Keskiviikkona lokakuun 5. p:nä.
Kun Akka seuraavana päivänä eräässä syöttöpaikassa käyskenteli hiukan erillään muista, meni poika hänen luokseen ja kysyi, oliko totta se, mitä Bataki oli sanonut, ja Akan täytyi se myöntää todeksi. Silloin poika otti johtajahanhelta lupauksen, ettei tämä kertoisi asiasta Martti hanhikukolle. Sillä suuri valkoinen oli niin urhoollinen ja jalomielinen, että poika pelkäsi hänen saavan aikaan jonkin onnettomuuden, jos saisi tietää haltijan ehdot.
Sitten poika istui nyreissään ja äänettömänä hanhen selässä, pää riipuksissa, eikä katsellut ympärilleen. Hän kuuli villihanhien huutavan pojilleen, että nyt mennään Taalainmaahan ja että nyt he voivat nähdä Städjanin pohjoisessa ja että nyt he kulkevat Östedaljoen yli ja että nyt he ovat Hormundjärven päällä ja että heillä nyt on allaan Västerdalin laakso, mutta hän ei viitsinyt katsoa tuota kaikkea. "Minä kai saan vaeltaa villihanhien seurassa kaiken ikäni", ajatteli hän, "niin että kyllä minä saan nähdä tätä maata vielä ihan kylläksenikin."
Eikä hänen mielensä suinkaan kohentunut, kun villihanhet huusivat, että nyt tultiin juuri Vermlantiin ja että joki, joka kulki etelää kohti, oli Klarjoki. "Olen jo nähnyt niin monta jokea", ajatteli hän, "ettei minun enää tarvitse tästä välittää." Vaikka hän olisi ollutkin uteliaampi, ei hänellä olisi ollut paljonkaan näkemistä, sillä pohjoisessa Vermlannissa on vain suuria, yksitoikkoisia metsiä, joiden läpi kapea monikoskinen Klarjoki luikertelee. Siellä täällä näkyy hiilihauta, kaski, aho tai jokin matala musta tupa, jossa asuu suomalaisia. Mutta yleensä metsä on niin koskematonta, että luulisi olevansa kaukana Lapissa.
Villihanhet laskeutuivat nuorelle ruishalmeelle lähelle Klarjoen rantaa, ja kun linnut käyskentelivät siinä ja noukkivat tuoretta, vasta noussutta rukiin laihoa, kuuli poika naurua ja iloisia ääniä metsästä. Sieltä tuli seitsemän reipasta miestä, kontit selässä ja kirveet olalla Sinä päivänä pojan teki sanomattomasti mieli tavata ihmisiä, ja hän oikein ilostui, kun työmiehet riisuivat konttinsa ja heittäytyivät joen rannalle lepäämään. He puhuivat yhtä mittaa ja poika makasi mättään suojassa ja nautti siitä, että sai kuulla ihmisten ääntä. Hän sai pian tietää, että he olivat vermlantilaisia, jotka olivat matkalla Norlantiin työn hakuun. Ne olivat iloisia miehiä, ja heillä oli paljon puhumista, sillä he olivat olleet työssä eri paikkakunnilla. Mutta heidän puhellessaan sattui joku heistä sanomaan, että vaikka hän oli vaeltanut kautta koko Ruotsin, ei hän kuitenkaan ollut nähnyt ainoaakaan seutua, joka olisi ollut kauniimpi kuin läntisessä Vermlannissa sijaitseva Nordmarken, josta hän oli kotoisin.
"Saatatpa olla oikeassa, kun vain Nordmarkenin sijasta sanotFryksdalen, josta minä olen kotoisin", virkkoi toinen. — "Minä olenJössen kihlakunnasta", sanoi kolmas, "ja minä sanon, että se onkauniimpi kuin sekä Nordmarken että Fryksdalen."
Nyt kävi selville, että nuo seitsemän miestä olivat kotoisin eri paikoista Vermlantia ja että jokaisen mielestä hänen oma kotiseutunsa oli kauniimpi ja parempi kuin muiden. Siitä syntyi kiivasta väittelyä, eikä kukaan voinut vakuuttaa toiselle olevansa oikeassa. Näytti melkein siltä kuin heistä jo tulisi vihamiehiä, kun pitkätukkainen ja tihrusilmäinen ukko sattui kulkemaan ohi. "Mitä ne miehet riitelevät?" sanoi hän. "Niinhän te huudatte, että kuuluu läpi koko metsän."
Eräs vermlantilaisista kääntyi nopeasti tulijaa kohden. "Oletko sinä suomalainen, kun käyskentelet näin kaukana metsässä?" — "Saatanpa olla", sanoi ukko. — "Se on hyvä se", sanoi mies. "Olen aina kuullut, että te suomalaiset olette viisaampia kuin muut ihmiset." — "Hyvä maine on kultaa kalliimpi", myönsi suomalaisukko. — "Me istumme tässä ja kiistelemme siitä, mikä Vermlannin osa on paras. Etköhän sinä rupeaisi ratkaisemaan meidän riitaamme, niin pääsisimme joutumasta vihamiehiksi tämän asian tähden?" — "Koetetaan panna kirkko keskelle kylää", sanoi suomalainen. "Mutta teidän täytyy malttaa vähän mieltänne, sillä minun on ensin kerrottava teille muuan vanha tarina."
"Oli kerran niin", alkoi suomalainen ja istuutui kivelle, "että se maa, joka on Vennerin pohjoispuolella, oli kovin kaamean näköinen maa. Se oli niin täynnä paljaita vuoria ja jyrkkiä kukkuloita, että siinä oli mahdotonta elää ja asua. Teitä ei voitu tehdä eikä peltoja perata. Mutta maa, joka oli Vennerin eteläpuolella, oli siihen aikaan yhtä hyvää ja helposti viljeltävää kuin se on tänäkin päivänä.
"Nyt tapahtui niin, että etelässä oli mahtava mies, jolla oli seitsemän poikaa. Pojat olivat kaikki reippaita ja voimakkaita miehiä, mutta he olivat ylpeitä ja olivat alinomaa riidassa keskenään, kun jokainen tahtoi olla toistaan parempi.
"Isää ei miellyttänyt tämä ainainen kinastelu, ja saadakseen sen loppumaan hän kutsui eräänä päivänä poikansa puheilleen ja kysyi heiltä, suostuvatko he siihen, että hän panee heidät koetukselle saadakseen selville, kuka heistä on etevin.
"Johan toki. Juuri sitähän he toivoivatkin.
"'Silloin tehdään näin', sanoi isä. 'Te tiedätte, että tämän pienen lammikon pohjoispuolella, jota nimitetään Venneriksi, on meillä ulkopalsta, joka on niin täynnä mättäitä ja kiven mukuloita, ettei meillä siitä ole mitään hyötyä. Ottakaa huomenna kukin auranne ja menkää sinne ja kyntäkää niin paljon kuin päivässä ehditte. Illan tultua käyn katsomaan, kuka teistä on suorittanut parhaan työn.'
"Aurinko oli tuskin noussut seuraavana aamuna, kun veljekset seisoivat valmiina hevosineen ja auroineen. Ihan iloissaan katseli, kuinka he ajoivat työmaalleen. Hevoset oli harjattu kiiltäviksi, auran lehdet välkkyivät ja terät oli sileiksi tahkottu. He laskivat täyttä laukkaa, kunnes tulivat Vennerin rantaan. Silloin kääntyi heistä pari miestä syrjään, mutta vanhin ajoi suoraan eteenpäin. 'En minä pelkää tuommoista pikku rapakkoa', sanoi hän Venneristä.
"Kun toiset näkivät, että hän oli näin rohkea, eivät hekään tahtoneet olla pekkaa pahempia. He asettuivat aurojen päälle ja ajoivat veteen. Heillä oli isot hevoset, ja kesti hyvän aikaa, ennen kuin niiden täytyi antautua uimasille. Aurat kelluivat veden pinnalla, mutta ei ollut helppoa pysyä niiden päällä. Muuatta veti aura perässään, muutaman täytyi kahlata, mutta kaikki he pääsivät yli ja alkoivat heti kyntää ulkopalstaa, joka ei ollut mikään muu kuin se maa-alue, jota sittemmin on ruvettu nimittämään Vermlanniksi ja Daliksi. Vanhimman osaksi joutui keskivaon kyntäminen, häntä lähinnä olevat asettuivat hänen sivuilleen, heitä nuoremmat sijoittuivat laitimmaisiksi ja molemmat nuorimmat kyntivät kumpikin omaa vakoaan, toinen ulkopalstan läntisellä reunalla, toinen sen itäisellä.
"Vanhin veli kynti aluksi suoran ja leveän vaon, sillä maa lähellä Venneriä oli melko tasaista ja helposti viljeltävää. Mutta pian hänen tielleen tuli kivi niin suuri, ettei hän voinut päästä sen ohi, vaan hänen täytyi nostaa aura sen päälle. Sitten hän painoi auran kärjen maahan ja avasi leveän ja syvän vaon. Mutta hetken kuluttua hän tuli niin kovaan maahan, että hänen oli nostettava auraa. Niin sattui vielä toisenkin kerran, ja häntä harmitti, ettei hän saanut vakoaan joka kohdasta yhtä leveäksi ja hyväksi. Viimein maa kävi niin kivikovaksi, että hänen täytyi tyytyä vain sen raapimiseen. Sillä tavoin hän tuli kuitenkin ulkopalstan pohjoiselle rajalle ja istuutui siihen odottamaan isäänsä.
"Toinenkin veli alkoi kyntää leveätä ja syvää vakoa ja sattui löytämään hyvän paikan mättäiden välissä, niin että voi jatkaa työtään keskeyttämättä. Siellä täällä hän ajoi muutamien luolien läpi, ja mitä pohjoisemmaksi hän tuli, sitä useampia mutkia täytyi hänen tehdä ja sitä kapeammaksi vako kävi. Mutta hän oli päässyt niin hyvään vauhtiin, ettei pysähtynyt edes rajalle, vaan ajoi hyvän matkaa kauemmaksikin kuin olisi tarvinnut.
"Kolmaskin veli, hän, joka oli vanhimman vasemmalla puolella, onnistui alussa hyvin. Hän sai kynnetyksi vaon, joka oli kaikkien toisten vakoa leveämpi, mutta pian hän tapasi niin kehnoa maata, että hänen oli pakko väistää länteenpäin. Niin pian kuin oli mahdollista hän ajoi taas pohjoista kohti, kynti sekä leveältä että syvään, mutta sai pysähtyä paljon ennen kuin oli päässyt rajalle. Kun hän ei tahtonut jäädä siihen, hän käänsi hevosensa ja poikkesi toisaanne. Mutta hetken kuluttua hän oli semmoisessa umpikujassa, että hänen oli pakko pysähtyä. 'Tästä vaosta varmaankin tuli kaikista kehnoin', hän ajatteli istuutuessaan auransa päälle isää odottamaan.
"Mitäpä heistä kaikista kertomaan. He suoriutuivat kaikki kuin miehet. Keskeltä kyntäminen oli ollut vaikeaa, mutta niillä, jotka ahersivat idässä ja lännessä, oli vielä vaikeampaa, sillä tuolla loitompana oli maa niin täynnä kiviraunioita ja soita, että oli mahdotonta ajaa suoria ja tasaisia vakoja. Kahdesta nuorimmasta saattaa sanoa, että he vain kääntyivät ja koukkuilivat, mutta hyvää jälkeä siinä syntyi heiltäkin.
"Illan tultua kaikki seitsemän veljestä istuivat uupuneina ja alakuloisina kukin vakonsa päässä odottamassa.
"Niin tuli isä astellen katsomaan. Hän meni ensin sen luo, joka oli kyntänyt lännimmäisenä. 'Iltaa!' sanoi isä tullessaan. 'Kuinka työ on sujunut?' — 'Huonosti', vastasi poika. 'Pahan maan te annoitte kynnettäväksemme!' — 'Sinähän istut selin työmaahasi', sanoi isä. 'Katsohan taaksesi, niin näet, että olet saanut aikaan enemmän kuin luuletkaan.'
"Ja kun poika katsahti taakseen, niin hän huomasi, että siihen, missä hänen auransa oli kulkenut, oli syntynyt komeita laaksoja ja laaksojen pohjaan järviä, ja kauniita metsäisiä rinteitä. Hän oli mennessään kääntänyt nurin hyvän osan Dalin ja Nordmarkin kihlakuntaa Vermlannissa ja kyntänyt esiin Laksjön ja Lelongin ja Stora Leen järvet ja kaksi Silajärveä, niin että isällä oli kyllä syytä olla häneen tyytyväinen.
"'Mennäänpäs nyt katsomaan, mitä muut ovat toimittaneet', sanoi isä. Se poika, jonka luo he tulivat — hän oli järjestyksessä viides — oli kyntänyt Jössen kihlakunnan ja Glefsfjolenin järven. Kolmas poika oli kyntänyt Värmelenin, vanhin Fryksdalin ja Frykenijärvet, häntä lähin Älvdalenin ja Klarjoen. Viides oli saanut ponnistaa kaikki voimansa Bergslagenissa ja oli kyntänyt Yngenin ja Daglösenin ynnä muita pikku järviä. Kuudes oli noudattanut kummallista väylää. Ensin hän oli raivannut sijaa suurelle Skagernin järvelle, sitten hän oli kulkenut kaitaista uomaa, johon Letälvenin joki oli asettunut, ja sitten hän oli sattunut menemään rajan yli ja pistellyt auransa kärjellä joukon pikku järviä Vestmanlannin kaivosseutuun.
"Tarkastettuaan kynnöksen isä sanoi, että he hänen ymmärtääkseen olivat tehneet työnsä niin hyvin, että hän voi olla siihen tyytyväinen. Maa ei nyt enää ollut erämaata, vaan saattoi sitä hyvin viljellä. He olivat luoneet monta kalaista järveä ja hedelmällisiä laaksoja. Jokiin ja virtoihin oli tullut putouksia, jotka voivat pyörittää myllyjä, sahoja ja pajoja, vakojen välissä harjuilla oli tilaa metsälle, josta sai poltto- ja hiilipuita, ja nythän voitiin tehdä teitä Bergslagenissa oleviin rautamalmiseutuihin.
"Pojat olivat hyvillään tämän kuullessaan, mutta nyt he tahtoivat myöskin kuulla, kenen vako oli paras.
"'Tämmöisissä kynnöksissä', sanoi isä, 'on tärkeämpää, että kaikki vaot sopivat hyvin toisiinsa kuin että yksi on parempi kuin toinen. Minä luulen, että sen, joka joutuu Nordmarkin ja Dalin kaitaisille järville, täytyy myöntää harvoin nähneensä mitään kauniimpaa. Mutta kuitenkin hän jäljestäpäin ilokseen katselee noita valoisia, hedelmällisiä seutuja Glefsfjolenin ja Värmelenin ympärillä. Elettyään siellä aukeassa ja iloisessa seudussa vähän aikaa hän muuttaa mielellään pitkiin ja ahtaihin laaksoihin Frykenin ja Klarjoen varsilla, ja jos hän kyllästyy niihinkin, hän ilostuu tavatessaan nuo Bergslagenin monenmuotoiset järvet, jotka mutkittelevat ja luikertelevat ja joita on niin monta, ettei kukaan voi niistä lukua pitää. Niiden sokkeloista päästyään hän varmaan ilostuu kohdatessaan niin suuren ja avaran ulapan kuin Skagernin. Ja nyt minä sanon teille, että poikien laita on sama kuin vakojen. Ei kenenkään isän mieltä ilahduta, että yksi on parempi kuin toinen. Mutta jos hän voi yhtä suuresti iloiten luoda silmänsä nuorimmasta vanhimpaan, niin täyttää rauha hänen mielensä.'"
Torstaina lokakuun 6. p:nä.
Villihanhet seurasivat Klarjokea aina Munkforsin tehtaalle saakka. Sitten he poikkesivat länteenpäin Fryksdalenia kohti. Ennen kuin he olivat ehtineet Frykenin järvelle, alkoi pimetä, ja he laskeutuivat vetiselle nevalle erään metsäisen kukkulan laelle. Neva oli kyllä hyvä yösija villihanhille, mutta pojasta oli siinä kylmää ja koleaa, ja hän tahtoi hakea itselleen paremman nukkumapaikan. Ollessaan vielä ilmassa hän oli nähnyt, että harjun alla oli taloja, ja hän riensi sinnepäin.
Matka oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja monta kertaa hän oli jo kääntyä. Mutta viimein metsä harveni hänen ympärillään, ja hän joutui maantielle, joka kulki metsän reunaa. Tieltä vei kaunis koivukuja muutamaan taloon, ja hän lähti kulkemaan sinnepäin.
Hän tuli ensin takapihalle, joka oli niin avara kuin kaupungin tori, ja sen ympärillä oli pitkä rivi punaisia rakennuksia. Kuljettuaan sen poikki hän näki toisen talon, jossa asuinrakennuksen edessä oli kaitainen hiekkakäytävä ja suuri pihamaa ja takana vehmas puutarha. Päärakennus oli pieni ja vähäpätöinen, mutta pihan ympärillä kasvoi äärettömän korkeita pihlajia, jotka seisoivat niin tiheässä, että ne olivat kuin seinänä sen ympärillä, ja pojasta tuntui, kuin hän olisi tullut komeaan, korkeakattoiseen huoneeseen. Taivas kaareili sen päällä tummansinisenä, pihlajat olivat keltaiset ja suuret marjatertut punaiset, nurmi oli vielä vihreää, mutta sinä iltana oli häikäisevän kirkas kuutamo, ja se valaisi nurmikkoa niin voimakkaasti, että maa oli valkoista kuin hopea.
Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja poika voi kulkea vapaasti minne tahtoi, ja tullessaan puutarhaan hän huomasi jotakin, josta melkein tuli hyvälle tuulelle. Hän oli kiivennyt pieneen pihlajaan syömään marjoja, mutta ennen kuin oli saanut tertun taitetuksi hän näki tuomen, joka sekin oli täynnä marjoja. Hän hivuttelihe alas pihlajasta ja kiipesi tuomeen, mutta tuskin hän oli tuomessa, kun näki viinimarjapensaan, jossa vielä riippui pitkiä, punaisia terttuja. Ja nyt hän näki, että koko puutarha oli täynnä karviaismarjoja ja vattuja ja orjantappuroita. Vihannesmaassa oli kaalia ja nauriita ja jok'ikisessä pensaassa marjoja. Ja tuossa käytävällä, ei, hänen silmänsä eivät pettäneet, siinä välkkyi kuutamossa suuri ihana omena.
Poika istahti nurmikolle suuren omenan ääreen ja alkoi puukollaan leikellä siitä pieniä palasia. "Saattaisihan tuota olla haltijanakin vaikka kaiken ikänsä, jos aina olisi niin helppo saada hyvää ruokaa kuin tässä paikassa", hän ajatteli.
Hän söi ja mietti ja mietti ja söi, ja viimein hän alkoi arvella, eikö mahtaisi olla yhtä hyvä jäädä tähän ja antaa villihanhien mennä etelään ilman häntä. "En ollenkaan ymmärrä, kuinka voin sanoa Martti hanhikukolle, etten voikaan palata kotiin", hän ajatteli. "On parasta, että kokonaan eroan hänestä. Voisinhan kerätä itselleni talven varan niinkuin oravatkin, ja jos minä asuisin jonkin tallin tai navetan pimeässä nurkassa, ei minun tarvitsisi paleltua kuoliaaksi."
Juuri ajatellessaan näin hän kuuli pienen suhauksen päänsä päällä, ja hetken kuluttua oli hänen vieressään maassa jotakin, joka oli kuin pieni lyhyt koivun kanto. Kanto kiertelihe ja kääntelihe ja sen päässä loisti kaksi valoisaa pistettä niinkuin tulikekälettä. Tämä oli kuin noiduttua, mutta poika huomasi pian, että kannolla oli kiverä nokka ja suuret höyhenseppeleet hehkuvien silmien ympärillä, ja silloin hän rauhoittui. "Olipa oikein hauska tavata jokin elävä olento", sanoi hän. "Kerroppas minulle, rouva kissapöllö, mikä tämän paikan nimi on ja keitä täällä asuu?"
Kissapöllö oli tänä iltana niinkuin kaikkina muinakin syysiltoina istunut tikapuiden päässä ja tähystellyt rottia hiekkakäytäviltä ja nurmikoilta. Mutta hänen ihmeekseen ei ollut näkynyt yhtä ainoaa harmaatakkia. Sen sijaan hän oli huomannut, että jokin ihmisen tapainen, vaikka paljon, paljon pienempi liikkui puutarhassa. "Se se on, joka pelottaa kaikki rotat", oli kissapöllö ajatellut. "Mikä ihmeen elukka tuo mahtaa olla? Ei se ole orava, eikä se ole kissanpoika eikä kärppäkään", ajatteli hän edelleen. "Luulin jo, että lintu, joka on niin kauan kuin minä asunut vanhassa herraskartanossa, olisi selvillä kaikesta, mitä maailmassa on. Mutta tästä minä en ymmärrä mitään."
Ja hän oli tuijottanut tuohon, joka liikuskeli hiekkakäytävällä, niin kauan, että hänen silmänsä alkoivat hehkua. Viimein oli uteliaisuus päässyt voitolle, niin että hän oli lentänyt maahan tarkastamaan vierasta lähemmin.
Kun poika alkoi puhua, kumartui pöllö eteenpäin ja tarkasteli häntä. "Ei sillä ole kynsiä eikä piikkejä", ajatteli hän, "mutta saattaahan sillä olla myrkkyhammas tai muu vieläkin vaarallisempi ase. Täytyy päästä vähän paremmin siitä perille, ennen kuin uskallan käydä hänen kimppuunsa."
"Talon nimi on Mårbacka", sanoi pöllö, "ja tässä on ennen vanhaan asunut herrasväkeä. Mutta mikäs sinä olet?" — "Tuumailen muuttaakseni tänne", sanoi poika vastaamatta pöllön kysymykseen. "Luuletko, että se voi käydä päinsä?" — "Miksikä ei, vaikk'ei tämä enää ole entisensä veroinen", sanoi pöllö, "mutta kyllähän tässä toimeen tulee. Se riippuu vain siitä, mistä aiot elää. Aiotko ruveta rottia pyydystämään?" — "Enhän toki", sanoi poika. "Pikemminkin saattavat rotat syödä minut kuin minä tehdä heille mitään pahaa." — "Ei se nyt suinkaan mahda olla niin vaaraton kuin sanoo olevansa", ajatteli kissapöllö. "Mutta minun pitää kuitenkin tehdä koetus." Hän kohosi ilmaan, ja samassa hän iski kyntensä Niilo Holgerinpojan olkapäähän ja alkoi tavoitella nokallaan hänen silmiään. Poika suojeli toisella kädellä silmiään ja koetti toisella päästää itseään irti. Samalla hän huusi apua kohti kurkkuaan. Hän huomasi olevansa oikein hengenvaarassa, ja hän ajatteli, että nyt oli varmaankin hänen viimeinen hetkensä tullut.
Nyt kerron siitä merkillisestä seikasta, että juuri sinä vuonna kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, mietti muuan ihminen sitä, että olisi kirjoitettava Ruotsinmaasta kirja, joka soveltuisi lasten luettavaksi koulussa. Hän oli miettinyt sitä joulusta syksyyn saakka, mutta ei ollut saanut kirjoitetuksi riviäkään, ja viimein hän oli kyllästynyt asiaan niin, että sanoi itselleen: "Et kelpaa tähän. Istu sepittämään satuja ja kertomuksia, niinkuin tapasi on, ja anna jonkun toisen kirjoittaa tuo kirja, jonka on oltava opettava ja vakavahenkinen ja jossa joka sanan pitää olla totta!"
Hän oli jo melkein päättänyt luopua koko tuumasta, mutta kun hänestä kuitenkin olisi ollut hauskaa kirjoittaa jotakin kaunista Ruotsista, oli hänen vaikea jättää se tekemättä. Viimein johtui hänen mieleensä, ettei hän ehkä päässyt kirjoittamisen alkuun sentähden, että istui kaupungissa, jossa hänellä vain oli katuja ja talojen seiniä ympärillään. Jos hän lähtisi maalle, jossa voisi nähdä metsiä ja peltoja, sujuisi työ ehkä paremmin.
Hän oli kotoisin Vermlannista, ja hän oli selvillä siitä, että kirja oli aloitettava tästä maakunnasta. Ja ennen muuta hän päätti kertoa siitä paikasta, jossa oli kasvanut. Se oli ollut vanha herraskartano, joka oli ollut kaukana maailman kohinasta ja jossa oli säilynyt paljon vanhoja tapoja. Hän oli ajatellut, että lasten olisi hauska kuulla niistä monista töistä ja toimista, joita vuoden mittaan talossa suoriteltiin. Hän kertoo heille, kuinka hänen kotonaan oli vietetty joulua ja uutta vuotta ja pääsiäistä ja juhannusta, millaiset olivat olleet heidän huonekalunsa ja talouskapineensa, millaista oli ollut keittiössä ja aitoissa, navetassa ja tallissa, riihessä ja saunassa. Mutta kun hän ryhtyi kirjoittamaan tästä, ei kynä lähtenyt liikkeelle. Hän ei voinut ymmärtää, mikä siihen oli syynä, mutta niin se vain oli.
Olihan kyllä niinkin, että hän muisti kaiken tämän yhtä selvästi kuin jos yhä vielä olisi elänyt siinä. Mutta hän ajatteli, että kun hän kuitenkin matkustaa maalle, niin pitäisi ehkä matkustaa vanhaan kotitaloon ja katsella sitä, ennen kuin rupeaa siitä kirjoittamaan. Hän ei ollut käynyt siellä moneen vuoteen, ja hän ilostui, kun näin sai asiaa lähteäkseen sinne. Oikeastaan hän alituiseen ja kaikkialla ikävöi sinne. Hän näki kyllä, että muut paikat olivat sekä kauniimmat että paremmat, mutta ei missään tuntunut hänestä elämä niin turvalliselta ja hauskalta kuin se oli tuntunut vanhassa lapsuudenkodissa.
Ei ollut kuitenkaan niin helppo matkustaa kotiin kuin olisi luullut, sillä talo oli myyty vieraille, joita hän ei tuntenut. Hän ajatteli kyllä, että ne ottaisivat hänet hyvin vastaan, mutta hän ei tahtonut palata vanhaan kotiinsa istumaan ja puhelemaan vierasten ihmisten kanssa, vaan oikein muistellakseen, kuinka heillä oli oltu ja eletty ennen vanhaan. Sentähden hän järjesti saapumisensa sinne iltamyöhäiseksi, kun työt olivat loppuneet ja ihmiset sisällä.
Hän ei ollut koskaan tiennyt, että olisi niin vaikeaa tulla kotiin. Istuessaan rattailla ja ajaessaan vanhaa taloa kohti hän tunsi hetki hetkeltä nuortuvansa, ja pianpa hän ei enää ollutkaan vanha ihminen, jonka tukka jo alkoi käydä harmaaksi, vaan lyhythameinen ja pitkäpalmikkoinen tyttönen. Tuntiessaan jok'ikisen talon tien varrella hän ei osannut kuvitella muuta kuin että kaiken tuolla kotona täytyi olla niinkuin ennen maailmassa. Isä ja äiti ja sisaret seisovat portailla häntä vastassa, vanha emännöitsijä seisoo keittiön ikkunassa ja katselee, kuka sieltä ajaa, ja Nero ja Freija ja pari muuta koiraa laukkaavat esiin ja hyppivät häntä vasten.
Mitä lähemmäksi pihaa hän ehti, sitä iloisemmaksi hän tuli. Nyt oli syksy ja talossa oli työntäyteinen aika, mutta työn paljous kai aiheuttikin, ettei elämä kotona koskaan tuntunut ikävältä ja yksitoikkoiselta. Hän oli tullessaan nähnyt, että ihmiset nostivat perunoita, ja sitä ne varmaankin tekivät hänenkin kotonaan, niin että nyt oli ensiksikin jauhettava perunoita ja tehtävä perunajauhoja. Syksy oli ollut lämmin. Jokohan lie kaikki korjattu puutarhasta? Kaalit olivat varmaankin vielä ulkona. Ja jokohan humalat oli poimittu ja jokohan omenat?
Kunhan vain ei olisi suursiivousta kotona, sillä syysmarkkinat olivat tulossa. Markkinoiksi oli kaikki paikat puhdistettava ja kiilloitettava. Silloin oli suuri juhla, varsinkin palvelijoiden mielestä. Oli todella hauskaa tulla markkinoiden aattoiltana keittiöön ja nähdä lattia vasta pestynä ja katajoituna, seinät valkaistuina ja kupariastiat kirkkaina.
Kun markkinat olivat ohi, alkoivat työt heti uudelleen. Silloin oli ryhdyttävä liinan loukuttamiseen. Liina oli mätäkuun aikana ollut levällään niityllä mädäntyäkseen. Nyt se pantiin vanhaan saunaan ja suurta kiuasuunia lämmitettiin, jotta liina kuivuisi. Ja kun se oli oikein hyvin kuivunut, kutsuttiin kaikki naapurin naiset kokoon. He istuutuivat saunan eteen ja alkoivat hakata liinoja loukuilla saadakseen kuivista kasoista esille hienot valkoiset kuidut. Työtä tehdessään kävivät naiset pölystä harmaiksi, mutta kyllä he silti olivat yhtä iloisia. Koko päivän lotisivat loukut ja kävivät kielen, niin että kun lähestyi vanhaa saunaa, niin oli kuin olisi siinä pauhannut ainainen myrsky.
Kun liinat oli loukutettu, alettiin leipoa kuivia leipiä ja keritä lampaita, ja sitten tuli palvelijain muutto. Marraskuu tuli työteliäine teurastus- ja lihansuolaus- ja makkarantekopäivineen, ja silloin paistettiin verileipiä ja tehtiin kynttilöitä. Tähän aikaan tuli tavallisesti myöskin ompelijatar ompelemaan hameita kotikutoisesta villakankaasta, ja siinä kului pari hauskaa viikkoa, kun talon naiset istuivat yhdessä ompelemassa. Suutari, joka teki kenkiä talon kaikelle väelle, istui samaan aikaan renkituvassa, eikä koskaan uuvuttu katsomasta, kuinka hän leikkasi nahkaa ja pohjasi ja naulasi ja pani renkaita reikiin.
Mutta kiireisin aika oli joulun edellä. Lusian päivänä tuli kamarineitsyt, valkoisiin pukeutuneena ja kynttilä tukassa, ja tarjosi kahvia kaikille ihmisille kello viisi aamulla merkiksi siitä, että kahtena seuraavana viikkona ei saanut uniaan ajatella; nyt oli jouluolut pantava ja lipeäkala laitettava ja joululeivät leivottava ja joulupuhtaat tehtävä.
Hän muisteli parhaillaan joulutorttuja ja muita makeita, kun kyytimies pysähdytti hevosen puistokujan päähän, niinkuin hän oli pyytänyt. Vaunuissa istuja säpsähti kuin unesta heräten. Oli kaameaa olla yksin iltamyöhällä, kun juuri oli uneksinut olevansa omaistensa keskessä. Astuttuaan vaunuista ja lähdettyään kulkemaan käytävää tullakseen huomaamatta vanhaan kotiinsa tuntui hänestä ero entisyyden ja nykyisyyden välillä niin raskaalta, että teki mieli kääntyä takaisin. "Mitäpä hyödyttikään tulla tänne? Eihän täällä kuitenkaan ole niinkuin oli ennen vanhaan", hän ajatteli.
Mutta kun nyt kerran oli tullut näin pitkälle, niin oli kai kaikki kuitenkin nähtävä, ja hän jatkoi kävelyään, vaikka tunsikin tulevansa askel askeleelta yhä surullisemmaksi.
Hän oli kuullut sanottavan, että talo oli hyvin rappeutunut ja muuttunut, ja saattoipa ollakin niin. Mutta sitä hän ei voinut huomata tänä iltana. Hänestä oli päinvastoin kaikki entisellään. Tuossa on lammikko, joka hänen nuoruudessaan oli ollut ruutanoita täynnä, joita ei kukaan uskaltanut pyytää, kun isä tahtoi, että ruutanoiden täytyi olla rauhassa siinä, missä olivat. Tuossa on renkitupa ja aitta ja talli ja vellikello ja viiritanko. Ja pihamaa rakennuksen edustalla on yhäkin kuin aidattu alue, josta ei ole näköalaa minnekään päin, niinkuin oli ollut isänkin aikana, sillä isä ei ollut hennonut hakkauttaa maahan ainoaakaan pensasta.
Hän pysähtyi suuren, portin pielessä seisovan vaahteran varjoon ja katseli ympärilleen. Ja hänen siinä seisoessaan tapahtui se ihme, että parvi kyyhkysiä laskeutui maahan hänen viereensä.
Hän tuskin uskoi niitä oikeiksi linnuiksi, sillä eihän kyyhkysillä ole tapana liikkua auringon laskun jälkeen. Luultavasti oli kaunis kuutamo herättänyt ne. Ne olivat kai luulleet, että oli päivä, ja olivat lentäneet hänen luokseen ikään kuin häneltä tietä kysyäkseen.
Hänen vanhempiensa aikana oli talossa ollut tavattomasti kyyhkysiä, sillä isä oli erityisesti suojellut myöskin kyyhkysiä. Hän tuli pahalle tuulelle, kun vain puhuttiinkaan kyyhkysten teurastamisesta. Tulija ihastui kovasti siitä, että nuo kauniit linnut olivat tulleet häntä vastaan hänen vanhassa kodissaan. Kukapa tietää, eivätkö kyyhkyset ehkä sittenkin olleet lähteneet yöllä lentoon osoittaakseen hänelle, etteivät olleet unohtaneet, että heillä täällä oli hyvä koti? Vai oliko isä lähettänyt nuo linnut tuomaan häneltä terveisiä, ettei tuntuisi ikävältä ja yksinäiseltä tulla vanhaan kotiin?
Hänen tätä ajatellessaan heräsi hänessä niin voimakas kaipuu vanhoihin aikoihin, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyviä päiviä he olivat viettäneet tässä paikassa. Työtä oli tehty, mutta olihan ollut juhliakin. Päivisin oli aherrettu, mutta iltaisin oli kokoonnuttu lampun ympärille ja luettu Tegnériä ja Runebergiä, rouva Lenngreniä ja mamselli Fredrika Bremeriä. Oli viljelty ruista, mutta myöskin ruusuja ja jasmiineja; oli kehrätty pellavaa, mutta kehrätessä oli laulettu kansanlauluja. Oli päntätty päähän historiaa ja kielioppia, mutta oli myöskin näytelty ja kirjoiteltu runoja, oli seisottu keittiössä ja valmistettu ruokaa, mutta oli osattu soittaa myöskin klaveeria ja kitaraa ja viulua ja pianoa. Oli istutettu kaalia ja naurista ja hernettä ja papuja puutarhaan, mutta heillä oli ollut toinenkin, joka oli täynnä omenia ja päärynöitä ja kaikenlaisia marjoja. Oli eletty muista erillään, mutta juuri sen vuoksi oli muistiin tarttunut niin paljon satuja ja tarinoita. Oli kuljettu kotikutoisissa vaatteissa, mutta senpä vuoksi oli voitu viettää huoletonta ja muista riippumatonta elämää.
"Ei missään maailmassa osata elää niin hyvin kuin minun nuoruudessani osattiin elää tämmöisessä pienessä herraskartanossa", hän ajatteli. "Oli tarpeeksi työtä ja tarpeeksi vaihtelua ja iloa joka päivä. Kovin tekisi mieleni tulla tänne takaisin. Nähtyäni paikan on raskasta täältä lähteä."
Ja niin hän kääntyi kyyhkysparven puoleen ja sanoi niille, samalla kun sanoi itselleen: "Ettekö menisi takaisin isän luo sanomaan hänelle, että ikävöin kotiin? Olen jo tarpeeksi kauan harhaillut vieraissa paikoissa. Kysykää häneltä, eikö hän voisi järjestää niin, että saisin muuttaa tänne takaisin?"
Tuskin hän oli sen sanonut, kun kyyhkysparvi lehahti lentoon ja lensi pois. Hän koetti seurata sitä silmillään, mutta se katosi samassa. Oli kuin koko tuo valkea lauma olisi haihtunut välkkyvään ilmaan.
Kyyhkyset olivat juuri menneet, kun hän kuuli haikeita hätähuutoja puutarhasta, ja kun hän riensi sinne, sai hän nähdä jotakin hyvin merkillistä. Siinä seisoi hänen edessään pieni peukaloinen, joka ei ollut kämmenen leveyttä korkeampi, ja tappeli kissapöllön kanssa. Ensiksi hän hämmästyi niin, että tuskin voi liikahtaa. Mutta kun pikkarainen huusi yhä surkeammin, hän riensi hätään ja erotti taistelevat toisistaan. Pöllö lensi puuhun, mutta Peukaloinen jäi seisomaan hiekkakäytävälle, vetäytymättä piiloon tai lähtemättä pakoon. "Suuret kiitokset avustanne!" sanoi hän. "Mutta teitte kovin tyhmästi päästäessänne tuon pöllön menemään. En voi lähteä täältä, kun se istuu tuossa ja vaanii minua."
"En tullut tuota ajatelleeksi, mutta enkö voi viedä sinua sinne, mistä olet kotoisin?" sanoi hän, tuo satujen kertoja, ja oli aika tavalla ihmeissään siitä, että oli näin yht'äkkiä joutunut puheisiin haltijan kanssa.
Mutta oikeastaan ei hän sentään ollut siitä niinkään ihmeissään. Oli niinkuin hän koko ajan olisi odottanut saavansa kokea jotakin ihmeellistä käyskennellessään kuutamossa vanhan kotinsa nurkissa.
"Oikeastaan aioin jäädä tähän taloon koko yöksi", sanoi Peukaloinen. "Jos te vain voisitte näyttää minulle turvallisen nukkumapaikan, palaisin metsään vasta aamun koittaessa." — "Onko minun näytettävä sinulle makuupaikka? Etkö sitten asukaan täällä?" — "Minä kyllä ymmärrän, että te luulette minua haltijaksi", sanoi pikkarainen, "mutta minä olen ihminen, minä, niinkuin tekin, vaikka haltija minut noitui." — "Enpä ole kuullut kummempaa. Etkö tahtoisi kertoa minulle, kuinka sinun on näin hullusti käynyt?"
Poika kertoi mielellään seikkailunsa, ja hänen kuulijansa hämmästyi ja ilostui yhä enemmän. "Olipa toki onni, että tapasin tuon, joka on matkustanut hanhen selässä kautta koko Ruotsin", hän ajatteli. "Juuri sen, mitä hän kertoo, minä panen kirjaani. Nyt ei enää tarvitse siitä huolehtia. Olipa hyvä, että lähdin käymään kotona. Ajatella, että sain apua tähän asiaan heti, kun tulin tähän vanhaan taloon!" ajatteli hän vielä.
Samassa välähti hänen mielessään jotakin, jota tuskin uskalsi ajatella päähän asti. Hänhän oli lähettänyt isälle kyyhkysten mukana sanan, että ikävöi kotiin, ja heti hän oli saanut apua asiassa, jota niin kauan oli miettinyt. Olisiko tämä isän vastaus siihen, mitä hän oli pyytänyt? Mitäpä semmoista kuvittelikaan! Kuolleet ovat kuolleet. Niiltä ei tule kirjeitä eikä muitakaan tietoja.
Matkalla merelle
Perjantaina lokakuun 8. p:nä.
Villihanhet olivat aina syysmatkansa alusta alkaen lentäneet suoraan etelää kohti, mutta lähdettyään Fryksdalenista he kääntyivät toiseen suuntaan ja lensivät läntisen Vermlannin ja Dalin yli Bohusläniä kohti. Siitä tuli hauska matka. Hanhenpojat olivat nyt tottuneet lentämään niin, etteivät ne enää valittaneet väsymystä, ja poika alkoi saada takaisin hyvän tuulensa. Hän oli iloinen saatuaan puhella ihmisen kanssa, sillä tämä oli reipastuttanut hänen mieltään sanomalla, että jos poika yhä edelleenkin niinkuin tähänkin saakka tekee hyvää kaikille, joita kohtaa, niin hänen ei voi käydä pahoin. Ei ihminen ollut voinut sanoa, kuinka hän oli saava entisen muotonsa, mutta toivoa ja luottamusta oli Niilo häneltä saanut, ja varmaankin juuri se oli vaikuttanut, että hän nyt oli voinut miettiä, millä tavalla suuri valkoinen oli estettävä palaamasta kotiin.
"Kuulehan, Martti hanhikukko", sanoi hän heidän lentäessään ylhäällä ilmassa, "meille tulee varmaan ikävä kotona talven pitkään, kun olemme olleet tämmöisellä matkalla. Minä tässä istun ja mietin, että meidän pitäisi seurata villihanhia ulkomaille." — "Älähän toki, et voi tarkoittaa mitä sanot", sanoi hanhikukko ja näytti kovin hämmästyvän, sillä kun hän nyt oli näyttänyt kyenneensä seuraamaan villihanhia aina Lappiin saakka, oli hän ihan tyytyväinen päästessään takaisin hanhikarsinaan Holger Niilonpojan navettaan.
Poika istui vähän aikaa ääneti ja katseli Vermlantia, jossa kaikki koivumetsät ja lehdot ja puutarhat olivat verhoutuneet syksyn keltaan ja punaiseen ja jossa pitkät järvet päilyivät kirkkaan sinisinä kellahtavien rantojensa välissä. "Tuskinpa koskaan olen nähnyt maailmaa allamme niin kauniina kuin tänään", sanoi hän "Järvet ovat kuin sinistä silkkiä ja rannat kuin leveitä kultanauhoja. Eikö sinusta tuntuisi ikävältä asettua Västra Vemmenhögiin, kun et enää saisi nähdä maailmasta mitään muuta kuin vanhat tutut tanhuat?" — "Ajattelin vain, että minun tekisi mieleni mennä kotiin isäsi ja äitisi luo näyttämään, kuinka reipas poika sinusta on tullut", sanoi hanhikukko. Hän oli pitkin kesää haaveillut hetkestä, jolloin hän laskeutuisi pihamaalle Holger Niilonpojan tuvan eteen ja siinä ylpeillen näyttelisi Hienohöyhentä ja kuutta poikastaan hanhille ja kanoille ja lehmille ja kissalle ja emännälle ja itselleen Holger Niilonpojallekin. Sentähden hän ei nyt ollenkaan ilostunut pojan ehdotuksesta.
Villihanhet levähtivät monta kertaa sinä päivänä, sillä he tapasivat kaikkialla niin komeita sänkipeltoja, että tuskin hennoivat niitä jättää, ja saapuivat Daliin vasta auringon laskun aikaan. He lensivät maakunnan luoteisen osan yli, ja siellä oli vielä kauniimpaa kuin Vermlannissa. Se oli niin täynnä järviä, että maa oli vain kaitaisina korkeakukkulaisina penkereinä vallien välissä. Siitä ei ollut pelloksi, mutta puut viihtyivät sitä paremmin, ja jyrkät rannat olivat kauneina puistoina. Ilmassa ja vedessä näytti olevan jotakin, joka ei päästänyt valoa pois vielä sittenkään, kun aurinko jo oli vaipunut harjujen taa. Kultaisia juovia karkeloi välkkyvien, tummien vesien pinnalla, ja maan pinnalla värähteli vaaleansinistä välkettä, josta tuli näkyviin kellanvalkeita koivuja, heleänpunaisia haapoja ja punakeltaisia pihlajia.
"Eikö sinustakin, Martti hanhikukko, ole ikävää, kun emme enää koskaan saa nähdä näin kaunista?" kysyi poika. — "Minusta ovat Söderslättin lihavat pellot paljon kauniimmat kuin nämä laihat kivimäet", vastasi hanhikukko. "Mutta tiedäthän sanomattakin, että jos välttämättä haluat jatkaa matkaa, niin en minä voi sinusta erota." — "Olin varma, että saisin sinulta juuri sen vastauksen", sanoi poika, ja hänen äänestään kuuli, että hän oli päässyt suuresta huolesta.
Kun he sitten kulkivat Bohuslänin yllä, näki poika, että vuorten ylängöt muuttuivat yhtenäisemmiksi ja laaksot kaitaisiksi vuoriin haljenneiksi luoliksi, ja niiden pohjalla olevat järvet olivat niin mustat kuin ne olisivat tulleet maan alta. Tämä oli komeata seutua tämäkin, ja kun poika näki sen milloin auringon säteen valaisemana, milloin varjossa, oli siinä hänen mielestään jotakin jylhää ja omituista. Hän ei tiennyt, mistä sai päähänsä, että täällä oli ennen vanhaan ollut voimakkaita ja rohkeita urhoja ja että heillä oli ollut monta vaarallista ja rohkeaa seikkailua näissä salaperäisissä seuduissa. Hänessä heräsi vanha halu päästä kokemaan merkillisiä asioita. "Voi olla, että vielä kerran kaipaan, etten joka toinen päivä saa olla hengenvaarassa", hän ajatteli. "On parasta tyytyä siihen, mikä on."
Hän ei sanonut mitään kaikesta tästä suurelle valkoiselle, sillä hanhet lensivät Bohuslänin yli kaikkein kovinta vauhtiaan, ja hanhikukko huohotti niin, ettei olisi saanut vastatuksikaan. Aurinko oli ihan laskemassa ja katosi välistä kukkuloiden taakse, mutta villihanhet kiisivät eteenpäin semmoista vauhtia, että aurinko aina uudelleen tuli näkyviin.
Viimein he näkivät lännessä kirkkaan juovan, joka isoni ja leveni, kuta kauemmin he lensivät. Se oli meri, joka oli siellä maidon valkeana ja välkkyi ruusunpunaisena ja taivaansinisenä, ja kun he kääntyivät rantakallioiden ohi, näkivät he taaskin auringon, joka kellui taivaan rannalla, suurena ja punaisena ja valmiina sukeltamaan aaltoihin.
Mutta kun poika katseli vapaata, ääretöntä merta ja punaista ilta-aurinkoa, joka loisti niin lempeästi, että hän uskalsi katsoa sitä silmiin, hän tunsi rauhan ja turvallisuuden laskeutuvan sieluunsa. "Älä haudo huoliasi, Niilo Holgerinpoika", sanoi aurinko. "Maailma on ihana elää sekä pienten että suurten. Ja hyvä on sekin, että saa olla vapaa ja huoleton ja liikkua aukeassa avaruudessa, minne ikinä tahtoo."
Villihanhien lahja
Villihanhet olivat asettuneet yöksi pienelle karille Fjällbakan edustalle. Mutta kun alkoi lähetä puoliyö ja kuu paistoi keskitaivaalta, pudisti vanha Akka unen silmistään ja herätti toisen toisensa perästä, Yhden ja Kahden, Kolmen ja Neljän, Viiden ja Kuuden. Kaikkein viimeksi hän nykäisi nokallaan Peukaloista, niin että tämä heräsi. "Mitä nyt, Akka muori?" sanoi poika ja hyppäsi pystyyn pelästyksissään. — "Ei mitään vaarallista", vastasi johtajahanhi, "on vain niin, että me parven seitsemän vanhinta aiomme tänä yönä tehdä retken vähän ulommaksi merelle; me kysyisimme, tahtoisitko sinä lähteä mukaan."
Poika ymmärsi kyllä, ettei Akka olisi tehnyt tällaista ehdotusta, ellei olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä, ja hän istuutui heti hänen selkäänsä. Kulku suunnattiin suoraan länttä kohti. Villihanhet lensivät ensin rannikon läheisyydessä olevien saarien yli, sitten leveän saarettoman ulapan yli; he saapuivat viimein Väderön saarien suureen ryhmään, joka oli uloimpana meressä. Kaikki saaret olivat keltaisia ja matalia, ja kuutamossa näkyi, että ne lännen puolella olivat aaltojen kiilloittamia. Muutamat niistä olivat aika suuria, ja niistä häämötti pojan silmään pari asumusta. Akka etsi yhden pienimmistä kareista ja laskeutui sille. Se oli vain yksi ainoa pyöreä harmaakivi, jonka keskessä oli leveä halkeama, mihin meri oli heittänyt hienoa, valkoista merihiekkaa ja muutamia näkinkuoria.
Kun poika astui alas hanhen selästä, hän huomasi vieressään jotakin, joka näytti korkealta, terävältä kiveltä. Mutta melkein samassa hän huomasi erehtyneensä ja että se oli vain suuri petolintu, joka oli yöpynyt karille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ihmetellä sitä, että villihanhet näin varomattomasti olivat asettuneet vaarallisen vihollisen viereen, kun lintu loikkasi heidän luokseen ja poika tunsi sen Gorgoksi, kotkaksi.
Näkyi, että Akka ja Gorgo olivat sopineet kohtaamisestaan täällä ulkona. Ei kumpikaan hämmästynyt toisensa läsnäoloa. "Hyvin tehty, Gorgo", kiitteli Akka. "En uskonut sinun tulevan ennen meitä kohtauspaikalle. Oletko odottanut jo kauan?" — "Tulin tänä iltana", vastasi Gorgo. "Mutta minä pelkään, etten saa kiitosta mistään muusta kuin siitä, että olen tullut hyvään aikaan; kävi hullusti sen asian, jonka sain teiltä toimittaakseni." — "Olen varma siitä, Gorgo, että olet tehnyt enemmänkin kuin olet ollut tekevinäsi", sanoi Akka. "Mutta ennen kuin kerrot, mitä sinulle on matkallasi tapahtunut, täytyy minun pyytää, että sinä, Peukaloinen, autat minua ottamaan selkoa jostakin, jonka pitäisi olla kätkettynä tälle karille."
Poika oli seisonut ja tarkastellut muutamia koreita näkinkuoria, mutta kun Akka mainitsi hänen nimensä, hän nosti silmänsä maasta. "Sinä kai olet ihmetellyt, Peukaloinen, miksi me olemme poikenneet oikeasta suunnastamme ja tulleet tänne Länsimerelle", sanoi Akka. — "Olihan se minusta hiukan omituista", vastasi poika, "mutta kyllähän minä tiedän, ettette tee syyttä suotta, mitä teette." — "Sinä uskot minusta aina hyvää", sanoi Akka, "mutta pelkäänpä, että tulet tällä kertaa pettymään, sillä on hyvin luultavaa, että olemme tehneet turhan retken."
"Tapahtui monta vuotta sitten", jatkoi Akka, "että minä ja pari muuta niistä, jotka nyt ovat parvemme vanhimpia, myrskyn heitteleminä eräällä kevätmatkallamme kantauduimme näille kareille. Kun näimme, että edessämme oli vain rannatonta merta, pelkäsimme joutuvamme niin kauas, ettemme koskaan enää osuisi maihin, ja silloin me laskeuduimme laineille. Myrsky pakotti meitä viipymään näillä karuilla kallioilla monta päivää. Me kärsimme kovin nälkää, ja kerran me menimme tuohon halkeamaan etsimään ruokaa. Emme löytäneet ainoatakaan heinän kortta, mutta näimme hiekassa muutamia lujasti kiinni sidottuja pusseja. Toivoimme, että pusseissa olisi ollut viljaa, ja me revimme ja raastoimme niitä niin kauan, että saimme vaatteen rikki, mutta sieltäpä ei tullutkaan jyviä, vaan kirkkaita kultarahoja. Semmoisilla me villihanhet emme mitään tehneet, ja me jätimme ne siihen. Emme ole sen koommin ajatelleet koko löytöä, mutta tänä syksynä tapahtui jotakin, joka aiheuttaa sen, että tarvitsemme kultaa. On kyllä hyvin vähän luultavaa, että aarre on enää tallessa, mutta olemme kuitenkin tulleet tänne pyytääksemme sinua ottamaan selkoa asiasta."
Poika hyppäsi halkeamaan, otti näkin kuoren kumpaankin käteensä ja alkoi heittää hiekkaa syrjään. Mitään pusseja hän ei löytänyt, mutta kun hän oli kaivanut aika syvän kuopan, hän kuuli metallin kilahtavan ja huomasi tavanneensa kultarahan. Hän kopeloi käsillään maata, tunsi, että hiekassa oli useita pyöreitä kultapalasia, ja riensi Akan luo. "Pussit ovat mädäntyneet ja hajonneet", hän sanoi, "niin että rahat ovat hajallaan hiekassa, mutta minä luulen, että kulta on tallella." — "Hyvä on", sanoi Akka. "Täytä nyt reikä ja aseta hiekka paikoilleen, niin ettei kukaan näe, että sitä on liikuteltu!"
Poika teki käskyn mukaan, mutta kun hän tuli takaisin kalliolle, hän hämmästyi nähdessään, että Akka oli asettunut kuuden villihanhensa etunenään ja että he kaikki astuivat häntä kohti hyvin juhlallisen näköisinä. Pysähtyessään hänen eteensä he notkistivat kaulojaan moneen kertaan ja näyttivät niin totisilta, että hänen täytyi ottaa reuhka päästään ja kumartaa hänenkin.
"Se on nyt niin", sanoi Akka, "että me vanhat tässä olemme sanoneet toisillemme, että jos sinä, Peukaloinen, olisit ollut ihmisten palveluksessa ja tehnyt heille yhtä suuria palveluksia kuin meille, niin ne eivät varmaankaan päästäisi sinua menemään maksamatta sinulle hyvää palkkaa." — "Enhän minä ole auttanut teitä, vaan tehän olette pitäneet huolta minusta", sanoi poika. — "Me ajattelimme myöskin", jatkoi Akka, "että kun ihminen on seurannut meitä näin pitkän matkan, ei hänen pitäisi erota meistä yhtä köyhänä kuin oli meihin yhtyessään." — "Minä tiedän, että se, mitä olen saanut teiltä oppia, on enemmän arvoista kuin tavarat ja kulta", sanoi poika.
"Kun nämä kultarahat ovat tallella tuolla halkeamassa vielä näin monen vuoden kuluttua, niin on kai varmaa, ettei niillä ole omistajaa", sanoi johtajahanhi, "ja minun mielestäni sinä voit ottaa ne haltuusi." — "Ettekös te itse, Akka muori, sanonut tarvitsevanne aarretta?" kysyi poika. — "Tarvitsimme, voidaksemme maksaa sinulle semmoisen palkan, että isäsi ja äitisi uskovat sinun palvelleen hanhipaimenena hyvällä herrasväellä."
Poika käänsihe hiukan pois, loi silmäyksen merelle päin ja katsoi sitten Akkaa suoraan kirkkaisiin silmiin. "On minusta vähän omituista, Akka muori, että te erotatte minut palveluksestanne ja maksatte minulle palkan, ennen kuin olen edes sanoutunut irti", sanoi hän. — "Niin kauan kuin me villihanhet viivymme Ruotsissa, uskon minä sinun tahtovan jäädä seuraamme", sanoi Akka. "Mutta minä tahdoin näyttää sinulle, missä aarre on, kun saatoimme tulla sen luo tekemättä aivan pitkää mutkaa." — "Mutta onhan kuitenkin niin, että tahdotte erottaa minut seurastanne, ennen kuin minua itseäni haluttaa", sanoi Peukaloinen. "Mutta kun meillä on ollut yhdessä niin hyvä olla, ei minun mielestäni olisi liikaa, jos saisin teidän kanssanne matkustaa ulkomaillekin."
Kun poika sanoi tämän, ojensivat Akka ja muut villihanhet pitkät kaulansa suoraan ylös ja seisoivat sillä lailla hetken aikaa ja imivät ilmaa puolillaan auki oleviin nokkiinsa. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi", sanoi Akka, toinnuttuaan hämmästyksestään. "Mutta ennen kuin päätämme mitään siitä, on parasta, että saamme kuulla, mitä Gorgolla on kerrottavana. Ennen kuin lähdimme Lapista, sovimme Gorgo ja minä siitä, että hän matkustaa sinun kotiisi Skooneen ja koettaa hankkia sinulle parempia ehtoja."
"Niin on", sanoi Gorgo. "Mutta niinkuin jo sanoin sinulle, oli minulla huono onni. Sain kyllä pian selville Holger Niilonpojan torpan, ja kun olin pari tuntia liidellyt edestakaisin talon päällä, näin haltijan hiiviskelevän huoneiden välissä. Heittäysin heti hänen niskaansa ja vein hänet vähän matkan päähän pellolle, jotta saisimme jutella rauhassa. Sanoin, että Akka Kebnekaiselainen oli lähettänyt minut kysymään, eikö hän voisi antaa parempia ehtoja Niilo Holgerinpojalle. 'Minä kyllä kernaasti antaisin', vastasi hän, 'sillä olen kuullut, että hän on käyttäytynyt hyvin matkalla, mutta se ei ole minun vallassani.' Silloin minä suutuin ja sanoin, että minä nokin silmät hänen päästään, jos hän ei suostu. 'Saat tehdä niinkuin tahdot', sanoi hän. 'Mutta Niilo Holgerinpojan asia ei siitä muutu. Mutta sinä saat sanoa hänelle terveisiä, että hän tekisi oikein, jos palaisi kotiin hanhinensa, sillä täällä torpassa ovat asiat huonosti. Holger Niilonpoika on saanut maksaa takuita veljensä tähden, johon hän niin suuresti luotti. Hevosenkin hän osti velaksi, mutta hevonen alkoi ontua ensimmäisenä päivänä, kun hän sillä lähti ajamaan, ja sen jälkeen hänellä ei ole ollut siitä mitään hyötyä. Niin, sano Niilo Holgerinpojalle, että hänen vanhempiensa on jo ollut myytävä lehmä ja että heidän täytyy lähteä torpastaan, elleivät saa mistään apua.'"
Kuullessaan tämän poika rypisti kulmiaan ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. "On julmaa, että haltija on pannut minulle semmoisen ehdon, etten voi palata kotiin auttamaan vanhempiani. Mutta älköön luulkokaan saavansa tehdyksi minusta ystävän pettäjää. Isä ja äiti ovat kunnon ihmisiä, ja minä tiedän, että he kernaammin ovat minun apuani vailla kuin että minä tulisin heidän luokseen omatunto soimaavana."
Lauantaina lokakuun 8. p:nä.
Meri on, niinkuin kaikki tiedämme, raju ja tunkeileva. Sitä osaa Ruotsista, jota sen hyökkäykset eniten uhkaavat, on sentähden ollut jo kauan suojaamassa kivimuuri, jota nimitetään Bohusläniksi.
Muuri on niin leveä, että se peittää koko maan Dalslannin ja meren välillä, mutta niinkuin muutkin rantapadot ja aallonmurtajat on sekin matalanpuoleinen. Se on rakennettu melkoisen suurista möhkäleistä, ja paikoitellen siinä on kokonaisia pitkiä harjuja. Ei kai käynytkään laatuun käyttää rakennusaineena pikkukiviä, kun oli tehtävä merta vastaan varustus, jonka tuli ulottua Idefjordista Götan jokeen.
Eihän tuommoisia suuria rakennuksia tehdä enää nykyaikana, ja jotenkin varmaa on, että muuri on äärettömän vanha. Ja onpa sitä aika rusikoinutkin melko tavalla. Nuo suuret möhkäleet eivät enää ole niin lähekkäin kuin lienevät olleet alun pitäen. Niiden väliin on syntynyt repeämiä, niin leveitä ja syviä, että niiden pohjaan mahtuu sekä peltoja että taloja. Mutta kivimöhkäleet eivät kuitenkaan ole sen kauempana toisistaan kuin että näkee hyvin, että ne kerran ovat olleet samaa muuria.
Maan puolella on suuri muuri parhaiten säilynyt. Siellä se kulkee pitkät matkat yhtäjaksoisena ja ehyenä. Keskustassa on pitkiä ja syviä järvipohjaisia halkeamia ja lähellä rannikkoa se on niin särkynyttä, että kukin möhkäle on eri kukkulanaan.
Kun katselee sitä rannikolta päin, niin ymmärtää vasta oikein, ettei tuo suuri muuri ole siinä vain huvin vuoksi. Vaikka se alun pitäen näkyy olleenkin luja, on meri kuitenkin murtautunut sen läpi kuudessa seitsemässä paikassa ja tunkeunut sisään useita peninkulmia pitkinä vuonoina. Onpa sen äärimmäisin osa vedenkin alla, niin että ainoastaan möhkäleiden ylin osa on näkyvissä. Sillä tavoin on syntynyt joukko suuria ja pieniä saaria, jotka muodostavat saariston, ja se saa ottaa vastaan myrskyn ja meren pahimmat hyökkäykset.
Nythän voisi luulla, että maakunta, joka on ainoastaan suuri kivimuuri, olisi ihan hedelmätön, niin ettei siinä kukaan voi elää. Mutta eipä niinkään, sillä vaikka Bohuslänin kukkuloilla ja ylängöillä onkin karua ja kylmää, niin on sen sijaan kaikkiin halkeamiin keräytynyt paljon hyvää ja hedelmällistä ruokamultaa, jota saattaa mainiosti viljellä, vaikk'eivät sarat olekaan erittäin isot. Eivätkä talvet meren rannalla tavallisesti ole niin kylmät kuin sisämaassa, ja paikoissa, jotka ovat tuulen suojassa, viihtyy vilunarkojakin puita ja muita kasveja, jotka muuten vaivoin viihtyvät niinkään etelässä kuin Skoonessa.
Ei ole myöskään unohdettava, että Bohuslän on sen suuren yhteisalueen laidassa, joka on kaikkien maan kansojen yhteistä omaisuutta. Bohuslänin asukkaat voivat matkustella teitä, joita heidän ei tarvitse laittaa eikä korjata. He voivat ottaa kiinni karjaa, jota heidän ei tarvitse paimentaa ja hoitaa, ja heidän ajopelejään kuljettavat juhdat, jotka eivät tarvitse ruokaa eivätkä talleja. Sentähden he eivät ole niin riippuvaisia maanviljelyksestä eikä karjanhoidosta kuin muut. He eivät häikäile asettumasta myrskyn myllertämille kareille, joissa ei kasva yhtä ainoata vihreätä kortta, eikä rantavuorten juurella oleville kaitaisille maakaistaleille, joissa tuskin on tilaa perunamaalle, sillä he tietävät, että suuri, rikas meri antaa kaiken, mitä he tarvitsevat.
Mutta jos onkin niin, että meri on rikas, niin on yhtä varmaa, että sen kanssa on tukalaa olla tekemisissä. Sen, joka tahtoo saada jotakin merestä, täytyy tuntea kaikki sen vuonot ja piilot, kaikki sen karit ja virrat, hänen täytyy ottaa selko jokaisesta meren pohjan kivestäkin. Hänen täytyy osata ohjata purttaan myrskyssä ja sumussa ja tietää tiensä pilkkoisimmassa pimeässä. Hänen täytyy osata selittää ilman merkkejä, jotka ennustavat myrskysäätä, ja hänen täytyy kestää kylmää ja kosteaa. Hänen täytyy tietää kalojen kulkupaikat ja meriravun kätköt, ja hänellä täytyy olla voimia liikutella raskaita verkkoja ja heittää rihmansa lainehtivaan mereen. Ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla rinnassa rohkea sydän, niin ettei arkaile joka päivä uskaltamasta henkeään alinomaisessa taistelussa meren kanssa.
Sinä aamuna kun villihanhet lensivät Bohuslänin rannikkoa, oli saaristossa kaikki hiljaista. He näkivät useita pieniä kalastajakyliä, mutta kaitaisilla kujilla ei ollut mitään liikettä, eikä ketään liikkunut pienten, koreiksi maalattujen talojen ovissa. Ruskeat verkot riippuivat rauhallisesti kuivauspaikoillaan, raskaat, vihreäl tai siniset kalaveneet keinuivat rannassa kokoon käärityin purjein. Ei näkynyt naisia pitkien penkkien ääressä, missä heidän oli tapana siivota turskia ja kampeloita.
Villihanhet kulkivat myöskin useiden luotsiasemien ohi. Luotsimajan seinä oli maalattu mustaksi ja valkoiseksi, merkkimasto oli vieressä, ja luotsikutteri oli kiinnitetty siltaan. Kaikki oli rauhallista, ei näkynyt ainoaakaan höyrylaivaa, joka olisi tarvinnut apua ahtaassa väylässä.
Pienet rantakaupungit, joiden yli villihanhet kulkivat, olivat sulkeneet suuret kylpylaitoksensa, vetäneet alas lippunsa ja naulanneet luukkuja hienojen kesähuviloittensa ikkunoihin. Ei näkynyt liikkeellä muita kuin joitakin vanhoja merikapteeneja, jotka käyskentelivät edestakaisin laitureilla ja tuijottivat odotellen merelle.
Mannermaan vuonojen pohjassa ja saarien itäpuolella näkivät villihanhet muutamia talonpoikaistaloja, ja siellä oli aina kalastajavene laiturissaan kiinni. Talonpoika ja hänen renkinsä nostivat perunoita tai koettelivat, olivatko korkeilla telineillä riippuvat pavut ehtineet kuivaa.
Suurissa kivilouhimoissa ja veneveistämöissä oli runsaasti työmiehiä. Ne heiluttivat vasaroitaan ja kirveitään kylläkin reippaasti, mutta katsahtivat tuon tuosta merelle päin ikään kuin olisivat odottaneet jotakin keskeytystä.
Ja saariston linnut olivat näennäisesti yhtä rauhallisia kuin ihmiset. Jyrkän vuoriseinän päällä oli istunut ja nukkunut parvi merimetsoja, ne lähtivät toinen toisensa perästä lentoon kaitaisilta kalliohyllyiltään ja lensivät verkalleen kalastuspaikoilleen. Lokit olivat tulleet pois mereltä ja käyskentelivät maissa kuin mitkäkin varikset.
Mutta yht'äkkiä muuttui kaikki. Lokkilauma lähti kiireesti lentoon eräältä pellolta ja puhaltautui etelään päin semmoista vauhtia, että villihanhet tuskin ehtivät kysyä, minne heillä oli matka; vielä vähemmän oli lokeilla aikaa vastata. Merimetsot kohosivat vedestä ja seurasivat lokkeja raskaasti lentäen. Delfiinejä liukui meren pinnalla kuin pitkiä, mustia sukkulaisia, ja eräältä litteältä karilta hivuttelihe veteen joukko hylkeitä lähtien etelää kohti.
"Mitä on tekeillä? Mitä on tekeillä?" kysyivät villihanhet ja saivat viimeinkin vastauksen eräältä allilta. "Sillit ovat saapuneet Marstrandiin. Sillit ovat saapuneet Marstrandiin."
Mutta eivät ainoastaan linnut ja merieläimet olleet liikkeellä. Ihmisetkin lienevät jollakin tavoin saaneet sanan siitä, että ensimmäiset suuret silliparvet olivat saapuneet saaristoon. Kalastajakylien liukkailla kivillä juoksenteli kansaa sikin sokin. Kalaveneet pantiin kuntoon. Pitkät sillinuotat kannettiin varovasti veneisiin. Naiset sovittivat niihin ruokatavaroita ja öljyvaatteita. Miehet tulivat huoneista pihalle niin kiireesti, että vasta ulkona vetivät takin päälleen.
Pian olivat salmet täynnä ruskeita ja harmaita purjeita ja veneestä veneeseen sateli iloisia huudahduksia ja kysymyksiä. Nuoria tyttöjä seisoi kalliolla tupien takana heiluttamassa lähteneille hyvästiksi huivejaan. Luotsit seisoivat tähystämässä ja olivat niin varmoja siitä, että heitä kohta kutsutaan lähtemään, että jo olivat vetäneet merisaappaat jalkaansa ja laittaneet purtensa kuntoon. Vuonoista tuli pieniä höyrylaivoja kuljettaen tyhjiä tynnöreitä ja laatikoita. Talonpojat olivat heittäneet perunakuokkansa menemään ja laivanrakentajat olivat rientäneet tiehensä veistämöiltään. Vanhat ahavoituneet merikapteenit eivät olleet voineet jäädä kotiin, vaan olivat lähteneet höyrylaivoissa etelään saadakseen olla edes näkemässä sillinpyyntiä.
Ei kestänyt kauan, kun villihanhet jo olivat Marstrandissa. Silliparvet tulivat lännestä päin ja kulkivat Hamneskärin majakan ohi maata kohti. Marstrandin ja Pater-Noster-karien välisellä vuonolla liikkuivat kalastajaveneet kolmisin. Kalastajat tiesivät, että missä vesi tummeni ja pieniä, lyhyitä laineita alkoi väreillä, siinä sillit liikkuivat, ja siihen he varovasti laskivat pitkät nuottansa, soutivat ne ympyrälle, lappoivat sisään ala-ainan niin että sillit olivat kuin äärettömän suuressa haavissa, vetivät ja lappoivat uudelleen, kunnes kehä pieneni ja välkkyvät kalat tulivat näkyviin nuotan pohjasta.
Toiset venekunnat olivat ehtineet niin pitkälle, että niillä oli veneet laitoja myöten kalaa täynnä. Kalastajat seisoivat polviaan myöten kaloissa ja kiiltelivät sillin suomuksissa sadelakista öljytakin liepeisiin.
Sitten oli vastatulleita nuottueita, jotka purjehtivat edestakaisin ja etsivät sillejä, ja toisia, jotka suurella vaivalla olivat saaneet nuotan lasketuksi, mutta joiden täytyi nostaa se tyhjänä. Kun veneet olivat täynnä, menivät toiset kalastajat suurten vuonolla olevien höyrylaivain luo ja möivät saaliinsa, toiset lähtivät Marstrandiin ja purkivat kuormansa laivasillalle. Siellä olivat sillinsiivoojat jo aloittaneet työnsä pitkien pöytien ääressä, sillit pantiin tynnöreihin ja laatikkoihin, ja koko katu oli sillinsuomusten peitossa.
Oli siinä elämää ja liikettä. Ihmiset olivat kuin huumauksissaan tästä meren hopeasta, jota he ammensivat aalloista, ja villihanhet lensivät monta kertaa Marstrandin ympäri, jotta poika oikein saisi kaikkea katsella.
Pian hän kuitenkin pyysi, että lähdettäisiin pois. Hän ei sanonut, miksi hän tahtoi pois, mutta sitä ei kai ollut vaikea arvata. Kalastajien joukossa oli paljon kaunista ja komeaa väkeä. Siellä oli rotevia rohkeasilmäisiä miehiä ja ne olivat pelottoman ja uljaan näköisiä, jommoisia kaikki pojat tahtoisivat olla suuriksi tultuaan. Sentähden heitä ei ollut kovinkaan hauska katsella sen, jolla ei itsellään ollut koskaan toivoa kasvaa silliä pitemmäksi.
Vanha herra ja nuori herra
Muutamia vuosia sitten oli eräässä Länsi-Göötanmaan pitäjässä tavattoman kiltti, pieni kansakoulunopettajatar. Hän oli taitava opettaja ja osasi pitää erinomaista järjestystä, ja lapset rakastivat häntä niin, etteivät he koskaan tahtoneet tulla kouluun osaamatta läksyjään. Hänellä oli vain yksi vika, vaikk'ei ehkä ole oikein sanoa sitä viaksi, se oli oikeastaan vain pieni omituisuus: kun hän sattui joutumaan aikaihmisten seuraan, hän muuttui niin ujoksi ja saamattomaksi, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Se johtui ehkä siitä, että hän aina oli asunut ja elänyt hiukan yksin ja että hän tuskin koskaan oli seurustellut muiden kuin lasten kanssa. Mutta eihän ollut juuri tarpeellistakaan osata puhella vanhojen kanssa. Riittihän sekin, että vain osasi sanoa, mitä oli sydämellä silloin, kun lapset olivat ympärillä.
Kun opettajatar oli ollut virassaan muutamia vuosia, ehdotti kouluneuvosto, että hän suorittaisi oppijakson Näsin käsityöseminaarissa, jotta hän tästä lähin voisi opettaa lapsia tekemään työtä ei ainoastaan päällä, vaan myöskin käsillä. Ei kukaan voi uskoa, kuinka hän pelästyi saatuaan tämän kehoituksen. Näs oli melko lähellä hänen kouluaan. Hän oli kulkenut monta kertaa tämän kauniin ja komean laitoksen ohi, ja hän oli kuullut kehuttavan veistokursseja, joita pidettiin tuossa suuressa, vanhassa herraskartanossa. Mies- ja naisopettajia koko maasta kokoontui sinne oppiakseen käyttämään käsiään, niin, tulipa sinne ulkomaalaisiakin. Mutta ainoastaan aikaihmisiä, ei ainoatakaan lasta. Hän tiesi jo edeltäpän, kuinka kauhean ujona hän siellä esiintyisi. Hänestä tuntui, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä kestää.
Mutta hän ei myöskään uskaltanut antaa kieltävää vastausta kouluneuvostolle; hän lähetti anomuksensa menemään. Hänet otettiin oppilaaksi, ja eräänä kauniina kesäkuun iltana hän pani vaatteensa pieneen matkalaukkuun ja lähti astelemaan Näsiin, jossa kesäkurssien oli määrä alkaa seuraavana päivänä. Monta kertaa hän pysähtyi matkalla, ja kaukana hän toivoi täältä olevansa, mutta perille hän kuitenkin lopulta tuli.
Näsissä oli hyörinää ja pyörinää, kun eri tahoilta tuleville kurssilaisille oli toimitettava asuntoja suureen kartanoon kuuluvista huviloista ja torpista. Kaikki olivat hiukan pyörällä päästään uusissa oloissa, mutta pikku opettajatar käyttäytyi mielestään kömpelömmin ja hullummin kuin kukaan muu. Hän oli pelästynyt niin, ettei nähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle olikin tapahtunut hirmuisia asioita. Hän oli saanut huoneen kauniista huvilasta, hänen oli asuttava muutamien nuorien tyttöjen seurassa, joita hän ei ollenkaan tuntenut, ja hänen täytyi syödä illallista seitsemänkymmenen vieraan kanssa. Toisella puolella häntä istui pieni keltaihoinen herra, joka kuului olevan Japanista, ja toisella jokmokilainen kansakoulunopettaja. Pitkien pöytien ääressä oli iloista puhelua kestänyt katkeamatta heti alusta alkaen. Kaikki olivat puhelleet ja tehneet tuttavuuksia. Hän yksin ei ollut osannut sanoa mitään.
Seuraavana aamuna alkoi työ. Niinkuin tavallisessakin koulussa oli täälläkin päivä alettu aamurukouksella ja laululla; sitten seminaarin johtaja oli puhunut hiukan käsitöistä ja antanut lyhyitä ohjeita, ja sitten oli pieni opettajatar, oikein tietämättä, miten se oli tapahtunut, huomannut joutuneensa höyläpenkin ääreen, toisessa kädessä puupalanen ja toisessa puukko, ja muuan vanha veistonopettaja koetti neuvoa häntä vuolemaan kukkakeppiä.
Semmoista työtä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt; eikä hän päässyt alkuunkaan. Hän oli niin sekaisin, ettei käsittänyt mitään. Kun opettaja oli mennyt, pani hän puukon ja puupalan höyläpenkille ja jäi seisomaan ja tuijottamaan eteensä.
Ympäri huonetta oli höyläpenkkejä, ja kaikkien niiden ääressä hän näki ihmisiä, jotka reippaasti kävivät työhönsä käsiksi. Joku toinenkin tuli tarjoamaan hänelle apuaan. Mutta hän ei kyennyt vastaanottamaan ainoatakaan neuvoa. Hän seisoi ja ajatteli, että nyt ne kaikki katsovat ja huomaavat, kuinka hullusti hän tekee, ja tästä hän tuli niin onnettomaksi, että oli ihan kuin kivettynyt.
Tuli aamiainen, ja sen jälkeen alkoi työ uudelleen. Johtaja piti esitelmän, sitten voimisteltiin ja sitten ruvettiin taas veistämään. Sen jälkeen seurasi päivällisloma, joka päättyi kahvinjuontiin suuressa, iloisessa kokoushuoneessa, ja iltapäivällä oli veistoa ja lauluharjoituksia ja lopuksi karkeloa ulkona. Opettajatar oli koko päivän liikkeessä, kulki muiden mukana, mutta tunsi kaiken aikaa olevansa yhtä onneton.
Kun hän sittemmin ajatteli ensimmäisiä Näsissä viettämiään päiviä, oli hänestä niinkuin hän olisi kulkenut sumussa. Kaikki oli ollut pimeää ja sekavaa, eikä hän ollut nähnyt eikä ymmärtänyt mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Sitä oli kestänyt kaksi päivää, mutta toisen päivän iltana oli hänen ympärillään yht'äkkiä ruvennut valkenemaan.
Aamiaista syötäessä oli muuan vanha kansakoulunopettaja, joka oli ollut Näsissä useita kertoja tätä ennen, kertonut eräille ensikertalaisille, kuinka tämä käsityöseminaari oli syntynyt, ja kun opettajatar oli sattunut istumaan ihan lähellä, oli hän tullut kuunnelleeksi hänen puhettaan.
Hän oli kertonut, että Näs oli hyvin vanha kartano, mutta se oli ollut jokseenkin samanlainen kuin mikä muu suuri ja kaunis herraskartano tahansa, ennen kuin se vanha herra, joka sen nyt omisti, oli sinne muuttanut. Hän oli rikas ja ensimmäisinä vuosinaan hän oli omistanut suurimman osan aikaansa linnan ja puiston kaunistamiseen ja alustalaistensa asumusten korjailemiseen.
Mutta sitten hänen vaimonsa oli kuollut, ja kun hän oli lapseton, oli hänen aikansa suuressa talossa alkanut käydä hänelle pitkäksi. Hän kehoitti silloin nuorta sisarenpoikaansa, joka oli hänelle hyvin rakas, muuttamaan Näsiin.
Alussa oli ollut aikomuksena, että nuori herra ryhtyisi enonsa apuna hoitamaan kartanoa, mutta kun hän sitä varten kävi alustalaistensa luona ja näki, millaista elämä oli köyhien matalissa majoissa, olivat kummalliset ajatukset täyttäneet hänen mielensä. Hän oli huomannut, että useimmissa perheissä eivät miehet eivätkä lapset, eivätpä edes naisetkaan tehneet minkäänlaisia käsitöitä pitkinä talvi-iltoina. Ennen vanhaan oli ihmisten täytynyt ahkerasti käyttää käsiään valmistaakseen vaatteita ja taloustarpeita, mutta nyt niitä sai ostaa, ja sentähden he olivat vieraantuneet semmoisesta työstä. Ja nyt luuli nuori herra ymmärtävänsä, että siitä tuvasta, jossa ei tehty käsityötä, oli viihtymys ja hyvinvointi väistynyt.
Joskus hän sattui tulemaan tupaan, jossa isä nikkaroi tuoleja ja pöytiä ja äiti kutoi kangasta. Oli helppo huomata, että nämä ihmiset eivät olleet ainoastaan varakkaampia, vaan myöskin onnellisempia kuin muualla.
Hän oli puhellut tästä enonsa kanssa, ja vanha herra oli älynnyt, että olisi suuri onni, jos ihmiset voisivat antautua käsitöihin joutohetkinään. Mutta heidän siihen tullakseen oli varmaan välttämätöntä, että he oppisivat käyttämään käsiään pienuudesta pitäen. Herrat arvelivat voivansa parhaiten edistää asiaa siten, että perustavat käsityökoulun lapsia varten. Näitä oli opetettava valmistamaan koruttomia puukapineita, koska kuka tahansa voi tehdä semmoista työtä. Joka kerran on totuttanut kätensä puukkoa hyvin käyttämään, hän oppii helposti pitelemään sepän moukaria ja suutarin vasaraa. Mutta se, joka ei nuorena ollessaan ole saanut kättään tottumaan työhön, hän ei ehkä koskaan pääse perille siitä, että hänen kätensä on työkalu, jolla ei ole vertaistaan. He olivat siis alkaneet Näsissä opettaa lapsille käsitöitä ja huomanneet pian sen olevan niin hyödyllistä ja hyvää pienokaisille, että he toivoivat Ruotsin kaikkien lasten saavan samanlaista kasvatusta.
Mutta kuinka se voisi toteutua? Ruotsissa kasvoi vuosittain satoja tuhansia lapsia. Eihän niitä kaikkia voinut koota Näsiin käsityöopetusta saamaan. Sehän oli kerrassaan mahdotonta.
Silloin nuori herra oli saanut uuden aatteen. Ajatella, jos he, sen sijaan että opettavat lapsia, perustaisivat käsityöseminaarin näiden opettajia varten. Ajatella, jos opettajat, miehet ja naiset, koko maasta tulisivat Näsiin oppimaan veistotöitä ja sitten antaisivat veistonopetusta kaikille oppilailleen. Sillä tavalla ehkä jokainen Ruotsin lapsi oppisi käyttämään kättään yhtä hyvin kuin päätäänkin.
Kun tämä ajatus oli heihin juurtunut, eivät he siitä luopuneet, vaan koettivat sitä toteuttaa.
Molemmat herrat auttoivat uskollisesti toisiaan. Vanha herra rakensi veistosaleja, kokoushuoneita, voimistelusaleja ja piti huolta siitä, että kouluun tulijat saivat ruokaa ja asuntoja. Nuoresta herrasta tuli seminaarin johtaja. Hän järjesti opetuksen, valvoi työtä ja piti luennoita. Eikä sillä hyvä. Hän oleskeli aina kurssilaisten seurassa ja otti selkoa kunkin oloista; ja hänestä tuli heidän lämpimin ja uskollisin ystävänsä.
Oppilaita tuli tulvimalla alusta alkaen. Joka vuosi pidettiin neljät kurssit ja niihin kaikkiin ilmoittautui oppilaita enemmän kuin voitiin ottaa vastaan. Koulu oli pian tullut tunnetuksi ulkomaillakin ja kaikista maailman ääristä tuli opettajia ja opettajattaria Näsiin oppimaan käden kouluttamista. Ei ollut mitään Ruotsin paikkakuntaa, joka muualla maailmassa olisi ollut niin tunnettu kuin Näs, eikä kenelläkään ruotsalaisella kautta koko maapallon niin monta ystävää kuin Näsin veistokouluseminaarin johtajalla.
Pieni ujo opettajatar istui ja kuunteli tätä kaikkea, ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä enemmän valkeni hänen ympärillään. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, mistä syystä Näsissä oli olemassa veistokoulu, ei ollut ajatellut, että sen perustajat olivat tahtoneet hyödyttää kansaansa, hän ei ollut aavistanutkaan, että he tekivät sen ilman palkkaa, että he uhrasivat kaikki minkä voivat auttaakseen ihmisiä onnellisemmiksi ja paremmiksi.
Kun hän nyt ajatteli sitä suurta hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta, joka heitä tähän elähdytti, niin heltyi hän siitä niin, että hänen olisi tehnyt mielensä itkeä. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut eikä nähnyt.
Seuraavana päivänä hän ryhtyi työhönsä aivan toisella mielellä. Kun kaikki tuo annettiin hyvästä tahdosta, niin täytyihän siitä ottaa vaarin paremmin kuin tähän saakka. Hän unohti ajatella itseään ja omaa arkuuttaan ja ajatteli vain veistotyötä ja sen avulla saavutettavaa suurta tarkoitusta. Ja siitä alkaen hän teki tehtävänsä hyvin, sillä hän kykeni kaikkeen, kunhan ujous ei vain häntä herpaissut.
Nyt kun hänen silmänsä olivat avautuneet, hän näki kaikkialla ilmauksia tuosta suuresta, ihmeellisestä hyväntahtoisuudesta. Nyt hän huomasi, kuinka suurella rakkaudella kaikki oli järjestetty seminaarissa kävijäin hyväksi. Kurssilaiset saivat paljon muutakin kuin käsityön opetusta. Johtaja luennoi heille kasvatuksesta, he voimistelivat, lauloivat, ja melkein joka ilta oli illanviettoja, joissa soitettiin ja luettiin, ja sitä paitsi heitä varten oli kirjoja, veneitä, uimahuoneita ja piano. Tarkoitus oli, että heidän olisi hyvä olla ja että he viihtyisivät ja olisivat onnellisia.
Hän alkoi ymmärtää, mikä mainio etu oli saada kesän kauniina aikana oleskella suuressa ruotsalaisessa herraskartanossa. Linna, jossa vanha herra asui, oli korkealla kukkulalla, järven saaressa, jonka yhdisti mantereeseen kaunis kivisilta. Ei koskaan hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin olivat linnan edustalla olevat kukkapenkereet, kuin olivat vanhat tammet sen puistossa, kuin sen rantatie, jossa puut taipuivat veteen, tai kuin näköalahuone järven kalliosaaressa.
Kouluhuoneet olivat mantereessa vastapäätä linnaa vihreillä, varjoisilla niityillä, mutta hän sai vapaasti käyskennellä linnan puistossa silloin, kun hänellä oli siihen aikaa ja halua. Hänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi tiennyt, kuinka suloinen kesä on, ennen kuin oli saanut nauttia sitä näin kauniissa paikassa.
Eihän hänessä tosin ollut mitään ihmettä tapahtunut. Puheliasta hänestä ei tullut, mutta hän tunsi olevansa onnellinen ja iloinen. Hän lämpeni kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta. Hän ei enää voinut ujostella ja hätäillä paikassa, jossa kaikki toivoivat hänen parastaan ja koettivat auttaa häntä. Kun opintoaika oli lopussa ja heidän täytyi lähteä Näsistä, kadehti hän kaikki niitä, jotka osasivat oikein kiittää vanhaa ja nuorta herraa ja sanoa kauniin sanoin, mitä tunsivat. Niin pitkälle hän ei koskaan päässyt.
Hän palasi kotiin, ryhtyi koulutyöhön niinkuin ennenkin ja iloitsi siitä niinkuin aina. Hän asui niin lähellä Näsiä, että voi vapaana iltapäivänä mennä siellä käymään. Ensi aikoina hän menikin sinne tuon tuosta. Mutta siellä oli aina uusia kursseja ja uusia ihmisiä, arkuus sai hänet taas valtaansa ja yhä harvemmin hän kävi veistokoululla. Mutta se aika, jonka hän itse oli viettänyt Näsissä, oli aina hänen mielestään hänen elämänsä parasta aikaa.
Eräänä kevätpäivänä hän sai kuulla, että Näsin vanha herra oli kuollut. Silloin hän ajatteli sitä suloista kesää, jonka oli saanut viettää hänen maatilallaan, ja hänen mielensä kävi murheelliseksi siitä, ettei hän koskaan ollut häntä oikein kiittänyt. "Kyllä kai vanha herra on ilmankin saanut tarpeeksi kiitosta sekä ylhäisiltä että alhaisilta, mutta minä tuntisin itseni onnellisemmaksi, jos muutaminkaan sanoin olisin tullut sanoneeksi, kuinka paljon hyvää hän on minulle tehnyt."