Perjantaina huhtikuun 29. p:nä.
Tänä päivänä Niilo Holgerinpoika sai nähdä Taalainmaan. Villihanhet lensivät Grängesbergin mahtavien kaivosten yli, yli suurten Ludvikan tehdaslaitosten, yli Ulvshyttanin rautatehtaan ja Grängshammarin vanhan seisovan tehtaan aina Stora Tunan tasangoille ja Taalainjoelle. Matkan alussa, nähdessään tehtaiden piippujen pistävän esiin jokaisen harjun takaa, oli pojasta kaikki kuin Vestmanlannissa, mutta tultuaan suuren virran luo hän sai uutta katselemista. Nyt hän näki ensi kerran eläissään oikean suuren joen, ja hän hämmästyi nähdessään tuon suuren leveän vedenpaljouden ujuvan halki maiseman.
Saavuttuaan Tursongin lauttasillalle villihanhet kääntyivät ja lensivät luodetta kohti jokea pitkin, ikään kuin olisivat tahtoneet pitää sitä oppaanaan.
Poika istui ja katseli rantoja, jotka olivat aivan kirjavanaan rakennuksia niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hän näki Domnarvin ja Kvarnsvedin suuret putoukset ja niiden käyttämät suuret laitokset. Hän näki lauttasillat, jotka olivat virran yllä, lautat, joita se kantoi selässään, tukkipuut, joita se pyöritteli eteenpäin, rautatiet, jotka kulkivat sitä pitkin ja sen poikki, ja hän alkci jo vähän ymmärtää, kuinka merkillinen vesi tässä oli kysymyksessä.
Joki teki pitkän polvekkeen pohjoista kohti. Polvekkeessa oli autiota ja asumatonta, ja villihanhet laskeutuivat niitylle syömään. Poika juoksi heidän luotaan rantatörmälle voidakseen nähdä joen, joka virtasi leveässä uomassa syvällä hänen allaan. Aivan lähellä vei maantie virran rantaan, ja matkustajat kulkivat lautalla yli. Se oli uutta pojalle, ja hänen oli hauska sitä katsella, mutta yht'äkkiä hänet valtasi hirveä uupumus. "Minun täytyy nukkua vähän. Tuskin sain viime yönä silmiäni ummistaa", hän ajatteli ja ryömi tuuheaan mättääseen, piilottautui niin hyvin kuin voi heinien ja ruohojen väliin ja nukkui.
Hän heräsi kuullessaan ihmisten puhelevan vieressään rantatörmällä. Ne olivat matkamiehiä, jotka eivät päässeet virran yli sentähden, että suuria jäälauttoja uiskenteli virtaa myöten estäen lautan kulkua. Odottaessaan he olivat nousseet rantatörmälle ja istuivat ja juttelivat siinä, miten vaikea heidän oli tulla toimeen joen kanssa. He valittelivat, että se särkee sillat, tulvii rannoille ja repii lautat. Kun he olivat jutelleet vähän aikaa, sanoi suuri, komea talonpoika, joka näytti olevan sekä viisas että veitikkamainen, laulavalla äänellä: "Saamme varmaan odottaa täällä vielä kauankin, ja jos haluatte, niin voin kertoa teille tarinan."
He kehoittivat häntä kertomaan, ja talonpoika alkoi:
"Oli tunturijärvi kaukana Norjan rajalla. Siitä lähti puro, joka oli vuolas ja innokas alusta alkaen. Vaikka se olikin pieni, mainittiin sitä kuitenkin Isojoeksi sentähden, että siitä näytti tulevan oikein kunnon joki.
"Päästyään järvestä ja katsahtaessaan ympärilleen nähdäkseen, mihin suuntaan olisi lähdettävä kulkemaan, ei sitä kohdannut näky suinkaan ollut mieltä ilahduttava. Oikealla ja vasemmalla ja suoraan edessä ei ollut muuta kuin metsäisiä harjuja, jotka vähitellen muuttuivat paljaiksi vuoriksi, jotka taas vähitellen kohosivat korkeiksi huipuiksi.
"Isojoki loi silmänsä länteen. Siellä oli Longfjället ja Djupgravstöten, Barrfröhogna ja Storvätteshogna. Joki katseli pohjoiseen. Siellä oli Näsfjället, idässä kohosi Nipfjället ja etelässä Städjan. Se alkoi jo arvella eikö ehkä olisi parasta palata takaisin järveen. Mutta sitten se kuitenkin ajatteli, että ainakin pitäisi koettaa päästä mereen, ja niin se lähti liikkeelle.
"Onhan helppo ymmärtää, että sillä oli tuima taival sen edetessä erämaan halki. Ellei ollut muuta, niin oli ainakin metsää edessä. Täytyi repiä juurineen jokainen tielle sattunut petäjä, jotta pääsisi vapaasti liikkumaan. Se oli voimakkain ja mahtavin keväällä, kun ensin tuli kotitulva tuoden lumivettä kuusimetsistä, ja sitten vuoritulva toi vettä vuorilta. Silloin se käytti tilaisuutta hyväkseen ja riensi eteenpäin valtoimenaan, työnsi tieltään kiviä ja maata ja kaivoi tien hiekkaharjujen läpi. Ja syksyisin se niinikään sai paljon aikaan, kun syyssateet olivat sitä nostaneet.
"Eräänä kauniina päivänä, kun Isojoki teki tavallista työtään raivaten itselleen tietä, se kuuli kohinaa ja lirinää oikealla kädellään kaukana metsässä. Se alkoi kuunnella niin hartaasti, että jäi seisomaan melkein paikoilleen. 'Mitä ihmettä tämä on?' se sanoi. Ympärillä kohoava metsä ei voinut olla hiukan pilkkaamatta jokea. 'Sinä kai luulet olevasi yksinäsi maailmassa', se sanoi. 'Mutta sen minä sanon sinulle, että tuon kohinan aiheuttaa Gröveljoki, joka tulee Gröveljärvestä. Juuri nyt se on kaivautunut kauniin laakson läpi ja tulee kyllä mereen yhtä pian kuin sinäkin.'
"Mutta Isojoella oli omat tuumansa, ja tämän kuultuaan se sanoi metsälle epäröimättä hetkeäkään: 'Tuo Gröveljoki on vain raukka, joka ei omin voimin pääse mihinkään. Sano sinä sille, että Isojoki, joka tulee Vonjärvestä, on matkalla mereen ja että minä autan sitä, jos se tahtoo liittyä minun seuraani!'
"'Olet terhakka, vaikka oletkin pieni', sanoi metsä. 'Kyllä minä vien terveisesi perille, mutta enpä usko Gröveljoen niistä sinua kiittävän.'
"Mutta seuraavana päivänä metsä toi terveisiä Gröveljoelta ja kertoi sillä olleen niin vaikeaa, että se oli iloinen saadessaan apua ja että se yhtyy Isojokeen niin pian kuin vain suinkin voi.
"Tämän jälkeen Isojoen matka edistyi tietysti paljon nopeammin, ja jonkin ajan kuluttua se oli päässyt niin pitkälle, että näki pitkän, kaitaisen, kauniin järven, johon kuvastui Idrevuori ja Städjan.
"'Mitä tämä on?' se sanoi, ja taas se oli vähällä pysähtyä hämmästyksestä. 'En kai minä ole kulkenut niin hullusti, että olisin tullut takaisin Vonjärveen?'
"Mutta metsä, jota oli siihen aikaan kaikkialla, vastasi heti: 'Ethän toki, et ole tullut takaisin Vonjärveen. Tämä on Indrejärvi, jonka Sörjoki on täyttänyt. Se on oikein kelpo joki. Nyt se on saanut järven täyteen ja koettaa juuri päästä siitä ulos.'
"Tämän kuultuaan Isojoki sanoi heti metsälle: 'Sinä kun ulotut kaikkialle, voit viedä terveisiä Sörjoelle, että Isojoki on tullut. Jos se antaa minun kulkea järven läpi, niin minä palkinnoksi siitä otan sen mukaani mereen, eikä sen tarvitse vähääkään huolehtia eteenpäin pääsystään, sillä siitä minä pidän huolen.'
"'Saatanhan esittää hänelle ehdotuksesi', sanoi metsä, 'mutta en minä luule Sörjoen siihen suostuvan, sillä se on yhtä mahtava kuin sinäkin.'
"Mutta seuraavana päivänä metsä kertoi, että Sörjoki oli uupunut raivaamaan tietä itsekseen ja että se oli valmis liittymään Isojokeen.
"Joki kulki nyt suoraan järven läpi ja alkoi sitten taistella metsän ja vuorten kanssa kuten ennenkin. Jonkin aikaa taistelu oli voittoisaa, mutta yks'kaks' se oli tullut vuorilaaksoon, joka oli niin suljettu, ettei siitä voinut mitenkään päästä pois. Isojoki kohisi ja kihisi vihasta, ja kun metsä kuuli, miten raivoisana joki oli, se kysyi: 'Etkö pääse enää edemmäksi?'
"'Kyllä minä vielä pääsen', sanoi Isojoki. 'Minä tässä parhaillani teen ihmeitä. Minä teen järven minäkin, kuten Sörjoki teki.'
"Sitten se alkoi täyttää Särnajärveä, ja siitä tuli koko kesän työ. Sitä mukaa kuin vesi järvessä nousi, kohosi myöskin Isojoki korkeammalle, ja viimein se pääsi murtautumaan etelää kohti.
"Päästyään onnellisesti tästä pulasta se sai eräänä päivänä kuulla kovaa kohinaa ja pauhua vasemmalta päin. Niin mahtavaa kohinaa se ei ollut koskaan kuullut, ja se kysyi heti, mitä se oli.
"Metsä oli heti valmis vastaamaan. 'Se on Fjätjoki', sanoi metsä. 'Sinä kuulet, miten se pauhaa ja kuohuu koettaessaan raivata itselleen tietä mereen.'
"'Jos ulotut niin pitkälle, että voit puhua tuolle joelle', sanoiIsojoki, 'niin voit viedä semmoiset terveiset tuolle poloiselle, ettäVonjärven Isojoki tarjoutuu ottamaan sen mukaansa mereen sillä ehdolla,että se ottaa minun nimeni ja tottelevaisesti seuraa minua uomassani.'
"'En minä usko Fjätjoen suostuvan toisen talutettavaksi', sanoi metsä. Mutta seuraavana päivänä sen täytyi myöntää, että myöskin Fjätjoki oli uupunut kaivamaan itselleen omaa uomaansa ja että se oli valmis yhtymään Isojokeen.
"Yhä vain kulki Isojoki eteenpäin. Ei se nyt kuitenkaan ollut niin suuri, kuin olisi voinut odottaa sen perusteella, että sillä oli niin monta auttajaa. Mutta sen sijaan se oli ylpeä. Se kulki eteenpäin melkein yhtämittaisena koskena ja kovasti kohisten ja kutsui luokseen kaikki metsän ojat ja purot, olipa kysymyksessä sitten vaikkapa vain kevätpuronen.
"Eräänä päivänä Isojoki kuuli kosken kohisevan hyvin kaukana lännessä päin. Ja kun hän kysyi metsältä, kuka se oli, vastasi metsä, että se oli Fulujoki, joka sai vetensä Fuluvaaralta; ja se oli jo ennättänyt kaivaa itselleen pitkän ja leveän väylän.
"Niin pian kuin Isojoki sai tämän tietää, se lähetti vanhat terveisensä; ja metsä suostui viemään ne perille. Seuraavana päivänä se toi vastauksen Fulujoelta: 'Sano sinä Isojoelle', oli Fulujoki vastannut, 'etten minä suinkaan tarvitse apua. Olisi sopinut paremmin, että minä olisin lähettänyt hänelle semmoiset terveiset, koska minä olen mahtavampi meistä kahdesta ja koska minä taidan ensiksi päästä mereen.'
"Tuskin Isojoki oli saanut nämä terveiset, kun sen vastaus jo oli valmis. 'Sano nyt Fulujoelle!' huusi se metsälle, 'että minä haastan sen kilpasille. Jos se luulee olevansa minua mahtavampi, niin todistakoon sen juoksemalla kanssani kilpaa. Kumpi ehtii ensiksi mereen, on voittanut.'
"Terveiset kuultuaan vastasi Fulujoki: 'Minulla ei ole mitään riitaa Isojoen kanssa, ja minusta olisi ollut hauskempi kulkea rauhassa. Mutta minulla on niin paljon apua toivossa Fuluvaaralta, että olisi pelkurimaista olla suostumatta kilpailuun.'
"Näin alkoivat joet kilpailunsa. Ne kuohuivat eteenpäin vielä kiireemmin kuin ennen lepäämättä sen enempää kesällä kuin talvellakaan.
"Mutta näytti siltä kuin Isojoki olisi heti saanut katua kilpailuhaastettaan, sillä se kohtasi esteen, jota ei ollut saada voitetuksi. Sen tiellä oli vuori, jonka läpi se pääsi kulkemaan ainoastaan ahtaasta reiästä. Joki puristui kokoon ja kulki eteenpäin kuohuvana koskena, mutta monta vuotta sen täytyi kuluttaa ja kihnuttaa, ennen kuin se sai halkeaman laajenemaan kutakuinkin leveäksi uomaksi. Tämän kestäessä Isojoki kysyi, ainakin pari kertaa vuodessa, miten Fulujoen asiat olivat.
"'Sillä ei ole mitään hätää', vastasi metsä. 'Se on nyt yhtynytGörjokeen, joka saa vetensä Norjan tuntureilta.'
"Kerran taas Isojoen tiedusteltua Fulujoen asioita vastasi metsä:
"'Siitä ei tarvitse huolehtia, sillä se on juuri saanut avukseenHormundjärven.'
"Mutta Hormundjärven oli Isojoki itse aikonut anastaa. Kuultuaan, että järvi oli joutunut toisen saaliiksi, se suuttui niin, että murtautui vihdoinkin Trängsletin puristuksen läpi ja tuli siitä ulos niin äkäisenä ja kuohuvana, että tempasi mukaansa metsää ja maata enemmän kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan. Oli juuri kevät, ja se peitti tulvansa alle koko seudun Hykjebergin ja Väsabergin välillä, ja ennen kuin oli rauhoittunut se oli luonut sen laakson, jota kutsutaan Älvdaliksi.
"'Olisipa hauska kuulla, mitä Fulujoki sanoo tästä?' sanoi Isojoki metsälle.
"Fulujoki oli tällä välin kaivanut puhki Transtrandin ja Liman, mutta nyt se oli kauan aikaa seisonut paikoillaan Limedin edustalla ja etsinyt itselleen kiertoteitä, kun se ei uskaltanut heittäytyä jyrkkää vuoren rinnettä alas. Mutta kuultuaan, että Isojoki oli murtautunut Trängsletin läpi ja kaivanut Älvdalin laakson, se sanoi: Käyköön kuinka käy! Se ei voinut enää pysyä paikoillaan. Ja niin se heittäytyi Limedinkoskesta alas.
"Putous oli korkea, mutta se selviytyi sentään hengissä, ja sitten sujui kulku reipasta vauhtia. Se kaivoi Malungin ja Järnan, ja siellä sen onnistui houkutella Vanjoki mukaansa, vaikka se olikin kymmenen peninkulmaa pitkä ja vaikka se oli omin voimin kaivanut Vänjan suuruisen järven.
"Silloin tällöin se oli kuulevinaan merkillisen kovaa kohinaa.
"'Ei kai Isojoki jo syöksy mereen', sanoi se.
"'Eihän toki', sanoi metsä, 'kuulet kyllä juuri Isojoen kohinan, mutta se ei vielä ole meressä. Se on nyt saanut avukseen Skattungenin ja Orsajärven, ja siitä se on paisunut niin ylpeäksi, että se täyttää parhaillaan koko Siljanin järveä.'
"Se oli hauska uutinen Fulujoelle. Se ymmärsi, että jos Isojoki on eksynyt Siljanin laaksoon, se on joutunut kuin vankeuteen. Ja nyt Fulujoki uskoi varmasti joutuvansa mereen aikaisemmin kuin Isojoki.
"Tämän jälkeen Fulujoki alkoi kulkea verkkaisemmin. Keväällä se teki parhaan työnsä. Se nousi puiden latvusten ja hiekkamäkien tasalle, vieläpä ylemmäksikin, ja jälkeensä se jätti myllerretyn laakson. Sillä tavalla se kulki Järnasta Noosiin ja Noosista Flodaan. Flodasta se tuli Gagnefiin. Täällä oli jo ennestään aivan tasaista. Vuoret olivat väistyneet kauas, ja Fulujoen oli niin helppo päästä kulkemaan, että se heitti kaiken kiireen ja alkoi leikkisästi tehdä polvia ja mutkia aivan kuin se olisi ollut aivan nuori pieni puro.
"Mutta vaikka Fulujoki olikin unohtanut Isojoen, ei Isojoki ollut unohtanut Fulujokea. Joka päivä se oli täydessä työssä täyttääkseen Siljanin laaksoa ja päästäkseen siitä vapauteen jostakin paikasta, mutta laakso oli kuin äärettömän suuri amme, joka ei koskaan ottanut täyttyäkseen. Välistä näytti kuin joen olisi pitänyt panna veden alle koko Gesundavuori päästäkseen vankeudestaan. Se koetti murtautua Rättvikin kohdalla lävitse, mutta tiellä oli Lerdalinvuori. Viimein se pääsi läpi Leksandin kohdalla.
"'Älä sano mitään Fulujoelle, että minä olen päässyt irti!' sanoiIsojoki metsälle, ja metsä lupasi olla vaiti.
"Isojoki otti mennessään mukaansa Injärven, ja sitten se kulki ylpeänä ja mahtavana Gagnefin läpi.
"Kun Isojoki tuli lähelle Gagnefin Mjälgeniä, näki se joen, joka virtaili leveänä, komeana ja kirkasvetisenä ja työnsi tieltään metsät ja hiekkaharjut niin helposti kuin se olisi ollut vain leikintekoa. 'Mikäs komea joki tuo on?' sanoi Isojoki. Mutta nyt sattui, että Fulujoki kysyi juuri samaa. 'Mikäs joki se on tuo, joka tulee pohjoisesta päin niin jalona ja mahtavana? Enpä olisi ikinä uskonut saavani nähdä niin mahtavaa ja voimakasta jokea!'
"Silloin sanoi metsä niin kovasti, että molemmat joet sen kuulivat: 'Koska nyt olette kehuneet ja kiittäneet toisianne, niin etteköhän yhtyisi ja koettaisi yksissä tuumin pyrkiä merta kohti.'
"Se näytti miellyttävän molempia jokia. Mutta esteenä oli, ettei kumpikaan tahtonut luopua omasta nimestään ja ottaa toisen nimeä. Sen vuoksi olisi tuskin tullut mitään niiden yhtymisestä, ellei metsä olisi ehdottanut, että ne ottaisivat uuden nimen, joka ei ollut kumpaisenkaan.
"Tähän molemmat suostuivat ja ottivat metsän nimenantajakseen.
"Ja metsä määräsi niin, että Isojoki jättäisi pois nimensä ja kutsuisi itseään Itäiseksi Taalainjoeksi ja että Fulujokikin luopuisi vanhasta nimestään ja kutsuisi itseään Läntiseksi Taalainjoeksi. Yhtymäpaikasta alkaen molempia nimitettäisiin Taalainjoeksi.
"Ja liityttyään näin yhteen joet alkoivat kulkea eteenpäin niin voimakkaina, ettei kukaan voinut niitä vastustaa. Ne tasoittivat maan Stora Tunaan saakka, niin että siitä tuli sileä kuin pihamaa. Ne syöksyivät häikäilemättä Kvarnsvedenin ja Domnarvetin putouksista. Kun ne olivat tulleet lähelle Runnin järveä, ne imaisivat sen kitaansa ja pakottivat kaikki lähiseudun vesistöt liittymään mukaansa. Sitten ne lähtivät itäänpäin merta kohti suurempaa vastustusta kohtaamatta ja levittäytyivät järviksi. Ne niittivät paljon kunniaa Söderforsissa ja Älvkarlebyssä, ja vihdoin ne saapuivat mereen.
"Syöksyessään mereen ne tulivat ajatelleeksi pitkällistä kilpailuaan ja kärsimiään vaivoja.
"Ne tunsivat olevansa vanhoja ja uupuneita eivätkä voineet ymmärtää, että olivat nuoruudessaan voineet olla innostuneita taisteluun ja kilpailuun. Ja ne kysyivat, mitä hyötyä siitä kaikesta oli ollut.
"Siihen ne eivät saaneet vastausta, sillä metsä oli jäänyt kauas rannalle, ja itse ne eivät voineet palata uomaansa näkemään, kuinka ihmiset olivat tunkeutuneet sinne, missa joet olivat tietä raivanneet, kuinka maa oli asuttunut Itäisen Taalainjoen järvien rannoilla ja Läntisen Taalainjoen laaksoissa ja kuinka koko maakunnassa oli autioita metsiä ja vuoria kaikkialla muualla paitsi siellä, missä ne olivat tuimasti kilpaillen tietään kulkeneet."
Vanha kaivoskaupunki
Perjantaina huhtikuun 29. p:nä.
Ei ollut toista paikkaa Ruotsissa, joka Batakin, korpin, mielestä olisi ollut niin hyvä kuin Falun. Niin pian kuin maa vähänkin keväällä suli, hän lähti sinne ja viipyi sitten useita viikkoja vanhan kaivoskaupungin lähettyvillä.
Falun on laakson painanteessa, jonka läpi juoksee lyhyt joki. Laakson pohjoisessa osassa on kirkas ja kaunis Varpan niminen pieni järvi, jonka rannat ovat vihannat ja niemiset. Laakson eteläisessä päässä on iso Runnjärven lahti, jonka nimi on Tisken, ja sen vesi on matalaa ja likaista ja rannat rämeiset ja rumat ja täynnä kaikenlaista roskaa. Laakson itäpuolella kulkee kaunis ylänkömaa, jonka päällä kasvaa komeaa petäjämetsää ja meheviä koivuja, ja koko rinne on tuuheiden puutarhojen peitossa. Myöskin kaupungin länsipuolella on harju. Sen selällä kasvaa kituvaa kuusimetsää, ja koko rinne on paljasta, alastonta, puutonta ja ruohotonta, kuin mitäkin erämaata. Maan peittona ei siellä ole muuta kuin suuria, pyöreitä, sinne tänne viskautuneita kiviä.
Falunin kaupunki, joka on laaksossa kahden puolen jokea, näyttää olevan rakennettu maan laatua silmällä pitäen. Laakson vihreällä puolella ovat kaikki ne rakennukset, jotka ovat kauniin ja komean näköiset. Siellä ovat kaupungin molemmat kirkot, raatihuone, vuorikaivoskonttori, pankit, hotellit, monet koulutalot, sairaala, kaikki kauniit huvilat ja asuinrakennukset. Mustalla puolella on taas loputtomasti pieniä punaisia yksikerroksisia taloja, pitkiä, yksitoikkoisia lauta-aitoja ja tummia tehdasrakennuksia. Tämän kaupunginosan takana keskellä tuota suurta kivierämaata on Falunin kaivos laitoksineen ja nostokoneineen ja pumppuineen ja vanhanaikaisine rakennuksineen, jotka seistä nököttävät kallellaan koverretun maan päällä, ja mustine jyrkkine kuonavuorineen ja pitkiin riveihin asetettuine paahtouuneineen.
Bataki ei edes katsahtanutkaan itäistä kaupunginosaa eikä kaunistaVarpanin järveä. Mutta sitä enemmän hän suosi läntistä puolta ja pientäTiskeniä.
Bataki rakasti kaikkea, mikä oli salaperäistä, kaikkea, joka antoi aihetta mietiskelyyn ja tuumailuun ja pani ajatuksia liikkeelle; ja semmoista hän tapasi paljon kaupungin mustalla puolella. Niinpä hänestä oli sangen hauskaa koettaa ottaa selkoa siitä, miksi vanha punainen puukaupunki ei ollut palanut niinkuin kaikki muut punaiset kaupungit tässä maassa. Samoin hän oli ihmeissään tuumiskellut, miten kauan nuo kaivoksen reunalla kallellaan olevat talorähjät mahtanevat säilyä. Hän oli miettinyt suuren Stötenin, tuon mahtavan kaivoskentän keskellä olevan aukon arvoitusta, ja lentänyt sen pohjaan ottaakseen selkoa siitä, miten tuo suuri tyhjä paikka oli syntynyt. Hän oli päivitellyt noita korkeita kuonavalleja, joita oli Stötenin ja kaivoshuoneiden ympärillä ja jotka piirittivät niitä kuin muurit. Hän oli koettanut selvittää itselleen, mitä sanoi se pieni merkinantokello, joka läpi vuoden yhtä pitkien väliaikojen kuluttua soi lyhyen, synkän soittonsa, ja hän oli aprikoimistaan aprikoinut, miltä mahtoi näyttää maan alla, jossa kuparimalmia oli louhittu monta sataa vuotta ja jossa maa oli täynnä käytäviä kuin muurahaispesä. Saatuaan viimein jommoisenkin selon tästä kaikesta hän lentää kaahotti kivierämaan yli miettiäkseen, miksi kivenmukuloiden välissä ei kasvanut ruohoa; tai hän meni ehkä Tiskeniin. Tämä järvi oli hänen mielestään kaikkien järvien ihme. Minkä tähden se oli ihan kalaton ja miksi sen vesi myrskyn sitä myllertäessä muuttui aivan punaiseksi? Se oli sitä kummallisempaa, kun suuressa, järveen laskevassa kaivospurossa oli välkkyvää, kirkkaan keltaista vettä. Hän mietti ja tuumi, mitä merkillistä mahtoikaan kätkeytyä rannalla olevien hävitettyjen rakennusten raunioihin ja tuohon aution kivierämaan ja omituisen järven välillä olevaan pieneen paikkaan, Tiskenin sahaan, jota vihreät puutarhamaat ympäröivät ja puut varjostivat.
Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika matkusteli villihanhien seurassa, oli Tiskenin rannalla, vähän matkaa kaupungista, vielä vanha rakennus, jota sanottiin Rikkikeittiöksi siitä syystä, että siinä valmistettiin rikkiä parin kuukauden aikana joka toinen vuosi. Se oli vanha rähjä, joka aikoinaan oli ollut punaiseksi maalattu, mutta joka vähitellen oli muuttunut ruskean harmaaksi. Siinä ei ollut ikkunoita, ainoastaan rivi aukkoja, jotka oli peitetty mustilla luukuilla, ja se oli melkein aina hyvin tarkasti suljettuna. Sen sisään ei Bataki ollut koskaan päässyt kurkistamaan, ja se kummastutti sentähden häntä enemmän kuin mikään muu. Hän tepasteli katolla etsien reikää, josta voisi katsoa sisään, ja hän istui usein korkean piipun nenässä tirkistellen sen ahtaasta aukosta.
Eräänä päivänä Bataki joutui pahaan pulaan. Hän istui tavallisuuden mukaan Rikkikeittiön piipun nenässä ja kiikaroi sisään, mutta suuressa uteliaisuudessaan hän tuli kallistuneeksi liian paljon eteenpäin. Hän horjahti ja tipahti piipun läpi suureen uuniin. Onneksi uuni ei ollut suljettu ja Bataki selviytyi ehjin nahoin, vaikkakin nokisena ja mustana.
Huoneeseen pääsi joltisenkin verran valoa seinänraoista, ja Batakilla oli ainakin se ilo, että hän voi nähdä, miltä sisällä näytti. Siellä ei kuitenkaan ollut muuta kuin suuri uuni ja pari kiinnimuurattua pataa, ja pian sai Bataki niistä kyllänsä. Mutta pyrkiessään ulos hän havaitsi, ettei päässytkään. Hän ei voinut lentää ylös samaa tietä kuin oli tullut alas, ja kaikki luukut ja ovet oli tarkasti suljettu. Korppi oli joutunut satimeen.
Bataki alkoi huutaa apua ja huusi sitä koko päivän. Tuskinpa on eläintä, joka on niin uupumaton pitämään pahaa elämää kuin korppi, ja pian kaikkeen maailmaan levisi tieto siitä, että Bataki oli joutunut satimeen. Tiskenin sahan kirjava kissa sai ensiksi tiedon onnettomuudesta. Hän puhui siitä kanoille, ja ne huusivat uutisen ohi lentäville linnuille. Kohta tiesivät siitä kaikki Falunin kaupungin naakat ja kyyhkyset ja varikset ja varpuset. Ne lensivät kaikki vanhaan Rikkikeittiöön saamaan tarkempaa selkoa asiasta. Ne tunsivat kaikki hyvin suurta myötätuntoa korppia kohtaan, mutta ei kukaan niistä keksinyt keinoa hänen auttamisekseen.
Mutta yht'äkkiä Bataki huusi heille terävällä, äreällä äänellä: "Pitäkää suunne kiinni ja kuunnelkaa minua! Koska sanotte haluavanne auttaa minua, niin menkää ja ottakaa selkoa vanhasta villihanhesta Akka Kebnekaiselaisesta ja hänen laumastaan! Minä luulen niiden olevan Taalainmaassa tähän aikaan vuodesta. Kertokaa Akalle, kuinka minun laitani on! Minä luulen, että hänellä on mukanaan se, joka voi minua auttaa."
Agar lähettikyyhkynen, joka oli paras sanansaattaja koko maassa, tapasi hanhilauman Taalainjoen rannalta; ja illan hämärtäessä hän ja Akka tulivat lentäen ja istahtivat Rikkikeittiön katolle. Peukaloinen istui Akan selässä, mutta muut matkatoverit Akka oli jättänyt erääseen Runnjärven saareen, sillä hän oli arvellut näiden olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi Falunissa. Keskusteltuaan vähän aikaa Batakin kanssa Akka otti Peukaloisen selkäänsä ja lensi taloon, joka oli aivan lähellä Rikkikeittiötä. Hän lenteli hiljaa tuota pientä taloa ympäröivien puutarhojen ja koivuhakojen ylitse, samalla kun hän ja poika tähystelivät maata. He huomasivat, että täällä oli lapsia, joiden tapana oli leikkiä ulkosalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin he löysivät mitä tarvitsivat. Pienessä iloisessa kevätpurossa takoa nakutteli muutamia pieniä vasaralaitoksia, ja siitä läheltä poika löysi taltan. Kahden pukin päällä oli keskentekoinen kanootti ja sen vierestä poika löysi vyyhden purjelankaa.
Nämä saatuaan he lensivät takaisin Rikkikeittiölle. Poika kiinnitti nuoran savupiipun ympärille ja laski sen sisään ja luisui sitä myöten alas. Tervehdittyään Batakia, joka monin kaunein sanoin kiitti häntä, hän alkoi taltalla iskeä reikää seinään.
Rikkikeittiön seinät eivät olleet paksut, mutta Peukaloinen sai joka iskulla irti ainoastaan niin pienen ja ohuen lastun, että rotta yhtä hyvin olisi voinut nakertaa sen hampaillaan. Oli selvää, että hänen pitäisi ahertaa koko yö ja ehkä vielä enemmänkin, ennen kuin syntyisi niin suuri reikä, että korppi voisi tunkeutua siitä läpi.
Batakin teki niin suuresti mieli vapauteen, ettei hän voinut nukkua, vaan istui pojan vieressä ja katseli hänen työtään. Alussa poika oli hyvin ahkera, mutta hetken kuluttua korppi huomasi, että hän iski yhä harvemmin ja lakkasi viimein kokonaan iskemästä.
"Sinua varmaan uuvuttaa", sanoi korppi. "Et ehkä enää jaksa." — "Ei, ei minua uuvuta", sanoi poika ja tarttui taas tasateräänsä, "mutta minä en ole moneen aikaan nukkunut ainoatakaan rauhallista yötä. En ymmärrä, kuinka voin pysyä valveilla."
Taas sujui työ reippaasti vähän aikaa, mutta sitten iskut harvenivat harvenemistaan. Korppi herätti uudelleen pojan, mutta ymmärsi, että ellei hän keksisi jotakin keinoa pojan valveilla pitämiseksi, hän saisi jäädä siihen missä oli, ei vain täksi yöksi, vaan koko seuraavaksi päiväksikin.
"Työsi sujuisi ehkä paremmin, jos minä kertoisin sinulle jonkin jutun", hän sanoi. — "Ehkäpä sujuisi", sanoi poika, mutta samassa hän haukotteli ja oli niin uninen, että ase oli pudota kädestä.
Tarina Falunin kaivoksesta
"Minä sanon sen sinulle, Peukaloinen", sanoi Bataki, "että minä olen elänyt hyvin kauan tässä maailmassa. Minä olen kokenut hyvää jos pahaakin, ja monta kertaa olen joutunut olemaan ihmisten vankina. Siten olen oppinut ymmärtämään heidän kieltään ja muutenkin saanut paljon selkoa heidän viisaudestaan. Ja minä uskallan väittää, ettei ole toista lintua tässä maassa, joka tuntisi ihmisten asiat niin hyvin kuin minä.
"Kerran minä istuin monta vuotta häkissä erään vuorimestarin luona täällä Falunissa ja hänen talossaan minä sain kuulla sen, mitä nyt sinulle kerron.
"Kauan aikaa sitten asui täällä Taalainmaassa jättiläinen, jolla oli kaksi tytärtä. Kun jättiläinen tuli vanhaksi ja tunsi kuoleman lähestyvän, hän kutsui tyttäret luokseen jakaakseen tavaransa näiden kesken.
"Hänen suurinta rikkauttaan olivat muutamat vuoret, jotka olivat täynnä kuparia, ja ne hän tahtoi lahjoittaa tyttärilleen. 'Mutta ennen kuin minä annan teille perintönne', sanoi hän, 'pitää teidän luvata, että jos joku vieras keksii kuparivuorenne, on teidän lyötävä hänet kuoliaaksi, ennen kuin hän ehtii näyttää löytönsä kenellekään toiselle.' Vanhempi tytär oli julma ja raaka, ja hän lupasi empimättä tehdä isänsä tahdon mukaan. Toinen oli lempeäluontoisempi, ja isä näki hänen miettivän ennen lupauksen antoa. Sentähden isä antoi hänelle vain kolmannen osan perinnöstä, ja vanhempi sai tasan kaksi sen vertaa. 'Sinuun minä voin luottaa ikään kuin olisit mies', sanoi jättiläinen, 'ja sentähden sinä saat parhaan osan.'
"Kohta sen jälkeen vanha jättiläinen kuoli, ja kauan aikaa molemmat tyttäret olivat yhtä tarkat pitämään lupauksensa. Moni köyhä halonhakkaaja ja metsämies sattui keksimään kuparimalmin, jota monin paikoin oli vuoren pinnassa, mutta tuskin hän oli ehtinyt kotiin ja puhunut näkemästään, kun hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Joko kelohonka kaatui hänen päälleen tai hän sattui jäämään vuoren vieremän alle. Niin ei koskaan kukaan ennättänyt ilmoittaa toiselle, mistä paikasta erämaata aarre oli löydettävänä.
"Tähän aikaan oli tapana kaikkialla maassa, että talonpojat kesäisin ajoivat karjansa kauaksi metsiin. Paimenet seurasivat mukana ottaakseen talteen maidon ja tehdäkseen siitä juustoa ja voita. Ihmisten ja eläinten suojaksi talonpojat rakensivat raivaamalleen paikalle erämaahan pari pientä tupaa, joita he sanoivat karjamajoiksi.
"Nyt tapahtui, että eräällä Taalainjoen luona Tursongin pitäjässä asuvalla talonpojalla oli kesäkartano Runnjärven rannalla, jossa maa oli niin kiviperäistä, ettei kukaan ollut koettanutkaan sitä viljellä. Eräänä syksynä lähti talonpoika hevosineen noutamaan elukoita, voipyttyjä ja juustoja kotiin karjamajaltaan. Karjaa lukiessaan hän sattui huomaamaan, että erään pukin sarvet olivat ihan punaiset. — 'Minkälaiset sarvet tuo Koorepukki on saanut?' sanoi talonpoika karjapiialle.
"'En minä tiedä', sanoi tyttö. 'Sen sarvet ovat olleet punaiset joka ilta kun se on tullut kotiin tänä kesänä. Kai se on sen mielestä komeata.' — 'Niinkö luulet', sanoi talonpoika. — 'Sillä on oma päänsä sillä pukilla, ja jos minä hieron punan pois, se menee ja hankkii kohta uutta.' — 'Hierohan vielä kerran', sanoi talonpoika, 'niin saan nähdä, mitä tuo tekee!'
"Tuskin pukin sarvet oli hierottu puhtaiksi, kun se juoksi metsään. Talonpoika seurasi sitä, ja kun hän saavutti pukin, se seisoi ja hieroi sarviaan punaisiin kiviin. Talonpoika otti käteensä muutaman kiven, maisteli ja haisteli sitä. Hän arveli löytäneensä jonkinlaista malmia.
"Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään tuli iso kivi vyöryen lähellä olevaa rinnettä myöten. Talonpoika hyppäsi syrjään ja pelastui, mutta Koorepukki jäi alle ja kuoli. Katsahtaessaan ylös rinnettä talonpoika näki suuren, voimakkaan jättiläisnaisen, joka oli heittämässä kivilouhua hänenkin päälleen. — 'Mitä sinä aiot?' huusi talonpoika. 'Enhän minä ole tehnyt sinulle enkä kenellekään sinun joukostasi mitään pahaa.' — 'Et olekaan, sen minä kyllä tiedän', sanoi jätitär. 'Mutta minun täytyy tappaa sinut sen tähden, että olet löytänyt minun kuparivuoreni.' Sen hän sanoi murheellisella äänellä, kuin hänen olisi ollut vaikea häntä tappaa, ja talonpoika uskalsi antautua puheisiin hänen kanssaan.
"Silloin jätitär kertoi hänelle vanhasta jättiläisestä, isästään, ja tälle antamastaan lupauksesta, ja sisarestaan, joka oli saanut paremman osan. 'Olen niin kyllästynyt tappamaan niitä viattomia raukkoja, jotka sattuvat löytämään kuparivuoreni', sanoi hän, 'että olisi ollut parempi, etten koskaan olisi ottanut vastaan koko perintöä. Mutta minkä olen luvannut, se minun täytyy pitää!' Sen sanottuaan hän rupesi taas vääntämään irti kivilouhoa. 'Älähän pidä semmoista kiirettä', sanoi talonpoika. 'Ei sinun tarvitse minua tappaa sen lupauksen tähden. Pukkihan löysi kuparin enkä minä, ja senhän sinä olet tappanut.' — 'Tarkoitatko, että minä voisin päästä sillä?' sanoi jätitär epäröiden. — 'Se on varma', sanoi talonpoika. 'Olet täyttänyt lupauksesi niin hyvin ettei kukaan voi sinulta enempää vaatia.' Ja talonpoika puhui hänen kanssaan niin järkevästi, että sai pitää henkensä.
"Talonpoika meni nyt ensiksikin kotiin karjoinensa. Sitten hän lähti Bergslageniin ja pestasi itselleen renkejä, jotka olivat perehtyneet vuorityöhön. Ne auttoivat häntä kaivamaan kaivoksen siihen paikkaan, missä pukki oli menettänyt henkensä. Alussa hän pelkäsi, että hänet tapettaisiin, mutta jätitär oli väsynyt vartioimaan kuparivuortaan eikä häirinnyt häntä koskaan.
"Talonpojan löytämä malmisuoni kulki aivan maan pinnalla, niin ettei ollut ollenkaan vaikeaa louhia malmia. Talonpoika laahasi renkeineen puita metsästä, he laittoivat suuren rovion malmivuorelle ja sytyttivät sen. Silloin kivet halkeilivat lämpimästä, niin että malmi tuli esiin. Sitten he kuumensivat malmikappaleita monessa tulessa, kunnes saatiin esiin kupari, joka puhdistettiin kuonasta.
"Ennen vanhaan käyttivät ihmiset kuparia melkein vielä enemmän kuin nyt. Se oli haluttua ja hyödyllistä tavaraa, ja kaivoksen omistajasta, talonpojasta, tuli upporikas. Hän rakensi itselleen suuren ja komean talon kaivoksen läheisyyteen ja nimesi sen pukin mukaan Koorarvetiksi. Kun hän ajoi Tursongin kirkolle, oli hänen hevosensa hopeakengässä; ja tyttärensä häihin hän panetti olutta kahdestakymmenestä tynnöristä maltaita ja paistatti vartailla kymmenen suurta härkää.
"Siihen aikaan ihmisten oli tapana pysyä kotipuolessaan, eivätkä uutiset lentäneet ympäri maailmaa niin helposti kuin tätä nykyä. Mutta huhu siitä, että oli löydetty suuri kuparikaivos, tuli kuitenkin monen tietoon; ja ne, joilla ei ollut parempaa tekemistä, vaelsivat Taalainmaahan. Koorarvetissa otettiin kaikki köyhät matkamiehet hyvin vastaan. Talonpoika otti heidät palvelukseensa, maksoi heille hyvän palkan ja louhitutti heillä malmia. Sitä oli yllin kyllin, ja kuta useampia palvelijoita hän voi panna työhön, sitä rikkaammaksi hän tuli.
"Mutta eräänä iltana tapahtui, että neljä reipasta miestä, kullakin vuorikuokka olalla, tuli Koorarvetiin. Heidät otettiin ystävällisesti vastaan kuten kaikki muutkin, mutta kun talonpoika kysyi, tahtoisivatko he ruveta hänen työhönsä, vastasivat he jyrkästi, etteivät tahtoneet. 'Me aiomme louhia malmia omaan laskuumme', sanoivat he. — 'Taitaa kuitenkin olla niin, että tämä malmivuori on minun', sanoi talonpoika. — 'Emme aiokaan louhia sinun kaivoksestasi', vastasivat vieraat. 'Vuori on iso, ja se, mikä on aitaamattomassa erämaassa, on meidän yhtä hyvin kuin sinunkin.'
"Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, ja talonpoika osoitti edelleenkin vieraanvaraisuutta vastatulleille. Varhain seuraavana aamuna nämä lähtivät työhön ja löysivät kuparimalmia vähän kauempaa ja alkoivat sitä louhia. Kun he olivat tehneet työtä muutamia päiviä, tuli talonpoika heidän luokseen. 'Tässä on hyvää malmia tässä vuoressa', sanoi hän. — 'Hyvää on, saa siinä moni mies hikoilla, ennen kuin tämä aarre on maasta nostettu', sanoi joku vieraista. — 'Kyllä varmasti', sanoi talonpoika, 'mutta on se nyt niinkin, että teidän pitäisi maksaa minulle veroa siitä malmista, jota louhitte, minun ansiotani näet on, että täällä voidaan harjoittaa vuoriteollisuutta.' — 'Emme ymmärrä, mitä tarkoitat', sanoivat miehet. — 'Minä olen älyni avulla vapauttanut vuoren', sanoi talonpoika ja kertoi heille jätittäristä ja toisen tyttären paremmasta osasta.
"Miehet kuuntelivat hyvin tarkkaan kertomusta, mutta näyttivät kiinnittävän huomiotaan aivan toiseen kohtaan kertomuksessa kuin talonpoika oli odottanut. 'Onko varmaa, että toinen jätitär on vaarallisempi kuin se, jonka sinä kohtasit?' sanoivat he. — 'En luule hänen teitä armahtavan', sanoi talonpoika.
"Näin sanottuaan hän lähti heidän luotaan, mutta piti heitä silmällä, ja hetken kuluttua hän näki heidän lakkaavan työstään ja painuvan metsään päin.
"Kun Koorarvetissa sinä päivänä syötiin illallista, kuului kauheaa susien ulvontaa metsästä. Petojen ulvonnan lomasta kuului ihmisten huutoja. Talonpoika nousi kohta, mutta rengeillä ei näyttänyt olevan halua seurata häntä. 'Saattaa olla parhaiksi sille rosvojoukkueelle, että joutuvat susien saaliiksi', sanoivat palvelijat. 'Kyllä meidän täytyy auttaa hädänalaisia', sanoi talonpoika ja otti mukaansa kaikki viisikymmentä renkiään.
"He näkivät heti kauhean suuren lauman susia, jotka tappelivat toistensa kanssa saaliista. Rengit ajoivat ne tiehensä ja löysivät maasta neljä ihmisruumista, jotka olivat niin pahasti revityt, ettei niitä olisi tunnettu, jollei niiden vieressä olisi nähty neljää kaivoskuokkaa.
"Sen jälkeen pysyi kuparivuori yhden miehen käsissä aina talonpojan kuolemaan saakka, jolloin se joutui hänen pojilleen. Nämä tekivät yhteisesti työtä kaivoksessa, mutta vuosittain louhitun malmin he jakoivat kokoihin, vetivät niistä arpaa ja sulattivat sitten malmin kukin omissa uuneissaan. Heistä tuli kaikista mahtavia vuorimiehiä, ja he rakensivat itselleen suuria ja komeita taloja. Ensimmäinen kaivos hylättiin pian, ja louhiminen siirrettiin muihin osiin vuorta. Yhä useammat ja useammat vuorimiehet pääsivät osallisiksi kaivoksesta. Jotkut asuivat aivan lähellä sitä, toisilla oli talonsa ja sulatusuuninsa siellä täällä ympäristössä. Syntyi mahtava yhdyskunta, jota ruvettiin nimittämään Ison Kuparivuoren kaivosseuduksi.
"Nyt on huomattava, että se malmi, joka oli pinnalla, niin että sitä voitiin louhia ylhäältä päin niinkuin louhitaan kiviä, alkoi loppua, ja kaivosmiesten täytyi etsiä malmia syvältä maan alta. Heidän täytyi ahtaiden, pitkien, kiemurtelevien käytävien läpi pyrkiä maan pimeihin sisuksiin tehdäkseen siellä tulensa ja murtaakseen rikki vuoren.
"Vuoren louhiminen on aina raskasta ja vaikeaa työtä, mutta nyt tuli lisäksi kiusa savusta, joka ei päässyt pois, ja vaikeuksia malmin kantamisesta jyrkkiä tikapuita myöten maan pinnalle. Ja kuta syvemmälle he tunkeutuivat, sitä vaarallisemmaksi kävi työ. Väliin tuli voimakkaita vesivirtoja jostakin kaivoksen nurkasta, väliin tapahtui, että kaivoskäytävien katto putosi kaivosrenkien niskaan. Siitä seurasi, että työtä suuressa kaivoksessa alettiin pelätä, niin ettei kukaan tahtonut siihen ryhtyä vapaaehtoisesti. Silloin luvattiin kuolemaan tuomituille pahantekijöille ja miehille, jotka harhailivat henkipattoina metsissä, että he saisivat anteeksi rikoksensa, jos rupeaisivat kaivostyömiehiksi Faluniin.
"Pitkään aikaan ei kukaan ollut ajatellut ruveta etsimään tuota parempaa osaa. Mutta Isolle Kuparivuorelle tulleiden lainsuojattomien miesten joukossa oli useita, jotka rakastivat seikkailuja enemmän kuin henkeään ja alkoivat kulkea ristiin rastiin löytääkseen uutta malmia.
"Kuinka kaikkien etsijäin kävi, sitä ei kukaan voi sanoa, mutta kerrotaan kuitenkin, miten kävi parin kaivosrengin, jotka eräänä iltana myöhään tulivat isännän luo ja sanoivat löytäneensä metsästä mahtavan malmisuonen. He olivat viitoittaneet sinne tien, ja seuraavana päivänä he aikoivat viedä sinne isännänkin. Mutta seuraava päivä oli sunnuntai, eikä isäntä tahtonut mennä metsään etsimään malmia sinä päivänä, vaan lähti sen sijaan väkensä seurassa kirkkoon. Oli talvi ja he kulkivat kirkkoon Varpanin järven yli. Mennessä kävi kaikki hyvin, mutta paluumatkalla molemmat rengit putosivat avantoon ja hukkuivat. Silloin ihmiset alkoivat muistella vanhaa tarinaa paremmasta osasta ja arvella, että rengit olivat mahtaneet sen löytää.
"Suoriutuakseen vaikeuksista vuorimiehet rupesivat kutsumaan kaivostyöhön perehtyneitä muukalaisia, ja nämä opettivat heitä rakentamaan kaivoslaitoksia, pumppuamaan vettä ja nostamaan malmia. Nämä ulkomaalaiset mestarit eivät uskoneet satua jätittäristä, mutta arvelivat kuitenkin lähellä olevan mahtavan malmisuonen ja etsivät sitä suurella innolla. Ja eräänä iltana tuli saksalainen kaivosvouti kaivoksen majataloon ja kertoi löytäneensä paremman osan. Mutta ajatellessaan näin saamaansa suurta rikkautta hän tuli aivan intoihinsa, pani toimeen suuret pidot, joi, tanssi ja pelasi arpapeliä, kunnes viimein joutui riitaan ja tappeluun juomatoveriensa kanssa ja sai siinä surmansa.
"Isosta Kuparivuoresta saatiin yhä edelleen niin paljon malmia, että kaivosta pidettiin koko maailman rikkaimpana kuparikaivoksena. Siitä ei rikastunut ainoastaan lähiseutu, vaan siitä saadut aarteet olivat koko Ruotsin valtakunnallekin suureksi avuksi ahtaina aikoina. Kaivoksen vuoksi rakennettiin koko Falunin kaupunki, ja sitä on pidetty niin merkillisenä ja hyödyllisenä, että kuninkaiden on ollut tapana matkustaa Faluniin sitä katsomaan, ja he nimittivät sitä Ruotsin onneksi ja valtakunnan aarreaitaksi.
"Ei pidä kummastella, että ihmiset ajatellessaan, miten paljon rikkautta he olivat saaneet tuosta vanhasta kaivoksesta, ja uskoessaan kahta vertaa niin suuren kupariaarteen olevan lähitienoilla olivat harmissaan siitä, etteivät saaneet sitä käsiinsä. Moni uskalsi henkensä sitä etsiessään, mutta ei voittanut mitään.
"Viimeisiä paremman osan nähneitä oli muuan nuori falunilainen vuorimies, joka oli hyvää ja rikasta sukua ja omisti talon ja sulatusuunin kaupungissa. Hän kosi kaunista leksandilaista talonpoikaistyttöä, mutta tämä kieltäytyi menemästä hänen kanssaan naimisiin sentähden, ettei tahtonut muuttaa Faluniin, jossa paahde- ja sulatusuunien savu lepäsi kaupungin yllä niin raskaana ja painavana, että häntä pelotti jo sitä ajatellessaankin.
"Vuorimies rakasti tyttöä, ja kun hän palasi kotiin, oli hänen mielensä hyvin murheellinen. Hän oli asunut Falunissa kaiken elämänsä eikä hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että siellä olisi vaikea elää. Mutta nyt lähestyessään kaupunkia hän kauhistui. Suuresta kaivosaukosta, sadoista sen ympärillä olevista paahdeuuneista nousi raskasta, pistävää rikkisavua, joka kietoi koko seudun kuin sumuun. Savu esti kasvit viihtymästä, niin että maa oli paljaana pitkien matkojen päähän. Sulatusuuneja, joista kohosi tulta ja joiden ympärillä oli mustaa kuonaa, näkyi kaikkialla, ei ainoastaan kaupungeissa ja sen läheisyydessä, vaan koko seudulla. Niitä oli Gryksbossa, Bengtsarvetissa, Bergsgårdissa, Stennäsissä, Korsnäsissä, Vikassa ja Aspebuudassa päin. Hän ymmärsi että se, joka on tottunut asumaan valossa ja vihreydessä päilyilevän Siljanin rannalla, ei voi viihtyä täällä.
"Nähdessään kaupungin hän tuli yhä synkemmälle päälle. Hänestä tuntui siltä kuin hänen ei pitäisi mennä heti kotiin, ja hän kääntyi tieltä ja meni metsään. Siellä hän vaelteli koko päivän ajattelematta minne meni.
"Illan tullen hän sattui vilkaisemaan vuoreen ja näki, että sen pinta kimalteli kuin kulta. Katsoessaan tarkemmin hän huomasi, että se oli mahtava kuparimalmisuoni. Ensin hän ilostui löydöstä, mutta tuli sitten ajatelleeksi, että se lienee se parempi osa, jota niin monet ovat etsineet, ja silloin hän säikähti. 'Tänä päivänä näkyy minua huono onni vainoavan', hän ajatteli. 'Pitääköhän minun nyt menettää henkeni sentähden, että olen löytänyt tämän rikkauden.'
"Hän kääntyi heti ja lähti kotiin päin. Hetken kuluttua häntä vastaan tuli pitkä, kookas nainen. Hän oli arvokkaan vuorimiehen emännän näköinen, mutta nuori mies ei muistanut häntä ennen nähneensä.
"'Sanohan, mitä sinulla on täällä metsässä tekemistä?' sanoi nainen. 'Olen nähnyt sinun kuljeskelevan täällä koko päivän.' — 'Olen katsellut itselleni asuinpaikkaa', sanoi vuorimies, 'sillä se tyttö, jota rakastan, ei tahdo asua Falunissa.' — 'Etkö aio louhia malmia kuparivuoresta, jonka löysit vähän aikaa sitten?' kysyi nainen vielä. — 'En', sanoi vuorimies, 'minun täytyy luopua vuorityöstä, muuten en saa sitä, jota rakastan.' — 'Pidä vain sanasi', sanoi nainen, 'niin ei sinulle tapahdu mitään pahaa.'
"Samassa nainen poistui. Mutta mies riensi toteuttamaan, mitä oli luvannut. Hän luopui vuorityöstä ja rakensi itselleen talon kauaksi Falunista. Ja sitten se, jota hän rakasti, muutti mielellään hänen luokseen."
Tähän lopetti korppi kertomuksensa. Poika oli todella pysynyt valveilla koko ajan, mutta hän ei ollut käytellyt rautaansa erittäin vauhdikkaasti.
"No, kuinkas sitten kävi?" kysyi hän korpin vaiettua.
"Kuparin saanti on vähentynyt päivä päivältä. Falunin kaupunkihan on vielä olemassa. Mutta kaikki vanhat sulatusuunit ovat poissa. Koko seutu on täynnä vanhoja vuorimiesten taloja, mutta niiden, jotka niissä asuvat, on pakko antautua maanviljelijöiksi ja metsänhoitajiksi. Falunin kaivoksesta rupeaa malmi loppumaan. Pitäisi välttämättä löytää parempi osa."
"Liekö tuo nuori vuorimies ollut viimeinen, joka näki sen?" sanoi poika.
"Kun olet saanut reiän valmiiksi ja päästänyt minut ulos, niin minä sanon sinulle, kuka sen viimeksi on nähdyt", sanoi Bataki.
Poika säpsähti ja alkoi tehdä työtä reippaammin. Hänestä tuntui kuin Bataki olisi sanonut sen omituisen merkitsevällä äänellä. Kuin hän olisi uskotellut pojalle että hän, korppi, on nähnyt suuren malmisuonen. Oliko hän kertonut tämän jutun tarkoituksellisesti?
"Sinä kai olet kierrellyt paljonkin näillä seuduilla", sanoi poika saadakseen vähän selvyyttä asiaan. "Sinä olet kyllä mahtanut löytää yhtä ja toistakin lennellessäsi metsissä ja vuorilla."
"Minä näytän sinulle kaikki, mitä olen löytänyt, jahka olet saanut työsi valmiiksi", sanoi korppi.
Poika iski niin innokkaasti, että lastut lentelivät hänen ympärillään. Hän oli varma siitä, että korppi oli löytänyt paremman osan. "On vahinko, ettei korpilla voi olla mitään iloa löytämästään rikkaudesta", sanoi hän.
"En halua keskustella, miten aion järjestää sen asian, ennen kuin näen, että sinä voit hakata reiän seinään ja päästää minut ulos", sanoi korppi.
Poika teki työtä niin, että rauta kuumeni. Hän luuli voivansa arvata Batakin tarkoituksen. Korppi ei voinut louhia malmia omaan lukuunsa, ja sentähden se varmaan aikoi lahjoittaa löytönsä hänelle, Niilo Holgerinpojalle. Se on sekä hyvin luultavaa että hyvin kohtuullista. Mutta jos hän, Niilo, nyt saa tietää salaisuuden, niin heti ihmiseksi tultuaan hän palaa ja ottaa selon suuresta rikkaudesta. Ja kun hän on ansainnut tarpeeksi rahaa, niin hän ostaa koko Västra Vemmenhögin pitäjän ja rakentaa sinne linnan, niin suuren kuin Vitskövle, ja eräänä päivänä hän lähettää kutsun mäkitupalaiselle Holger Niilonpojalle ja hänen vaimolleen, että tulisivat katsomaan linnaa. Ja kun he tulla tallustelevat sinne, seisoo hän portailla ja sanoo: "Olkaa hyvät ja astukaa sisään ja olkaa täällä kuin kotonanne!" Ja he eivät tietysti tunne häntä, vaan kummastelevat, että mikähän on tuo hieno herra, joka on kutsunut heidät tänne luokseen. "Haluttaisiko teitä asua tämmöisessä paikassa?" kysyy hän sitten. — "Ainahan voisi haluttaa, mutta eihän tämä ole meitä varten tämmöinen", vastaavat he. — "Kyllä se on. On tarkoitus, että saatte tämän palkkioksi siitä valkoisesta hanhesta, joka lensi pois tuonnoisna vuonna", sanoo hän.
Poika hoitaa rautaa yhä reippaammin. Sitten hän rakentaa rahoillaan uuden tuvan Sunnerbon kanervikkokankaalle Oosa hanhitytölle ja Pikku Matille. Mutta tietysti sitä vanhaa paljon suuremman ja hienomman, ja sitten hän ostaa koko Tookernin ja antaa sen sorsille ja sitten…
"Nytpä sinä teet työtä oikein aika vauhdilla", sanoi korppi. "Eiköhän reikä jo mahda olla tarpeeksi suuri."
Korpin onnistui todellakin tunkeutua ulos. Poika seurasi perässä ja näki Batakin istuvan kivellä parin askelen päässä.
"Minä nyt täytän lupaukseni, Peukaloinen", sanoi Bataki hyvin juhlallisesti, "ja kerron sinulle, että olen nähnyt paremman osan ja tiedän missä se on. Mutta minä en neuvoisi sinua sitä etsimään, sillä monta vuotta minä sain touhuta, ennen kuin sain siitä selon."
"Minä luulin, että sinä ilmoittaisit minulle missä se on palkinnoksi siitä, että autoin sinut vankeudesta", sanoi poika.
"Sinä mahdoit olla hyvin unissasi, kun minä kerroin sinulle paremmasta osasta", sanoi Bataki. "Muuten et kai olisi odottanut minulta mitään semmoista. Etkö huomannut, että kaikki, jotka ovat puhuneet siitä, missä parempi osa on, ovat joutuneet onnettomuuteen? Eihän toki! Bataki on elänyt maailmassa siksi kauan, että on oppinut pitämään suunsa kiinni."
Sen sanottuaan hän levitti siipensä ja lensi tiehensä.
Akka seisoi Rikkikeittiön katolla ja nukkui, mutta kesti pitkän aikaa, ennen kuin poika huutaen kutsui häntä. Hän oli pahalla tuulella ja alakuloinen sentähden että oli menettänyt suuren rikkauden; eikä hänellä mielestään ollut mitään iloitsemisen syytä. "En minä usko, että on totta, mitä kerrotaan suurista jätittäristä", arveli hän itsekseen, "enkä minä usko susiin enkä heikkoihin jäihinkään, mutta sen minä uskon, että kun köyhät kaivostyömiehet ovat löytäneet tuon suuren malmisuonen erämaasta, niin on niiden pää mennyt niin pyörälle ilosta, etteivät ne enää ole muistaneet, missä se oli. Ja minä luulen, että heidän pettymyksensä on ollut niin suuri, etteivät he enää ole jaksaneet elää. Ja siltäpä nyt minustakin tuntuu."
Lauantaina huhtikuun 30. p:nä.
On päivä, jota lapset Taalainmaassa ikävöivät melkein yhtä haikeasti kuin jouluiltaa, ja se on vappu eli valpurinmessu-ilta, ja silloin he saavat sytyttää kokkoja palamaan.
Viikkoja ennen pojat ja tytöt eivät ajattele muuta kuin kokkoaineiden keräämistä. He menevät metsään poimimaan risuja ja käpyjä, he keräävät lastuja puusepiltä ja tikkuja ja tuohta ja käyriä kantoja halonhakkaajilta. He menevät joka päivä kauppiaan luo kerjäämään vanhoja laatikoita, ja jos jonkun on onnistunut hankkia tyhjä tervatynnöri, hän piilottaa sen kuin parhaan aarteensa eikä uskalla ottaa sitä esille ennen kuin viime hetkessä, vähää ennen tulien sytyttämistä. Herne- ja papukepit ovat aina suuressa vaarassa, ja samoin kaikki tuulen kaatamat aidat, kaikki särkyneet kapineet ja niitylle unohtuneet heinäseipäät.
Kun nyt tulee tuo merkki-ilta, niin ovat lapset joka kylässä tehneet kokon jollekin kukkulalle tai järven rantaan. Muutamissa kylissä on kokkoja montakin. On näet voinut sattua, että pojat ja tytöt eivät ole voineet sopia kokkoaineiden keräämisestä tai ovat myöskin lapset, jotka asuvat kylän eteläpäässä, tahtoneet tulen omaan puoleensa, mutta siihen pohjoispääläiset eivät ole tyytyneet, vaan ovat tehneet tulen itselleenkin.
Kokot ovat tavallisesti valmiina jo hyvissä ajoin iltapäivällä, ja sitten lapset kuljeksivat ja odottavat tulitikkulaatikot taskussa pimeän tuloa. On niin kauhean kauan valoisaa Taalainmaassa tähän vuodenaikaan. Kello kahdeksan tienoilla on tuskin vielä alkanut hämärtääkään. On kylmä ja kolea kulkea ja odottaa ulkona, sillä oikeastaan on vielä vain kevättalvi. Peratuilta ja aukeilta mailta on lumi kyllä jo sulanut, ja keskellä päivää, kun aurinko paistaa korkealta, voi tuntua oikein lämpimältä, mutta metsissä on vielä syvät kinokset, järvet ovat jäässä ja yöllä on usein monen asteen pakkanen. Siitä syystä voikin sattua, että jokin tuli syttyy ennen kuin on tullut oikein pimeä. Mutta vain kaikkein pienimmät ja levottomimmat lapset sillä tavoin hätiköivät. Suuremmat odottavat siksi, kunnes on tullut niin pimeä, että tulet joltakin näyttävät.
Sitten tulee yht'äkkiä oikea hetki. Jokainen, joka vain on kantanut pienenkin tikun rovioon, on saapuvilla, ja vanhin poika sytyttää olkikuvon ja pistää sen rovion alle. Heti alkavat liekit työskennellä, ja risut sähisevät ja räiskivät, hienoimmat oksat käyvät hehkuvan punaisiksi, savu pullahtelee mustana ja uhkaavana ilmaan. Silloin tunkeutuu liekki yht'äkkiä kokon latvan läpi korkeana ja kirkkaana ja kohoaa useiden metrien korkeuteen ja näkyy yli koko seudun.
Kun jonkin kylän lapset ovat saaneet oman kokkonsa oikein syttymään, malttavat he jo katsella ympärilleen. Katsokaa, tuolla palaa tuli, tuolla toinen, ja nyt syttyy yksi kukkulalla ja yksi ylinnä vuoren huipulla. Kaikki he toivovat, että heidän tulensa olisi suurin ja kirkkain, ja he ovat niin levottomia siitä, ettei heidän kokkonsa ehkä olekaan muiden kokkoja komeampi, että he vielä viime hetkessä juoksevat pyytämään isältä ja äidiltä vielä muutamia laudanpäitä ja halkoja.
Kun tuli on palanut vähän aikaa, tulevat aikaihmiset sitä katsomaan. Mutta tuli ei ole ainoastaan kaunis ja loistava, se levittää myöskin herttaista lämpöä ympärilleen, ja se houkuttelee heitä istahtamaan kiville ja mättäille kokon ympärille. Siinä he istuvat ja tuijottavat liekkeihin, kunnes jonkun mieleen juolahtaa, että olisi keitettävä kahvia, kun on niin mainio tuli. Kahvipannun poristessa saattaa joku ruveta kertomaan tarinoita, ja hänen lopetettuaan jatkaa jo toinen.
Aikaihmiset ajattelevat enemmän kahvia ja juttuja, lapset ajattelevat sitä, kuinka saisivat tulen palamaan suurena ja pitkän aikaa. Jään ja lumen lähtö on käynyt niin kovin hitaasti. Olisi hyvä, jos he tulillaan voisivat vähän jouduttaa kevään työtä. Muuten on mahdotonta, että se ajoissa saisi roudan sulamaan ja lehden puhkeamaan.
* * * * *
Villihanhet olivat asettuneet nukkumaan Siljanin jäälle, ja kun pohjoisesta päin puhalsi ilkeän kylmä viima, oli pojan täytynyt ryömiä valkoisen hanhikukon siiven alle. Mutta hän ei ollut maannut siellä kauan, kun hän heräsi pyssyn pamaukseen. Hän solahti heti siiven alta ja katseli ympärilleen aivan peloissaan. Mutta miten hän tarkasteli ja tähystelikin, hän ei kuitenkaai voinut huomata metsästäjiä. Katsahtaessaan maihin hän huomasi jotakin niin merkillistä, että luuli sitä joksikin aavenäyksi, samanlaiseksi kuin nähdessään Vinetan tai tuon lumotun puutarhan.
Iltapäivällä villihanhet olivat useita kertoja lennelleet edestakaisin tuon suuren järven yli, ennen kuin olivat voineet päättää, mihin paikkaan laskeutuisivat yöksi. Lentäessään he olivat hänelle näyttäneet järven rannalla olevia suuria kirkkoja ja kyliä. Hän oli nähnyt Leksandin, Rättvikin, Moran, Sollerön. Kirkonkylät olivat kuin pikkukaupunkeja, ja häntä oli ihmetyttänyt, että täällä kaukana pohjolassa on näin taajaa asutusta. Koko seutu näytti hänestä valoisalta ja hymyilevältä, paljon enemmän kuin mitä hän oli odottanut, mutta hän ei ollut huomannut mitään, joka olisi suurestikaan eronnut siitä, mitä hän oli nähnyt muualla.
Mutta nyt leimusi yön pimeässä näillä samoilla rannoilla pitkä kaari korkeita tulia. Hän näki niiden leimuavan järven pohjoispäässä Morassa, Sollerön huipulla, Vikarbyssä, Sjurbergin yläpuolella olevilla vuorilla, Rättvikin kirkkoniemessä ja niin edespäin niemien nenissä ja kukkuloilla aina Leksandiin saakka. Hän laski aina sataan tuleen, ja hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä ne olivat tulleet, ja hän ajatteli, että tässä oli noituutta ja kummittelua.
Villihanhetkin olivat heränneet laukauksesta, mutta niin pian kuin Akka oli katsahtanut rantaan päin, hän oli lausunut: "Ihmislapset siellä leikkivät." Ja heti hän ja muut hanhet pistivät päänsä siiven alle ja nukkuivat taas.
Mutta poika seisoi jäällä ja katseli kokkoja, jotka somistivat rantaa kuin pitkä rivi kultakoristeita. Valo ja lämmin houkuttelivat häntä samoin kuin ne houkuttelevat pientä sääskeä, ja hänen teki mielensä mennä lähemmäksi, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko jättää hanhet. Hän kuuli laukauksen toisensa perästä, ja kun hän nyt ymmärsi, ettei mitään vaaraa ollut olemassa, houkuttelivat ne häntä puoleensa nekin. Hänestä tuntui kuin ne olisivat tuolla tuliensa ääressä olleet niin riemuissaan, ettei heille riittänyt enää nauraminen ja huutaminen, vaan että heidän täytyi ampuakin. Ja nyt ne ampuivat ilmaan raketteja erään kokon luona, joka paloi jollakin vuorella. Siellä niillä oli suuri kokko ja korkealla se oli, mutta se ei riittänyt. He tahtoivat saada aikaan vielä komeampaa. Aina taivaan pilviin piti näkymän, kuinka iloisia he olivat.
Poika oli lähestynyt rantaa hyvin hitaasti, mutta sitten hänen korviinsa sattui laulun säveleitä. Silloin hän alkoi juosta maata kohti. Tässä ilossa hänenkin täytyi saada olla mukana.
Rättvikin lahden pohjassa on äärettömän pitkä laivasilta, ja sillalla seisoi joukko laulajia laulamassa ja kaiuttelemassa säveliä järvelle myöhäiseen yöhön. Tuntui, kuin he olisivat ajatelleet, että kevät villihanhien lailla nukkuu Siljanin jäällä ja että heidän täytyy herättää se unestaan.
Laulajat lauloivat lauluja, joissa kaikissa puhuttiin Taalainmaasta. Laivasillalla ei palanut tulta, eivätkä laulajat nähneet kauaksi ympärilleen. Mutta sävelissä kohosi heidän maansa kuva heidän eteensä ja niiden eteen, jotka heitä kuuntelivat, valoisampana ja miellyttävämpänä kuin jos olisi ollut selvä päivä. Oli kuin he olisivat tahtoneet hellyttää kevättä: "Katso, mimmoinen maa odottaa sinua! Etkö tule avuksemme? Aiotko antaa talven vielä kauankin painaen sortaa näin kauniita seutuja?"
Laulun kestäessä Niilo Holgerinpoika seisoi jäällä ja kuunteli, mutta laulun lakattua hän riensi maihin. Lahden pohjukassa ei enää ollut jäätä, mutta ranta oli niin matala, että hän pääsi onnellisesti erään kokon luo, joka paloi aivan rantaäyräällä. Hän hiipi hyvin varovaisesti niin lähelle, että voi nähdä ihmiset, joita istui ja seisoi tulen ääressä, ja kuulla mitä he sanoivat. Ja taas hän alkoi ihmetellä kaikkea näkemäänsä ja kysellä itseltään, eikö tämä ollut vain näkyä. Hän ei koskaan ollut nähnyt tällä tavalla pukeutuneita ihmisiä. Naisilla oli päässä mustat suippopäähineet, kaulassa ruusuiset huivit, yllä pienet valkoiset turkit, vihreät silkkiliivit ja mustat hameet, jotka oli päärmetty valkoisella, punaisella ja vihreällä. Miehillä oli pyöreät, matalat lakit, siniset takit, keltaiset nahkahousut, jotka ulottuivat polviin ja oli kurottu kiinni punaisilla, tupsuniekoilla sukkanauhoilla. Hän ei osannut sanoa, puvuistako johtui, että hänestä ihmiset olivat täällä aivan toisen näköisiä kuin muualla, paljon komeampia ja arvokkaampia. Hän kuuli heidän puhuvan keskenään, mutta pitkään aikaan hän ei voinut ymmärtää mitään. Hän muisti ne kauniit puvut, joita oli nähnyt äidin kirstussa ja joita ei kukaan tahtonut käyttää, ja hänestä tuntui siltä kuin nämä ihmiset olisivat olleet jotakin vanhaa kansaa, semmoisia, joita ei enää sataan vuoteen ole vaeltanut maan päällä.
Mutta nämä ajatukset vain välähtivät hänen päässään ja katosivat samassa, sillä hän näki kyllä, että nuo olivat eläviä ihmisiä. Hän oli tullut tätä ajatelleeksi vain siksi, että Siljanin kansa enemmän kuin kansa muualla oli puheenparsissaan ja puvuissaan säilyttänyt sitä, mikä on vanhanaikaista.
Poika huomasi heti, että ne, jotka istuivat tulen ääressä, puhuivat vanhoista asioista. He kertoivat, miten olivat eläneet nuoruutensa aikoina, kun heidän oli täytynyt vaeltaa muihin maakuntiin hankkiakseen työllään leipää kotiin. Hän kuuli monta kertomusta, mutta parhaiten hänen mieleensä tarttui, mitä eräs vanha nainen oli kokenut.
Vanhan Kirstin kertomus
"Isällä ja äidillä oli pieni talo Östbjörkassa, mutta meitä oli monta sisarusta; ja ajat olivat kovat, niin että kun minä olin tullut kuusitoistavuotiaaksi, täytyi minun lahteä kotoa. Meitä lähti liikkeelle parikymmentä tyttöä täältä Rättvikistä. Oli huhtikuun neljästoista päivä, kun minä ensi kerran lähdin Tukholmaan. Eväänä oli muutamia leipiä ja vasikan lapa ja vähän juustoa. Rahaa oli neljäkolmatta killinkiä. Olin pannut muun ruokani nahkalaukkuun ja lähettänyt sen edeltäpäin erään talonpojan mukana, jonka kuormassa menivät myöskin työvaatteeni.
"Niin astelimme siis kaikki kaksikymmentä tyttöä Falunin tietä. Taivalsimme kolme neljä peninkulmaa päivässä, ja Tukholmaan kesti matka seitsemän päivää. Se oli toista se kuin istuutua junaan, niinkuin saavat nykyajan tytöt, kun kuljetaan niin kauhean mukavasti kahdeksassa, yhdeksässä tunnissa.
"Kun me tulimme Tukholmaan, huusivat ihmiset toisilleen: 'Kas, tuolla tulee Taalain rykmentti.' Kuuluikin siltä kuin kokonainen rykmentti olisi marssinut esiin, sillä meillä oli korkeakorkoiset kengät, joihin suutari oli pannut viisitoista isoa naulaa. Sattui niinkin, että moni meistä kompastui ja keikahti kumoon, kun olimme tottumattomia kulkemaan mukulakivisillä kaduilla.
"Menimme taalalaismajataloon, jonka nimi oli 'Valkoinen hevonen' ja joka oli Suuren Saunakadun varrella. Moralaiset asuivat saman kadun varrella majatalossa, jonka nimi oli Iso Kruunu. Nyt oli kiireesti etsittävä työtä, sillä niistä neljästäkolmatta killingistä oli enää jäljellä vain kahdeksantoista. Yksi tytöistä sanoi minulle, että menisin kysymään työtä erään ratsumestarin luota, joka asuu Hornstullissa. Sain jäädä sinne ja kaivaa ja istutella hänen puutarhassaan neljä päivää. Neljäkolmatta killinkiä sain päivärahaa omissa ruoissani. Ei ollut minulla paljon syömistä, mutta kun herrasväen pikku tytöt näkivät, miten niukalti sitä oli, he juoksivat sisään ja pyysivät minulle keittiöstä ruokaa, niin että sain syödä vatsani täyteen.
"Sitten tulin erään rouvan luo, joka asui Norlanninkadun varrella. Siellä sain huonon asunnon ja rotat veivät sekä päähineeni että kaulahuivini ja söivät rei'ille nahkalaukkuni, niin että minun täytyi paikata se vanhalla kengänvarrella, jonka satuin saamaan. Siellä ei ollut työtä kuin kahdeksi viikoksi, ja sitten minun täytyi vaeltaa kotiin takaisin mukanani säästöinä kaksi riikintaalaria. Kotiin minä kuljin Leksandin kautta ja viivyin pari päivää kylässä, jota nimitettiin Rönnäsiksi. Siellä muistan ihmisten keittäneen velliä kauransekaisista akanajauhoista. Heillä ei ollut mitään muuta, ja hyvältä se maistui sekin nälänhädän aikoina.
"Ei ollut elämä kehuttavaa sinäkään vuonna, mutta minä sain kokea vieläkin kovempaa seuraavana vuonna. Nähkääs, minun täytyi taaskin lähteä liikkeelle, sillä muutoin ei niillä siellä kotona olisi ollut mistä elää. Pääsin kahden tytön mukana Hudiksvalliin, ja sinne oli neljäkolmatta peninkulmaa. Koko matkan meidän oli kannettava nahkasäkkiä selässämme, sillä nyt ei meillä ollut hevosta. Olimme toivoneet saavamme puutarhatyötä, mutta kun tulimme perille, oli vielä lunta joka paikassa, niin ettei ollut saatavana mitään työtä. Silloin minä menin maalle ja rukoilin kauniisti talonpoikaistaloissa, että antaisivat minulle jotakin tekemistä. Voi, hyvät ystävät, miten minä olin uupunut ja nälkäinen, kunnes tulin muutamaan taloon, johon sain jäädä karttaamaan villoja kahdeksasta killingistä päivältä. Mutta katsos, keväämmällä sain jo puutarhatyötä kaupungissa, ja siellä viivyin heinäkuuhun asti. Mutta silloin kävi koti-ikävä liian suureksi, ja minä lähdin takaisin Rättvikiin. Olin vasta seitsemäntoistavuotias. Kengät olivat kuluneet, niin että sain astua kaksikymmentäneljä peninkulmaa avojaloin. Mutta minä olin kuitenkin sydämestäni iloinen, sillä nyt minulla oli viisitoista riikintaalaria, ja pikku siskolleni oli minulla mukanani muutamia kovia nisuleipiä ja kääröllinen säästämiäni sokerinpaloja. Sillä kun joku oli antanut minulle kahvia kahden sokerinpalan kanssa, niin olin aina pannut toisen piiloon.
"Tässä te nyt istutte, tytöt, ettekä tiedä, miten paljon teidän pitäisi kiittää Jumalaa siitä, että hän on antanut parempia aikoja. Asia on niin, että siihen aikaan seurasi toinen nälkävuosi toistaan. Kaikki Taalainmaan nuori väki joutui matkustamaan raha-ansiolle. Minä matkustin seuraavana vuonna — oli vuosi 1847 — taas Tukholmaan ja sain työtä Stora Hornsbergin puutarhassa. Siellä meitä oli useampia tyttöjä, ja nyt meillä oli vähän parempi päiväpalkka, mutta säästää me saimme. Poimimme puutarhamaista vanhoja nauloja ja luita ja möimme niitä romukauppaan ja sillä rahalla me ostimme kivenkovia kannikoita, joita ne leipoivat sotamiehille ruunun leipomoissa. Heinäkuun lopulla minä taas lähdin kotiin auttaakseni elonkorjuussa. Sillä kertaa minulla oli kolmekymmentä riikintaalaria säästöä.
"Seuraavana vuonnakin täytyi minun lähteä ansaitsemaan. Silloin minä menin Stallmästaregårdiin, joka on Tukholman ulkopuolella. Sinä vuonna pantiin toimeen kenttäharjoituksia Lagårdsgärdetissä, ja ravintolanpitäjä lähetti minut palvelemaan keittiöön, jonka hän oli sijoittanut suureen kuormavaunuun. En koskaan unohda, vaikka tulisin sadan vuoden vanhaksi, miten sain soittaa paimentorvea kuningas Oskari ensimmäiselle. Ja hän lähetti minulle palkinnoksi kokonaisen riikintaalarin.
"Sitten minä olin monena kesänä soutajatyttönä Brunnsvikenissä ja soudin Albanon ja Hagan väliä. Se oli minun parasta aikaani. Meillä oli paimentorvet veneessä, ja välistä tarttuivat matkustajat itse airoihin ja antoivat meidän soittaa. Kun sitten soutaminen syksyllä päättyi, menin Uplantiin puimaan talonpoikien riihiä. Joulun aikaan minä tavallisesti palasin kotiin taskussani noin sadan taalarin säästö. Ja sitten minä olin ansainnut puimisella jyviä, jotka isä kävi noutamassa talvikelillä. Niin, nähkääs, jos emme minä ja sisareni olisi tuoneet kotiin rahaa, ei olisi ollut mistä elää. Sillä oman maan vilja oli jo lopussa minun kotiin tullessani, ja perunaa viljelivät ihmiset vain vähän siihen aikaa.
"Täytyi ostaa kauppiaalta jyviä, ja kun rukiit maksoivat neljäkymmentä riikintaalaria tynnöri ja kaurat kaksikymmentäneljä, niin täytyihän olla tarkkana. Minä muistan, että me usein vaihdoimme lehmän kauratynnöriin. Siihen aikaan leivottiin kauraleipää ja pantiin mukaan hienoksi hakattua olkea. Ei ollut helppoa nieleksiä tuommoista kauraleipää. Täytyi ryypätä vettä joka palan painimeksi, että se menisi alas.
"Sillä tavalla minä vaeltelin aina siihen vuoteen asti, jolloin menin naimisiin, ja se tapahtui vuonna 1856. Nähkääs, Jonista ja minusta oli tullut ystävät Tukholmassa. Kyllähän minä hiukan niinkuin pelkäsin lähtiessäni sinä vuonna kotiin, että kunhan eivät vain Tukholman tytöt vieroittaisi hänen ajatuksiaan minusta. Ne sanoivat häntä 'kauniiksi Joniksi' ja 'komeaksi taalalaispojaksi', sen minä kyllä tiesin. Mutta hänellä ei ollut mitään petosta sydämessään, ja kun hän oli säästänyt tarpeeksi, niin vietettiin häät.
"Sitten ei ollut huolista tietoa moneen vuoteen, mutta onnea ei kestänyt kauan. Vuonna 1863 kuoli Jon, ja minä jäin yksin viisine pienine lapsineni. Mutta ei meillä kuitenkaan ollut kovinkaan suurta hätää, sillä nyt oli vähitellen tullut paremmat ajat Taalainmaahan. Nyt oli riittävästi perunoita ja jyviä. Oli ihan toista kuin ennen maailmassa. Minä hoidin itse niitä pieniä maatilkkuja, jotka olin perinyt, ja minulla oli oma tupa. Niin kuluivat vuodet ja lapset kasvoivat. Ne, jotka heistä ovat elossa, ovat hyvissä varoissa, Jumalan kiitos! He eivät voi oikein ajatellakaan, miten tiukassa taalalaisten leipä oli siihen aikaan, kun heidän äitinsä oli nuori."
Vanhus vaikeni. Hänen puhuessaan oli kokko sammunut, ja nyt nousivat kaikki ja sanoivat, että oli aika lähteä. Peukaloinen lähti jäälle noutamaan matkatovereitaan. Pimeässä juostessaan hän muisteli muutamia kohtia laulusta, jonka oli äsken kuullut laivasillalta; siinä laulettiin siitä, että vaikka Taalainmaassa elettiin köyhyydessä ja sekoitettiin pettua leipään, niin olivat mahtavat miehetkin turvautuneet köyhien taalalaisten apuun.
Nyt hän muisti, mitä oli lukenut Stuureista ja Kustaa Vaasasta. Hän oli aina ihmetellyt, miksi he hakivat apua juuri Taalain miehiltä, mutta nyt hän sen ymmärsi. Sillä siinä maassa, missä on tuommoisia naisia, siellä ei voi ajatellakaan miesten kukistamista.