Perjantaina huhtikuun 22. p:nä.
Poika makasi eräänä yönä muutamalla Tookernin saarella, mutta heräsi äkkiä airojen loiskeeseen. Hän sai tuskin avatuksi silmänsä ja käännetyksi ne järvelle, kun niin kirkas valo välähti häntä vastaan, ettei siihen voinut katsoa.
Ensin hän ei voinut ymmärtää, mikä se niin kirkkaasti loisti täällä järvellä, mutta pian hän näki, että kaislikon laidassa oli ruuhi, jonka perässä oli rautapuikkoon kiinnitetty iso, palava tervasoihtu. Soihdun punainen liekki kuvastui kirkkaasti mustaan järveen, ja korea valo oli kai houkutellut luokseen kaloja, koska liekin kuvaimen ympärillä syvyydessä näkyi joukko mustia viivoja, jotka alituisesti olivat liikkeessä ja muuttelivat paikkaa.
Ruuhessa oli kaksi vanhaa miestä. Toinen istui soutamassa, toinen perätuhdolla pidellen lyhyttä väkärautaa. Soutaja näytti olevan köyhä kalastaja. Hän oli pieni päivettynyt ukonkäppyrä, ja hänellä oli yllään ohut ja kulunut takki. Hänestä näki, että hän oli niin tottunut olemaan ulkona kaikenlaisissa säissä, ettei hän välittänyt kylmästä. Toinen oli hyvinvoipa ja hyvin pukeutunut ja näytti pönäkältä itsetietoiselta isännältä.
"Älähän souda!" sanoi isäntä, kun he olivat sen saaren kohdalla, jossa poika makasi. Samassa hän syöksi väkäraudan veteen. Nostettuaan sen tuli pitkä, komea ankerias syvyydestä ylös.
"Siin' on!" sanoi hän, päästäessään ankeriasta irti atraimesta. "Se vasta on poikaa! Nyt me minun mielestäni olemme jo saaneet niin paljon, että voimme kääntyä kotiin."
Mutta toveri ei nostanut airojaan, istui vain ja katseli ympärilleen. "Täällä järvellä on kaunista tänä iltana", hän sanoi. Ja niin olikin. oli aivan tyyntä, niin että koko muu vedenpinta oli liikkumaton paitsi ruuhen tekemä jälki. Se kimmelteli kuin kultainen tie tulen valossa. Taivas oli kirkas ja heleän sininen ja tiheässä tähdessä. Rannat olivat kaislojen peitossa kaikilla muilla puolilla paitsi lännessä. Siellä kohosi Ombergin vuori korkeana ja mustana, paljon mahtavampana kuin tavallisesti, ja leikkasi ison, kolmikulmaisen palan taivaanrannasta.
Toinen käänsi päätään, niin että sai tulen valon pois silmistään ja katseli ympärilleen. "Niin, täällä Itä-Gyllenissä on kaunista", hän sanoi, "mutta parasta tässä maakunnassa ei kuitenkaan ole sen kauneus." — "Mikä siinä sitten on parasta?" kysyi soutaja. — "No se, että tämä aina on ollut kunniassa ja arvossa pidetty maakunta." — "Voihan se olla niin, tietysti." — "Ja sitten se, että tietää, että se aina pysyy sellaisena." — "Mistä ihmeestä sen voi tietää?" kysyi airoissa istuja.
Talonpoika suoristautui seisoessaan ja nojautui väkäraudan varteen. "On vanha tarina, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle minun suvussani, ja siinä sanotaan, miten Itä-Göötanmaalle tulee käymään." — "Saisitpa kertoa minulle tuon tarinan", sanoi soutaja. — "Me emme juuri kerro sitä kenelle tahansa, mutta en minä tahdo salata sitä vanhalta toveriltani."
"Ulvoosassa täällä Itä-Göötanmaalla", hän aloitti, ja kuuli jo äänestä, että hän kertoi semmoista, jota oli kuullut muilta ja jonka hän osasi ulkoa, "asui monta vuotta sitten eräs rouva, jolla oli semmoinen lahja, että hän osasi katsoa tulevaisuuteen ja sanoa ihmisille, mitä näille tulisi tapahtumaan, yhtä tarkasti ja varmasti kuin se jo olisi tapahtunut. Hän tuli tämän tähden hyvin kuuluisaksi ja on hyvin ymmärrettävää, että ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa hänen luokseen kuulemaan, mitä heille oli tapahtuva, hyvää vai pahaa.
"Eräänä päivänä, kun Ulvoosan rouva istui salissaan ja kehräsi, niinkuin ennen vanhaan oli tapana, tuli köyhä talonpoika huoneeseen ja istuutui penkille ovensuuhun.
"'Minä mietin, mitä te istutte ja ajattelette, rakas rouva', sanoi talonpoika hetken kuluttua.
"'Minä istun ja ajattelen pyhiä ja korkeita asioita', vastasi hän. — 'Sitten kai ei sovi, että minä kysyn teiltä, mikä minun sydäntäni painaa', sanoi talonpoika.
"'Sinun sydäntäsi ei mahtane painaa muu kuin se, että saisit paljon ohria pellostasi. Mutta minä saan keisarilta kysymyksiä, miten hänen kruununsa käy, ja paavilta, miten hänen avaimiensa käy.'
"'Niin, semmoisiin ei mahtane olla helppoa vastata', sanoi talonpoika. 'Olenpa kuullut, ettei kukaan kuulu lähtevän täältä tyytyväisenä saamiinsa vastauksiin.'
"Sanottuaan tämän talonpoika näki, että Ulvoosan rouva puri huultaan ja kohentautui ylemmäksi rahillaan. 'Vai niin, vai sellaista sinä olet minusta kuullut', hän sanoi. 'Voit koetella minua kysymällä jotakin, minkä tahdot tietää, niin saat nähdä, enkö voi vastata niin, että olet tyytyväinen.'
"Tämän jälkeen talonpoika ei enää vitkastellut esittää asiaansa. Hän sanoi tulleensa kysymään, miten Itä-Göötanmaalle olisi käyvä tulevaisuudessa. Hänestä ei mikään muu ollut niin rakas, ja hän sanoi, että hän oli oleva onnellinen viimeiseen hetkeensä asti, jos vain saisi hyvän vastauksen kysymykseensä.
"'Jos et tahdo tietää muuta', sanoi viisas rouva, 'niin olet tuleva tyytyväiseksi. Sillä minä voin varmasti sanoa sinulle, että Itä-Göötanmaan on käyvä niin, että se aina on oleva edellä muita maakuntia.'
"'Niin, se oli hyvä vastaus, rakas rouva', sanoi talonpoika, 'ja nyt minä olisin aivan tyytyväinen, jos vain voisin ymmärtää, miten se on mahdollista.'
"'Miksei se olisi mahdollista?' sanoi Ulvoosan rouva. 'Etkö tiedä, että Itä-Göötanmaa on nyt jo kuulu kautta maailman? Vai luuletko, että Ruotsissa on mitään muuta maakuntaa, joka voi kehua omistavansa kaksi sellaista luostaria kuin Alvastra ja Vreta, ja niin komeata tuomiokirkkoa kuin Linköpingin?'
"'Saattaa olla', sanoi talonpoika, 'mutta minä olen vanha mies ja tiedän, että ihmisten mielet ovat vaihtelevat. Pelkään pahoin, että on tuleva aika, jolloin ne eivät anna meille mitään arvoa Alvastran enemmän kuin Vretankaan tai tuomiokirkkomme vuoksi.'
"'Siinä voit olla oikeassa', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta ei sinun silti tarvitse epäillä minun ennustustani. Minä rakennutan nyt uuden luostarin Vadstenan kartanoon, ja siitä taitaa tulla pohjolan kuuluisin. Sinne tulevat sekä ylhäiset että alhaiset tekemään pyhiinvaelluksiaan ja kaikki tulevat ylistämään tätä maakuntaa siksi, että sillä on semmoinen pyhä paikka rajojensa sisällä.'
"Talonpoika vastasi, että se oli hänestä hauskaa kuulla. Mutta hän tiesi, että kaikki on katoavaa, ja hän mietti, että mikähän sitten antaisi maalle arvoa, jos Vadstenan luostari kerran joutuisi huonoon maineeseen.
"'Sinuapa ei ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta minä näen kyllä niin kauas tulevaisuuteen, että voin sanoa sinulle, että ennen kuin Vadstenan luostari ennättää menettää loistonsa, rakennetaan sen viereen linna, josta tulee aikansa komein. Kuninkaat ja ruhtinaat vierailevat siinä ja koko maakunnalle luetaan kunniaksi, että sillä on sellainen koristus.'
"'Tämähän on hyvin hauskaa kuulla', sanoi talonpoika. 'Mutta minä olen vanha mies, ja minä tiedän, miten kaiken tämän maailman koreuden käy. Jos linna joutuu rappiolle, niin mikähän silloin voinee vetää kansan silmät tähän maakuntaan?'
"'Etpä sinä vaadikaan vähää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta voin minä katsoa niinkin kauas tulevaan aikaan että näen, minkälaista elämää ja liikettä syntyy Kolmården metsiin Finspongin ympärille. Minä näen, kuinka sinne rakennetaan sulatusuuneja ja rautapajoja, ja minä luulen, että koko maakunta pääsee kunniaan siksi, että sen alueella valmistetaan rautaa.'
"Talonpoika ei tahtonut kieltää, että hänestä oli äärettömän hauska kuulla tätä. Mutta jos kävisi niin huonosti, että Finspongin rautakin alenisi arvossa, niin ei suinkaan enää mahtaisi ilmestyä mitään uutta, josta Itä-Göötanmaa voisi ylpeillä.
"'Ei sinua ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta kyllä minä voin katsoa niinkin kauas eteenpäin, että näen, kuinka herrat, jotka ovat käyneet sotaa vierailla mailla, rakentelevat kartanoita, suuria kuin linnoja. Minä luulen, että ne herraskartanot tuottavat maakunnalle yhtä paljon kunniaa kuin kaikki muu, josta olen puhunut.'
"'Mutta jos tulee aika, jolloin kukaan ei kiitä suuria herraskartanoita?' intti talonpoika.
"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva. 'Minä näen nyt, miten terveyslähteitä pulppuaa esiin Medevin niityiltä, lähellä Vetterin rantaa. Minä luulen, että Medevin lähteet tulevat hankkimaan maalle yhtä paljon kunniaa kuin yksikään edellä mainitsemistani.'
"'Olihan hyvä saada tietää tuokin', sanoi talonpoika. 'Mutta jos tulee sellainen aika, jolloin ihmiset etsivät terveyttä muista lähteistä?'
"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva.'Sillä minä näen, kuinka ihmisiä vilisee työtä tehden Motalasta Memiinsaakka. Ne kaivavat kulkuväylän läpi maan, ja silloin kaikuu taasItä-Göötanmaan kunnia kaikkien huulilta.'
"Mutta talonpoika oli kuitenkin levottoman näköinen.
"'Minä näen, että kosket Motalan virrassa alkavat pyörittää rattaita', sanoi Ulvoosan rouva, ja hänen poskilleen kohosi pari punaista pilkkua, sillä nyt hän alkoi tulla kärsimättömäksi. 'Kuulen vasaroiden pauketta Motalasta ja kangaspuiden helskettä Norrköpingistä.'
"'Niin, se on hyvä kuulla', sanoi talonpoika, 'mutta kaikki on katoavaista, ja minä pelkään pahoin, että sekin vielä unohtuu.'
"Mutta kun talonpoika ei vieläkään ollut tyytyväinen, loppui rouvan kärsivällisyys. 'Sinä sanot, että kaikki on katoavaista', hän sanoi, 'mutta nyt minä mainitsen jotakin, joka tulee aina olemaan. Semmoisia ylpeitä ja itsepäisiä talonpoikia kuin sinä, semmoisia tulee tässä maakunnassa olemaan aina maailman loppuun saakka.'
"Tuskin Ulvoosan rouva oli sanonut tämän, kun talonpoika nousi iloisena ja tyytyväisenä ja kiitti häntä hyvistä tiedoista. Nyt hän viimeinkin sanoi olevansa tyytyväinen.
"'En totta tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitat', sanoi Ulvoosan rouva.
"'Minä tarkoitan, rakas rouva, sitä', sanoi talonpoika, 'että kaikki, mitä kuninkaat ja luostariväki ja herrat ja kaupunkilaiset rakentavat ja valmistavat, se kestää vain muutamia vuosia. Mutta kun te sanotte minulle, että Itä-Göötanmaalla aina tulee olemaan talonpoikia, jotka ovat kunniastaan arkoja ja kestäviä ja sitkeitä, niin tiedän minä myöskin, että silloin pysyy maakuntakin kunniassa. Sillä ainoastaan ne, jotka maassa möyrivät, ne ne vain voivat kautta aikojen ylläpitää tämän maan hyvinvointia ja kunniaa.'"
Lauantaina huhtikuun 23. pnä.
Poika lensi korkealla ilmassa. Hänen allaan oli suuri Itä-Göötanmaan tasanko, ja hän laski valkeita kirkkoja, jotka kohosivat pienten metsikköjen keskeltä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän jo pääsi viiteenkymmeneen. Sitten hän sekaantui eikä muistanut pitää järjestystä laskemisessaan.
Useimmissa taloissa oli suuret, kaksikerroksiset rakennukset, niin komeannäköiset, että poika ei voinut olla niitä ihmettelemättä. "Tässä maassa ei taida asuakaan talonpoikia", hän ajatteli itsekseen. "Täällähän ei ole muuta kuin herraskartanoita."
Silloin kaikki villihanhet huusivat: "Täällä asuvat talonpojat kuin herrat. Täällä asuvat talonpojat kuin herrat."
Tasangolta oli jää ja lumi hävinnyt, ja kevättyöt olivat alkaneet. "Mitä pitkiä rapuja tuolla pelloilla kömpii?" kysyi poika hetken kuluttua.
"Auroja ja härkiä. Auroja ja härkiä", vastasivat villihanhet.
Härät liikkuivat pelloilla niin hitaasti, ettei voinut huomata niiden ollenkaan kulkevan eteenpäin, ja hanhet huusivat niille: "Te ette pääse perille ennen kuin ensi vuonna. Te ette pääse perille ennen kuin ensi vuonna!" Mutta eivät härätkään jääneet vastausta vaille. Ne nostivat turpansa ilmaan ja mylvivät: "Me teemme enemmän hyötyä tunnissa kuin teidänlaisenne koko elämässänne."
Muutamin paikoin vetivät auroja hevoset. Ne kulkivat eteenpäin paljon innokkaammin kuin härät, mutta hanhet eivät malttaneet olla niitäkään härnäämättä. "Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?" ne huusivat hevosille. "Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?" — "Eikö itseänne hävetä hoitaa laiskurin virkaa?" hirnuivat hevoset vastaan.
Sillä aikaa kun hevoset ja härät olivat ulkona työssä, kuljeksi tallipässi pihamaalla. Se oli vasta keritty ja vikkeläliikkeinen, puskeskeli kumoon pikkupoikia, ajoi kahlekoiran koppiinsa ja kävellä pökästeli sitten niinkuin olisi ollut yksin herrana talossa. "Pässi, pässi, minne villasi olet pannut?" kysyivät villihanhet, lentäessään ohi ylhäällä ilmassa. "Ne minä lähetin Dragin tehtaihin Norrköpingiin", vastasi pässi pitkästi määkäisten. "Pässi, minne olet pannut sarvesi?" kysyivät hanhet. Mutta sarvia ei pässillä hänen suureksi surukseen ollut koskaan ollut, eikä mikään suututtanut häntä niinkuin se, että niitä kysyttiin. Hän juoksenteli pitkän aikaa edestakaisin ja puski suutuksissaan ilmaa.
Maantiellä oli mies, joka ajoi edellään skoonelaisia porsaita, jotka eivät olleet kuin muutamien viikkojen vanhoja ja joita vietiin myytäväksi sisämaahan. Ne juosta vikittivät reippaasti, vaikka olivatkin pieniä, ja ne pakkautuivat toisiinsa kiinni ikään kuin suojaa etsien. "Nöh, nöh, nöh, me olemme joutuneet liian aikaisin pois emon luota, miten meille poloisille mahtaakaan käydä?" sanoivat pikkupossut. Eivät edes villihanhet hennoneet pilkata semmoisia pieniä raukkoja. "Teille käy paremmin kuin aavistattekaan", huusivat he ohi lentäessään.
Villihanhet eivät olleet koskaan niin hyvällä tuulella kuin tasankoseudun yli lentäessään. Silloin he eivät pitäneet kiirettä, vaan lensivät talosta taloon ja soittivat suutaan kesyjen elukoiden kanssa.
Kun poika ratsasti tasangon yli, muistui hänen mieleensä satu, jonka hän oli kuullut kerran, kauan sitten. Hän ei muistanut sitä ihan tarkkaan, mutta siinä oli jotakin hameesta, jonka toinen puoli oli tehty kullalla kirjaillusta sametista ja toinen puoli harmaasta sarasta. Mutta hameen omistaja koristi sarkapietimen semmoisella helmien ja jalokivien paljoudella, että se näytti kauniimmalta ja kallisarvoisemmalta kuin kultakangas.
Katsellessaan Itä-Göötanmaata hän muisti sarkapietimen siksi, että maa oli suuri lakeus, joka oli puristettu kahden vuoriseudun väliin, joista toinen oli etelässä, toinen pohjoisessa. Molemmat metsäiset ylängöt hohtivat kauniisti siniselle ja kimmelsivät aamuauringossa niinkuin olisivat olleet kultahuntujen peitossa; ja tasanko, jossa levisi toinen talven paljastama pelto toisensa vieressä, ei ollut juuri kauniimpi katsella kuin sarka.
Mutta ihmiset olivat viihtyneet hyvin tasangolla siksi, että se oli antelias ja hyvä, ja he olivat koettaneet koristella sitä parhaansa mukaan. Pojan lentäessä ylhäällä tuntuivat hänestä kaupungit ja talot, kirkot ja tehtaat, linnat ja rautatieasemat sen pinnalle sirotelluilta pieniltä ja suurilta koristuksilta. Tiilikatot loistivat ja ikkunat hohtivat kuin jalokivet. Keltaiset maantiet, kirkkaat rautatiekiskot ja siniset kanavat halkoivat seutuja kuin silkillä ommellut kiemurat. Linköping oli tuomiokirkkonsa ympärillä kuin helmikoristus kalliin kiven ympärillä, ja talot maalla olivat kuin rintaneuloja ja nappeja. Kuvioissa ei ollut paljonkaan järjestystä, mutta komeaa se oli, niin että sitä ei väsynyt katselemaan.
Hanhet olivat jättäneet Ombergin seudun ja lensivät nyt itäänpäin pitkin Götan kanavaa. Sekin valmistautui kesäkuntoon. Työmiehet laittoivat kanavan reunoja ja tervasivat isoja sulkuportteja.
Niin, joka paikassa tehtiin työtä kevään vastaanottamiseksi, kaupungeissakin. Siellä seisoi maalareita ja muurareita telineillään huoneiden seinämillä laittamassa niitä hienonnäköisiksi; palvelijattaret riippuivat avonaisissa ikkunoissa ja pesivät ruutuja. Alhaalla satamassa siistittiin purjeveneitä ja höyrylaivoja.
Norrköpingissä hanhet erosivat tasangosta ja lensivät Kolmårdenia kohti. He olivat jonkin aikaa seuranneet vanhaa, mäkistä maantietä, joka kiemurteli vuoriseinien ja rotkojen vieritse, kun poika yht'äkkiä päästi huudon. Hän oli istuessaan heiluttanut jalkaansa edestakaisin ja toinen puukenkä oli luiskahtanut jalasta.
"Hanhikukko, hanhikukko, minä pudotin kenkäni!" huusi poika.
Hanhikukko kääntyi ja laskeutui maata kohti, mutta silloin poika näki, että kaksi lasta, jotka olivat kävelleet tietä myöten, olivat ottaneet hänen kenkänsä maasta.
"Hanhikukko, hanhikukko!" huusi poika kiireesti, "lennä takaisin ylös!On liian myöhäistä. En voi saada kenkääni takaisin."
Mutta alhaalla tiellä seisoivat Oosa hanhityttö ja hänen veljensä, Pikku Matti, ja katselivat pientä puukenkää, joka oli tipahtanut taivaasta. "Se putosi villihanhilta", sanoi Pikku Matti. Oosa hanhityttö seisoi kauan sanaakaan sanomatta ja mietti, katsellen löytämäänsä. Viimein hän sanoi hitaasti ja arvelevasti:
"Muistatko, Pikku Matti, että kun kuljimme Övedsklosterin ohi, kuulimme kerrottavan, että eräässä talonpoikaistalossa oli nähty haltija, jolla oli nahkahousut ja puukengät niinkuin jollakin työmiehellä? Ja muistatko, että kun tulimme Vitskövleen, kertoi eräs tyttö nähneensä puukengissä kulkevan hyvän haltijan, joka lensi tiehensä hanhen selässä? Ja kun me itse tulimme kotiin omaan tupaamme, Pikku Matti, näimme siellä pikkaraisen, joka oli samanlaisissa pukimissa ja joka sekin kiipesi hanhen selkään ja lensi tiehensä. Kenties se sama haltija ratsasti tuolla ilmassa hanhella ja pudotti puukenkänsä."
"Niin, se se varmaankin oli", sanoi Pikku Matti. He kääntelivät puukenkää ja tutkivat sitä tarkkaan, sillä eihän sentään joka päivä löydä kotihaltijan puukenkää maantieltä.
"Malta, malta, Pikku Matti!" sanoi Oosa hanhityttö. "Tähän on kirjoitettu jotakin toiselle puolelle."
"Niinhän on. Mutta kirjaimet ovat niin kovin pieniä."
"Annas, kun minä katson! Niin, niinhän on — —. Siihen on kirjoitettu:Niilo Holgerinpoika V. Vemmenhögistä."
"Enpä ole eläessäni kummempaa kuullut", sanoi Pikku Matti.
Kolmården
Brovikenin pohjoispuolella, siellä, missä kulkee raja Itä-Göötanmaan ja Sörmlannin välillä, kohoaa vuori, joka on useita peninkulmia pitkä ja toista peninkulmaa leveä. Jos sen korkeus vastaisi sen pituutta, olisi se kaikkein komeimpia vuoria, mutta nyt ei ole niin laita.
Tapaamme välistä rakennuksia, jotka alun pitäen on suunniteltu niin suuriksi, ettei omistaja ole jaksanut saada niitä valmiiksi. Kun tulemme semmoisen luo, näemme paksuja perusmuureja, lujia kaariholveja ja syviä kellareita, mutta seiniä ja kattoja ei ole: se kohoaa vain jonkin jalan verran maasta. Kun näkee tämän rajavuoren, niin tulee kuin tuleekin ajatelleeksi tuollaista hylättyä rakennusta, sillä näyttää melkein siltä, kuin se ei olisi mikään valmiiksi rakennettu vuori, vaan ainoastaan vuoren perustus. Se kohoaa tasangosta äkkijyrkin seinin, ja kaikkialla on ylväitä kallioröykkiöitä, jotka näyttävät olevan aiotut kantamaan korkeita, äärettömiä vuorisaleja. Kaikki on suunniteltu suureksi ja jylhäksi ja mahtavaksi, mutta kokonaisuus ei ota oikein kohotakseen. Rakennusmestari on uupunut ja lähtenyt työstään ennen kuin oli ehtinyt kohottaa tuollaisia pitkiä jyrkänteitä ja teräviä huippuja ja harjuja, jotka ovat niinkuin valmiiksi rakennettujen vuorien seiniä.
Mutta ikään kuin korvaukseksi olemattomista huipuista ja rinteistä on tämä suuri vuoriseutu kaikkina aikoina ollut korkeiden ja mahtavien puiden kasvupaikka. Tammia ja lehmuksia on kasvanut ulko-osissa ja laaksoissa, koivuja ja leppiä järvien rannoilla, petäjiä jyrkillä rinteillä ja kuusia kaikkialla, missä ne vain ovat löytäneet hivenenkään multaa kasvaakseen. Kaikki nämä puut yhdessä muodostivat suuren Kolmårdenin metsän, joka ennen maailmassa oli niin pelätty, että jokainen, jonka täytyi kulkea sen kautta, rukoili Jumalaa ja valmistautui viimeiselle retkelleen.
Siitä, jolloin Kolmården kasvoi, on nyt niin kauan, että on mahdotonta sanoa, miten siitä tuli sellainen kuin tuli. Kai sillä oli alussa aika vaikea kaljulla kalliopohjalla, ja se karaistui, kun sen oli pakko hankkia itselleen jalansijaa kovilta kallioilta ja ruokaa laihasta metsämaasta. Sen kävi niinkuin monen muun, joka saa kokea kovaa nuoruudessaan, mutta josta aikaa myöten tulee luja ja voimakas. Kun metsä oli päässyt täysikasvuiseksi, oli siinä puita, jotka olivat kolme syltä ympäri mitaten, puiden oksat olivat palmikoituneet läpipääsemättömäksi verkoksi, ja maa oli kudottu täyteen kovia ja liukkaita juuria. Se oli mainio petoeläinten ja ryövärien piilopaikka, ne kun tiesivät, kuinka siinä sen läpi päästäkseen oli ryömittävä ja riiputtava ja hiivittävä. Mutta muita se ei paljonkaan houkutellut. Se oli pimeä ja synkkä, eksyttävä ja tietön, risuinen ja pistelevä, ja vanhat puut näyttivät kuin peikoilta, seisoessaan siinä naavapartaisin oksin ja sammaleisin rungoin.
Kun ihmisiä ensin muutti Sörmlantiin ja Itä-Göötanmaahan, olivat melkein kaikki maat metsän peitossa, mutta ne metsät, jotka kasvoivat hedelmällisissä laaksoissa ja tasangoilla, raivattiin pian pois. Kolmården kasvoi laihalla kiviperäisellä maalla ja sentähden ei kukaan viitsinyt sitä hakata. Mutta kuta kauemmin se sai seisoa koskemattomana, sitä mahtavammaksi se tuli. Se oli kuin linnoitus, jonka muurit päivä päivältä paksunevat, ja ken tahtoi tunkea metsämuurin läpi, hänen täytyi ottaa kirves avukseen.
Muut metsät saavat pelätä ihmisiä, mutta Kolmårdenia saivat ihmiset pelätä. Se oli niin pimeä ja tiheä, että metsämiehet ja risujen poimijat kerta toisensa perästä eksyivät ja olivat nääntyä, ennen kuin pääsivät läpi sen ryteiköistä. Ja matkustajille, joiden täytyi kulkea Itä-Göötanmaan ja Sörmlannin väliä, se oli ihan hengenvaarallinen. Heidän oli pujoteltava kaitaisia metsäneläväin uria, sillä metsän reunoilla asuvilla ei ollut edes voimaa pitää teitä auki metsän läpi. Ei ollut siltoja jokien poikki eikä lauttoja järvien yli eikä pitkospuita soissa. Eikä koko metsässä ollut ainoatakaan majaa, jossa olisi asunut rehellisiä ihmisiä, mutta petojen ja ryövärien luolia oli kuinka paljon tahansa. Harva pääsi vahingotta metsän läpi, mutta sitä useammat olivat ne, jotka luisuivat jyrkänteitä alas tai upposivat ratsuineen soihin ja hetteihin tai joutuivat rosvojen ryöstettäviksi tai petojen raastettaviksi. Mutta myöskin niillä, joka asuivat metsän reunassa eivätkä koskaan uskaltaneet sen sisään, oli siitä vastusta, sillä Kolmårdenista tuli alinomaa karhuja ja susia heidän karjaansa repimään. Eikä voinut hävittää petoeläimiä niin kauan kuin ne saattoivat piiloutua sakeaan metsään.
Varmaa oli, että sekä itägöötanmaalaiset että sörmlantilaiset kernaasti olisivat antaneet Kolmårdenin metsän mennä menojaan, mutta siitä ei ollut helppo päästä niin kauan kuin muuallakin oli viljelyskelpoista maata. Vähitellen se saatiin kuitenkin hiukan kukistetuksi. Vuorten rinteille itsensä suuren salon ympärille ilmaantui taloja ja pitäjiä. Metsään tehtiin joitakin teitä ja pahimpaan erämaahan, Krokekiin, rakensivat munkit luostarin, jossa matkamiehet saivat rauhallisen majapaikan.
Metsä oli kuitenkin yhä edelleen mahtava ja vaarallinen aina siihen saakka, kunnes päivänä muutamana eräs matkamies, joka oli tunkeutunut syvälle salon syvyyteen, sattui keksimään, että metsää kasvavalla kalliopohjalla oli malmia. Siinä oli sekä kuparimalmia että rautamalmia, ja heti kun asia oli tullut tunnetuksi, riensi kaivosmiehiä ja vuorimiehiä metsään ottamaan selkoa sen rikkauksista.
Ja nyt murtui viimeinkin metsän voima. Ihmiset tekivät kaivoksia, rakensivat sulattoja ja tehtaita entiseen erämaahan. Mutta tästä ei metsän vielä olisi tarvinnut kärsiä vahinkoa, jos ei olisi niin, että raudan valmistukseen tarvitaan äärettömät määrät halkoja ja hiiliä. Hiilenpolttajia ja halonhakkaajia samoili vanhaan, kamalaan aarniometsään, tehden siitä melkein kokonaan lopun. Tehtaiden ympäristöt hakattiin miltei paljaiksi ja sinne raivattiin peltoja. Sinne muutti paljon uudisasukkaita, ja pian oli useita uusia pitäjiä pappiloineen ja kirkkoineen siellä, missä vähää ennen oli ollut vain karhunpesiä.
Sielläkin, missä kaikkea metsää ei ollut hakattu, kaadettiin vanhat puut ja raivattiin tiheät viidakot. Teitä tehtiin kaikkialle ja pedot ja ryövärit ajettiin tiehensä. Kun ihmiset vihdoinkin olivat saaneet metsän valtaansa, he pitelivät sitä kauhean pahasti: hakkasivat ja kaskesivat ja polttivat hiiliä hillittömästi. He eivät olleet unohtaneet vanhaa vihaansa metsää kohtaan ja nyt he näyttivät aikovan hävittää sen perinpohjin.
Oli onneksi metsälle, ettei Kolmårdenin kaivoksissa ollut kovin paljon malmia, vaan että vuorityö ja tehdasliike siellä alkoi vähetä. Silloin loppui myöskin hiilenpoltto ja metsä sai vähän hengähtää. Monet, jotka olivat asettuneet Kolmårdenin pitäjiin, jäivät työttömiksi ja heidän oli vaikea tulla toimeen, mutta metsä alkoi taas kasvaa ja levisi niin, että talot ja tehtaat sen keskessä olivat kuin saaret meressä. Kolmårdenilaiset koettivat viljellä maata, mutta huonolla menestyksellä. Vanha metsäsalo kasvoi mieluummin jättiläistammia ja ikihonkia kuin naurista ja ohraa.
Ihmiset loivat synkkiä katseita metsään, joka vain näytti vaurastuvan sitä mukaa kuin he köyhtyivät, mutta viimein pisti heidän päähänsä, että ehkä olisi metsässäkin jotakin hyvää. Ehkäpä voisi saada elatuksensa metsästäkin? Ehkä kannattaisi ruveta ottamaan siitäkin osaansa?
Silloin he alkoivat ottaa hirsiä ja lankkuja metsästä ja möivät niitä tasankolaisille, jotka jo olivat hävittäneet oman metsänsä. He huomasivat pian, että viisaasti menettelemällä he voivat saada leipänsä metsästä yhtä hyvin kuin pellosta tai kaivoksesta. Ja silloin he alkoivat katsella sitä toisin silmin kuin ennen. He oppivat sitä hoitamaan ja rakastamaan. He unohtivat kokonaan vanhat vihansa ja nyt tuli metsästä heidän paras ystävänsä.
Karri
Noin kaksitoista vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika oli alkanut kiertää maailmaa villihanhien seurassa, tapahtui, että muudan Kolmårdenin tehtaanomistaja aikoi hävittää erään metsäkoiransa. Hän kutsui luokseen metsänvartijansa, sanoi tälle, että oli mahdoton pitää koiraa, kun sitä ei voitu totuttaa ajamasta lampaita ja kanoja, jotka sattuivat sen tielle, ja pyysi metsänvartijaa ottamaan koiran mukaansa metsään ja ampumaan sen siellä.
Metsänvartija sitoi koiran taluttaakseen sen metsään samalle paikalle, jossa oli tapana ampua ja haudata herraskartanon ikäloput koirat. Hän ei ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hän oli aika hyvillään saadessaan ampua tämän koiran, sillä hän tiesi, ettei se ajatellut ainoastaan lampaita ja kanoja. Tuon tuostakin se pistäytyi metsään ja nitisti jäniksen tai teerenpojan.
Koira oli pieni ja musta ja sen rinta ja etujalat olivat valkoiset. Hänen nimensä oli Karri, ja hän oli niin viisas, että ymmärsi ihmisten puheen. Metsänvartijan kuljettaessa häntä metsän läpi hän tiesi vallan hyvin, mitä oli tulossa. Mutta sitä ei kukaan olisi voinut hänestä huomata. Hän ei riiputtanut päätään eikä häntäänsä, vaan näytti yhtä huolettomalta kuin tavallisesti.
Koira ei tahtonut näyttää hätäiseltä, koska kulki metsässä. Vanhan tehtaan ympärillä oli näet suuri ja laaja metsä, ja se metsä oli kuuluisa sekä ihmisten että eläinten kesken. Sen omistajat olivat jo vuosikausia olleet siitä niin tarkkoja, etteivät edes sallineet kaadettavan siitä halkopuita. Eivät he olleet raatsineet edes harventaa ja siivota sitä, vaan metsä oli saanut kasvaa valtoimenaan. Mutta selväähän oli, että semmoisesta metsästä, joka sai seisoa näin rauhassa, tulisi mieluinen piilopaikka kaikille metsäneläimille, ja kyllä niitä olikin siellä suuret määrät. He kutsuivat keskenään metsää Rauhankorveksi, ja se oli heistä koko maan paras piilopaikka.
Kun koiraa talutettiin metsän läpi, ajatteli hän, mikä hirmu hän oli ollut kaikille pikku eläville, jotka täällä asuivat. "Kyllä ne nyt tuolla pensaikossa riemuaan pitäisivät, jos tietäisivät mikä sinua odottaa." Samassa hän heilautti häntäänsä ja haukahti iloisesti, ettei vain kukaan luulisi hänen olevan hätäpoikia.
"Mitäs iloa olisi ollut elämästä, jos ei olisi välistä saanut metsästää", tuumi hän. "Katukoon ken tahtoo, tämä poika ei osaa katua."
Mutta juuri kun koira oli tämän sanonut, tapahtui hänessä merkillinen muutos. Hän nosti päätään ja ojensi kaulaansa niinkuin häntä olisi haluttanut ulvoa. Hän ei enää juossut metsänvartijan rinnalla, vaan pysytteli hänen perässään. Oli ilmeistä, että hän oli tullut ajatelleeksi jotakin vastenmielistä.
Nyt oli kesä juuri alussaan. Naarashirvet olivat vast'ikään poikineet, ja edellisenä iltana koira oli erottanut tuskin viiden päivän vanhan vasikan emosta ja ajanut sen suohon. Siellä hän oli ajanut sitä edestakaisin mättäiden välissä, ei oikeastaan sitä tappaakseen, vaan nauttiakseen sen kauhusta. Emo tiesi, että suo oli pohjaton näin kohta kirren sulamisen jälkeen ja ettei se vielä voinut kantaa hänen kokoistaan suurta eläintä, ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin mahdollista. Mutta kun Karri ahdisti vasikkaa yhä kauemmaksi, hän lähti yht'äkkiä suolle, ajoi pois koiran, otti vasikan mukaansa ja kääntyi maihin. Hirvet osaavat paremmin kuin muut eläimet kulkea vetelillä ja vaarallisilla mailla, ja näytti siltä kuin hän pääsisi onnellisesti maalle. Mutta kun hän oli ihan suon reunassa, upposi mätäs, jonka päälle hän oli astunut, liejuun, ja hän seurasi mukana syvyyteen. Hän koetti päästä ylös, mutta kun jalka ei pohjannut, upposi hän yhä syvempään ja syvempään. Karri seisoi ja katseli uskaltamatta vetää edes henkeään, mutta kun hän huomasi hirven pelastumisen mahdottomaksi, juoksi hän tiehensä minkä kerkesi. Hän oli tullut ajatelleeksi selkäsaunaa, jonka saisi, jos kävisi ilmi, että hän oli houkutellut hirven onnettomuuteen, ja hän pelästyi niin, ettei uskaltanut pysähtyä, ennen kuin oli kotona.
Tämän koira oli nyt sattunut muistamaan, ja se suretti häntä aivan toisella tavoin kuin mikään muu hanen tähän asti tekemänsä paha. Se kai johtui siitä, ettei hän ollut aikonut tehdä mitään pahaa hirvelle eikä hänen vasikalleen, vaan oli tuottanut heille tuhon sitä ollenkaan tahtomatta.
"Mutta ne elävät ehkä vielä", ajatteli hän yht'äkkiä. "Nehän olivat vielä hengissä, kun juoksin tieheni. Ne ovat ehkä pelastuneet."
Hänet valtasi vastustamaton halu saada tietää tästä jotakin, niin kauan kuin vielä voi saada jotakin tietää. Huomattuaan, ettei metsänvartija pitänyt erittäin lujasti kiinni kahleesta, hän loikkasi reippaasti syrjään ja pääsi todellakin irti. Sitten hän riensi metsän läpi suota kohti semmoisella vauhdilla, ettei metsänvartija ehtinyt saada haulikkoa ojennetuksi, ennen kuin koira jo oli kadonnut.
Metsänvartijalla ei ollut muuta neuvoa kuin rientää perässä, ja kun hän tuli suolle, hän näki koiran seisovan mättäällä muutamia metriä rannasta ja ulvovan kohti kurkkuaan. Täytyi ottaa selko siitä, mitä tämä tiesi, ja hän pani pois pyssynsä ja lähti ryömimään nelinkontin suota myöten. Eikä hän ollut ryöminyt kauan ennen kuin näki naarashirven makaavan kuolleena suossa. Se oli sattunut astumaan liejuun ja ponnistellessaan siitä irti se oli taittanut selkänsä ja kuollut samassa. Aivan emohirven vieressä makasi pieni vasikka. Se eli vielä, mutta oli niin uupunut, ettei voinut liikahtaakaan. Karri seisoi vasikan vieressä. Milloin hän kumartui sen ylle ja nuoli sitä, milloin päästi kurkustaan pitkiä ulvahduksia apua saadakseen.
Nyt metsänvartija nosti vasikan mättäältä ja alkoi kiskoa sitä maihin. Huomattuaan vasikan pelastuvan Karri tuli ihan hassuksi ilosta. Hän hyppeli metsänvartijan ympärillä, nuoleskeli hänen käsiään ja vikisi iloisena.
Metsänvartija kantoi vasikan kotiin ja telkesi sen karsinaan navetan luo. Sitten hänen täytyi hankkia apua vetääkseen kuolleen hirven suosta, ja vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän muisti, että Karrihan oli ammuttava. Tämä oli seurannut häntä kaiken aikaa, hän kutsui sen luokseen ja lähti uudelleen kuljettamaan sitä metsään.
Aluksi metsänvartija kulki suoraan koirahautaa kohti, mutta matkalla hän näkyi muuttavan mielensä, eikä aikaakaan, kun hän kääntyi takaisin ja palasi herraskartanoon.
Karri oli seurannut häntä aivan rauhallisesti, mutta kun metsänvartija kääntyi ja Karrin tie lähti viemään hänen vanhaa kotiaan kohti, hän kävi levottomaksi. Metsänvartija oli varmaankin saanut selville, että hän, Karri, oli syynä hirven kuolemaan, ja nyt se vei häntä herraskartanoon rangaistavaksi, ennen kuin ampuisi hänet.
Selkäsauna oli Karrista kaikkein pahinta, ja sitä ajatellessaan hän ei voinut pysyä hyvällä tuulella. Hän käveli pää riipuksissa, ja kun tultiin herraskartanoon, ei hän sitä sielläkään nostanut, eikä ollut ketään tuntevinaan.
Tehtaanisäntä seisoi portailla, ja kun hän näki metsänvartijan tulevan, sanoi hän: "Mitä ihmeen koiraa te talutatte? Eihän se vain liene Karri? Se on kai jo aikoja sitten ammuttu." Vartija alkoi silloin kertoa hirvistä, ja Karri kyyristyi niin pieneksi kuin voi ja ryömi metsänvartijan jalkojen taakse kuin piiloutuakseen.
Mutta metsänvartija ei puhunutkaan asiasta koiran odotusten mukaisesti. Hänellä oli suu täynnä Karrin kiitosta. Hän sanoi olevan selvää, että koira oli tiennyt hirvien olevan vaarassa ja tahtonut pelastaa ne. "Herra saa tehdä mielensä mukaan, mutta tätä koiraa minä en voi ampua", sanoi metsänvartija lopuksi.
Koira nousi ja kuulosti. Hän ei ollut uskoa omia korviaan. Vaikkei hän juuri tahtonut näyttää, kuinka levoton oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut olla vähän vikisemättä. Olisiko mahdollista, että hän saisi pitää henkensä ainoastaan siksi, että oli ollut niin levoton hirvien tähden?
Tehtaanisännänkin mielestä Karri oli käyttäytynyt hyvin, mutta kun hän ei missään tapauksessa tahtonut koiraa takaisin, ei hän aluksi osannut tehdä päätöstä. "Jos metsänvartija tahtoo ottaa sen huostaansa ja vastata siitä, että se käyttäytyy paremmin kuin tähän asti, niin saakoon tuo sitten elää", hän sanoi viimein. Siihen metsänvartija suostui kernaasti, ja sillä tavalla tuli Karri muuttaneeksi metsänvartijan mökille.
Harmaaturkin pako
Siitä päivästä alkaen, jolloin Karri oli tullut metsänvartijan luo, hän lakkasi kokonaan harjoittamasta luvatonta metsästystä. Se ei johtunut niin paljon siitä, että hän olisi pelännyt, kuin siitä, ettei hän tahtonut pahoittaa metsänvartijan mieltä. Sillä sen jälkeen kun metsänvartija oli pelastanut hänen henkensä, rakasti Karri häntä yli kaiken. Hän ei muuta ajatellut kuin seurata ja vartioida isäntäänsä. Jos tämä lähti kotoaan jonnekin, juoksi Karri edellä ja tarkasti tien, ja jos tämä istui kotona, makasi Karri oven edessä ja piti silmällä kaikkia tulevia ja meneviä.
Kun metsänvartijan talossa oli hiljaista, kun tieltä ei kuulunut askeleita, kun isäntä käyskenteli ja hoiteli puutarhaan istuttamiaan taimia, oli Karrin tapana aikansa kuluksi leikkiä hirvenvasikan kanssa.
Aluksi Karri ei ollut välittänyt vähääkään vasikasta. Mutta koska hän seurasi isäntäänsä kaikkialle, hän meni tämän kanssa myöskin navettaan. Kun isäntä antoi vasikalle maitoa, oli Karrin tapana istua karsinan ulkopuolella ja katsella. Metsänvartija sanoi vasikkaa Harmaaturkiksi, koska se hänen mielestään ei ollut koreamman nimen arvoinen, ja Karri oli siitä asiasta aivan yhtä mieltä isännän kanssa. Joka kerta nähdessään vasikan tuntui hänestä kuin hän ei koskaan olisi nähnyt mitään niin rumaa ja epäonnistunutta. Sillä oli pitkät, hontelot jalat, jotka olivat ruumiissa kiinni kuin irtonaiset puujalat. Pää oli suuri ja kurttuinen ja riippui aina vinossa. Nahka oli poimuinen niinkuin tuo elukka olisi saanut ylleen turkin, joka ei ollut tehty sitä varten. Aina se oli surullinen ja tyytymättömän näköinen, mutta ihmeellistä kyllä se nousi aina nopeasti makuulta joka kerta nähdessään Karrin karsinan ulkopuolella, ikään kuin olisi ilostunut hänet nähdessään.
Hirvenvasikka huononi päivä päivältä eikä kasvanut, ja lopulta se ei enää jaksanut nousta jaloilleen Karrin saapuessa. Koira hyppäsi silloin karsinaan vasikan luokse, ja silloin sen raukan silmissä välähti ikään kuin jokin sen hyvin harras toivomus olisi toteutunut. Siitä pitäen Karrin tapana oli tervehtiä sitä joka päivä ja viettää tuntikausia sen seurassa nuoleksien sen turkkia, leikkien ja telmien sen kanssa ja opettaen sille kaikenlaista, mitä metsäneläimen tulee tietää.
Oli ihmeellistä, että siitä lähtien kun Karri oli alkanut käydä hirvenvasikan karsinassa, se alkoi viihtyä ja kasvaa. Ja päästyään kerran alkuun se kasvoi parissa viikossa niin, ettei se enää mahtunutkaan pieneen karsinaansa, vaan oli siirrettävä hakaan. Kuljeskeltuaan haassa pari kuukautta sillä oli niin pitkät jalat, että se voi astua aidan yli mistä halutti. Silloin metsänvartija sai isännältään luvan rakentaa hirvelle suuren ja korkean aitauksen. Siinä tämä eleli useita vuosia ja siitä kasvoi voimakas ja komea eläin. Karri seurusteli hänen kanssaan niin usein kuin voi, mutta ei enää säälistä, vaan siksi, että heidän kesken oli syntynyt ystävyys. Hirvi oli aina surullinen ja näytti uneliaalta ja saamattomalta, mutta Karri osasi saada hänet leikkisäksi ja iloiseksi.
Harmaaturkki oli elänyt viisi kesää metsänvartijan mökillä, kun tehtaanisäntä sai kirjeen eräästä ulkomaisesta eläintarhasta, jossa pyydettiin saada ostaa hirvi. Tehtaanisäntä oli suostuvainen, metsänvartija tuli pahoilleen, mutta ei kyennyt panemaan vastaan, ja niin päätettiin, että hirvi oli myytävä. Karri sai pian tietää, mitä oli tekeillä, ja riensi hirven luo kertomaan, että tämä aiottiin lähettää pois. Koira oli kovin huolissaan hänen kadottamisestaan, mutta hirvi ei ollut milläänkään eikä näyttänyt tulevan iloiseksi eikä surulliseksi. "Aiotko antaa viedä itsesi pois vastustelematta?" kysyi Karri. — "Mitä tässä vastustaminen auttaisi?" sanoi Harmaaturkki. "Jäisinhän mieluimmin tähän missä olen, mutta jos minut myydään, niin täytyy minun kai lähteä."
Karri seisoi ja katseli Harmaaturkkia, oikein mittaili häntä katseillaan. Näkyi kyllä, ettei hirvi vielä ollut oikein täysikasvuinen. Hänen sarvensa eivät vielä olleet niin leveät eikä hänen kyttyränsä niin korkea eikä hänen harjansa niin tuuhea kuin täysikasvuisten hirvihärkien, mutta kyllä hänellä oli voimia tarpeeksi taistellakseen vapautensa puolesta. "Näkyy, että häntä on pidetty vankina koko ikänsä", ajatteli Karri, mutta ei sanonut mitään.
Karri palasi hirvitarhaan vasta puoliyön jälkeen, kun tiesi, että Harmaaturkki oli nukkunut tarpeekseen ja alkanut ensimmäisen ateriansa. "Sinä teet kyllä oikein, kun annat viedä itsesi pois", sanoi Karri ja näytti olevan tyyni ja tyytyväinen. "Sinua tullaan pitämään vankina suuressa puutarhassa ja sinä saat viettää huoletonta elämää. Minusta on kuitenkin vahinko, että sinun täytyy lähteä täältä näkemättä metsää. Sinä tiedät sukulaisillasi olevan tapana sanoa, että hirvet ja metsä ovat yhtä, mutta sinä et vielä ole edes ollutkaan metsässä."
Harmaaturkki nosti päätään apilaskoosta, jonka ääressä hän seisoi ja söi. "Kyllähän minä mielelläni tahtoisin nähdä metsän, mutta kuinka minä pääsen tämän aitauksen yli?" sanoi hän välinpitämättömästi. — "Et suinkaan, sehän on aivan mahdotonta, koska sinulla on niin lyhyet koivet", sanoi Karri. Hirvi katseli alta kulmainsa Karria, joka hyppäsi aitauksen yli monta kertaa päivässä, vaikka olikin niin pieni. Hän meni aitauksen luo, loikkasi yli ja oli vapaudessa melkein tietämättä, kuinka se oli tapahtunut.
Karri ja Harmaaturkki lähtivät nyt metsään. Oli kaunis ja kuutamoinen yö loppupuolella kesää, mutta puiden alla oli hämärää, ja hirvi kulki aika hitaasti. "On ehkä parasta, että käännymme takaisin", sanoi Karri. "Sinä kun et koskaan ennen ole kulkenut metsässä, saattaisit ehkä taittaa jalkasi." Silloin Harmaaturkki alkoi kävellä kiivaammin ja rohkeammin.
Karri vei hirven erääseen paikkaan metsässä, jossa kasvoi mahtavia kuusia niin tiheässä, ettei tuuli voinut tunkeutua niiden lomitse. "Täällä on sinun heimolaistesi tapana hakea suojaa pakkaselta ja myrskyltä", sanoi Karri. "Täällä on heidän tapana seisoa paljaan taivaan alla kaiken talvea. Sinulla on kyllä paljon parempi uudessa paikassasi. Saat siellä katon pääsi päälle ja saat seisoa tallissa niinkuin härkä." Harmaaturkki ei vastannut mitään, seisoi vain ja veti sieraimiinsa voimakasta havun tuoksua. — "Onko sinulla vielä jotakin muuta minulle näytettävänä vai olenko jo nähnyt metsän?" kysyi hän.
Silloin Karri johti hänet suolle ja antoi hänen katsella yli mättäiden ja hetteiden. "Tämän suon yli on hirvien tapana paeta silloin kun ne ovat vaarassa", sanoi Karri. "En tiedä, miten ne oikein tekevät, mutta vaikka ne ovatkin niin suuria ja raskaita, ne voivat kuitenkin kävellä uppoamatta. Sinä et voisi kulkea niin vaarallisella pohjalla, mutta eihän sinun tarvitsekaan, sillä eiväthän sinua metsästäjät koskaan ahdista." Harmaaturkki ei vastannut mitään, vaan loikkasi samassa suolle. Hän ilostui huomatessaan, miten mättäät hyllyivät hänen allaan, hyökkäsi suon poikki ja palasi Karrin luo putoamatta kertaakaan liejuun. "Olemmeko nyt nähneet koko metsän?" kysyi hän. — "Ei, emme vielä", sanoi Karri.
Hän vei nyt hirven metsän ulkoreunoille, missä kasvoi komeita lehtipuita: tammia ja haapoja ja niinipuita. "Täällä on heimolaistesi tapana syödä lehtiä ja kaarnaa", sanoi Karri. "Se on heistä kaikkein makeinta ruokaa, mutta sinä kai saat ulkomailla parempaa syötävää." Harmaaturkki hämmästyi mahtavia lehtipuita, joiden vihreät holvit kaareutuivat hänen päänsä päällä. Hän maistoi sekä tammen lehtiä että haavan kuorta. "Tämä on hapanta ja hyvää", sanoi hän. "Se on parempaa kuin apilas." — "Olipa hyvä, että sait sitä kerrankin syödä", sanoi koira.
Sitten hän otti hirven mukaansa pienelle metsäjärvelle. Järvi oli aivan tyyni, ja hienojen, vaaleiden usvapilvien kietomat rannat kuvastuivat sen pintaan. Nähdessään sen Harmaaturkki jäi liikkumattomana seisomaan. "Karri, mitä tämä on?" kysyi hän. Hän ei ollut ennen nähnyt järveä. — "Se on suuri vesi, se on järvi", sanoi Karri. "Sinun heimollasi on tapana uida sen yli rannasta rantaan. Eihän tietenkään voi vaatiakaan, että sinä osaisit sen tehdä, mutta pitäisi sinun kuitenkin hiukan mennä peseytymään." Karri meni itse veteen ja alkoi uida. Harmaaturkki seisoi rannalla hetken aikaa. Viimein hänkin meni veteen. Tuntui niin hyvältä, että tuskin sai henkeään vedetyksi, kun vesi pehmeästi ja viileästi hyväili ruumista. Hän tahtoi saada veden nousemaan selkänsäkin yli, painautui syvemmälle ja päristeli ja tunsi, että vesi kantoi häntä, ja alkoi uida. Hän kierteli Karria ja oli vedessä kuin kotonaan. Kun he taas seisoivat rannalla, kysyi koira, lähdettäisiinkö jo kotiin. "Onhan vielä pitkälti aamuun. Voimmehan käydä ja katsella metsää vielä vähän aikaa", sanoi Harmaaturkki.
He menivät taas takaisin havumetsään. Kohta he tulivat pienelle, aukealle kuun valaisemalle paikalle, jossa ruohot ja kukkaset kimaltelivat kastetta. Keskellä metsäniittyä käyskenteli suuria eläimiä laitumella. Siinä oli hirvihärkä, muutamia naarashirviä ja useita hiehoja ja vasikoita. Nähdessään heidät Harmaaturkki heti pysähtyi. Hän tuskin huomasikaan lehmiä ja nuorta karjaa. Hän vain tuijotti vanhaa härkää, jolla oli leveät, monihaaraiset lapiosarvet, korkea kyttyrä lapojen päällä ja pitkäkarvainen nahkakaistale riippumassa kaulan alla. "Mikä tuo on?" kysyi Harmaaturkki, ja hänen äänensä vapisi hämmästyksestä. — "Häntä sanotaan Sarvikruunuksi", sanoi Karri, "ja hän on sinun heimolaisesi. Sinäkin kai saat joskus tuommoiset leveät sarvet ja tuommoisen harjan, ja jos jäät metsään, niin saat ehkä karjankin kuljettaaksesi." — "Jos tuo tuolla on minun heimolaiseni, niin tahdon katsella häntä lähempää", sanoi Harmaaturkki. "En ole koskaan aavistanut, että eläin voisi olla noin komea."
Harmaaturkki meni hirvien luo, mutta palasi melkein samassa Karrin luo, joka oli pysähtynyt metsän reunaan. "Sinua ei nähtävästi otettu ystävällisesti vastaan?" sanoi Karri. — "Minä sanoin hänelle, että nyt vasta ensi kerran tapasin heimolaisiani ja pyysin saada kulkea heidän seurassaan niityllä, mutta hän käski minut pois ja uhkasi minua sarvillaan." — "Oli oikein, että väistyit", sanoi Karri. "Nuoren mullikan, jolla on vain sarvien tyngät, tulee varoa taistelua vanhain hirvien kanssa. Joku toinen olisi joutunut pahaan maineeseen koko metsässä siitä, että väistyy tekemättä vastarintaa, mutta sinunhan ei tarvitse semmoisesta välittää, sinä kun kuitenkin muutat ulkomaille."
Karri oli tuskin sanonut sen, kun Harmaaturkki kääntyi ja meni takaisin niitylle. Vanha hirvi tuli häntä vastaan ja he joutuivat heti paikalla tappeluun. He asettivat sarvensa vastakkain ja puskivat, ja siinä kävi niin, että Harmaaturkki sai peräytyä yli koko niityn. Hän ei näyttänyt osaavan oikein käyttää voimiaan. Mutta kun hän tuli metsänreunaan, hän asetti jalkansa lujemmin maahan, ponnisti voimakkaasti sarvillaan ja alkoi työntää Sarvikruunua taaksepäin. Harmaaturkki taisteli äänettömänä, mutta Sarvikruunu päästeli kumeita kiljahduksia rinnastaan. Vanha hirvi sai nyt vuorostaan perääntyä niityn yli. Yht'äkkiä kuului kova rusahdus. Oli katkennut kärki vanhan hirven sarvesta. Hän tempautui irti Harmaaturkista ja juoksi metsään.
Karri seisoi vielä metsän rannassa, kun Harmaaturkki tuli hänen luokseen.
"Nyt sinä olet nähnyt, mitä metsässä on", sanoi Karri. "Lähdetkö kotiin?" — "Taitaahan jo olla aika lähteä", sanoi hirvi.
Molemmat olivat ääneti kotimatkalla. Karri huokaili tuon tuostakin ikään kuin pettyneenä jostakin, mutta Harmaaturkki käveli pää pystyssä ja näkyi iloitsevan seikkailusta. Hän käveli arvelematta eteenpäin, kunnes tuli aitauksen luo, mutta siinä hän pysähtyi. Hän katseli ahdasta paikkaa, jossa oli elänyt tähän asti, katseli tallattua maata, kuihtunutta rehua, pientä kaukaloa, josta oli juonut vettä, ja pimeätä vajaa, jossa oli maannut. "Hirvet ja metsä ovat yhtä", huudahti hän, heitti päänsä taaksepäin, niin että niska kosketti selkää, ja karkasi hurjinta vauhtiaan metsään.
Avuton
Syvälle suureen Rauhankorpeen ilmestyi joka vuosi elokuussa erääseen kuusirisukkoon muutamia valkoisia perhosia, sellaisia joita sanotaan nunniksi. Ne olivat pieniä, ja niitä oli vähän, eikä juuri kukaan niitä huomannut. Lenneltyään metsän syvyydessä pari yötä ne laskivat muutamia tuhansia munia puiden runkoihin, ja kohta sen jälkeen ne vaipuivat hengettöminä maahan.
Kevään tultua ryömi munista esiin pieniä pilkullisia matoja, ja ne rupesivat syömään kuusen kaarnaa. Niillä oli hyvä ruokahalu, mutta ne eivät saaneet suurtakaan vahinkoa aikaan, siksi että pienet käärmeet ja linnut ahdistelivat niitä alituisesti. Tavallisesti säilyi niitä vainoojilta ainoastaan muutamia satoja.
Ne matoparat, jotka ennättivät täysikasvuisiksi, matelivat oksille, kehräsivät ympärilleen valkeita rihmoja ja istuivat pari viikkoa liikkumattomina koteloina. Sen ajan kuluessa niistä noukittiin jo toinen puoli. Jos satakunta munaa pääsi elokuussa täysiksi perhosiksi asti, saattoi sanoa, että niille oli sattunut hyvä vuosi.
Tuollaista epävarmaa ja huomaamatonta elämää viettivät ne monta vuotta Rauhankorvessa. Ei mikään hyönteiskansa koko sillä paikkakunnalla ollut niin harvalukuinen kuin tämä. Ja niin voimattomina ja vaarattomina ne olisivat pysyneet miten kauan tahansa, elleivät ne yht'äkkiä olisi saaneet auttajaa.
Mutta ne saivat auttajan, ja se oli yhteydessä sen kanssa, että hirvi oli paennut metsänvartijan mökiltä. Harmaaturkki oli näet koko päivän pakonsa jälkeen käyskennellyt metsässä perehtyäkseen uuteen oloonsa. Päivemmällä hän tuli tunkeutuneeksi tiheän ryteikön läpi ja tapasi takana aukean paikan, jossa maa oli irtonaista liejua. Keskellä oli mustavetinen rapakko, ja sen ympärillä kasvoi korkeita kuusia, jotka olivat melkein lehdettömät vanhuuttaan ja ikävystymistään. Paikka ei miellyttänyt Harmaaturkkia ja hän olisi lähtenyt siitä heti, ellei olisi sattunut huomaamaan joitakin kirkkaan vihreitä lahnankukanlehtiä, jotka kasvoivat rapakon reunalla.
Nuuskiessaan lehtiä hän sattui herättämään suuren mustan käärmeen, joka nukkui niiden alla. Hirvi oli kuullut Karrin puhuvan myrkyllisistä kyykäärmeistä, ja kun käärme nosti päätään ja sähisten ojensi halkinaisen kielensä häntä kohti, luuli Harmaaturkki kohdanneensa hirveän vaarallisen elukan. Hän palästyi, nosti jalkansa, polkaisi kavioillaan ja musersi käärmeen pään. Sitten hän riensi tiehensä hurjaa vauhtia.
Niin pian kuin Harmaaturkki oli poissa, tuli toinen yhtä pitkä ja musta käärme esille rapakosta. Hän hiipi tapetun luokse ja nuoleskeli kielellään murskattua päätä.
"Oletko sinä todellakin kuollut, vanha Vahingoton?" sähisi käärme. "Ja me kaksi kun elimme niin monta vuotta yhdessä. Meillä kun oli niin hyvä toistemme seurassa ja me kun voimme niin hyvin täällä suossa, että tulimme vanhemmiksi kuin mitkään muut tarhakäärmeet tässä metsässä! Suurempaa surua ei minulle olisi voinut sattua."
Tarhakäärme oli niin pahoillaan, että hänen pitkä ruumiinsa kiemurteli kuin sitä olisi haavoitettu. Yksin sammakkojenkin, jotka elivät ainaisessa pelossa hänen tähtensä, tuli häntä sääli.
"Kyllä mahtaa olla ilkeä se, joka tappaa turvattoman, puolustuskyvyttömän tarhakäärmeen!" sähisi käärme. "Hän ansaitsee totta totisesti oikein kovan rangaistuksen." Hän katseli hetken aikaa kuollutta ja kiemurteli suruissaan, mutta yht'äkkiä hän kohotti päätään. "Niin totta kuin nimeni on Avuton ja minä olen metsän vanhin tarhakäärme, niin totta minä kostan. En lepää, ennen kuin tuo hirvi makaa kuolleena maassa kuin vanha toverini tuossa."
Annettuaan tämän lupauksen käärme kääriytyi sykkyrälle ja paneutui miettimään. Mutta siinäpä olikin kylliksi pulmaa, miten tarhakäärmeparka voisi saada kostetuksi suurelle mahtavalle hirvelle, ja vanha Avuton makasi siinä yötä päivää ja mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään keinoa.
Mutta eräänä yönä kun tarhakäärme makasi taas kostotuumissaan unta saamatta, hän kuuli rapinaa päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja huomasi muutamia vaaleita nunnaperhosia, jotka karkeloivat puiden välissä. Hän seurasi heitä hyvin kauan silmillään, sitten hän alkoi sähistä ääneen siinä itsekseen, mutta lopulta hän nukkui ja näytti olevan tyytyväinen tekemäänsä päätökseen.
Seuraavana aamuna tarhakäärme meni Krylen, kyykäärmeen luo, joka asui kiviperäisellä ja korkealla maalla eräässä Rauhankorven kolkassa. Tälle hän nyt kertoi vanhan tarhakäärmeen kuolemasta ja pyysi, että hän, joka osasi purra niin vaarallisia haavoja, suostuisi rupeamaan kostajaksi. Mutta Kryle ei ollut halukas rupeamaan sotaan hirvien kanssa.
"Jos minä kävisin hirven kimppuun, niin hän heti potkaisisi minut kuoliaaksi. Vanha Vahingoton on kuollut, me emme voi herättää häntä enää henkiin. Miksi minä syöksisin itseni onnettomuuteen hänen tähtensä?"
Kun vanha tarhakäärme sai tämän vastauksen, kohotti hän päänsä maasta kokonaisen jalan verran ja sähisi aivan kauheasti. "Vish, vash! Vish, vash!" sanoi hän. "Vahinko, että sinä, jolle on annettu semmoiset aseet, olet niin pelkuri, ettet uskalla niitä käyttää." Tämän kuultuaan myöskin kyykäärme suuttui. "Mene tiehesi, vanha Avuton!" sähisi hän. "Myrkky vuotaa jo hampaihini, mutta minä tahdon kuitenkin säästää muuatta, jonka sanotaan muka olevan minun heimolaisiani."
Mutta tarhakäärme ei liikahtanut paikaltaan, ja pitkän aikaa käärmeet makasivat siinä ja haukkuivat toisiaan. Kun Kryle oli niin vihainen, ettei enää jaksanut sähistä, ainoastaan pihistä, alkoi tarhakäärme yht'äkkiä puhua aivan toisella äänellä.
"Minulla oli sinulle oikeastaan asiaakin, Kryle", sanoi hän ja alensi äänensä lempeäksi kuiskaukseksi, "mutta nyt minä kai olen suututtanut sinut niin, ettet enää tahdo auttaa minua?" — "Jos sinä et vain pyydä minulta mitään mieletöntä, niin teen minä kyllä voitavani." — "Kuusikossa, lähellä minun suotani", sanoi tarhakäärme, "asuu perhoskansa, joka lentelee öisin loppukesällä." — "Minä kyllä tiedän, keitä sinä tarkoitat", sanoi Kryle. "Entä sitten?" — "Se on korven pienin hyönteiskansa", sanoi Avuton, "ja vaarattomin kaikista, sillä sen toukat tyytyvät syömään vain kuusen neuloja." — "Minä kyllä tiedän", sanoi Kryle. — "Minä pelkään, että tuo perheskansa kohta häviää sukupuuttoon", sanoi tarhakäärme. "On niin paljon niitä, jotka poimivat niiden toukkia keväällä." Nyt luuli Kryle ymmärtävänsä, että tarhakäärme tahtoi pidättää toukat itselleen, ja hän vastasi ystävällisesti: "Jos tahdot, niin minä kyllä sanon nuorille käärmeilleni, että ne jättävät nuo kuusimadot rauhaan." — "Se olisi minulle suuri apu", sanoi Avuton.
"Ehkä minä pyydän huuhkaimia ja rastaitakin säästämään noita neulain poimijoita?" sanoi kyykäärme. "Minä kyllä kernaasti autan sinua, kun et vain pyydä mahdottomia." — "Nyt olet antanut minulle hyvän lupauksen, Kryle", sanoi Avuton, "ja minä olen iloinen, että tulin tänne luoksesi."
Nunnat
Useita vuosia tämän jälkeen Karri loikoi eräänä aamuna eteisen lattialla. Oli alkukesä, lyhyiden öiden aika, ja oli selvä päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut noussut. Silloin Karri heräsi siihen, että joku huusi häntä nimeltä. "Sinäkö siinä olet, Harmaaturkki?" kysyi Karri, sillä hän oli tottunut siihen, että hirvi tuli häntä tervehtimään melkein joka yö. Hän ei saanut vastausta, mutta kuuli uudelleen, että joku kutsui häntä. Hän luuli tuntevansa Harmaaturkin äänen ja riensi ääntä kohti.
Karri kuuli, että hirvi juoksi hänen edellään, mutta ei saavuttanut häntä. Se mennä rytisti sakeimpaan kuusikkoon, läpi vesakon kulkematta tietä tai polkua. Karri sai vaivoin seuratuksi hänen jälkiään. "Karri, Karri!" kuuli hän taas huudettavan, ja ääni oli Harmaaturkin, vaikka siinä oli sointu, jota koira ei koskaan ennen ollut kuullut. "Minä tulen, minä tulen! Missä sinä piilet?" vastasi koira. — "Karri, Karri, etkö sinä näe, kuinka täällä putoaa putoamistaan?" kysyi Harmaaturkki.
Karri huomasi silloin, että kuusista yhtä mittaa putoili kaarnaa kuin harvaa sadetta. "Niin, minä näen, kuinka täällä putoilee", huusi hän, mutta oikaisi samassa metsään hirveä kohti.
Harmaaturkki riensi edellä, läpi vesaikon, ja Karri oli taas vähällä haihtua jäljiltä. "Karri, Karri", huusi Harmaaturkki ihan mölisten. "Etkö tunne, kuinka täällä metsässä tuoksuu?" Karri pysähtyi ja nuuski. Hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta nyt hän huomasi, että kuusista levisi tavallista paljon voimakkaampi tuoksu. "Niin, kyllä minä tunnen, että täällä tuoksuu", sanoi hän, mutta ei malttanut ottaa selkoa siitä, mistä se johtui, vaan riensi edelleen Harmaaturkin perässä.
Hirvi juoksi vielä kerran tiehensä niin nopeasti, ettei koira voinut saavuttaa häntä. "Karri, Karri", huusi hän hetken kuluttua, "etkö kuule, kuinka kuusissa napsahtelee?" Nyt ääni oli niin surullinen, että se olisi voinut sulattaa kiven. Karri pysähtyi kuuntelemaan, ja hän kuuli heikkoa, mutta selvää napsahtelua puista. Se oli kuin kellon tikitystä. "Niin, kyllä minä kuulen, kuinka täällä napsahtelee", huusi Karri eikä enää juossut kauemmaksi. Hän ymmärsi hirven toivovan, ettei hän seuraisi tätä, vaan kiinnittäisi huomionsa johonkin metsässä tapahtuvaan seikkaan.
Karri seisoi kuusen alla, jonka oksat olivat tuuheat, riippuvat ja karkeat, neulaset tummanvihreät. Hän tarkasteli puuta, ja hänestä näytti silloin, kuin sen havut olisivat liikkuneet. Mennessään vielä lähemmäksi hän näki suuren joukon harmaanvaaleita toukkia, jotka ryömivät puiden oksia myöten ja söivät neulasia. Niitä oli kaikki oksat täynnä ja ne ryömivät ja söivät. Puissa napsahteli lakkaamatta, kun toukkien pienet leuat tekivät työtään. Puhtaaksi syötyjä neulasia putoili lakkaamatta maahan, ja kuusiparoista hikoili ilmaan niin voimakas haju, että se vaivasi koiraa.
"Tuohon kuuseen ei varmaankaan jää monta neulasta", ajatteli hän ja kääntyi katsomaan lähintä puuta. Sekin oli suuri, komea kuusi, mutta se oli samannäköinen. "Mitä tämä tietää?" ajatteli Karri. "Sääli kauniita puita. Niiden kauneus on pian mennyttä." Hän kulki puulta puulle ja koki heikoilla silmillään saada selkoa siitä, kuinka niiden laita oikein oli. "Tuossa on petäjä. Sen kimppuun ne eivät ehkä ole uskaltaneet", ajatteli hän. Mutta ne olivat käyneet petäjänkin kimppuun. "Ja tuossa on koivu. Niitä on siinäkin, niitä on siinäkin! Tämä ei ole metsänvartijan mieleen", ajatteli Karri.
Hän juoksi syvemmälle metsään saadakseen tietää, miten kauas hävitys oli levinnyt. Minne hän vain tuli, kaikkialla kuului samaa tikitystä, tuntui samaa tuoksua ja satoi samalla tavalla havunneulasia. Hänen ei tarvinnut pysähtyä katsomaan. Hän ymmärsi näistä merkeistä, miten asiat olivat. Pieniä toukkia oli kaikkialla. Ne söisivät pian koko metsän.
Yht'äkkiä hän tuli seutuun, jossa ei tuntunut mitään tuoksua, ja siellä oli äänetöntä ja hiljaista. "Täällä on niiden valta lopussa", ajatteli koira, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Mutta täällä oli vielä hullummin, täällä olivat toukat jo lopettaneet työnsä ja puut olivat neulasettomia. Ne seisoivat kuin kuolleina, ja ainoana verhona niiden ympärillä oli joukko sekaantuneita rihmoja, joita toukat olivat punoneet itselleen silloiksi ja teiksi.
Täällä kuolevain puiden keskessä seisoi Harmaaturkki ja odotti Karria. Hän ei ollut yksin, vaan hänen vieressään seisoi neljä vanhaa metsän arvokkainta hirveä. Karri tunsi heidät. Siinä oli Köyryselkä, joka oli pieni hirvi, mutta jolla oli suurempi kyttyrä kuin kellään muulla, Sarvikruunu, joka oli hirvikansan komein, Karkeaharja, jolla oli hyvin tuuhea turkki, ja muudan vanha ja pitkäkoipinen, jonka nimi oli Suurivoima ja joka oli ollut kauhean pikainen ja taistelunhaluinen, kunnes se viime syysmetsästyksessä oli saanut luodin reiteensä.
"Mikä ihme on tullut metsälle?" kysyi Karri tultuaan hirvien luo, jotka seisoivat pää riipuksissa ja ylähuuli lerpallaan ja näyttivät hyvin mietteisiinsä vaipuneilta. — "Sitä ei kukaan voi sanoa", vastasi Harmaaturkki. "Tuo hyönteiskansa on ollut kaikista voimattomin, eikä se tähän saakka ole tehnyt mitään vahinkoa, mutta viime vuosina se on kasvanut niin lukuisaksi, että näyttää siltä kuin se hävittäisi koko metsän." — "Niin, pahalta näyttää", sanoi Karri, "mutta minä huomaan, että metsän viisaimmat ovat tulleet yhteen neuvottelemaan, ja he ovat ehkä keksineet jonkin keinon."
Koiran sanottua tämän kohotti Köyryselkä hyvin juhlallisesti raskasta päätään, heilautti pitkiä korviaan ja sanoi: "Olemme kutsuneet sinut tänne, Karri, saadaksemme kuulla, tietävätkö ihmiset tästä hävityksestä." — "Eivät", sanoi Karri, "näin kaukana metsässä he eivät käy muulloin kuin metsästysaikana. He eivät tiedä mitään tästä onnettomuudesta." — "Me, jotka olemme eläneet kauan metsässä", sanoi silloin Sarvikruunu, "emme usko, että me eläimet yksin voimme pitää puoliamme tätä hyönteiskansaa vastaan." — "Meistä tuntuu, kuin toinen olisi yhtä suuri onnettomuus kuin toinenkin", sanoi Karkeaharja. "Tämän jälkeen metsän rauha on mennyttä." — "Mutta emmehän voi sallia, että koko metsä tuhoutuu", sanoi Suurivoima. "Meillä ei ole valitsemisen varaa."
Karri ymmärsi, että hirvien oli vaikea saada sanotuksi, mitä he tarkoittivat, ja hän koetti auttaa heitä. "Te ehkä tarkoitatte, että minun olisi ilmaistava ihmisille, mitä täällä tapahtuu?" Silloin he alkoivat kaikki nyökytellä päätään. "On suuri onnettomuus, kun täytyy pyytää apua ihmisiltä, mutta muuta neuvoa ei ole."
Hetken kuluttua oli Karri kotimatkalla. Hänen juostessaan hyvin suruissaan kaikesta siitä, mitä oli saanut tietää, tuli suuri musta tarhakäärme häntä vastaan. "Hyvää päivää!" sähisi käärme. — "Päivää, päivää!" haukahti Karri ja riensi ohitse pysähtymättä. Mutta käärme kääntyi ja koetti saavuttaa hänet. "Ehkä sinäkin olet levoton metsän tähden", ajatteli Karri ja pysähtyi. Tarhakäärme alkoi heti puhua tuosta suuresta hävityksestä.
"Täältä kyllä kaikki rauha häviää, jos ihmiset kutsutaan tänne", sanoi hän.
"Sitä samaa minäkin pelkään", sanoi Karri, "mutta metsän vanhimmat kai tietävät mitä tekevät." — "Minä luulen tietäväni paremman keinon", sanoi käärme, "jos minä vain saisin sen palkan, jota pyydän." — "Eivätkös ne nimitä sinua Avuttomaksi?" kysyi koira pilkallisesti. — "Olen vanha metsän asukas", sanoi tarhakäärme. "Minä tiedän, kuinka tämmöisistä syöpäläisistä päästään." — "Jos sinä vain saat ne häviämään", sanoi Karri, "niin ei sinulta kai kukaan pyytämääsi palkintoakaan kieltäne."
Kun Karri oli sanonut tämän, solahti käärme puun juuren alle eikä jatkanut keskustelua, ennen kuin oli hyvässä suojassa ahtaassa kolossa. "Sano sitten terveisiä Harmaaturkille", sanoi hän, "että jos hän tahtoo lähteä pois Rauhankorvesta eikä pysähdy, ennen kuin tulee niin kauas pohjoiseen, ettei siellä kasva yhtä ainoata tammea metsässä, eikä tule tänne takaisin niin kauan kuin tarhakäärme Avuton elää, niin lähetän minä taudin ja kuoleman tappamaan kaikki ne, jotka nyt matavat puita pitkin ja niitä jäytävät!" — "Mitä sinä sanot?" kysyi Karri ja hänen selkäkarvansa alkoivat kohota pystyyn. "Mitä pahaa Harmaaturkki on sinulle tehnyt?" — "Hän on tappanut sen, jota enin kaikista rakastin", sanoi käärme, "ja minä tahdon kostaa hänelle." Ennen kuin tarhakäärme ehti lopettaa, teki Karri hyökkäyksen häntä vastaan, mutta käärme oli hyvässä turvassa puun juuren alla. "Makaa siinä, missä makaat niin kauan kuin tahdot!" sanoi Karri lopuksi. "Me kyllä ajamme kuusimadot tiehensä ilman sinun apuasi."
Seuraavana päivänä tehtaanomistaja ja metsänvartija kulkivat metsäpolkua pitkin. Karri juoksi alussa heidän rinnallaan, mutta hetken kuluttua hän katosi ja kohta alkoi kuulua voimakasta haukuntaa metsästä. "Se on Karri, joka haukkuu", sanoi tehtaanomistaja. Metsänvartija ei tahtonut uskoa sitä todeksi. "Karri ei ole metsästänyt luvattomasti moneen vuoteen", sanoi hän. Hän juoksi metsään nähdäkseen, mikä koira siellä haukkui, ja tehtaanomistaja seurasi mukana.
He kulkivat haukkua kohti tiheimpään metsään, mutta siellä se taukosi. He pysähtyivät kuulostamaan, ja silloin, hiljaisuudessa, he kuulivat, kuinka toukkien leuat tekivät työtä, näkivät, kuinka neulasia sateli maahan, ja tunsivat voimakkaan tuoksun. Silloin he myöskin huomasivat, että kaikki puut olivat täynnä nunnaperhosten toukkia, noita pieniä puiden vihollisia, jotka voivat hävittää peninkulmittain metsää.
Suuri nunnasota
Seuraavana keväänä Karri tuli eräänä aamuna juosten metsän läpi. "Karri, Karri!" huusi joku hänen jälkeensä. Karri katsahti taakseen. Hän oli kuullut oikein. Vanha kettu seisoi luolan suulla ja huusi. "Sinun pitää sanoa minulle, tekevätkö ihmiset mitään metsän hyväksi", sanoi kettu. — "Ole varma siitä!" sanoi Karri. "Ne tekevät työtä minkä kerkiävät." — "Ne ovat tappaneet koko minun sukuni ja tulevat kai tappamaan ainutkin", sanoi kettu. "Mutta olkoon se heille anteeksi annettu, kunhan pelastavat metsän." Ei sitä kertaa käynyt Karri metsässä sinä vuonna, ettei joku kysynyt häneltä, voisivatko ihmiset pelastaa metsän. Ei ollut Karrin helppo vastata, sillä ihmiset eivät tienneet itsekään, onnistuisiko heidän päästä voitolle nunnista.
Kun ajattelee, miten pelätty ja vihattu vanha Kolmårdenin metsä oli ollut, oli aivan ihmeellistä nähdä, että toistasataa miestä joka päivä lähti metsään pelastaakseen sitä häviöstä. He kaatoivat metsää siellä, missä se oli enin vahingoittunutta, raivasivat pois pensaat ja karsivat alimmat oksat, etteivät toukat voisi madella puusta toiseen, hakkasivat leveitä katuja vahingoittuneen metsän ympärille ja asettivat maahan liimalla voideltuja tankoja saartaakseen toukat ja estääkseen niitä tunkeutumasta uusille aloille. Tehtyään sen he alkoivat asettaa liimarenkaita puiden ympärille. Heidän tarkoituksensa oli sillä tavoin estää toukkia pääsemästä puista, jotka jo oli syöty paljaiksi, ja pakottaa ne pysähtymään siihen missä olivat, ja kuolemaan nälkään.
Ihmiset tekivät näitä töitä pitkin kevättä. He olivat hyvin toiveikkaita ja odottivat melkein levottomina, että toukat tulisivat munistaan esiin. He olivat varmat siitä, että olivat aidanneet ne niin hyvin, että ainakin suurimman osan toukista täytyi kuolla nälkään.
Niinpä tulivat sitten toukat esiin kesän alkupuolella, ja niitä oli monta vertaa enemmän kuin edellisenä kesänä. Mutta sehän ei tehnyt mitään, jos ne vain olivat hyvin aidatut eivätkä voisi hankkia itselleen riittävästi ruokaa.
Mutta eipä nyt käynytkään aivan niinkuin ihmiset olivat toivoneet. Kyllähän toukkia tarttui liimatankoihin, ja suuret joukot eivät liimarenkailta päässeet alas puista, mutta kukaan ei voinut väittää, että toukat oli saarrettu. Niitä oli aitauksen sisällä ja niitä oli sen ulkopuolella. Niitä oli kaikkialla. Niitä mateli maanteillä, aidoilla, seiniä pitkin. Ne vaelsivat Rauhankorven alueelta muihin Kolmårdenin osiin.
"Ne eivät lakkaa, ennen kuin ovat hävittäneet kaiken metsämme", sanoivat ihmiset. He olivat hyvin pahoilla mielin eivätkä voineet mennä metsään saamatta kyyneliä silmiinsä.
Karria inhotti koko tuo mateleva ja järsivä joukko, niin että hän ei voinut mennä ovesta ulos. Mutta eräänä päivänä hänen oli mielestään mentävä katsomaan, miten Harmaaturkki voi. Hän lähti heti hirvien asumasijoille ja riensi eteenpäin kuono maassa. Kun hän oli tullut sen puun juuren luo, jossa hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Avuttoman, oli se siinä taas ja kutsui häntä. "Oletko puhunut Harmaaturkille siitä, mitä minä sanoin sinulle viimeksi tavatessamme?" kysyi tarhakäärme. Karri vain haukahti ja yritti puraista häntä. "Tee se nyt sentään", sanoi käärme. "Sinähän näet, etteivät ihmiset tiedä mitään keinoa tätä hävitystä vastaan." — "Et sinäkään tiedä", sanoi Karri ja riensi pois.
Karri tapasi Harmaaturkin, mutta hirvi oli niin synkällä päällä, että vain vaivoin tervehti. Hän alkoi heti puhua metsästä. "En tiedä mitä antaisin, jos tästä surkeudesta tulisi loppu", sanoi hän.
"Silloin minun kai pitää sanoa sinulle, että sinä taitaisit voida pelastaa metsän", sanoi Karri ja kertoi hänelle tarhakäärmeen terveiset. — "Jos tuon olisi luvannut joku toinen kuin Avuton, niin minä lähtisin heti maanpakoon", sanoi hirvi. "Mutta mistä olisi tuommoisella käärmepahasella semmoinen voima?" — "Se oli tietysti vain turhaa kehumista", sanoi Karri. "Tarhakäärmeet ovat aina tietävinään enemmän kuin muut eläimet."
Kun Karri lähti kotiinpäin, seurasi Harmaaturkki mukana. Karri kuuli silloin rastaan kuusen latvasta rätisevän: "Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän! Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän!"
Karri luuli kuulleensa väärin, mutta eipä aikaakaan, kun tuli jänis polun poikki loikaten. Kun jänis näki heidät, se pysähtyi, vilkautti korviaan ja huusi: "Täällä tulee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän." Sitten se puikki tiehensä niin pian kuin pääsi.
"Mitä ne sillä tarkoittavat?" kysyi Karri. — "En tiedä oikein", sanoi Harmaaturkki. "Minä luulen, että metsän pikkukansat ovat minulle vihoissaan siitä, että neuvoin hakemaan apua ihmisiltä. Kaikki heidän piilopaikkansa ja asuinpaikkansa ovat hävinneet, kun pikkumetsä hakattiin."
He kulkivat yhdessä vähän aikaa, ja Karri kuuli huudettavan joka taholta: "Siinä on Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän." Harmaaturkki ei ollut kuulevinaankaan, mutta Karri luuli ymmärtävänsä, miksi toinen oli niin alakuloinen.
"Kuulehan, Harmaaturkki", sanoi Karri yht'äkkiä, "mitä tarhakäärme tarkoittaa väittäessään, että sinä muka olet tappanut sen, jota hän enin rakasti?" — "Mistäs minä sen tietäisin?" sanoi Harmaaturkki. "Tiedäthän sinä, ettei minun tapanani ole koskaan ketään tappaa."
Kohta sen jälkeen he tapasivat ne neljä vanhaa hirveä. Ne tulivat hitaasti ja mietteissään kävellen toinen toisensa perässä. "Päivää!" huusi Harmaaturkki heille. — "Päivää", vastasivat hirvet. "Tahdoimme juuri tavata sinua, Harmaaturkki, neuvotellaksemme kanssasi metsästä."
"Se on nyt niin", sanoi Köyryselkä, "että olemme saaneet tietää, että on tapahtunut ilkityö täällä metsässä ja että koko metsä hävitetään sen tähden, että teko on jäänyt rankaisematta." — "Mikä ilkityö se on?" — "Joku on tappanut vaarattoman eläimen, jota ei ole voinut syödä. Sitä pidetään ilkityönä Rauhankorvessa." — "Kuka on tehnyt semmoisen ilkityön?" sanoi Harmaaturkki. — "Se taitaa olla joku hirvi, ja me kysyisimme nyt sinulta, tiedätkö kuka se mahtaa olla?" — "En minä tiedä", sanoi Harmaaturkki, "minä en ole koskaan kuullut puhuttavan hirvestä, joka olisi tappanut vaarattoman eläimen."