksen Lapin rannattomhin maisemihin. Mihkäpäi vai päänsä kääntää, näkyy joka pualella niin kauas ku taivas kaartuu, aina vai mettää, joko sitte syvänsinistä tukkimettää, eli näiverööstä harvaa ja matalaa männikkyä. Se on nevaa. Mahtavia tunturia kohuaa joka pualella. Eteläs aurinkopaistees kimalteloo viälä lumiläikät Luostotunturin harjalla.
Siälä seisoomma me kaks Kyröönmaan mahakasta erustajaa, mä ja Hermanni Tallavaaran huipulla kesääsenä yänä, kun aurinko syränyön hetkelläkin loisti taivahan laella. Imehrellen kattelimma laajaa näköalaa.
Puhkes siinä Hermanni hiljaa tunnustamhan jotta
— Kuule Jaakkoo, kyllä meirän pitää näin kahren kesken ku ei oo sivullisia kuulemas myäntää, jotta ei se meirän Etelä-Pohjanmaan lakeus oo mitään näihin seutuuhi verraten. Voi herra nuata suamaita, ku ne kerran viälä otethan ylhä ja pannahan kasvamhan heinää! Sitä pitää tulla nii vahvalta ja paljo, jotta mistä jee ne lehmät tulookaa, jokka kaiken sen heinän söisivät. — — Vaikkei silloo maailmas enää vissihin tarvita lehmiäkää välikäsinä. Tairethan ajaa heinät suaraa pellolta meijärihi — —
Ystävällises taloos pirethin meirän retkikuntaa kovasti viarahana. Monet kotooset herkut kantoo emäntä pöytähän ja varsinki menivät kototekooset juustonpalat kaffin kans kaupan. Meirän fröökenneuvoksemma ei ollu ikänä nähny tavallista taloonpoijan juustua ja imehteli suuresti, kun mä paasasin sitä kaksin käsin suuhuni ja kovasti kehuun, itte se ei saattanu pistää sitä suukkuhunsa.
— No kas kun ei täs taloos oo isäntää? — paukahutti kunnallisneuvos kesken kaiken. Se tuli ku tykinsuusta.
Porin kauppaneuvoksen ja mun löi aivan kylmäksi.
— Ei oo, eikä näytä olevan tulijootakaa — nauroo emäntä.
— Meill'olis tuas kaks joutilasta vanhaa poikaa — seliitti kunnallisneuvos ja viisas meitä käkipoikia, jokka istuumma noukka punaasena ku alastomiksi riisuttuna.
— Ottakaa vai emäntä kumman tykkäättä — liukutteli kunnallisneuvos. —
Meille tuli hätä käthen.
Mä koitin eres kattua ristihi ja tottaviä, se auttooki nii paljo, jotta emäntä rupes silmäälemhän kauppaneuvosta ja tykkäs viimmee jotta:
— Taitaas se olla tua mullikka koko lailla passeli isäntä tähä taloohi — —
Kauppaneuvos meinas saara laakin. Se hätääntyy kysymhän multa neuvua ja mä sopotin korvahan jotta: rupia kuurooksi.
— M’oon kuuroo! — pääsi siltä hätähuuto.
— Herrenjee, onko se kuuroo — siunas emäntä ja löi kättä reithen.
Mutta pelastaakseni oman nahkani, myin mä onnettomuusveljeni kauppaneuvoksen ja seliitin emännälle jotta:
Ei s’oo vaarallista! S’oon kuuroo vai vasimelta olkapäiltä — —
Kauppaneuvos istuu tuhkanharmaana ja huahotti jotta nyt s’oon mennyttä kalua, mutta emäntä taputteli olkapäälle ja lohrutteli jotta:
— Ota ny vai sulhaaspoika tuasta lisää kaffia, äläkä oo nua nuukkoo — —
Rempsiä emäntä s’oon Tallavaaras. Kyllä sinne olis tulijoota, muttei taira kelvata.
Kaffin juatua saatteli emäntä meirät takaasi jokiranthan, heilutteli liinaa hyvästiksi ja nii jatkettiin matkaa Kitisen jokia ylhä kohti oikeeta korpimaita.
Tallavaarasta jatkethin viälä jonkun matkaa moottorivenehillä Kitisen jokia ylhäppäi. Mutta pian tuli vasthan niin suuria ja virtavia koskia, jotta moottorivenehiä ei yritettykään vetää koskista ylhä. Ne jätettihin parin tukkimiähen haltuhun ja matkakapistukset siirettihin sourettavihin jokivenehisihi, jokka meill'oli ollu moottorien peräs. Siälä Lapis on kahrellaasia koskia: oikeeta koskia, john’on purotesta enemmältä ja sitte niin sanottuja nivoja. Nivalla tarkootethan väkevästi virtaavaa paikkaa joes, johna kumminkaa ei oo äkkipurotesta. Outo sana oli »luusuakin». Se merkittöö joen niskaa, ennenku joki laskon järvhen elikkä suvantoho. — Joet teköö siälä pohjooses samaa virkaa ku meillä täälä eteläs maantiät. Niitä pitkin siälä erämais liikuthan kesällä venehillä ja talvisin hevoospelillä. Venes onkin Lapinmaan hoijakka. Eikä oikeeta eteläpohjalaasia hoijakoota siälä ookkaa.
Myätä virtahan luistaa venes hyvi, mutta ylhäppäi mennes on monta vaivaa. Nivapaikoos pitää venestä sauvoa, se on, pitkillä seipähillä lykkiä pohjasta ethempäi. Koskipaikoos taas verethän venestä köyrestä rantaa pitkin ja toinen miäs pitelöö sitä seipähällä ulompana rannasta. Se on kovaa souvia se sauvominen. Ei se taitamattomalta käy.
Meirän kuljettajamma olivat kokenehia ja taitavia tukkijunnia, jolta se sauvominen ja venhen veto luisti ku leikki, vaikka hiki siinä ottasta nokkuu. Ja eikhän ne koittanhekki oikee parastansa, ku oli sellaasia puntiäijiä ja suuria herroja matkas ku itte Tukkineuvos, kansanerustajia, lehtimiähiä ja kaks korjaa flikkaihmistäki.
Koskipaikoos piti nousta aina venehistä pois ja kulkia joentörmää, johka oli poljettu siäviä kinttupolkuja. Kyllä niistä poluista näki, jotta liikes on suuri siäläki syränmailla, ku sellaasia syviä juntuja oli joka paikas pitkin jokirantoja.
Suvantopaikoos saathin taas lepuuttaa jalkoja venehis ja venehet soutivat kilpaa. Aamupualella yätä saavuthin Kitisen joen varrella olevhan syränmaan taloohi, jok’oli kevari. Minä imehtelin kovasti jotta, kuinka tämä kevari on, ku ei oo tiätä mihkää päin taloosta. Mutta mulle seliitethin, jotta se on »vesikevari», josta tehrähän kesääsehen aikhan vai veneskyytiä taksan mukahan. Olipa siinä kevaritaloos oikee uurenaikaaset meiningikki: kaks pitkää jokivenestä, jokka kulkivat pikkuusilla peräprätkillä eli ulkolaitamoottoriilla, jok’on ku kaffimyllyjä.
Tähän vesikevarihi asti toivat meitä Kemi-yhtiön tukkimiähet. Hauska niiren kans oli jutella ja kysellä tukkilaasten syntisestä elämästä siälä syränmaan mettis suurten jokien äärillä. Matkan varrella me tulimma aamuyästä yhthen suurehe tukkikämppähän, jota sanothin »Isänmaaksi». Se oli jokitöyrällä hirsistä koppulootu pitkä ja matala »kämppä», jok’oli kurkihirren kobralta auki pitkin pituuttansa, jotta kaiken yätä palavasta rakovalkiasta pääsi savu nousemhan suaraa ilmahan. Rakovalkia tehrähän sillä lailla, jotta kaks kuivaa honkaa pannahan pääletyste, n’otta välihin jää vai vähääne rako, johka valkia sytytethän. Siinä syntyy silloon ittestänsä hyvä veto tulelle, n’otta valkia palaa hiljallensa hirsien välis kaiken yätä.
Ku me tulimma tälle Kitisenjoen »Isänmaan» suurelle tukkikämpälle, kuuluu siältä harras hornoo. Koko kämppä nukkuu syvintä erämaan unta, vaikka aurinko paistoo täyreltä terältä. Oli yä, Pohjolan yhtämittaane päivä. Aukaasimma kämpän oven ja kurkistimma sisälle. Siälä makas 20—30 miästä kuusenoksista tehryyllä petiillä mones vääräs ja vintturas. Nenät vai tutisi, ku tukkipoijat hornaten haukkoovat ja ploosasivat ilmaa. Ei siinä tyynyjä eikä lakanoota ollu. Ei eres muuta peittua päällä ku pikkuune, pihkaane tyätakki. Joku oli »vetäny rullakarteeninsa ethen yöksi», se on, tällänny hattureuhkan silmillensä. — Reppu siälä, takki täälä, joitaki nahkalaukkuja ja eväskonttia siinä kämpän sisusta.
Kämpän erustalla oli hirsistä halkaastuja sarvijalkapenkkiä, kantoja ja juurakoota istumasijoona ja pöytänä lauroosta naulattu pitkä soppapyötä, jolla tukkilaasten »Maija» pitää hotellia. Seinustalla seisoo kymmeniittään tukkipoikaan keksiä, ku keihäsmettää. Ja monen keksin nenäs oli omistajan piaksusaaphat kuivamas.
Rupes siinä hiljallensa heräämhän jätkä toisen jälkhen ja hiaromhan silmiänsä jotta:
— Mitä kummaa sakkia, oikee krakikaulaasia, ja isoomahaasia herroja tänne on tullu keskellä yötä?
Tukka takus, housujansa nosteskellen tuloo »mörskästä», — niinku kämppää kans sanothan — miästä imehtelemhän meitä. Ja pian ilmestyy jostakin »Maijakin» piänes aluushamhes sukien tukkaansa toisella käreilä ja toises roikottaan pualen tynnörin kokoosta pikimustaa kaffipannuansa.
Mutta meill'ei ollu aikaa ruveta kaffittelemhan. Pian jatkethin matkaa taas ethenpäin tukkilaasten jääres unenpöpperös rannalle seisomhan ja kattomhan suu seljällä sellaasia harvinaasia otuksia ku kansanerustajia jot'ei täälä Lapin mettis oo ennen nähty.
Mahtoovat luulla unta näkevänsä.
Oikiastansa meirän olis tehny miäli saara kaffia siitä Maijan pannusta, mutta Aarne Tukkineuvos hoputti vai matkahan. Istuttihin vähä happamina, ku ei saatu lämmitestä. Mutta pualen tunnin päästä tultihin toiselle tukkikämpälle ja me hiaroomma silmiämmä jo kaukaa jotta:
— Mikä kumma tuala rannalla seisoo? — Nuari sorja flikka, valkoone kaati (esiliina) vyällä ja heiluttaa vitivalkoosta liinaa — —
Tultihin rannalle ja astuthin kämppähän. Siäl'oli kaikki puhrasta, lakaastu ja koivunlehtiä ovipiälis. Ja laattialla seisoo suuri kaffipöytä, valkooset posliinikupit ja komeeta leivoksia suuri kasa prikalla. Ja pöyrän ääres touhus nuari punaposkine luannontuares flikka ku omena valkoosis kaariis kullankirkkahan kaffipannun kans ja pyyti juamhan.
Aarne Tukkineuvos hymyyli ja me kummastelimma jotta:
— Mistä tänne erämaahan tällääset herkut on saatu?
Kun ei se sitä seliittäny, nii kyselin flikalta itteltä ja se sanoo, jotta Tukkineuvos oli jo ennakolta tilannu Rovaniämeitä leivoksia ja kaffivehkehet Sorankylän tiän varthen, josta yks tukkilaane oli kuljettanu ne kontilla jalkapatikas halki syränmairen nevojen sinne kämpälle. Ja se flikka oli yhren mettänvahrin tytär, jok’oli tullu kaffia keittämhän meille.
Ku tämä syränmaan kämppä näytti aivan autiolta, kysyyn siltä flikalta jotta:
— Eksä pelkää täälä yksin olla?
— Eee, mitäs mä pelkääsin. — Tuas toises kämpäs on sotamiäs — —
Silloo mä vihellin pitkähänsä. Menin kattomhan kämppää. Ja siäl oliki sotamiäs, Lapin rajavartioston relefoonisotilas ja nuari ja pulska poika oliki: pyhäputsus, kengät plankattu, knapit xäki ja hiukset kammattu nii jakookseile ku linjaalilla veretty. Nätti poika!
Kyllä kai se nii on, jott Suamen kansan syntisin sakki on tukkipoijat, "jokkei hualta tunne, ne koskia ja laulaa" — niinku laulus sanothan. Ja niitä siäl'on Kemijoella ja sen sivujokien varsilla kesät ja talvet paljo. Miljoonia tukkipuita ku kaarethan joka vuasi, nii tiätää sen jotta siinä pitääsi olla poikaa sahan päästä nykimäs. Yhtiöt ovat ostanhet taloja kivijalkoonensa ja sitte hakkauttaavat mettät pois. Lopputaloolla ei yhtiö sitte tee mitään. Ennen vanhaan ne kenkättiin ilmaaseksi sille, joka vai otti taloon ulosteoosta vastatakseen. Eik halukkahia taloon hualijoota tahtonu löytyäkkää. Monta talua on sillä lailla jääny aivan kylmille.
Aarne Tukkineuvos kertooki, että ennen oli yhtiö aiva helisemäs talojensa kans, kun niist'ei tahtonu päästä lahjoottamallakaa irti ja verot vai piti maksaa. Yhrestä yhtiön taloosta se kertoo, jotta siitä saathin myyres kokonaasta 1,000 markkaa. Tämä hyvä hinta johtuu siitä erinomaasen erullisesta asiasta, jotta — virta vei joka kevät tulvan aikana siitä taloosta tunkion. Ja se oli ennen aikhan suuri etu taloolle, ku ei tarvinnu ruveta kustantamhan uutta navettaa kovin useen. — Muun Suamen maanviljelijät eivät tätä asiaa ny ymmärrä olleskaa, siitä m’oon aiva vissi. Mutta mä seliitän: Kattokaas siälä Lapis ei juuri olleskaa viljellä maata ja sitä varte siäl’ei tarvita lannootustakaan. Mutta karjaa siälä kyllä pirethän ja siitähän sitä juuri tulooki sitä »maamiähen kultaa». Lanta paiskithan navetasta pihalle ovista ja ikkunoosta ja ku sitä vuaresta vuathen ennen vanhaan tehtihin, nii ei kestäny ku pari kolme vuotta ku navetan ympärillä oli sellaaset tunkiot, jottei sinne päässehet lehmät eikä ihmisekkää sisälle. Ja silloo ei auttanu muu ku ruveta pykäämhän uutta navettaa toisehe paikkaha. Ja se maksoo rahaa. — No ajatella ny sitte sellaasta ihanne-talua, josta virta pyhkääsi kevääsin tunkion mennessänsä, kyllä vain kannattiki maksaa sellaasesta taloosta tuhannen markkaa!
Tukki ja Lappi, ne kuuluu yhthen. Ja kyllä niitä tukkia vai onki siälä Lapis erilailla. Talvisin kaarethan puita kaukaasilla syränmailla, verätethän hevoosilla jokirantoohi ja ku joet aukee kevääsin, niin uitethan lautta lautan perhän jokia alha Kemin suuhun. Miljoonia tukkia tulla huilaa alha joka kesä. Uittaminen on mukavaa souvia. Ei se liikaa krupin päälle käy ja palkat on korkeeta, jos ruakaki maksaa. Mutta talvisaikhan on tyä sitä kovempaa. Urakkatöitä tehrähän ja kovaski pakkaases hääräthän nii kiukkuusta jottei kärsi takkia eikä liiviä yllä. Höyryää siinä paita ja hiki nokkuu ku tukkimettäs oikee heiluthan.
Yät maathan hirsistä tehryys ja sammalilla tukituus kämpis johna rakovalkia palaa 'kaiken yätä. Toinen puali siinä pakkaa paistumhan ja toinen puali jäätymhän. Tiätää sen, jottei se mitää tervheellistä ammattia oo eikä siinä heikot miähet kestäkkää. Mutta palkka on hyvä, eikä »kirjoja» kysytä. Mistä ja ketä nämä tukkimiähet ovat, on vaikia ottaa selvää ja mitäpä sillä tiarolla tekiskää; pääasia on jotta saha puroo ja kirves pystyy.
Kun tukkilaaset ovat kuukausia asunehet mettis, on monellaki tuhansia markkoja säästös. Toiset osaavat rahansa pitää, toiset sen hummaavat heti menemhän. Ei oo yks se tukkipoika, jok’on tarkasti säästäny tilinsä kuukausimääriä, tullu sitte Kemijärvelle eli Rovaniämelle, ja pyhistä ja lujista meiningiistä hualimata ratkennu riamuhu, pelannu korttia, ryypänny yhren yän, laulaa rojahuttanu, lyärä mojahuttanu ja aamulla heränny pennitöönnä putkasta eli maantiän ojasta. Ja kummasta sitä silloon herää, sehän on samantekevää.
Aarne Tukkineuvos kertoo meille yhrestä Kemijärven taloollisen poijasta, jotta, ku s’oli saanu isänsä perinnön parikymmentätuhatta kourahansa, nii oli pitäny piänet kekkerit, pistouvannu niinku Alaskas pruukathan koko saluunalle ja päälle lyäny vähä korttia — ja aamull’ oli ollu valmis lähtemhän tukkitöihin. Mutta hyvin se siinäki pärjäs. Pian osti hevoosen ja pani toisen sillä ajamhan, itte kaateli tukkia ja iltaasin pelas korttia kämpällä. Kun kevät tuli, oli miähellä taas parikymmentä tuhatta rahaa koos. Silloo se päätti ottaa akan, eikös se oo selvä meininki? Nii lähti kotopualehen ja kihlas morsiamen ittellensä. Ja sitte pirethin kihlajaaset, jokka kesti kolme päivää. Oli siinä vissihin vähä ryypätty ja annettu viarahillekki tavallista suuremmalla sangoolla, ku rahat meni heti alkaappäältä kaikki. Mutta hankkimalupa jäi! Ja tukkitöihin tuli taas kiirus.
Kortinpeloo on siälä pohjooses suures määräs ja suuria summia siälä pelathan. Siälä pannahan koko omaasuuski yhrelle kortille. Moni sen menettää, mutta yhtä moni aina voittaaki. Siältä s’oon kotoosi seki sananparsi jotta: kortti viä ja kortti tua, mutta maanviljelys on onnenpeliä.
Kerrothin yhrestäki miähestä, joka nyt frahtia ajoo, jotta se kerraasti kuarmansa päällä maatesnansa Kemin ja Rovaniämen välillä viisas yhtä suurta talua maantiän viäres kaverillensa ja sanoo jotta:
— Tua taloo oli ennen mun, ja olis viäläki, jos en olsi yhtenä yänä vetäny patafrouvaa!
Nyt ajoo miäs frahtia huanolla kopukalla ja sen perintötaloon isäntänä keikkuu yks entine tukkilaane. Se sama, jok’oli käskystä kääntäny »yhren viälä». Ja se oli se patafrouva, joka vei taloon.
Moni miäs on siälä menettäny kortilla omaasuutensa ja moni kymmeniä tuhansia kääriny helpolla taskhunsa. Mutta useemmite on nua helpolla saarut tuhannet mennehet yhtä helposti ku ovat tullehekki.
Paljo on tukkilaaste elämä kumminki muuttunu entisaijoosta. Nykki kyllä kulkoo mettäkämpillä viinakauppiahia kuarminensa ja joukolla tuloovat tukkilaaset viäläki Rovaniämelle remmastelemhan, muttei se kumminkaa enää oo sellaasta elämä ku ennen vanhaan hyvähän aikahan.
— Silloo ku lystiä ruvettiin pithön nii heti »aluuksi korkathin kolmesataa pottua konjakkia ja kahreksan paria aina yhtaikaa laattialla tappeli» — niinku yks vanha tukkijätkä mulle vesissilmin vakuutteli.
Tukkilaasten ruakapualesta pitäävät tukkipuulaakit hualen, muutoonhan ei siitä tulsikkaa initää, sillä ruaankuljetus sinne kauas erämaihin satojen kilometrien päähän, johk’ei oo eres teitäkää, olis yksityysille melkeen mahrotoonta. Yhtiöt verättävät saroolla hevoosilla suuret ruakavarastot hyvis aijoos päävarastoohin, josta sitte jaethan työmaille »Maijoolle». Yhtiöt ottaavat jonkin topakan naisihmisen ruaan ja kaffin keittäjäksi, joka sitte pitää ruakakomennosta hualta, myy ruakaa ja kaffia yhtiön määräämästä hinnasta. Kaffi maksaa nykyään 50 penniä »tikki», niinku siälä sanothan. Ruaka pitää tukkilaasille olla tukeva ja rasvaane. Mutta tukevan välihin pistethän makoostaki, ja se pitääki olla makoosta se herelmäsoppa, jota tukkimettis syärähän. Sinne kuuluu uppoavan aiva tavattoman suuret määrät sekaherelmiä vuasittaan.
Muutoon on tukkilaasten kesken hyvä järjestys ja kuri. Petosta ja varkautta ei siälä kärsitä ollenkaa. Jos sattuu varkauksia, niin on siitä leikki kaukana. Syylline ettithän ylhä ja korpilaki pannahan käytänthön. Miäsparka päntäthän nii pehmooseksi jotta varmasti muistaaki, mik’on sun ja mik’on muiren. Ja lopuksi ajethan sellaane miäs pois koko tyämaalta.
Siitä vesikevarista Kitisenjoella, jok’on pualivälis Keminjokia ja Rovaniämen—Sorankylän maantiätä, alkoo ihanin vesimatka, mitä m’oon koskaan tehny. Kevaritaloohi tultihin tuas kuuren seittemän paikkeella aamulla. Aurinko paistoo korkialla taivahalla ja päivästä näytti tulevan oikia kaunis ja kuuma Lapin syränpäivä, jolloon aurinko paahtaa täyreltä terältä n’otta pihka hongan kyljestä norona nokkuu. Ei käy tuulen henkäystä, koko erämaa seisoo hiljaa kun jotaki kuunnellen ja joet ja järvet makaavat rasvatyyninä. Auringon hehku suloosen raukiasti polttaa hartioota. Sääskiäkään ei myähääsen kesän takia ollu kiusana korvis pinisemäs. Kun Lapis paistaa oikia keskikesän aurinko, siälä kaukaasilla syränmailla, niin se onkin vasta eri roisketta.
M’olimma kulkenhet kaiken yätä sauvojen ja aina välhin rantoja kävellen. Kovasti olthin väsynehiä ja nukkumhan olis tehny miäli, mutta ei passannu, ku oli tilattu Rovaniämeltä kaks henkilöautua tulemhan Askan majatalohon samaksi päivää. Nyt oli myöhästytty jo aika lailla ja sitä varte piti yrittää ethenpäi vaikka unisnansa. Vesikevarista oli Askahan matkaa viis kuus tiimaa.
Tilattihin »pysty kaffit», niinku se Aarne Tukkineuvos sanoo ja käski emännän panna »höystöt keskelle pannua.» — Paksua, mustaa ja väkevää se oli siinä taloos kaffi, jotta suuta vintturahan veti, mutta unen kans vei silmistä.
Mutta sitte nousi tiä pysthyn. Vesikevaris oli kyllä kaks peräpräiskällä käypää moottorivenestä, mutta toinen miähistä, jonk’oli puhet tulla kyytihin, teki tenän. Sanoo jotta sen oli vatta siinä lais, jotta s’ei uskalla tulla nii korkiaan ja fiinien herraan kans samhan paattihi, ei vaikka mikä.
Me matkalaaset kattelimma toisiamma jotta:
— Mitäs ny tehrähän? Tähänkö meirän ny pitää jäärä orottamhan tuan masunistin vattan paranemista?
Mutta Aarne Tukkineuvos sanoo jotta:
— Orottakaas vähä, mulla sattuu olemhan passeli tappi joukos!
Se meni sen itteppäisen miähen tyä ja en tiärä sitte kumpaa se sille näytti, nyrkkiä vai markanrahaa, mutta heti parani miähen vatta ja sanoo jotta:
— Herrasväki on vain hyvä ja istuu paattihin, nii lährethän.
— Pianpa se paraniki teirän vattarustinki — sanoon mähelle, ja se tykkäs vai jotta:
— On se sellaane kronkeli värkki.
— Kestääkhän ny lopun matkaa?
— Hojaa, kyllä vai kestääki — tuumas miäs ja nii lährethin.
Mutta kyllä mä kattelin ittelleni kumminki paikan siitä toisesta venehestä. Ajattelin jottei sitä tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa.
Ne Lapin venhet on sellaasia mataloota ja pitkiä paattia, jotta n’oon aiva toista soorttia ku Laiturin färikaran vanha purri, jolla ennen Härmäs seilathin joen yli. — Ku meil’ oli paatis kolme sarankilon kokoomusta, Hermanni, Otto ja mä ja se piäneet fröökynä ja masunisti, nii knahristi oli pari tuumaa venhen laita veren päällä.
Otto ja mä, m’oomma ennenki veren päällä liikkunu, mutta Hermanni astoo paattihi ku taloon tuphan, jotta me muut olimma mennä seljällemmä jokhen. Ja olsimma visshin mennehekki, jos ei Hermanni olsi sattunu putuamhan toiselle lairalle ja me toiselle.
— Hohhoh ku kiikkuu! — tuumas Hermanni vai ja mä manasin toiselta lairalta jotta:
— Älä sintta viäkhön vai huiskahrakkaa ny siitä, muutoon meemmä me esti tältä pualelta pohjaha ja sä tuut sitte siltä pualelta peräs.
— Kuinka se näin keikku on tämä paatti? — imehteli Hermanni. — Tohtiiko tällä lähtiäkkää?
— Oikiastansa pitääs täs olla proomu — tuumas Otto Kunnallisneuvos — mutta eikhän tällä ny päästä ku pirethän kiäli keskellä suuta ja tälläthän ittemmä kaikki lameellensa. Mutta huiskua ei saa.
Ja kova paikka siin’ oliki, ennenkö saimma ittemmä sopimhan paattihin. Piti vetää puali paattia rannalle ja siinä tälläsimmä ittemmä makuulle veneheshe. Hermanni panthin keulaha maata ja se täytti siälä koko paatin leveyren. Mä ja kunnallisneuvos mahruumma justhin viäretyste keskipaattihi seljällensä maata ku kaks sillitynnyriä. Fröökynä panthin jalkoopäähän ja peräs istuu konhenkäyttäjä. Ku kaikki sitte makasivat paikoollansa ja kiäli keskellä suuta, nii toiset lykkäs venhen joelle ja nii lährethin taas Petsamoa kohti.
Se oli ihana matka. Aurinko paistoo ku tulipallo taivahalla, venes kulki tasaasta nukuttavaa tahtia joen pintaa ja mettääset rannat vilajivat sivuullä. Se fröökynä nukkuu heti ku mytty ku veneheshe pääsi, n’otta me saimma Oton kans jutella kaikellaasia mukavia juttuja siinä seljällämmä kellies. Ja pian kuuluu aika jyrinää fööristäki ku Hermanni rupes vetelemhän unia.
Siinä me kelliimmä pehmoosilla filtiillä Oton kans, vetelimmä haikuja, kerroomma mukavia kaskuja ja nauroomma jotta vattat pomppii. Viimmee masiinisti rupes pyythän, jottei me nauraasi koko mahalla, ku poskilla vai, jottei venes kaatuusi.
Mikäs siinä auttoo, ku kapteeni käski. Me koitimma nauraa sitte vai poskilla, mutta nii ahrast'oli, jottei poskekkaa päässehet oikee levjälle, niinku olis pitäny vetää parahis paikoos, ku oikee pakkas pyrskyttämhän.
Ku mä justhin kerroon yhrestä papista, jok’oli saarnastualis, nii samas rytkähti ja heilahti paatti n’otta vettä ryyppäs lairasta sisälle ja kasteli perinpohjin mun ja Oton perävainion. Ja ennenku mä kerkesin krääkäästäkkää, lenti raskas piaksusaapas mun nenänkatolleni ja samas kiljaasi Ottoki jotta:
— Kuka peijakas potkii mua päähän!
Ku siitä rytäkästä selvithin, nii huamathin jotta Hermanni se siälä fööris oli unisnansa vai kääntäny vähä kroppia ja oikaassu kinttujansa. Eikä eres heränny, vaikk’olthin pohjahan menos.
Veti vai sulooses unes ilmaa sisällensä jotta nenä täräji ja kuusikko kumaji!
Siinä makasimma me Kunnallisneuvoksen kans hellemmät tuntehet kamalasti kastunehina venehen pohjalla ja sarattelimma jotta:
— Mitäs ny tehrähän?
Mutta hätä keinon keksii. Päätethin antaa saman jumalan kuivata joka kasteliki.
— Käännethän kukkulat nurin, muu ei täs ny auta. Käänny sä varovaasesti vastapäivähä, mä käännyn näinpäi, mutta hiljoollensa, jottei venes kaaru.
— Puuh huu äää hää phuu — siinä kuuluu ku kaks sellaasta onkapannua hiljoollensa hinkkas ittiänsä ympäri. Viimmee saathin käännytyksi nii, jotta pärinämaa tuli taivasta kohri.
Aurinko paistoo ja kuumotti suloosesti n’otta höyry vai perävainiosta nousi.
Pian ne siinä kuivi eikä kärsiny kovin kauan paistattaakkaa, ennenku saathin taas kääntyä oikeeppäi. — Mutta se kääntyylemine oli nii raskasta, jotta mun puhekampraattini pia nukahti paperossi suus.
Oli siinä ihana maata seljällänsä ja kattella taivallan sinehe. Joitaki valkoosia pilviä kulki ku harvoja hahtuvoota korkialla taivahalla. Kirkas kuuma päivä poltti poskia ja hauskasti kohaji venhen kokas vahtuava vesi, jota kokka nostatti rauthan juakseviksi lainehiksi. Suoraa takaa, kaukana yli sinehtävän mettän, kohos taivahan rannalla korkia, komia Luostotunturi, jonka laella ja kuphella kimalteli suuria valkoosia lumiläikkiä. Alempana rinthellä loisti pitkien tuuhialatvaasten mäntyjen rungot kuparinkarvaasina auringonpaistees. Silloo tällöö kulki tumma juava vaaran laella peittään sitä varjolla, joka lankes pilvistä. Hauska oli kattella, kuinka nua pilvien varjot liikkuuvat Hiljallensa ethenpäin vaaran kuvesta pitkin ikäänku leikkimällä juaksuttaan kultaasta päivän-paistetta pitkin mettää. Syvä hiljaisuus oli ympärillä; välistä vai kuuli käen kukkuvan johnaki kaukana; mutta ihmisääniä ei kuulunu. Ei eres koiran haukuntaa. Hiljaane joki rauhallisesti virtas suurten mettien ja silmänkantamattomien nevojen halki. Enimmäksi kasvoo joen rannalla korkeeta tummia kuusia, mutta silloo tällöö tultihin iloosehe koivumettähänki, johna näki tuamia ja pihlajoota. Ja välistä leves ranta alavaksi vehriääseksi luannonniityksi, johna orotti näkevänsä lehmiä kulkevan syämäs. Mutta niit'ei näkyny.
Päivä paistoo korkialta, raukaasi ja ajatus hävis olemattomihin. Rupes nukuttamhan, moottori jyskytti nii ykstoikkoosesti. Lopuksi painuu silmät kiinni. —
Niin mennä huilathan nukkujen tuntikausia, kunnes äkkiää venes törmäs ranthan ja oltihin perillä, Askan majataloon rannas, parikymmentä kilomeetriä Sorankylästä etelähän.