Linnuille tuli kiire lähtö. Ne lehahtivat ylös savun sisästä kuin suuret nokihiutaleet, lensivät laakson poikki ja tulivat sille harjulle, missä poika istui. Kissapöllö istui hänen viereensä honkaan ja aivan hänen päänsä päälle asettui kanahaukka. Ne olisivat olleet vaarallisia naapureita jonakin toisena päivänä, mutta nyt ne eivät katsahtaneet häneen päinkään. Ne vain tuijottivat tuleen eivätkä nähtävästi voineet ymmärtää, mikä metsälle oli tullut. Näätäkin kipaisi hongan latvaan, asettui oksan viimeiselle huipulle ja katseli palavaa metsäkukkulaa kirkkain silmin. Ihan näädän vieressä istui orava, mutta ne eivät näkyneet huomaavan toisiaan.
Nyt tuli syöksyi jo laakson rinnettä alas. Se sähisi ja pauhasi niinkuin myrsky. Savun läpi näkyi, kuinka liekit lensivät puusta puuhun. Ennen kuin jokin kuusi syttyi palamaan, se kietoutui ensiksi hienoon savuhuntuun, sitten alkoivat kaikki neulaset yht'aikaa hehkua ja sitten ne räsähtivät ja syttyivät.
Alhaalla laaksossa, joka oli hänen allaan, juoksi pieni puro, jonka reunalla kasvoi leppiä ja koivun vesoja. Näytti siltä kuin tuli pysähtyisi siihen. Lehtipuut eivät olleet niin herkät syttymään kuin havupuut. Metsävalkea seisoi kuin muurin edessä eikä voinut päästä edemmä. Se hehkui ja rätisi, koetti hypätä hongikkoon puron toiselle puolelle, mutta ei ulottunut sinne saakka.
Hetkeksi pysähtyi tulen kulku, mutta sitten nakkautui pitkä liekki kuivaan honkaan, joka seisoi vähän matkaa rinteellä, ja heti oli honka ilmitulessa. Ja samassa oli tuli päässyt puron poikki. Kuumuus oli niin kova, että jokainen puu rinteellä oli valmis syttymään. Ja kohisten ja pauhaten kuin tuimin koski riensi tuli pojan harjua kohti.
Silloin lähtivät haukka ja kissapöllö lentoon ja näätä livisti alas puusta. Tuossa tuokiossa tuli oli saavuttava hongan latvan. Pojan täytyi lähteä liikkeelle hänenkin. Ei ollut helppo sujuttautua alas petäjän suoraa pitkää runkoa. Hän piti siitä kiinni niin hyvin kuin voi, liukui oksien välitse ja putosi lopulta suin päin maahan. Mutta ei hänellä ollut aikaa katsoa, oliko vahingoittunut. Täytyi vain rientää pakoon. Tuli iski kuin tuulispää petäjään, maa hänen allaan oli lämmin ja alkoi suitsuta. Hänen toisella puolellaan juoksi ilves, toisella luikerteli pitkä kyykäärme, ja aivan käärmeen vieressä kaakatteli naarasteeri, ajaen edellään pieniä untuvapoikasiaan.
Kun pakenevat olivat tulleet rinteen alle, kohtasivat he ihmisiä, jotka olivat tulleet sammuttamaan paloa. Ne olivat kyllä jo olleet siellä pitkän aikaa, mutta poika oli tuijottanut niin herkeämättä sinnepäin, mistä tuli lähestyi, ettei ollut heitä huomannut. Tässäkin painanteessa oli puro ja leveä rivi lehtipuita, ja niiden takana tekivät ihmiset työtään. He kaatoivat lähinnä leppiä olevat havupuut, kantoivat vettä purosta ja valoivat sitä maahan, ja kitkivät pois sammaleen ja suopursun, ettei tuli pääsisi hiipimään maata myöten.
Ihmisetkin ajattelivat vain kulovalkeaa, joka nyt syöksyi heitä kohti. Pakenevat eläimet juoksivat heidän jalkojensa lomitse, mutta he eivät katsahtaneet niihin päinkään. He eivät iskeneet kyykäärmettä, he eivät koettaneet ottaa kiinni teertä, kun se juoksenteli edestakaisin puron rantaa pienten piipittävien poikastensa kanssa, eivätkä he välittäneet Peukaloisestakaan. Heillä oli kädessään purossa kastelemiaan havunoksia, ja niiden avulla heillä näytti olevan aikomus käydä taisteluun tulta vastaan. Heitä ei ollut kovinkaan monta. Oli ihmeellistä nähdä heidän seisovan siinä valmiina taisteluun, kun kaikki muut pakenivat.
Kun tuli laskeutui rinnettä alas pauhaten ja ryskyen ja sietämättömän kuumana, valmiina nakkautumaan puron ja lehtipuumuurin yli päästäkseen toiselle rannalle pysähtymättä, silloin väistyivät ihmiset alussa ikään kuin eivät olisi voineet enää kestää. Mutta pako ei kestänyt kauan. He kääntyivät takaisin.
Metsäpalo teki hyökkäyksensä hirvittävällä voimalla. Kipinät heittäytyivät tulisateena lehtipuiden päälle, pitkät liekit luikertelivat sähisten savun keskestä, ikään kuin vastapäätä oleva metsä olisi imenyt heitä itseensä.
Mutta tuli pysähtyi lehtipuihin, ja niiden takana tekivät ihmiset työtään. Missä maa alkoi höyrytä, siihen he kantoivat vettä ämpäreillään ja jäähdyttivät sitä. Kun jokin puu kietoutui savuun, he kävivät kirveillään sen kimppuun ja kaatoivat sen nopeasti maahan ja sammuttivat liekit. Kun tuli hiipi kanervikkoon, he tukahduttivat sen märillä kuusenoksilla.
Savu sakeni niin, että se kietoi sisäänsä kaiken. Ei voinut nähdä, kuinka taistelua käytiin, mutta kyllä oli helppo ymmärtää, että kovalle siellä otti ja että palo monta kertaa oli vähällä tunkeutua edemmäksi.
Mutta ajatella, että hetken kuluttua tulen kova pauhu heikkeni ja savu haihtui! Silloin olivat lehtipuut menettäneet jok'ikisen lehtensä, maa niiden alla oli palanut mustaksi, ihmiset olivat nokisia ja hikisiä, mutta metsäpalo oli masennettu. Se oli lakannut palamasta ilmi tulessa. Savu mateli valkeana ja pehmoisena maata myöten ja sen keskestä nousi mustia runkoja. Mitään muuta ei ollut enää jäljellä kauniista metsästä.
Poika oli kiivennyt kivelle ja seisoi siinä katsellen, kuinka tulta sammutettiin. Mutta kun metsä oli pelastettu, alkoi vaara väijyä häntä. Kissapöllö ja haukka käänsivät yht'aikaa katseensa häneen.
Silloin hän kuuli tutun äänen kutsuvan. Gorgo, ilmojen kuningas, tuli suhahtaen metsästä. Ja kohta keinui poika ylhäällä pilvissä, eikä häntä enää mikään vaara uhannut.
Viisi tiedustelijaa
Ollessaan Skansenilla oli poika eräänä päivänä istunut Bollnäsin tuvassa ja kuunnellut mitä Klement Larsson ja lappalaisukko olivat puhelleet Norlannista. Molemmat he olivat olleet selvillä siitä, että se oli Ruotsin paras osa, mutta Klement Larssonista olivat Ongermanjoen eteläpuolella olevat seudut parhaat, jota vastoin lappalaisukko väitti, että tämän joen pohjoispuolella olevat tienoot olivat muita ehommat.
Heidän tässä puhellessaan tulikin yht'äkkiä ilmi, ettei Klement koskaan ollut käynyt Härnösandia pohjoisempana, ja silloin täytyi lappalaisukon nauraa miehelle, joka puhui niin varmasti seuduista, joita ei ollut koskaan nähnyt. "Minun täytyy varmaankin kertoa sinulle satu, niin että saat tietää, miltä näyttää Vesterbottenissa ja Lapinmaassa, tuossa suuressa Saamemaassa, jossa et ole koskaan käynyt", hän sanoi. — "Ei kukaan saa sanoa minusta, että olen kieltäytynyt kuulemasta satua, niinkuin ei koskaan ole sanottu sinusta, että olet kieltäytynyt juomasta kahvia", sanoi Klement, ja lappalaisukko alkoi kertomuksensa.
"Tapahtui kerran, Klement, että linnut, jotka asuvat Ruotsissa etelään päin suuresta Saamemaasta, alkoivat huomata asuvansa liian ahtaasti ja tuumivat muuttaa pohjoiseen. Ja niin he kokoontuivat neuvottelemaan. Nuoret ja innokkaat tahtoivat heti lähteä muuttoretkelle, mutta vanhat ja viisaat saivat ajetuksi asian niin, että ensin lähetettäisiin tiedustelijoita tutkimaan vierasta maata. 'Lähettäköön kukin viidestä suuresta lintukansasta tiedustelijansa', sanoivat viisaat, 'niin että me kaikki saamme tietää, onko meille pohjoisessa asuinpaikkoja, ruokaa ja piilopaikkoja!'
"Viisi hyvää ja viisasta lintua valittiin heti viiden suuren lintukansan keskuudesta. Metsälinnut valitsivat metson, niittyjen ja vainioiden asujat kiurun, merilinnut lokin, vesilinnut kuikan ja tunturien linnut pulmusen.
"Kun nämä viisi lintua olivat lähdössä matkalle, sanoi metso, joka oli suurin ja mahtavin: 'Meidän edessämme ovat isot alueet. Jos matkustamme yhdessä, kestää kauan, ennen kuin olemme lentäneet kaiken sen maan yli, joka meidän on tutkittava. Jos taas matkustamme kukin erikseen ja tutkimme kukin oman osamme maata, voimme saada koko asian toimitetuksi parissa päivässä.'
"Muut neljä tiedustelijaa olivat sitä mieltä, että tuuma oli viisas, ja he suostuivat siihen. Sovittiin, että metso tutkisi keskimaan, kiuru lentäisi vähän idempänä ja kalalokki vieläkin idempänä siellä, missä maa vaipuu mereen. Kuikka suostui lentämään vähän lännempänä kuin metso ja pulmunen Ruotsin länsirajaa pitkin.
"Tässä järjestyksessä linnut lähtivät matkaamaan pohjoista kohti niin pitkälle kuin maata riitti. Sitten he kääntyivät takaisin ja kertoivat kokoontuneille linnuille, mitä olivat nähneet.
"Kalalokki, joka oli lentänyt aavan meren partaalla, sai ensiksi sananvuoron.
"'Tuolla pohjoisessa on hyvä maa. Se on täynnä kalaisia salmia ja metsäisiä niemiä ja saaria. Useimmat niistä ovat asumattomia, ja merilinnut löytävät sieltä riittävästi asuinpaikkoja. Ihmiset siellä kyllä jonkin verran kalastelevat ja liikuskelevat salmissa, mutta eivät niin paljon, että se häiritsisi meitä lintuja. Jos merilintujen kansa tahtoo seurata neuvoani, niin muuttakoon heti pohjoiseen.'
"Kalalokin jälkeen tuli kiuru, joka oli tutkinut maan läheltä rannikkoa.
"'En ymmärrä, mitä kalalokki tarkoittaa saarillaan ja niemillään', hän sanoi. 'Minä olen matkannut suurten vainioiden ja mitä ihanimpien kukkasniittyjen yli. En koskaan ole nähnyt maata, jossa olisi niin paljon suuria jokia. Oli ilo nähdä niiden leveinä ja mahtavina rauhallisesti virtailevan läpi tasaisen lakeuden. Jokivarsilla ovat talot niin tiheässä kuin kaupungin kadun varrella, ja jokien suussa on kaupunkeja, mutta niiden välillä on maa hyvin autiota. Jos niittyjen ja vainioiden linnut haluavat seurata neuvoani, siirtykööt heti pohjoiseen.'
"Kiurun jälkeen tuli metso, joka oli lentänyt maan keskiosassa.
"'En ymmärrä, mitä kiuru tarkoittaa niityillään, enkä mitä kalalokki saaristollaan', hän sanoi. 'Minä en ole koko matkallani nähnyt muuta kuin honkametsiä ja kuusimetsiä. Siellä on myöskin paljon suuria soita ja monta kuohuvaa ja virtaavaa jokea, mutta kaikki, mikä ei ole suota tai jokea, on mustaa, tummaa havumetsää. En ole nähnyt vainioita, en ole nähnyt ihmisasuntoja. Jos metsälintujen kansa tahtoo seurata neuvoani, muuttakoon heti pohjoiseen päin.'
"Metson jälkeen tuli kuikka, joka oli tarkastanut metsäseudun takaisen maan.
"'En ollenkaan ymmärrä, mitä metso tarkoittaa metsillään enkä myöskään tiedä, missä kiurun ja kalalokin silmät ovat olleet', sanoi kuikka. 'Siellähän on tuskin ollenkaan maata, tuolla ylhäällä. Eihän siellä ole muuta kuin suuria järviä. Kauniiden rantojen välissä on tummansinisiä tunturijärviä, jotka purkautuvat kuohuviksi koskiksi. Näin muutamien järvien rannoilla kirkkoja ja suuria kirkonkyliä, mutta toiset olivat autioita ja rauhallisia. Jos vesilintujen kansa tahtoo noudattaa neuvoani, muuttakoon heti pohjoista kohti.'
"Viimeksi puhui pulmunen, joka oli lentänyt Ruotsin länsirajaa pitkin.
"'En ymmärrä, mitä kuikka tarkoittaa järvillään, enkä myöskään, minkä maan metso ja kiuru ja kalalokki ovat mahtaneet nähdä', sanoi hän. 'Minä löysin tuolta pohjoisesta suuren tunturimaan. En minä nähnyt tasankoja enkä suuria metsiä, vain vuorenhuippuja vuorenhuippujen, ylänköä ylängön jälkeen. Näin jääkenttiä ja lunta ja vuorivirtoja, joiden vesi on valkoista kuin maito. En huomannut lainkaan peltoja enkä niittyjä, vaan ainoastaan semmoisia maita, joissa kasvaa pajuja, vaivaiskoivuja ja jäkälää. En tavannut talonpoikia, en kotieläimiä, en taloja, ainoastaan lappalaisia, poroja ja lappalaiskotia. Jos tunturilintujen kansa haluaa seurata neuvoani, muuttakoon se heti pohjoiseen päin.'
"Kun nuo viisi tiedustelijaa olivat puhuneet tällä tavalla, he alkoivat haukkua toisiaan valehtelijöiksi ja olivat jo vähällä käydä toistensa kimppuun osoittaakseen kukin olevansa oikeassa. Mutta ne vanhat ja viisaat linnut, jotka olivat lähettäneet heidät, olivat kuunnelleet heidän puhettaan mielihyvin ja rauhoittivat nyt riiteleviä.
"'Älkää olko vihoissanne toisillenne', he sanoivat. 'Me ymmärrämme teidän sanoistanne, että siellä pohjoisessa on sekä suuri tunturimaa että suuri järvimaa ja metsämaa, sekä suuri tasankomaa että suuri saaristomaa. Siellä on maata enemmän kuin odotimmekaan. Siellä on maata enemmän kuin monessa kuningaskunnassa.'"
Vaeltava maa
Lauantaina kesäkuun 18. p:nä.
Poika oli tullut ajatelleeksi lappalaisukon kertomusta, koska hän nyt itsekin kulki sen maan yli, josta tämä oli puhunut. Kotka oli sanonut hänelle, että tasainen rannikkoseutu, joka oli heidän allaan, oli Vesterbotten, ja että sinertävät harjut kaukana lännessä jo olivat Lapinmaata.
Tuntui hauskalta jo sekin, että taas sai istua turvallisena Gorgon selässä, kaiken tuon kauhistavan jälkeen, mitä hän oli kokenut metsäpalon aikana, mutta hyvin ihanaa oli tämä matkantekokin. Aamulla oli tuuli ollut pohjoisessa, mutta nyt se oli kääntynyt etelään, niin että heillä nyt oli myötätuuli, eikä ilmassa tuntunut viimaa. Matkanteko kävi niin rauhallisesti, että pojasta välistä tuntui kuin he seisoisivat yhdessä kohti ilmassa. Hänestä näytti kuin kotka olisi liikutellut siipiään liikahtamatta paikaltaan. Sen sijaan oli kaikki heidän allaan liikkeessä. Koko maa ja kaikki mitä siinä oli vetäytyi hiljaa etelää kohti. Metsät, talot, niityt, aidat, joet, kaupungit, saaret, sahat, kaikki oli liikkeessä. Hän ihmetteli, minne kaikki tuo oli matkalla. Olivatko ne kyllästyneet oloonsa niin kaukana pohjoisessa ja muuttivatko ne nyt etelään?
Kaiken sen keskessä, joka vaelsi etelää kohden, näki hän vain yhden, joka pysyi paikallaan, ja se oli rautatiejuna. Se oli aivan heidän allaan, ja junan laita oli sama kuin Gorgonkin, se ei liikahtanut paikaltaan. Veturista tuprusi savua ja kipinöitä; poika kuuli, kuinka pyörät kalisivat kiskoja vastaan, mutta juna ei liikahtanutkaan. Metsät liukuivat sen ohi, ratavartijain asunnot liukuivat sen ohi. Portit ja sähkölennätinpylväät liukuivat sen ohi, mutta juna seisoi yhdessä kohti. Tuli vastaan leveä joki ja suuri silta, mutta joki ja silta liukuivat junan alitse niinkuin ei mitään. Viimein tulla viiletti sieltä asema. Asemapäällikkö seisoi asemasillalla ja piti kädessään punaista lippuaan ja kulki hiljaa junaa vastaan. Kun hän heilutti pientä lippua, tuprusi veturin piipusta vielä mustempia savupilviä ja se vihelsi hätäisesti niinkuin olisi valitellut sitä, että sen täytyi seisoa paikoillaan. Mutta samassa sekin alkoi liikkua. Samalla tavalla kuin rautatieasema ja kaikki muukin liukui sekin nyt etelää kohti. Mutta silloin poika nosti katseensa maasta ja koetti katsoa suoraan eteensä. Hänestä tuntui kuin hänen päätään olisi pyörryttänyt tuon omituisen rautatiejunan katseleminen.
Mutta kun poika oli vähän aikaa istunut ja tuijottanut pientä valkoista pilveä, uuvutti häntä sekin ja hän katsoi taas alas maahan. Yhä hänestä vain näytti, että hän ja kotka pysyivät yhdessä kohti paikoillaan ja että kaikki muu kulki etelään. Istuessaan siinä kotkan selässä ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, hän askarteli huvikseen omien ajatusten parissa ja kuvitteli, että koko Vesterbotten oli matkalla etelää kohti. Ajatella, jos tuo pelto, joka nyt kiitää hänen allaan ja joka mahtaa olla juuri kylvetty, koska siinä ei näy ainoaakaan vihreää orasta, mennä huristaisi Skooneen, missä ruis jo on tähkällä tähän aikaan vuodesta.
Havumetsät olivat muuttuneet täällä pohjoisessa. Puut olivat harvassa, oksat olivat lyhyet, neulaset melkein mustat, monen puun latva oli paljas, ja ne näyttivät sairailta. Maa niiden alla oli täynnä vanhoja runkoja, joita ei kukaan ollut huolinut korjata. Jos tuommoinen metsä joutuisi niin kauas, että se saisi nähdä Kolmårdenin! Kyllä se varmaan tuntisi oman surkeutensa.
Ja tuo puutarha, jonka hän näki juuri nyt! Siinä oli kauniita puita, mutta ei hedelmäpuita eikä jaloja lehmuksia eikä kastanjoita, vaan ainoastaan vaahteroita ja koivuja. Siinä oli kauniita pensaita, mutta ei suinkaan seljoja, ainoastaan tuomia ja sireenejä. Siinä oli myös kasvitarhamaata, mutta se ei ollut puhdistettua eikä istutettua. Ajatella, jos semmoinen puutarha hurahtaisi johonkin herraskartanon puutarhaan Sörmlantiin! Kyllä kai sen täytyisi pitää itseään oikeana erämaana.
Tai tämä niitty, joka on niin täynnä pieniä harmaita latoja, että ainakin puolet maasta on mennyt niiden tonttipaikoiksi. Jos se lähtisi menemään Itä-Göötanmaahan, niin kyllä varmaan talonpoikien silmät siellä selälleen lentäisivät.
Mutta jos tuo suuri petäjäkangas, joka oli hänen allaan ja jossa petäjät eivät seisoneet suorina ja kankeina niinkuin tavallisessa metsässä, vaan olivat tuuheaoksaisina ja paksulatvaisina järjestäytyneet hauskoihin ryhmiin mitä ihanimmalle jäkälämatolle, jos tuo petäjäkangas lähtisi menemään ja pysähtyisi Övedsklosterin puistoon, silloin täytyisi sikäläisen komean puistonkin myöntää, että on se verta verrallakin.
Ajatella, jos tuo puukirkko, jonka seinät oli peitetty punaisilla puusuomuksilla ja jonka kellotapuli oli kirjavaksi maalattu ja jonka ympärillä oli pieni kaupunki kirkkomajoja, ajatella, jos se mennä karahuttaisi jonkin lujarakenteisen Gotlannin kirkon ohi! Mahtaisi niillä olla puhumista!
Maakunnan ylpeytenä ja kunniana olivat sen mahtavat tummat joet ja komeat laaksot, jotka olivat täynnä taloja, tukkipuita, sahalaitoksia, kaupunkeja. Jokien suussa oli lukemattomia höyrylaivoja. Jos tuollainen joki näyttäytyisi etelämpänä, niin saisivat kaikki Taalainjoen eteläpuolella olevat joet häpeissään ryömiä maan alle.
Ja ajatella, jos tuommoinen äärettömän suuri tasanko, niin helposti viljeltävä ja niin sopivalla paikalla oleva, liukuisi köyhien Smoolannin talonpoikien silmien editse! Silloin he varmaan juoksisivat pois laihoilta kiviperäisiltä pellontilkareiltaan ja alkaisivat viljellä tasankoa.
Yhtä täällä oli enemmän kuin missään muualla, valoa. Kurkia seisoi ja nukkui soilla; taisi jo olla yö, mutta valo viipyi. Aurinko ei ollut mennyt etelään niinkuin kaikki muu. Se oli sen sijaan mennyt niin kauas pohjoiseen, että se nyt paistoi poikaa suoraan silmiin. Eikä se tänä yönä näyttänyt aikovankaan laskeutua taivaanrannan taa. Ajatella, jos tuo valo ja tuo aurinko helottaisi Västra Vemmenhögissä! Kylläpä maistaisi Holger Niilonpojalle ja hänen vaimolleen saada tehdä työtä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.
Uni
Sunnuntaina kesäkuun 19. p:nä.
Poika nosti päätään ja katseli ympärilleen aivan unenpöpperössä. Tämä oli sangen omituista. Tässä hän nukkui paikassa, jota ei koskaan ollut nähnyt. Ei, hän ei ollut koskaan nähnyt laaksoa, jossa nyt makasi, eikä myöskään vuoria, jotka olivat sen ympärillä. Hän ei tuntenut pyöreätä järveä, joka oli keskellä laaksoa, eikä hän ollut koskaan nähnyt semmoisia kurjia vaivaisia koivuja kuin ne, joiden alla hän nyt lepäsi.
Ja missä oli kotka? Häntä ei näkynyt missään. Gorgo oli mahtanut hylätä hänet. Olipa sekin seikkailu.
Poika paneutui taas maahan, sulki silmänsä ja koetti muistella, kuinka oli ollut silloin, kun hän oli nukkunut.
Hän muisti, että niin kauan kuin hän oli kulkenut Vesterbottenin yli, hänestä oli tuntunut kuin hän ja kotka olisivat olleet yhdessä kohti ilmassa ja että maa heidän allaan vaelsi etelää kohti. Mutta sitten kotka oli kääntynyt luoteeseen, tuuli oli tullut sivulta, ja hän oli taas tuntenut viiman, ja samassa maa tuolla alhaalla oli pysähtynyt ja hän oli huomannut, että kotka kantoi häntä eteenpäin huimaavaa vauhtia.
"Nyt me tulemme Lappiin!" oli Gorgo huutanut, ja poika oli kumartunut eteenpäin nähdäkseen tuon maakunnan, josta oli kuullut niin paljon puhuttavan.
Mutta hän oli pettynyt nähdessään vain suuria metsiä ja aavoja nevoja. Metsä seurasi suota ja suo seurasi metsää. Tuo tavaton yksitoikkoisuus oli lopulta ruvennut häntä raukaisemaan niin, että hän oli ollut vähällä pudota maahan.
Hän oli sanonut kotkalle, ettei enää jaksanut istua hänen selässään, vaan halusi nukkua vähän aikaa. Gorgo oli heti laskeutunut maahan, ja poika oli heittäytynyt sammaleelle, mutta silloin Gorgo oli iskenyt kyntensä häneen ja kohonnut hänen kanssaan ilmaan. "Nuku sinä vain, Peukaloinen", oli hän huutanut. "Auringon valo pitää minua hereillä, ja minä tahdon jatkaa matkaa."
Ja vaikka poika oli riippunut epämukavasti kotkan kynsien välissä, oli hän todellakin nukahtanut, ja nukkuessaan hän oli nähnyt unta.
Hän oli kulkevinaan leveää tietä Etelä-Ruotsissa, ja hän mennä kipitti eteenpäin sen minkä hänen pienet säärensä kantoivat. Hän ei ollut yksin, vaan joukko matkamiehiä kulki samaa tietä. Ihan hänen vieressään taivalsi raskastähkäisiä rukiinolkia ja kukkivia ruiskukkia, omenapuita mennä puuskutti tietä myöten ja niiden oksat nuokkuivat hedelmien painosta, ja niiden perässä tuli papujen painosta notkuvia pavun varsia, laumoittain päivänkakkaroita ja marjapensaita. Suuret lehtipuut, sekä pyökit että koivut ja vaahterat, humisivat ylpeästi eivätkä väistyneet kenenkään tieltä. Hänen jalkainsa alla mennä vilistivät pienet kasvit: mansikat, valkovuokot, voikukat, apilaat ja lemmikit. Ensin hänestä näytti, ettei siinä ollut muuta kuin kasveja näin kulkemassa, mutta pian hän huomasi, että sekä eläimet että ihmiset seurasivat mukana. Hyönteiset surisivat eteenpäin rientävien kasvien yllä, maantienojissa ui kaloja, linnut istuivat ja lauloivat vaeltavissa puissa, kesyjä ja kesyttömiä eläimiä mennä vilisti kilpaa eteenpäin, ja kaikkien noiden keskessä kulkivat ihmiset, kuka lapio ja viikate olalla, kuka kirves kädessä, kenellä pyssy, kenellä taas kalahaavi matkassaan.
Kulkue vaelsi tietään iloiten ja riemuiten, eikä hän sitä ollenkaan kummastellut nähtyään, kuka sitä johti. Sitä johti itse aurinko. Aurinko pyöri tietä myöten niinkuin suuri loistava pää, jonka tukka oli monivärisistä säteistä ja jonka kasvot loistivat iloa ja hyvyyttä. "Eteenpäin!" se huusi lakkaamatta. "Ei kenenkään tarvitse hätäillä, kun minä olen mukana. Eteenpäin! Eteenpäin!"
"Mihin ihmeeseen aikonee aurinko meitä viedä?" sanoi poika. Mutta rukiinkorsi, joka kulki hänen vierellään, oli kuullut hänen sanansa ja vastasi heti: "Se aikoo viedä meidät Lappiin taistelemaan suurta jähmetyttäjää vastaan."
Poika huomasi pian, että useat matkamiehet alkoivat epäröidä, hiljensivät vauhtiaan ja pysähtyivät lopuksi. Hän näki, että suuri pyökkipuu pysähtyi, kauris ja vehnä jäivät tiepuoleen ja samaten karhunmarjapensaat, suuret keltaiset voikukat, kastanjat ja peltopyyt.
Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, miksi niin monet pysähtyivät. Silloin hän huomasi, ettei enää oltukaan Etelä-Ruotsissa, vaan oli vaellus käynyt niin nopeasti, että he jo olivat Svean maassa.
Täällä alkoi tammi siirtyä eteenpäin yhä enemmän arvellen. Se seisoi paikoillaan vähän aikaa, astui muutamia epäröiviä askeleita ja pysähtyi viimein kokonaan. "Miksi ei tammi seuraa tämän edemmä?" kysyi poika. "Se pelkää sitä suurta jähmetyttäjää", sanoi nuori vaalea koivu, joka kulki etumaisena niin iloisesti ja reippaasti, että sitä oli oikein hauska katsella.
Mutta vaikka monet olivat keskeyttäneet matkansa, oli kuitenkin vielä suuri joukko niitä, jotka jatkoivat matkaa reippain mielin. Ja aurinko pyöri yhä vain jonon etunenässä, nauroi ja huusi: "Eteenpäin! Eteenpäin! Ei kenenkään tarvitse hätäillä, niin kauan kuin minä olen mukana."
Jono kulki samaa vauhtia. Kohta he olivat Norlannissa, ja nyt ei enää auttanut, vaikka aurinko olisi kuinkakin rukoillut ja pyytänyt. Omenapuu pysähtyi, kirsikkapuu pysähtyi. Kaura pysähtyi. Kalaparvet maantienojissa harvenivat. Poika kääntyi niiden puoleen, jotka jäivät tienoheen. "Miksi ette tulekaan? Miksi petätte auringon?" sanoi hän. — "Emme uskalla. Pelkäämme sitä suurta jähmetyttäjää, joka asuu Lapissa", he vastasivat.
Pian poika luuli huomaavansa, että oli tultu kauaksi Lappiin, ja täällä harveni harvenemistaan matkamiesten joukko. Rukiin korsi, ohra, mansikka, mustikka, herne, viinimarjapensas olivat seuranneet aina sinne saakka. Hirvi ja lehmä olivat kävelleet rinnakkain, mutta nyt ne kaikki pysähtyivät. Ihmiset tulivat vielä vähän matkaa, mutta nyt jäivät nekin seisomaan. Aurinko olisi jäänyt melkein yksin, ellei olisi tullut uutta saattoväkeä. Pajukot ja kaikenlaiset muut pikkurisut liittyivät jonoon. Siihen yhtyi lappalaisia ja poroja, tunturihuuhkaimia, tunturikettuja ja riekkoja.
Poika kuuli nyt, että heitä vastaan tuli jotakin. Joukko jokia ja puroja syöksyi voimakkaina koskina heitä vastaan. "Miksi noilla on niin kiire?" kysyi hän. — "Ne pakenevat suurta jähmetyttäjää, joka asuu vuoristossa", vastasi riekko.
Yht'äkkiä poika näki, että heidän edessään kohosi korkea, tumma muuri, jonka huippu oli terävähampainen. Nähdessään muurin näyttivät kaikki säpsähtävän ja aikovan peräytyä, mutta aurinko käänsi heti loistavat kasvonsa sitä kohti ja vuodatti siihen valonsa. Silloin huomattiin, ettei se, mikä seisoi heidän edessään, ollutkaan mikään muuri, vaan jono mitä kauneimpia vuoria, jotka kohosivat toinen toisensa takaa. Huiput alkoivat punoittaa auringon valossa, rinteet olivat sinisen vihreitä ja vivahtelivat kullalle. "Eteenpäin! Eteenpäin! Ei hätää mitään niin kauan kuin minä olen mukana!" huusi aurinko ja pyöri vuoren jyrkkää rinnettä.
Mutta vuoristoon mentäessä hylkäsi hänet reipas koivu, luja petäjä ja itsepäinen kuusikin. Täällä jäivät hänestä poro, lappalainen ja paju. Lopulta, kun hän oli tullut vuoren huipulle, oli hänellä enää seurassaan vain pikku Niilo Holgerinpoika.
Aurinko pyörähti rotkoon, jonka seinät olivat jäätä, ja Niilo Holgerinpoika tahtoi seurata häntä sinnekin, mutta ei uskaltanut mennä luolan suuta edemmäksi, sillä tuolla sisällä hän näki vallan kauheaa. Luolan perällä istui vanha peikko, jonka ruumis oli jäätä, tukka jääpuikkoja ja vaippa lunta. Peikon edessä loikoi muutamia mustia susia, jotka kohosivat seisoalleen ja avasivat kitansa, kun aurinko näyttäytyi. Ja yhden suden suusta tuli pureva pakkanen, toisen suusta tuli kirvelevä pohjoistuuli ja kolmannen suden suusta tuli mustaa pimeyttä. "Tämä kai nyt on se suuri jähmetyttäjä", ajatteli poika. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt parasta paeta, mutta hän oli niin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, kun aurinko ja peikko kohtaavat toisensa, että jäi siihen seisomaan.
Peikko ei liikahtanut, tuijotti vain aurinkoon kamalin jääsilmin; ja aurinko seisoi sekin yhdessä kohti eikä tehnyt sekään mitään muuta kuin hymyili ja säteili. Sillä tavalla kului jonkin verran aikaa, ja poika oli huomaavinaan, että peikko alkoi huokailla ja voihkia, lumivaippa putosi pois ja nuo kauheat sudet eivät enää ulvoneet niin raivoisasti. Mutta yht'äkkiä aurinko huusi: "Nyt on aika lopussa", ja vyöryi takaperin luolasta. Silloin peikko päästi kolme sutta irti, ja samassa hyökkäsivät pohjoismyrsky, pakkanen ja pimeys luolasta ja alkoivat ajaa aurinkoa takaa. "Ajakaa se pois! Karkottakaa se kuulumattomiin!" huusi peikko. "Ajakaa se niin kauas, ettei se koskaan enää tule takaisin! Opettakaa sille, että Lapinmaa on minun!"
Mutta kun Niilo Holgerinpoika kuuli, että aurinko ajetaan pois Lapista, hän tuli niin pahoilleen, että heräsi omaan huutoonsa.
Toinnuttuaan hän huomasi makaavansa suuren vuorilaakson pohjassa. Mutta missä Gorgo oli? Ja kuinka hän pääsisi selville siitä, missä itse oli?
Hän nousi seisomaan ja katseli ympärilleen. Silloin hänen silmänsä sattuivat kummalliseen petäjänoksista tehtyyn rakennelmaan, joka oli eräällä kallion pengermällä. "Tuommoisessa kotkanpesässä Gorgo varmaan…"
Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Sen sijaan hän tempasi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja hurrasi. Hän ymmärsi, minne Gorgo oli tuonut hänet. Tämä on se laakso, jossa kotkat asuvat kalliohyllyllään ja villihanhet laakson pohjassa. Hän on perillä! Hän saa tavata Martti hanhikukon, Akan ja kaikki matkatoverit tuossa tuokiossa.
Perille tulo
Poika käveli hiljalleen eteenpäin ja etsi ystäviään. Laaksossa oli aivan hiljaista. Aurinko ei vielä ollut noussut kallioseinien yli, ja Niilo Holgerinpoika ymmärsi, että oli niin varhaista, etteivät villihanhet vielä olleet valveilla. Hän ei ollut kulkenut vielä kauas, kun jo pysähtyi ja hymähti, sillä hän oli nähnyt jotakin hyvin kaunista. Villihanhi nukkui pienessä pesässään maassa ja hänen vieressään seisoi hanhikukko. Hänkin nukkui, mutta selvää oli, että hän oli asettunut noin lähelle, ollakseen saapuvilla pienimmänkin vaaran uhatessa.
Poika kulki ohi häiritsemättä heitä ja katseli pieneen, mutta tiheään pajukkoon. Ei aikaakaan kun hän keksi toisen hanhiparin. Ne eivät kuuluneet hänen parveensa, vaan olivat vieraita, mutta hän tuli niin iloiseksi, että alkoi hyräillä vain siitä syystä, että oli tavannut villihanhia.
Hän katseli uuteen pajukkoon ja siinä hän viimeinkin keksi parin, jonka tunsi. Tuo, joka hautoi, oli varmasti Neljä ja hanhikukko, joka seisoi vieressä, oli Kolme. Niitä ne olivat. Se oli aivan varma.
Pojalla oli hyvä halu herättää heidät, mutta hän antoi heidän nukkua ja käveli eteenpäin.
Seuraavassa pajukossa olivat Viisi ja Kuusi, ja vähän matkan päässä Yksi ja Kaksi. Ne nukkuivat kaikki neljä, ja poika kulki heidän ohitseen herättämättä heitä.
Lähestyessään seuraavaa pensaikkoa hän oli näkevinään, jotakin valkoista paistavan pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää ilosta. Aivan oikein, siinä ne olivat. Siinä makasi Hienohöyhen niin kauniina höyhenillään, ja hänen vieressään seisoi valkoinen hanhikukko. Pojan mielestä hän näytti nukkuessaankin olevan ylpeä siitä, että sai seisoa ja vartioida toveriaan täällä kaukana Lapin tuntureilla.
Mutta poika ei tahtonut herättää valkoista hanhikukkoakaan, vaan meni ohi.
Hän sai etsiä aika kauan, ennen kuin muita villihanhia tuli näkyviin. Mutta sitten hän huomasi pienellä kukkulalla jotakin, joka oli kuin harmaa mätäs. Ja tultuaan kukkulan juurelle hän näki, että harmaa mätäs olikin Akka Kebnekaiselainen, joka seisoi siinä ihan valveillaan ja katseli ympärilleen niinkuin olisi vartioinut koko laaksoa.
"Hyvää päivää, Akka muori!" sanoi poika. "Onpa hyvä, että olette hereillä. Teidän ei pidä vielä herättää muita, sillä minä tahtoisin kernaasti puhua teidän kanssanne kahden kesken."
Vanha johtajahanhi juoksi alas kukkulalta pojan luo. Ensin hän tarttui poikaan ja pudisteli häntä, sitten hieroi nokallaan hänen ruumistaan ja sitten taas pudisteli häntä. Mutta hän ei sanonut mitään, koska poika oli pyytänyt, ettei hän herättäisi muita.
Peukaloinen suuteli vanhaa Akka muoria molemmille poskille ja sitten hän alkoi kertoa, kuinka hänet oli viety Skansenille ja kuinka häntä siellä oli pidetty vankeudessa.
"Nyt minun pitää kertoa teille, että Smirre kettu, jolta toinen korva on puraistu poikki, oli vankina Skansenin kettutarhassa", sanoi poika. "Ja vaikka hän on ollut meille niin paha, en minä voinut olla häntä säälimättä. Suuressa kettutarhassa oli muitakin kettuja, ja ne näyttivät viihtyvän aika hyvin, mutta Smirre istui vain ja näytti olevan alakuloinen ja ikävöivän vapauteen. Olin saanut siellä monta hyvää ystävää ja eräänä päivänä minä kuulin, että muuan mies oli tullut Skansenille ostamaan kettuja. Hän oli kaukana meressä olevalta saarelta. Olivat tappaneet kaikki ketut siltä saarelta, mutta nyt alkoivat rotat päästä siellä valtaan, ja ne toivoivat takaisin kettujaan. Kuultuani sen menin Smirren häkin luo ja sanoin hänelle: 'Huomenna tulee tänne ihmisiä noutamaan kahta kettua. Älä silloin hiivi pakoon, vaan pysyttele näkyvissä ja toimi niin, että sinut otetaan kiinni, niin saat vapautesi takaisin!' Ja hän seurasi minun neuvoani, ja nyt hän juoksee vapaana saarellaan. Mitä sanotte tästä, Akka muori? Teinkö teidän mielenne mukaan?"
"Sinä teit niinkuin minäkin olisin tehnyt", sanoi johtajahanhi.
"Olipa hyvä, että hyväksyitte sen", sanoi poika. "Nyt minun täytyy kysyä teiltä vielä erästä toistakin asiaa. Näin eräänä päivänä, että Gorgo, se kotka, joka tappeli Martti hanhikukon kanssa, tuotiin Skansenille ja pistettiin kotkien häkkiin. Hän näytti surkealta ja alakuloiselta, ja minä ajattelin välistä, että minun pitäisi viilata rikki teräslankakatto ja päästää hänet vapauteen. Mutta sitten minä myöskin ajattelin, että hän on vaarallinen ryöväri ja linnunsyöjä. En tiennyt, tekisinkö oikein, jos päästäisin irti semmoisen pahantekijän, ja minä ajattelin, että olisi ehkä parasta antaa hänen olla siellä, missä oli. Mitä sanotte, Akka muori? Oliko se oikein?"
"Ei se ollut oikein", sanoi Akka. "Sanottakoon kotkista mitä tahansa, mutta ne ovat uljaita lintuja ja rakastavat vapauttaan enemmän kuin mitkään muut linnut, eikä heitä sovi pitää vankeudessa. Kuule, mitä sinulle ehdotan: Niin pian kuin olet oikein levännyt, me lennämme tuohon suureen lintuvankilaan ja vapautamme Gorgon."
"Tuommoista puhetta minä juuri odotin teidän suustanne, Akka", sanoi poika. "Olen kuullut sanottavan, ettette enää muka rakastaisi häntä, jonka kasvatitte niin suurella vaivalla, koska hän elää niinkuin kotkien täytyy elää. Mutta nyt minä kuulenkin, ettei se ole totta. Minä menen nyt katsomaan, eikö Martti hanhikukko jo ole hereillä, ja jos te sillä aikaa tahdotte sanoa sanan kiitokseksi sille, joka on tuonut minut tänne teidän luoksenne takaisin, niin minä luulen, että tapaatte hänet tuolta ylhäältä kalliohyllyltä, josta kerran löysitte turvattoman kotkanpojan."
Tauti
Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika kiersi maailmaa villihanhien seurassa, puhuttiin paljon eräästä pojasta ja tytöstä, jotka vaelsivat halki Ruotsin. He olivat Smoolannista, Sunnerbon kihlakunnasta, ja he olivat kerran asuneet vanhempiensa ja neljän sisaruksensa kera pienessä tuvassa suurella kanervakankaalla. Kun lapset vielä olivat hyvin pieniä, oli eräänä iltana myöhään köyhä eukko koputtanut ovelle ja pyytänyt yösijaa. Vaikka tupaan tuskin mahtuivat nekään, jotka siinä asuivat, oli hänet päästetty sisään, ja äiti oli tehnyt hänelle vuoteen lattialle. Yöllä hän oli rykinyt niin, että lapsista tuntui, kuin koko huone olisi jytissyt, ja aamulla hän oli tullut niin sairaaksi, ettei kyennytkään jatkamaan matkaansa.
Isä ja äiti olivat olleet hänelle niin hyviä kuin vain osasivat. He olivat antaneet hänelle oman sänkynsä ja itse maanneet lattialla, ja isä oli mennyt lääkäriin ja toimittanut hänelle lääkkeitä. Ensimmäiset päivät oli sairas ollut kuin hurjistunut, pyydellyt vain ja vaatinut eikä koskaan sanonut sanaakaan kiitokseksi, mutta sitten hän oli heltynyt ja tullut nöyräksi ja kiitolliseksi. Lopuksi hän oli vain rukoillut ja pyytänyt, että he kantaisivat hänet pirtistä kanervikkokankaalle, jotta hän saisi kuolla siellä. Kun isäntäväki ei suostunut hänen pyyntöönsä, oli hän kertonut heille kuljeskelleensa viime vuodet mustalaisten seurassa. Ei hän itse ollut mustalaissukua: hän oli talon tytär, mutta hän oli karannut kotoaan ja kulkenut kiertolaisten mukana. Nyt hän luuli erään mustalaisakan, joka oli suuttunut häneen, lähettäneen häneen taudin. Mutta ei siinä kyllin, mustalaiseukko oli uhannut häntä ja sanonut, että kaikille, jotka ottavat hänet kattonsa alle ja ovat hänelle hyviä, tulee käymään yhtä pahoin kuin hänelle oli käynyt. Hän uskoi sen todeksi, ja siksi hän nyt pyysi, että he heittäisivät hänet tuvasta eivätkä välittäisi hänestä sen enempää. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta niin hyville ihmisille kuin he olivat. Mutta vanhemmat eivät tehneet, mitä hän oli pyytänyt. Ehkä he hiukan pelästyivät, mutta he eivät olleet sellaisia, että olisivat voineet heittää köyhän, kuolemaisillaan olevan ihmisen ulos.
Vähän senjälkeen hän oli kuollut, ja sitten olivat onnettomuudet alkaneet. Siihen asti ei siinä mökissä ollut tiedetty muusta kuin ilosta. He olivat tietysti olleet köyhiä, mutta eivät kuitenkaan kaikkein köyhimpiä. Isä oli pirrantekijä, ja äiti ja lapset olivat auttaneet häntä työssä. Isä valmisti kaiteet, äiti ja iso sisko sitoivat ne kiinni. Pienemmät lapset höyläsivät piit ja leikkasivat ne irti. He tekivät työtä aamusta iltaan, mutta olivat aina iloisia ja hyvällä tuulella, varsinkin kun isä kertoi niistä ajoista, jolloin hän oli vaeltanut kaukana vieraissa maissa ja myyskennellyt pirtoja. Isä oli ollut niin hullunkurinen, että äiti ja kaikki lapset välistä olivat ihan katketa nauruun.
Se aika, joka seurasi köyhän kulkijanaisen kuolemaa, oli lasten mielessä kuin pahaa unta. He eivät tienneet, oliko se ollut lyhyt vai pitkä, mutta sen he muistivat, että kotona siihen aikaan oli ollut yhtä mittaa hautajaisia. Heiltä olivat kuolleet veljet ja sisaret, ja niitä oli viety hautaan toinen toisensa perästä. Heitä oli ollut kuusi sisarusta, niin että hautajaisiakin siis oli voinut olla vain neljät, mutta lapsista niitä oli ollut paljon enemmän. Lopuksi oli mökissä tuntunut niin hiljaiselta ja raskaalta kuin siellä olisi aina ollut hautajaiset.
Äiti oli pysynyt kutakuinkin ennallaan, mutta isä oli tullut aivan toisenlaiseksi. Hän ei enää osannut laskea leikkiä eikä tehdä työtä; hän istui aamusta iltaan pää käsien varassa ja mietiskeli.
Kerran — se tapahtui kolmansien hautajaisten jälkeen — oli isä ratkennut puhumaan niin hurjistuneesti, että lapset olivat pelästyneet. Hän ei voinut ymmärtää, oli hän sanonut, miksi tällaisen onnettomuuden piti kohdata heitä. Hehän olivat tehneet hyvän työn auttaessaan sairasta. Oliko paha siis voimallisempi kuin hyvä tässä maailmassa? Äiti oli koettanut puhua isälle, mutta ei ollut saanut häntä yhtä rauhalliseksi ja alistuvaiseksi kuin itse oli.
Parin päivän perästä tuli isästä loppu. Ei hän kuollut, vaan meni tiehensä. Vanhin sisar oli sairastunut, ja hän oli aina ollut isästä rakkain. Ja kun isä näki, että hänkin kuolee, hän pakeni pois tästä kurjuudesta. Äiti ei ollut sanonut muuta kuin että isälle oli parasta, että hän oli poissa. Äiti pelkäsi hänen tulevan hulluksi. Isä hautoi ja aprikoi sitä, kuinka Jumala oli voinut antaa pahan ihmisen lähettää heille sellaisen onnettomuuden.
Isän mentyä he olivat kovin köyhtyneet. Alussa hän oli lähettänyt heille rahaa, mutta sitten hänelle varmaankin oli käynyt huonosti, ja hän oli herennyt lähettämästä rahaa. Ja samana päivänä, jona vanhin sisar oli haudattu, oli äiti lukinnut oven ja lähtenyt kotoa kahden jäljellä olevan lapsensa kanssa. Hän oli kulkenut Skooneen tekemään työtä juurikasvainioilla ja hän oli saanut paikan Jordbergan sokeritehtaassa. Äiti oli ollut hyvä työntekijä, ja hän oli iloinen ja reipas luonteeltaan. Kaikki olivat mieltyneet häneen. Monet olivat ihmetelleet, miten hän saattoi olla niin tyyni kaiken kokemansa jälkeen, mutta äiti oli hyvin luja ja kärsivällinen ihminen. Kun joku mainitsi niistä kukoistavista lapsista, jotka kulkivat hänen mukanaan, sanoi hän vain: "Kyllä nekin kohta kuolevat." Hän sanoi sen äänen värähtämättä ja silmän vettymättä. Hän oli valmistautunut siihen.
Mutta eipä käynytkään niin kuin äiti oli odottanut. Tauti olikin sensijaan iskenyt häneen itseensä. Äidin se vei vielä nopeammin kuin pikku siskot. Hän oli tullut Skooneen alkukesästä, ja ennen syksyä olivat lapset jo orpoja.
Sairastaessaan äiti monet kerrat käski lapsiaan muistamaan, ettei hän kertaakaan ollut katunut sitä, että oli antanut sairaan asua luonaan. Sillä silloin ei ole vaikea kuolla, kun on tehnyt oikein. Kaikkien ihmisten on kuoleminen, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kunkin omassa vallassa on, tahtooko kuolla hyvällä vai huonolla omallatunnolla.
Ennen kuolemaansa äiti oli koettanut vähän järjestää lastensa tulevaisuutta. Hän oli pyytänyt, että lapset saisivat jäädä asumaan siihen kamariin, jossa he kaikki kolme olivat asuneet kesän. Kun lapsilla oli asunto, eivät he olleet kenenkään tiellä. He kyllä elättäisivät itsensä, sen hän tiesi.
Lapset olivat saaneet pitää huoneen, kun olivat luvanneet paimentaa hanhia, sillä aina on vaikea löytää lapsia, jotka siihen työhön rupeavat. Kävi tosiaankin niinkuin äiti oli sanonut; he elättivät itsensä. Tyttö osasi keittää karamelleja, ja poika osasi nikarrella puuleluja, joita he myyskentelivät. Heillä oli taipumusta kaupankäyntiin, ja kohta he alkoivat ostella talonpojilta munia ja voita, joita he möivät sokeritehtaalaisille. He olivat niin älykkäitä ja ymmärtäväisiä, että heille voi uskoa mitä tahansa. Tyttö oli vanhempi, ja kolmentoista vanhana häneen voi luottaa kuin aikaihmiseen. Hän oli hiljainen ja vakava, mutta poika oli puhelias ja iloinen, ja sisarella oli tapana sanoa, että hän kaakatti kilpaa hanhien kanssa pelloilla.
Kun lapset olivat olleet pari vuotta Jordbergassa, pidettiin eräänä iltana koululla esitelmä. Esitelmä oli kyllä aiottu aikaihmisille, mutta nuo kaksi smoolantilaislasta istuivat kuulijoiden joukossa. He eivät itse lukeneet itseään lasten joukkoon, eivätkä sitä tehneet juuri muutkaan. Esitelmänpitäjä oli kertonut siitä tuhoisasta taudista, keuhkotaudista, joka tappaa joka vuosi paljon ihmisiä Ruotsissa. Hän oli puhunut hyvin selvästi, ja lapset olivat ymmärtäneet joka ainoan sanan.
Esitelmän jälkeen lapset olivat asettuneet odottamaan koulun pihalle. Kun esitelmän pitäjä oli tullut ulos, he tarttuivat toisiaan käteen, menivät hyvin juhlallisina häntä vastaan ja pyysivät saada puhua hänen kanssaan.
Esitelmän pitäjä kyllä hiukan kummasteli noita kahta, jotka seisoivat siinä kasvot pyöreinä ja punakkoina ja puhuivat niin totisesti, että sellainen olisi sopinut heitä kolme kertaa vanhemmille, mutta hän kuunteli heitä kuitenkin hyvin ystävällisesti.
Lapset kertoivat, mitä heille kotona oli tapahtunut, ja kysyivät nyt esitelmänpitäjältä, luuliko hän, että äiti ja siskot olivat kuolleet siihen tautiin, josta hän oli puhunut. Se oli kyllä mahdollista, oli esitelmänpitäjä sanonut. Mitäpä muutakaan se olisi voinut olla.
Mutta jos äiti ja isä olisivat tietäneet sen, mitä lapset olivat saaneet kuulla tänä iltana, niin että olisivat osanneet olla varuillaan, jos he olisivat pesseet tuvan hyvin puhtaaksi eivätkä olisi käyttäneet kuolleen vuodevaatteita, olisivatkohan olleet hengissä kaikki ne, joita lapset nyt surivat? Ja esitelmänpitäjä oli sanonut, ettei sitä kukaan voi varmasti sanoa, mutta kyllä hän luulee, ettei kenenkään heidän perheestään olisi tarvinnut kuolla, jos he olisivat osanneet suojella itseään tartunnalta.
Nyt lapset vähän viivyttelivät seuraavaa kysymystään, mutta eivät kuitenkaan hievahtaneet paikaltaan, sillä se vastaus, jota he siihen odottivat, oli kaikista tärkein. Eikö sitten ollutkaan totta, että mustalaisakka oli lähettänyt heille taudin siksi, että he olivat auttaneet sitä, jota hän vihasi? Eikö heitä kohdannut onnettomuus ehkä ollutkaan mitään erikoista, joka oli vain heitä kohdannut? — Ei, sen voi esitelmänpitäjä varmasti vakuuttaa. Ei kenelläkään ihmisellä ole valtaa lähettää tautia toisiin. Ja hehän tiesivät, että tätä tautia oli kaikkialla. Se käy melkein joka kodissa, vaikka se ei joka paikassa vie niin monta kuin heiltä.
Sitten lapset kiittivät ja menivät kotiinsa. He puhelivat sinä iltana kauan keskenään.
Seuraavana päivänä he menivät ja pyysivät päästä palveluksestaan. He eivät voineet paimentaa hanhia sinä vuonna, heidän oli lähdettävä muualle. Minne heidän oli lähdettävä? — He lähtevät etsimään isää. Heidän täytyy sanoa hänelle, että äiti ja siskot olivat kuolleet tavalliseen tautiin ja että se ei ollut mitään häijyn ihmisen lähettämää. He olivat hyvin iloissaan siitä, että olivat saaneet tietää tämän. Ja nyt oli heidän velvollisuutensa kertoa tämä isälle, sillä hän varmaankin kulki ja murehti vielä tänäkin päivänä.
Lapset menivät ensin pieneen kotiinsa kanervakankaalle Sunnerbohon, ja suureksi ihmeekseen he näkivät tuvan olevan tulessa. He olivat tulleet hirveän pahoilleen, mutta muistellessaan kaikkea, mitä esitelmänpitäjä oli sanonut tartunnasta, he olivat ajatelleet, että olikin ehkä parasta, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.
Sitten he olivat menneet pappilaan, ja siellä he olivat saaneet kuulla, että eräs mies, joka oli ollut rautatietyömiehenä, oli nähnyt heidän isänsä Malmivaarassa kaukana Lapissa. Hän oli ollut työssä kaivoksessa, ja ehkä hän oli siellä vieläkin, mutta sitähän ei kukaan tiennyt. Kun pappi kuuli, että lapset aikoivat etsiä isäänsä, hän otti kartan, näytti, miten pitkä matka Malmivaaralle oli ja kielsi heitä lähtemästä. Mutta lapset sanoivat, että heidän täytyi lähteä etsimään isää. Isä oli lähtenyt kotoa siksi, että oli uskonut semmoista, joka ei ollut totta. Heidän täytyi mennä sanomaan hänelle, että hän oli erehtynyt!
Lapset olivat ansainneet vähän rahaa kaupallaan, mutta he eivät tahtoneet kuluttaa sitä rautatielippujen ostamiseen, vaan päättivät kulkea jalkaisin koko matkan. Ja sitä he eivät olleet katuneet. He olivat tulleet tehneeksi niin ihmeen kauniin matkan.
Ennen kuin olivat lähteneet Smoolannista he olivat eräänä päivänä menneet muutamaan taloon ostamaan vähän ruokaa. Emäntä oli ollut iloinen ja puhelias. Hän oli kysellyt lapsilta, keitä he olivat ja mistä he tulivat, ja lapset olivat kertoneet hänelle koko elämäkertansa. "Voi hyvänen aika! Voi hyvänen aika!" oli emäntä päivitellyt moneen kertaan heidän kertoessaan. Sitten oli lapsia kestitty hyvällä ruoalla eikä maksua ollut lainkaan otettu. Kun he nousivat lähteäkseen, oli emäntä kysynyt, eivätkö he tahtoisi mennä seuraavassa pitäjässä hänen veljensä luo, ja hän oli sanonut heille, mikä veljen nimi oli ja missä hän asui. No, siitä olivat lapset hyvin mielissään, se on tietty. "Sanokaa minulta terveisiä ja kertokaa, mitä teille on tapahtunut", sanoi emäntä.
Lapset tekivät niin, ja heitä pidettiin hyvänä veljenkin luona. Hän vei heidät hevosellaan muutamaan paikkaan naapuripitäjässä, ja sielläkin otettiin heidät hyvästi vastaan. Joka kerta, kun he sitten aina lähtivät talosta, sanottiin: "Jos te tulette sinne ja sinne, niin menkää siihen ja siihen taloon ja kertokaa, mitä teille on tapahtunut!"
Niissä taloissa, joihin lapsia neuvottiin, oli aina joku keuhkotautinen. Ja lapset kulkivat halki maan ja tietämättään opettivat ihmisille, kuinka vaarallinen se tauti oli, joka oli hiipinyt taloon, ja kuinka sitä parhaiten oli vastustettava. Kauan aikaa sitten, kun se suuri rutto, jota kutsuttiin hirmukuolemaksi, riehui maassa, kerrottiin erään pojan ja tytön kulkeneen talosta taloon.
Pojalla oli kädessä harava, ja jos hän tuli ja haravoi jonkun talon edessä, niin se merkitsi, että siitä talosta kuolee monta, mutta ei kaikki, sillä haravassa on harvat piit, eikä se ota kaikkea. Tytöllä oli kädessä luuta, ja jos hän lakaisi oven edestä, merkitsi se, että kaikki siinä asuvat kuolisivat, sillä luuta on kapine, joka tekee puhdasta jälkeä.
Olihan merkillistä, että meidän päivinämme piti tuleman kaksi lasta, jotka vaelsivat halki maan kovan ja vaarallisen taudin tähden. Mutta nämä lapset eivät säikytelleet ihmisiä haravalla eikä luudalla, he sanoivat sen sijaan: "Teidän ei pidä tyytyä ainoastaan pihan haravoimiseen ja lattian lakaisemiseen. Teidän on vielä otettava huosian ja harja ja saippuaa ja suopaa. Meidän on puhdistettava oviemme ulkopuolella ja oviemme sisäpuolella ja meidän on puhdistettava myöskin oma itsemme. Sillä tavalla me viimein voitamme taudin!"
Pikku Matin hautajaiset
Pikku Matti oli kuollut. Se tuntui ihan uskomattomalta kaikista niistä, jotka olivat nähneet hänet terveenä ja iloisena muutamia tunteja sitten, mutta totta se sittenkin oli. Pikku Matti oli kuollut ja hänet oli haudattava.
Pikku Matti oli kuollut eräänä aamuna varhain, eikä huoneessa ollut ketään muita kuin hänen sisarensa Oosa; ainoastaan hän näki hänen kuolevan. "Älä hae ketään muita", oli Pikku Matti sanonut, kun loppu läheni, ja sisar oli totellut häntä. "Minä olen iloinen, etten kuollut 'tautiin', Oosa", sanoi Pikku Matti. "Etkö sinäkin ole?" Ja kun Oosa ei vastannut mitään, hän jatkoi: "Minusta ei tee mitään, vaikka kuolenkin, kunhan ei tarvitse kuolla samalla tavoin kuin äiti ja siskot. Jos minäkin olisin kuollut siihen, niin en luule, että olisit milloinkaan saanut isää uskomaan, että se oli vain tavallinen tauti, joka heidät vei, mutta nyt se onnistuu, saat nähdä."
Kun kaikki oli ohi, istui Oosa pitkän aikaa ja muisteli, mitä hänen veljensä Pikku Matti oli saanut kokea eläessään maailmassa. Hänen mielestään Matti oli kantanut kaikki onnettomuudet kuin aikaihminen. Hän ajatteli hänen viimeisiä sanojaan. Noin rohkea hän oli aina ollut. Ja hänelle selvisi, että kun Matti lasketaan maahan, pitää hänet haudata yhtä suurella kunnialla kuin aikaihminen.
Hän ymmärsi kyllä, että se olisi vaikeaa, mutta hän halusi niin hartaasti. Hänen piti tehdä, mitä voi Pikku Matin tähden.
Oosa hanhityttö oli siihen aikaan kaukana Lapissa suurella kaivoksella, jota nimitetään Malmivaaraksi. Se oli kummallinen paikka, mutta ehkä oli hyvä, että se oli sellainen kuin oli.
Pikku Matti ja hän olivat kulkeneet suurien, äärettömien metsien halki, ennen kuin olivat joutuneet tänne. Moneen päivään he eivät olleet nähneet ei peltoja eikä taloja, vaan ainoastaan pieniä kurjia kyytiasemia, kunnes yht'äkkiä tulivat isoon Jellivaaran kirkonkylään. Siinä oli kirkko ja rautatieasema ja käräjätalo ja pankki ja apteekki ja hotelli korkean vuoren juurella, jonka rinteillä oli lunta vielä juhannuksen aikana, jolloin lapset saapuivat sinne. Melkein kaikki Jellivaaran talot olivat uusia, mutta ne olivat huolellisesti ja siististi rakennettuja, ja ellei vuorella olisi ollut lunta ja elleivät koivut olisi olleet ilman lehtiä, niin eivät lapset olisi uskoneet olevansa kaukana Lapissa. Mutta he eivät etsineet isää Jellivaarasta, vaan Malmivaarasta, joka oli kappaleen matkaa pohjoisempana, ja siellä ei ollutkaan niin järjestetyn näköistä.
Nähkääs, asia oli nyt niin, että vaikka ihmiset hyvin kauan olivat tienneet, että lähellä Jellivaaraa oli suuri rautamalmialue, oli louhiminen oikein aloitettu vasta muutamia vuosia sitten, kun rautatie valmistui. Silloin oli sinne yht'aikaa tulvannut useita tuhansia ihmisiä, ja työtä niille kyllä oli ollut, mutta ei asuntoja, ja niin he olivat saaneet kyhätä itselleen sellaisia kuin osasivat. Toiset olivat rakentaneet itselleen majoja veistämättömistä hirsistä, toiset olivat tehneet itselleen hökkeleitä tyhjistä dynamiittilaatikoista, joita he olivat latoneet päällekkäin kuin tiiliä. Nyt oli kyllä ennätetty rakentaa monta oikeaa taloa, mutta koko seutu oli kuitenkin hyvin merkillisen näköinen. Siellä oli suuria alueita, joissa oli kauniita, valoisia asuntoja, ja niiden välissä törrötti metsää kantoineen ja kivineen. Siellä oli suuria, kauniita johtajien ja insinöörien huviloita, ja siellä oli matalia, kummallisia hökkeleitä, jotka olivat vanhaa perua. Siellä oli rautatie ja sähkövalo ja suuria konehuoneita, ja raitiotietä pitkin voitiin ajaa syvälle vuoren sisään tunnelin läpi, jota pienet hehkulamput valaisivat.
Joka paikassa oli suurenmoista liikettä, ja malmijuna toisensa jälkeen lähti asemalta. Mutta ympärillä oli suuri erämaa, jossa ei peltoa kynnetty eikä taloja rakennettu ja jossa ei ollut muita kuin lappalaisia, jotka kuljeskelivat siellä porolaumoinensa.
Nyt Oosa istui ja ajatteli, että elämä oli samanlaista kuin tämä paikka. Yleensä kyllä kulki kaikki rauhallisesti, mutta hän oli nähnyt yhtä ja toista, joka oli villiä ja kummallista. Hänestä tuntui, että täällä ehkä voisi helpommin kuin muualla saada aikaan semmoista, joka ei ollut aivan tavallista.
Hän muisteli, mitä silloin oli tapahtunut, kun he tulivat Malmivaaraan ja kysyivät Jon Assarinpoika nimistä työmiestä, jolla oli yhteenkasvaneet kulmakarvat. Yhteenkasvaneet kulmakarvat olivat merkillisintä isän ulkomuodossa. Niistä ihmiset muistivat hänet helposti. Lapset saivatkin heti kuulla, että isä oli ollut useita vuosia työssä Malmivaarassa, mutta että hän nyt oli kulkusalla. Hänen oli tapana aina toisinaan lähteä liikkeelle, kun levottomuus sai hänet valtaansa. Eikä kukaan tiennyt, minne hän oli mennyt, mutta kaikki olivat varmoja, että hän tulisi muutamien viikkojen kuluttua takaisin. Ja koska he olivat Jon Assarinpojan lapsia, niin asukoot häntä odottaessaan siinä hökkelissä, jossa hän oli elänyt. Joku oli kopeloinut avaimen rapun alta ja päästänyt lapset sisään. Ei kukaan ollut ihmetellyt heidän sinne tuloaan, eikä kukaan näyttänyt kummastelevan, että isä toisinaan vetäytyi erämaahan. He olivat tottuneet täällä pohjolassa siihen, että kukin teki mielensä mukaan.
Oosan ei ollut vaikea kuvitella, minkälaiseksi hän tahtoi hautajaiset. Hän oli nähnyt, miten eräs kaivosmies oli haudattu viime pyhänä. Tehtaan johtajan omat hevoset olivat vetäneet hänet Jellivaaran kirkolle ja pitkä saattojoukko työmiehiä oli kulkenut arkun jäljessä. Haudalla oli soittokunta soittanut ja laulukuoro laulanut. Ja hautaamisen jälkeen oli kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, kutsuttu koululle kahvia juomaan. Jotakin sentapaista toivoi Oosa hanhipaimen veljelleen Pikku Matille.
Hän oli niin hartaasti ajatellut asiaa, että melkein näki silmiensä edessä koko hautajaissaaton, mutta sitten hänen mielensä taas masentui ja hän tuumiskeli, ettei kai se sittenkään voine käydä, niinkuin hän tahtoi. Ei siksi, että se tuli liian kalliiksi. He olivat Pikku Matin kanssa säästäneet niin paljon rahaa, että hän kykeni toimittamaan tälle niin komeat hautajaiset, kuin ikinä halusi. Vaikeus oli siinä, että hän tiesi, että isot ihmiset eivät koskaan tahdo suostua lasten tuumiin. Hän ei ollut enempää kuin vuotta vanhempi Mattia, joka näytti niin pieneltä ja hennolta maatessaan tuossa hänen edessään. Hänhän oli vain lapsi hänkin. Ehkä aikaihmiset vastustaisivat hänen toiveitaan siksi, että hän oli vain lapsi.
Ensimmäinen, jolle Oosa puhui hautajaisista, oli sairaanhoitajatar. Sisar Hilma oli tullut kohta sen jälkeen kun Matti oli kuollut, ja hän oli tiennyt jo ennen kuin avasi oven, että poika ei enää voinut olla elossa. Pikku Matti oli eilen iltapävällä kuljeksinut kaivoksen lähettyvillä. Hän oli seisonut liian lähellä suurta valoaukkoa silloin, kun kaivoslaukaus oli laukaistu, ja pari kiveä oli sattunut häneen. Hän oli ollut yksin, ja hän oli maannut kauan maassa pyörryksissä, kenenkään tietämättä onnettomuudesta. Viimein olivat muutamat miehet, jotka olivat työssä valoaukossa, saaneet siitä tiedon ihmeellisellä tavalla. He väittivät pienen peukaloisen, joka ei ollut paljon kämmenenleveyttä pitempi, tulleen kaivoksen reunalle ja huutaneen heille, että he tulisivat auttamaan Pikku Mattia, joka makasi maassa verta vuotavana. Sen jälkeen Matti oli kannettu kotiin ja sidottu, mutta se oli tapahtunut liian myöhään. Hänestä oli vuotanut niin paljon verta, ettei hän enää voinut elää.
Kun sairaanhoitajatar tuli tupaan, ei hän ajatellut niin paljon Mattia kuin tämän sisarta. "Mitä minä teen sille lapsiraukalle?" sanoi hän itsekseen. "Hän on tietysti aivan suunniltaan surusta."
Mutta sisar huomasi, että Oosa ei itkenyt eikä voivotellut, vaan auttoi häntä tyynesti siinä, mitä oli tehtävä. Sisar oli ihmeissään, mutta asia selvisi hänelle, kun Oosa alkoi puhua hänelle hautajaisista.
"Kun on ollut tekemisissä sellaisen kuin Pikku Matin kanssa", sanoiOosa, joka mielellään asetti sanansa aikaihmisittäin, "niin täytyyensiksi ajatella hänen kunnioittamistaan niin kauan kuin vielä voi.Kylläpähän sitten on aikaa surra."
Ja sitten hän alkoi pyytää, että sisar auttaisi häntä toimittamaan Pikku Matille kunnialliset hautajaiset. Ei kukaan ansainnut niitä paremmin kuin hän.
Sairaanhoitajatar ajatteli, että jos vain tuo yksinäinen lapsiparka saisi siitä lohdutusta, olisi se kerrassaan onni. Hän lupasi auttaa Oosaa, ja tämä oli Oosalle suuri asia. Nyt hänestä oli päämäärä melkein saavutettu, sillä sisar oli hyvin mahtava. Suurella kaivosalueella, jossa kiviä porattiin joka päivä, tiesi jokainen työmies, että lentävä kivi saattoi sattua häneen milloin tahansa tai vuorenkieleke kaatua hänen päälleen, ja siksi tahtoi jokainen olla hyvissä väleissä sairaanhoitajattaren kanssa.
Kun siis sisar ja Oosa kävivät pyytämässä kaivostyömiehiä saattamaan ensi pyhänä Mattia hautaan, ei monikaan kieltänyt. "Totta kai me tulemme, koska sisar kutsuu meitä", sanoivat he.
Sisar sai aikaan, että torvisoittokunta lupautui soittamaan ja pieni laulukuoro laulamaan haudalla. Kouluhuoneita hän ei koettanutkaan saada, mutta kun vielä oli lämmin ja lauha kesäilma, päätettiin, että hautajaisvieraille tarjotaan kahvit ulkona. He lainasivat penkkejä ja pöytiä raittiustalosta ja kuppeja kauppamiehiltä. Pari kaivostyömiehen vaimoa, joilla oli kirstuissaan tavaroita, joita he eivät käyttäneet täällä erämaassa oltaessa, ottivat sisaren tähden esille hienoja pöytäliinoja levittääkseen ne kahvipöydille.
Sitten tilattiin eräältä leipurilta Bodenista korppuja ja rinkilöitä ja mustia ja valkeita konvehteja Luulajan sokerileipurilta.
Näiden hautajaisten vuoksi, jotka Oosa tahtoi pitää veljelleen PikkuMatille, tuli niin paljon puuhaa, että siitä puhuttiin kokoMalmivaaralla. Ja viimein itse tehtaanjohtajakin sai tietää, mitä olitekeillä.
Kun johtaja kuuli, että viisikymmentä kaivostyöläistä tulee saattamaan hautaan kaksitoistavuotiasta poikaa, joka — mikäli hän tiesi — ei ollut muuta kuin kuljeksiva kerjäläinen, oli se hänestä kerrassaan hullua. Ja laulua ja soittoa ja kahvikutsut vielä, ja hauta vuorattu kuusenoksilla ja konvehteja Luulajasta! Hän kutsui luokseen sairaanhoitajattaren ja pyysi, että tämä estäisi moisen hullutuksen. "Onhan ihan väärin antaa tytön näin tuhlata rahansa", sanoi hän. "Eihän sovi, että aikuiset noin mukautuvat lapsen päähänpistoon. Tehän teette itsenne naurettaviksi kaikki tyynni."
Johtaja ei ollut vihainen eikä kiivas. Hän puhui aivan tyynesti ja pyysi sairaanhoitajatarta peruuttamaan laulun ja soiton ja pitkän saattokulkueen. Riittäähän, jos yhdeksän, kymmenen ihmistä tulee haudalle. Ja sairaanhoitajatar ei vastustanut johtajaa yhdellä ainoalla sanallakaan, osaksi kunnioituksesta ja osaksi siksi, että hänenkin mielestään johtaja oli oikeassa. Olihan tässä liian paljon puuhaa yhden kerjäläispojan tähden. Hän oli säälinyt tyttöraukkaa niin, ettei ollut joutanut kuulemaan järkensä ääntä.
Sairaanhoitajatar meni johtajan huvilasta hökkelikaupunkiin kertomaan Oosalle, ettei asioita voikaan järjestää aikomusten mukaisesti, mutta hän teki sen raskain sydämin, sillä hän tiesi kyllä hyvin, mitä nuo hautajaiset merkitsivät lapsirukalle. Tiellä hän tapasi pari työmiehen vaimoa ja kertoi surunsa. He sanoivat heti, että heistä johtaja oli oikeassa. Ei sovi, että kerjäläispojan vuoksi puuhataan semmoista komeutta. Kyllähän tyttöä tietysti on sääli, mutta onhan liikaa, että lapsi saa niin komentaa ja määrätä. Oli oikein hyvä, ettei siitä tullut mitään.
Vaimot menivät sitten kukin omalle haaralleen ja levittivät tietoa asiasta. Kohta tiesivät kaikki hökkelikaupungista kaivoskammareihin saakka, että Matille ei tulekaan isoja hautajaisia. Ja kaikki myönsivät heti, että se oli oikein. Koko Malmivaaralla oli vain yksi ainoa, joka oli toista mieltä, ja se oli Oosa hanhityttö.
Sairaanhoitajattarella oli tosiaan ollut vaikea hetki puhuessaan hänelle asiasta. Oosa ei ollut itkenyt eikä voivotellut, mutta hän ei ollut tahtonut taipua. Hän sanoi, että koska hän ei ollut pyytänyt johtajalta mitään apua, ei tällä siis ollut mitään tekemistä tässä asiassa. Ei hän voinut kieltää Oosaa hautaamasta veljeään, niinkuin sisar tahtoi.
Vasta sitten, kun useita vaimoja oli tullut hänen luokseen sanomaan, etteivät he tahdo tulla hautajaisiin, kun johtaja on sitä vastaan, hän ymmärsi, että hänen oli saatava lupa johtajalta.
Oosa hanhityttö oli hetken vaiti, sitten hän nousi nopeasti istualtaan. "Minne sinä menet?" kysyi sairaanhoitajatar. — "Minun pitää kaiketi mennä puhumaan johtajan kanssa", sanoi Oosa. — "Et suinkaan sinä kuvittele, että hän taipuu sinun tahtoosi", sanoivat vaimot. — "Luulen Pikku Matin toivovan, että menisin", sanoi Oosa. "Johtaja ei ehkä ole koskaan kuullut puhuttavan, mikä hän oli miehiään."
Oosa hanhityttö laittautui nopeasti kuntoon ja oli pian matkalla johtajan luo. Mutta nyt on muistettava, että tuntuu ihan uskomattomalta, että lapsi koettaa taivuttaa johtajaa, Malmivaaran mahtavinta miestä, siitä, mitä tämä kerran oli päättänyt. Ja sekä sairaanhoitajatar että toiset naiset eivät voineet olla seuraamatta häntä vähän matkan päässä nähdäkseen, olisiko hänellä rohkeutta mennä perille.
Oosa hanhityttö kulki keskellä tietä, ja hänessä oli kulkiessaan jotakin, joka sai ihmiset kääntymään ja katsomaan hänen jälkeensä. Hän kulki niin totisena ja arvokkaana kuin nuori neitonen, joka menee ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle. Päässä hänellä oli suuri, musta silkkihuivi, jonka hän oli perinyt äidiltään, toisessa kädessä hänellä oli kokoonkääritty nenäliina ja toisessa korillinen puuleluja, jotka Pikku Matti oli tehnyt.
Kun tiellä leikkivät lapset näkivät hänen tulevan, he juoksivat hänen luokseen ja huusivat: "Minne sinä menet?" Mutta Oosa ei vastannut. Hän ei edes kuullut, että he olivat kysyneet häneltä. Hän kulki vain eteenpäin. Ja kun lapset yhä kysyivät ja juoksivat hänen perässään, tarttuivat naiset heitä käsivarteen ja pysähdyttivät heidät. "Antakaa hänen mennä!" sanoivat he. "Hän menee johtajan luo pyytämään, että saisi isot hautajaiset veljelleen, Pikku Matille." Silloin lapsetkin kauhistuivat sitä, että hän uskalsi ryhtyä niin rohkeaan tekoon, ja pieni parvi seurasi perässä nähdäkseen, miten kävisi.
Tämä tapahtui kuuden aikaan iltapäivällä, silloin kun työt päättyvät kaivoksissa, ja kun Oosa oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli useita satoja työstään kiiruhtavia miehiä häntä vastaan. He eivät muuten katsoneet oikealle tai vasemmalle, mutta kohdattuaan Oosan huomasivat jotkut heistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja he kysyivät häneltä, mitä se oli. Oosa ei vastannut sanaakaan, mutta toiset lapset huusivat äänekkäästi, mitä hän aikoi tehdä. Silloin se oli muutamista työmiehistä niin rohkea teko lapsen teoksi, että he lähtivät mukaan nähdäkseen, miten hänelle kävisi.
Oosa meni konttorirakennukseen, jossa johtajan oli tapana istua tähän asti. Kun hän tuli eteiseen, avautui ovi, ja johtaja seisoi hänen edessään hattu päässä ja keppi kädessä valmiina menemään päivälliselle asuntoonsa. "Ketä sinä tahdot puhutella?" hän kysyi nähdessään tyttösen, joka tuli niin juhlallisena silkkihuiveineen ja kokoonkäärittyine nenäliinoineen. — "Minä tahdon puhua johtajan itsensä kanssa", sanoi Oosa. — "Vai niin, no tule sitten sisään!" sanoi johtaja ja meni huoneeseen. Hän jätti oven auki, sillä hän ei voinut kuvitella, että tytöllä olisi mitään pitkällistä asiaa. Siksi kävi niin, että ne, jotka olivat tulleet Oosa hanhitytön mukana ja nyt seisoivat eteisessä ja portailla, saivat kuulla, mitä sisällä konttorissa sanottiin.
Tultuaan sisälle oikaisihe Oosa hanhityttö ensin, työnsi huivinsa taaksepäin ja katseli johtajaa pyörein lapsensilmin, jotka olivat niin totiset, että sydämeen koski. "Se on nyt niin, että Matti on kuollut", sanoi hän, ja ääni vapisi niin, että hän ei päässyt pitemmälle.
Mutta nyt ymmärsi johtaja, kenen kanssa hän puhui. "Vai niin, vai sinä olet se tyttö, joka tahtoo toimeenpanna ne suuret hautajaiset", hän sanoi ystävällisesti. "Luovu sinä siitä, lapsi. Se tulee sinulle liian kalliiksi. Jos minä olisin saanut kuulla siitä aikaisemmin, olisin heti estänyt sen."
Tytön kasvot värähtivät, ja johtaja luuli hänen rupeavan itkemään, mutta sen sijaan hän sanoi: "Minä kysyisin, saanko minä kertoa johtajalle jotakin Pikku Matista?"
"Minä olen jo kuullut teidän elämäkertanne", sanoi johtaja hiljaisella ja ystävällisellä tavallaan. "Älä sinä luule, etten sääli sinua. Minä vain tahdon sinun parastasi."
Silloin Oosa hanhityttö suoristautui vielä enemmän ja sanoi kovalla, selvällä äänellä: "Siitä lähtien kun Matti oli yhdeksänvuotias, ei hänellä ole ollut isää eikä äitiä, vaan hänen on täytynyt elättää itsensä aivan kuin aikaihminen. Hän on pitänyt itseään liian hyvänä kerjäämään yhtä ainoaa ateriaa; hän on aina tahtonut maksaa puolestaan. Hän sanoi aina, että miehen ei sovi kerjätä. Hän on kulkenut maaseudulla ja ostanut munia ja voita, ja hän hoiti ostokset yhtä hyvin kuin vanha kauppamies. Hän ei ole koskaan hävittänyt mitään, eikä hän koskaan ole piilottanut penniäkään; hän on aina antanut minulle kaikki. Pikku Matilla oli työtä mukanaan pellolla, kun hän oli hanhia paimenessa, ja hän oli ahkera kuin aikamies. Skoonen talonpojat lähettivät aina suuria rahamääriä Matin mukana hänen kulkiessaan talosta taloon, sentähden että he tiesivät voivansa luottaa häneen kuin itseensä, niin että ei ole oikein sanoa, että Pikku Matti oli vain lapsi, sillä niitä on paljon suuria — — —"
Johtaja seisoi ja katseli lattiaan, eivätkä hänen kasvonsa värähtäneetkään, ja Oosa hanhityttö vaikeni, sillä hän luuli, ettei hänen puheensa vaikuttanut tähän mitään. Kotona ollessa hänestä oli tuntunut, että hänellä oli niin paljon sanomista Pikku Matista, mutta nyt se näytti hänestä niin vähältä. Kuinka hän saisi johtajan ymmärtämään, että Pikku Matti ansaitsisi yhtä kunnialliset hautajaiset kuin aikaihminen?
"Katsokaa, minähän tahdon kustantaa hautajaiset itse — — —", sanoiOosa ja sitten hän taas oli vaiti.
Silloin nosti johtaja katseensa ja katsoi Oosa hanhityttöä silmiin. Hän mittasi häntä ja punnitsi häntä niinkuin täytyy osata sen, jolla on paljon ihmisiä alaisinaan. Ja hän ajatteli, että tyttö oli kadottanut vanhempansa ja sisaruksensa, mutta seisoi kuitenkin tuossa murtumattomana, ja että hänestä kyllä tulisi kunnon ihminen. Eikä hän enää halunnut lisätä toisen kuormaa, sillä voisi sattua, että siitä tulisi se oljenkorsi, joka murtaisi hänet. Hän ymmärsi, mitä tyttö oli tehnyt, kun oli uskaltanut tulla puhumaan hänen kanssaan. Hän oli kyllä rakastanut tuota veljeä enemmän kuin mitään muuta. Sellaista rakkautta ei saa palkita kiellolla.
"Lienee parasta että saat tehdä niinkuin tahdot", sanoi johtaja.