Kesken kertomusta poika kuuli ikkunan takaa äänen, joka tuntui tutulta. "Täälläkö hän on?" kysyi Smirre kettu. "Niin, täällä hän on piilossa", vastasi variksen ääni. "Ole nyt varuillasi, Peukaloinen!" huusi Maija. "Tuulen-Puuska on tuolla ulkona sen ketun seurassa, joka tahtoo syödä sinut." Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun Smirre loikkasi ikkunaa vasten. Vanhat ikkunanpielet särkyivät, ja Smirre seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä ikkunapöydällä. Maija Valkohöyhenen, joka ei ennättänyt pakoon, hän puri heti kuoliaaksi. Sitten hän hyppäsi lattialle ja alkoi katsella poikaa.
Tämä koetti piiloutua suuren tappurakuontalon taakse, mutta Smirre oli jo nähnyt hänet ja kyykistyi kokoon ottaakseen vauhtia. Ja niin pieni ja matala oli tupa, että poika ymmärsi joutuvansa ketun saaliiksi vähimmättäkään vaivatta. Mutta tällä hetkellä hän ei ollut puolustusneuvoitta. Hän raapaisi nopeasti tulta tulitikkuun, vei sen tappurakuontaloon, ja kun se leimahti tuleen, hän heitti sen Smirre ketun päälle. Ja kun tuli leimahti hänen turkissaan, pelästyi Smirre kauheasti. Ei hän enää ajatellut poikaa, vaan pakeni suin päin tuvasta.
Mutta nyt näytti siltä, että poika oli päässyt yhdestä vaarasta heittäytymällä toiseen vielä suurempaan. Tuppurakuontalosta, jonka hän oli viskannut maahan, levisi tuli vuodeverhoihin. Hän hyppäsi maahan ja koetti tukahuttaa tulen, mutta se leimusi jo liian voimakkaasti. Tupa tuli pian savua täyteen, ja Smirre kettu, joka oli pysähtynyt ulkopuolelle, alkoi aavistaa, miten asiat olivat sisällä. "No, Peukaloinen", hän huusi, "kummanko sinä valitset, elävältä paistumisenko vai sen, että tulet tänne minun luokseni? Minusta tietysti olisi mieluisinta, että saisin syödä sinut, mutta kuolitpa miten tahansa, hauskaa se minusta on."
Poika ei voinut uskoa muuta, kuin että repo oli oikeassa, sillä tuli levisi hirvittävän nopeasti. Koko sänky oli jo ilmiliekeissä, lattiasta nousi tulta, ja maalattuja kangaskappaleita pitkin riensi tuli ratsastajasta ratsastajaan. Poika oli hypännyt liedelle ja koetti avata leivinuunin luukkua; mutta juuri silloin hän kuuli, että avain pantiin lukkoon ja että sitä käännettiin hiljaa. Ihmisiä kai ne olivat, nuo tulijat, ja tässä hädässään hän ei ollenkaan pelännyt heitä, tuli päinvastoin iloiseksi. Hän seisoi jo kynnyksellä, kun ovi viimeinkin aukeni. Hän näki kaksi lasta edessään, mutta miltä he näyttivät nähdessään tuvan ilmitulessa, sitä hän ei ennättänyt katsoa, vaan hyökkäsi heidän ohitseen ulos.
Hän ei uskaltanut juosta kauas. Hän arvasi, että Smirre kettu oli häntä vaanimassa ja että oli parasta pysyä lasten läheisyydessä. Hän kääntyi katsomaan, mitä väkeä ne olivat, mutta samassa hän jo tunsi heidät, ryntäsi heitä kohti ja huusi: "Ai, päivää, Oosa hanhityttö! Ai, päivää, Pikku Matti!"
Sillä kun poika näki nuo lapset, hän unohti aivan missä oli. Varikset ja palava tupa ja puhelevat eläimet hävisivät hänen muististaan. Hän kulki Västra Vemmenhögin pellolla ja paimensi hanhilaumaa, ja viereisellä pellolla kulkivat nuo smoolantilaislapset hanhineen. Ja nähtyään heidät hän juoksi kiviaidalle ja huusi: "Ai, päivää, Pikku Matti!"
Mutta kun lapset näkivät semmoisen pienen peukaloisen tulevan kädet ojossa heitä kohti, he tarttuivat toisiinsa, peräytyivät pari askelta ja näyttivät olevan kauhean peloissaan.
Kun poika näki heidän kauhistuksensa, hän muisti kuka oli. Ja silloin hänestä tuntui kuin hänelle ei olisi voinut tapahtua mitään niin pahaa kuin se, että juuri nuo lapset näkivät, että hän oli loihdittu. Hänet valtasi häpeä ja suru siitä, ettei hän enää ollut ihminen. Hän kääntyi pois ja pakeni. Hän ei itse tiennyt minne.
Mutta onnenpa kohtasi poika ennätettyään kankaalle. Sillä kanervikossa hän näki jotakin valkoista pilkottavan, ja häntä vastaan tuli valkoinen hanhikukko Hieno-Höyhenen seurassa. Kun valkoinen hanhikukko näki pojan juoksevan semmoista vauhtia, hän luuli, että pahat viholliset ajoivat häntä takaa. Hän keikautti Peukaloisen nopeasti selkäänsä ja lensi tiehensä.
Torstaina huhtikuun 14. p:nä.
Kolme väsynyttä matkamiestä oli liikkeellä iltamyöhällä yösijaa etsien. He kulkivat köyhässä ja autiossa osassa pohjois-Smoolantia, mutta semmoisen lepopaikan, jota he toivoivat itselleen, olisi heidän kyllä luullut löytävän, sillä he eivät olleet hemmoteltuja vetelyksiä, jotka olisivat tarvinneet pehmeitä vuoteita tai hyvin varustettuja huoneita. "Jos jollakin näistä pitkistä vuorenselänteistä olisi huippu, joka olisi niin korkea, että kettu ei miltään puolen voisi kavuta sitä ylös, niin meillä olisi makuusija", sanoi yksi heistä. "Jos yksi ainoakin noista suurista soista olisi sula ja niin vetelä ja syvä, että kettu ei uskaltaisi sen pinnalle, niin sekin olisi hyvä yösija", sanoi toinen. "Jos jää jollakin noista jäätyneistä järvistä, joiden yli lennämme, olisi sula rannalta, niin että kettu ei sille pääsisi, silloin me olisimme juuri löytäneet sen mitä etsimme", sanoi kolmas.
Pahinta oli se, että kun aurinko oli laskenut, alkoi kahta matkustajista niin nukuttaa, että he joka silmänräpäys olivat pudota maahan. Kolmas, joka kykeni pysymään hereillä, tuli sitä levottomammaksi, mitä enemmän yö läheni. "Se nyt vasta oli onnettomuus", ajatteli hän, "että olemme tulleet semmoiseen maahan, jossa järvet ja suot ovat jäässä, niin että kettu pääsee joka paikkaan. Jääthän ovat jo muualta sulaneet, mutta me olemme nyt siinä kaikkein kylmimmässä Smoolannin osassa, jonne kevät ei vielä ole tullut. Minä en ymmärrä, mitä minun on tehtävä löytääkseni hyvän nukkumapaikan. Jollen löydä suojaisaa paikkaa, niin Smirre kettu on kimpussamme ennen aamua."
Hän tähysteli joka puolelle, mutta ei keksinyt semmoista paikkaa, jonne olisi voinut mennä. Ja pimeä ja kolkko oli ilta, ja tuuli ja sataa tihuutti. Yhä kamalammaksi ja ikävämmäksi kävi ympäristö hetki hetkeltä.
Saattaa tuntua kummalliselta, mutta matkustajien ei näyttänyt tekevän mieli kysyä yösijaa mistään talosta. He olivat kulkeneet jo monen kirkonkylän ohi koputtamatta yhdellekään ovelle. Ja pienistä mäkituvista, joihin muut köyhät kulkijat ovat ihastuneet, he eivät olleet tietääkseenkään. Teki ihan mieli sanoa, että oli parhaiksi heille, kun he eivät onnistuneet, koska eivät pyytäneet apua sieltä, mistä sitä oli saatavissa.
Mutta viho viimein, kun jo oli tullut niin pimeä, että tuskin oli viivan verran valoa taivaalla, ja ne kaksi, jotka kaipasivat unta, vaelsivat puolihorroksissa, tapasivat he talonpoikaistalon, joka oli erillään, kaukana kaikista naapureista. Eikä sillä hyvä, että se oli erillään, vaan lisäksi se näytti aivan autiolta. Ei noussut savua piipusta, ei loistanut valoa ikkunoista, ei yhtään ihmistä liikkunut pihalla. Kun se niistä kolmesta, joka kykeni pysymään valveilla, näki paikan, hän ajatteli: "Käyköön miten tahansa, mutta tähän taloon meidän pitää koettaa päästä. Parempaakaan emme voi löytää."
Kohta sen jälkeen kaikki kolme seisoivat pihamaalla. Ne kaksi nukahtivat heti saatuaan maata alleen, mutta kolmas katseli tarkasti ympärilleen saadakseen selville, mistä voisi päästä katon alle. Se ei ollut suinkaan pieni talo. Paitsi asuinrakennusta ja tallia ja navettaa oli siinä pitkät rivit aittoja ja vajoja ja latoja ja työkaluvajoja. Mutta kaikki tyynni oli hirveän köyhän ja rappeutuneen näköistä. Rakennusten seinät olivat harmaat, sammaltuneet, kallellaan, kumoon romahtamaisillaan. Katoissa oli suuria reikiä, ja ovet rempottivat kallellaan katkenneissa saranoissaan. Oli ilmeistä, ettei kukaan ollut pitkiin aikoihin viitsinyt lyödä naulaa seinään tässä paikassa.
Sillä välin oli kuitenkin hereilläolija ottanut selville, mikä oli navetta. Hän pudisteli toverinsa hereille ja kuljetti heidät navetan ovea kohti. Tämä oli onneksi pantu kiinni vain koukulla, jonka hän pian sai näplätyksi auki varvulla. Hän päästi jo helpotuksen huokauksen ajatellessaan, että he kohta pääsisivät turvapaikkaan. Mutta kun navetan ovi kimeästi vingahtaen aukeni, hän kuuli, että lehmä rupesi ammumaan. "Tuletteko nyt viimeinkin, emäntä?" sanoi lehmä. "Minä jo luulin, ettette antaisikaan minulle ruokaa tänä iltana."
Hereilläolija pysähtyi säikähtyneenä ovelle huomattuaan, ettei navetta ollutkaan tyhjä. Mutta kun hän näki, ettei siellä ollut kuin yksi lehmä ja kolme tai neljä kanaa, hän rohkaisi taas mielensä. "Meitä on kolme köyhää matkamiestä, jotka haluaisimme päästä semmoiseen paikkaan, jossa ei kettu voi meitä yllättää eivätkä ihmiset saada meitä kiinni", hän sanoi. "Mahtaisikohan tämä olla meille sopiva paikka?" — "Luulisipa tämän olevan", vastasi lehmä. "Kyllähän seinät ovat huonot, mutta ei kettu vielä pääse niiden läpi, eikä täällä asu muita ihmisiä kuin vanha eukko, joka varmaankaan ei kykene ottamaan ketään kiinni. Mutta keitä te sitten olette?" hän jatkoi ja kääntyi parressaan nähdäkseen tulijat. "Minä olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä, ja minut on loihdittu haltijaksi", vastasi ensimmäinen sisääntulija, "minulla on mukanani muuan kesy hanhi, jolla ratsastan, ja harmaa hanhi." — "Niin harvinaisia vieraita ei minun seinieni sisällä ole ennen ollutkaan", sanoi lehmä, "ja olkaa tervetullut, vaikka kyllä minä olisin mieluummin halunnut, että emäntäni olisi tullut antamaan minulle illallista."
Poika vei nyt hanhet jokseenkin isokokoiseen navettaan ja saattoi heidät tyhjään parteen, johon ne heti nukkuivat. Itselleen hän teki oljista vuoteen ja toivoi heti vaipuvansa unen helmaan hänkin.
Mutta siitä ei tullut mitään, sillä lehmäraukka, joka ei ollut saanut illallistaan, ei pysynyt hetkeäkään hiljaa. Hän kalisteli kaulaintaan, muuttelihe parressaan ja valitteli, että hänen oli nälkä. Poika ei voinut saada unen hiventä silmiinsä, hän vain loikoi ja mietti kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut viime päivinä.
Hän muisteli Oosa hanhityttöä ja Pikku Mattia, jotka hän oli tavannut niin äkkiarvaamatta, ja hän päätteli, että se pieni tupa, jonka hän oli sytyttänyt, oli mahtanut olla heidän vanha kotinsa Smoolannissa. Hän hiukan muisteli heidän puhuneen juuri semmoisesta tuvasta ja siitä suuresta kanervikkonummesta, joka oli sen luona. Nyt he olivat tulleet kotiaan katsomaan, ja kun he pääsivät perille, oli se tulessa! Suuren surun hän oli heille tuottanut, ja hän oli siitä pahoillaan. Jos hän vain vielä kerran tulisi ihmiseksi, hän koettaisi korvata heille vahingon ja pettymyksen.
Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät variksiin, ja kun hän ajatteli Kuhnus-Tuhmusta, joka oli pelastanut hänet ja saanut surmansa samassa hetkessä kun hänet oli valittu päälliköksi, tuli hänen niin paha olla, että kyyneleet kihahtivat silmiin.
Hänellä oli ollut paljon vaikeuksia viime päivinä. Mutta oli toki ollut suuri onni, että hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet hänet.
Hanhikukko oli kertonut, että heti kun villihanhet olivat huomanneet Peukaloisen kadonneen, he olivat tiedustelleet häntä metsän pikku eläimiltä. He olivat heti saaneet kuulla, että ne, jotka olivat vieneet hänet, olivat smoolantilaisia variksia, mutta varikset olivat jo näkymättömissä, eikä kukaan tiennyt, minnepäin ne olivat menneet. Löytääkseen pojan niin pian kuin mahdollista oli Akka silloin komentanut villihanhet kaksittain häntä etsimään. Mutta kahden päivän perästä, olivatpa sitten löytäneet hänet tai ei, piti heidän kokoontua koillis-Smoolantiin eräälle korkealle vuorenhuipulle, joka oli typistetyn tornin näköinen ja jota sanottiin Tabergiksi. Ja kun Akka oli neuvonut heille parhaat tienviitat ja tarkkaan kertonut heille, miten he osaisivat Tabergille, olivat he eronneet.
Valkoinen hanhikukko oli valinnut Hieno-Höyhenen toverikseen, ja he olivat lennelleet sinne tänne kovin levottomina Peukaloisesta. Harhaillessaan he olivat kuulleet rastaan, joka istui puun latvassa, huutavan ja haukkuvan erästä, joka oli sanonut itseään Varisten Viemäksi ja joka oli pilkannut häntä. He olivat ruvenneet puheisiin hänen kanssaan, ja hän oli näyttänyt, mihin suuntaan tuo Varisten Viemä oli mennyt. Sitten he olivat tavanneet kyyhkyskukon, kottaraisen ja heinäsorsan, jotka kaikki olivat valitelleet ilkiöstä, joka oli häirinnyt heidän lauluaan ja jonka nimi oli ollut Varisten ottama, Varisten kantama ja Varisten varastama. Tällä tavalla he olivat seuranneet Peukaloisen jälkiä aina kanervikkokankaalle Sunnerbon kihlakuntaan.
Niin pian kuin hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet Peukaloisen, he olivat lähteneet pohjoista kohti tullakseen Tabergin vuorelle. Mutta sinne oli pitkä matka, ja yö oli yllättänyt heidät, ennen kuin vuori alkoi näkyä. "Mutta kunhan pääsemme sinne huomenna, niin kyllä kai kaikki huolet loppuvat", ajatteli poika ja painautui olkien sisään lämmitäkseen.
Lehmä oli koko ajan seisonut ja reuhtonut parressaan. Nyt se alkoi yht'äkkiä puhella pojalle: "Minusta tuntuu, että yksi niistä, jotka tulivat tänne, sanoi olevansa haltija. Jos niin on, niin totta kai hän sitten ymmärtää hoitaa lehmää." — "Mitä sinulta puuttuu?" kysyi poika. "Minulta puuttuu kaikenmoista", sanoi lehmä. "Minua ei ole lypsetty eikä puhdistettu. En ole saanut ruokaa yöksi enkä vuoteita alleni. Emäntäni tuli tänne hämärissä minua hoitamaan, mutta hän tunsi itsensä niin sairaaksi, että hänen piti heti mennä pois, eikä hän ole tullut sen koommin takaisin." — "On surkeaa, että olen niin pieni ja voimaton", sanoi poika. "Minä luulen, etten kykene sinua auttamaan." — "Älä sinä yhtään kuvittele olevasi voimaton sentähden, että olet pieni", sanoi lehmä. "Kaikki haltijat, joista minä olen kuullut puhuttavan, ovat olleet niin väkeviä, että ovat vetäneet kokonaisia heinäkuormia ja voineet lyödä lehmän kuoliaaksi nyrkillään." — Poika ei voinut olla naurahtamatta. "Kyllä ne ovat olleet toisenlaisia haltijoita kuin minä", hän sanoi. "Mutta minä irroitan kaulaimesi ja aukaisen sinulle oven, niin saat mennä juomaan jostakin vesilätäköstä pihalta, ja sitten minä koetan kiivetä ylisille ja laskea heiniä seimeesi." — "No, olisihan sekin joksikin avuksi", sanoi lehmä.
Poika teki niinkuin oli sanonut, ja kun lehmä seisoi täysinäisen seimen ääressä, hän ajatteli, että nyt hän vihdoinkin saisi nukkua. Mutta hän ennätti tuskin kömpiä tilalleen, kun lehmä taas alkoi puhella hänelle.
"Sinä varmaankin aivan suutut minuun, jos minä vielä pyydän sinulta yhtä asiaa", sanoi lehmä. — "En toki, jos se vain on semmoista, johon minä kykenen", sanoi poika. — "Minä pyytäisin, että menisit tuonne tupaan ja katsoisit, miten emäntä jaksaa. Pelkään, että hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus." — "Ei, sitä minä en voi", sanoi poika. "Minä en uskalla näyttäytyä ihmisille." — "Et suinkaan sinä pelänne vanhaa sairasta mummoa", sanoi lehmä. "Mutta ei sinun tarvitse mennäkään hänen luokseen tupaan. Asetu vain oven taakse ja tirkistä raosta!" — "No, jos et tahdo muuta, niin voinhan minä sen tehdä", sanoi poika.
Sitten hän aukaisi navetan oven ja meni pihalle. Yö oli kaameaa. Ei kuuta, ei tähtiä valaisemassa; tuuli vinkui ja sataa lotisi. Mutta pahinta oli, että seitsemän suurta pöllöä istui rivissä asuinrakennuksen katon harjalla. Oli jo kamalaa kuullakin heitä kun he istuivat ja valittivat pahaa säätä, ja vielä kamalampaa kun ajatteli, että jos yksikin heistä keksisi hänet, se olisi hänen loppunsa.
"Onneton se, joka on pieni!" sanoi poika lähtiessään kulkemaan pihamaan yli. Ja kyllä hänellä olikin syytä niin sanoa. Tuuli kaatoi hänet kaksi kertaa ennen kuin hän pääsi asuinrakennukselle, ja toisella kertaa vihuri pyöräytti hänet vesilätäkköön, joka oli niin syvä, että hän oli hukkua. Mutta perille hän kumminkin pääsi.
Hän kiipesi parin portaan yli, kompuroi kynnyksen yli ja tuli porstuaan. Tuvan ovi oli kiinni, mutta yhdestä alanurkasta oli suuri pala poissa, jotta kissa pääsisi siitä kulkemaan. Pojan ei siis ollut ollenkaan vaikea nähdä, miten oli tuvassa laita.
Tuskin hän oli vilkaissut sisään, kun hän vavahti ja veti päänsä takaisin. Hän näki, että vanha, harmaapäinen nainen makasi pitkällään lattialla. Se ei liikkunut eikä valittanut, ja sen kasvot näyttivät omituisen valkeilta. Oli niinkuin näkymätön kuu olisi valaissut niitä kalpealla valollaan.
Poika muisti, että kun hänen isoäitinsä kuoli, olivat tämänkin kasvot näyttäneet noin omituisen valkeilta. Ja hän ymmärsi, että tuo vanha ihminen, joka makasi tuvan lattialla, mahtoi olla kuollut. Hän oli varmaankin saanut halvauksen. Kuolema oli tullut niin äkkiä, että hän ei edes ollut ennättänyt ruveta sänkyynsä.
Hän alkoi kauheasti pelätä ajatellessaan, että hän oli pimeässä yössä yksin kuolleen kanssa. Hän syöksähti suin päin kynnyksen ja rappujen yli ja riensi takaisin navettaan.
Kun hän kertoi lehmälle, mitä oli nähnyt tuvassa, tämä herkesi syömästä. "Vai on emäntä kuollut", sanoi hän. "Sitten taitaa minustakin pian tulla loppu." — "Aina kai on joku, joka pitää sinusta huolen", sanoi poika lohduttaen. — "Sinä kun et tiedä", sanoi lehmä, "että minä olen kaksi kertaa niin vanha kuin lehmä tavallisesti on silloin, kun se pannaan teurastuspenkille. Mutta en minä haluakaan elää kauemmin, koska hän sieltä sisältä ei voi enää tulla minua hoitamaan."
Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, ja poika kyllä huomasi, että hän ei nukkunut eikä syönyt. Ei kestänytkään kauan, ennen kuin hän taas alkoi puhella. "Makaako hän lattialla?" kysyi hän. — "Makaa", sanoi poika. — "Hänellä oli tapana tulla navettaan", jatkoi lehmä, "kertomaan kaikesta, mikä häntä painoi. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän sanoi, vaikken voinut vastata hänelle. Näinä viime päivinä hän puhui siitä, että häntä pelotti se, että jos hän sattuisi kuolemaan, ei olisi ketään hänen luonaan. Häntä pelotti se, ettei kukaan olisi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan tai panemassa hänen käsiään ristiin rinnan päälle hänen kuoltuaan. Etköhän sinä menisi sitä tekemään?"
Poika oli kahden vaiheilla. Hän muisti, että kun hänen isoäitinsä kuoli, äiti oli pitänyt tärkeänä asettaa hänet oikeaan asentoon. Hän tiesi, että kysymyksessä oli semmoista, jota ei saanut jättää tekemättä. Mutta toiselta puolen hän tunsi, että hän ei voisi memrä kuolleen luo, koska yö oli niin kamala. Hän ei kieltäytynyt, mutta hän ei myöskään lähtenyt liikkeelle.
Hetkisen seisoi vanha eläin ääneti, kuin vastausta odottaen. Mutta kun poika ei sanonut mitään, ei lehmäkään uudistanut pyyntöään. Sen sijaan hän rupesi kertomaan pojalle emännästään.
Siinä riittikin puhumista. Ensiksikin oli kerrottava kauniista lapsista, jotka hän oli kasvattanut. Nehän olivat olleet navetassa joka päivä, ja kesällä ne olivat olleet karjaa paimentamassa soilla ja haassa, niin että vanha lehmä tunsi ne tarkkaan. Ne olivat olleet kaikki hyviä ja iloisia ja ahkeria. Lehmä kyllä tietää, minkälaisia sen hoitajat ovat. Ja samaten oli hänen talostaankin paljon kertomista.
Ei se ollut aina ollut niin köyhä kuin nyt. Se oli hyvin avara-alainen, vaikka siinä enimmäkseen oli soita ja kivikkoisia hakamaita. Ei ollut niissä paljon sijaa pelloille, mutta hyvää laidunmaata oli kaikkialla. Yhteen aikaan oli navetassa ollut lehmä joka parressa, ja härkätalli, joka nyt oli tyhjä, oli ollut täynnä härkiä. Ja silloin oli ollut iloa ja elämää sekä tuvassa että navetassa. Avatessaan navetan oven emäntä hyräili ja lauloi, ja kaikki lehmät ammuivat ilosta kuullessaan hänen tulevan.
Mutta isäntä oli kuollut, ja kun lapset vielä olivat pieniä eivätkä voineet ensinkään auttaa töissä, oli emännän täytynyt ottaa koko talo ja kaikki työt yksin hoitaakseen. Hän oli ollut vahva kuin mies, ja hän oli sekä kyntänyt että leikannut. Iltaisin kun hän tuli navettaan lypsämään, oli hän toisinaan niin väsynyt että itki.
Mutta kun hän ajatteli lapsiaan, hän tuli taas iloiseksi. Silloin hän pyyhkäisi pois kyyneleensä ja sanoi: "Ei se mitään. Kyllä minulle tästä vielä tulee hyvät päivät, kunhan lapseni kasvavat suuriksi. Niin, kunhan ne vain kasvavat suuriksi."
Mutta niin pian kuin lapset kasvoivat suuriksi, tuli niihin kumma halu ja ikävä. Ne eivät tahtoneet jäädä kotiin, vaan ne lähtivät vieraille maille. Ei heistä koskaan ollut äidille mitään apua. Pari lasta ennätti mennä naimisiin ennen lähtöään, ja ne olivat jättäneet pienet lapset kotiin. Ja ne lapset kulkivat nyt emännän kanssa navetassa, kuten hänen omat lapsensa ennen olivat tehneet. Ne paimensivat lehmiä, ja ne olivat hyviä ja kilttejä lapsia. Ja iltaisin, kun emäntä oli niin väsynyt, että nukahti kesken lypsyn, hän virkistyi uudelleen heitä ajatellessaan. "Kyllä minullekin vielä tulee hyvät päivät", hän sanoi ja pudisti unet pois, "kunhan ne vain kasvavat suuriksi."
Mutta kun nämä lapset kasvoivat suuriksi, matkustivat he vanhempiensa luo vieraaseen maahan. Ei kukaan tullut takaisin, ei kukaan jäänyt kotiin. Vanha emäntä jäi yksin taloon.
Hän ei kyllä pyytänytkään heitä koskaan jäämään luokseen. "Pitäisikö minun, Punikki, pyytää heitä jäämään tänne, kun he voivat päästä maailmassa paremmille päiville", hän sanoi aina seistessään vanhan lehmän parressa. "Eihän niillä täällä Smoolannissa olisi muuta kuin köyhyyttä odotettavana!"
Mutta kun viimeinen lapsenlapsi matkusti pois, silloin oli emäntäkin lopussa. Hän tuli yht'äkkiä kumaraksi ja harmaaksi ja hoiperteli kulkiessaan, ikään kuin ei enää olisi jaksanut liikkua. Ja hän oli herennyt tekemästä työtä. Hän ei viitsinyt pitää huolta talosta, vaan antoi kaiken rappeutua. Hän ei enää korjannut huoneita, ja hän möi sekä härät että lehmät. Ainoa, jonka hän piti, oli se vanha lehmä, joka nyt puhui Peukaloisen kanssa. Hän antoi sen elää sentähden, että kaikki lapset olivat olleet sitä paimenessa.
Hän olisi kyllä voinut ottaa palvelukseensa piikoja ja renkejä, jotka olisivat auttaneet häntä töissä, mutta hän ei sietänyt nähdä ympärillään vieraita, kun hänen omansa kerran olivat hylänneet hänet. Ja ehkäpä hänestä olikin mieluisinta, että talo meni rappiolle, kun ei kukaan lapsista voinut sitä ottaa. Ei hän välittänyt siitä, että itse köyhtyi siksi, ettei hoitanut omaisuuttaan. Mutta häntä pelotti, että ehkä lapset saisivat tietää, kuinka huonosti hänen laitansa oli. "Kunhan vain lapset eivät saisi tietää tätä! Kunhan vain lapset eivät saisi tietää tätä!" hän huokaili hoippuessaan navetassa.
Lapset kirjoittivat alinomaa ja houkuttelivat häntä tulemaan heidän luokseen, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut nähdä tuota maata, joka oli ottanut heidät häneltä. Hän vihasi sitä. "Tyhmäähän se on, etten voi pitää siitä maasta, joka on ollut niin hyvä heille", hän sanoi. "Mutta minä en tahdo nähdä sitä."
Hän ei koskaan ajatellut muuta kuin lapsiaan ja sitä, että niiden oli täytynyt matkustaa. Kun kesä tuli, talutti hän lehmän laitumelle suurelle suolle. Itse hän istui päivät pitkät suon reunalla kädet sylissä, ja kun hän meni kotiin, hän sanoi: "Katsohan, Punikki, jos täällä olisi ollut näiden hedelmättömien soiden sijasta suuria hedelmällisiä peltoja, niin ei heidän olisi tarvinnut mennä."
Häntä voi suututtaa suo, joka levittäytyi niin isona eikä tuottanut mitään hyötyä. Hän voi istua ja jutella, että oli suon syy, että lapset olivat lähteneet hänen luotaan.
Tänä viimeisenä iltana hän oli tutissut enemmän ja ollut heikompi kuin milloinkaan ennen. Hän ei ollut jaksanut edes lypsää. Hän oli seisonut nojautuneena partta vasten ja jutellut, että hänen luonaan oli käynyt kaksi talonpoikaa pyytämässä, että hän möisi suon. He aikoivat ojittaa sen ja kylvää ja korjata siitä viljaa. Tämä oli saanut hänet sekä levottomaksi että iloiseksi. "Kuulehan, Punikki", hän oli sanonut, "kuuletko sinä, että ne sanoivat suon voivan kasvaa ruista? Nyt minun pitää mennä kirjoittamaan lapsille, että niiden pitää tulla kotiin. Nyt niiden ei tarvitse jäädä sinne kauemmaksi aikaa, ne voivat saada leipänsä täältäkin."
Sitä kirjettä hän sitten oli mennyt tupaan kirjoittamaan.
Poika ei enää kuullut, mitä vanha lehmä jutteli. Hän oli avannut navetan oven ja mennyt pihan poikki tupaan kuolleen luo, jota hän äsken oli niin pelännyt.
Aluksi hän seisoi hetken aikaa hiljaa ja katseli ympärilleen.
Tuvassa ei näyttänytkään niin köyhältä kuin hän oli kuvitellut. Siellä oli paljon sellaisia kapineita, joita on niillä, joilla on sukulaisia Amerikassa. Eräässä nurkassa oli amerikkalainen keinutuoli, ikkunanaluspöydällä oli korea plyysiliina, sängyn päällä kaunis peite, seinillä riippui koreissa, kaiverretuissa puitteissa poismatkustaneiden lasten ja lastenlasten valokuvia, laatikkokirstun päällä oli korkeita maljakoita ja pari kynttilänjalkaa, joissa oli paksut kierretyt kynttilät.
Poika etsi käsiinsä tulitikkulaatikon, ei sitä varten, että olisi nähnyt paremmin, vaan sentähden, että hän luuli tällä tavalla kunnioittavansa vainajaa. Sitten hän meni vainajan luo, sulki hänen silmänsä, pani kädet ristiin rinnan päälle ja pyyhki hienon harmaan tukan silmiltä.
Hän ei enää muistanut ollenkaan pelätä kuollutta. Hän suri niin sydämestään sitä, että vainajan oli täytynyt elää vanhuutensa semmoisessa tyhjyydessä ja kaipauksessa. Nyt hän aikoi valvoa tämän yön hänen ruumiinsa ääressä.
Hän etsi virsikirjan ja istuutui lukemaan ja luki siitä pari virttä puoliääneen. Mutta kesken lukemista hän pysähtyi, sillä hän tuli ajatelleeksi omaa isäänsä ja äitiään.
Ajatella, että vanhemmat voivat niin kaivata lapsiaan! Sitä hän ei ollut koskaan tiennyt. Ajatella, että niiden elämä voi olla lopussa, kun lapset ovat poissa! Ajatella, jos ne siellä kotona kaipaavat häntä samalla tavalla kuin tämä vanhus oli kaivannut omia lapsiaan!
Se ajatus teki hänet iloiseksi, mutta hän ei uskaltanut uskoa siihen.Ei hän ollut ollut semmoinen, että kukaan kaipaisi häntä.
Mutta vaikka hän ei ollutkaan semmoinen, niin voisihan hän semmoiseksi tulla.
Joka paikassa ympärillään hän näki poismuuttaneiden valokuvia. Siinä oli suuria, vahvoja miehiä ja totisennäköisiä naisia. Siinä oli pitkähuntuisia morsiamia ja hienopukuisia herroja, ja siinä oli lapsia, joilla oli käherretty tukka ja hienot, valkoiset vaatteet. Ja hänestä näytti, että ne tuijottivat kaikki sokeina, mitään näkemättömin silmin, tahtomattakaan nähdä.
"Voi teitä raukkoja", sanoi poika valokuville. "Äitinne on kuollut. Te ette voi enää korvata sitä, että lähditte hänen luotaan. Mutta minun äitini elää."
Tässä hän pysähtyi, nyökkäsi ja hymyili itsekseen. "Minun äitini elää", hän sanoi. "Sekä isä että äiti elävät."
Perjantaina huhtikuun 15. p:nä.
Poika istui ja valvoi melkein koko yön, mutta aamulla hän nukahti, ja silloin hän näki unta isästä ja äidistä. Hän oli tuskin tuntea heitä. Molempien tukka oli harmaantunut, ja heidän kasvonsa olivat vanhat ja ryppyiset. Hän kysyi syytä siihen, ja he vastasivat vanhentuneensa niin paljon sentähden, että olivat häntä ikävöineet. Hän tuli sekä liikuttuneeksi että ihmetteli sitä, sillä hän ei koskaan ollut luullut muuta kuin että he olisivat iloinneet hänestä päästessään.
Kun poika heräsi, oli aamu ja ilma kaunis ja kirkas. Hän söi ensiksi palan leipää, jonka löysi tuvasta, antoi sitten ruokaa sekä hanhille että lehmälle ja avasi navetan oven, että lehmä voisi päästä lähimpään taloon. Kun lehmä tulisi yksinään kävellen, niin naapurit kyllä ymmärtäisivät, että emännän laita oli huonosti. He rientäisivät autioon taloon nähdäkseen, miten hän voi, ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa ja hautaisivat sen.
Tuskin poika ja hanhet olivat kohonneet ilmaan, kun he näkivät korkean vuoren, jonka seinät olivat melkein kohtisuorat ja huippu typistetty, ja he ymmärsivät, että sen täytyi olla Taberg. Ja Tabergin huipulla seisoivat Akka ja Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi ja kaikki nuoret hanhet heitä odottamassa. Kun he näkivät, että hanhikukon ja Hieno-Höyhenen oli onnistunut löytää Peukaloinen, syntyi siitä ilo ja kaakatus ja räpyttäminen ja huutaminen, jota ei kukaan taida kertoa.
Kasvoi jotenkin paljon metsää Tabergin reunoilla, mutta ylin huippu oli paljas, ja siitä voi nähdä kauas ympärilleen kaikille tahoille. Jos katseli itään, etelään tai länteen, niin ei voinut nähdä juuri mitään muuta kuin karua ylänköä ja tummia kuusimetsiä, ruskeita soita, jäätyneitä järviä ja sinertäviä vuorenselänteitä. Pojankin mielestä oli totta, että se joka oli luonut tämän, ei ollut nähnyt paljon vaivaa, vaan veistänyt sen hät'hätää. Mutta kun katseli pohjoiseen, niin oli asian laita aivan toinen. Sielläpä näytti maa olevan luotu mitä suurimmalla rakkaudella ja huolella. Hän näki vain pelkkiä kauniita vuoria, pehmeitä laaksoja ja polveilevia jokia aina suureen Vetterin järveen saakka, joka oli vapaa jäistä ja helottavan kirkas ja loisti niinkuin ei se olisi ollut täynnä vettä, vaan sinistä valoa.
Juuri Vetteri aiheutti sen, että oli niin hauskaa katsella pohjoista kohti, sentähden että näytti siltä kuin järvestä olisi noussut sinistä kimmeltelyä ja sitä levinnyt myöskin maille. Lehdot ja kukkulat ja Jönköpingin kaupungin katot ja ristit, jotka häämöttivät Vetterin rannalla, olivat kietoutuneet vaalean vihertävään, joka hiveli silmää. Jos olisi taivaassa maita, niin olisivat ne kai noin sinisiä, ajatteli poika, ja hänestä oli kuin hän olisi saanut pienen aavistuksen siitä, mimmoiselta oli paratiisissa näyttänyt.
Kun hanhet päivemmällä jatkoivat muuttomatkaansa, he kulkivat tuota sinistä laaksoa pitkin. He olivat mitä parhaimmalla tuulella, huusivat ja mekastivat, niin ettei kukaan, jolla oli korvat, voinut olla heitä huomaamatta.
Nyt sattui olemaan ensimmäinen oikein kaunis kevätpäivä tällä paikkakunnalla. Aina tähän saakka oli kevät tehnyt työtään sateen ja pahanilman merkeissä, ja kun nyt aivan yht'äkkiä oli tullut kaunis ilma, täyttyi alhaalla maassa olevien ihmisten mieli semmoisella kesälämmön ja vihreiden metsien kaipauksella, että heidän oli vaikea tehdä töitään. Ja kun villihanhet kulkivat ohi vapaina ja iloisina ylhäällä ilmassa, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi lakannut työstä ja katsonut heidän jälkeensä.
Ensimmäiset ihmiset, jotka näkivät villihanhet sinä päivänä, olivat Tabergin kaivostyömiehet, jotkat parhaillaan louhivat malmia vuoren pinnasta. Kuullessaan villihanhien äänen he lakkasivat poraamasta räjähdysreikiään, ja yksi heistä huusi linnuille: "Minne menette? Minne menette?" Hanhet eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika kumartui hanhen selän yli ja vastasi heidän puolestaan: "Sinne missä ei ole kuokkaa eikä vasaraa." Kun kaivostyömiehet kuulivat nuo sanat, he luulivat, että heidän oma ikävänsä oli saanut hanhen kaakatuksen kuulumaan ihmispuheelta. "Antakaa meidän seurata mukana! Antakaa meidän seurata mukana!" he huusivat. "Ei tänä vuonna!" huusi poika. "Ei tänä vuonna!"
Villihanhet seurasivat Taberginjokea Munksjötä kohti, ja yhä he pitivät samaa ilvettä. Täällä Munksjön ja Vetterin välisellä kapealla kannaksella oli Jönköping suurine tehdaslaitoksineen. Villihanhet lensivät ensiksi Munksjön suuren paperitehtaan yli. Päivällislepo oli juuri päättynyt, ja suuret työmieslaumat tulvivat tehtaan porttia kohti. Kuullessaan villihanhien äänen he pysähtyivät hetkeksi heitä kuuntelemaan.
"Minne menette? Minne menette?" huusi muuan työmies. Vilhhanhet eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika vastasi heidän puolestaan: "Sinne missä ei ole koneita eikä höyrypannuja." Kun työmiehet kuulivat vastauksen, he luulivat, että heidän oma ikävänsä sai hanhien kaakatuksen kuulumaan ihmispuheelta. "Antakaa meidän seurata mukana!" huusivat heistä monet. "Antakaa meidän seurata mukana!" — "Ei tänä vuonna", vastasi poika. "Ei tänä vuonna."
Sen jälkeen hanhet lensivät kuuluisan tulitikkutehtaan yli, joka Vetterin rannalla suurena kuin linnoitus kohottaa pitkiä savupiippujaan korkeutta kohti. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt pihoilla, mutta suuressa salissa istui nuoria työläisnaisia täyttämässä tulitikkulaatikoita. Kauniin ilman vuoksi he olivat avanneet ikkunan, ja siitä tunkeutui villihanhien huuto heidän korviinsa. Ikkunaa lähinnä istuva nojautui ulos kädessään tulitikkulaatikko ja huusi: "Minne menette? Minne menette?" — "Siihen maahan missä ei tarvita kynttilöitä eikä tulitikkuja", sanoi poika. Tyttö luuli kyllä, että se, mitä hän oli kuullut, oli vain hanhien kaakatusta, mutta koska hän oli ollut erottavinaan pari sanaa, hän huusi vastaukseksi: "Antakaa minun tulla mukaan! Antakaa minun tulla mukaan!" — "Ei tänä vuonna", vastasi poika. "Ei tänä vuonna!"
Tehtaiden itäpuolella kohoaa Jönköping paikalla, jota kauniimmalla ei mikään kaupunki voi olla. Kaitaiselia Vetterillä on korkeat, jyrkät hiekkarannat sekä itä- että länsipuolellaan, mutta etelässä ovat hiekkamuurit repeytyneet ikään kuin antaakseen tilaa suurelle portille, jonka kautta pääsee järvelle. Ja keskellä porttia oikealla ja vasemmalla puolella olevien vuorten välissä, takanaan Munksjö ja edessään Vetteri, on Jönköping.
Hanhet kulkivat tuon pitkän ja kapean kaupungin yli ja pitivät samanlaista ilvettä kuin maaseudullakin. Mutta kaupungissa ei ollut pitkään aikaan ketään, joka olisi heille vastannut. Eihän voinut odottaakaan, että kaupunkilaiset pysähtyisivät kadulle huutamaan villihanhille. Mutta sitten he tulivat kulkeneeksi sen puiston yli, jossa on Viktor Rydbergin kuvapatsas. Puisto oli autio ja tyhjä eikä korkeiden puiden alla näkynyt ainoatakaan kävelijää. Mutta yht'äkkiä voimakas ääni huusi villihanhille: "Minne te menette? Minne te menette?" — "Siihen maahan, jossa ei ole toreja eikä katuja!" huusi poika. — "Antakaa minun tulla mukaan!" huusi tuo voimakas ääni. Se kuului niin kovalta kuin olisi tullut malmikurkusta. "Ei tänä vuonna", huusi poika. "Ei tänä vuonna."
Hanhet lensivät edelleen Vetterin rantaa pitkin ja hetken kuluttua he tulivat Sannan sairaskodin kohdalle. Sairaista olivat muutamat menneet parvekkeelle iloitakseen kevätilmasta, ja he kuulivat siis hanhien huudon. "Minne te menette? Minne te menette?" kysyi yksi heistä niin heikoin äänin, että sitä tuskin kuuli. — "Siihen maahan missä ei ole suruja eikä tauteja", vastasi poika. — "Antakaa meidän seurata mukana!" sanoivat sairaat. — "Ei tänä vuonna", vastasi poika. — "Ei tänä vuonna."
Kuljettuaan vielä vähän aikaa he tulivat Huskvarnaan. Se oli laaksossa. Vuoret kohosivat jyrkkinä ja kaunismuotoisina sen ympärillä. Joki syöksyi jyrkänteitä alas pitkinä, kapeina putouksina. Suuria tehtaita oli vuorenseinien alla, laakson pohjassa oli työmiesten asuntoja, joiden ympärillä oli puutarhamaita, ja keskellä laaksoa oli koulutalo. Juuri kun villihanhet tulivat lentäen, soi kello ja joukko lapsia riensi pihalle. Niitä oli niin monta, että koko piha täyttyi. "Minne te menette? Minne te menette?" huusivat lapse kuultuaan villihanhien äänen. — "Sinne missä ei ole kirjoja eikä läksyjä", vastasi poika. — "Ottakaa meidät mukaan!" huusivat lapset. "Ottakaa meidät mukaan!" — "Ei tänä vuonna, mutta ensi vuonna", huusi poika. "Ei tänä vuonna, mutta ensi vuonna."
Jarro, heinäsorsa
Vetterin itärannalla on Omberg, Ombergin itäpuolella on Dagsmosse, Dagsmossen itäpuolella on Tookernin järvi. Tookernin ympärillä leviää suuri, lakea Itä-Göötanmaan tasanko.
Tookern on jokseenkin iso järvi, ja ennen aikaan se on tainnut olla vielä isompi. Mutta sitten ihmisiä harmitti, että se peitti niin suuren osan hedelmällistä tasankoa, ja he koettivat laskea siitä veden päästäkseen kylvämään ja niittämään järven pohjalle. He eivät kumminkaan kyenneet kuivaamaan koko järveä, kuten kai oli ollut tarkoitus, vaan se anastaa vieläkin suuren maa-alan. Mutta laskemisen jälkeen järvi tuli niin matalaksi, että se ei missään paikassa ole metriä syvempi. Rannat ovat käyneet lietteisiksi ja liejuisiksi, ja ylt'yleensä kohoaa pieniä mutasaaria vedenpinnan ylle.
Nyt on olemassa eräs, jonka mielestä on hauskaa seisoa jalat vedessä, kunhan vain saa pitää ruumiin ja pään ilmassa, ja se on kaisla. Se ei voi löytää parempaa kasvupaikkaa kuin Tookernin matalat rannat ja pienten mutasaarien ympärykset. Se viihtyy niin hyvin, että se kasvaa miestä korkeammaksi ja niin tiheäksi, että on melkein mahdotonta työntää venhettä sen läpi. Se muodostaa leveän, vihreän aitauksen koko järven ympärille, niin että siihen pääsee vain muutamista paikoista, joista ihmiset ovat nyhtäneet pois kaislat.
Mutta jos kaislikko onkin ihmisille tyly, antaa se sensijaan suojaa monelle muulle. Kaislikon sisässä on monenlaisia pieniä lammikoita ja kanavia, joissa on vihreää, seisovaa vettä, missä veden vesa ja meriheinä versovat ja hyttystoukkia ja kalanpoikia syntyy ja kasvaa äärettömiä määriä. Ja näiden pienten lammikkojen ja kanavien rannoilla on paljon hyviä piilopaikkoja, jonne vesilinnut munivat ja joissa ne elättävät ja kasvattavat poikasiaan vihollisten tai ruokahuolien häiritsemättä.
Siellä Tookernin kaislikossa asuukin suunnaton määrä lintuja; ja yhä useampia sinne kertyy vuosi vuodelta, sitä mukaa kuin tulee tunnetuksi, kuinka mainio olinpaikka se on. Ensimmäiset, jotka sinne asettuivat, olivat heinäsorsat, ja niitä asuu siellä nyt tuhansittain. Mutta niillä ei enää ole koko järvi hallussaan, vaan niiden on täytynyt luovuttaa osia joutsenille, uikuille, nokikanoille, kuikille, lapasorsille ja monille muille.
Tookern on varmaan koko maan suurin ja paras lintujärvi, ja linnut saavat kiittää onneaan niin kauan kuin heillä on semmoinen piilopaikka. Mutta epätietoista on, miten kauan he saavat olla kaislikkojen ja liejurantojen isäntinä, sillä ihmiset eivät saa pois mielestään, että järvi peittää suuret alat hyvää ja hedelmällistä maata, ja kerta toisensa jälkeen he tekevät ehdotuksia sen kuivaamiseksi. Jos nämä suunnitelmat toteutuisivat, olisi tuhansien vesilintujen pakko muuttaa pois paikkakunnalta.
Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, oli Tookernissa heinäsorsa, jonka nimi oli Jarro. Hän oli nuori lintu ja oli elänyt vasta kesän, syksyn ja talven. Nyt oli hänen ensimmäinen keväänsä. Hän oli juuri tullut kotiin Pohjois-Afrikasta ja joutunut Tookernille niin aikaisin, että järvi oli vielä jäässä.
Eräänä iltana hänen ja muiden nuorten sorsain huviksensa liidellessä edestakaisin järven yllä ampui metsästäjä heihin pari laukausta, ja Jarroa sattui rintaan. Hän luuli kuolevansa, mutta ettei se, joka oli häntä ampunut, saisi häntä syödäkseen, hän lensi niin kauas kuin vain suinkin voi. Hän ei ajatellut minne joutui, hän koetti vain päästä hyvin kauas. Kun voimat pettivät, niin ettei hän enää jaksanut lentää edemmäksi, ei hän ollut enää järven kohdalla, vaan vaipui suuren järven rannalla olevan talonpoikaistalon portaiden eteen.
Kohta sen jälkeen nuori renki kulki pihan poikki. Hän huomasi Jarron ja nosti sen ylös. Mutta Jarro, joka ei toivonut muuta kuin kuolemaa, kokosi viimeiset voimansa ja nipisti lujasti renkiä sormeen, jotta tämä päästäisi hänet.
Eihän Jarro kyennyt irroittautumaan, mutta siitä yrityksestä oli kuitenkin se hyvä seuraus, että renki huomasi hänen olevan hengissä. Hän kantoi Jarron hyvin varovasti tupaan ja näytti emännälle, joka oli lempeäkasvoinen nuori nainen. Emäntä otti Jarron heti rengiltä, silitti sen selkää ja pyyhki veren, jota tippui kaulauntuvien välistä. Hän katseli sitä hyvin tarkkaan ja nähdessään, kuinka kaunis se oli tummanvihreine, välkkyvine päineen, valkoisine kaulanauhoineen, punaisenruskeine selkineen ja sinisine siipipeileineen, kävi hänen varmaan sääliksi, että sen piti kuolla. Hän pani nopeasti kuntoon vasun ja asetti Jarron siihen lepäämään.
Jarro oli koko ajan räpisköinyt ja temponut päästäkseen irti, mutta kun hän nyt huomasi, että ihmiset eivät aikoneetkaan tappaa häntä, hän asettui mielihyvin vasuun. Nyt vasta huomattiin, kuinka uupunut hän oli tuskista ja verenvuodosta. Emäntä kuljetti vasun lattian poikki asettaakseen sen uunin nurkkaan, mutta jo ennen kuin hän laski sen maahan, painuivat Jarron silmät kiinni ja hän vaipui uneen.
Hetken kuluttua Jarro heräsi siihen, että joku kosketti häntä hiljaa. Kun hän aukaisi silmänsä, hän säikähti niin kauheasti, että oli mennä tainnoksiin. Nyt hän varmaan oli hukassa, sillä siinä seisoi sellainen, joka oli vaarallisempi kuin sekä ihmiset että petolinnut. Se ei ollut kukaan muu kuin itse Cesar, pitkäkarvainen lintukoira, joka uteliaasti nuuski häntä.
Kuinka surkeasti häntä viime kesänä, kun hän vielä oli pieni keltainen poikanen, oli pelottanut joka kerta kun kaislikkojen yli kajahti huuto: "Cesar tulee! Cesar tulee!" Nähdessään silloin ruskea- ja valkopilkkuisen koiran tulevan kita avoinna kaislikon halki hän oli luullut näkevänsä itse kuoleman. Hän oli aina toivonut, ettei hänen tarvitsisi nähdä Cesaria silmästä silmään.
Ja nyt lienee hän onnettomuudekseen pudonnut juuri siihen taloon, jostaCesar oli kotoisin, sillä tuossa se nyt seisoi hänen päänsä kohdalla.
"Mikäs otus sinä olet?" murisi hän. "Miten sinä olet tupaan tullut?Etkö sinä kuulu niihin kaislikkolaisiin?"
Jarro voi tuskin vastata peloltaan.
"Älä ole vihainen minulle, Cesar, että olen tullut tupaan!" hän sanoi. "Ei se ole minun syyni. Minua on ammuttu. Ihmiset itse ovat panneet minut tähän vasuun."
"Vai niin, vai ovat ihmiset itse panneet sinut siihen", sanoi Cesar. "Silloin ne kaiketi aikovat parantaa sinut, vaikka minusta ne tekisivät viisaimmin, jos söisivät sinut suuhunsa, kun kerran olet heidän vallassaan. Mutta joka tapauksessa sinä olet tuvassa rauhoitettu. Ei sinun tarvitse olla noin pelästyneen näköinen. Nyt ei olla Tookernilla."
Sen sanottuaan Cesar meni makaamaan leimuavan takkavalkean ääreen. Niin pian kuin Jarro ymmärsi, että tuo hirmuinen vaara oli ohitse, valtasi hänet suuri voimattomuus ja hän vaipui uudelleen uneen.
Kun Jarro seuraavan kerran heräsi, huomasi hän vadillisen ryynejä ja vettä edessään. Hän oli vielä hyvin sairas, mutta hänen oli nälkä ja hän rupesi syömään. Kun emäntä näki hänen syövän, tuli hän luo ja silitteli häntä ja näytti iloiselta. Sitten Jarro taas nukahti. Moneen päivään hän ei tehnyt muuta kuin söi ja nukkui.
Eräänä aamuna Jarro tunsi itsensä niin terveeksi, että nousi vasusta ja käveli lattialla. Mutta hän ei päässyt pitkälle ennen kuin jo kaatui ja jäi siihen. Silloin tuli Cesar, aukaisi ison kitansa ja tarttui häneen. Jarro luuli tietysti, että koira aikoi purra hänet kuoliaaksi, mutta Cesar kantoi hänet vasuun vahingoittamatta häntä. Tästä Jarro rupesi luottamaan Cesariin niin, että hän seuraavalla kävelyretkellään meni koiran luo ja rupesi maata hänen viereensä. Tämän jälkeen Cesarista ja hänestä tuli hyvät ystävät, ja Jarro makasi joka päivä monet tunnit Cesarin käpälien välissä.
Vielä suurempaa luottamusta kuin Cesariin tunsi Jarro emäntäänsä. Hän ei enää ollenkaan pelännyt, vaan hieroi päätään hänen käteensä, kun tämä tuli hänelle antamaan ruokaa. Emännän mennessä pois tuvasta Jarro huokasi surusta, ja hänen tultuaan takaisin lintu huusi omalla kielellään hänet tervetulleeksi.
Jarro unohti aivan, kuinka hän ennen maailmassa oli pelännyt koiria ja ihmisiä. Nyt ne hänestä olivat lempeitä ja hyviä, ja hän rakasti niitä. Hän toivoi olevansa terve voidakseen lentää Tookernille kertomaan toisille heinäsorsille, että heidän entiset vihollisensa eivät olleet vaarallisia ja ettei heidän ensinkään tarvinnut niitä pelätä.
Hän oli huomannut, että sekä ihmisillä että Cesarilla oli rauhalliset silmät, joihin oli mieluista katsella. Ainoa tuvassa olija, jonka silmiin hän ei kernaasti katsonut, oli Klorina, tupakissa. Eihän sekään tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta ei hän voinut luottaa siihen. Ja sitä paitsi se aina härnäsi häntä siksi että hän rakasti ihmisiä.
"Sinä luulet niiden vaalivan sinua siksi, että ne pitävät sinusta", sanoi Klorina. "Odotahan, kunnes lihot tarpeeksi! Silloin ne vääntävät sinulta niskat nurin. Minä kyllä tunnen ne."
Jarrolla oli hellä ja rakastavainen sydän kuten kaikilla linnuilla, ja hän tuli äärettömän pahoilleen tämän kuultuaan. Hän ei voinut uskoa, että emäntä tahtoisi vääntää nurin hänen niskansa, eikä hän voinut uskoa sitä hänen pojastaankaan, pienokaisesta, jonka oli tapana istua ja rupatella tuntikausia hänen vasunsa ääressä. Hänestä tuntui siltä kuin he molemmat rakastaisivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.
Eräänä päivänä, kun Jarro ja Cesar loikoivat tavallisella paikallaan uunin edessä, istui Klorina uunin pankolla ja alkoi kiusata heinäsorsaa.
"Mihinkähän te heinäsorsat joudutte ensi vuonna, kun Tookern tyhjennetään ja tehdään pelloksi?" sanoi Klorina. "Mitä sinä sanot, Klorina?" huudahti Jarro ja hypähti kauhistuneena seisoalleen. — "Minä aina unohdan, ettet sinä, Jarro, ymmärrä ihmisten puhetta niinkuin Cesar ja minä", vastasi kissa. "Muutenhan sinä olisit kuullut, että ne miehet, jotka eilen olivat tuvassa, juttelivat siitä, että kaikki vesi laskettaisiin pois Tookernista ja että järven pohja ensi vuonna olisi kuiva kuin tuvan lattia. Minnehän te heinäsorsat silloin joudutte?"
Kuultuaan tämän Jarro suuttui niin, että sähisi kuin kyykäärme. "Sinä olet yhtä ilkeä kuin nokikana", hän huusi Klorinalle. "Sinä vain koetat ärsyttää minua ihmisiä vastaan. Minä en usko, että ne tahtovat tehdä sellaista. Tietäneväthän ne, että Tookern on heinäsorsien oma. Mitä varten ne tekisivät niin monet linnut kodittomiksi? Sinä olet varmaan keksinyt tämän kaiken pelottaaksesi minua. Minä toivon, että Gorgo kotka repii sinut palasiksi. Minä toivon, että emäntä leikkaa kuonokarvasi."
Mutta Jarro ei saanut Klorinaa vaikenemaan tällä hyökkäyksellään. "Vai niin, vai luulet sinä minun valehtelevan", hän sanoi. "Kysy sitten Cesarilta! Hänkin oli tuvassa eilen illalla. Cesar ei valehtele koskaan."
"Cesar", sanoi Jarro, "sinä ymmärrät ihmisten puhetta paljon paremmin kuin Klorina. Sano, että hän on kuullut väärin! Ajattelepas, miten silloin kävisi, jos ihmiset kuivaisivat Tookernin ja muuttaisivat järvenpohjan pelloksi! Silloin ei siellä olisi meriheinää isoille sorsille eikä kalanpoikia eikä sammakonpoikia eikä hyttysen toukkia sorsanpoikasille. Silloin häviäisivät kaislapensaikotkin, joissa sorsanpoikaset nyt voivat piileksiä, kunnes kykenevät lentämään. Kaikkien sorsien olisi pakko muuttaa täältä pois ja etsiä itselleen toinen olinpaikka. Mutta mistä ne löytävät semmoisen olinpaikan kuin Tookern? Cesar, sano, että Klorina on kuullut väärin!"
Oli merkillistä seurata Cesarin käytöstä tämän keskustelun aikana. Hän oli ollut aivan hereillä koko ajan, mutta nyt, kun Jarro kääntyi hänen puoleensa, haukotteli hän, pani pitkän kuononsa etukäpäliensä päälle ja nukkui heti sikeään uneen.
Kissa katseli Cesaria ivallisesti hymyillen. "Minä luulen, ettei Cesar viitsi vastata sinulle", hän sanoi Jarrolle. "Hän on niinkuin kaikki muutkin koirat: ne eivät koskaan tahdo tunnustaa, että ihmiset voivat tehdä vääryyttäkin. Mutta sinä saat uskoa sittenkin minun sanoihini. Minä sanon sinulle, miksi ihmiset tahtovat kuivata Tookernin juuri nyt. Niin kauan kuin te heinäsorsat olitte valtiaina Tookernilla, eivät ne tahtoneet sitä kuivata, sillä teistä niillä oli sentään jotakin hyötyä. Mutta nyt ovat uikut ja nokikanat ja muut ruoaksi kelpaamattomat linnut anastaneet melkein kaikki kaislikot, ja ihmiset ajattelevat, ettei heidän tarvitse ylläpitää järveä niiden tähden."
Jarro ei viitsinyt vastata Klorinalle; hän kurkotti kaulaansa ja huusi Cesarin korvaan: "Cesar! Sinä tiedät, että Tookernissa on vielä niin paljon sorsia, että ne täyttävät ilman kuin pilvi. Sano, ettei ole totta, että ihmiset aikovat tehdä heidät kaikki kodittomiksi!"
Silloin Cesar hyppäsi pystyyn ja hyökkäsi Klorinaa kohti, niin että tämän täytyi pelastautua hyllylle. "Kyllä minä opetan sinut olemaan hiljaa, kun minä tahdon nukkua", karjui Cesar. "Kyllä minä tiedän, että on ollut puhetta järven kuivaamisesta tänä vuonna. Mutta siitä on puhuttu monta kertaa ennenkin, eikä siitä milloinkaan ole tullut mitään. Ja tuo kuivattaminen on asia, jota minä en hyväksy. Sillä mitenkä sitten kävisi linnustuksen, jos Tookern kuivattaisiin? Sinä olet pöllö, kun semmoisesta iloitset. Millä sinä ja minä sitten huvittelemme, jos ei Tookernissa enää ole lintuja?"
Houkutuslintu
Sunnuntaina huhtikuun 17. p:nä.
Parin päivän kuluttua Jarro oli niin terve, että hän voi lentää koko tuvan läpi. Silloin emäntä hyväili häntä ja pieni poika juoksi ja haki hänelle ensimmäiset ruohonalut, joita oli noussut maasta. Kun emäntä hyväili häntä, ajatteli Jarro, että vaikka hän onkin nyt niin vahva, että voisi lentää Tookernille milloin tahansa, ei hän erkanisi ihmisistä. Hän halusi jäädä heidän luokseen koko eliniäkseen.
Mutta varhain eräänä aamuna emäntä pani Jarron ympärille päitset, jotka estivät häntä käyttämästä siipiä, ja antoi hänet sitten sille rengille, joka oli löytänyt hänet pihalta. Renki pisti hänet kainaloonsa ja lähti hänen kanssaan Tookernille.
Jäät olivat sulaneet sillä aikaa kun Jarro oli sairastanut. Vanha kuivunut, viimevuotinen kaislikko huojui vielä rannoilla, mutta kaikki vesikasvit olivat syvyydessä alkaneet työntää vesoja ja niiden vihreät latvat olivat ennättäneet veden pintaan. Ja nyt olivat melkein kaikki vesilinnut tulleet kotiin. Viklojen käyrät nokat pistivät esiin kaislikosta. Uikkuja uiskenteli kaulassaan suuri höyhenkaulus, ja suokurpat olivat kokoamassa korsia pesikseen.
Renki astui ruuheen, pani Jarron sen pohjalle ja alkoi hiljalleen soutaa järvelle päin. Jarro, joka oli tottunut saamaan ihmisiltä osakseen vain hyvää, sanoi Cesarille, joka myöskin oli mukana, että hän oli hyvin kiitollinen rengille, kun se vei häntä järvelle. Mutta ei sen tarvitsisi pitää häntä niin lujissa siteissä, sillä ei hän aikonut lentää ihmisten luota. Siihen ei Cesar vastannut mitään. Hän oli tänä päivänä hyvin harvapuheinen.
Ainoa, mikä tuntui Jarrosta vähän kummalliselta, oli se, että renki oli ottanut haulikon mukaansa. Hän ei voinut uskoa, että kukaan talon hyvistä ihmisistä tahtoisi ampua lintuja. Cesar oli sitä paitsi sanonut hänelle, että ihmiset eivät metsästä tähän aikaan vuodesta. "Nyt on rauhoitusaika", oli hän sanonut, "vaikka se tietysti ei koske minua."
Sillä välin renki nousi pienelle, kaislarantaiselle liejusaarelle. Siellä hän nousi ruuhesta, kokosi vanhoja kaisloja isoksi röykkiöksi ja rupesi sen taakse kyykylleen. Jarro sai, hihna siipien yli pantuna ja nuoralla veneeseen kiinnitettynä, tepastella ympäri saarta.
Yht'äkkiä Jarro huomasi parven nuoria sorsia, joiden kanssa hän ennen maailmassa oli lennellyt edestakaisin järvellä. Ne olivat kaukana, mutta Jarro kutsui niitä luokseen pari kertaa äänekkäästi huutaen. Ne vastasivat, ja suuri kaunis parvi lähestyi heitä. Jo ennen kuin ne pääsivät luo, Jarro alkoi kertoa niille ihmeellisestä pelastuksestaan ja ihmisten hyvyydestä. Samassa paukahti hänen takanaan kaksi laukausta. Kolme sorsaa putosi kuolleena kaislikkoon ja Cesar heittäytyi veteen ja nouti ne maalle.
Silloin Jarro ymmärsi. Ihmiset olivat pelastaneet hänet saadakseen käyttää häntä houkutuslintunaan. Ja se oli onnistunutkin. Kolme sorsaa oli kuollut hänen tähtensä. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi kuoltava häpeästä. Hänen hyvä ystävänsä Cesarkin näytti katselevan häntä ylenkatseellisesti, ja kun he tulivat kotiin ei hän uskaltanut ruveta koiran viereen nukkumaan.
Seuraavana aamuna Jarro vietiin uudestaan matalikolle. Tälläkin kertaa hän huomasi heti muutamia sorsia. Mutta kun hän näki, että ne lensivät häntä kohti, huusi hän niille: "Pois, pois! Olkaa varuillanne! Menkää toisaanne! Kaislaröykkiön takana on metsästäjä piilossa! Minä olen vain houkutuslintu!" Ja hänen onnistui tosiaan estää niitä tulemasta ampumamatkan päähän.
Jarro ennätti tuskin syödä yhtä ainoata ruohonkortta; hänen aikansa meni kokonaan vartioimiseen. Hän huusi varoitushuutonsa niin pian kuin vain joku lintu lähestyi. Hän varoitti uikkuja ja nokikanojakin, vaikka hän inhosi niitä siksi, että ne häätävät sorsat pois parhaista piilopaikoista. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan lintu joutuisi onnettomuuteen hänen tähtensä. Ja Jarron valppauden syyksi on luettava, että rengin täytyi mennä kotiin saamatta kertaakaan laukaista haulikkoaan.
Siitä huolimatta Cesar ei tänään ollut niin tyytymättömän näköinen kuin edellisenä päivänä, ja kun ilta tuli, otti hän Jarron hampaisiinsa, kantoi hänet takan luo ja antoi hänen nukkua etukäpäliensä välissä.
Mutta Jarro ei viihtynyt enää tuvassa, vaan hän oli hyvin onneton. Hänen sydämensä kärsi siitä ajatuksesta, että ihmiset eivät olleet koskaan häntä rakastaneet. Kun emäntä ja pikku poika tulivat häntä hyväilemään, hän pisti nokkansa siiven alle ja oli nukkuvinaan.
Useita päiviä Jarro oli saanut toimittaa ikävää varottajan virkaa, ja hänet tunnettiin jo koko Tookernilla. Silloin tapahtui eräänä aamuna, kun hän tavallisuuden mukaan oli huutamassa: "Varokaa, linnut! Älkää £ulko minua lähelle! Minä olen vain houkutuslintu!" — että uikun pesä tuli uiden sitä matalikkoa kohti, johon hänet oli sidottu. Siinä ei ollut mitään erittäin merkillistä. Se oli viimevuotinen pesä, ja koska uikkujen pesät on rakennettu niin, että ne voivat kulkea veden pinnalla veneitten lailla, niin ne usein joutuvat vesiajolle. Mutta Jarro jäi kuitenkin seisomaan ja katsomaan pesää, sillä se tuli niin kohti saarta, että näytti siltä kuin joku olisi ohjannut sen kulkua veden pinnalla.
Kun pesä tuli lähemmäksi, näki Jarro, että pieni ihminen, pienin mitä hän milloinkaan oli nähnyt, istui perässä ja souti sitä eteenpäin kahdella tikulla. Ja pieni ihminen huusi hänelle: "Mene niin lähelle vettä kuin voit, Jarro, ja ole valmiina lentämään! Sinut pelastetaan kohta."
Muutaman hetken kuluttua uikun pesä oli rannassa, mutta pieni soutumies ei noussut siitä pois, vaan istui hiljaa kyyristyneenä oksien ja korsien väliin. Jarrokin pysyi liikkumattomana. Hän oli aivan huumautunut siitä ajatuksesta, että kohta pääsisi vapauteen ja pois onnettomuudesta.
Sitten tapahtui, että parvi villihanhia tuli lentäen. Jarro heräsi silloin tajuihinsa ja varoitti muita äänekkäästi huutaen, mutta siitä huolimatta ne lentelivät useita kertoja edestakaisin matalikon yllä. He pysyttäytyivät ampumamatkan yläpuolella, mutta renki viehättyi kuitenkin laukaisemaan pari laukausta niitä kohti.
Laukaukset olivat tuskin pamahtaneet, kun pieni miekkonen juoksi maalle, vetäisi pienen veitsen tupesta ja parilla reippaalla leikkauksella katkaisi Jarron hihnan. "Lennä nyt tiehesi, Jarro, ennen kuin mies ennättää ladata uudelleen!" huusi hän ja juoksi itse uikun pesään ja työnsi sen irti rannasta.
Metsästäjä oli katsellut hanhia eikä huomannut, että Jarro oli päässyt irti, mutta Cesar oli seurannut tapahtumia paremmin, ja juuri kun Jarro levitti siipensä, syöksähti hän Jarron luo ja tarttui sitä niskaan.
Jarro parahti surkeasti, mutta pikku mies, joka oli hänet vapauttanut, sanoi hyvin levollisesti Cesarille: "Jos sinun luonteesi on yhtä jalo kuin ulkomuotosi, niin et suinkaan tahtone pitää ketään niin häpeällisessä toimessa kuin houkutuslintuna."
Kun Cesar kuuli nämä sanat, hän irvisti pahasti ylähuultaan, mutta päästi hetken kuluttua Jarron. "Lennä, Jarro!" sanoi hän. "Sinä olet tosiaankin liian hyvä houkutuslinnuksi. En aikonut estää sinua menemästä sen tähden, vaan siksi, että minun tulee ikävä tuvassa sinun mentyäsi."
Järven laskeminen
Keskiviikkona huhtikuun 20. p:nä.
Tuvassa oli tosiaankin hyvin tyhjää Jarron mentyä. Kissasta ja koirasta kävi aika pitkäksi, kun ei heillä ollut ketään, josta saivat riidellä, ja emäntä kaipasi iloista narskutusta, jonka sorsa aina päästi hänen tullessaan tupaan. Mutta se, jolla oli kaikista ikävin Jarroa, oli pikku poika, Pekka. Pekka oli vasta kolmivuotias ja ainoa lapsi, eikä hänellä ollut koko elämässään ollut sellaista leikkitoveria kuin Jarro. Kun Pekka kuuli, että Jarro oli palannut takaisin Tookernille sorsien luo, hän ei tyytynyt, vaan mietti alinomaa, miten saisi sen sieltä takaisin.
Pekka oli haastellut paljon Jarron kanssa tämän maatessa vasussa, ja hän oli varma siitä, että sorsa ymmärsi hänen puheensa. Hän pyysi äitiä, että äiti veisi hänet järvelle, jotta hän saisi tavata Jarroa ja houkutella hänet palaamaan takaisin. Äiti ei ollut kuulevinaankaan, mutta Pekka ei silti hylännyt aiettaan.
Seuraavana päivänä Jarron katoamisen jälkeen Pekka leikki pihalla. Hän leikki yksin, kuten tavallisesti, mutta Cesar lojui portailla, ja kun äiti laski Pekan ulos, sanoi hän: "Pidä nyt silmällä Pekkaa, Cesar!"
Jos nyt kaikki olisi ollut kuten tavallisesti, olisi Cesar totellut käskyä, ja Pekkaa olisi vartioitu niin hyvin, ettei hänellä olisi ollut vähintäkään vaaraa. Mutta Cesar ei ollut entisensä kaltainen näinä päivinä. Hän tiesi, että ne talonpojat, jotka asuvat Tookernin ympärillä, olivat tuhkatiheään neuvotelleet järven laskemisesta ja että ne nyt olivat melkein päättäneet sen. Sorsat lähtisivät pois, eikä Cesar saisi enää koskaan linnustaa. Hän mietti tätä onnettomuutta niin, ettei muistanutkaan vartioida Pekkaa.
Ja tuskin Pekka oli yksin kartanolla, kun hän ymmärsi, että nyt oli tullut otollinen hetki mennä Tookernille puhumaan Jarron kanssa. Hän aukaisi portin ja kulki rantaan kapeata polkua myöten, joka vei niittyjen halki. Niin kauan kuin hänet voitiin nähdä kotoa, hän kulki hitaasti, mutta sitten hän lisäsi vauhtia. Häntä pelotti kuvin, että äiti tai joku muu voisi huutaa hänelle, ettei hän saa mennä. Hän ei tahtonut tehdä mitään pahaa, ei muuta kuin houkutella vain Jarroa tulemaan takaisin, mutta hän tunsi, etteivät toiset hyväksyisi hänen yritystään.
Kun Pekka tuli järven rannalle, huusi hän useita kertoja Jarroa. Sitten hän seisoi kauan aikaa ja odotti, mutta Jarroa ei näkynyt. Pekka näki monta lintua, jotka olivat heinäsorsan näköisiä, mutta ne lensivät ohi välittämättä hänestä, ja siitä hän arvasi, ettei kukaan niistä ollut Jarro.
Kun Jarro ei näyttäytynyt, ajatteli pikku poika, että hän varmaankin löytäisi Jarron paremmin, jos menisi järvelle. Rannassa oli useita hyviä veneitä, mutta ne olivat kaikki lukossa. Ainoa, joka oli irrallaan, oli vanha ja ravistunut ruuhi, joka oli niin huono, ettei kukaan sitä käyttänyt. Mutta Pekka kömpi siihen huolimatta siitä, että pohja oli veden vallassa. Hän ei osannut käyttää airoja, mutta sen sijaan hän rupesi kiikkumaan ja heilumaan ruuhessa. Varmaankaan ei kukaan aikaihminen olisi saanut ruuhta sillä tavalla Tookernille, mutta kun vesi on korkealla ja paha onni vaanii, on pikkulapsilla eriskummallinen taito päästä vesille. Pekka oli pian Tookernilla ja huuteli Jarroa.
Kun vanha ruuhi sillä tavalla liikkui järvellä, aukenivat sen raot yhä enemmän ja vettä ihan tulvasi sisään. Pekka ei välittänyt siitä vähääkään. Hän istui pienellä kokkatuhdolla, huusi jokaiselle linnulle, jonka näki, ja ihmetteli, ettei Jarro näyttäytynyt.
Mutta viimein Jarro tosiaankin näki Pekan. Hän kuuli pojan huutelevan häntä samalla nimellä, joka hänellä oli ollut ihmisten luona ollessaan, ja hän ymmärsi, että poika oli lähtenyt Tookernille häntä etsimään. Jarro tuli sanomattoman iloiseksi siitä, että sentään yksi ihminen rakasti häntä. Hän ampaisi Pekan luo kuin nuoli, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen hyväillä itseään. Molemmat olivat hyvin onnellisia tavatessaan toisensa.
Mutta yht'äkkiä Jarro huomasi, miten ruuhen laita oli. Se oli puolillaan vettä ja uppoamaisillaan. Jarro koetti selittää Pekalle, että koska tämä ei osannut lentää eikä uida, oli hänen koetettava päästä maihin, mutta Pekka ei ymmärtänyt häntä. Silloin ei Jarro viivytellyt silmänräpäystäkään, vaan riensi hankkimaan apua.
Hetken kuluttua Jarro tuli takaisin ja toi selässään pienen miehen, joka oli paljoa pienempi kuin Pekka.
Ellei tämä olisi osannut sekä puhua että liikkua, olisi Pekka luullut häntä nukeksi. Ja pikku mies komensi Pekan heti ottamaan pitkän kapean seipään, joka oli ruuhen pohjalla, ja koettamaan sen avulla sauvoa ruuhi jollekin kaislikkosaarelle. Pekka totteli häntä, ja hän ja pikku mies kuljettivat yhdessä tuumin ruuhta eteenpäin. Parin vetäisyn perästä he pääsivät pienen kaislojen ympäröimän saaren luo, ja siinä koetti Pekka nousta maihin. Ja samassa hetkessä kun Pekka astui jalkansa maalle, täyttyi ruuhi ja vajosi pohjaan.
Kun Pekka näki sen, oli hän varma siitä, että isä ja äiti suuttuisivat häneen kovin. Hän olisi ruvennut itkemään, ellei hän heti olisi saanut muuta ajattelemista. Tuli nimittäin parvi suuria harmaita lintuja, ja ne laskeutuivat saarelle, ja pikku mies vei hänet heidän luokseen ja kertoi hänelle, mitkä heidän nimensä olivat ja mitä he sanoivat. Ja se oli niin hauskaa, että Pekka unohti kaiken muun.
Jarro, heinäsorsa, lensi heti taloon kertomaan Cesarille, missä Pekka oli. Cesar seurasi häntä järvelle ja meni yksin uiden ja kahlaten liejusaarelle, jossa Pekka istui kuivista kaisloista tehdyllä vuoteella villihanhien ja heinäsorsien keskellä ja nauroi ääneen ilosta.
Cesar viipyi kauan aikaa saarella, eikä ainoastaan Pekan tähden. Tämä oli ensi kerta koko hänen elämässään, kun hän oli joutunut rauhallisiin tekemisiin Tookernin lintujen kanssa, ja hän ihmetteli heidän viisauttaan. Ne kysyivät häneltä, oliko totta, mitä Jarro heinäsorsa oli kertonut, että Tookern aiottiin kuivat^. "Se ei ole vielä päätetty", sanoi Cesar. "Mutta huomenna rantojen omistajat kokoontuvat päättämään asiasta. Minä pelkään, että tuumasta tällä kertaa tulee tosi. Käy sääliksi teitä, mutta ei se ole hauskaa minustakaan. Minä menetän parhaan metsästysalueen, mitä millään koiralla on koskaan ollut."
Linnut tulivat äärettömän pahoilleen kuullessaan Cesarin vahvistavan Jarron väitteet. Viesti vietiin kaislikosta kaislikkoon ympäri koko järven, ja kaikkialta kuului valitusääniä. Uljaat joutsenet valittivat yhtä paljon kuin pienet kaislakertut, ja sorsat ja nokikanat, jotka tavallisesti inhoavat toisiaan, olivat yksimielisiä siitä, että tämä oli kauhea onnettomuus.
Kun Cesar vihdoin nousi lähteäkseen takaisin kotiinsa, sanoi vanha Akka, johtajahanhi, hänelle: "Sama se minusta, sillä olen ohilentävä muuttolintu, mutta jos sinä tahdot pitää linnut Tookernissa, niin ei sinun pitäisi vielä antaa vanhempien tietää, missä lapsi on."
Cesar jäi seisomaan ja tuijottamaan villihanhea. "Sinä olet merkillinen vanha hanhi", hän sanoi. — "Olenhan minä kokenut minkä mitäkin eläissäni", sanoi Akka, "ja minä tiedän, että meidän luontomme pehmiää, kun menetämme lapsemme." — "Minä seuraan neuvoasi", sanoi Cesar, "mutta teidän on vastattava siitä, ettei Pekalle tapahdu mitään vahinkoa."
Sillä välin talossa oli huomattu, että Pekka oli poissa, ja häntä alettiin etsiä. Talonväki etsi ulkohuoneet, katsoi kaivosta ja tutki kellarin. Sitten se meni teille ja kujille, juoksi naapuritaloon tiedustamaan, oliko hän joutunut sinne, ja etsi häntä Tookernin rannalta. Mutta vaikka kuinka etsittiin ei löydetty.
Cesar, koira, ymmärsi hyvin, että isäntäväki etsi Pekkaa, mutta hän ei tehnyt mitään auttaakseen heitä oikeille jäljille. Sen sijaan hän makasi hiljaa, ikään kuin koko asia ei olisi liikuttanut häntä vähääkään.
Myöhemmin päivällä huomattiin Pekan askelten jälkiä venevalkamassa. Ja silloin he näkivät, ettei vanha ravistunut ruuhi enää ollutkaan rannassa. Nyt alettiin ymmärtää, miten kaikki oli tapahtunut.
Isäntä ja hänen renkinsä työnsivät heti veneitä vesille ja lähtivät etsimään poikaa. He soutelivat Tookernilla iltamyöhään näkemättä jälkeäkään pojasta. He eivät voineet ajatella muuta kuin että vanha alus oli uponnut ja että Pekka oli kuoliaana järven pohjalla.
Iltasella Pekan äiti kuljeksi rantoja pitkin. Kaikki muut olivat varmoja, että Pekka oli hukkunut, mutta hän ei voinut sitä uskoa, vaan etsi häntä yhä. Hän etsi kaislojen ja ruohojen seasta ja kulki lietteistä rantaa ajattelematta, miten syvälle hänen jalkansa vajosivat ja miten märäksi hän oli tullut. Hän oli sanomattoman epätoivoinen. Sydäntä oikein pakotti rinnassa. Hän ei itkenyt, mutta hän väänteli käsiään ja huuteli poikaansa korkealla, valittavalla äänellä.
Ympärillään hän kuuli kaikkialla joutsenten ja sorsien ja suokuirien huutoja. Hänestä näytti, että ne seurasivat häntä ja että ne valittivat ja voivottelivat nekin. "Niillä mahtaa olla jokin suru, koska ne niin valittavat", ajatteli hän. Mutta sitten hän muisti itsensä. Nehän olivat vain lintuja. Ei suinkaan niillä ollut mitään huolia.
Kummallista, etteivät ne vaienneet auringonlaskun jälkeenkään. Hän kuuli Tookernin lukemattomien lintujen vain huutavan ja huutavan. Monet niistä seurasivat häntä, minne hän vain meni, toiset suhauttelivat ohi nopein siivin. Kaikki voivottelivat ja valittelivat.
Mutta tuska, joka häntä itseään painoi, avasi hänen sydämensä. Hänestä tuntui, ettei hän ollutkaan niin kaukana muista elävistä olennoista kuin ihmiset tavallisesti ovat. Hän ymmärsi paremmin kuin koskaan ennen, minkälaista lintujen elämä on. Niillä oli niilläkin alituinen huoli kodistaan ja lapsistaan, niillä niinkuin hänelläkin. Ero niiden ja hänen välillä ei ehkä ollutkaan niin suuri kuin hän tähän asti oli luullut.
Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli jo melkein päätetty asia, että kaikki nämä tuhannet joutsenet ja sorsat ja kuikat menettäisivät kotinsa täällä Tookernilla. "Se tulee olemaan niille raskasta", ajatteli hän. "Missähän ne sitten elättävät poikasensa?"
Hän jäi seisomaan ja aprikoimaan tätä. Saattaa ehkä olla hyvä työ muuttaa järvi pelloksi ja niityksi, mutta olkoon se jokin toinen järvi eikä Tookern, jokin toinen järvi, joka ei ole niin monen tuhannen eläimen koti.
Hän ajatteli, että huomenna piti päätös tehtämän järven laskemisesta, ja hän arveli, että eiköhän Pekka ollut juuri sentähden joutunut kateisiin tänä päivänä. Jospa se olikin Jumalan tarkoitus, että suru tulisi avaamaan hänen sydämensä armahtavaisuuteen juuri tänä päivänä, ennen kuin oli liian myöhäistä estää julmaa tekoa tapahtumasta.
Hän meni nopeasti taloon ja alkoi puhua tästä kaikesta miehelleen. Hän puhui järvestä ja linnuista ja sanoi hänelle, että hän uskoi Pekan kuoleman olevan Jumalan rangaistuksen heille. Ja hän huomasi kohta, että hänen miehensä oli samaa mieltä.
Heidän talonsa oli jo nyt iso, mutta jos järven laskeminen pantaisiin toimeen, joutuisi niin suuri osa järvenpohjaa heidän taloonsa, että heidän omaisuutensa tulisi melkein toista puolta suuremmaksi. Siksi he olivat olleetkin innokkaimpia ajamaan asiaa kuin kukaan muu rannan omistajista. Toiset olivat pelänneet suuria kustannuksia ja sitä, ettei kuivaaminen onnistuisi paremmin kuin edelliselläkään kerralla. Pekan isä tiesi, että oli hänen ansiotaan, että toiset olivat taipuneet. Hän oli käyttänyt kaiken vaikutusvaltansa voidakseen jättää pojalleen perinnöksi kaksi kertaa suuremman talon kuin hänen isänsä oli jättänyt hänelle.
Hän seisoi nyt siinä ja mietti, oliko ehkä jokin Jumalan tarkoitus siinä, että järvi oli ottanut häneltä pojan päivää ennen kuin hän oli aikonut allekirjoittaa sopimuksen sen laskemisesta. Vaimon ei tarvinnut sanoa montakaan sanaa, ennen kuin mies vastasi:
"Saattaa olla, ettei Jumala tahdo, että me rikomme hänen järjestystään. Minä puhun tästä huomenna toisille, ja minä uskon, että me teemme semmoisen päätöksen, että kaikki saa olla ennallaan."
Isäntäväen tätä tuumiessa Cesar loikoi takan edessä. Hän nosti päätään ja kuunteli hyvin tarkkaan. Kun hän luuli olevansa asiasta varma, hän meni emännän luo, tarttui hänen hameeseensa ja veti häntä ovelle päin. "No, kah, Cesar!" sanoi emäntä ja koetti päästä irti. "Tiedätkö sinä, missä Pekka on?" huudahti hän sitten. Cesar haukahti iloisesti ja ryntäsi ovea kohti. Emäntä oli niin varma siitä, että Cesar tiesi, missä Pekka oli, että hän vain juoksi perässä. Ja tuskin he olivat tullet rantaan, kun hän kuuli lapsen itkua järveltä.
Pekalla oli ollut elämänsä hauskin päivä Peukaloisen ja lintujen seurassa, mutta nyt hän oli alkanut itkeä, sillä hänen oli nälkä ja häntä pelotti pimeä. Ja hän tuli loiseksi, kun isä ja äiti ja Cesar tulivat häntä noutamaan.