"Oletteko hiljaa!" äsähti hän. Hän oli niin kärttyisellä päällä, että olisi voinut lyödä heitä.
Mutta tuota mutinaa kesti yhä siitä huolimatta, niin että hän vielä kerran käski heitä pitämään suunsa kiinni.
"Kun äiti lähti minun luotani", sanoi silloin pieni kirkas ääni, "otti hän minulta sen lupauksen, että joka ilta lukisin iltarukoukseni. Ja se minun täytyy tehdä ja Riitta-Maijan myös. Kunhan vain olemme lukeneet 'Jumala, joka lapsia rakastat', niin emme enää hiisku sanaakaan."
Isäntä istui nyt aivan hiljaa ja kuunteli, miten pienokaiset lukivat iltarukoustaan. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin, ja kävellessään hän väänteli käsiään, ikään kuin olisi ollut suuressa tuskassa.
Hevonen ajettu piloille ja nuo lapset mieroa kiertävinä kerjäläisinä! Ja kumpikin isän työtä! Isä ei ehkä sittenkään ollut oikeassa kaikessa, mitä teki.
Hän istahti tuolille ja nojasi päätään käsiinsä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa alkoivat värähdellä ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hän koetti pyyhkiä niitä, mutta silloin tuli uusia kyyneleitä, ja hän riensi pyyhkimään nekin, mutta se ei auttanut. Kyyneliä tulvi tulvimalla.
Nyt hänen äitinsä avasi pienen kamarin oven, ja hän riensi kääntämään tuoliaan niin, että selkä olisi äitiin päin. Mutta äiti lienee huomannut jotakin eriskummaista, sillä hän seisoi kauan aikaa hänen takanaan niinkuin olisi odottanut, että poika sanoisi hänelle jotakin. Sitten hän ajatteli, miten vaikeaa miesten on puhua siitä, mikä heitä raskaimmin painaa. Häntä kai pitäisi auttaa.
Hän oli nähnyt kamaristaan, mitä tuvassa oli tapahtunut, niin ettei hänen tarvinnut mitään kysyä. Hän meni vain aivan hiljaa nukkuvien lasten luo ja kantoi heidät omaan vuoteeseensa pieneen huoneeseensa. Sitten hän palasi taas poikansa luo.
"Kuulehan, Lars", sanoi hän ikään kuili ei olisi huomannut pojan itkua, "anna minun ottaa nuo lapset." — "Mitä, äiti?" sanoi poika ja koetti hillitä itkuaan. — "Minun on ollut vaikeata olla heidän tähtensä monta vuotta, aina siitä lähtien, kun isä otti mökin heidän äidiltään. Ja niin on sinunkin ollut." — "Niin on." — "Minä otan heidät tänne ja teen heistä kunnon ihmisiä. He ovat liian hyviä kulkemaan kerjuulla."
Poika ei voinut vastata mitään, sillä kyyneleet valuivat virtanaan, mutta hän tarttui äitinsä vanhaan, kuluneeseen käteen ja hyväili sitä.
Mutta sitten hän hyppäsi pystyyn, ikään kuin olisi pelästynyt jotakin. "Mitä isä olisi sanonut tästä?" — "Isä on saanut aikansa hallita", sanoi äiti, "nyt on sinun vuorosi. Niin kauan kuin isä eli, täytyi häntä totella. Nyt täytyy sinun olla sellainen kuin sinä olet." Poika hämmästyi näistä sanoista niin, että lakkasi itkemästä. "Enkö minä ole ollut semmoinen kuin olen?" sanoi hän. — "Et", sanoi hänen äitinsä, "sitä sinä et ole ollut. Sinä olet koettanut olla vain isän kaltainen. Isä oli nähnyt kovia aikoja, ja sen tähden hän pelkäsi köyhtyvänsä. Hän ajatteli, että hänen oli pakko ennen muuta ajatella itseään. Mutta sinä et ole koskaan kokenut mitään kovaa, josta olisit voinut käydä kovaksi. Sinulla on enemmän kuin tarvitset, ja silloin kai olisi luonnotonta, jollet ajattelisi toisia."
Peukaloinen oli seurannut pieniä tyttöjä tupaan ja pysytellyt piilossa pimeässä nurkassa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän huomasi ladon avaimen pistävän esiin isännän taskusta. "Kun isäntä ajaa ulos lapset, silloin minä sieppaan avaimen ja livistän", ajatteli hän.
Mutta nytpä ei lapsia ajettukaan ulos, ja Peukaloinen istui nurkassa eikä voinut käsittää, mikä nyt neuvoksi.
Äiti puhui kauan poikansa kanssa, ja kuta kauemmin hän puhui, sitä rauhallisemmaksi kävi poika, ja viimein hän istui siinä kasvoillaan kaunis ilme ja näytti ihan kuin toiselta ihmiseltä. Hän hyväili yhä vanhaa kuihtunutta kättä.
"Niin, nyt kai voimme mennä levolle", sanoi äiti nähdessään, että poika oli rauhoittunut. — "Ei", sanoi tämä ja nousi nopeasti, "minä en voi vielä mennä levolle. On vielä yksi vieras, jolle minun täytyy antaa yösija tänä yönä."
Hän ei sanonut sen enempää, vaan heitti nopeasti takin ylleen, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Ulkona tuuli ja oli yhtä kylmä kuin äsken, mutta kun hän tuli porstuan rappusille, alkoi hän hyräillä. Hän ajatteli, mahtaisiko hevonen tuntea hänet ja olisiko siitä ehkä hauskaa päästä vanhaan talliinsa.
Kulkiessaan pihan poikki hän kuuli oven paukahtelevan tuulessa. "Se on tuo ladon ovi, joka on taas auennut", ajatteli hän ja meni sitä sulkemaan.
Kohta hän seisoi ladon ovella ja aikoi juuri panna sen lukkoon, kun oli kuulevinaan kahinaa sisästä.
Se johtui siitä, että poika oli livahtanut ulos samalla kun hän ja heti juossut ladon luo, minne oli jättänyt elukat. Mutta ne eivät olleetkaan enää sateessa. Ankara tuulenpuuska oli temmannut auki ladon oven ja auttanut niitä pääsemään katon alle. Mutta nyt isäntä oli kuullut kahinan, joka syntyi pojan juostessa latoon.
Hän katsoi lyhdyn valossa latoon ja näki, että lattia oli täynnä nukkuvia eläimiä. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Elukat eivät olleet sidotut, vaan olivat paneutuneet sinne tänne olkien päälle.
Hän suuttui moisesta omavaltaisuudesta ja alkoi huutaa ja meluta herättääkseen nukkuvat ja ajaakseen ne ulos. Mutta elukat lepäsivät liikkumattomina niinkuin eivät olisi ollenkaan aikoneet antaa häiritä itseään.
Ainoa, joka nousi, oli vanha hevonen, joka hyvin hiljaa astui häntä kohti.
Isäntä meni yht'äkkiä aivan sanattomaksi. Hän tunsi hevosen jo käynnistä. Hän valaisi sitä lyhdyllä, ja hevonen tuli ja laski päänsä hänen olkapäälleen.
Ja isäntä alkoi hyväillä sitä. "Heppaseni, heppaseni!" sanoi hän. "Kylläpä ovat sinua pahoin pidelleet! Minä ostan sinut takaisin. Sinun ei tarvitse enää koskaan lähteä tästä talosta. Saat elää niinkuin tahdot. Nuo muut, jotka olet ottanut mukaasi, saavat jäädä tänne, mutta tule sinä minun kanssani talliin. Nyt minä voin antaa sinulle kauroja niin paljon kuin jaksat syödä tarvitsematta ottaa varkain. Ethän sinä vielä taida olla aivan pilalla. Sinusta tulee vielä kirkonmäen korein hevonen. Heppaseni! Niin, heppaseni!"
Torstaina huhtikuun 28. p:nä.
Seuraavana päivänä oli kirkas ja kaunis ilma. Tuuli tosin aika navakasti lännestä, mutta siitä vain iloittiin, sillä se kuivatti teitä, jotka olivat aivan vetelöityneet eilisestä ankarasta sateesta.
Hyvään aikaan seuraavana päivänä smoolantilaislapset, Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti tulivat kävellen Sörmlannista Närkeen vievää maantietä. Tie noudatteli Jelmarin eteläistä rantaa, ja lapset kulkivat ja katselivat jäätä, joka vielä peitti suurimman osan järveä. Aamuaurinko valaisi jäätä, eikä se näyttänyt mustalta ja ikävältä, kuten kevätjää tavallisesti näyttää, vaan helotti valkeana ja houkuttelevana. Se oli kuivaa ja lujaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Sadevesi oli jo valunut reikiin ja rakoihin tai imeytynyt itseensä jäähän. He eivät nähneet muuta kuin mitä kauneimman jääkuoren.
Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti olivat matkalla pohjoista kohti eivätkä voineet olla ajattelematta, että heiltä säästyisi monta askelta, jos he voisivat oikaista suuren järven poikki, sensijaan että kiertäisivät sen ympäri. He kyllä tiesivät, että kevätjää on vaarallista, mutta tämähän näytti aivan turvalliselta. He näkivät, että se rannasta oli monen tuuman paksuista. Tiekin siinä näkyi, ja he voivat seurata sitä, ja toinen ranta näytti olevan niin lähellä, että he arvelivat voivansa kulkea yli tunnissa.
"Tule, niin koetetaan!" sanoi Pikku Matti. "Kun vain varomme astumasta avantoihin, niin kyllä se onnistuu."
He lähtivät siis jäälle. Jää ei ollut erittäin liukasta, vaan hyvin mukavaa kävellä. Sen päällä oli enemmän vettä kuin mitä he olivat voineet maalta nähdä, ja siellä täällä oli piikkijäätä, jossa vesi purskahteli ylös ja alas. Semmoisia paikkoja oli varottava, mutta sehän ei ollut vaikeaa keskellä päivää auringon paisteessa.
Lapset kulkivat nopeasti ja keveästi eteenpäin eivätkä puhuneet muusta kuin siitä, kuinka viisaita he olivat olleet lähdettyään jäälle sen sijaan, että olisivat jatkaneet matkaansa sateen särkemällä maantiellä.
Kuljettuaan vähän matkaa he tulivat Vinön saaren lähelle. Siellä huomasi heidät ikkunastaan muuan vaimo. Hän tuli tupansa ovelle, huitoi heille käsillään ja huusi jotakin, mitä he eivät voineet kuulla. He ymmärsivät aivan hyvin, että hän varotti heitä jatkamasta matkaansa. Mutta jäällä olijat näkivät toki paremmin kuin hän, ettei ollut mitään hätää. Olisi ollut hyvin tyhmää palata rantaan, kun kaikki kävi niin mainiosti.
He tarpoivat nyt siis Vinön ohi ja heillä oli edessään peninkulman levyinen jääpinta. Täällä selempänä oli niin paljon vesilammikoita jäällä, että lasten täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Mutta se oli heistä vain hauskaa. He koettivat kilvan löytää parhaita paikkoja. Ei heitä väsyttänyt eikä heillä ollut nälkä. Olihan heillä koko päivä edessään, ja he vain nauroivat kohdatessaan uusia vastuksia.
Välistä he katsahtivat toiselle rannalle. Se näytti olevan vielä kaukana, vaikka he olivat kulkeneet jo tunnin. Heitä vähän hämmästytti, että järvi oli näin leveä.
"Näyttää kuin tuo ranta väistyisi meidän tieltämme", sanoi PikkuMatti.
Täällä ulkona heillä ei ollut mitään suojaa länsituulta vastaan. Se kävi joka hetki yhä navakammaksi ja painoi vaatteita niin tiukasti ruumiiseen, että oli vaikea liikkua. Tämä kova tuuli oli ensimmäinen todellinen vastus, minkä he olivat kohdanneet tällä taipalella.
Se heitä kummastutti, että tuuli niin voimakkaasti kohisten kuin sen mukana olisi kantautunut suuren myllyn tai konepajan jytinää. Mutta semmoisiahan ei voinut olla tuolla jääaavikolla.
He olivat kulkeneet suuren Valenin saaren länsipuolitse ja heistä näytti nyt kuin he olisivat huomattavasti lähestyneet pohjoista rantaa. Mutta samalla tuuli tuli yhä kiusallisemmaksi, ja sitä seuraava kova pauhu lisääntyi niin, että he alkoivat käydä levottomiksi.
Yht'äkkiä he olivat huomaavinaan, että heidän kuulemansa pauhu johtui siitä, että aallot vaahdoten ja kohisten murtuivat rantaa vastaan, mutta sehän oli mahdotonta sekin, koska järvi vielä oli jään peitossa.
He kuitenkin pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Silloin he huomasivat kaukana lännessä, Björnön ja Göksholmin seutuvilla, valkoisen vallin, joka ulottui koko järven yli. Ensin he luulivat, että se oli tien kohdalla olevaa lunta, mutta sitten heille selvisi, että se oli aaltojen vaahtoa, joka murtui jäätä vasten.
Huomattuaan sen he tarttuivat toisiaan käteen ja alkoivat juosta sanomatta sanaakaan. Järvi tuolla lännessä oli avoinna, ja heistä oli näyttänyt kuin vaahdon reuna olisi nopeasti siirtynyt itää kohti. He eivät tienneet, lähtisikö jää samassa kaikkialta, tai mitä tulisi tapahtumaan. Mutta sen he tunsivat, että heitä uhkasi vaara.
Yht'äkkiä heistä tuntui siltä kuin jää olisi kohonnut juuri siltä kohdalta, missä he juoksivat: se kohosi ja laskeutui samassa, niinkuin joku olisi jysäyttänyt sitä altapäin. Kuului jään kumea pamaus ja sitten haarautui siitä halkeamia joka taholle. Lapset näkivät, miten halkeamat viilsivät läpi jään.
Nyt jää oli vähän aikaa hiljaa, mutta sitten alkoi taas tuntua tuo kohoileminen ja painuminen. Sitten halkeamat alkoivat levetä railoiksi, joista purskahteli vettä. Kohta sen jälkeen jää alkoi jakaantua suuriksi lautoiksi.
"Oosa", sanoi Pikku Matti, "tämä on varmaan jäidenlähtöä."
"Sitä se on, Pikku Matti", sanoi Oosa, "mutta me voimme vielä ehtiä maihin. Juokse vain!"
Tuulella ja aalloilla olikin vielä paljon tekemistä, ennen kuin ne saisivat jään pois järvestä. Vaikein työ oli kyllä jo tehty, kun jää oli halkeillut lauttoihin, mutta kaikki nuo lautat oli vielä pienennettävä ja heitettävä toisiaan vasten, jotta ne särkyisivät, kuluisivat ja sulaisivat. Oli vielä paljon jäljellä kiinteätä, särkymättöminä kenttinä olevaa kovaa ja lujaa jäätä.
Mutta suurin vaara oli siinä, etteivät lapset voineet nähdä pitkälle jäätä myöten. He eivät kyenneet näkemään, missä halkeamat olivat niin laajat, etteivät he pääsisi yli. He eivät tienneet, missä tapaisivat niin suuria jäälauttoja, että ne kannattaisivat heitä. Sentähden he harhailivat sinne tänne, edes ja takaisin. Kun heidän olisi pitänyt mennä rantaan, joutuivat he vain selemmäksi. He hätääntyivät halkeilevalla jäällä niin, että lopulta seisoivat paikoillaan ja itkivät.
Silloin suhahti lauma villihanhia nopeasti lentäen heidän päänsä päällitse. Ne huusivat kovalla äänellä ja merkillisintä oli, että kaakatuksen keskeltä kuului lasten korviin sanat: "Menkää oikealle, oikealle, oikealle!"
He lähtivät liikkeelle ja seurasivat neuvoa, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin he uudelleen seisoivat neuvottomina leveän halkeaman luona.
Taas he kuulivat hanhien huudon päänsä päältä ja erottivat kaakatuksen keskeltä pari sanaa: "Seisokaa paikoillanne! Seisokaa paikoillanne!"
Lapset eivät sanoneet toisilleen sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet, vaan tottelivat ja seisoivat paikoillaan. Kohta sen jälkeen jääkappaleet liukuivat yhteen, niin että he pääsivät aukon yli. Silloin he taas tarttuivat toisiaan käteen ja juoksivat. He eivät olleet peloissaan ainoastaan vaarasta, vaan myöskin saamastaan avusta.
He pysähtyivät pian taas epätietoisina suunnasta, mutta heti he kuulivat äänen kantautuvan luokseen. "Suoraan eteenpäin! Suoraan eteenpäin!" sanoi ääni.
Tätä kesti kai noin puoli tuntia, mutta silloin he olivatkin pitkän Langersuddin niemen nenässä ja voivat nousta jäältä ja kahlata rantaan. Näkyi, että he olivat olleet kovin peloissaan, sillä kun he olivat päässeet rantaan, eivät he edes pysähtyneet katsomaan järvelle, jossa aallot nyt alkoivat kohotella jäälauttoja yhä kiivaammin, vaan kulkivat yhä edelleen. Mutta kun he olivat tulleet vähän ylemmäksi niemelle, pysähtyi Oosa yht'äkkiä. "Odotahan tässä, Pikku Matti!" sanoi hän. "Minulta unohtui jotakin."
Oosa hanhipaimen meni takaisin rantaan. Siellä hän alkoi kaivaa pussiaan ja sai siitä viimein esiin pienen puukengän, ja hän asetti sen kivelle, mistä se näkyi hyvin selvästi. Sitten hän meni takaisin pikku Matin luo katsahtamatta kertaakaan taakseen.
Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, kun suuri valkoinen hanhi ampui kuin salama ilmasta, sieppasi puukengän ja kohosi yhtä nopeasti takaisin korkeuteen.
Torstaina huhtikuun 28. p:nä.
Autettuaan Oosa hanhipaimenen ja Pikku Matin Jelmarin yli villihanhet lensivät pohjoista kohti ja saapuivat Vestmanlantiin. Siellä he laskeutuivat lepäämään ja syömään muutamalle suurelle niitylle Fellingsbron pitäjään.
Pojankin oli nälkä, mutta hän etsi turhaan mitään syötävää. Tähystellessään joka taholle hän huomasi viereisellä pellolla kaksi miestä kyntämässä. Yht'äkkiä ne herkesivät kyntämästä ja istuutuivat syömään aamiaistaan. Poika riensi heti sinnepäin ja hiipi lähelle miehiä. Eihän ollut mahdotonta, että hän löytäisi joitakin murusia tai jonkin leivänkuoren, kun miehet olivat lakanneet syömästä.
Pellon ohi kulki tie ja sitä pitkin asteli vanha mies. Nähtyään kyntömiehet hän pysähtyi, kiipesi aidan yli ja meni heidän luokseen. "Minäkin aioin syödä aamiaista", sanoi hän, avasi reppunsa ja otti siitä leipää ja voita. "Ei ole hauska istua ja syödä yksinään tiepuolessa", jatkoi hän.
Siitä lähti juttu luistamaan, ja kyntömiehet saivat pian tietää, että hän oli kaivostyömies Norbergin kaivosseudulta. Hän ei ollut työssä nyt enää. Hän oli liian vanha kiipeilemään kaivostikapuita, mutta hän asui kaivoksen lähellä pienessä töllissä. Hänen tyttärensä oli naimisissa täällä Fellingsbrossa. Oli juuri ollut häntä tervehtimässä, ja tytär oli pyydellyt häntä muuttamaan tänne, mutta hän ei vain saanut sitä tehdyksi.
"Vai niin, teidän mielestänne täällä ei ole niin hyvä kuin Norbergissa", sanoivat talonpojat ja vetivät huuliaan hiukan hymyyn, sillä hehän tiesivät, että Fellingsbro oli koko maakunnan suurimpia ja vauraimpia pitäjiä.
"En minä voi elää tämmöisellä tasangolla", sanoi ukko ja heilautti kättään ikään kuin se ei olisi voinut olla mitenkään mahdollista. He alkoivat nyt kaikessa ystävyydessä väitellä siitä, missä paikoin Vestmanlantia olisi paras asua. Toinen kyntömiehistä oli syntynyt Fellingsbrossa, ja hän kehui tasankoa, mutta toinen oli Västeråsin seuduilta, ja hänen mielestään Määlarin rannat lehtosaarineen ja kauniine niemineen olivat maakunnan paras osa. Ukko ei ottanut uskoakseen, ja näyttääkseen, että oli oikeassa, hän pyysi saada kertoa heille tarinan, jonka oli nuoruudessaan kuullut vanhoilta ihmisiltä.
"Täällä Vestmanlannissa asui kauan sitten eräs vanha rouva, joka oli jättiläisten sukua ja niin rikas, että hän omisti koko maan. Hän eleli komeasti, mutta oli kuitenkin ainaisessa huolessa, koska hän ei tiennyt, miten jakaisi omaisuutensa kolmen poikansa kesken.
"Nähkääs, asia oli niin, ettei hän välittänyt kahdesta vanhemmasta pojastaan paljonkaan, mutta nuorin oli hänen lempilapsensa. Äiti tahtoi, että hän saisi parhaan perinnön, mutta samalla hän pelkäsi, että syntyisi riitaa hänen ja veljien välillä, jos nämä huomaisivat, ettei perintöä ollut jaettu tasan kaikkien kesken.
"No, eräänä päivänä hän tunsi loppunsa lähenevän, niin ettei hänellä enää olisi aikaa miettiä kauemmin. Silloin hän kutsui luokseen kaikki kolme poikaansa ja alkoi puhua heidän kanssaan perinnöstä.
"'Nyt minä olen jakanut kaiken omaisuuteni kolmeen osaan', sanoi hän. 'Yhteen osaan minä olen pannut kaikki tuomimäkeni ja kukkasniittyni, ja ne olen liittänyt yhteen Määlarin ympärille. Se, joka valitsee sen osan, saa rantaniityiltä hyvän laitumen lampaille ja lehmille, ja saarissa hän voi taittaa kerppuja, ellei tahdo käyttää saaria puutarhan viljelykseen. Siellä pistää joukko lahtia ja järviä kauas sisämaahan, niin että on hyvä tilaisuus tavaran kuljetukseen ja kaikenlaisen muun liikenteen harjoittamiseen. Siellä, missä joet laskevat mereen, on hyviä satamapaikkoja, niin että minä luulen, että hänen alueelleen tulee kasvamaan sekä kyliä että kaupunkeja. Eikä häneltä tule puuttumaan peltomaatakaan vaikka maa onkin repaleista. On vain hyvä, että hänen poikansa jo alun pitäen saavat oppia kulkemaan saaresta saareen, sillä siten heistä tulee hyviä merenkulkijoita, jotka voivat purjehtia vieraisiin maihin hankkimaan rikkauksia. — No niin, se oli ensimmäinen osa. Mitä siitä sanotte?'
"Kaikki pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tämä osa oli hyvä osa, ja se, joka sen saa, voi olla tyytyväinen.
"'Niin, sillä ei ole mitään vikaa', sanoi vanha jättiläisrouva, 'eikä toinenkaan ole sen huonompi. Siihen olen koonnut kaikki tasaiset maani ja valmiit peltoni ja olen pannut peltoa pellon viereen Määlarin seuduilta aina Taalainmaahan. Se, joka saa sen maan, ei varmasti tule katumaan kauppojaan. Hän voi viljellä viljaa niin paljon kuin tahtoo ja rakentaa itselleen suuria taloja, eikä hänellä eikä hänen jälkeläisillään tarvitse olla päivänkään huolta toimeentulostaan. Ettei tasanko joutuisi veden valtaan, olen vetänyt siihen suuria ojia, ja niissä on siellä täällä jokin putouskin, että niihin voi rakentaa myllyjä ja pajoja. Ja pitkin ojia minä olen asettanut sorapenkereitä, joissa voi kasvaa metsää polttopuuksi. — Niin, se oli toinen osa, ja minun mielestäni voi se, joka sen saa, olla tyytyväinen.'
"Pojat olivat samaa mieltä ja kiittivät häntä siitä, että hän oli pitänyt heistä niin hyvää huolta.
"'Olenhan koettanut tehdä parastani', sanoi eukko, 'mutta nyt minä tulen siihen, joka on tuottanut minulle eniten huolta. Sillä nähkääs, kun olin pannut kaikki lehtoniittyni, hakamaani ja tammimäkeni yhteen osaan ja kaikki peltoni ja uudisviljelykseni toiseen ja aloin koota jotakin kolmanteen, niin huomasin, että minulla tilastani ei ollut jäljellä muuta kuin mäntymäkiä ja kuusimetsiä ja vuorenselänteitä ja kallioita ja laihoja katajapensaita ja huonoja koivulehtoja ja pikku järviä. Ja tuosta ei tietysti kukaan teistä olisi välittänyt. Olen nyt kuitenkin poiminut kokoon kaiken tuon tähteen ja asettanut sen tasangon pohjois- ja länsipuolitse. Mutta minä pelkään pahoin, että sillä, joka valitsee tuon osan, ei ole odotettavissa muuta kuin köyhyyttä. Hän ei voi pitää muuta karjaa kuin lampaita ja vuohia, ja hänen kai täytyy pyytää järvistä kalaa tai metsästä riistaa voidakseen elää. Täällä on kyllä useita koskia ja putouksia, niin että voi rakentaa miten monta myllyä tahansa, mutta minä pelkään pahoin, ettei niissä ole muuta jauhattamista kuin puun kuorta. Ja suurena vitsauksena siellä ovat sudet ja karhut, sillä niitä tulee erämaassa varmaan olemaan. — Niin, se oli kolmas osa. Minä kyllä tiedän, ettei sitä voi verrata kahteen muuhun, ja ellen minä olisi näin vanha, niin tekisin uuden jaon, mutta nyt se on mahdotonta. Ja nyt ei minulla viimeisellä hetkelläni ole mitään rauhaa, sillä minä en tiedä, kenelle teistä antaisin huonoimman osani. Te olette olleet hyviä poikia jokainen, ja minun on vaikea tehdä vääryyttä kenellekään teistä.'
"Kun vanha jättiläisrouva oli kertonut, miten asiat olivat, katsoi hän huolissaan poikiinsa. Nyt he eivät sanoneet niinkuin taannoin, että hän oli jakanut oikein ja pitänyt heistä hyvää huolta. He seisoivat äänettöminä ja näkyi selvästi, että se, joka saisi viimeisen osan, ei olisi tyytyväinen.
"Niin, siinä makasi vanha äiti ja oli levoton, ja pojat näkivät, että hän kärsi kuolemantuskia jo edeltäpäin siitä, että hänen täytyi jakaa osat heidän keskensä, tietämättä, kenen pojistaan hän tekee onnettomaksi antamalla hänelle huonoimman osan.
"Mutta nuorin heistä rakasti äitiään enemmän kuin muut, ja hän ei jaksanut nähdä äitinsä näin kärsivän, vaan sanoi: 'Teidän ei pidä surra enempää tämän asian tähden; paneutukaa vain kuolemaan levossa ja rauhassa. Tuon huonon osan te voitte antaa minulle. Minä koetan tulla sillä toimeen, ja kuinka käyneekin, en minä ole teille suutuksissani siitä, että toiset ovat saaneet paremman osan kuin minä.'
"Niin pian kuin hän oli sanonut tämän, rauhoittui äiti Ja kehui ja kiitti häntä. Toisten osien jakaminen kävi sitten helposti, sillä ne olivat melkein yhtä hyvät.
"Kun kaikki oli järjestetty, kiitti vanhus nuorinta poikaansa vielä kerran ja sanoi odottaneensakin, että juuri hän auttaisi äitiään. Ja pyysi, että poika tultuaan erämaahan muistaisi sitä suurta rakkautta, jota äiti aina oli hänelle osoittanut.'
"Sen sanottuaan hän sulki silmänsä ja kuoli, ja kun veljet olivat laskeneet hänet maahan, lähtivät he kukin katselemaan saamiaan maita. Ja vanhimmat pojat olivat tietysti tyytyväisiä ja hyvillä mielin.
"Kolmas meni erämaahansa ja näki, että äiti oli puhunut totta ja että suurin osa oli kalliota ja järveä. Hän kyllä ymmärsi, että äiti oli ajatellut häntä rakkaudella järjestäessään tämän osan häntä varten, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan muuta kuin huonoa otettavana, oli hän järjestänyt sen niin hyvin, että maa oli mitä kaunein maa. Paikoitellen se oli kamalan jylhää, mutta kuitenkin kaunista. Se miellytti häntä, mutta ei hän kuitenkaan ollut iloinen.
"Mutta sitten hän alkoi huomata, että vuoriperä siellä täällä oli niin kummallisen näköistä. Ja kun hän katseli tarkemmin, hän näki, että siinä melkein kaikkialla oli malmisuonia. Eniten siinä oli rautaa, mutta oli hänen maallaan myöskin hopeaa ja kuparia. Hän aavisti saaneensa enemmän rikkautta kuin veljensä, ja nyt hän alkoi vähitellen ymmärtää, mitä hänen vanha äitinsä oli oikein ajatellut perintöä jakaessaan."
Peukaloisen retketI, 1906.
Torstaina huhtikuun 28. p:nä.
Villihanhien matka oli vaivalloista. Syötyään aamiaisensa Fellingsbron pelloilla heidän tarkoituksensa oli kulkea suoraan pohjoista kohti Vestmanlannin yli, mutta länsituuli koveni ja heitti heidät sen sijaan itään aina Uplannin rajalle.
He lensivät korkealla, ja tuuli heitti heitä eteenpäin suurella vauhdilla. Poika istui ja katseli saadakseen selville, minkä näköistä oli Vestmanlannissa, mutta hän ei voinut paljonkaan erottaa. Hän huomasi kyllä, että maakunnan itäisessä osassa oli tasaista ja lakeaa, mutta hän ei voinut ymmärtää, mitkä merkilliset juovat ja viivat oikein kulkivat pohjoisesta etelään tasangon poikki. Se oli aika kummallisen näköistä, sillä kaikki viivat kulkivat melkein yhtä suoraan ja yhtä kaukana toisistaan.
"Tämä maa on yhtä ruudukasta kuin äidin esiliina", sanoi poika. "Tekisi mieleni tietää, mitkä kumman juovat kulkevat sen poikki."
"Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä", vastasivat hanhet. "Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä."
Ja se oli totta, sillä kantautuessaan itää kohden hanhet olivat ensin kulkeneet Hedströmin joen yli, joka kulkee kahden harjun välitse ja jota rautatie noudattaa. Sitten heidän tielleen oli sattunut Kolbäk-joki, jonka toisella puolella on rautatie ja toisella puolella harju ja maantie. Sitten he olivat kohdanneet Svartån joen, jota myöskin harjut ja maantiet seuraavat, sitten Lillån joen ja Badelundin harjun ja lopuksi Sagån joen, jonka oikealla rannalla on sekä maantie että rautatie.
"En koskaan ole nähnyt niin monta samalta taholta tulevaa tietä", ajatteli poika. "Tämän maan kautta mahdetaan kuljettaa paljon tavaraa pohjoisesta etelään."
Samalla se oli hänestä ihmeellistä, sillä hän luuli, ettei Vestmanlannin pohjoispuolella enää olisikaan Ruotsia. Jäljellä oleva maa ei voi olla muuta kuin metsää ja erämaata, hän ajatteli.
Kun villihanhet olivat kantautuneet Sagåhon, lienee Akka ajatellut, että he olivat tulleet aivan toiseen suuntaan, kuin mihin hän oli toivonut, sillä täällä hän kääntyi ja alkoi kovassa vastatuulessa pyrkiä takaisin länttä kohti. He kulkivat siis vielä kerran ruudukkaisen tasangon yli ja jatkoivat sitten matkaansa maakunnan läntiseen osaan, joka oli metsäistä vuoriseutua.
Niin kauan kuin oli matkattu tasangon yli, oli poika istunut eteenpäin nojautuneena hanhen kaulan varassa katsellen maahan, mutta kun tasanko loppui ja hän näki, että hänen edessään oli suuri ja laaja metsäseutu, hän asettui istumaan ja päätti lepuuttaa silmiään, sillä missä maa oli metsän peitossa, siellä ei myöskään ollut paljon nähtävää.
Kun oli lennetty vähän aikaa metsäisten harjujen ja pikku järvien yli, kuuli poika jotakin, joka vinkui ja ikään kuin valitteli alhaalla maassa.
Silloin hän tietysti nojautui eteenpäin ja katsoi. Villihanhet eivät lentäneet erittäin nopeasti taistellessaan tuulta vastaan, ja hän voi nähdä maan aivan selvästi allaan. Ensiksi hän huomasi mustan reiän, joka vei suoraan maan sisään. Reiän päälle oli rakennettu paksuista hirsistä nostolaitos, ja se toi juuri vikisten ja vinkuen maan sisästä kivillä täytetyn tynnörin. Kaikkialla oli suuria kiviröykkiöitä, höyrykone puuskutti nostolaitoksen vieressä, naisia ja lapsia istui maassa järjestämässä kiviä, kaitaisella hevosraiteella vyöryi joitakin harmailla kivillä lastattuja vaunuja, ja metsän reunassa oli pieniä työväen asuntoja.
Poika ei voinut ymmärtää, mitä se oli, ja hän huusi täyttä kurkkua maahan: "Mikä paikka tämä on, jossa nostetaan niin paljon kiveä maan sisästä?"
"Kuules tuota pöllöä! Kuules tuota pöllöä!" visersivät varpuset, jotka asuivat sillä seudulla ja tiesivät kaikki. "Se ei osaa erottaa rautamalmia kivestä. Ei osaa erottaa rautamalmia kivestä."
Silloin poika ymmärsi, että hänen näkemänsä oli kaivos. Hän pettyi pahanlaisesti, sillä hän oli ajatellut, että kaivos on aina korkealla vuorella, mutta tämähän olikin tasaisella maalla kahden vuoriharjun välissä.
Kohta se oli jäänyt heidän taakseen, ja poika istui taas ja tuijotti suoraan eteensä, sillä tuommoisia kuusimetsäharjuja ja koivulehtoja, joita hän näki allaan, oli hän nähnyt monta kertaa ennenkin. Silloin hän tunsi, että kova lämmin lehahti maasta häntä vastaan, ja heti hänen täytyi katsoa saadakseen selville, mistä se johtui.
Hänen allaan oli suuria hiili- ja malmikekoja, ja niiden keskellä oli korkea, kahdeksankulmainen, punaiseksi maalattu rakennus, josta nousi liekkikimppu ilmaan.
Ensin poika luuli sitä tulipaloksi, mutta sitten hän näki ihmisten aivan rauhallisina kävelevän maassa välittämättä vähääkään tulesta, ja silloin hän ei totisesti voinut ymmärtää mitään.
"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan ole tietävinäänkään, vaikka talo palaa ilmitulessa?" huusi poika maahan.
"Kuules tuota, joka pelkää tulta!" visertelivät peipposet, jotka asuivat metsän reunassa ja tiesivät hyvin, mitä heidän lähistössään tapahtui. "Se ei tiedä, kuinka rautaa sulatetaan malmista. Se ei osaa erottaa masuunin tulta tulipalosta."
Kohta oli masuuni jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui taas ja katsoi suoraan eteenpäin, sillä hän ajatteli, ettei tässä metsäseudussa liene paljonkaan nähtävää. Mutta hanhet eivät olleet vielä lentäneet kauas, kun hän sai kuulla hirmuista melua alhaalta maasta.
Katsahtaessaan alas hän huomasi ensiksikin pienen virran, joka kovana koskena syöksyi vuoren seinää alas. Putouksen vieressä oli suuri mustakattoinen ja korkeapiippuinen rakennus ja piipusta tuprusi paksua, kipinöitsevää savua. Rakennuksen vieressä oli rautaharkkoja ja rautatankoja ja pieniä hiilivuoria. Maa oli ylt'ympäri mustaa, ja joka taholle vei mustia teitä. Rakennuksesta kuului hirveää melua. Siellä kumisi ja sähisi. Tuntui siltä, kuin joku voimakkailla iskuilla olisi koettanut puolustautua sähisevää petoa vastaan. Mutta ihmeellisintä oli, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä tapahtui. Vähän matkan päässä oli työmiesten asuntoja vihreiden puiden alla, ja vähän kauempana oli suuri valkoinen herraskartano. Työmiesten asuntojen portailla lapset leikkivät aivan rauhallisesti, ja herraskartanon puistossa käveli ihmisiä.
"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan välitä mitään, vaikka ne tappavat toisiaan rakennuksessa?" huusi poika maahan.
"Kik, kak, kak!" nauroi harakka. "Siellä menee muuan, joka tietää, mitä tapahtuu. Kik, kak, kak! Ei siellä ketään tapeta. Rautahan siellä potkii ja sähisee, kun sitä pidellään vasaran alla."
Kohta oli rautatehdas jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui ja katseli taas suoraan eteenpäin, sillä hän luuli, ettei täällä metsäseudussa olisi paljonkaan näkemistä.
Kun he olivat matkanneet vähän aikaa, hän kuuli kellon soivan, ja vielä kerran hänen täytyi katsahtaa alas saadakseen selville, mistä ääni tuli.
Silloin poika näki allaan talonpoikaistalon, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Asuinrakennus oli pitkä, punaiseksi maalattu, yksikerroksinen rakennus, eikä se ollut erittäin suuri; mutta eniten hämmästyttivät häntä kaikki nuo suuret, hyvin rakennetut talon ulkohuoneet. Poika tiesi jotakuinkin, kuinka paljon ulkohuoneita talossa tarvitaan, mutta täällä lienee niillä ollut kahta, kolme vertaa enemmän tavaraa kuin muualla. Semmoista rakennusten paljoutta hän ei ollut missään nähnyt. Ei hän myöskään osannut arvata, mitä niissä säilytettiin, sillä talon ympärillä oli tuskin lainkaan peltoja. Hän näki sisempänä metsässä muutamia peltotilkkuja, mutta ne olivat niin pieniä, että niitä tuskin voi sanoa pelloiksi, ja jokaisen luona oli jo oma latonsa, johon mahtui kaikki semmoisen pellon sato.
Tallin katolla oli vellikello katoksen alla, ja sieltä juuri kuului kellonsoittoa. Isäntä meni renkeineen keittiötä kohti, ja poika näki, että hänellä oli paljon ja komeaa väkeä.
"Mitä väkeä ne ovat nuo, jotka rakentavat noin suuria taloja keskelle metsää, jossa ei ole mitään peltoja?" huusi poika maahan. Kukko käveli rikkatunkiolla ja vastasi kohta. "Vanha vuorimiehentalo! Vanha vuorimiehentalo!" kiekui hän. "Pellot ovat maan alla. Pellot ovat maan alla!"
Nyt poika alkoi ymmärtää, ettei tämä suinkaan ollut semmoinen metsäseutu, jonka yli voisi kulkea sitä tarkastamatta. Metsiä ja vuoria oli kyllä kaikkialla, mutta ihme ja kumma, kuinka monta merkillistä paikkaa cli piilossa niiden välissä.
Siellä oli vanha kaivoksen paikka, jossa nostokoneiden kannattimet olivat kaatumaisillaan kumoon ja jossa maa oli täynnä kaivosreikiä, ja siellä oli suuria kaivoskenttiä, joissa työ oli käynnissä, joista kumeat laukaukset kuuluivat aina villihanhien luo ja joissa näkyi metsän rinnassa kylittäin työmiesten asuntoja. Siellä oli vanhoja hylättyjä pajoja, joiden sortuneiden kattojen läpi poika näki mahtavia, raudoitettuja vasaran varsia ja kömpelösti tehtyjä uuneja, ja siellä oli suuria vastarakennettuja rautatehtaita, joissa taottiin ja tehtiin työtä, niin että maa vapisi. Erämaan keskellä oli pieniä hiljaisia kaupunkeja, jotka eivät näyttäneet tietävän mitään ympäröivästä melusta. Ilmassa kulki köysiratoja, joita myöten hiljalleen liukui malmilla lastattuja koreja. Kaikissa koskissa surisi rattaita, sähköjohtoja oli vedetty hiljaisen metsän läpi ja siellä vyöryi äärettömän pitkiä rautatiejunia, joissa voi olla kuusi-, seitsemänkymmentä vaunua, täynnä malmia, hiiliä, rautatankoja, peltiä ja teräslankaa.
Kun poika vähän aikaa oli istunut ja katsellut kaikkea tätä, ei hän enää voinut pysyä vaiti. "Mikä on tämän maan nimi, jossa kasvaa vain rautaa?" kysyi hän, vaikka tiesi, että linnut alhaalla maassa hänelle nauravat.
Silloin heräsi vanha huuhkaja, joka istui ja nukkui hylätyssä sulatusuunissa. Hän kohotti pyöreää päätään Ja huusi kaameasti huhuten: "Uhuu, uhuu, uhuu! Tätä maata sanotaan Bergslageniksi. Ellei täällä olisi kasvanut rautaa, ei täällä vielä tänäkään päivänä asuisi muita kuin huuhkaimia ja karhuja."
Torstaina huhtikuun 28. p;nä.
Kesti kovaa tuulta koko sen päivän, jona villihanhet kulkivat Bergslagenin yli, ja heti kun he koettivat kulkea pohjoista kohti he työntyivätkin itään. Mutta Akka luuli Smirre ketun kulkevan maan itäisen osan kautta. Hän ei sen vuoksi tahtonut mennä sitä tietä, vaan ponnisteli vaivalloisesti takaisin länteen. Sillä tavalla villihanhet pääsivät vain hitaasti eteenpäin ja olivat vielä illallakin Vestmanlannin vuorikaivosseudussa. Iltapäivällä tuuli kyllä yht'äkkiä tyyntyi, ja uupuneet matkamiehet toivoivat saavansa ennen auringon laskua lentää hetken aikaa vähemmällä vaivalla. Mutta silloin tuli yht'äkkiä tuima tuulenpuuska. Se heitti villihanhia edellään kuin palloja ja nosti pojan, joka oli istunut huoletonna aavistamatta mistään vaarasta, hanhen selästä ja nakkasi hänet tyhjään avaruuteen,
Poika oli pieni ja kevyt eikä siis voinut näin kovassa tuulessa pudota suoraan maahan: hän seurasi ensin tuulen mukana vähän matkaa ja laskeutui sitten hiljaa ja häilyen kuin lehti pudotessaan puusta maahan.
"No, tämä ei ole niinkään vaarallista", ajatteli poika jo pudotessaan."Minähän laskeudun maahan niin hitaasti kuin olisin paperipalanen.Martti hanhikukko rientää kyllä perässä ja ottaa minut kiinni."
Tultuaan maahan hän ensi töikseen riipaisi lakin päästään ja alkoi huitoa sillä, jotta suuri valkoinen hanhikukko näkisi, missä hän on. "Tääll' olen ma, miss olet sa? Tääll' olen ma, miss' olet sa?" huusi hän ja oli melkein ihmeissään siitä, ettei suuri hanhikukko jo seisonut hänen vieressään.
Mutta suurta valkoista ei näkynyt eikä hän myöskään nähnyt hanhilaumaa taivasta vasten. Se oli aivan kuin kadonnut.
Tämä oli hänen mielestään hiukan kummallista, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt eikä käynyt levottomaksi. Hänen mieleensä ei hetkeksikään johtunut, että semmoiset kuin Akka ja Martti hanhikukko jättäisivät hänet. Tuo ankara tuulenpuuska oli kai vienyt heidät mukanaan. Niin pian kuin he pääsevät kääntymään, tulevat he kyllä takaisin häntä noutamaan.
Mutta mitä ihmettä tämä oli? Mihin kummaan hän oli joutunut? Tähän saakka hän oli vain tähystellyt taivaalle etsien hanhia, mutta nyt hän oli tullut luoneeksi silmäyksen ympärilleen. Hän ei ollut pudonnut tasaiselle maalle, vaan syvään ja laajaan rotkoon tai mikä se nyt lienee ollut. Se oli huone sen kokoinen kuin kirkko, aivan katoton, seinät joka puolelta melkein kohtisuoraa kalliota. Maassa oli muutamia suuria kivilohkareita ja niiden välissä kasvoi sammalta ja puolukan varsikkoa ja pieniä matalia koivuja. Siellä täällä oli seinissä ulkonemia, ja niistä riippui joitakin repaleisia tikapuita. Yhdellä puolella aukeni musta kita, joka näytti vievän syvälle vuoren sisään.
Poika ei ollut turhaan kulkenut Bergslagenin kaivosseudussa kokonaista päivää. Hän ymmärsi heti, että tuo suuri aukko oli syntynyt siten, että ihmiset ennen muinoin olivat louhineet malmia vuoresta tältä kohdan. "Mutta minun täytyy koettaa heti paikalla kiivetä takaisin maan pinnalle", hän ajatteli, "sillä muuten voi käydä niin, etteivät matkatoverini löydä minua."
Hän oli juuri menossa vuorenseinää kohti, kun joku tarttui häntä takaapäin kiinni; ja hän kuuli karkean äänen murahtavan korvansa juuressa: "Mikäs sinä olet?"
Poika käännähti ympäri ja ensi hämmästyksessään hän oli näkevinään edessään suuren, ruskeaan sammaleeseen verhotun kivimöhkäleen, mutta sitten hän huomasi, että kivimöhkäleellä oli leveät jalat, pää, silmät ja suuri murahteleva suu.
Hän ei tullut mitään vastanneeksi, eikä suuri eläin näyttänyt odottavankaan sitä. Tämä kaatoi hänet kumoon, kieritteli häntä edestakaisin jalallaan ja nuuski häntä. Näkyi juuri aikovan nielaista hänet; mutta muuttikin mielensä ja huusi: "Murre ja Mörri, poikaseni tulkaa, niin saatte makeata maistaaksenne!"
Kohta hyökkäsi kaksi takkuista penikkaa esille, ne kävelivät vielä hyvin epävarmasti ja olivat veteliä kuin koiran penikat.
"Mitäs te nyt olette löytänyt, karhumuori? Näyttäkää, näyttäkää!" huusivat penikat.
"Vai niin, minä olen joutunut karhujen kynsiin", ajatteli poika. "Pelkäänpä pahoin, ettei Smirre ketun enää tarvitse nähdä vaivaa minun tähteni."
Karhu työnsi käpälällään pojan penikkainsa luo ja toinen niistä tempasi hänet ja juoksi tiehensä häntä kantaen. Mutta hän ei purrut kovasti, sillä hän oli leikkisällä päällä ja tahtoi leikitellä Peukaloisella vähän aikaa, ennen kuin tappoi hänet. Toinen tuli perässä riistääkseen itselleen pojan, ja heidän siinä kömpelösti telmiessään sattui toinen kaatumaan sen pään päälle, joka piti poikaa suussaan. Silloin vieriskelivät he toistensa ylitse, pureskelivat ja kynsivät toisiaan ja murisivat.
Tappelun tuoksinassa poika pääsi irti, juoksi vuoren seinää kohti ja alkoi kiivetä sitä myöten ylöspäin. Silloin molemmat karhunpenikat syöksyivät häntä tavoittamaan, kaatuivat ja kierivät kuin pallot, mutta sitten he kiipesivät reippaasti ja vikkelästi vuorta ylös, saavuttivat hänet ja heittivät hänet sammalelle kuin pallon. "Nyt minä tiedän, miltä rottaparasta mahtaa tuntua, kun se on joutunut kissan kynsiin", ajatteli poika.
Hän koetti monta kertaa päästä pakoon. Hän juoksi syvälle vanhan kaivoksen suuhun, piiloutui kivien taakse ja kiipesi koivuihin, mutta karhut löysivät hänet, vaikka hän olisi piiloutunut minne tahansa. Niin pian kuin he olivat ottaneet hänet kiinni, he päästivät hänet irti, että hän juoksisi uudelleen pakoon ja heillä olisi huvia hänen kiinni ottamisestaan.
Viimein poika uupui ja kyllästyi niin, että heittäytyi maahan pitkäkseen.
"Juokse pakoon", murisivat karhunpojat, "muuten me syömme sinut!" — "Syökää vain", sanoi poika, "en jaksa enää juosta." Heti menivät penikat emonsa luo. "Karhumuori, karhumuori, se ei tahdo enää leikkiä", valittivat ne- — "Silloin teidän pitää jakaa hänet tasan keskenänne", sanoi karhumuori. Mutta kun poika kuuli sen, pelästyi hän niin, että alkoi leikin uudestaan.
Kun tuli nukkuma-aika ja karhu kehoitti penikoitaan kömpimään viereensä nukkumaan, oli heidän ollut niin hauska, että he tahtoivat jatkaa samaa iloa vielä seuraavanakin päivänä. He ottivat pojan väliinsä ja panivat käpälänsä hänen päälleen, ettei hän voisi liikkua herättämättä heitä. He nukkuivat heti, ja poika ajatteli, että hän hetken kuluttua koettaisi hiipiä heidän luotaan. Mutta häntä ei ikinä ennen oltu niin heitelty ja pyöritelty ja kieritelty, ja hän oli niin uupunut, että nukkui hänkin.
Hetken kuluttua ukkokarhu saapui ja laskeutui alas kallion seinää pitkin. Poika heräsi siihen, että kontio laskeutuessaan vanhaan kaivokseen rapisti kiviä ja soraa seinistä. Poika ei uskaltanut paljon liikkua, mutta oikaisihe ja kääntyi niin, että voi nähdä karhun. Tämä oli kauhean roteva ja tanakkatekoinen vanha karhu ja hänellä oli mahtavat käpälät, suuret välkkyvät torahampaat ja pienet ilkeät silmät. Poikaa puistatti, kun hän näki tuon vanhan korven kuninkaan.
"Täällä haisee ihmiseltä", sanoi ukkokarhu tultuaan akkakarhun luo ja mörähti kuin ukkonen.
"Kuinka sinä voit kuvitellakaan niin tyhmää?" sanoi muori maaten rauhallisesti paikallaan. "Olemmehan sopineet siitä, ettemme enää tee ihmisille mitään pahaa. Mutta jos niistä joku näyttäytyisi täällä, missä minä oleskelen penikkaini kanssa, niin niistä ei jäisi jäljelle edes hajuakaan." Ukkokarhu pani maata akkakarhun viereen; mutta ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen vastaukseen, sillä se ei voinut olla nuuskimatta ja vainuamatta.
"Herkeä jo tuosta nuuskimisesta", sanoi akkakarhu. "Pitäisihän sinun jo tuntea minut niin hyvin, että tiedät, etten minä päästä mitään vaarallista lasten läheisyyteen. Kerro sensijaan, mitä olet toimittanut! En ole nähnyt sinua koko viikolla."
"Olen ollut katsomassa itselleni uutta asuinpaikkaa", sanoi ukko. "Ensin menin Vermlantiin kuullakseni Nyskogassa olevilta sukulaisiltani, minkälaista niiden oli olla siinä maassa, mutta se oli turha matka. Ne olivat kaikki poissa. Koko metsässä ei ollut ainoaakaan karhunpesää."
"Minä luulen, että ihmiset tahtovat jäädä yksin maailmaan", sanoi akkakarhu. "Vaikka jättää karjan ja ihmiset rauhaan ja elää vain puolukoista ja muurahaisista ja kasveista, niin ei sittenkään saa asua metsässä. En tiedä, mihin tässä muuttaisi saadakseen olla hyvässä turvassa."
"Onhan meillä ollut hyvä asuinpaikka tässä kaivoshaudassa monta vuotta", sanoi ukkokarhu. "Mutta en minä voi viihtyä täällä enää sen jälkeen, kun ne ovat rakentaneet tuon suuren rymisevän laitoksensa aivan tähän meidän läheisyyteemme. Nyt viimeksi olin katselemassa paikkoja Taalainjoen itäpuolella, Garpenbergin puolella. Sielläkin oli vanhoja kaivoshautoja ja muita hyviä piilopaikkoja, ja minusta näytti, kuin siellä saisi olla jotenkin rauhassa ihmisiltä…"
Ukkokarhu nousi taas ja vainusi ympärilleen. "On ihmeellistä, että kun minä puhun ihmisistä, tunnen minä taas tuon hajun", sanoi hän.
"Mene itse katsomaan, ellet usko minua!" sanoi akkakarhu. "En todellakaan tiedä, mihin ihminen voisi täällä piiloutua."
Karhu kiersi koko luolan ja nuuski. Viimein hän tuli ja pani maata akkakarhun viereen sanomatta sanaakaan. "Sanoinhan minä", sanoi akkakarhu. "Mutta sinä tietysti luulet, ettei minulla olekaan nenää eikä korvia."
"Ei voi olla kyllin varovainen semmoisten naapurien läheisyydessä kuin meillä on", sanoi ukkokarhu hiljaisesti. Mutta sitten hän karkasi mörähtäen pystyyn. Oli sattunut niin onnettomasti, että toinen karhunpoika oli tullut panneeksi käpälänsä Niilo Holgerinpojan kasvojen päälle, niin ettei se raukka voinut hengittää, vaan oli alkanut aivastella. Nyt akkakarhu ei enää voinut hillitä ukkokarhua. Tämä heitti penikat menemään toisen oikealle, toisen vasemmalle ja äkkäsi pojan, ennen kuin tämä oli ehtinyt nousta.
Hän olisi nielaissut hänet samassa, ellei akkakarhu olisi tullut väliin. "Älä koske siihen! Se on penikkain omaa", sanoi hän. "Niillä oli iloa siitä koko illan niin paljon, etteivät raatsineet sitä syödäkään, vaan säästivät sen huomiseksi." Mutta ukkokarhu sysäsi syrjään akkakarhun. "Älä sekaannu asioihin, joita et ymmärrä!" karjaisi hän. "Etkö tunne, että hän haisee ihmiselle pitkän matkan päähän! Tuon minä syön suuhuni heti paikalla, muuten se voi tehdä meille pahat kolttoset."
Hän aukaisi uudelleen kitansa, mutta nyt poika oli ehtinyt varustautua ja oli ottanut kiireesti laukustaan ainoat puolustusaseensa, tulitikkunsa. Hän raapaisi tulta nahkahousuistaan ja pisti palavan tikun karhun kitaan.
Ukkokarhu aivasti tuntiessaan tulikiven hajun, ja silloin sammui tuli. Pojalla oli uusi tikku valmiina, mutta ihmeellistä kyllä ei ukkokarhu uudistanutkaan hyökkäystään.
"Voitko sytyttää monta tuommoista pientä punaista ruusua?" kysyi hän. "Minä voin sytyttää niitä niin monta, että ne voivat hävittää vaikka koko metsän", sanoi poika, sillä hän luuli voivansa sillä tavalla säikähdyttää ukkokarhua.
"Ehkä sinä voit sytyttää huoneita ja talojakin?" kysyi ukkokarhu.
"Se nyt ei olisi mikään ihme se", kehui poika ja toivoi, että karhussa heräisi kunnioitusta häntä kohtaan.
"Hyvä on", sanoi ukkokarhu. "Sitten saat tehdä minulle pienen palveluksen. Olenpa oikein iloinen, etten syönyt sinua suuhuni."
Sen sanottuaan karhu otti pojan hellävaroen hampaisiinsa ja alkoi kiivetä luolasta. Se kävi häneltä uskomattoman helposti ja keveästi, vaikka hän oli suuri ja raskas, ja sitten hän alkoi juosta metsään. Sielläkin mentiin hyvää vauhtia. Huomasi selvään, että ukkokarhu oli kuin luotu tunkeutumaan tiheän metsän läpi. Raskas ruho eteni pensaikossa kuin vene vedessä. Ei mikään haitannut hänen kulkuaan.
Karhu vaelsi, kunnes tuli eräälle mäelle metsän reunassa, josta hän voi nähdä suuren rautatehtaan. Siinä hän pysähtyi, asetti pojan eteensä ja piteli häntä kiinni käpäläinsä välissä.
"Katso nyt tuonne tuota suurta, rytisevää laitosta!" sanoi hän pojalle.
Suuri rautatehdas monine korkeine ja suurine rakennuksineen oli rakennettu vesiputouksen reunalle. Korkeista savupiipuista nousi mustia savupilviä, masuunien liekit leimusivat korkealle ilmaan ja kaikista ikkunoista ja rei'istä loisti tulia. Sisällä olivat vasarat ja valssilaitokset käynnissä ja tekivät työtä semmoisella voimalla, että ilmassa pauhasi ja humisi. Tehdasrakennusten ympärillä oli suunnattoman suuria hiilihuoneita, suuria kuonakekoja, varastohuoneita, lautatarhoja ja kalustoaittoja. Vähän matkan päässä oli rivittäin työväen asuntoja, kauniita huviloita, kouluhuoneita, kokoushuoneita ja kauppapuoteja. Mutta kaikki tuo muu oli hiljaista ja näytti nukkuvan. Poika ei katsonut sinnepäin, vaan tarkasteli tehdasrakennuksia. Maa rautatehtaan ympärillä oli mustaa, taivas kaareili tumman sinisenä ja kauniina masuuninliekkien päällä, koski kuohui valkeana niiden ohitse ja niistä lähti valoa ja tuprusi savua ja tulta ja kipinöitä. Niin mahtavaa näkyä poika ei koskaan ollut nähnyt.
"Et kai sinä tahdo väittää, että voit sytyttää palamaan tämmöisen suuren laitoksen?" sanoi karhu.
Poika seisoi siinä karhun käpälien puristuksessa ja luuli pelastuvansa ainoastaan siinä tapauksessa, että karhu uskoi hänellä olevan voimaa ja kykyä vaikka mihin. "On yhdentekevää, onko se suuri vai pieni", sanoi hän sen vuoksi. "Saan minä sen yhtä kaikki palamaan."
"Kuulehan sitten", sanoi karhu. "Esi-isäni ovat asuneet näillä seuduin aina siitä saakka, kun tässä maassa alkoi kasvaa metsää, ja minä olen perinyt heiltä metsästysmaani ja laitumeni ja piilopaikkani ja pesäpaikkani ja olen elänyt täällä kaiken ikäni rauhassa. Alussa ihmiset eivät minua paljonkaan häirinneet. Ne kulkivat ja naputtelivat vuoria ja poimivat vähän malmia, ja tällä koskella oli niillä vasaralaitos ja sulatusuuni. Mutta vasara paukutti vain pari kertaa päivässä eikä sulatusuuni ollut käynnissä kuin parin kuun kierroksen ajan kerrallaan. Sen minä vielä saatoin sietää. Mutta ny1 viime vuosina, kun ne ovat rakentaneet tuon jymisevän laitoksensa, joka käy samaa vauhtia yönsä päivänsä, en minä enää voi täällä viihtyä. Ennen täällä asui vain tehtaan isäntä ja muutamia seppiä, mutta nyt täällä on niin paljon ihmisiä, etten minä koskaan voi kulkea heiltä rauhassa. Arvelin, että täältä on pakko muuttaa pois, mutta nyt minä olen keksinyt paremman keinon."
Poika aprikoi, minkä keinon karhu oli mahtanut keksiä, mutta ei saanut sitä kysyneeksi, sillä nyt otti karhu hänet taas hampaihinsa ja tallusteli häntä kantaen alas mäen rinnettä. Poika ei nähnyt mitään, mutta lisääntyvästä melusta hän ymmärsi heidän lähestyvän rautatehdasta.
Karhu tunsi rautatehtaan hyvin. Hän oli kuljeskellut siellä monena pimeänä yönä, tarkastellut, mitä siellä tapahtui, ja kysellyt itseltään, eikö työ koskaan keskeytyisi. Hän oli koetellut seiniä käpälillään ja toivonut olevansa niin voimakas, että olisi voinut yhdellä ainoalla iskulla kaataa kumoon koko rakennuksen.
Häntä ei ollut helppo erottaa mustasta maasta, ja kun hän vielä lisäksi pysyttelihe varjossa seinien suojassa, niin ei ollut suurtakaan pelkoa siitä, että hänet keksittäisiin. Nyt hän meni pelkäämättä tehtaiden välitse ja kiipesi kuonakeon päälle. Siinä hän nousi seisomaan kahdelle jalalle, pani pojan etukäpäliensä väliin ja ojensi ne suoriksi. "Koetahan nyt katsoa sisään'" sanoi hän.
Rautatehtaassa puhallettiin parhaillaan bessermer-terästä. Isoon, mustaan, pyöreään palloon, joka oli kiinnitetty katon rajaan ja oli täynnä sulaa rautaa, puristettiin voimakas ilmavirta. Ja kun ilma hirmuisesti pauhaten tunkeutui rauta-aineeseen, singahti siitä laumoittain kipinöitä. Kipinät tulivat kimpuittain suurina terttuina; ne olivat monenkarvaisia, suuria ja pieniä, lensivät seinää vasten ja pärskyivät kaikkialle tuohon suureen huoneeseen. Karhu antoi pojan katsella tuota komeata näytelmää niin kauan kuin puhaltamista kesti ja punainen, juokseva, kauniisti loistava teräs kaadettiin pyöreästä pallosta kahteen ämpäriin. Pojasta tämä oli niin komeaa, että hän aivan ihastui ja unohti melkein olevansa karhunkämmenten välissä.
Karhu antoi pojan katsoa myöskin valssilaitokseen. Siellä vetäisi mies lyhyen ja paksun, valkeana hehkuvan rautapalan uunin suusta ja pisti sen valssin alle. Kun rautapalanen tuli valssin alle, oli se puristunut ja pidentynyt. Heti tarttui siihen toinen mies ja pisti Sen ahtaamman valssin alle, joka teki siitä vielä pitemmän ja vielä kaitaisemman. Sillä tavoin kuljetettiin sitä valssista valssiin, pidennettiin ja puristettiin, ja viimein se kiemurteli monta metriä pitkänä punaisena hehkuvana lankana lattiaa pitkin. Mutta sill'aikaa kun ensimmäistä rautapalasta puristettiin ulos, oli uunista tuotu uusi ja asetettu valssien alle, ja kun tämä oli päässyt vähän matkan päähän, tuotiin kolmas. Alinomaa kiemurteli uusia punaisia lankoja kuin sähiseviä käärmeitä lattiaa pitkin. Pojan mielestä rauta oli komeaa, mutta vielä komeampia olivat hänestä työmiehet, jotka vikkelinä ja notkeina tarttuivat pihdeillään noihin hehkuviin käärmeisiin ja pakottivat ne menemään valssien alle. Sähisevän raudan käsitteleminen oli heistä kuin leikin tekoa.
"Sen minä sanon, että tämä on oikeaa miehen työtä", sanoi poika itsekseen.
Karhu antoi hänen katsella myöskin sulatusuuniin ja kankivasarapajaan, ja poika kävi yhä enemmän ihmeisiinsä nähdessään, miten sepät käsittelivät tulta ja rautaa. "Nämä ihmiset eivät pelkää lämmintä ja liekkejä", ajatteli hän. Nokisia ja mustia he olivat. Pojan mielestä he olivat kuin mitä tulikansaa. Sentähdenpä ne osasivatkin taivutella ja muodostella rautaa tahtonsa mukaan. Ei tavallisilla ihmisillä voi olla semmoista voimaa.
"Tuota menoa ne pitävät siellä yötä ja päivää", sanoi karhu ja laskeutui maahan. "Ymmärrät varmaan, että siihen lopulta kyllästyy. Hyvä, että minä nyt saan tehdyksi siitä lopun."
"Vai niin, saatteko?" sanoi poika. "Kuinka aiotte menetellä?"
"Niin, minä ajattelin, että sinä sytyttäisit tuleen tämän rakennuksen", sanoi karhu. "Sillä tavoin mina pääsisin rauhaan tuolta ainaiselta jytinältä ja voisin jäädä asumaan kotipuoleeni."
Poika kävi jääkylmäksi koko ruumiiltaan. Vai niin, vai sitäkö varten karhu oli tuonut hänet tänne.
"Jos sinä sytytät tuleen tuon jyryn, niin lupaan minä, että saat pitää henkesi", sanoi karhu. "Mutta ellet tee niinkuin minä tahdon, niin et siinä kauan kitise."
Suuret tehtaat oli rakennettu tiilestä, ja poika ajatteli, että käskeköön karhu kuinka vain, niin ei kuitenkaan ole mahdollista häntä totella. Mutta kohta hän näki, ettei se ehkä olisikaan niin mahdotonta. Aivan hänen vieressään oli koko olkia ja höylänlastuja, jotka voisi helposti sytyttää, ja lastuko'on vieressä oli lautapino, ja lautapino oli melko lähellä suurta hiilihuonetta. Mutta hiilihuone ulottui aina tehtaille saakka, ja jos se syttyisi palamaan, niin silloin lentäisi tuli pian rautatehtaan kattoon. Kaikki, joka voi palaa, syttyisi tuleen, seinät halkeaisivat kuumuudesta ja koneet menisivät pilalle.
"No, suostutko vai etkö?" sanoi karhu. Poika tiesi, että hänen olisi pitänyt vastata heti kieltävästi, mutta hän tiesi myöskin, että silloin olisivat karhun kämmenet heti rutistaneet hänet kuoliaaksi. "Minun täytyy vähän miettiä ensin", sanoi hän.
"Mieti vain", sanoi karhu, "mutta minä sanon sinulle, että nimenomaan juuri rauta on saattanut meidät karhut ihmisten vallan alaisiksi, niin että minä senkin tähden tahtoisin tämän työn lopetettavaksi täällä."
Poika aikoi käyttää lykkäystä miettiäkseen, millä tavalla voisi päästä pakenemaan, mutta hän oli niin levoton, ettei voinut ohjata ajatuksiaan minne itse tahtoi, vaan alkoi sen sijaan ajatella, miten hyväksi avuksi rauta on ihmisille. Hehän tarvitsevat rautaa kaikkeen, Rautaa on aurassa, joka perkaa peltoa, kirveessä, joka rakentaa talon, viikatteessa, joka niittää pellon, veitsessä, jota voi käyttää mihin tahansa. Rautaa on kuolaimessa, joka ohjaa hevosta, lukossa, joka sulkee oven, nauloissa, jotka pitävät koossa huonekaluja, levyssä, joka peittää katon. Ase, joka on hävittänyt petoeläimet, on raudasta, ja samoin kuokka, joka on murtanut kaivoksen. Raudasta olivat sotalaivat, jotka hän oli nähnyt Karlskronassa, rautakiskoilla vyöryvät veturit, raudasta on neula, joka ompelee takin, sakset, jotka tikkaavat villan, pata, joka keittää ruoan. Niin suuret kuin pienet tarve- ja käyttöesineet ovat raudasta. Karhu oli kyllä oikeassa sanoessaan, että juuri rauta se on saattanut karhut ihmisten vallan alaisiksi.
"No, suostutko vai et?" sanoi karhu.
Poika säpsähti ajatuksistaan. Tässä hän seisoi ja ajatteli aivan turhia asioita eikä vielä ollut ajatellut keinoa, kuinka pelastuisi. "Älkäähän hätäilkö", sanoi hän. "Tämä on minulle tärkeä asia ja minun täytyy saada miettimisen aikaa."
"No, mietihän sitten vielä vähän aikaa!" sanoi karhu. "Mutta minä sanon sinulle, että on raudan syy, että ihmiset ovat tulleet niin paljon viisaammiksi kuin me karhut, ja jo senkin tähden minä tahtoisin päästä sen kimppuun."
Kun poika oli saanut tämän uuden lykkäyksen, aikoi hän käyttää sitä miettiäkseen jotakin pelastuskeinoa. Mutta ajatukset kulkivat omia teitään sinä yönä ja ne alkoivat taas askarrella raudassa. Hän rupesi vähitellen ymmärtämään, kuinka paljon ihmisten olikaan pitänyt miettiä ja tuumia, ennen kuin olivat keksineet, millä tavalla rauta oli malmista sulatettava, ja hän oli näkevinään vanhoja mustia seppiä ahjon ääressä miettimässä, kuinka heidän oikein olisi sitä käsiteltävä. Ehkäpä juuri sen tähden, että ihmiset olivat niin paljon miettineet raudan tekemistä, heidän järkensä oli kasvanut niin, että he nyt voivat rakentaa tämmöisiä suuria laitoksia. Varmaan on ihmisten kiitettävä rautaa enemmästä kuin itsekään tietävät.
"No, kuinkas käy?" sanoi karhu. "Suostutko vai etkö suostu?"
Poika säpsähti. Tässä hän seisoo ja ajattelee joutavia asioita eikä vielä tiedä, miten pääsisi pakoon. "Ei ole niinkään helppo valita kuin te luulette", sanoi hän. "Teidän täytyy antaa minulle miettimisen aikaa."
"Voinhan sinua odottaa vielä vähän aikaa", sanoi karhu. "Mutta sitten et saa enää lykkäystä. Sinun tulee tietää, että on raudan syy, että ihmiset voivat elää täällä karhumaassa, ja voithan ymmärtää, että tahdon päästä sen kimppuun."
Poika aikoi käyttää tätä viimeistä lykkäystä miettiäkseen jotakin pelastuskeinoa, mutta kun hän oli hädissään ja sekaisin, menivät ajatukset omia teitään ja alkoivat nyt tuoda mieleen kaikkea, mitä hän oli nähnyt lentäessään kaivosseudun yli. Olihan todella ihmeellistä, että täällä erämaassa oli niin paljon elämää, liikettä ja työn touhua. Kuinka köyhää ja autiota täällä olisikaan, jos ei olisi ollut rautaa! Hän ajatteli tätä tehdasta, joka oli antanut työtä niin monelle ihmiselle aina siitä lähtien kun sitä oli alettu rakentaa ja joka nyt oli koonnut ympärilleen niin monta taloa ja joka oli vetänyt luokseen rautateitä ja sähkölankoja ja joka lähetti maailmaan…
"No, miten käy?" kysyi karhu. "Suostutko vai etkö suostu?"
Poika pyyhkäisi kädellään otsaansa. Ei mitään pelastusta ollut hän miettinyt, mutta sen hän tiesi, ettei hän tahtonut tehdä mitään pahaa raudalle, joka oli niin hyväksi avuksi rikkaille ja köyhille ja joka antoi leipää niin monelle ihmiselle tässä maassa.
"En suostu", sanoi hän.
Karhu puristi häntä vähän kovemmin käpäliensä välissä mitään puhumatta.
"Te ette voi saada minua hävittämään rautatehdasta", sanoi poika. "Sillä rauta on niin suureksi siunaukseksi, ettei sille saa tehdä pahaa."
"Et kai silloin luule saavasi elääkään?" sanoi karhu.
"En luulekaan!" sanoi poika ja katsoi karhua suoraan silmiin.
Karhu puristi vielä kovemmin kämmenillään. Se koski niin, että vedet tulivat pojan silmiin, mutta hän seisoi värähdyttämättä jäsentäkään eikä puhunut mitään.
"No niin!" sanoi karhu ja kohotti hitaasti toista kämmentään, sillä hän toivoi viimeiseen saakka, että poika taipuisi.
Samassa poika kuuli, että ihan heidän vieressään napsahti, ja hän näki kiväärinpiipun välähtävän parin askelen päässä.
"Karhuvaari!" huusi poika. "Ettekö kuullut, että kiväärin lukko napsahti? Juoskaa! Muuten teidät ammutaan."
Karhulle tuli kiire, mutta hän ennätti kuitenkin ottaa pojan mukaansa. Pari laukausta pamahti hänen jälkeensä ja luodit vinkuivat hänen korvissaan, mutta hän pääsi kuitenkin onnellisesti pakoon.
Riippuessaan karhun suussa poika ajatteli, ettei hän koskaan ollut tehnyt niin tyhmästi kuin tänä yönä. Jos hän vain olisi pitänyt suunsa kiinni, olisi karhu ammuttu ja hän itse olisi päässyt irti. Mutta hän oli tottunut auttamaan eläimiä niin, että teki sen ajattelematta mitään muuta.
Tultuaan vähän matkaa metsään karhu pysähtyi ja laski pojan maahan. "Kiitoksia, pienokainen!" sanoi hän. "Nuo luodit olisivat kyllä sattuneet paremmin, ellei sinua olisi ollut. Ja nyt minä teen sinulle vastapalveluksen. Jos joskus vielä sattuisit joutumaan karhun kynsiin, niin sano hänelle vain se, minkä nyt kuiskaan korvaasi, niin hän ei tee sinulle mitään."
Sitten karhu kuiskasi pojan korvaan pari sanaa ja riensi eteenpäin, sillä hän oli kuulevinaan, että hänen kintereillään oli koiria ja metsästäjiä.
Mutta poika seisoi metsässä, vapaana ja terveenä, eikä oikein ymmärtänyt itsekään, miten se oli mahdollista.
* * * * *
Villihanhet olivat lentäneet edestakaisin koko illan, tähystelleet ja huutaneet, mutta eivät olleet löytäneet Peukaloista. He etsivät vielä sittenkin, kun aurinko jo oli laskenut, ja olivat hyvin pahoillaan, kun heidän pimeän tultua täytyi asettua levolle. Ei ainoakaan uskonut muuta kuin että poika oli loukkaantunut kuoliaaksi pudotessaan ja että hän nyt makasi ruumiina metsässä, josta he eivät olleet voineet häntä löytää.
Mutta seuraavana aamuna, kun aurinko saapui vuoren takaa, nukkui poika aivan kuin ennenkin heidän keskessään eikä voinut olla naurahtamatta, kun herättyään kuuli heidän ihmeissään huutavan ja kaakattavan.
Heidän oli niin kiire saada tietää, mitä hänelle oli tapahtunut, etteivät he tahtoneet mennä laitumelleen, ennen kuin hän oli kertonut heille koko tapauksen. Poika kertoi reippaasti ja innokkaasti seikkailunsa karhujen parissa, mutta sitten hän ei huolinut enää jatkaa. "Tiedätte kai, kuinka minä tulin takaisin teidän luoksenne", hän sanoi. — "Emme me mitään tiedä. Luulimme, että olit murskautunut kuoliaaksi." — "Sepä merkillistä", sanoi poika. "Niin, kun karhu oli jättänyt minut, kiipesin minä kuuseen ja nukuin. Mutta aamuhämärissä heräsin siihen, että kotka tuli lentäen pääni päällitse, otti minut kynsiinsä ja vei minut pois. Ajattelin tietysti, että nyt oli loppuni tullut, mutta hän ei tehnyt minulle mitään, lensi vain suoraa tietä tänne teidän luoksenne ja heitti minut teidän keskellenne."
"Eikö hän sanonut, kuka hän on?" kysyi suuri valkoinen.
"Hän oli poissa, ennen kuin ehdin edes kiittää häntä. Minä luulin, ettäAkka muori oli lähettänyt hänet noutamaan minua."
"Tämäpä on ihmeellistä", sanoi valkoinen hanhikukko. "Oletko varma siitä, että se oli kotka?"
"En minä ole milloinkaan kotkaa nähnyt", sanoi poika. "Mutta hän oli niin iso, etten osaa antaa hänelle huonompaa nimeä."
Martti hanhikukko kääntyi villihanhien puoleen kuullakseen, mitä he tästä ajattelivat. Mutta he seisoivat ja katselivat ilmaan, ja näytti siltä, kuin he olisivat ajatelleet aivan toisia asioita. — "Emme kai aio unohtaa aamiaistamme", sanoi Akka ja kohosi nopeasti lentoon.