Harmaaturkki erosi vanhuksista ja vaelsi eteenpäin Karrin kanssa. Hän oli käynyt yhä äänettömämmäksi ja käveli pää hyvin riipuksissa. He tulivat kulkeneeksi Krylen, kyykäärmeen, ohi, ja käärme loikoi kalliopaadellaan. "Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän", sähähti Kryle, hän niinkuin kaikki muutkin. Nyt oli Harmaaturkin kärsivällisyys lopussa. Hän meni käärmeen luo ja nosti etujalkansa. "Aiotko tappaa minutkin, niinkuin tapoit sen vanhan tarhakäärmeen?" sanoi Kryle. — "Olenko minä tappanut tarhakäärmeen?" kysyi Harmaaturkki. — "Ensimmäisenä päivänä metsään tulosi jälkeen tapoit tarhakäärme Avuttoman akan", sanoi Kryle.
Harmaaturkki lähti nopeasti Krylen luota ja jatkoi matkaansa Karrin rinnalla. Yht'äkkiä hän pysähtyi. "Karri, minähän se olen tehnyt sen ilkityön. Olen tappanut vaarattoman eläimen. Metsä häviää minun tähteni." — "Mitä sinä sanot?" keskeytti hänet Karri. — "Sano sinä tarhakäärme Avuttomalle, että Harmaaturkki lähtee maanpakoon jo tänä yönä!" — "Sitä minä en koskaan sano", sanoi Karri. "Tuo maa tuolla pohjoisessa päin on hirville vaarallinen maa." — "Luuletko sinä, että minä voin jäädä tänne, koska olen saanut aikaan semmoisen onnettomuuden!" sanoi Harmaaturkki. — "Älähän nyt hätäile. Odotahan huomiseen, ennen kuin teet mitään!" — "Sinä itse olet opettanut minulle, että hirvet ja metsä ovat yhtä", sanoi Harmaaturkki ja sen sanottuaan hän erosi Karrista.
Karri meni kotiin, mutta tämä keskustelu oli saattanut hänet levottomaksi, ja jo seuraavana päivänä hän tuli taas metsään tapaamaan hirveä. Mutta hän ei löytänyt Harmaaturkkia mistään eikä etsinytkään häntä kauan. Hän ymmärsi, että Harmaaturkki oli uskonut tarhakäärmettä ja mennyt maanpakoon.
Kotimatkalla Karri oli niin pahalla tuulella, ettei sitä voi sanoin selittää. Hän ei voinut ymmärtää Harmaaturkkia, joka oli antanut tuon tarhakäärmeen, mokomankin, viekoitella itseään pois. Semmoista hullutusta hän ei ollut koskaan kuullut. Mitä tuo Avuton nyt mahtaisi?
Kävellessään näissä mietteissään Karri näki metsänvartijan seisomassa ja osoittelemassa puuhun. "Mitä sinä siinä katselet?" kysyi toinen mies, joka seisoi hänen vieressään. — "On tullut jokin tauti toukkiin", sanoi metsänvartija.
Karri hämmästyi sanomattomasti, mutta hän suuttui melkein vielä enemmän siitä, että tarhakäärmeellä oli ollut valta pitää sanansa. Nyt kai Harmaaturkki saa pysyä poissa iät kaiket, sillä tuo tarhakäärme ei varmaankaan kuole koskaan.
Juuri kun Karri oli enin suruissaan, pälkähti hänen päähänsä jotakin, joka häntä hiukan lohdutti. "Tuon käärmeen ei ehkä tarvitsekaan elää niin vanhaksi", ajatteli hän. "Ei se ehkä aina ole puun juuren alla piilossa. Jahka se on toimittanut pois toukat, niin kyllä minä tiedän, kuka sen hengiltä puraisee."
Oli todellakin ilmaantunut tautia toukkiin, mutta ensimmäisenä kesänä se ei ehtinyt paljoakaan levitä. Se oli tuskin puhjennut, kun toukat jo alkoivat koteloitua. Niistä syntyi miljoonia perhosia. Ne lentelivät öisin puiden ympärillä kuin lumituisku ja munivat lukemattomat määrät munia. Seuraavana vuonna oli odotettavissa vielä suurempi hävitys.
Hävitys tuli, mutta se ei kohdannut ainoastaan metsää, vaan myöskin toukkia itseään. Tauti levisi nopeasti metsäseudusta toiseen. Sairaat toukat lakkasivat syömästä, matelivat puiden latvoihin ja kuolivat sinne. Syntyi suuri ilo ihmisten kesken, kun he näkivät toukkain kuolevan, mutta vielä suurempi metsän eläinten kesken. Karri ajatteli joka päivä tuimalla tyydytyksellä sitä hetkeä, jolloin hän voisi puraista kuoliaaksi Avuttoman.
Mutta toukat olivat levinneet peninkulmittain lähimetsiin, eikä tauti tänäkään kesänä saavuttanut heitä kaikkia, vaan monet jäivät eloon, kunnes muuttuivat koteloiksi ja perhosiksi.
Lentäviltä linnuilta sai Karri terveiset Harmaaturkilta, että tämä oli elossa ja voi hyvin. Mutta linnut kertoivat Karrille senkin, että sala-ampujat olivat monta kertaa ahdistaneet Harmaaturkkia ja että tämä oli hädin tuskin päässyt pakoon.
Karri eli suuressa odotuksessa ja ikävässä. Ja hänen täytyisi odottaa vielä kaksi kesää. Vasta silloin olisivat toukat lopussa.
Tuskin Karri oli kuullut metsänvartijan sanovan, että metsä oli pelastettu, kun hän lähti etsimään Avutonta. Mutta kun hän tuli metsään, selvisi hänelle jotakin kauheata. Hän ei voinut enää metsästää, hän ei voinut enää juosta, hän ei voinut enää nuuskia vihollisensa jälkiä, hän ei voinut nähdä. Pitkä odotusaika oli vanhentanut Karrin. Hän oli huomaamattaan tullut vanhaksi. Hän ei enää jaksanut purra kuoliaaksi tarhakäärmettä. Hän ei voinut vapauttaa ystäväänsä Harmaaturkkia sen vihamiehestä.
Kosto
Eräänä iltapäivänä laskeutui Akka Kebnekaiselainen ja hänen laumansa metsäjärven rannalle. He olivat vielä Kolmårdenissa, mutta olivat jo poistuneet Itä-Göötanmaalta ja olivat nyt Jönåkerin kihlakunnassa Sörmlannissa.
Kevään tulo oli myöhästynyt, kuten tavallisesti vuoriseudulla, ja järvi oli vielä jäässä kaikkialta muualta paitsi rannoilta. Hanhet hyökkäsivät heti veteen kylpemään ja etsimään ruokaa, mutta Niilo Holgerinpoika oli aamulla kadottanut toisen puukenkänsä ja hän pistäytyi rannalla kasvavaan lepikkoon ja koivikkoon etsiäkseen jotakin, mitä voisi sitoa jalkaansa.
Poika sai mennä aika pitkälle, ennen kuin löysi siihen sopivaa, ja hän katseli levottomasti ympärilleen, sillä hänen ei ollut ollenkaan hyvä olla täällä metsässä. "Toista on tasangolla tai järvellä", hän ajatteli. "Siellä voi nähdä minne menee. Jos tämä olisi edes pyökkimetsä, niin ainahan se menettelisi, sillä siellä on maa melkein paljasta, mutta minä en voi ymmärtää, kuinka ihmiset voivat sietää tämmöisiä tiettömiä ja synkkiä koivu- ja kuusimetsiä. Jos tämä olisi minun metsääni, niin hakkaisin maahan kaikki tyynni."
Viimein hän löysi palan tuohta ja seisoi juuri asettelemassa sitä jalkaansa, kun kuuli rapinaa takaansa. Hän kääntyi ja näki, että käärme luikerteli risukossa suoraan häntä kohti. Se oli aivan tavattoman pitkä ja paksu, mutta poika näki heti, että sillä oli valkoinen pilkku kummassakin poskessa, ja hän jäi seisomaan paikalleen. "Sehän on vain tarhakäärme", hän ajatteli. "Se ei kai voi tehdä minulle mitään." Mutta samassa hän sai käärmeeltä niin kovan töytäyksen rintaansa, että kaatui. Poika pääsi jaloilleen heti ja juoksi pakoon, mutta käärme ajoi häntä takaa. Maa oli risuista ja kivistä, eikä poika päässyt erittäin pian pakoon, vaan käärme seurasi hänen kintereillään.
Yht'äkkiä poika näki edessään suuren jyrkkäreunaisen kiven, ja hän rupesi kiipeämään sen päälle. "Tänne ei käärme voine tulla", ajatteli hän, mutta kun hän päästyään kivelle katsahti taakseen, hän näki, että käärme koetti seurata häntä sinnekin.
Aivan pojan vieressä kiven päällä oli toinen kivi, melkein pyöreä ja miehen pään kokoinen. Se lepäsi aivan irrallaan kaitaisen reunan varassa. Oli käsittämätöntä miten se oli voinut jäädä siihen. Kun käärme tuli lähemmäksi, juoksi poika pyöreän kiven taakse ja sysäsi sitä. Se pyörähti suoraan käärmettä kohti, vetäisi sen maahan ja jäi sen pään päälle.
"Tuopa teki tehtävänsä mainiosti", ajatteli poika ja huokasi helpotuksesta nähdessään, miten käärme nytkähteli pari kertaa kiivaasti ja jäi sitten liikkumattomaksi. "Enpä luule koskaan tällä matkalla olleeni suuremmassa vaarassa."
Hän oli tuskin ehtinyt tointua, kun kuuli suhauksen ilmassa ja näki linnun laskeutuvan maahan ihan käärmeen viereen. Se oli kooltaan ja rakenteeltaan kuin varis, mutta sillä oli kaunis metallinkiiltävä höyhenpuku. Poika vetäytyi varovasti piiloon kivessä olevaan halkeamaan. Hänellä oli tuoreessa muistissaan se seikkailu, jolloin varikset olivat vieneet hänet, eikä hän tahtonut näyttäytyä suotta aikojaan.
Musta lintu kävellä koikkelehti edestakaisin pitkin käärmeen ruumista ja käänteli sitä nokallaan. Viimein se räpäytti siipiään ja huusi niin kimeällä äänellä, että korvia vihloi: "Se on varmaankin Avuton, tarhakäärme, joka tässä lepää hengetönnä." Hän tepasteli vielä kerran pitkin käärmeen ruumista ja jäi sitten seisomaan syviin mietteisiin vaipuneena, raaputtaen niskaansa jalallaan.
"On mahdotonta, että olisi kaksi näin suurta käärmettä tässä metsässä", sanoi hän. "Se on varmasti hän."
Hän näytti juuri aikovan työntää nokkansa käärmeen ruumiiseen, kun yht'äkkiä pysähtyi. "Älä ole pöllöpää, Bataki", sanoi hän. "Et kai sinä aio ikinä syödä käärmettä, ennen kuin olet kutsunut tänne Karrin. Hän ei usko, että Avuton on kuollut, ellei itse saa sitä nähdä."
Poika koetti pysytellä hiljaa, mutta lintu oli niin naurettavan juhlallinen kävellessään siinä ja haastellessaan itsekseen, ettei hän voinut pidättää nauruaan.
Lintu kuuli sen ja lennähti kivelle. Poika nousi kiireesti ylös ja meni häntä vastaan. "Etkös sinä ole se, jota sanotaan Batakiksi, korpiksi, ja etkös sinä ole hyvä ystävä Akka Kebnekaiselaisen kanssa?" kysyi poika. Lintu katseli häntä tarkkaan, ja sitten hän nyökäytti kolme kertaa päätään. "Ethän sinä vain liene se, joka lentelee villihanhien seurassa ja jota ne sanovat Peukaloiseksi?" — "Vaikkapa olisinkin", sanoi poika.
"Oli hirveän hyvä, että tapasin sinut. Sinä ehkä voit sanoa minulle, kuka on tappanut tämän tarhakäärmeen." — "Se oli tuo kivi, jonka minä vyörytin häntä vastaan", sanoi poika ja kertoi, miten kaikki oli käynyt. "Se oli reipas teko semmoisen teoksi, joka on niin pieni kuin sinä", sanoi korppi. "Minulla on täällä metsässä näillä seuduin ystävä, joka ilostuu kovasti, kun saa kuulla, että tarhakäärme on tapettu, ja minä tekisin sinulle kernaasti vastapalveluksen." — "Kertokaa sitten minulle, miksi olette niin iloisia tarhakäärmeen kuolemasta!" sanoi poika. — "Se on pitkä juttu", sanoi korppi. "Et sinä jaksa sitä kuunnella."
Mutta poika sanoi kyllä jaksavansa, ja nyt kertoi korppi koko tarinan Karrista ja Harmaaturkista ja tarhakäärmeestä ja Avuttomasta. Kun hän oli lopettanut, istui poika hetkisen aikaa äänetönnä ja tuijotti eteensä. — "Kiitän sinua", sanoi hän sitten. "Saatuani kuulla tämän on minusta kuin ymmärtäisin metsää paremmin kuin ennen. Mahtaneeko suuresta Rauhankorvesta olla enää mitään jäljellä?" — "Suurin osa on kyllä turmeltunut", sanoi Bataki. "Puut ovat niinkuin kulon polttamat. Ne on kaadettava, ja kestää kauan, ennen kuin tästä metsästä tulee semmoinen kuin se oli." — "Tuo käärme on ansainnut kuolemansa", sanoi poika, "mutta onko mahdollista, että hän oli niin viisas, että voi lähettää taudin toukkiin." — "Ehkä hän tiesi, että ne tavallisesti sairastuvat sillä tavalla", sanoi Bataki. — "Niin, saattaahan olla, mutta kyllä minun täytyy sanoa, että viisas eläin se sittenkin oli."
Poika oli ääneti ja korppi hyppäsi kiveltä ja riensi rantaan. Siellä olivat kaikki hanhet nousseet vedestä ja seisoivat ja puhelivat vanhan koiran kanssa, joka oli niin heikko ja raihnainen, että hänen olisi luullut voivan kaatua kuolleena maahan millä hetkellä hyvänsä.
"Siinä on Karri", sanoi Bataki pojalle. "Anna hänen nyt ensin kuulla, mitä villihanhilla on hänelle kerrottavaa! Sitten sanomme me hänelle, että tarhakäärme on kuollut."
He riensivät lähemmä ja kuulivat, kuinka Akka puhui Karrille. "Se tapahtui viime vuonna, kun me olimme kevätmatkallamme", sanoi johtajahanhi. "Olimme lentäneet Yksi, Kaksi ja minä eräänä aamuna Taalainmaan Siljanista ja kuljimme suurten rajametsäin yli Taalainmaan ja Helsinglandin välillä. Emme nähneet allamme mitään muuta kuin ruskeaa havumetsää. Lunta oli vielä paksulti puiden välissä, joet olivat jäässä, siellä täällä vain jokin musta suvanto, ja joen rannoilta oli lumi osaksi sulanut. Tuskin näimme ainoatakaan kylää tai taloa, ainoastaan harmaita karjamajoja, jotka ovat autioina talven aikana. Siellä täällä luikerteli kaitaisia metsäteitä, joita pitkin ihmiset talvella olivat ajaneet hirsiä. Jokien varsilla oli suuria hirsikasoja.
"Lentäessämme näimme yht'äkkiä kolme metsästäjää alhaalla metsässä. Ne hiihtivät, ja niillä oli kahlekoirat matkassaan ja puukot vyöllä, mutta ei pyssyjä. Oli kova hankiainen, ja ne eivät seuranneet luikertelevia metsäteitä, vaan hiihtivät suoraan eteenpäin. Näytti siltä kuin ne olisivat hyvin tienneet, minne niiden oli mentävä löytääkseen sen, jota etsivät.
"Lensimme korkealla ja näimme koko metsän allamme. Kun olimme keksineet metsästäjät, teki mielemme ottaa selkoa riistasta. Aloimme lentää edestakaisin ja tähystellä puiden väliin. Näimme silloin tiheässä pensaikossa kuin suuria sammaltuneita kiviä. Ne eivät kuitenkaan olleet oikein kivien näköisiä, sillä niiden päällä ei ollut lunta.
"Me laskeusimme nyt nopeasti alas ja istahdimme keskelle vesaikkoa. Silloin liikahtivat nuo kivilouhut. Siinä oli kolme hirveä lepäämässä metsän hämärässä: härkä ja kaksi lehmää. Härkä liikahti kuullessaan meidän tulomme; ja se tuli meitä vastaan. Se oli suurin ja komein eläin, minkä milloinkaan olimme nähneet. Mutta kun hän huomasi, että ne, jotka olivat hänet herättäneet, olivat vain mitättömiä villihanhia, laskeutui hän takaisin levolle. 'Älkäähän asettuko nukkumaan, vaari!' sanoi minä hänelle. 'Paetkaa niin pian kuin voitte! Metsässä on metsämiehiä, ja ne hiihtävät suoraan tänne teidän makuupaikallenne.'
"'Kiitoksia paljon, hanhimuori', sanoi hirvi ja minusta näytti, kuin hän olisi ollut nukkumaisillaan puhuessaan, 'mutta te kai tiedätte, että me hirvet olemme rauhoitettuja tähän aikaan vuodesta. Nuo metsämiehet ovat kai lähteneet ketunajoon.'
"'Metsä on täynnä ketunjälkiä, mutta metsämiehet eivät olleet niistä tietävinäänkään. Uskokaa minua! Nyt ne tulevat tänne teitä tappamaan. Niillä ei ole pyssyjä, ainoastaan keihäät ja puukot, sentähden että ne eivät uskalla ampua metsässä tähän aikaan vuodesta.'
"Härkä makasi yhä levollisena, mutta lehmät tulivat levottomiksi. 'On ehkä niinkuin hanhet sanovat', sanoivat he ja rupesivat nousemaan. — 'Maatkaa te vain rauhassa!' sanoi härkä. 'Tähän metsään ei tule metsämiehiä. Siitä saatte olla huoleti.'
"Eihän siihen voinut sen enempää, ja me villihanhet lähdimme taas lentoon. Mutta me lentelimme edestakaisin saman paikan yllä nähdäksemme, miten hirvien kävisi.
"Tuskin olimme nousseet tavalliseen lentokorkeuteen, kun näimme härän tulevan metsästä. Hän veti ilmaa sieraimiinsa ja meni sitten suoraan metsämiehiä vastaan. Mennessään hän astui kuivien risujen päälle, jotta ne rusahdellen katkeilivat. Suuri paljas suo oli hänen edessään. Hän meni sinne ja asettui keskelle suota, jotta näkyisi joka taholle. Siinä seisoi hirvi, kunnes metsämiehet tulivat metsän reunaan. Silloin hän kääntyi ja pakeni toisaanne kuin mistä oli tullut. Metsämiehet päästivät koiransa irti, ja itse he hiihtivät jälkeen niin nopeasti kuin suinkin voivat.
"Hirvi oli laskenut päänsä selkää vasten ja juoksi, minkä suinkin pääsi. Hän pyrytti pilvenä lunta ympärilleen. Sitten hän pysähtyi ikään kuin odottaakseen heitä, ja kun he taas olivat näkyvissä, puhalsihen hän uudestaan menemään. Me ymmärsimme, että hänen tarkoituksensa oli houkutella metsämiehet pois niiltä seuduin, missä lehmät makasivat. Meistä oli hauskaa, että hän oli niin urhoollinen, että asettui itse vaaralle alttiiksi, jotta ne, jotka olivat hänen omansa, saisivat olla rauhassa. Ei kukaan meistä olisi tahtonut lähteä siitä paikasta, ennen kuin olimme saaneet nähdä, kuinka tämä kaikki päättyisi.
"Ajo jatkui tällä tavoin pari tuntia. Meitä ihmetytti, että metsästäjät viitsivät seurata hirveä, kun heillä ei ollut pyssyjä. Eivät ne kai kuvitelleet jaksavansa uuvuttaa semmoista juoksijaa, kuin hän oli.
"Mutta sitten me huomasimme, ettei hirvi enää paennutkaan yhtä nopeasti kuin alussa. Hän asetteli jalkojaan varovaisemmin lumeen. Ja kun hän veti ne ylös, näkyi jalansijoissa verta.
"Silloin ymmärsimme, miksi metsämiehet olivat olleet niin itsepintaisia. Ne toivoivat apua lumelta. Hirvi oli raskas ja joka askeleella hän upposi kinoksen pohjaan. Mutta lumen kova kuori kulutti rikki hänen jalkansa. Se repi pois karvan ja viilsi nahkaa, ja hän kärsi kovia kipuja. Ja hän uupui kahlatessaan syvässä lumessa.
"Vihdoin hän menetti malttinsa. Hän pysähtyi antaakseen koirien ja metsämiesten tulla ihan lähelle ja taistellakseen heidän kanssaan. Seisoessaan siinä ja odottaessaan hän loi silmäyksen ylös ja nähdessään meidät, kun vaakuimme siinä hänen kohdallaan, hän huusi: 'Jääkää tähän, villihanhet, kunnes kaikki on lopussa! Ja kun ensi kerran kuljette Kolmårdenin yli, niin hakekaa käsiinne Karri-koira ja sanokaa hänelle, että hänen ystävänsä Harmaaturkki on kuollut niinkuin kuolla pitää!'"
Kun Akka oli ehtinyt tähän, nousi vanha koira ja astui pari askelta häntä lähemmäksi. "Harmaaturkki eli niinkuin elää pitää", sanoi hän. "Hän tunsi minut. Hän tiesi, että minä olen urhoollinen koira ja että minä ilostuisin kuullessani, että hän on kuollut, niinkuin kuolla pitää. Kerrohan nyt, kuinka…"
Hän nosti häntäänsä ja kohotti päätään ikään kuin antaakseen itselleen reippaan ja jalon asennon, mutta vaipui taas takaisin.
"Karri se, Karri se!" huusi nyt ihmisen ääni metsästä.
Vanha koira nousi nopeasti. "Isäntäni siellä huutelee minua", sanoi hän, "ja minä seuraan häntä mielelläni. Näin äsken, että hän latasi pyssynsä, ja me molemmat menemme nyt metsään viimeistä kertaa yhdessä. Kiitoksia, villihanhi. Tiedän kaikki, mitä tarvitsee tietää mennäkseen tyytyväisenä kuolemaan."
Sunnuntaina huhtikuun 24. pnä.
Seuraavana päivänä villihanhet lensivät pohjoiseen päin Sörmlannin yli. Poika istui ja katseli maisemaa ja ajatteli itsekseen, että tämä ei ollut minkään hänen ennen näkemänsä maiseman näköinen. Ei ollut suuria tasankoja, niinkuin Skoonessa ja Itä-Göötanmaalla oii ollut, eikä sellaisia suuria metsäseutuja kuin Smoolannissa, vaan kaikki tyynni oli sekaisin. "Täällä ne ovat ottaneet suuren järven ja suuren joen ja suuren metsän ja suuren vuoren ja hakanneet ne palasiksi ja sekoittaneet palaset ja levittäneet maanpinnalle ilman mitään järjestystä", ajatteli poika, sillä hän ei nähnyt mitään muuta kuin pieniä laaksoja ja pieniä järviä ja pieniä kukkuloita ja pieniä metsiköitä. Ei mikään päässyt oikein levittäytymään. Niin pian kuin tasanko pyrki suurenemaan, tuli kukkula ja asettui eteen, ja jos kukkula tahtoi pidetä harjuksi, alkoi siinä taas tasanko. Niin pian kuin järvi laajeni niin suureksi, että se joltakin näytti, kapeni se joeksi, eikä jokikaan saanut pitkälti juosta, kun se jo laajentui järveksi. Villihanhet lensivät niin lähellä meren rantaa, että poika voi nähdä meren yli, ja hän näki, ettei merikään saanut levittää laajaa pintaansa monien saarien häiritsemättä, eivätkä saaretkaan erittäin paljon suureta, ennen kuin meri taas alkoi. Oli ainaista vaihtelua. Havumetsät ja lehtimetsät vuorottelivat, pellot ja suot vuorottelivat, herrastalot ja talonpoikaistalot vuorottelivat.
Pelloilla ei näkynyt ketään, mutta sen sijaan ihmisiä kulki teillä ja poluilla. Niitä tuli ulos pienistä Kolmårdenin rinteillä kyyhöttävistä metsätaloista, pukeutuneina mustiin vaatteisiin, kädessä kirja ja nenäliina. "Tänään on sunnuntai", ajatteli poika ja katseli kirkkoväkeä. Parissa paikassa hän näki hääväkeä, joka ajoi kirkkoon suurena seurueena, ja toisessa paikassa tuli ruumissaattue hiljalleen tietä myöten. Hän näki suuria herrasvaunuja ja pieniä talonpoikaisrilloja, ja hän näki järvellä veneitä, jotka kaikki olivat matkalla kirkkoon.
Poika kulki Björkvikin kirkon yli ja yli Bettnan ja Backstan ja Vadsbron, ja sitten kohti Sköldingeä ja Flodaa. Kaikkialla hän kuuli kirkonkellojen soivan. Se tuntui ihmeen kauniilta ylhäältä ilmasta kuunnellessa. Oli niinkuin koko kirkas ilma olisi muuttunut ääniksi ja säveliksi.
"Yksi asia ainakin on varma", sanoi poika, "ja se on se, että minne minä vain tulenkin tässä maassa, niin tapaan minä aina tämmöisiä kelloja soittavia kirkkoja." Ja se synnytti hänessä turvallisuuden tunteen, sillä vaikka hän nyt olikin toisessa maailmassa, niin oli hänestä niinkuin hän ei olisi voinut oikein eksyä niin kauan kuin kirkonkellot saattoivat kutsua hänet takaisin kantavalla äänellään.
He olivat tulleet hyvän matkaa Sörmlannin yli, kun poika huomasi mustan pilkun, joka liikkui maassa heidän allaan. Hän luuli sitä ensin koiraksi, eikä hän olisi sitä sen enempää ajatellut, jollei se olisi koettanut pysytellä samassa suunnassa kuin he. Se riensi aukeita maita ja läpi metsien, hyppeli poikki ojien, loikkaili aitojen yli eikä sallinut minkään pidättää itseään. "Näyttää siltä kuin Smirre kettu taas olisi liikkeellä", sanoi poika, "mutta miten hyvänsä, me kai lennämme hänen näkyvistään."
Kohta sen jälkeen villihanhet rupesivat lentämään kaikkein kovinta vauhtiaan, ja he lensivät sillä tavalla niin kauan kuin kettu oli näkyvissä. Kun hän ei enää voinut heitä nähdä, kääntyivät he ja kulkivat suuressa kaaressa länttä ja etelää kohti, melkein niinkuin olisivat aikoneet lentää takaisin Itä-Göötanmaahan. "Se mahtoi sittenkin olla Smirre kettu", ajatteli poika, "koska Akka näin kääntyy sivulle ja kulkee toista tietä."
Illan tullessa villihanhet lensivät vanhan sörmlantilaisen herrastalon yli, jota sanotaan Suureksi Djulöksi. Suuren valkean asuinrakennuksen takana oli lehtipuupuisto, ja sen edessä oli Suuren Djulön järvi pitkine niemineen ja kukkulaisine rantoineen. Se oli vanhanaikaisen ja viehättävän näköinen, ja pojalta pääsi huokaus, kun hän lentäessään talon yli ajatteli, miltä mahtaisi tuntua käydä semmoiseen taloon päättyneen päivämatkan jälkeen, sen sijaan että täytyi laskeutua hyllyvälle suolle tai kylmälle jäälle. Mutta semmoista ei tietysti voinut ajatellakaan mahdolliseksi. Villihanhet laskeutuivat vähän matkan päässä talon pohjoispuolella olevalle metsäniitylle, joka oli niin tulvillaan vettä, että vain joitakin mättäitä sieltä täältä pisti esiin. Näin huonoa yösijaa pojalla tuskin oli ollut koko matkalla.
Hän istui vielä vähän aikaa hanhikukon selässä tietämättä miten toimisi. Sitten hän loikki pitkin laukoin mättäältä mättäälle, kunnes tuli kovalle maalle, ja riensi sinnepäin, missä vanha talo oli.
Nyt sattui niin, että juuri sinä iltana muutamia ihmisiä istui eräässä Suureen Djulöhön kuuluvassa torpassa. He istuivat ja juttelivat takkavalkean ääressä. He olivat jutelleet papin saarnasta ja kevättöistä ja ilmoista, mutta kun sitten puheenaihe oli alkanut loppua, pyysivät he vanhaa mummoa, joka oli torpparin äiti, kertomaan kummitusjuttuja.
Tiedetäänhän, ettei missään maailmassa ole niin paljon herraskartanoita ja kummitusjuttuja kuin Sörmlannissa. Mummo oli nuoruudessaan palvellut monessa paikassa, ja hän tiesi niin paljon kaikenlaista kummaa, että häneltä olisi riittänyt juttua vaikka aamuun asti. Hän kertoi niin uskottavasti ja hyvin, että niiden, jotka istuivat ja kuulivat häntä, oli vaikea olla pitämättä sitä totena. He melkein säpsähtivät, kun eukko pari kertaa keskeytti kertomuksensa ja kysyi, eivätkö he kuulleet, että jossakin risahti. "Että te nyt ette voi kuulla, että joku hiiviskelee nurkissa!" sanoi hän. Mutta toiset eivät huomanneet mitään.
Kun eukko oli kertonut juttuja Eriksbergistä ja Vibyholmista ja Julitasta ja Lagmansösta ja monesta muusta paikasta, kysyi joku, eikö koskaan ollut tapahtunut mitään ihmeellistä Suuressa Djulössä. "Eipä tiedä vaikka olisikin", sanoi vanhus. Kohta he kaikki tahtoivat kuulla, millaisia tarinoita oli olemassa heidän omasta kartanostaan.
Silloin kertoi eukko, että ennen vanhaan oli kuulemma ollut suuri talo Suuren Djulön pohjoispuolella, mäellä, jossa nyt ei ollut muuta kuin metsää, ja sen talon edessä oli ollut kaunis puutarha. Silloin oli kerran tapahtunut, että muuan, jota sanottiin Kaarleksi ja joka siihen aikaan oli hallinnut koko Sörmlantia, oli matkallaan tullut Suureen Djulöhön. Ja kun hän oli syönyt ja juonut, oli hän mennyt puutarhaan ja seisonut siellä kauan aikaa ja katsellut Suuren Djulön järveä ja sen kauniita rantoja. Mutta hänen siinä katsellessaan ja iloitessaan näkemästään ja ajatellessaan itsekseen, ettei missään ollut kauniimpaa maata kuin Sörmlanti, oli hän kuullut jonkun huoahtavan takanaan. Silloin hän oli kääntynyt ja nähnyt vanhan työmiehen seisovan lapioonsa nojautuneena. "Sinä huokasit niin syvään?" oli silloin Kaarle-herra sanonut. "Mitä sinulla on huokaamista?" — "Saaneehan tuota toki edes huoata, kun täytyy tehdä työtä aamusta iltaan joka päivä", oli työmies vastannut. Mutta Kaarle-herra oli kiivas mies eikä häntä miellyttänyt, että ihmiset valittivat. "Jos ei sinulla ole muuta valittamista", oli hän huudahtanut, "niin sanon minä sinulle, että minä olisin tyytyväinen, jos saisin kaivaa Sörmlannin maata kaiken aikani." — "Mahtakoon hänen armollensa käydä niinkuin hän toivoo!" oli työmies vastannut.
Mutta sitten ihmiset sanoivat, että Kaarle-herra kuolemansa jälkeen ei ollut saanut rauhaa haudassaan, vaan että hän joka yö tuli Suureen Djulöhön kaivamaan puutarhassaan. Todellisuudessa ei ollut enää mitään puutarhaa; siinä, missä sen olisi pitänyt olla, oli nyt vain tavallinen metsäinen mäki. Mutta jos joku sattui kulkemaan metsän läpi pimeänä yönä, niin saattoi tapahtua, että hän sai nähdä sen.
Tässä mummo keskeytti taas tarinansa ja katsoi tuvan pimeään nurkkaan."Eikö siellä joku liikahtanut?" kysyi hän.
"Ei siellä mikään liikahtanut, mummo kertoo vain", sanoi pojan vaimo. "Näin eilen, että rotat olivat tehneet suuren reiän tuohon nurkkaan, mutta minulla oli niin paljon muuta tekemistä, että se jäi minulta tukkeamatta. Sanokaahan meille nyt, onko kukaan nähnyt sitä puutarhaa."
"Sen minä kyllä saatan sanoa", sanoi mummo, "että minun oma isänikin kerran näki sen. Hän käveli metsässä eräänä kesäyönä ja yht'äkkiä hän näki edessään korkean puutarhanmuurin ja sen yli hän näki mitä harvinaisimpia puita, jotka olivat niin täynnä kukkia ja hedelmiä, että oksat riippuivat pitkälle muurin yli. Isä käveli hiljalleen metsässä ja kummaili, mistä tämä puutarha yht'äkkiä oli ilmaantunut. Silloin aukeni muurissa oleva portti ja siitä tuli puutarhuri ja kysyi, tahtoiko isä nähdä hänen puutarhansa. Miehellä oli lapio kädessä ja hänellä oli suuri esiliina kuten muillakin puutarhureilla, ja isä aikoi juuri seurata häntä, kun tuli tarkastaneeksi hänen kasvojaan. Samassa isä tunsi puutarhurin suippenevasta otsatukasta ja suippoparrasta. Se oli itse Kaarle-herra, aivan sellainen, millaiseksi hän oli nähnyt hänet kuvattuna kaikissa niissä herraskartanoissa, joissa oli…"
Tässä kertomus keskeytyi uudelleen. Halko oli räsähtänyt palamaan, niin että kipinöitä ja paakkuja lensi lattialle. Tuli hetkeksi ihan valoisaa tuvan kaikkiin nurkkiin, ja mummo oli näkevinään vilahduksen pienestä peukaloisesta, joka istui reiän vieressä ja kuunteli kertomusta, mutta nyt kiireesti livahti lattian alle.
Pojan vaimo otti luudan ja kihvelin, lakaisi pois hiilet ja istuutui taas. "Nyt voitte jatkaa, mummo," hän sanoi. Mutta mummo ei tahtonut. "Olkoon täksi illaksi", sanoi hän ja hänen äänensä kuulosti vähän oudolta. Toiset tahtoivat kuulla enemmän, mutta pojan vaimo näki, että mummo oli käynyt kalpeaksi ja että hänen kätensä vapisivat. "Ei, mummo on uupunut ja hänen täytyy päästä levolle", sanoi hän.
Hetken kuluttua poika palasi taas metsään villihanhien luo. Hän pureskeli porkkanaa, jonka oli löytänyt kellarin edestä; hänestä tuntui kuin hän olisi syönyt komean illallisen, ja hän oli hyvillään siitä, että oli saanut istua monta tuntia lämpimässä tuvassa. "Kun nyt saisin hyvän yösijan!" hän ajatteli. Hänen päähänsä pisti silloin, että olisi parasta, jos hän valitsisi itselleen makuusijakseen tuuhean kuusen, joka kasvoi tien vieressä. Hän keikauttihe puuhun ja palmikoi yhteen muutamia pikku oksia vuoteekseen.
Siinä hän nyt loikoi vähän aikaa ja ajatteli sitä, mitä oli kuullut tuvassa, ja ennen muuta tuota Kaarle-herraa, joka kuljeskeli täällä Djulön metsässä, mutta hän nukkui pian ja olisi kai nukkunut aamuun asti, ellei olisi herännyt siihen, että kuuli rautasaranain vingahduksen aivan allaan.
Poika herää samassa, hieroo unen silmistään ja katselee ympärilleen. Aivan hänen vieressään on miehen korkuinen muuri, ja muurin yli häämöttää puita, jotka nuokkuvat hedelmien painosta.
Ensin se on hänestä hyvin ihmeellistä. Eihän täällä ollut mitään hedelmäpuita silloin kun hän nukkui. Mutta hetken kuluttua muisti palaa, niin että hän ymmärtää, mikä puutarha tämä on. Mutta ihmeellisintä kaikesta on ehkä se, ettei häntä ollenkaan pelota, vaan päinvastoin hän tuntee aivan vastustamatonta halua mennä puutarhaan. Kuusessa, jossa hän makaa, on pimeää ja koleaa, mutta puutarhassa on valoisaa, ja hän on näkevinään hedelmien ja ruusujen hehkuvan kirkkaassa päivänpaisteessa. Olisipa hauskaa saada tuntea vähän kesälämmintäkin, kun on kulkenut niin kauan kylmässä ja pahassa ilmassa.
Näyttää olevankin hyvin helppo päästä puutarhaan. Korkeassa muurissa on portti aivan kuusen vieressä ja vanha puutarhuri on juuri avannut suuret rautaportit. Nyt hän seisoo portilla ja tähystelee metsään kuin odottaisi jotakin.
Tuossa tuokiossa poika on maassa. Hän menee puutarhurin luo lakki kädessä, kumartaa ja kysyy, olisiko mahdollista saada katsella puutarhaa.
"Saaneehan tuota katsella", vastaa puutarhuri karhealla äänellä. "Astu vain sisään!"
Hän vetää sitten portit kiinni ja sulkee ne raskaalla avaimella, jonka pistää vyöhönsä. Poika seisoo ja katselee häntä. Hänellä on karkeat kasvot ja suuret viikset, terävä suippoparta ja terävä nenä. Jollei hänellä olisi ollut sinistä puutarhurin esiliinaa ja kädessä raskasta lapiota, olisi poika voinut luulla häntä sotamieheksi.
Puutarhuri kulkee puutarhaan niin pitkin askelin, että pojan täytyy juosta voidakseen pysytellä hänen kintereillään. He kulkevat kaitaista polkua ja poika sattuu astumaan ruoholle. Mutta silloin hän heti saa muistutuksen, ettei pidä tallata ruohoa, ja sitten hän juoksee opastajansa perässä.
Poika ajattelee, että puutarhuri luulee olevansa liian hyvä opastamaan häntä ja näyttelemään puutarhaansa hänenlaiselleen eikä uskalla kysyä häneltä mitään, juoksee vain perässä. Silloin tällöin puutarhuri sanoo hänelle jonkin sanan. Aivan muurin vieressä on tiheä pensasaita, ja kun he ovat tulleet sen läpi, sanoo hän kutsuvansa sitä Kolmårdeniksi. "Niin, se on niin suuri, että sitä kyllä saattaa sanoa Kolmårdeniksi", sanoo poika, mutta puutarhuri ei viitsi kuunnella, mitä hänellä on sanomista.
Sitten he tulevat pensaikosta ja poika voi nähdä suurimman osan puutarhaa. Hän huomaa heti, ettei se ole aivan iso, ainoastaan pari tynnyrinalaa. Korkea muuri suojaa sitä etelässä ja lännessä, mutta pohjoisessa ja idässä se on vesien ympäröimä, niin ettei siinä tarvita mitään aitauksia.
Puutarhuri on pysähtynyt sitoakseen kiinni jonkin köynnöksen, ja pojalla on siis aikaa katsella ympärilleen. Hän ei ole eläessään nähnyt montakaan puutarhaa, mutta tämä on hänen ymmärtääkseen kuitenkin aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Se mahtaa olla tehty johonkin vanhaan malliin, sillä nykyisin ei enää harrasteta noin suunnattoman paljon pieniä kukkuloita ja pieniä kukkaiskenttiä ja pieniä pensaikkoja. Eikä myöskään semmoista pienten lampien ja luikertelevien kanavien vilinää kuin täällä joka taholla on.
Kaikkialla on mitä komeimpia puita ja ihanimpia kukkia, ja vesi pienissä kanavissa on kirkasta, tumman vihreää ja päilyilevää. Ja pojan mielestä on kaikki kuin paratiisissa. Hän lyö kätensä yhteen ja huudahtaa: "Enpä elämässäni ole nähnyt mitään näin kaunista! Mikä ihmeen puutarha tämä on?" Sen hän huudahtaa aivan ääneensä, ja heti kääntyy puutarhuri häntä kohti ja sanoo karkealla äänellä; "Tämän puutarhan nimi on Sörmlanti. Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä? Tätä on aina pidetty valtakunnan kauneimpana."
Poika alkaa vähän miettiä tätä vastausta, mutta hänellä on niin paljon katselemista, ettei hän ennätä saada selville, mitä se merkitsee. Vaikka kaikki kukat ja luikertelevat vesistöt ovatkin kauniita, niin on siinä vielä jotakin, joka on hänestä vieläkin hauskempaa, nimittäin kaikki nuo pienet huvimajat ja leikkituvat, joita on rakennettu puutarhaan. Niitä on kaikkialla, mutta enin niitä on lammikkojen ja kanavien reunoilla. Eivät ne ole oikeita taloja. Ne eivät ole sen suurempia kuin että ne voisivat olla rakennettuja semmoisten asuttaviksi kuin hän, mutta ne ovat uskomattoman siroja ja sieviä. Niitä on kaiken kokoisia: muutamat ovat kuin linnoja torneineen ja sivusiipineen, toiset ovat kuin kirkkoja ja toiset kuin myllyjä ja talonpoikaistaloja.
Ne ovat niin sirotekoisia, että pojan tekisi mieli pysähtyä katselemaan jokaista, mutta hän ei uskalla olla seuraamatta puutarhuria. Mutta kohta he tulevat paikkaan, joka on muita suurempi ja komeampi. Se on kolmikerroksinen talo, ja siinä on pääty ja ulkonevat sivurakennukset. Se seisoo keskellä kukkaistutuksia ja sinne vievä tie kulkee useiden kaunissiltaisten kanavien yli.
Poika ei uskalla muuta kuin seurata puutarhurin kintereillä, mutta kun hänen täytyy kulkea kaiken tämän ohi, huoahtaa hän niin haikeasti, että ankara herra kuulee sen ja pysähtyy. "Tätä paikkaa minä nimitän Eriksbergiksi", sanoo hän. "Jos tahdot mennä sisään, niin mene, mutta varo Pintorpan rouvaa!"
Siihen ei poikaa tarvitse monta kertaa kehoittaa. Hän juoksee puiden reunustamaa käytävää, yli pienten siltojen, ylös kukkaistutuksille ja portista sisään. Kaikki näyttää olevan hänen mitallaan tehtyä. Portaat ovat parhaan korkuiset, ja hän ylettyy avaamaan jokaisen lukon. Mutta ikinä hän ei olisi luullut saavansa nähdä näin paljon kaunista. Tammilattiat loistavat puhtaina ja kiilloitettuina, katot on kipsattu ja maalattu kuvia täyteen. Seinillä riippuu taulu taulun vieressä. Huonekalut on kullalla koristettu ja silkillä verhoiltu. Hän näkee huoneita, joiden seinät ovat kirjojen peitossa, ja hän näkee huoneita, joissa pöydät ja kaapit ovat kalleuksia täynnä.
Vaikka hän kuinka rientää, hän ei ehdi nähdä puoltakaan talosta, ennen kuin puutarhuri huutaa häntä, ja kun hän tulee ulos, seisoo ukko ja pureskelee kärsimättömästi huuliaan.
"No, kuinka kävi?" kysyy puutarhuri. "Näitkö Pintorpan rouvan?" Mutta poika ei ole nähnyt yhtä ainoata elävää olentoa, ja kun puutarhuri kuulee tämän, vääntyvät hänen kasvonsa. "Onko Pintorpan rouva päässyt lepoon, enkä minä?" sanoo hän, eikä poika koskaan olisi uskonut, että ihmisääni voisi värähtää niin epätoivoisena.
Sitten puutarhuri kulkee taas edellä pitkin askelin, ja poika juosta kipittää perässä koettaen nähdä kaikista ihmeellisyyksistä niin paljon kuin suinkin. He kiertävät lammikon, joka on muita hiukan suurempi. Pitkiä valkoisia paviljonkeja kuin herrastaloja pistää esiin pensaikoista ja kukkasryhmistä. Puutarhuri ei pysähdy, mutta kulkiessaan eteenpäin hän heittää silloin tällöin sanan pojalle. "Tätä lampea me nimitämme Yngariksi. Tässä on Danbyholm. Tämä on Hagbyberga. Tässä Hovsta. Tämä on Åkerö."
Sitten astuu puutarhuri pari pitkää askelta ja tulee uuden pienen lammikon luo, jota hän kutsuu Booveniksi, mutta tässä pääsee pojalta hämmästyksen huudahdus ja puutarhuri pysähtyy. Poika on jäänyt seisomaan pienelle sillalle, joka vie lammessa olevaan saareen.
"Saat juosta Vibyholmia katselemaan, jos sinua haluttaa", sanoo hän."Mutta varo Valkoista rouvaa."
Poika tottelee käskemättä. Siellä on niin paljon muotokuvia seinillä, että hänestä tuntuu kuin hän katselisi suurta kuvakirjaa. Hänellä on niin hauskaa, että hänen tekisi mielensä kävellä siinä vaikka koko yö, mutta ei kestä kauan, kun hän jo kuulee puutarhurin huutavan ja kutsuvan.
"Tulehan jo, tulehan jo!" huutaa hän. "On kai minulla muutakin tekemistä kuin seisoa sinua odottamassa, senkin nulikka."
Kun poika tulee juosten sillan yli, huutaa puutarhuri hänelle: "No, kuinka kävi? Näitkö Valkoisen rouvan?" Poika ei ole nähnyt ainoatakaan elävää olentoa ja sanoo sen. Silloin äijä iskee lapion kiveen niin voimakkaasti, että se halkeaa, ja sanoo mitä epätoivoisimmalla äänellä: "Onko Vibyholmin Valkoinen rouva päässyt lepoon, enkä minä?"
Tähän saakka he ovat vaeltaneet puutarhan eteläisessä osassa, mutta nyt menee puutarhuri läntistä osaa kohti. Täällä laitokset ovat toisenlaisia. Maa on tasoitettu leveiksi nurmikentiksi, joita rajoittavat mansikkamaat, kaalipenkit ja marjapensaat. Sielläkin on pieniä huvimajoja, mutta useimmat niistä on maalattu punaisiksi ja ovat talonpoikaistalojen näköisiä, ja niiden ympärillä on humalatarhoja ja kirsikkalehtoja.
Täällä puutarhuri ei pysähdy eikä anna pojan astua mihinkään sisälle.Hän vain tokaisee hänelle ohimennen: "Tätä seutua minä nimitänVingookeriksi."
Kohta sen jälkeen hän pysähtyy pienen rakennuksen eteen, joka on tehty paljon yksinkertaisemmin kuin muut ja on lähinnä pajan näköinen. "Tämä on suuri työkalutehdas", hän sanoo. "Tätä minä nimitän Eskilstunaksi. Voit mennä sisään katselemaan, jos sinua haluttaa." Poika menee sisään ja näkee suunnattoman määrän hurisevia pyöriä, takovia vasaroita, viilaavia sorveja. Oli niin paljon näkemistä, että hän olisi voinut kulkea siinä yökauden, ellei puutarhuri olisi kutsunut häntä pois.
Sitten he kulkevat järven rantaa puutarhan pohjoispuolella. Ranta on täynnä saaria ja niemiä, saaria ja niemiä kautta koko puutarhan. Niemien ulkopuolella on pieniä saaria, joita kaitaiset, ahtaat salmet erottavat maasta. Nuo pienet saaretkin kuuluvat puutarhaan. Ne ovat yhtä huolellisesti hoidettuja kuin kaikki muutkin paikat.
Poika sivuuttaa siinä kulkiessaan kauniin paikan toisensa jälkeen, mutta ei pysähdy ennen kuin erään komean, punaisen kirkon kohdalla. Se on aika iso ja se on rakennettu niemelle, jota hedelmäpuut varjostavat. Puutarhuri aikoo mennä ohi kuten tavallista, mutta poika rohkaisee mielensä ja pyytää saada mennä sisään.
"No, menehän sitten", vastaa hän. "Mutta varo piispa Roggea. Voi olla hyvin mahdollista, että hän on täällä Strängnäsissä vielä tänäkin päivänä."
Niinpä poika juoksee kirkkoon ja katselee vanhoja hautapatsaita ja kauniita alttarikaappeja. Etenkin hän ihailee kullatuissa varusteissa olevaa ritaria, joka on eteisen viereisessä kammiossa. Täälläkin on niin paljon katsomista, että hän voisi jäädä sinne koko yöksi, mutta hänen täytyy rientää, ettei puutarhurin tarvitsisi odottaa.
Tultuaan ulos hän huomaa puutarhurin seisovan ja katselevan huuhkainta, joka ajelee leppälintua korkealla ilmassa. Äijä viheltää leppälinnulle, se tulee hänen luokseen ja istahtaa pelkäämättä hänen olkapäälleen, ja kun huuhkaja ajoinnossaan lentää perässä, hätistää hän sen pois lapiollaan. "Ei tuo mies ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää", ajattelee poika, nähdessään miten hellästi hän suojelee laululintuparkaa. Mutta niin pian kuin puutarhuri huomaa pojan, hän kääntyy tämän puoleen ja kysyy, näkikö hän piispa Roggen. Ja kun poika vastaa, ettei hän ollut nähnyt, sanoo hän hyvin harmissaan: "Onko piispa Rogge päässyt lepoon, enkä minä!"
Kohta sen jälkeen tulevat he suureen nukketaloon. Se on tiilistä tehty linna ja siinä on kolme lujaa pyöreätä tornia, joita yhdistävät toisiinsa pitkät huonerivit.
"Menehän katsomaan, jos sinua haluttaa!" sanoo puutarhuri. "Se onGripsholm, ja täällä täytyy sinun varoa joutumasta tekemisiin kuningasEerikin kanssa."
Poika menee syvän porttiholvin alitse ja tulee suurelle, kolmikulmaiselle, matalien talojen ympäröimälle pihalle. Talot eivät näytä kovinkaan hienoilta, eikä poika viitsi mennä sisään. Hän vain hyppää hajasäärin parin pitkän kanuunan yli ja juoksee eteenpäin. Hän kulkee vielä yhden syvän porttiholvin alitse ja tulee linnanpihalle, jonka ympärillä on komeita rakennuksia, Ja menee sisään. Hän tulee suuriin vanhanaikaisiin huoneisiin, joiden kattoja kannattavat poikkihirret, ja kaikki katot on peitetty korkeilla, tummilla tauluilla, joissa on kuvattu omituisiin, kankeihin pukuihin puettuja totisia herroja ja naisia.
Toisessa kerroksessa hän tapaa valoisampia ja iloisempia huoneita. Nyt hän huomaa olevansa oikein kuninkaallisessa linnassa, sillä hän ei näe muuta kuin koreita kuninkaiden ja kuningattarien muotokuvia. Mutta yhtä kerrosta ylempänä on vielä suuri ullakko, ja sen ympärillä on monenmoisia huoneita. Siellä on valoisia huoneita, joissa on kauniita vaaleita huonekaluja, ja siellä on pieni teatteri, ja aivan sen vieressä oikea vankikammio, jossa on paljaat, alastomat kiviseinät ja seinissä rautaristikkoreikiä, ja lattia on kulunut vankien raskaista askelista.
Siellä on niin paljon nähtävää, että pojan mielestä hänen olisi pitänyt jäädä sinne moneksi päiväksi, mutta puutarhuri kutsuu häntä, ja hänen täytyy totella.
"Näitkö kuningas Eerikin?" kysyy hän, kun poika tulee ulos. Mutta poika ei ole ketään nähnyt, ja silloin puutarhuri sanoo niinkuin hänen tapansa on, vaikka vieläkin epätoivoisemmin kuin ennen: "Onko kuningas Eerik mennyt levolle, enkä minä!"
Sitten he menevät puutarhan itäiseen osaan. He ovat kulkeneet kylpylaitoksen ohi, jota puutarhuri kutsuu Södertäljeksi, ja vanhan linnan ohi, jota hän kutsuu Hörningholmaksi. Täällä ei muuten ole juuri paljon näkemistä. Se on täynnä kallioita ja kareja, jotka käyvät yhä autiommiksi ja kaljummiksi, kuta kauempana ne ovat.
He kääntyvät nyt etelää kohti; ja poika tuntee taas tuon pensasaidan, jonka nimi on Kolmården, ja ymmärtää, että he lähestyvät porttia.
Hän iloitsee kaikesta näkemästään ja lähestyessään ristikkoporttia hän tahtoo kiittää puutarhuria. Mutta ukko ei ole häntä kuulevinaankaan, menee vain suoraan porttia kohti. Siellä hän kääntyy poikaa kohti ja tarjoaa hänelle lapiotaan. "Kas tässä", sanoo hän, "pidähän tätä sillä aikaa kun minä avaan portin."
Mutta poika on jo niin pahoillaan kaikesta siitä vaivasta, jota on tuottanut tuolle tuimalle äijälle, että hän tahtoo säästää häntä enemmistä vaivoista. "Ei sinun tarvitse avata tätä raskasta porttia minun tähteni", hän sanoo, ja samassa hän pujahtaa ristikon läpi. Se käy häneltä hyvin helposti, kun hän on niin pieni.
Sen hän tekee mitä parhaassa tarkoituksessa ja hämmästyy kovin kuullessaan puutarhurin karjaisevan vihaisena takanaan, polkevan maahan ja ryskyttävän rautaristikkoporttia.
"Mitä nyt? Mitä nyt?" sanoo poika. "Minähän vain tahdoin olla vaivaamatta puutarhuria. Miksi olette noin vihainen?"
"Enkö olisi vihainen?" sanoo vanhus. "Ei olisi tarvinnut muuta kuin että olisit ottanut minun lapioni, niin sinä olisit joutunut tänne hoitamaan puutarhaa, ja minä olisin päässyt vapaaksi. Nyt en tiedä, miten kauan minun on pakko olla täällä."
Hän seisoo siinä ja ryskyttää porttia ja näyttää kauhean vihaiselta, mutta pojan on häntä sääli, ja hän tahtoo lohduttaa vanhaa miestä.
"Älkää olko siitä pahoillanne, herra Sörmlannin Kaarle", sanoo hän, "sillä ei ole ketään, joka hoitaisi teidän puutarhaanne yhtä hyvin kuin te itse."
Kun poika sanoo niin, vaikenee vanha puutarhuri, ja pojasta näyttää siltä kuin hänen ankarat kasvonsa vähän kirkastuisivat. Mutta hän ei voi sitä oikein nähdä, sillä samassa kalpenee koko tuo olento ja haihtuu kuin usva. Eikä vain hän, vaan koko puutarha vaalenee ja katoaa kukkineen ja hedelmineen ja päivänpaisteineen, ja siinä, missä se oli ollut, ei näy mitään muuta kuin karua ja köyhää metsämaata.
Ysäterin Kaisa
Närkessä oli ennen vanhaan jotakin, jonka vertaista ei ollut missään muualla, siellä oli peikko, jonka nimi oli Ysäterin Kaisa. Nimensä hän oli saanut siitä, että hänellä oli paljon tekemistä tuulen ja myrskyn kanssa, ja tuollaisia tuulipeikkojahan aina on tapana kutsua Kaisaksi, ja liikanimensä hän oli saanut siitä, että hänen sanottiin olevan kotoisin Ysäterin karilta Askerin pitäjästä.
Näyttää siis siltä kuin hänellä olisi ollut varsinainen kotinsa Askerissa, mutta hänellä oli tapana näyttäytyä myöskin muualla. Melkein missä tahansa saattoi hänet tavata.
Kaisa ei ollut mikään musta ja synkkä peikko, vaan hauska ja iloinen; ja enin kaikista hän rakasti kunnon tuulispäätä. Niin pian kuin tuuli tarpeeksi, hän lähti tanssimaan Närken tasangolle.
Närke onkin oikeastaan vain yksi ainoa tasanko, jota kaikkialla ympäröi metsäinen vuoriseutu. Ainoastaan koillisessa kulmassa, jossa Jelmari eroaa maakunnasta, on aukko vuoriaidassa.
Kun nyt tuuli jonakin aamuna on kerännyt voimia Itämerellä puhaltaakseen sisämaahan, kulkee se jokseenkin hillittömästi Sörmlannin kukkuloiden välitse ja saapuu miltei vaivatta Närkeen Jelmarin seuduille. Sitten se hyökkää poikki Närken tasangon, mutta suoraan lännessä se kohtaa Kilsbergin korkean vuoriseinän ja siinä sen on pakko heittäytyä takaisin. Silloin tuuli taipuu kuin käärme ja hyökkää etelää kohti. Mutta siellä tulee vastaan Tiveden ja antaa tuulelle töytäyksen, niin että se syöksyy itää kohti. No, idässä on Tylöskogin metsä, ja se lähettää tuulen pohjoista kohti Käglaniin. Ja Käglanista menee tuuli Kilsbergiin ja Tivedeniin ja Tylöskogiin vielä kerran. Se pyörii ja pyörii yhä pienemmissä kierroksissa, kunnes se lopulta asettuu kuin villikissa keskelle tasankoa ja vain pyörii.
Mutta sellaisina päivinä, jolloin pyörremyrskyt kulkivat tasangon yli, oli Ysäterin Kaisalla hauskaa. Silloin hän seisoi keskellä pyörrettä ja pyöri. Pitkä tukka teiskui taivaan pilvissä, hameen helmat lakaisivat maata kuin tomupilvi, ja koko tasanko hänen allaan oli kuin suuri tanssilattia. Aamuisin Ysäterin Kaisan oli tapana istua jonkin korkean hongan latvassa kalliomäellä ja katsella tasankoa. Jos silloin oli talvi ja hyvä keli ja hän näki paljon ajajia teillä, riensi hän panemaan pyryä liikkeelle ja ajoi kokoon niin isoja kinoksia, että ihmiset semmoisena iltana tuskin osasivat kotiinsa. Jos oli kesä ja hyvä heinänkorjuuilma, silloin istui Ysäterin Kaisa hiljaa, kunnes ensimmäiset heinävaunut oli saatu täyteen. Silloin hän tuli tuiskuna tuoden pari sadekuuroa, jotka lopettivat työn siksi päiväksi.
Ei hän toden totta ajatellut muuta kuin kiusantekoa. Kilsbergin hiilenpolttajat uskalsivat tuskin ummistaa silmiään, sillä niin pian kuin Kaisa näki vartioimattoman hiilihaudan, hän tuli hiipien ja puhalsi siihen niin, että se alkoi palaa ilmiliekissä. Ja jos Laksoon ja Svartoon malminajajat olivat ulkona illalla myöhään, kietoi Ysäterin Kaisa tien ja tienoon niin pimeihin usviin, että sekä ihmiset että hevoset eksyivät ja ajoivat raskaat rekensä soihin ja hetteihin.
Jos Glanshammarin ruustinna oli kattanut kahvipöytänsä puutarhaan kesäisenä sunnuntaina ja silloin tuli tuulenpuuska, joka nosti liinan pöydältä ja kaatoi kumoon sekä kupit että vadit, niin silloin kyllä tiedettiin, kuka oli pannut toimeen tämän tepposen. Jos Örebron pormestarin päästä lensi lakki, niin että hänen täytyi juosta sen perässä pitkin toria; jos vinöläiset vihannesvenheineen ajoivat karille Jelmarilla, ja kuivamaan ripustetut pesuvaatteet lensivät maahan ja likaantuivat; jos savu jonakin iltana tunkeutui pirtteihin eikä ollenkaan näyttänyt osaavan ulos piipusta, niin ei ollut vaikea tietää, kuka oli ulkona huvittelemassa.
Mutta vaikka Ysäterin Kaisa mielellään teki kaikenlaisia kujeita, ei häntä kuitenkaan voinut sanoa oikein pahaksi. Voi huomata, että hän oli ilkein semmoisille, jotka olivat riidanhaluisia ja ahneita ja ilkeitä, mutta rehellisiä ihmisiä ja lapsia hän usein suojeli. Ja kerran, kun Ankerin kirkko oli vähällä palaa, tuli Ysäterin Kaisa ja iski tulen ja savun keskeen kirkon katolle ja sammutti tulen. Joka tapauksessa närkeläiset olivat monta kertaa sangen kyllästyksissään Ysäterin Kaisaan, mutta hän ei koskaan väsynyt heitä kiusaamaan. Kun hän istui pilven reunalla ja katseli Närkeen, joka lepäsi ystävällisenä ja hyvinvoipana hänen allaan, ja katseli sen komeita tasangolle sijoittuneita talonpoikaistaloja ja rikkaita vuoriseudun kaivoksia ja hidaskulkuista Svartoon jokea ja matalia kalaisia tasankojärviä ja tuota kunnon Örebron kaupunkia, joka levittäytyi vanhan totisen kolmitornisen linnan ympärillä, niin lienee hän ajatellut: "Täällä olisi ihmisten aivan liian hyvä elää, ellei minua olisi. Niistä tulisi unteloita ja ikäviä. Täällä tarvitaan minunlaistani, joka pudistelee heitä ja pitää heitä hyvällä tuulella."
Ja sitten hän nauroi hurjasti ja ilkkuen kuin harakka, tanssien ja tupruten tasangon laidasta toiseen. Ja kun närkeläinen näki, kuinka hän veteli pölyhelmojaan tasangon yli, ei hän voinut olla hymyilemättä. Sillä härnätä ja kiusata hän tahtoi, mutta hyvällä tuulella hän oli aina. Talonpoikien oli yhtä virkistävää olla tekemisissä Ysäterin Kaisan kanssa kuin tasangon oli hauskaa olla myrskytuulen ruoskittavana.
Tätä nykyä sanotaan, että Ysäterin Kaisa on kuollut ja poissa, hän kuten kaikki muutkin peikot. Mutta sitä on melkein mahdoton uskoa. Sellainen väite on samanlainen, kuin jos joku tulisi sanomaan, että ilman täytyy tämän jälkeen seisahtua tasangon kohdalla ja ettei tuuli enää koskaan saa tanssia sen yli suhisten ja kohisten ja tuoda tullessaan raitista ilmaa ja sadekuuroja.
Joka luulee, että Ysäterin Kaisa on kuollut ja kuopattu, kuulkoon, kuinka kävi Närkessä sinä vuonna kun Niilo Holgerinpoika lenteli ilmassa villihanhien seurassa.
Markkinoiden aatto
Keskiviikkona huhtikuun 27. p:nä.
Oli Örebron suurten karjamarkkinoiden aatto ja satoi niinkuin olisi saavista kaatanut. Semmoista sadetta oli aivan mahdoton sietää. Vettä tuli pilvistä ihan koskenaan ja moni ajatteli itsekseen: "Tämähän on aivan kuin Ysäterin Kaisan aikoina. Ei koskaan sillä ollut niin paljon kujeita tekeillä kuin markkina-aikana. Olisi ollut aivan sen tapaista saada aikaan tämmöinen sadesää markkinailtana."
Kuta pitemmälle aika kului sitä enemmän satoi. Illemmällä tuli oikeita kaatosateita, ja tiet tulivat aivan pohjattomiksi, ja ihmiset, jotka olivat lähteneet elukkoineen liikkeelle joutuakseen Örebrohon hyvissä ajoin aamulla, olivat pahemmassa kuin pulassa. Lehmät ja härät tuskastuivat niin, etteivät tahtoneet askelta astua, ja useat noista elukkaparoista heittäytyivät pitkäkseen keskelle tietä näyttääkseen, etteivät tahtoneet enää kulkea kauemmaksi. Kaikkien tien varrella asuvien täytyi avata ovensa markkinamiehille ja antaa heille yösijaa vointinsa mukaan. Sekä asuinhuoneet että navetat, tallit ja ladot tulivat täpötäyteen.
Ne, jotka voivat, koettivat kuitenkin pyrkiä majataloon, mutta sinne tultuaan he katuivat, etteivät olleet jääneet yöksi johonkin mökkiin maantien varrelle. Kaikki navetan parret ja kaikki tallin pilttuut olivat jo täynnä. Ei auttanut muu kuin jättää hevoset ja lehmät sateeseen. Oli hyvä, jos niiden omistajat saivat kattoa päänsä päälle.
Kosteus ja lika ja ahdinko pihamailla oli aivan kauhea. Eläinten täytyi seisoa rapakoissa voimatta edes panna pitkäkseen. Oli kyllä isäntiä, jotka hankkivat elukkainsa alle olkia ja levittivät peitteitä niiden selkään, mutta oli myöskin niitä, jotka istuivat majatalossa, joivat ja löivät korttia unohtaen kokonaan ne, joista heidän olisi täytynyt pitää huolta.
Poika ja villihanhet olivat sinä iltana tulleet eräälle Jelmarin saarelle. Sen erotti maasta ainoastaan kaitainen ja matala salmi, ja voi kyllä hyvin ajatella, että sinne vähän veden aikana saattoi päästä kuivin jaloin.
Saarella satoi yhtä hillittömästi kuin kaikkialla muuallakin. Pojan päälle alinomaa rapisevat pisarat eivät antaneet hänen päästä uneen. Viimein hän lähti kävelemään. Hänen mielestään tuntui sade vähemmän, kun hän oli itse liikkeellä.
Tuskin hän oli kiertänyt saaren, kun kuuli läiskäyksen vedestä, joka erotti saaren mantereesta. Heti sen jälkeen hän näki yksinäisen hevosen tulevan pensaikosta. Se oli vanha koni, niin kurja ja surkea, ettei hän semmoista ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli raihnas ja kankeajalkainen ja niin laiha, että jok'ikinen luu näkyi nahan alta. Eläimellä ei ollut siloja eikä satulaa, ainoastaan vanhat päitset, joista riippui puoleksi mädännyt nuoran pätkä. Oli selvää, että sen oli ollut helppo riuhtaista itsensä irti.
Hevonen meni suoraan sitä paikkaa kohti, missä villihanhet nukkuivat, ja poika pelästyi, että se astuisi heidän päälleen. "Minne sinä menet? Katsohan eteesi!" huusi poika. — "Olen kulkenut peninkulman sinua tavatakseni." — "Oletko kuullut minusta puhuttavan?" kysyi poika kummastuneena. — "On kai korvat minullakin, vaikka olenkin vanha. Paljonhan sinusta puhutaan tätä nykyä."
Hän oli kumartanut päänsä puhuessaan, ja poika näki, että hänellä oli pieni pää ja kauniit silmät ja hieno, pehmeä turpa. "Se on varmaankin ollut hyvä hevonen aikoinaan, vaikka on joutunut noin huonoille jäljille vanhoilla päivillään", ajatteli poika.
"Tahtoisin, että tulisit kanssani ja auttaisit minua eräässä asiassa", sanoi hevonen. Pojan mielestä oli vaikea seurata noin kurjan näköistä otusta, ja hän syytti huonoa säätä. "Ei sinun ole parempi maata täällä kuin istua minun selässäni", sanoi hevonen. "Mutta sinä et kai uskalla lähteä tämmöisten hevoshuijarikonien kanssa?" — "Ehkäpä minä uskallan", sanoi poika. — "Herätä sitten hanhet, että saamme sopia heidän kanssaan siitä, mistä he saavat tulla noutamaan sinua huomenaamuna!" sanoi hevonen.
Kohta sen jälkeen poika istui hevosen selässä. Vanha hevonen juoksi paremmin kuin poika olisi voinut odottaakaan, mutta siitä tuli sittenkin pitkä matka pimeässä ja sateessa, ennen kuin he pysähtyivät suuren majatalon kohdalle. Siellä näytti olevan kauhean ikävää. Tiehen syntyneet rattaanpyöränjäljet olivat niin syvät, että poika pelkäsi hukkuvansa, jos sattuisi semmoiseen astumaan. Aitaukseen, joka kulki pihan ympäri, oli sidottu kolme- neljäkymmentä hevosta ja nautaa, ilman mitään sateensuojaa, ja pihalla oli kärryjä ja korkeita laatikoita, joihin oli teljetty vasikoita, porsaita ja kanoja.
Hevonen asettui aitauksen ääreen. Poika istui hänen selässään ja hyvillä yösilmillään hän näki selvästi, kuinka tukala eläinten oli olla.
"Mistä syystä te seisotte täällä ulkona?" kysyi hän. — "Olemme matkalla Örebron markkinoille, mutta meidän on täytynyt yöpyä tänne sateen vuoksi. Tämä on majatalo, mutta tänne on tullut niin paljon matkustajia, ettemme ole mahtuneet huoneisiin."
Poika ei vastannut mitään, istui vain hiljaa ja katseli ympärilleen. Harvat elukoista nukkuivat, ja kaikkialta kuului valitusta ja tyytymättömiä ääniä. Heillä oli syytä valituksiinsa, sillä sää oli vain pahentunut sitten illan, oli alkanut puhaltaa jäätävän kylmä viima, ja sade, joka nyt pieksi ja pisti, oli lumensekaista. Oli helppo ymmärtää, mitä apua hevonen toivoi pojalta.
"Näetkö, että tässä on komea talonpoikaistalo vastapäätä majataloa?" kysyi hevonen. — "Minä näen sen", sanoi poika, "enkä minä ymmärrä, miksi ne eivät ole pyytäneet teille yösijaa sieltä? Vai ovatko paikat jo sielläkin täynnä?" — "Ei, siellä ei ole ketään vieraita", sanoi hevonen. "Sen talon asukkaat ovat niin ahneita ja tylyjä, ettei maksa vaivaa mennä pyytämäänkään heiltä yösijaa." — "Niinkö? Sitten kai teidän on pakko jäädä siihen, missä olette." — "Minä olen syntynyt ja kasvanut juuri siinä talossa", sanoi hevonen. "Minä tiedän, että siellä on suuri talli ja navetta ja monta tyhjää pilttuuta ja partta, ja tahtoisinpa tietää, etkö luule voivasi hommata niin, että me pääsisimme sinne sisään?" — "Siihen minä en taida uskaltaa ryhtyä", sanoi poika. Mutta elukat säälittivät häntä niin, että hän kuitenkin päätti koettaa.
Hän juoksi vieraan talon pihalle ja huomasi heti, että kaikki ulkohuoneet oli lukittu ja kaikki avaimet poissa suulta. Hän seisoi epäröivänä ja avuttomana, kun hän yht'äkkiä sai odottamatonta apua. Tuli tuulenpuuska hirmuista vauhtia ja repäisi auki häntä vastapäätä olevan ladon oven.
Poika riensi heti hevosen luo. "En voi päästä talliin enkä navettaan", sanoi hän, "mutta siellä on suuri tyhjä heinälato, jota ne eivät ole muistaneet sulkea, ja sinne minä voin viedä teidät." — "Kiitoksia paljon!" sanoi hevonen. "Onpa hauska vielä kerran saada levätä vanhoilla paikoilla. Muuta iloapa en enää voi toivoakaan tässä elämässä."
Majataloa vastapäätä olevassa rikkaassa talossa oli sinä iltana valvottu tavallista kauemmin.
Isäntä oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän oli pitkä ja komea, ja hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta synkät. Päivällä hän oli ollut ulkona sateessa ja kastunut kaikkien muiden lailla ja illallista syödessään hän oli pyytänyt vanhaa äitiään, joka vielä oli emäntänä talossa, tekemään tulen takkaan, että hän saisi kuivata vaatteitaan. Äiti oli silloin tehnyt pienen heikon tulen, sillä siinä talossa ei ollut tapana haaskata puita, ja isäntä oli ripustanut takkinsa tuolille ja asettanut sen tulta vasten. Sitten hän oli nostanut toisen jalkansa pankolle ja nojannut kyynärpään polveensa, ja sitten hän oli jäänyt siihen seisomaan ja tuijottamaan tuleen. Niin hän oli seisonut useita tunteja eikä liikahtanut muuta kuin silloin tällöin heittääkseen halon tuleen.
Emäntä oli korjannut pois illallisen ja valmistanut hänen vuoteensa ja sitten hän oli mennyt omaan pieneen kamariinsa ja istahtanut sinne. Välistä hän tuli ovelle ja katseli ihmetellen poikaansa, joka seisoi tulen ääressä eikä mennyt maata. "Ei mitään, äiti, minä vain vähän ajattelin entisiä asioita", sanoi hän.
Seikka oli se, että kun hän äsken oli kulkenut majatalon ohi, oli muuan hevoskauppias tullut ja kysynyt, eikö hän tahtoisi ostaa hevosta, ja näyttänyt hänelle vanhaa konia, joka oli niin pahoin pidelty, että hänen täytyi kysyä mieheltä, oliko hän hullu, kun koetti tyrkyttää hänelle semmoista ikäloppua. "Enhän minä, mutta minä vain ajattelin, että kun tämä hevonen on ennen ollut teidän, niin ehkä haluaisitte toimittaa sille huolettoman vanhuuden päivät, sillä niitä se kaipaa", oli hevoskauppias vastannut.
Silloin hän oli katsonut hevosta ja tuntenut sen. Niin, hän oli itse opettanut ja kasvattanut sen, mutta ei hänen päähänsä pistänytkään ruveta sentähden ostamaan niin vanhaa ja kelvotonta elukkaa. Eihän toki. Vai hän heittäisi rahansa semmoiseen!
Mutta joka tapauksessa hevonen oli herättänyt hänessä monta muistoa, ja nämä muistot ne nyt pitivät häntä valveilla niin, ettei hän voinut mennä levolle.
Niin, tuo hevonen oli ollut kylläkin kaunis ja hyvä hevonen. Isä oli antanut hänen hoitaa sitä varsasta pitäen. Hän oli opettanut sen juoksemaan, ja hän oli rakastanut sitä enemmän kuin mitään muuta. Isä oli valitellut, että hän ruokki sitä liian hyvin, ja hänen oli usein täytynyt viedä sille varkain kauroja.
Kun hänellä oli ollut tuo hevonen, ei hän koskaan ollut tahtonut mennä jalkaisin kirkkoon, vaan aina hän oli ajanut. Sen hän oli tehnyt vain saadakseen ajaa komealla varsallaan. Itsellään hänellä oli kotikutoiset ja kotitekoiset vaatteet, ja ajopelit olivat yksinkertaiset ja maalaamattomat, mutta hevonen oli komein kirkonmäellä.
Kerran hän oli uskaltanut puhua isälle siitä, että hän ostaa itselleen verkavaatteet ja maalaa rattaat. Isä oli seisonut kuin kivettyneenä sen kuultuaan. Poika oli luullut, että isä saa halvauksen. Hän oli silloin koettanut saada isää ymmärtämään, että kun hänellä kerran on niin kaunis hevonen ajettavanaan, niin pitää kai hänen itsensäkin joltakin näyttää.
Isä ei ollut puhunut mitään, mutta pari päivää sen jälkeen hän oli vienyt hevosen Örebrohon ja myynyt sen siellä.
Siinä isä oli tehnyt julmasti, mutta selvää oli, että hän oli pelännyt tuon hevosen houkuttelevan poikaa turhamaisuuteen ja tuhlaavaisuuteen, ja nyt, näin kauan sen jälkeen, täytyi myöntää, että isä oli ollut oikeassa. Semmoisesta hevosesta olisi varmaan tullut kiusaus. Mutta silloin alussa hän oli surrut aivan kauheasti. Hän oli välistä mennyt Örebrohon seisomaan kadunkulmaan katsoakseen kun hevonen meni ohi, tai hiipinyt sen luokse talliin antamaan sokeria.
"Jos isä kuolee ja minä saan talon", oli hän ajatellut, "ostan minä ensi töikseni takaisin hevosen."
Nyt isä oli kuollut ja hän oli ollut isäntänä talossaan pari vuotta, mutta hän ei ollut vielä yrittänytkään ostaa takaisin hevostaan. Ei hän ollut tullut sitä ajatelleeksikaan pitkiin aikoihin ennen kuin vasta tänä iltana.
Olipa merkillistä, miten hän oli voinut unohtaa sen niin kokonaan. Mutta isä oli ollut hyvin mahtava ja lujatahtoinen mies, ja kun hän oli kasvanut ja kulkenut alinomaa isän mukana töissä, oli isän vaikutus häneen kasvanut hyvin suureksi. Niin hän oli vähitellen joutunut pitämään oikeana kaikkea, mitä isä teki. Ja kun hän itse oli päässyt isännäksi, oli hän vain koettanut kaikessa tehdä samalla tavoin kuin isä ennen.
Hän tiesi kyllä, että ihmiset olivat sanoneet isää ahneeksi, mutta kai on oikein kiristää kukkaroaan eikä heittää rahojaan hukkaan. Ei kai hän saa hävittää sitä hyvyyttä, mitä oli saanut. On parempi kantaa saiturin nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa perässään suuria velkoja kuten muut tilanomistajat.
Niin pitkälle hän oli päässyt ajatuksissaan, kun säpsähti kuullessaan jotakin kummallista. Oli kuin olisi kimeä, ilkkuva ääni kerrannut juuri sen, mitä hän ajatteli: "On parasta kiristää kukkaroaan. On parempi kantaa saiturin nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa perässään velkoja kuten muut tilanomistajat."
Oli kuin joku olisi tahtonut pilkata hänen viisauttaan, ja hän oli vähällä suuttua huomatessaan, että se kaikki oli vain kuulohäiriötä. Oli alkanut tuulla, ja tässä hän seisoi ja oli tullut niin uniseksi, että oli pitänyt tuulen vinkunaa savutorvessa oikeana puheena.
Hän katsahti seinäkelloa, ja se löi juuri silloin yksitoista raskasta lyöntiä. Kauheata, kuinka myöhä jo oli. "On aika mennä maata", ajatteli hän. Silloin hän muisti, ettei hän vielä ollut tehnyt kiertokulkuaan pihan ympäri kuten hänen tapansa oli tehdä joka ilta nähdäkseen, että kaikki ovet ja luukut oli suljettu ja kaikki tulet sammutettu. Se ei häneltä koskaan ollut jäänyt tekemättä sen jälkeen kun hän oli päässyt isännäksi taloon, Hän heitti takin hartioilleen ja meni ulos rajuilmaan.
Hän huomasi, että kaikki oli niinkuin olla piti, paitsi että tyhjän heinäladon ovi oli lentänyt auki. Hän meni sisään noutamaan avainta, lukitsi ladon ja pisti avaimen takkinsa taskuun.
Sitten hän meni takaisin tupaan, riisui takkinsa ja ripusti sen tulen eteen. Mutta hän ei vielä nytkään mennyt maata, vaan alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kyliäpä siellä oli kauhea ilma, kun tuuli oli niin purevan kylmä ja satoi räntää. Ja hänen vanha hevosensa seisoi tuossa ilmassa ulkona eikä sillä ollut edes lointa selässä! Kyllä sille nyt sentään olisi pitänyt antaa edes sateensuojaa, kun se kerran oli tullut näille tienoille.
Vastapäätä majataloa poika kuuli vanhan rämisevän seinäkellon lyövän yksitoista lyöntiä. Juuri silloin hän oli päästelemässä elukoita irti viedäkseen ne latoon. Kesti aika kauan, ennen kuin hän sai ne herätetyksi, mutta vihdoin ne olivat valmiit astumaan pitkässä jonossa pojan johtamina ahneen talonpojan pihalle.
Mutta sillä aikaa kun poika tätä puuhasi, oli isäntä tehnyt kierroksensa pihan ympäri ja sulkenut heinäladon, niin että kun poika tuli elukoita tuoden, olikin ovi lukossa. Poika jäi seisomaan hämmästyksissään. Ei, eläimiä hän ei voinut jättää siihen seisomaan. Hänen täytyi päästä sisään ottamaan selkoa avaimesta.
"Viihdyttele niitä täällä sen aikaa kun minä noudan avainta", sanoi hän vanhalle hevoselle ja juoksi tiehensä.
Keskelle pihamaata hän pysähtyi miettimään, miten pääsisi sisään. Siinä seisoessaan hän näki kahden pienen matkamiehen tulevan tietä pitkin ja pysähtyvän majatalon kohdalle.
Poika huomasi heti, että siinä oli kaksi pientä tyttöä. Hän juoksi lähemmäksi, sillä hän ajatteli saavansa heiltä apua.
"Kas niin, Riitta-Maija", sanoi toinen, "älä nyt enää itke. Nyt me olemme majatalon luona. Täällä me kyllä pääsemme sisään."
Tuskin tyttö oli sanonut sen, kun poika huusi hänelle:
"Älkää koettakokaan päästä majataloon. Se on aivan mahdotonta. Mutta tuossa toisessa talossa ei ole yhtään vieraita. Sinne teidän pitää mennä."
Pikkutytöt kuulivat sanat selvään, mutta eivät voineet nähdä puhujaa. Mutta sitä he eivät kovinkaan ihmetelleet, sillä olihan ihan pilkkopimeä yö. Isompi heistä vastasi heti: "Me emme tahdo mennä siihen taloon, sillä siellä asujat ovat ahneita ja ilkeitä. On heidän syynsä, että meidän täytyy kulkea kerjuulla."
"Voi olla", sanoi poika, "mutta teidän pitää mennä sinne sittenkin.Saatte nähdä, että teidän käy hyvin."
"Koetetaan sitten, mutta saattepa nähdä, ettei meitä edes päästetä sisään", sanoivat pikkutytöt ja menivät asuinrakennukselle ja kolkuttivat.
Isäntä seisoi vielä tulen ääressä ja ajatteli hevosta, kuullessaan kolkutusta. Hän meni katsomaan ja päätti samalla, ettei hän anna houkutella itseään päästämään sisään ketään matkamiestä. Mutta juuri hänen raottaessaan porstuan ovea käytti tuulispää tilaisuutta hyväkseen. Se repäisi oven hänen kädestään ja paiskasi sen seinään. Hänen täytyi astua ulos sitä tavoittamaan, ja kun hän tuli tupaan takaisin, olivat tytöt jo sisällä.
Ne olivat kerjäläistyttöjä, repaleisia ja nälkäisiä ja likaisia pieniä tynkiä, ja ne kulkivat kumarassa pussiensa painosta, jotka olivat yhtä pitkiä kuin he itsekin.
"Ketä olette te, jotka kuljette ja kierrätte näin myöhään yöllä?" kysyi isäntä ankaralla äänellä.
Lapset eivät vastanneet heti; he laskivat ensin maahan pussinsa. Sitten he menivät hänen luokseen ja ojensivat hänelle pienet kätensä tervehdykseksi. "Me olemme Anna ja Riitta-Maija Engärdetistä", sanoi vanhempi, "ja me pyytäisimme yösijaa."
Isäntä ei ottanut vastaan ojennettuja käsiä ja aikoi juuri ajaa ulos kerjäläiskakarat, kun uusi muisto välähti hänen mieleensä. Engärdet, eikös se ollut pieni mökki, jossa oli asunut köyhä leski viisine lapsineen? Mutta leski oli ollut velkaa hänen isälleen muutamia satoja kruunuja, ja saadakseen omansa oli isä antanut myydä hänen töllinsä. Sitten leski oli vanhempien lastensa seurassa lähtenyt työnhakuun Norlantiin, mutta kaksi nuorinta lasta oli joutunut kunnan elätettäväksi.
Hänen tätä ajatellessaan katkeroitui hänen mielensä, hän tiesi, että isää oli paljon moitittu siitä, että oli ryöstättänyt nuo rahat, jotka kuitenkin olivat hänen rehellisesti ansaittua omaisuuttaan.
"Mitä te nyt toimitatte tähän aikaan?" sanoi hän ankaralla äänellä lapsille. "Eikö köyhäinhoito ole ottanut teitä huostaansa? Miksi te kuljeksitte kerjäämässä?"
"Ei se ole meidän syymme", vastasi nuorempi tyttö. "Ne ihmiset, joiden luona me asumme, lähettivät meidät kerjuulle."
"No, teidän pussinnehan ovat täynnä", sanoi talonpoika, "teillä ei ole syytä valittaa. Nyt on parasta, että otatte esille, mitä teillä on mukananne, ja syötte vatsanne täyteen, sillä täältä ette saa ruokaa. Naisväki on jo mennyt levolle. Sitten voitte laskeutua nurkkaan uunin viereen, niin teille ei tule kylmä."
Hän teki liikkeen kädellään ikään kuin käskeäkseen heitä luotaan, ja hänen silmissään oli melkein kova ilme. Tulihan hänen iloita siitä, että hänellä oli ollut isä, joka oli ollut tarkka tavarastaan. Muuten hän ehkä itse olisi saanut lapsuudessaan kiertää mieroa kerjuupussi olalla niinkuin nuo.
Tuskin hän oli ehtinyt ajatella ajatuksensa loppuun, kun se kimeä ja ilkkuva ääni, jonka hän oli kuullut jo kerran ennen tänä iltana, kertasi sen sanasta sanaan. Hän kuulosti ja ymmärsi heti, ettei se ollut mitään: ainoastaan tuuli, joka ilvehti uuninpiipussa. Mutta ihmeellistä oli siinä se, että kun tuuli noin kertasi nuo sanat, tuntuivat ne hänestä kauhean tyhmiltä ja kovilta ja valheellisilta.
Lapset olivat laskeutuneet toistensa viereen kovalle lattealle. He eivät kuitenkaan olleet ääneti, vaan mutisivat jotakin maatessaan.