Hautajaiset olivat ohitse. Kaikki Oosa hanhitytön vieraat olivat menneet, ja hän istui yksinään pienessä hökkelissä, joka oli ollut hänen isänsä oma. Hän oli lukinnut oven saadakseen istua rauhassa ja ajatella veljeään. Hän muisteli kaikkea, mitä Pikku Matti oli tehnyt, ja muisteltavaa oli niin paljon, että hän ei tullut ruvenneeksi nukkumaan, vaan istui ylhäällä ei ainoastaan koko iltaa, vaan hyvän matkaa yötäkin. Mitä enemmän hän ajatteli veljeä, sitä paremmin hän ymmärsi, miten vaikeaa elämä oli oleva ilman häntä, ja viimein hän painoi päänsä pöytää vasten ja itki katkerasti. "Mitä minä nyt teen, kun ei Mattia enää ole", hän nyyhkytti.
Oli jo myöhäinen yö, ja Oosa hanhitytöllä oli ollut rasittava päivä, niin ettei ollut ihme, että uni valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä alas. Eikä ollut mikään ihme sekään, että hän uneksi siitä, jota juuri muisteli. Hänestä tuntui, kuin Matti olisi tullut elävänä huoneeseen hänen luokseen. "Nyt sinun, Oosa, pitää mennä etsimään isää", sanoi hän. — "Kuinka minä voin, kun en edes tiedä, missä hän on?" oli hän vastaavinaan. — "Älä siitä hätäile!" sanoi Pikku Matti reippaasti ja iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli. "Minä lähetän luoksesi erään, joka sinua auttaa."
Samassa kun Oosa hanhityttö oli kuullut nämä Matin sanat, koputettiin hänen kamarinsa ovelle. Se oli oikea koputus, ei mikään unissa kuultu. Mutta hän oli niin unessaan kiinni, ettei saanut selvää, mikä oli totta, mikä kuvittelua, ja mennessään avaamaan hän ajatteli: "Nyt tulee varmaankin se, jonka Pikku Matti lupasi lähettää minun luokseni."
Jos Oosa hanhitytön avatessa oven kynnyksellä olisi ollut sisar Hilma tai joku muu oikea ihminen, hän olisi heti ymmärtänyt, että uni oli loppunut, mutta nyt ei ollutkaan niin. Koputtaja oli näet pieni peukaloinen, joka ei ollut paljon pitempi kämmenen leveyttä. Vaikka oli myöhä yö, oli yhtä valoisaa kuin päivällä, ja Oosa näki heti, että tulija oli sama pikkarainen, jonka hän ja Pikku Matti olivat pari kertaa matkoillaan tavanneet. Silloin hän oli säikähtänyt häntä ja niin hän olisi tehnyt nytkin, jos olisi ollut aivan hereillä. Mutta hän luuli vielä uneksivansa ja siksi hän jäi tyynenä seisomaan. "Minä odotin juuri, että tuon Pikku Matti lähettää minulle apulaiseksi isää etsimään", ajatteli hän. Eihän hän ihan väärässä ollutkaan, sillä Peukaloinen tuli kuin tulikin puhumaan hänen kanssaan isästä. Kun pikku mies näki, ettei tyttö pelännyt häntä, hän selitti muutamin sanoin, mistä isä oli löydettävissä ja miten tytön oli meneteltävä päästäkseen hänen luokseen.
Hänen puhuessaan tuli Oosa hanhityttö vähitellen tajuihinsa, ja hänen lopettaessaan hän oli jo täysin hereillä. Ja silloin hän pelästyi sitä, että seisoi puhumassa sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen maailmaansa, niin ettei muistanut sanoa edes kiitoksia eikä mitään, vaan juoksi sisään ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hän luuli näkevänsä, että pikkarainen tuli siitä pahoilleen, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän oli aivan suunniltaan pelosta ja riensi sänkyyn ja veti peiton silmilleen.
Mutta vaikka hän niin pelkäsi pikku miestä, ymmärsi hän hyvin, että se oli tarkoittanut hänen parastaan, ja seuraavana päivänä hän riensi tekemään juuri niinkuin häntä oli neuvottu.
Luossajauren pienen järven pohjoisrannalla, joka oli monta peninkulmaa Malmivaarasta pohjoiseen, oli pieni lappalaisleiri. Järven eteläpäässä kohosi isohko vuorenmöhkäle, nimeltään Kiirunavaara, jonka sanottiin olevan melkein paljasta rautamalmia. Koillispuolella oli toinen vuori, jonka nimi oli Luossavaara, ja siinäkin oli runsaasti rautaa. Näiden vuorten vaiheille rakennettiin parhaillaan rautatietä Jellivaarasta, ja Kiirunavaaran luo rakennettiin rautatieasemaa, matkustajahotellia ja asuntoja kaikille niille insinööreille ja työmiehille, joiden oli tultava asumaan sinne, kun malmin louhiminen oli alkava. Näin oli kokonainen pieni kaupunki pienine hauskoine taloineen kohoamassa seudulle, joka oli niin kaukana pohjoisessa, että pienet maata matavat vaivaiskoivut eivät saaneet lehtiään puhkeamaan ennen kuin juhannuksen jälkeen.
Länteen päin järvestä oli maa autio ja lakea, ja sinne oli, niinkuin sanoimme, asettunut kolttalappalaisia. He olivat tulleet sinne jokin kuukausi sitten, eivätkä he olleet tarvinneet pitkiä aikoja asuntonsa kuntoon saattamiseksi. Eivätkä he olleet poranneet eivätkä muuranneet asuntonsa perustusta, vaan valittuaan kuivan mukavan paikan järven läheltä he olivat vain hakanneet pari pajupensasta ja tasoittaneet muutamia mättäitä kotapaikan raivaamiseksi. Eikä heidän ollut tarvinnut veistää tai hakata monta päivää tukevien puuseinien pystyttämiseksi, ei heillä ollut puuhaa katon panosta, ei laudoittamisesta eikä ikkunoiden teosta, eikä ovien ja lukkojen laittamisesta. He olivat vain iskeneet kodan riu'ut lujasti maahan ja ripustaneet telttakankaan niiden päälle, ja samassa asunto oli melkein valmis. Eikä heidän ollut tarvinnut nähdä paljon vaivaa sisustaessaan ja kalustaessaan. Tärkeintä oli panna nahkoja ja vähän katajan oksia lattialle ja ripustaa iso pata, jossa he keittivät poronlihansa, ketjuun, joka kiinnitettiin kotariukujen latvaan.
Itäpuolella järveä asuvat uudisasukkaat, jotka puuhasivat kiireen vilkkaa saadakseen huoneensa valmiiksi ennen ankaran talven tuloa, ihmettelivät lappalaisia, jotka olivat kuljeskelleet täällä pohjoisessa monet, monet sadat vuodet eivätkä tarvinneet pakkasta ja myrskyjä vastaan parempaa suojaa kuin ohuet kodanseinänsä. Ja lappalaiset ihmettelivät uudisasukkaita, jotka hankkivat itselleen niin paljon ja niin raskasta työtä, koska ihminen elääkseen ei tarvitse muuta kuin joitakin poroja ja kodan.
Eräänä heinäkuun päivänä satoi Luossajaurella ihan kamalasti, ja lappalaiset, jotka eivät muuten ole paljon sisällä kesän aikana, olivat kömpineet kaikki yhteen kotaan ja istuivat tulen ympärillä kahvia juoden. Lappalaisten parhaillaan pakistessa kahvipannun ympärillä tuli venhe Kiirunan puolelta ja laski lappalaisten rantaan. Venheestä nousi työmies ja tyttö, joka saattoi olla noin kolme-, neljätoistavuotias. Lappalaiskoirat hyökkäsivät heitä kohti kovasti haukkuen, ja yksi lappalaisista pisti päänsä kodanaukosta nähdäkseen, mitä se oli. Hän ihastui nähdessään työmiehen. Tämä oli lappalaisten hyvä ystävä, ystävällinen ja puhelias mies, joka osasi puhua lapin kieltä, ja lappalainen hoihkaisi häntä tulemaan telttaan. "Sinä Söderberg tulet nyt ihan kuin kutsuttuna", sanoi hän. "Kahvipannu on tulella. Eihän sateessa voi mitään toimittaa. Tule sisään kertomaan meille jotakin uutta."
Työmies kömpi lappalaisten luo, ja suurella vaivalla ja nauraen ja meluten tehtiin hänelle ja tytölle tilaa pienessä kodassa, joka jo ennestään oli täpösen täynnä ihmisiä. Mies alkoi heti puhua lapinkieltä talonväen kanssa. Tyttö, joka oli hänen mukanaan, ei ymmärtänyt puheesta mitään, istui vain hiljaa ja katseli ihmeissään pataa ja kahvikattilaa, tulta ja savua, lappalaisukkoja ja -akkoja, koiria ja lapsia, seiniä ja lattiaa, kahvikuppeja ja piippuja, kirjavia vaatteita ja koristeltuja työkaluja. Kaikki oli hänelle uutta. Ei mikään ollut sellaista, mihin hän oli tottunut.
Mutta yht'äkkiä hänen piti lakata katselemasta ja kääntää silmänsä alas, sillä hän huomasi kaikkien kodassa olijain katselevan häntä. Söderberg oli kai puhunut hänestä jotakin, sillä nyt ottivat miehet ja naiset piippunysänsä suusta ja tuijottivat häneen. Hänen vieressään oleva lappalainen taputti häntä olalle, nyökytti päätään ja sanoi: "Hyvä, hyvä." Eräs lappalaisnainen kaatoi kahvia isoon kuppiin, joka ojennettiin hänelle touhukkaasti, ja eräs lappalaispoika, joka saattoi olla yhtä vanha kuin hän, pujottelihe istuvien välitse, kunnes pääsi hänen viereensä. Ja siinä hän loikoi ja katseli vain häntä.
Tyttö ymmärsi, että Söderberg kertoi lappalaisille, miten hän oli hommannut suuret hautajaiset veljelleen, Pikku Matille, mutta hän olisi toivonut, ettei Söderberg olisi puhunut niin paljon hänestä, vaan sen sijaan kysynyt lappalaisilta, tiesivätkö he mitään hänen isästään. Peukaloinen oli sanonut, että isä oli niiden lappalaisten luona, jotka olivat asettuneet Luossajauren länsipuolelle. Oosa oli pyytänyt ja saanut luvan tulla tänne sorajunalla etsimään isäänsä, sillä oikeita junia ei vielä kulkenut tällä radalla. Kaikki, sekä työmiehet että teettäjät, olivat auttaneet häntä parhaansa mukaan, ja eräs Kiirunan insinööri oli lähettänyt Söderbergin, joka osasi puhua lapinkieltä, hänen kanssaan järven yli isää tiedustelemaan. Hän oli toivonut tapaavansa hänet heti tänne tultuaan. Hän oli tarkastellut kaikkia kodassa olijoita, mutta kaikki olivat lappalaisväkeä. Isä ei ollut täällä.
Hän näki, että lappalaiset ja Söderberg tulivat yhä totisemmiksi, mitä kauemmin he puhuivat, ja lappalaiset pudistivat päätään ja koskettelivat otsaansa, niin kuin olisivat puhuneet jostakin, joka ei ollut oikein täysijärkinen. Silloin hän tuli niin rauhattomaksi, ettei enää malttanut istua hiljaa, vaan kysyi Söderbergiltä, mitä lappalaiset tiesivät hänen isästään.
"He sanovat hänen menneen kalastamaan", sanoi työmies. "He eivät tiedä, tuleeko hän takaisin tänä iltana, mutta niin pian kuin ilma paranee, lähtee yksi heistä häntä etsimään."
Sitten hän kääntyi lappalaisiin päin ja jatkoi innokkaasti keskustelua heidän kanssaan. Hän ei näkynyt tahtovan, että Oosa kyselisi häneltä sen enempää Jon Assarinpojasta.
* * * * *
Oli aamu ja kaunis ilma. Itse Ola Serka, lappalaisten ensimmäinen mies, oli sanonut menevänsä etsimään Jon Assarinpoikaa, mutta hän ei pitänyt kiirettä, vaan istui kyykyllään kodan edessä ja ajatteli Jon Assarinpoikaa ja mietti, miten hän ilmoittaisi hänelle, että hänen tyttärensä oli tullut häntä etsimään. Tämä oli tehtävä niin, ettei Jon Assarinpoika pelästyisi ja lähtisi pakoon, sillä hän oli omituinen mies, joka ei tahtonut nähdä lapsia. Hänen oli tapana sanoa, että kun hän näki lapsia, hänen mielensä tuli niin mustaksi, että hän ei kestänyt sitä.
Ola Serkan näin tuumiskellessa istuivat Oosa hanhityttö ja Aslak, nuori lappalaispoika, joka oli tuijottanut häneen illalla, kodan edustalla ja juttelivat. Aslak oli ollut koulussa ja osasi puhua ruotsia. Hän kertoi Oosalle saamelaisten elämästä ja vakuutti, että heillä oli paremmat olot kuin kenelläkään muulla. Oosasta ne olivat hirveät, ja sen hän sanoikin. "Sinä et tiedä, mitä puhut", sanoi Aslak. "Jäähän yhdeksi viikoksi meille, niin saat nähdä, että me olemme onnellisin kansa maailmassa!" — "Jos minä olisin täällä viikon, tukehtuisin jo kodan savuun", sanoi Oosa. — "Älä sano niin!" sanoi lappalaispoika. "Sinä et tiedä meistä mitään. Minä kun kerron sinulle jotakin, niin ymmärrät, että mitä kauemmin olet meidän luonamme, sitä paremmin sinä viihdyt."
Sitten Aslak rupesi kertomaan Oosalle, millaista silloin oli ollut, kun eräs tauti, hirmukuolema nimeltään, oli kulkenut maassa. Hän ei tiennyt, oliko se raivonnut oikeassa Saamemaassakin, jossa he nyt olivat, mutta Jemtlannissa se oli liikkunut niin kamalasti, että saamekansasta, joka asui siellä metsissä ja vuorilla, ei ollut jäänyt jäljelle muita kuin yksi viisitoistavuotias poika, eikä ruotsalaisista, jotka asuivat jokilaaksoissa, muita kuin tyttö, joka myöskin oli viidentoista vuoden vanha.
"Poika ja tyttö olivat kuljeskelleet autiossa maassa koko talven ihmisiä etsimässä, ja kevätpuoleen he olivat viimeinkin kohdanneet toisensa", kertoi Aslak edelleen. "Silloin ruotsalainen tyttö pyysi lappalaispoikaa tulemaan hänen mukanaan etelään, että hän pääsisi oman heimonsa luokse. Hän ei tahtonut enää jäädä Jemtlantiin, kun siellä ei ollut muuta kuin autioita taloja. 'Minä vien sinut minne tahdot', sanoi poika, 'mutta vasta talvella. Nyt on kevät, ja minun poroni kulkevat länteenpäin tuntureille, ja sinä tiedät, että meidän, jotka olemme saamekansaa, aina täytyy mennä sinne, minne meidän poromme vievät meitä.'
"Ruotsalainen tyttö oli rikkaiden vanhempien lapsi. Hän oli tottunut asumaan huoneessa, nukkumaan sängyssä ja syömään pöydän ääressä. Hän oli aina halveksinut köyhää tunturikansaa, ja hän luuli sellaisten, jotka asuvat paljaan taivaan alla, olevan hyvin onnettomia.
"Mutta häntä kammotti palata kotiinsa, koska siellä ei ollut muita kuin kuolleita. 'Anna minun sitten tulla mukanasi tuntureille', hän sanoi pojalle, 'ettei minun tarvitse kuljeskella täällä yksin ihmisääntä kuulematta!' Tähän poika kernaasti suostui, ja niin tyttö sai tulla porojen mukana tuntureille. Porolauma kaipasi hyviä jäkälälaitumia ja kulki joka päivä pitkät matkat. Ei ollut aikaa pystyttää kotaa. Piti heittäytyä maahan ja maata hangella sillä aikaa kun porot pysähtyivät syömään. Elukat tunsivat etelätuulen nyhtävän turkkiaan, ne tiesivät, että se muutamassa päivässä pyyhkäisee lumen tunturien rinteiltä. Tytön ja pojan piti rientää niiden perässä sulamaisillaan olevassa lumessa ja lähtemäisillään olevia jäitä myöten. Ehdittyään niin ylös vuorille, että havumetsä loppui ja vaivaiskoivut alkoivat, he levähtivät muutamia viikkoja ja odottivat, että lumi sulaisi ylemmiltä tuntureilta; sitten he nousivat ylemmäksi. Tyttö valitti ja voihki ja sanoi monta kertaa olevansa niin väsynyt, että tahtoi palata jokilaaksoon, mutta hän tuli kuitenkin mukana ennemmin kuin jäi yksin.
"Heidän tultuaan tunturilaitumille poika pystytti tytölle kodan kauniille vihreälle paikalle, joka vietti tunturipuroon päin. Illan tultua hän otti porot kiinni heittonuoralla, lypsi ne ja antoi hänelle maitoa. Hän kaivoi esiin kuivattua poronlihaa ja poronjuustoa, jota saamelaiset olivat piilottaneet ollessaan siellä viime kesänä. Tyttö vaikerteli yhtenään eikä ollut koskaan tyytyväinen. Hän ei tahtonut syödä kuivattua poronlihaa eikä poronjuustoa, eikä juoda poronmaitoa. Hän ei voinut tottua istumaan kyykyllään kodassa eikä makaamaan paljaalla maalla vuoteenaan vain poronnahka tai vähän risuja. Mutta tunturikansan poika vain nauroi hänen kaikerruksilleen ja oli yhtä hyvä hänelle.
"Muutamien päivien kuluttua tyttö tuli pojan luo, kun tämä lypsi vaatimiaan, ja tarjoutui auttamaan häntä.
"Hän teki myös tulen padan alle, missä poronliha keitettiin, ja kantoi vettä ja toi maitoa. Heillä oli nyt hyvä olla. Ilma oli lämmin ja ruokaa oli helppo saada. He kävivät yhdessä virittämässä linnunansoja, onkivat mullosia koskesta ja poimivat lakkoja suolta.
"Kesän loputtua he muuttivat niin paljon etelään päin, että tulivat havumetsän ja lehtimetsän rajalle, ja siihen he taas asettuivat olemaan. Nyt oli teurastusaika ja heillä oli työtä joka päivä, mutta sinä aikana olikin ruokaa vielä enemmän kuin kesällä. Kun lumi tuli ja järvet alkoivat jäätyä, siirtyivät he idemmäksi tiheään kuusimetsään. Kun kota oli saatu pystyyn, he ryhtyivät talvitöihin. Poika opetti tytön punomaan rihmaa poronsuonista, valmistamaan nahkoja, ompelemaan vaatteita ja jalkineita nahasta, tekemään kampoja ja työkaluja poronsarvista, hiihtämään ja ajamaan ahkiolla. Kun pimeä talvi oli mennyt ja aurinko paistoi melkein koko päivän, sanoi poika tytölle, että nyt hän saattoi lähteä saattamaan tätä etelään, jotta hän löytäisi oman heimonsa. Mutta silloin tyttö katsoi häntä ihmeissään. 'Miksi sinä tahdot lähettää minut pois?' hän sanoi. 'Haluatko sinä olla yksin porojen kanssa?' — 'Minähän luulin, että sinä halusit pois', sanoi poika. — 'Minä olen nyt elänyt saamekansan elämää melkein koko vuoden', sanoi tyttö. 'En minä enää voi palata oman heimoni luo elämään ahtaissa asunnoissa, kun kerran olen saanut vaeltaa vapaana tuntureilla ja metsässä. Älä aja minua pois, vaan anna minun jäädä tänne, sillä teidän elämänne on parempaa kuin meidän.'
"Ja tyttö jäi poian luo koko iäkseen eikä kaivannut koskaan jokilaaksojen kansaa eikä elämää siellä. Ja jos sinä, Oosa, vain jäisit tänne yhdeksi kuukaudeksikin, et sinä koskaan enää voisi erota meistä."
Näin sanoen päätti Aslak kertomuksensa; ja samassa otti hänen isänsä, Ola Serka, piipun suustaan ja kömpi pystyyn. Vanha Ola ymmärsi ruotsia enemmän kuin mitä tahtoi toisten tietävän, ja hän oli ymmärtänyt pojan puheen. Ja kuunnellessaan oli hänelle yht'äkkiä selvinnyt, miten hänen olisi meneteltävä sanoessaan Jon Assarinpojalle, että tytär oli tullut häntä etsimään.
* * * * *
Ola Serka meni Luossajauren rannalle ja kulki sitä pitkin, kunnes tuli miehen luo, joka istui kivellä ja onki. Onkijalla oli harmaantunut tukka ja kumara selkä. Silmät katselivat väsyneesti, ja hänessä oli jotakin herpaantunutta ja avutonta, niinkuin sellaisessa voi ajatella olevan, joka on koettanut opetella jotakin liian vaikeaa tai miettiä jotakin liian vaikeaa ja joka on murtunut ja käynyt alakuloiseksi siitä, ettei ole onnistunut.
"Taidat saada runsaasti kaloja, Jon, koska olet kököttänyt täällä koko yön onkimassa?" sanoi lappalainen lapinkielellä lähestyessään.
Toinen säpsähti ja katsoi tulijaan. Ongesta oli syötti poissa, eikä hänen vieressään rannalla ollut yhtään kalaa. Hän pani pian uuden syötin ja heitti ongen veteen. Sillä aikaa istahti lappalainen hänen viereensä.
"Minä tahtoisin puhua vähän sinun kanssasi", sanoi Ola. "Sinä tiedät, että minulla oli tytär, joka kuoli viime vuonna, ja häntä olemme aina ikävöineet kodassa." — "Niin, minä tiedän", sanoi onkimies kuivasti, ja hänen kasvojensa yli kulki pilvi, niinkuin hänestä olisi tuntunut vastenmeliseltä kuulla puhuttavan kuolleesta lapsesta. Hän puhui hyvää lappia. — "Mutta elämää ei pidä pilata surulla ja murheella", sanoi lappalainen. — "Eihän sitä pidä." — "Ja nyt minä olen ajatellut ottaa luokseni toisen lapsen. Eikö se olisi sinustakin viisasta?" — "Se riippuu siitä, minkälainen lapsi se on, Ola."
"Minä kerron sinulle, mitä minä tytöstä tiedän, Jon", sanoi Ola ja kertoi nyt kalastajalle, että juhannuksen aikaan oli kaksi lasta, poika ja tyttö, tullut Malmivaaralle etsimään isäänsä ja että ne, kuultuaan isän olevan poissa, olivat jääneet sinne häntä odottamaan. Mutta heidän siellä odottaessaan oli poika kuollut porauslaukauksesta, ja silloin tyttö oli tahtonut valmistaa hänelle suuret hautajaiset. Sitten Ola kertoi hyvin kauniisti, kuinka tuo pieni köyhä tyttö oli pakottanut kaikki ihmiset auttamaan häntä ja kuinka hän oli ollut niin reipas, että itse oli mennyt puhumaan tehtaanjohtajalle.
"Senkö tytön sinä tahtoisit ottaa kotaasi, Ola?" kysyi onkimies. — "Niin", sanoi lappalainen. "Kuullessamme sen emme voineet olla itkemättä kaikki tyynni, ja me sanoimme toisillemme, että niin hyvästä sisaresta tulee hyvä tytärkin ja että me toivoimme hänen tulevan meidän luoksemme." Toinen istui hetken hiljaa. Oli selvää, että hän jatkoi keskustelua ollakseen vain ystävälleen lappalaiselle mieliksi. "Hän on kai sinun heimoasi?" — "Ei", sanoi Ola, "hän ei kuulu saameheimoon." — "Onko hän jonkun uudisasukkaan tytär, niin että hän on tottunut elämään täällä pohjoisessa?" — "Ei, hän on kaukaa etelästä", sanoi Ola ja oli olevinaan niinkuin tämä ei merkitsisi mitään. Mutta asia näytti alkavan huvittaa onkimiestä. — "Silloin minä luulen, ettet voi ottaa häntä", sanoi hän. "Hän ei varmaankaan voi asua kodassa talvea, kun ei ole syntymästään siihen tottunut." — "Hän saa hyvät vanhemmat ja siskot kodassa", sanoi Ola Serka itsepäisesti. "Pahempi on olla yksin kuin palella."
Mutta onkimies innostui yhä enemmän estämään asiaa toteutumasta. Näytti niinkuin hän ei voisi sietää ajatusta, että lapsi, joka oli ruotsalaisista vanhemmista, tulisi lappalaisten luo. "Sanoithan sinä, että hänellä oli isä Malmivaaralla?" — "Hän on kuollut", sanoi lappalainen yksikantaan. — "Onko se ihan varma, Ola?" — "Se nyt on varma kysymättäkin", sanoi lappalainen ylenkatseellisesti. "Tottahan minä sen tiedän. Ei suinkaan tytön ja hänen veljensä olisi tarvinnut vaeltaa koko maan halki, jos heillä olisi ollut isä elossa? Ei kai lasten olisi tarvinnut itse elättää itseään, jos heillä olisi ollut isä? Ei kai tytön olisi tarvinnut itse mennä puhumaan johtajan kanssa, jos hänen isänsä olisi elänyt? Ei kai hänen tarvitsisi olla yksin nyt enää, kun koko saamekansa puhuu hänen reippaudestaan, jollei isä jo olisi kuollut? Tyttö kyllä uskoo isänsä elävän, mutta minä sanon, että hän on kuollut."
Raukeakatseinen mies kääntyi Olaan päin. "Ola, mikä on tytön nimi?" sanoi hän. Lappalainen mietti. — "Sitä minä en muista. Mutta minäpä menen kysymään." — "Kysymäänkö? Onko hän sitten jo täällä?" — "Hän on tuolla kodassa." — "Mitä, Ola? Oletko sinä sitten ottanut hänet luoksesi, ennen kuin tiedät, mitä hänen isänsä siitä sanoo?" — "Ei suinkaan minun tarvitse välittää hänen isästään. Ellei hän ole kuollut, niin hän on ainakin sellainen, ettei välitä lapsestaan. Olkoon iloinen, että toinen pitää siitä huolen."
Onkimies heitti vapansa ja nousi. Hän liikkui niin rivakasti kuin häneen olisi tullut uutta eloa. "Minä luulen, ettei se isä mahda olla samanlainen kuin muut ihmiset", jatkoi lappalainen. "Hän on ehkä sellainen synkän mielensä ajelema mies, joka ei jaksa tehdä työtä. Mitä tyttö semmoisella isällä tekee?"
Olan tätä sanoessa oli onkimies noussut rantatörmälle. "Minne sinä menet?" kysyi lappalainen. — "Minä lähden katsomaan sinun kasvattitytärtäsi, Ola." — "Se on hyvä", sanoi lappalainen. "Tule vain häntä katsomaan! Minä luulen, että sinäkin myönnät, että minä saan hyvän tyttären."
Ruotsalainen käveli niin nopeasti, että lappalainen tuskin voi seurata häntä. Pari askelta kuljettuaan Ola sanoi toverilleen: "Nyt minä muistankin, että sen tytön nimi, jonka aion ottaa luokseni, on Oosa Jonintytär." Toinen vain kiiruhti kulkuaan, ja Ola Serka oli niin hyvillään, että olisi tahtonut nauraa ääneen. Heidän tultuaan niin pitkälle, että kodat näkyivät, sanoi Ola vielä pari sanaa. "Hän on tullut saameväen luo etsimään isäänsä eikä tullakseen minun kasvatikseni, mutta ellei hän löydä isäänsä, niin minä mielelläni otan hänet kotaani." Toinen riensi eteenpäin vielä kovempaa vauhtia. "Arvasinpas minä, että hän pelästyy, kun minä uhkaan ottaa hänen tyttärensä saameheimon huostaan", sanoi Ola itsekseen.
Kun Kiirunan mies, joka oli soutanut Oosa hanhitytön lappalaisten leiriin, päivemmällä palasi takaisin, oli hänellä venheessään kaksi ihmistä, jotka istuivat vierekkäin tuhdolla ja pitelivät toisiaan kädestä, ikään kuin eivät enää koskaan tahtoisi erota. Ne olivat Jon Assarinpoika ja hänen tyttärensä. Molemmat olivat toisenlaiset kuin pari tuntia sitten, sillä Jon Assarinpoika ei ollut enää niin köyryselkäisen ja väsyneen näköinen, ja hänen silmänsä tuikkivat kirkkaina ja lempeinä, niinkuin hän nyt olisi saanut vastauksen siihen, mikä kauan oli vaivannut häntä, eikä Oosa hanhityttö katsellut ympärilleen niin viisaasti ja valppaasti kuin tavallisesti. Hänellä oli nyt aikaihminen, johon voi turvautua ja luottaa, ja näytti siltä, kuin hän taas olisi tulemassa lapseksi.
Ensimmäinen matkapäivä
Lauantaina lokakuun 1. p:nä.
Poika istui valkoisen hanhikukon selässä ja ratsasti ylhäällä pilvissä. Kolmekymmentäyksi villihanhea lensi järjestyneessä rintamassa reippaasti etelää kohti. Höyhenissä humisi ja monet siivet pieksivät vinkuen ilmaa, niin että oli vaikea kuulla omaa ääntään. Akka Kebnekaiselainen lensi etunenässä ja hänen jäljessään Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi, Martti hanhikukko ja Hienohöyhen. Ne kuusi nuorta hanhea, jotka viime syksystä alkaen olivat seuranneet laumaa, olivat nyt eronneet siitä koettaakseen tulla toimeen omin voimin. Sen sijaan oli vanhoilla hanhilla mukanaan kaksikymmentäkaksi hanhenpoikaa, jotka olivat tänä kesänä kasvaneet tunturilaaksossa. Yksitoista lensi oikealla ja yksitoista lensi vasemmalla ja ne koettivat parastaan pysyäkseen toisistaan yhtä pitkien välimatkain päässä kuin suuretkin.
Poikaparat eivät koskaan olleet tehneet pitempiä matkoja, ja alussa niiden oli vaikea seurata mukana tällä nopealla retkellä. "Akka Kebnekaiselainen! Akka Kebnekaiselainen!" ne huusivat surkealla äänellä. — "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. — "Meidän siipemme eivät jaksa liikkua. Meidän siipemme eivät jaksa liikkua", huusivat nuoret hanhet. — "Käy sitä paremmin kuta kauemmin lennätte", vastasi johtajahanhi eikä hiljentänyt vauhtiaan vähääkään, vaan jatkoi matkaansa niinkuin ennenkin. Ja näyttipä todellakin siltä, kuin hän olisi ollut oikeassa, sillä kun hanhenpojat olivat lentäneet pari tuntia, ne eivät enää valittaneet väsymystään. Mutta tunturilaaksossa ne olivat tottuneet syömään koko päivän, eikä kestänyt kauan, ennen kuin niiden alkoi tehdä mieli ruokaa.
"Akka, Akka, Akka Kebnekaiselainen!" huusivat hanhenpojat surkealla äänellä. — "Mikäs nyt hätänä?" kysyi johtajahanhi. — "Meidän on niin nälkä, ettemme jaksa lentää kauemmin", huusivat poikaset. — "Villihanhien täytyy oppia syömään ilmaa ja juomaan tuulta", vastasi johtajahanhi eikä pysähtynyt, vaan jatkoi matkaa niinkuin ennenkin. Näytti melkein siltä, kuin hanhenpojat olisivat tottuneet elämään ilmasta ja tuulesta, sillä kun ne olivat lentäneet vähän aikaa, eivät ne enää valittaneet nälkäänsä. Villihanhilauma oli vielä vuoristossa, ja vanhat hanhet huusivat jokaisen vuorenhuipun nimen, jonka ohitse he kulkivat, jotta ne tarttuisivat nuorten päähän. Mutta kun ne olivat jonkin aikaa huutaneet: "Tämä on Porstjokko, tämä on Sarjetjokko, tämä on Sulitelma", tuskastuivat nuoret taas.
"Akka! Akka! Akka!" huusivat ne sydäntä särkevällä äänellä. — "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. — "Emme saa mahtumaan päähämme useampia nimiä". — "Kuta enemmän päähänne pänttäätte, sitä enemmän sinne mahtuu", sanoi johtajahanhi ja huusi niinkuin ennenkin noita kummallisia nimiä.
Peukaloinen ajatteli, että jo oli ollutkin aika villihanhien lähteä matkalle etelää kohti, sillä lunta oli satanut niin paljon, että maa oli valkeana silmän kantamattomiin. Täytyi myöntää, että elämä tunturilaaksossa oli viime aikoina ollut sangen kolkkoa. Yhtä mittaa oli ollut sateista ja tuulista ja sumuista, ja jos ilma joskus oli kirkastunut, niin oli heti jäätänyt. Marjat ja sienet, joista poika oli kaiken kesää elänyt, olivat paleltuneet tai mädäntyneet, niin että hänen viimein oli täytynyt syödä raakaa kalaa, ja se ei ollut hänestä ollenkaan maistunut hyvältä. Päivät olivat lyhentyneet ja pitkät illat ja pimeät aamupuhteet olivat alkaneet tuntua aika ikäviltä, kun hän ei ollut aina jaksanut nukkuakaan niin kauan kuin aurinko oli poissa.
Nyt olivat hanhenpoikien siivet vihdoinkin kasvaneet niin pitkiksi, että matka etelää kohti oli voinut alkaa, ja poika oli niin iloinen, että hän sekä nauroi että lauloi ratsastaessaan hanhen selässä. Sillä hän ei ikävöinyt pois Lapista ainoastaan sen tähden, että siellä oli pimeää ja vähän ruokaa, vaan siihen oli muitakin syitä.
Ensimmältä hän ei ollut ollenkaan ikävöinyt sieltä pois. Hän ei ollut mielestään koskaan ennen ollut niin kauniissa ja ihanassa maassa, eikä hänellä ollut muita huolia kuin miten saisi estetyksi hyttyset syömästä häntä suuhunsa. Hänellä ei ollut suurtakaan iloa Martti hanhikukosta, sillä suuri valkoinen ei ajatellut muuta kuin Hienohöyhenen vartioimista eikä väistynyt askeltakaan hänen luotaan. Mutta sen sijaan hän oli turvautunut vanhaan Akkaan ja Gorgoon, ja näillä kolmella oli ollut monta hauskaa hetkeä toistensa seurassa. He olivat ottaneet hänet mukaansa monelle pitkälle retkelle. Poika oli seisonut Kebnekaisen lumisella huipulla ja katsellut jäätiköille, jotka olivat jyrkän, valkean keilan alla, ja hän oli käynyt monella muulla vuorella, joilla harva ihminen ennen häntä oli käynyt. Akka oli näyttänyt hänelle vuoriston kätkössä olevia laaksoja, joissa villipeura kävi laitumella, ja antanut hänen silmätä kallioluoliin, joissa sudet kasvattivat penikoitaan. Tietysti hän oli tutustunut myöskin kesyihin poroihin, joita kävi laumoittain laitumella suuren kauniin Tornion järven rannoilla, ja hän oli ollut alhaalla meren rannalla Stora Sjöfalletissa ja tervehtinyt karhuja ja vienyt siellä asuville karhuille terveisiä Bergslagenissa olevilta sukulaisilta. Kaikkialla oli maa ollut kaunista ja komeata. Hän oli hyvin iloinen siitä, että oli sen nähnyt, mutta ei hän juuri olisi tahtonut jäädä sinne asumaan. Hänen mielestään Akka oli ihan oikeassa sanoessaan, että tämän maan olisivat ruotsalaiset uudisasukkaat kernaasti voineet jättää rauhaan ja luovuttaa sen karhuille ja susille ja poroille ja villihanhille ja tunturipöllöille ja sopuleille ja lappalaisille, jotka olivat luodut siellä asumaan.
Eräänä päivänä Akka oli vienyt hänet yhteen noista suurista kaivosseuduista, ja hän oli löytänyt Pikku Matin makaamassa rikki ammuttuna erään kaivosaukon suulta. Sitä seuraavina päivinä poika ei ajatellut muuta kuin Oosa paran auttamista, mutta kun tyttö oli löytänyt isänsä eikä pojan enää tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen, oli hän mieluimmin pysynyt kotona tunturilaaksossa, ja siitä pitäen hän oli vain ikävöinyt sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin Martti hanhikukon kanssa ja muuttua ihmiseksi. Hän halusi päästä ihmiseksi varsinkin sentähden, että Oosa hanhityttö uskaltaisi puhua hänen kanssaan eikä paiskaisi ovea kiinni ihan hänen nenänsä edessä.
Niin, hän oli onnellinen, kun nyt viimeinkin oltiin matkalla etelään päin. Hän heilutti hattuaan ja huusi eläköötä nähdessään ensimmäisen kuusimetsän, ja samalla tavalla hän tervehti ensimmäistä uudisasukkaan tupaa, ensimmäistä vuohta, ensimmäistä kissaa ja ensimmäisiä kanoja. Hän kulki komeiden vesiputousten yli, ja oikealla puolellaan hän näki kauniita vuoria, mutta semmoisiin hän nyt oli tottunut niin, että tuskin viitsi katsoa sinnepäinkään. Toista oli kun hän heti vuorien itäpuolella näki Kvikkjoen kappelin ja sen pienen pappilan ja pienen kirkonkylän. Se oli hänestä niin kaunista, että hänelle tuli vedet silmiin.
Yhtä mittaa hän tapasi muuttolintuja, joita nyt tuli paljon suuremmissa laumoissa kuin keväällä. "Minne matka, villihanhet?" huusivat muuttolinnut. "Minne matka?" — "Ulkomaille mekin niinkuin tekin!" vastasivat villihanhet. "Ulkomaille mekin niinkuin tekin!" — "Eiväthän poikanne vielä osaa lentääkään", huusivat toiset. "Noin pienillä siivillä ei lennetä meren yli."
Lappalaiset ja porot muuttivat parhaillaan tuntureilta. He vaelsivat hyvässä järjestyksessä: jonon etunenässä kulki lappalainen, sitten tuli karja, suuret härät ensimmäisinä, sitten rivi vetoporoja, jotka kantoivat lappalaisten telttoja ja tavaroita, ja viimeksi seitsemän kahdeksan ihmistä. Nähtyään porot villihanhet laskeutuivat vähän alemmaksi ja huusivat: "Kiitos kesästä! Kiitos kesästä!" — "Onnea matkalle ja tervetuloa takaisin!" vastasivat porot.
Mutta kun karhut näkivät villihanhien menevän, he osoittelivat heitä penikoilleen ja murisivat: "Katsokaas noita, jotka pelkäävät pientä pakkasta niin, etteivät uskalla jäädä talveksi kotiinsa!" Mutta vanhoilla villihanhilla oli vastaus valmiina, ja he huusivat poikasilleen: "Katsokaas noita, jotka ennemmin nukkuvat puoli vuotta kuin viitsivät vaeltaa etelään!"
Kuusimetsässä istuivat metsonpojat kokoon kyyristyneinä, höyhenet pörröllään ja viluissaan ja katselivat kaikkia noita suuria lintulaumoja, jotka iloiten ja riemuiten vaelsivat etelää kohti. "Milloin tulee meidän vuoromme?" he kysyivät emoltaan, "milloin tulee meidän vuoromme?" — "Te saatte jäädä isän ja äidin luo", sanoi emo. "Te saatte jäädä kotiin isän ja äidin luo."
Östbergin vuorella
Tiistaina lokakuun 4. p:nä
Jokainen, joka on vaeltanut vuoristossa, tietää, kuinka paljon vastusta on usvista, jotka vyöryvät esiin ja peittävät näköalan, niin ettei saa nähdä niin mitään kauniista vuorista, jotka kohoavat ympärillä. Usva voi tulla keskellä kesää, ja syksyllä sitä on mahdoton välttää. Niilo Holgerinpojalla oli ollut aika hyvä sääonni niin kauan kuin hän oli Lapissa; mutta villihanhet ehtivät tuskin huutaa, että nyt oltiin Jemtlannissa, kun usvat sakenivat hänen ympärilleen, niin ettei hän voinut nähdä mitään siitä maasta. Hän kulki sen yli kokonaisen päivän, tietämättä oliko se vuorimaata vaiko tasankoa.
Iltapäivällä villihanhet laskeutuivat vihreälle paikalle, joka vietti joka taholle, niin että hän ymmärsi oltavan kukkulan laella, mutta oliko se suuri vai pieni, siitä hän ei päässyt selville. Hän päätteli oltavan asutuilla seuduilla, koska oli kuulevinaan sekä ihmisten ääniä että tieltä kantautuvaa ajopelien vinkunaa, mutta hän ei ollut siitäkään varma.
Hänen olisi kovin tehnyt mieli mennä johonkin taloon, mutta hän pelkäsi eksyvänsä usvassa, eikä siis uskaltanut lähteä villihanhien luota. Kaikki oli kosteaa ja likomärkää. Joka heinänkorressa ja joka kasvin lehdessä riippui pieniä vesipisaroita, niin että hän sai rankkasateen niskaansa joka kerta kun vähänkin liikahti. "Eipä täällä ole juuri sen parempaa kuin vuorilaaksossakaan", hän ajatteli.
Mutta pari askelta hän kuitenkin uskalsi astua, ja nyt hän näki rakennuksen häämöttävän edessään. Se ei ollut erittäin iso, mutta siinä oli monta kerrosta: hän ei kuontunut näkemään sen huippua. Ovi oli kiinni ja koko talo näytti olevan asumaton. Hän ymmärsi heti, että se olikin vain näkötorni ja ettei sieltä saanut ruokaa eikä lämmintä. Mutta hän riensi kuitenkin kiireesti hanhikukon luo. "Hyvä Martti hanhikukko", sanoi hän, "ota minut selkääsi ja vie tuonne torniin! Täällä on niin märkää, etten voi nukkua, mutta sieltä ehkä löydän kuivan makuupaikan."
Martti hanhikukko oli heti valmis häntä auttamaan. Hän jätti pojan tornin parvekkeelle ja siellä tämä nukkui hyvässä rauhassa, kunnes aamuaurinko herätti hänet.
Mutta kun hän nyt avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ei hän aluksi voinut ymmärtää, mitä näki ja missä oli. Hän oli kerran markkinoilla ollut teltassa ja nähnyt suuren panoraaman, ja hänestä tuntui, kuin hän nytkin olisi seisonut semmoisen suuren pyöreän teltan keskessä, jonka katto on korean punainen ja seinät ja lattiat maalattu kauniiksi ja avaraksi maisemaksi, jossa on suuria kyliä ja kirkkoja, peltoja ja teitä, rautatie ja kaupunkikin. Hän kyllä huomasi, ettei tämä ollut semmoinen, vaan että hän seisoi näkötornin huipulla, yllään punainen aamutaivas ja ympärillään oikea maa. Mutta hän oli niin tottumaton näkemään muuta kuin erämaita, ettei ollut ihme, että hän oli luullut sitä, mitä nyt näki ja joka oli oikeata viljelyksen rintamaata, tauluksi.
Yhtenä syynä siihen, että pojasta oli kuin taulua kaikki se, mitä hän näki, oli myöskin se, ettei millään paikalla maisemassa ollut sen tavallista ja oikeaa väriä. Näkötorni, jossa hän oli, oli rakennettu vuorelle, vuori oli saaressa, ja saari oli lähellä suuren sisäjärven itäistä rantaa. Mutta tämä järvi ei ollut harmaa niinkuin sisäjärvet tavallisesti ovat, vaan suuri osa sen pinnasta oli yhtä kirkas kuin aamutaivas ja sen monet syvät lahdet välkkyivät melkein mustina. Järven rannat eivät olleet vihreät, vaan ne loistivat vaalean keltaisina, sillä rantapeltojen sänki oli keltainen ja rantalehtojen lehdet olivat keltaiset. Tuon keltaisen ympärillä oli leveä havumetsävyö. Pojasta tuntui, kuin havumetsä ei koskaan olisi näyttänyt niin tummalta kuin tänä aamuna, mutta kenties se johtui siitä, että sen sisällä oleva lehtimetsä oli vaalennut.
Tämän mustan takana näkyi idässä vaalean sinertäviä kukkuloita, mutta pitkin koko läntistä taivaanrantaa oli pingotettu pitkä, välkkyvä kaari teräviä, monenmuotoisia vuorenhuippuja, joiden väri oli niin suloinen ja lempeä ja loistava, ettei poika osannut sanoa, oliko se punaista vai valkoista vaiko sinistä. Sille ei voinut antaa mitään nimeä.
Mutta poika käänsi silmänsä vuoristosta ja havumetsästä katsellakseen tarkemmin lähintä ympäristöään. Järven rannoilla, tuossa keltaisessa vyössä, hän huomasi toisen toisensa perästä punaisia kyliä ja valkoisia kirkkoja, ja idässä toisella puolen kapean salmen, joka erotti saaren mantereesta, hän näki kaupungin. Se oli rakennettu ihan järven rannalle, sen takana oli sitä suojaava vuori ja ylt'ympäriinsä oli tiheään asuttua seutua. "Onpa tämä kaupunki osannut löytää itselleen sopivan paikan", poika ajatteli. "Mikähän sen nimi mahtanee olla?"
Samassa hän säpsähti ja kääntyi katsomaan. Hän oli ollut niin kiintynyt seudun katselemiseen, ettei ollut huomannut, että torniin oli tullut ihmisiä. Nämä nousivat hyvää vauhtia portaita. Poika ehti parhaiksi pistäytyä piiloon, kun he jo olivat tornin huipulla.
Tulijat olivat nuoria retkeilijöitä. He puhuivat siitä, että olivat kulkeneet ristiin rastiin kautta koko Jemtlannin. He olivat iloissaan siitä, että olivat tulleet Östersundiin juuri edellisenä iltana, sillä nyt he saivat nähdä tuon suuren näköalan Östbergin vuorelta täällä Frösön saarella näin kirkkaana aamuna. Tästä he saattoivat nähdä kolmattakymmentä peninkulmaa kaikille suunnille, niin että he ennen lähtöään voivat luoda vielä viimeisen silmäyksen rakkaaseen Jemtlantiinsa. He osoittelivat ja nimittelivät toisilleen järven ympärillä olevia monia kirkkoja. "Tuolla on Sunne", sanoivat he, "ja tuolla näkyy Marby, ja tuolla Hallen. Tämä, joka näkyy suoraan pohjoisesta, on Rödön kirkko, ja se, joka on rautatien vieressä, on Mattmar." Sitten he alkoivat puhua vuorista. Lähin oli Oviksfjäll. Siitä olivat kaikki samaa mieltä. Mutta sitten he alkoivat arvella, missä Helagsfjäll mahtoi olla ja mitkä mahtoivat olla Hersongstötin huiput ja missä Sylin ja Snasahögin huiput ja missä Ooreskutan. Heidän tästä puhuessaan otti nuori tyttö kartan, levitti sen polvelleen ja alkoi tutkia sitä. Yht'äkkiä hän nosti silmänsä. "Kun minä katselen Jemtlantia tällä tavalla kartalta", hän sanoi, "niin on minusta aina kuin se olisi suuren komean vuoren näköinen. Minä odotan aina saavani kuulla jonkin kertomuksen siitä, että se kerran on seisonut pystyssä ja tähdännyt suoraan pilviin." — "Olisipa se ollut mahtava vuori", sanoi eräs toinen ja nauroi hänelle. — "Niin, ja sen tähden se kai kaatuikin kumoon. Mutta katso nyt itse, eikö se ole oikea vuori, jolla on leveä jalka ja terävä huippu!" — "Sopii hyvin, että tämmöinen vuorimaa on itsekin vuoren näköinen", sanoi muuan matkailijoista. "Mutta vaikka olen kuullut satuja Jemtlannista, en ole koskaan…" — "Oletko kuullut satuja Jemtlannista?" huusi nuori tyttö eikä malttanut hänen antaa puhua edes loppuun. "Silloin sinun täytyy heti kertoa. Se ei sovi missään niin hyvin kuin täällä ylhäällä, jonne näkyy koko maa."
Kaikki muut yhtyivät häneen, ja heidän toverinsa ei houkutteluttanut itseään, vaan alkoi heti.
Satu Jemtlannista
Siihen aikaan kun vielä oli jättiläisiä Jemtlannissa, tapahtui kerran, että vanha vuorijätti seisoi pihallaan ja harjasi asuntonsa edessä hevosiaan. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä huomasi, että hevoset alkoivat vapista pelosta. "Mikäs teillä nyt on, heppaseni?" sanoi jättiläinen ja katseli ympärilleen saadakseen selville, mitä hevoset pelkäsivät. Hän ei voinut huomata karhuja eikä susiakaan läheisyydessä. Ainoa, minkä hän näki, oli matkamies, joka ei ollut läheskään niin suuri ja tanakka kuin hän, mutta joka kuitenkin oli aika kookas ja näytti olevan varsin väkevä; se kiipesi parhaillaan polkua, joka vei jättiläisen vuorimajaan.
Tuskin vanha jättiläinen oli nähnyt tulijan, kun hänkin alkoi vapista kiireestä kantapäähän samalla tavalla kuin hevosetkin. Hän ei malttanut lopettaa työtään, vaan riensi tupaan vaimonsa luo, joka istui ja kehräsi tappuroita värttinällä.
"Mikä nyt?" sanoi jättiläisakka. "Sinähän olet kalpea kuin lumivuori." — "Ei ole ihme, jos olen kalpea", sanoi jättiläinen, "sillä tuolta tulee matkämies, joka yhtä varmaan on Oosa-Tuur kuin sinä olet minun vaimoni." — "Sepä ei ollut mikään tervetullut vieras", sanoi jättiläisakka. "Etkö voi kääntää hänen silmiään niin, että hän luulee taloa vuoreksi ja kulkee meidän ovemme ohitse?" — "On myöhäistä enää koettaa sitä taikaa", sanoi jättiläinen. "Kuulen hänen jo aukaisevan porttia ja astuvan pihalle." — "Silloin on parasta, että menet piiloon ja annat minun yksin ottaa hänet vastaan", sanoi jättiläisen vaimo päättävästi. "Minä koetan toimia niin, ettei sen tee mieli aivan pian tulla meitä toista kertaa tervehtimään."
Tämä ehdotus oli jättiläisukon mielestä aivan erinomainen. Hän meni pirtin peräkamariin, ja akka istui pirtin karsinapenkillä ja kehräsi niin rauhallisesti, kuin ei olisi tiennyt mistään vaarasta.
Nyt on huomattava, että Jemtlannissa siihen aikaan oli aivan toisennäköistä kuin meidän päivinämme. Koko maa oli yksi ainoa suuri, litteä ylänkö, joka oli niin paljas ja kalju, ettei sen pinnalla kasvanut edes kuusia. Siellä ei ollut järviä, ei jokia, ei maata, mihin aura voi pystyä. Ei siellä ollut edes niitä vuoriakaan, jotka nyt ovat hajallaan mikä missäkin, ne seisoivat silloin vielä rivissä kaukana lännessä. Ihmiset eivät voineet elää ainoassakaan paikassa koko tuolla laajalla alueella, mutta jättiläiset viihtyivät siellä sitä paremmin. Heillä taisi kyllä olla osansa siinä, että maa oli noin autiota ja epäystävällistä, ja jättiläisellä mahtoi kyllä olla syytä levottomuuteensa nähdessään Oosa-Tuurin lähestyvän hänen majaansa. Hän tiesi, etteivät Oosat suvaitse niitä, jotka levittävät ympärilleen kylmyyttä, pimeyttä ja autiutta ja estävät maata muuttumasta rikkaaksi, hedelmällisemmäksi ja ihmisten asuttavaksi ja rakennettavaksi.
Jättiläisakan ei tarvinnut odottaa kauan, kun jo kuului rivakoita askelia pihalta, ja se sama matkamies, jonka ukko oli nähnyt tiellä, kiskaisi oven auki ja astui tupaan. Vieras ei pysähtynyt oven suuhun niinkuin matkamiesten on tapana tehdä, vaan lähti heti tulemaan akkaa kohti, joka istui karsinassa huoneen perällä. Mutta siitä tuli semmoinen vaellus, että kun kulkija jo luuli kulkeneensa pitkän aikaa, hän oli vasta päässytkin pikkuisen matkaa ovesta, ja hänellä oli vielä huikea taival tulisijalle, joka oli keskellä huonetta. Hän pitensi askeliaan, mutta kun hän oli harppaillut vielä jonkin aikaa, näytti hänestä siltä kuin sekä tulisija että jättiläisakka olisivat olleet kauempana kuin silloin, kun hän ensin astui pirttiin. Pirtti ei ollut ensin näyttänyt hänestä kovinkaan suurelta. Vasta sitten, kun hän oli tullut tulisijan kohdalle, hän huomasi, kuinka suuri tämä pirtti todella oli, sillä hän oli niin uupunut, että hänen oli nojauduttava sauvaansa vasten lepäämään. Kun jättiläisakka näki hänen pysähtyvän, hän pani pois värttinänsä, nousi penkiltään ja oli muutamia askeleita astuttuaan hänen luonaan.
"Me jättiläiset rakastamme suuria tupia", hän sanoi. "Ja minun mieheni valittelee, että täällä on ahdasta. Mutta kyllähän minä ymmärrän, että niin lyhytjalkaisten kuin sinun on vähän vaikea kulkea tämmöisen jättiläistuvan perille. Sano minulle, kuka olet ja mitä sinulla on asiaa?" Näytti ensin siltä kuin vieras olisi aikonut vastata kiivaasti, mutta varmaankaan hän ei tahtonut ruveta rakentamaan riitaa akan kanssa, vaan vastasi heti rauhallisesti: "Minun nimeni on Lujakätinen, ja minä olen sankari, ja olen ollut monessa seikkailussa. Nyt olen istunut kotonani koko vuoden ja aloin juuri miettiä, eikö minulla enää olisikaan mitään tekemistä, kun kuulin ihmisten puhuvan siitä, että te jättiläiset hoidatte niin huonosti maata täällä ylhäällä, ettei täällä voi asua kukaan muu kuin te itse. Olen nyt tullut puhumaan ukkosi kanssa tästä asiasta ja kysymään, eikö hän tahtoisi saada aikaan täällä parempaa järjestystä."
"Ukko on mennyt metsälle", sanoi jättiläisakka, "ja vastatkoon hän itse kysymyksiisi tultuaan kotiin. Mutta minä sanon sinulle, että kun tulee tekemään semmoisia kysymyksiä vuorijättiläiselle, niin pitäisi olla vähän isompi mies kuin sinä. Olisi varmaankin maineellesi parasta, jos menisit heti tiehesi tapaamatta jättiläistä." — "Kyllä minä häntä nyt odotan, kun olen kerran tullut tänne", sanoi hän, joka sanoi olevansa Lujakätinen. — "Olen neuvonut sinua parhaan ymmärrykseni mukaan", sanoi akka, "tee sitten niinkuin itse tahdot. Painahan puuta, niin tuon sinulle tervetuliaisjuomat!"
Akka otti nyt suunnattoman suuren simasarven ja meni huoneen perimmäiseen nurkkaan, jossa simatynnöri oli. Ei tuo näyttänyt vieraasta niin erittäin suurelta, mutta kun nainen avasi tapin, purskahti sima sarveen semmoisella pauhulla, että oli kuin olisi vesiputous syöksynyt huoneeseen. Sarvi oli pian täyttynyt, mutta kun emäntä nyt koetti panna tappia takaisin reikään, ei se onnistunutkaan. Sima puhalsi ulos semmoisella vauhdilla, että se heitti tapin hänen kädestään ja kuohui lattialle. Jättiläisakka koetti uudelleen, mutta ei onnistunut nytkään. Silloin hän kutsui vieraan avukseen. "Nyt sima valuu hukkaan, Lujakätinen. Tule tänne panemaan tappia tynnyriin!" Vieras riensi heti auttamaan. Hän otti tapin ja koetti painaa sitä reikään, mutta sima työnsi sen ulos, heitti sen pitkän matkan päähän ja tulvaili yhä vain lattialle.
Kerta toisensa perästä teki Lujakätinen uuden yrityksen, mutta se ei onnistunut, ja viimein hän heitti tapin menemään. Koko tupa oli nyt simaa tulvillaan, ja saadakseen lattian kuivaksi alkoi vieras piirrellä siihen syviä juovia, jotta sima pääsisi valumaan pois. Hän teki simalle teitä kovaan kallioon, niinkuin lapset keväällä tekevät tulvavedelle teitä hiekkaan, ja siellä täällä hän polki jalallaan syviä reikiä, joihin sima voi kokoontua. Jättiläisakka seisoi hiljaa koko ajan ja katseli, ja jos vieras olisi katsahtanut häneen, olisi hän ehkä nähnyt, että emäntä hämmästyen ja kauhistuen katseli työtä. Mutta kun vieras oli lopettanut työnsä, akka sanoi ivallisella äänellä: "Minä kiitän sinua, Lujakätinen. Näen, että teet mitä osaat. Mieheni on minulle tavallisesti apuna tapin sulkemisessa, mutta mistäpähän kaikilla olisi hänen voimansa. Kun et siihen kykene, niin lienee parasta, että heti menet tiehesi." — "En minä lähde, ennen kuin olen esittänyt asiani", sanoi vieras, mutta hän näytti olevan alakuloinen ja häpeissään. — "Paina sitten puuta", sanoi jättiläisnainen, "niin panen padan tulelle ja keitän sinulle puuroa!"
Emäntä teki sanojensa mukaisesti. Mutta kun puuro oli melkein valmista, hän kääntyi vieraan puoleen. "Huomaan, että jauhot ovatkin lopussa, niin että puuro näkyy tulevan hiukan vetelää. Voisitko pyöräyttää pari kertaa tuota myllyä, joka on siinä vieressäsi? Siellä on jyviä kivien välissä. Mutta väännä heti paikalla kaikin voiminesi, sillä mylly on raskaanpuoleinen."
Vieras heti kääntämään käsimyllyä. Se ei näyttänyt kovinkaan isolta, mutta kun hän tarttui kampiin ja koetti pyöräyttää kiveä, se oli niin jäykkä, ettei liikahtanutkaan. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ja sittenkin se pyörähti vain yhden kierroksen.
Jättiläisakka katseli ääneti ja hämmästyneenä vieraansa työtä. Mutta kun vieras herkesi, hän sanoi: "Kyllä minä saan parempaa apua mieheltäni, kun en itse saa myllyä pyörimään. Mutta eihän sinulta kukaan voi vaatia enempää kuin mitä jaksat. Näethän nyt itsekin, että olisi parasta olla tapaamatta sitä, joka voi jauhaa tällä myllyllä niin paljon kuin tahtoo." — "Täytyy minun sittenkin häntä odottaa", sanoi Lujakätinen ja puhui tyynesti ja sävyisästi ja hiljaisella äänellä. — "Painahan sitten puuta, niin minä valmistan sinulle hyvän vuoteen", sanoi jättiläisakka, "sillä kai sinun täytyy jäädä tänne yöksi!"
Emäntä teki hänelle vuoteen monista patjoista ja pieluksista ja sanoi hyvää yötä vieraalleen. "Pelkään, että tila tuntuu sinusta vähän kovalta, mutta minun ukkoni makaa semmoisessa vuoteessa joka yö."
Kun Lujakätinen ojensihe tilalle, hän tunsi allaan niin paljon nystyröitä ja epätasaisuuksia, ettei voinut ajatellakaan nukkumista. Hän vääntelihe ja kääntelihe, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Silloin hän rupesi nakkelemaan pois vuodevaatteita, patjan sinne, pieluksen tänne, ja sitten hän nukkui rauhassa aamuun asti.
Mutta kun aurinko paistoi sisään tuvan katosta, hän nousi ja lähti pois jättiläisen asunnosta. Hän astui pihamaan yli ja ulos portista ja painoi sen kiinni jälkeensä. Samassa jättiläisakka seisoi hänen vieressään. "Näen, että aiot mennä tiehesi, Lujakätinen", hän sanoi. "Parastapa taisi ollakin." — "Jos ukkosi voi nukkua semmoisella vuoteella kuin minkä minulle valmistit viime yöksi", sanoi Lujakätinen jurosti, "niin en tahdo tavata häntä. Mies mahtaa olla raudasta, jolle ei kukaan taida mitään."
Jättiläisakka seisoi ja nojasi porttiin. "Kun nyt et enää ole minun talossani, Lujakätinen", hän sanoi, "niin minä sanon sinulle, ettei sinun matkasi tänne meidän jättiläisten luo ole ollut aivan niinkään maineeton kuin mitä itse näytät luulevan. Ei ollut ihme, että tie meidän tupamme lattian yli tuntui sinusta hieman pitkältä, sillä sinä sait kulkea koko sen vuoriylängön yli, jota sanotaan Jemtlanniksi. Ei ollut sekään ihmeellistä, että sinun oli vaikeaa panna tappi tynnöriin, sillä sinua vastaan virtasi kaikki se vesi, joka kuohuu lumivuorilta. Ja kun sinä johdit veden pois tupamme lattialta, niin teit sinä uomia ja syvennyksiä, jotka nyt ovat jokia ja järviä. Eikä se ollut aivan mitätön voiman näyte sekään, kun pyöräytit käsimyllyä kerta ympäri, sillä kivien välissä ei ollut jyviä, vaan kalkkikiveä ja liuskakiveä, ja sillä yhdellä pyöräyksellä sinä jauhoit niin paljon, että koko vuoriylänkö peittyi hyvään ja hedelmälliseen multaan. Ei minua ollenkaan kummastuta, ettet voinut maata minun valmistamallani vuoteella, sillä minä olin pannut siihen suuria, särmikkäitä vuorenhuippuja. Ne sinä nyt olet heittänyt huiskin haiskin ja tuskinpa ihmiset kiittävät sinua siitä niin paljon kuin muusta, mitä olet tehnyt. Hyvästi nyt, minä lupaan sinulle, että minä ja ukkoni muutamme täältä toiseen paikkaan, jonne sinun ei ole niin helppo tulla meitä tervehtimään."
Kaikkea tätä kuunteli vieras yhä julmistuneempana, ja kun jättiläinen oli herennyt puhumasta, hän tarttui vyöllään riippuvaan vasaraan. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt kohottaa sitä, oli eukko kadonnut, ja siinä, missä jättiläisen talo oli ollut, siinä ei näkynyt mitään muuta kuin harmaata vuoren seinää. Mutta sen sijaan siinä oli mahtavia jokia ja järviä, joille hän oli raivannut tilaa vuoren ylängöllä, ja oli siinä myöskin se hänen jauhamansa hedelmällinen maa. Siinä olivat myöskin ne ihanat vuoret, jotka ovat Jemtlannin kaunistuksena ja jotka antavat kaikille, jotka siellä käyvät, voimaa, terveyttä, iloa, rohkeutta ja elämäniloa, niin ettei Oosa-Tuurin sankaritöistä mikään ole mainiompi kuin se, jonka hän teki heittäessään vuoret huiskin haiskin pitkin sen pintaa.
Tiistaina lokakuun 4. p:nä.
Poika kävi levottomaksi, kun retkeilijät viipyivät niin kauan näkötornissa. Martti hanhikukko ei voinut tulla häntä noutamaan niin kauan kuin he olivat siellä, ja hän tiesi, että villihanhilla oli kiire. Kesken kerrontaa hän oli ollut kuulevinaan hanhien kaakatusta ja siipien havinaa, aivan niinkuin villihanhet olisivat lentäneet. Mutta hän ei uskaltanut mennä kaiteen luo ottamaan selkoa asiasta.
Kun retkeilijät vihdoin olivat menneet ja poika saattoi ryömiä piilostaan, ei hän nähnyt maassa villihanhia, eikä Martti hanhikukkokaan tullut häntä noutamaan. Hän huusi: "Miss' olet sa? Tääll' olen ma!" niin kovasti kuin voi, mutta matkatovereita ei näkynyt. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että he olivat hyljänneet hänet, mutta hän pelkäsi, että heille oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja mietti, kuinka saisi tietää, missä he olivat, kun Bataki, korppi, laskeutui hänen viereensä.
Poika ei ollut koskaan aavistanut voivansa tervehtiä Batakia niin iloisesti, kuin hän nyt tervehti. "Rakas Bataki", sanoi hän, "kylläpä oli hyvä, että tulit tänne! Sinä kai tiedät, minne Martti hanhikukko ja villihanhet ovat joutuneet." — "Minä tuon juuri terveisiä heiltä", vastasi korppi. "Akka huomasi, että täällä vuorella hiiviskeli metsämies, ja sentähden hän ei uskaltanut jäädä sinua odottamaan, vaan lähti menemään edeltäpäin. Istu minun selkääni, niin vien sinut ystäviesi luo tuossa tuokiossa!"
Poika istahti kiireesti korpin selkään ja Bataki olisi piankin saavuttanut villihanhet, ellei sumu olisi estänyt. Aamuaurinko oli herättänyt sen uuteen eloon. Järveltä, pelloilta ja metsästä alkoi yhtä aikaa nousta pieniä keveitä usvahuntuja. Ne sakenivat ja levenivät ihmeen nopeasti, ja kohta oli maa valkoisten, aaltoilevien usvapilvien peitossa.
Bataki lensi kirkkaassa ilmassa ja häikäisevässä auringonpaisteessa, mutta villihanhet mahtoivat kulkea alhaalla usvan seassa, koska oli mahdotonta saada selkoa siitä, missä he olivat. Poika ja korppi huusivat ja kirkuivat, mutta eivät saaneet mitään vastausta. "Olipa tämä nyt harmillinen juttu", sanoi Bataki viimein. "Mutta mehän tiedämme, että ne menevät etelää kohti, ja niin pian kuin selkenee, saan minä kyllä heidät käsiini."
Poika oli kovin pahoillaan siitä, että oli haihtunut Martti hanhikukosta juuri nyt, kun oltiin matkalla ja suuri valkoinen voi joutua kaikenlaisiin vaaroihin. Mutta istuttuaan ja hätäiltyään pari tuntia hän sanoi itselleen, etteihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta ja ettei maksanut vaivaa menettää hyvää tuultaan.
Samassa hän kuuli kukon laulavan maassa, ja heti hän kumartui katsomaan ja huusi: "Mikä on tämä maa?" — "Täm' on Härjedal, Härjedal, Härjedal", kiekui kukko. — "Miltä siellä alhaalla näyttää?" kysyi poika. — "Vuorta lännessä, metsää idässä, leveä jokilaakso läpi koko maan", vastasi kukko. — "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän!" huusi poika kukolle.
Kun poika oli matkustanut vähän aikaa, hän kuuli variksen raakuvan alhaalla usvan sisässä. "Minkälaisia ihmiset ovat tässä maassa?" huusi poika. — "Hyviä ja kunnon talonpoikia", vastasi varis, "hyviä ja kunnon talonpoikia." — "Mitä ne toimittavat päivällä?" kysyi poika. "Mitä ne toimittavat?" — "Ne hoitavat karjaa ja hakkaavat metsää", raakui varis. — "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän", huusi poika.
Vähän matkaa kuljettuaan hän kuuli ihmisen rallattavan ja laulavan alhaalla sumun sisässä. "Onko tässä maassa mitään suurta kaupunkia?" kysyi poika. — — "Häh … kuka siellä huutaa?" kysyi ihminen. — "Onko tässä maakunnassa mitään kaupunkia?" toisti poika. — "Minä tahdon ensin tietää, kuka siellä huutaa!" huusi ihminen. — "Tiesinhän minä, etten saisi ihmiseltä mitään vastausta", huusi poika.
Ei kestänyt kauan kun usva haihtui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja poika näki nyt, että Bataki lensi leveän jokilaakson yli. Tämä oli kaunista seutua, ja täälläkin oli korkeita vuoria niinkuin Jemtlannissa, mutta täällä ei ollut vuorien liepeillä suurta ja laajaa viljeltyä seutua. Kylät olivat kaukana toisistaan ja pellot pienet. Bataki seurasi jokea etelää kohti, kunnes he tulivat erään kylän läheisyyteen. Siinä hän laskeutui sänkipellolle ja antoi pojan astua maahan.
"Tällä pellolla kasvoi ohraa tänä kesänä", sanoi Bataki. "Katsele nyt itsellesi jotakin syötävää!" Poika totteli neuvoa, eikä aikaakaan kun hän löysi tähkäpään. Hänen poimiessaan ja syödessään alkoi Bataki jutella.
"Näetkö tuon suuren komean vuoren, joka kohoaa tästä suoraan etelään?" kysyi hän. — "Kyllähän minä toki sen näen", vastasi poika. — "Se on Sonfjället", jatkoi korppi, "ja siellä oli aikoinaan paljon susia." — "Mahtoi niiden olla hyvä siellä piileksiä", poika tuumi. — "Ihmiset, jotka asuivat täällä jokilaaksossa, olivat heidän takiaan usein pahemmassa kuin palassa", sanoi Bataki. — "Ehkäpä sinä muistat jonkin hauskan susijutun?" poika innostui.
"Olen kuullut kerrottavan, että ennen vanhaan hyvin kauan sitten Sonfjälletin sudet olivat ahdistaneet miestä, joka oli lähtenyt myymään puuastioita", sanoi Bataki. "Hän oli kotoisin Heden kylästä, joka on tästä muutamia peninkulmia pohjoiseen päin joen varrella. Oli talvi ja sudet kävivät hänen kimppuunsa Jusnanin järven jäällä. Niitä oli neljätoista, ja kun Heden miehellä oli huono hevonen, ei hänellä ollut paljonkaan toivoa pelastumisestaan.
"Kuultuaan susien ulvovan ja nähtyään, kuinka suuri lauma niitä tuli hänen perästään, hän menetti kaiken malttinsa eikä muistanut edes heittää reestään pyttyjä, saaveja ja ammeita, keventääkseen kuormaansa. Hän vain pieksi hevostaan, ja hevonen laukkasi minkä suinkin jaksoi; mutta mies huomasi pian, että sudet tulivat yhä lähemmäksi. Rannat olivat autiot, ja hänellä oli lähimpään taloon pari peninkulmaa. Hän uskoi jo varmasti viimeisen hetkensä tulleen ja tunsi ruumiinsa kangistuvan kauhusta.
"Istuessaan siinä herpaantuneena hän näki jotakin liikkuvan kuusisten tienviittojen välissä. Ja kun hän näki, kuka siellä kulki, tuntui hänestä kuin hänen kauhunsa olisi kasvanut entistään vielä monta kertaa suuremmaksi.
"Sieltä ei tullutkaan susia, vaan vanha, köyhä eukko. Hänen nimensä oli Suomen-Maija ja hänellä oli tapana alinomaa vaeltaa teitä ja polkuja pitkin. Hän ontui hiukan ja oli kyttyräselkäinen, niin että hänet tunsi jo pitkän matkan päähän.
"Eukko kulki suoraan susia kohti. Reki lienee estänyt häntä niitä näkemästä, ja Heden mies tajusi heti, että jos hän ajaa ohi varoittamatta eukkoa, joutuu tämä petojen suuhun, ja kun ne raatelevat häntä, ehtii hän itse pakoon.
"Eukko kulki hitaasti keppiinsä nojaten. Oli ilmeistä, että vanhukselle kävisi huonosti, ellei mies auttaisi häntä. Mutta jos hän pysähtyisikin ja antaisi eukon nousta rekeen, ei ollut sanottu, että eukko pelastuisi. Sillä jos hän ottaisi hänet rekeensä, oli luultavaa, että sudet saavuttaisivat heidät ja että sekä hän että hevonen saisivat surmansa. Eiköhän mahtaisi olla oikeinta uhrata yhden henki, jotta kaksi pelastuisi.
"Kaikki tuo välähti hänen mielessään samassa kun hän näki eukon. Mutta hänen mielessään välähti samalla sekin, miltä mahtaisi tuntua myöhemmin, tulisiko hän ehkä katumaan, ettei ollut auttanut eukkoa, ja saisivatko ihmiset tietää, että hän oli kohdannut eukon, mutta ei ollut auttanut häntä.
"Hän oli joutunut ankaraan kiusaukseen. 'Olisi ollut parempi, etten koskaan olisi häntä kohdannut', hän ajatteli.
"Samassa sudet päästivät hurjan ulvonnan. Hevonen säpsähti, puhalsi hurjaan laukkaan ja syöksi kerjäläisvaimon ohi. Eukkokin oli kuullut ulvonnan, ja ohi ajaessaan Heden mies oli huomannut, että eukko tiesi, mikä vaara häntä uhkasi. Hän oli pysähtynyt, suu oli auennut huutoon ja kädet olivat ojentautuneet kuin apua pyytämään, mutta hän ei ollut huutanut eikä koettanut heittäytyä rekeen. Lienee ollut jotakin, joka oli kivettänyt hänet. 'Ehkä minä näytin peikolta ajaessani hänen ohitseen', ajatteli mies.
"Hän koetti olla tyytyväinen nyt, ollessaan varma siitä, että pääsi pakoon. Mutta samassa alkoi hänen rinnassaan kirveliä ja koskea. Hän ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään epärehellistä, ja nyt hänestä oli kuin hänen koko elämänsä olisi mennyttä. 'Ei, käyköön kuinka hyvänsä', hän sanoi ja pysähdytti hevosensa, 'mutta minä en voi jättää häntä yksin hurttain keskeen.'
"Vaivoin hän sai hevosen kääntymään, mutta se onnistui kuitenkin, ja pian hän tavoitti eukon. 'Tule pian ja heittäydy reen pohjalle!' hän sanoi ja puhui tylysti ja oli itselleen suutuksissaan siitä, ettei ollut antanut eukon mennä. 'Saattaisit sinä, senkin noita-akka, välistä pysyä kotonasikin', hän torasi. 'Nyt ne syövät suuhunsa sekä Mustan että minut sinun tähtesi.'
"Eukko ei lausunut sanaakaan, mutta Heden mies pauhasi yhä edelleen. 'Musta on kulkenut jo viisi peninkulmaa tänä päivänä', hän sanoi, 'niin että kai ymmärrät, että se pian uupuu, eikä kuormakaan siitä kevennyt, että sinä vielä tulit rekeen.'
"Reen jalakset kitisivät, mutta siitä huolimatta hän kuuli susien läähätyksen ja ymmärsi, että nyt olivat hurtat saavuttamassa heidät. 'Nyt on meidän loppumme tullut', hän sanoi. 'Vähän kai tästä oli iloa sinulle niinkuin minullekin, että koetin sinua pelastaa.'
"Aina tähän saakka oli eukko ollut vaiti niinkuin semmoinen on, joka on tottunut haukkumisiin. Mutta nyt hän kuitenkin sanoi pari sanaa. 'En ymmärrä, miksi et heitä pois noita astioitasi ja kevennä kuormaa. Voithan sinä huomenna palata niitä noutamaan.' Mies ymmärsi, että tämä oli hyvä neuvo ja ihmetteli, kuinka ei ollut sitä ennen ajatellut. Hän antoi eukolle ohjakset, päästi irti nuoran, jolla kuorma oli sidottu rekeen ja alkoi heitellä astioita tiepuoleen. Hurtat huohottivat ihan reen takana. Mutta nyt ne pysähtyivät tarkastelemaan sitä, mitä heitettiin jäälle, ja matkamiehet pääsivät taas vähän edelle.
"'Ellei tästä ole apua, niin minä kyllä heittäyn susien eteen, että sinä pääset pakoon', sanoi eukko. Hänen tätä sanoessaan mies oli siirtämässä suurta kalja-ammetta reestä. Siinä puuhatessaan hän yht'äkkiä keskeytti työnsä niinkuin ei olisi voinut päättää, heittäisikö kalja-ammeen vai olisiko heittämättä. Mutta oikeastaan olivat hänen ajatuksensa kiintyneet aivan toisaanne. 'Olisihan nyt koko häpeä, jos hevonen ja mies, joilla ei ole mitään vikaa, syöttäisivät susilla vanhan eukon oman päänsä päästimiksi', hän ajatteli. 'Kai tässä nyt vielä on muitakin keinoja. Pulma on vain se, ettei niitä keksi.'
"Hän alkoi taas työntää kalja-ammetta, mutta sitten hän pysähtyi uudelleen ja räjähti nauruun.
"Eukko katsahti häneen kauhistuneena, luullen, että mies oli tullut hulluksi, mutta tämä nauroikin vain itselleen, sentähden että oli ollut tyhmä. Eihän tässä ollut kerrassaan mitään hätää. He voivat pelastua kaikki kolme. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka tuo ei heti ollut pälkähtänyt hänen päähänsä.
"'Kuulehan nyt, Maija, mitä sanon!' sanoi hän. 'Sinä olet kunnon eukko, kun tahdoit heittäytyä susien eteen. Mutta sitä ei sinun tarvitse tehdä, sillä nyt minä tiedän, kuinka me voimme pelastua kaikki kolme. Muista nyt, että mitä ikinä minä teenkin, niin pysyt sinä reessä ja ajat Linsällin kylään! Sinne tultuasi sinä herätät ihmiset ja sanot, että minä olen täällä jäällä yksin neljäntoista hurtan keskessä ja että minä pyydän heitä rientämään apuun.'
"Mies odotti nyt, kunnes sudet tulivat aivan reen taa. Silloin vyöräytti hän suuren ammeen jäälle ja hyppäsi itse perässä.
"'Tee nyt niinkuin sanoin!' huusi hän eukolle. — 'Kyllä, kyllä', vastasi eukko ja ajoi tiehensä taakseen katsahtamatta. — 'Tuo Suomen-Maija on viisaampi kuin luulinkaan', ajatteli mies.
"Samassa olivat kaikki sudet hänen ympärillään. Juuri sitä hän oli tarkoittanutkin. Hän juoksi heidän kanssaan vähän aikaa kilpaa poispäin, jotta reki pääsisi pakoon. Sitten hän teki tiukan käänteen ja juoksi ammeen luo ja ryömi sen alle.
"Se oli mahtavan iso amme. Se oli tehty siltä varalta, että siinä saataisiin tehdyksi kaikki joulukaljat. Sudet hyppivät sitä vasten, ne purivat vanteita ja koettivat keikauttaa sitä pystyyn. Mutta amme oli liian raskas ja liian vakava; ne eivät voineet saada kynsiinsä sen sisässä olijaa. Heden mies tiesi olevansa hyvässä turvassa, ja hän istui ja nauroi susille. Mutta hetken kuluttua hän kävi totiseksi. 'Kun vasta tulen johonkin ahdinkoon', ajatteli hän, 'täytyy minun aina muistaa tätä kalja-ammetta. Minun täytyy muistaa, ettei minun tarvitse menetellä väärin itseäni kohtaan eikä muita kohtaan. On aina olemassa kolmas keino, kun vain osaa sen keksiä.'"
Siihen lopetti Bataki kertomuksensa. Mutta nyt oli niin, että poika oli huomannut, ettei korppi koskaan puhunut mitään ilman jotakin erikoista tarkoitusta, ja kuta kauemmin hän kuunteli korpin puhetta, sitä enemmän hän vaipui ajatuksiinsa. "Minkä tähden sinä kerroit minulle tuon tapauksen?" hän kysyi. — "Se johtui vain mieleeni, kun tässä katselin Sonfjälletiä", vastasi korppi.
He kulkivat nyt edelleen Jusnania pitkin, ja noin tunnin kuluttua he olivat saapuneet Kolsättin kylään, joka on aivan Helsinglannin rajalla. Täällä laskeutui korppi maahan pienen majan läheisyyteen. Siinä ei ollut ikkunaa, ainoastaan luukku. Lakeistorvesta nousi savua ja kipinöitä ja huoneesta kuului kovaa taontaa. "Nähdessäni tuon pajan", sanoi korppi, "tulin ajatelleeksi, että sinä et ole mahtanut koskaan kuulla puhuttavan, että ennen muinoin oli Härjedalissa ja nimenomaan tässä kylässä niin hyviä seppiä, että niiden vertoja ei ollut koko maassa." — "Ehkä sinä muistat niistäkin jonkin jutun", sanoi poika. — "Olenhan minä kuullut", sanoi Bataki, "että ennen vanhaan asui ja eleli Härjedalissa seppä, joka kutsui kilpasille naulan tekoon kaksi muuta mestaria, toisen Taalainmaasta, toisen Vermlannista. Nuo kolme seppää tapasivat toisensa täällä Kolsättissa. Taalalainen alkoi. Hän takoi tusinan nauloja niin tasaisia, sileitä ja teräviä, ettei kukaan olisi osannut tehdä parempia. Hänen jälkeensä tuli Vermlannin seppä. Hänkin takoi tusinan nauloja, jotka olivat aivan erinomaisia, ja sen lisäksi hän oli saanut ne valmiiksi puolta lyhyemmässä ajassa kuin taalalainen. Kun kilpailun arvostelijat näkivät tämän, he sanoivat Härjedalin sepälle, ettei hänen maksanut vaivaa koettaakaan, sillä ei hän voisi takoa parempia kuin taalalainen eikä nopeammin kuin vermlantilainen. 'En minä antaudu. Eiköhän tässä vielä voi näyttää taitoaan jollakin kolmannellakin tavalla', sanoi härjedalilainen. Hän pani raudan alasimelle käyttämättä sitä ensin ahjossa, takoi sen lämpimäksi ja pyöräytti naulan toisensa perästä tarvitsematta hiiliä ja palkeita. Ei kukaan ollut nähnyt sepän käyttelevän vasaraa taitavammin ja Härjedalin seppä julistettiin maan etevimmäksi sepäksi."
Bataki vaikeni, mutta poika vaipui vielä enemmän mietteihinsä. "Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat kertoessasi minulle kaikesta tästä", hän sanoi. — "Johtuihan vain mieleeni tuo juttu, kun näin tuon vanhan pajan", sanoi Bataki välinpitämättömästi.
Matkamiehet kohosivat taas ilmaan, ja korppi vei pojan etelään päin Lillherdalin pitäjään, joka on Taalainmaan rajalla. Siellä hän laskeutui metsittyneelle kummulle, joka oli harjun laella. "Etpä taida tietää, mikä on tämä kumpu, jolla seisot?" sanoi Bataki. Pojan täytyi myöntää, ettei tiennyt. — "Se on hautakumpu", sanoi Bataki. "Se on luotu siihen miehen muistoksi, jonka nimi oli Härjulf ja joka ensiksi asettui Härjedaliin ja alkoi viljellä maata." — "Sinulla on ehkä jokin juttu hänestäkin?" sanoi poika.
"En ole kuullut hänestä mitään muuta kuin että hän lienee ollut norjalainen. Ensin hän oli norjalaisen kuninkaan palveluksessa, mutta riitaantui tämän kanssa niin, että hänen oli paettava maasta. Hän lähti silloin sen ruotsalaisen kuninkaan luo, joka asui Upsalassa, ja rupesi hänen palvelukseensa. Mutta jonkin ajan kuluttua hän pyysi kuninkaan sisarta vaimokseen, ja kun kuningas ei tahtonut antaa hänelle niin ylhäistä morsianta, hän pakeni tytön kanssa. Hän oli nyt ajanut asiansa niin, ettei voinut asua Norjassa eikä Ruotsissa, ja ulkomaille hän ei tahtonut muuttaa. Mutta jokin keino kai tässä pitää keksiä, hän ajatteli ja lähti palvelijoineen ja aarteineen pohjoista kohti halki Taalainmaan, kunnes saapui niille suurille metsäseuduille, jotka ovat Taalain rajan takana. Sinne hän asettui, rakensi taloja ja raivasi maata ja oli niin muodoin ensimmäinen, joka asettui asumaan tälle seudulle."
Kuultuaan tämän jutun vaipui poika vielä enemmän mietteihinsä. "Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat näillä jutuillasi", hän sanoi vielä kerran. Bataki ei vastannut ensin mitään, kääntelihän vain päätään ja siristeli silmiään. "Koska olemme tässä kahden kesken", hän sanoi lopulta, "niin kysyn sinulta muuatta asiaa. Oletko milloinkaan ottanut oikein selkoa siitä, mitä ehtoja se haltija, joka muutti sinut, pani sinun ihmiseksi tulemisellesi?" — "En ole kuullut puhuttavan muista ehdoista kuin siitä, että minun on vietävä valkoinen hanhikukko vahingoittumattomana Lappiin ja sieltä takaisin Skooneen." — "Niinpä niin", sanoi Bataki, "minä arvasin sen, sillä kun viimeksi tapasimme, puhuit sinä niin ylpeästi siitä, ettei ollut mitään sen rumempaa kuin pettää ystävä, joka luottaa sinuun. Sinun pitäisi tiedustella Akalta tuosta ehdosta. Sinähän tiedät, että hän kävi sinun kotonasi puhumassa haltijan kanssa." — "Akka ei ole sanonut minulle siitä mitään", sanoi poika. — "Hän kai ajatteli, että sinun on parempi olla tietämättä, miten haltijan sanat sattuivat. Hän tahtoo tietysti auttaa sinua enemmän kuin Martti hanhikukkoa." — "On merkillistä, miten sinä aina saat minut levottomaksi ja pahalle tuulelle", sanoi poika. — "Se voi kyllä näyttää siltä", sanoi korppi, "mutta tällä kertaa minä luulen sinun tulevan kiittämään minua siitä, että sanon haltijan sanojen kuuluneen niin, että sinä saat tulla ihmiseksi, jos voit tuoda Martti hanhikukon kotiin niin, että äitisi saa panna hänet teurastuspenkille."
Poika kavahti pystyyn. "Tuo nyt ei voi olla muuta kuin sinun ilkeitä keksintöjäsi!" hän huusi. — "Kysy Akalta itseltään", sanoi Bataki. "Tuollapa tuo näkyykin tulevan koko laumansa kanssa. Älä nyt unohda sitä, mitä olen kertonut sinulle tänään! On kyllä keinoja, kuinka kaikista vaikeuksista päästään, kunhan niitä vain keksitään. On hauska nähdä, kuinka sinä olet onnistuva."