Sunnuntaina toukokuun 1. p:nä.
Kun poika seuraavana päivänä heräsi ja solahti jäälle, ei hän voinut olla purskahtamatta nauruun. Yöllä oli tuiskuttanut melko lailla lunta ja tuiskutti yhä. Ilma oli täynnä valkoisia lumihiutaleita, ja ne olivat niin suuria, että olisi voinut luulla niitä kuoliaaksi jäätyneiden perhosten siiviksi. Jäällä oli lunta monen senttimetrin paksulta; rannat olivat valkeat, ja villihanhet niin lumen peitossa, että ne näyttivät kuin pieniltä kinoksilta.
Silloin tällöin liikahti Akka ja Yksi tai Kaksi, mutta nähtyään, että lumituiskua yhä jatkui, he pistivät pian päänsä siiven alle takaisin. He kai arvelivat, että tällaisella säällä ei voi tehdä muuta kuin nukkua; ja pojan mielestä he olivat oikeassa.
Muutamien tuntien kuluttua poika heräsi siihen, että Rättvikin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen. Nyt oli lakannut tuiskuttamasta, mutta pohjoisesta tuuli ankarasti ja jäällä oli pureva pakkanen. Hän ilostui, kun villihanhet vihdoinkin pudistivat lumen yltään ja lensivät maihin etsimään ruokaa.
Sinä päivänä oli ripillepäästö Rättvikin kirkossa, ja rippikoululaiset seisoivat kirkonmäellä pienissä ryhmissä puhellen keskenään. He olivat kaikki pukeutuneet pitäjän pukuun ja heidän vaatteensa olivat niin uudet ja kirjavat, että ne loistivat pitkän matkan päähän. "Rakas Akka muori, lentäkää hitaasti tässä", huusi poika, kun villihanhet lensivät sen paikan yli, "lentäkää hitaasti, että saan katsella tuota nuorisoa!" Se oli kai johtajahanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui niin paljon kuin voi ja lensi kolme kertaa kirkon ympäri. Ei ole helppo sanoa, kuinka olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika näki nämä nuoret pojat ja tytöt näin ylhäältä päin, oli hänestä kuin ei hän koskaan olisi nähnyt näin komeaa nuorisojoukkoa. "En osaa uskoa, että kuninkaan linnassa on hienompia prinssejä ja prinsessoja", hän ajatteli.
Lunta oli tullut oikein kosolta. Rättvikissä se peitti kaikki vainiot, eikä Akka keksinyt ainoaakaan peltoa, mihin olisi voinut laskeutua. Silloin hän ei miettinyt kauempaa, vaan lensi etelään Leksandia kohti.
Leksandista olivat kuten tavallisesti useimmat nuoret matkustaneet työn hakuun. Vanhat olivat jääneet kotiin, ja kun villihanhet tulivat lentäen, vaelsi pitkä jono vanhoja vaimoja kirkkoon vievää komeaa koivukujaa. He kävelivät, valkoisella maalla valkorunkoisten koivujen välissä ja olivat pukeutuneet valkoisiin lammasnahkaturkkeihin, valkoisiin nahkahameihin, keltaisiin esiliinoihin ja valkoisiin päähineihin, jotka oli kääritty valkoisen tukan ympärille.
"Rakas Akka muori", sanoi poika, "lennä hitaasti tässä, että saan katsella noita vanhuksia!" Varmaankin se oli johtajahanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui niin alas kuin uskalsi ja lensi kolme kertaa edestakaisin koivujen yli. Ei ole helppo sanoa, kuinka olisi käynyt todellisuudessa, mutta poika ei ollut mielestään koskaan nähnyt niin älykkäitä ja viisaita vanhoja vaimoja. "Nämä vanhukset näyttävät siltä kuin heidän poikansa olisivat kuninkaita ja heidän tyttärensä kuningattaria", ajatteli poika.
Mutta Leksandissa ei ollut sen parempaa kuin Rättvikissäkään. Kaikkialla oli paksulti lunta, eikä Akalla ollut muut neuvoa kuin jatkaa matkaansa etelää kohti Gagnefiin.
Gagnefissa oli haudattu ruumis ennen jumalanpalvelusta sinä pyhänä. Ruumissaatto oli tullut myöhään kirkkoon, ja sitten oli mennyt aikaa hautaamiseen. Kun villihanhet tulivat lentäen, eivät kaikki ihmiset vielä olleet menneet kirkkoon, vaan useita naisia käyskenteli, vielä kirkkomaalla hautoja katsellen. He olivat pukeutuneet vihreihin, punahihaisiin liiveihin, ja päässä heillä oli värilliset, kirjavatöyhtöiset huivit.
"Rakas Akka muori, lennä hitaasti tässä, että saan katsella noita emäntiä!" sanoi poika, ja varmaankin se oli villihanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui hitaasti niin alas kuin uskalsi ja lensi kolme kertaa edestakaisin kirkkomaan yli. On vaikea sanoa miten olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika näki naiset näin ylhäältäpäin kirkkomaan puiden välistä, olivat ne hänestä kuin mitä ihanimpia kukkia. "Ne ovat kaikki ikään kuin olisivat kasvaneet kuninkaan puutarhassa", hän ajatteli.
Mutta ei ollut Gagnefissakaan ainoaakaan paljasta vainiota, eikä villihanhilla ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaansa etelää kohti Flodaan.
Flodassa olivat ihmiset jo kirkossa, kun villihanhet tulivat lentäen, mutta sinä päivänä oli morsiuspari vihittävä kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen, ja morsiussaattue oli asettunut kirkonmäelle. Morsiamella oli päässään kultakruunu hajallaan olevilla hiuksilla, ja siihen oli ripustettu koristeita ja kukkia ja kirjavia nauhoja niin paljon, että sitä katsoessa oikein koski silmiin. Sulhasella oli sininen pitkä takki, polvihousut ja punainen lakki. Morsiusneitosten liivit ja hameen helmat oli kirjailtu ruusuin ja tulppaanein, ja vanhemmat ja naapurit kulkivat saattueessa pukeutuneina pitäjänsä kirjaviin vaatteihin.
"Rakas Akka muori, lennä hitaasti, että ennätän katsella tuota nuorta väkeä!" pyysi poika, ja johtajahanhi laskeutui niin alas kuin uskalsi ja lensi kolme kertaa edestakaisin kirkonmäen ylitse. On vaikea sanoa, miten olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika katseli heitä ylhäältä, niin näytti hänestä, että niin ihanaa morsianta ja niin uljasta sulhasta ja niin komeata hääväkeä ei voi missään muualla olla. "Tuskinpa kuningas ja kuningatar linnassa käyskennellessään ovat hienompia kuin nämä", ajatteli hän.
Mutta täältä Flodasta villihanhet löysivät viimeinkin sulia peltoja, niin ettei heidän tarvinnut lentää edemmäksi ruokaa etsimään.
Pikkulinnut
Toukokuun 1.-4. p:nä.
Monena päivänä peräkkäin oli ollut mitä kauhein ilma Määlarin pohjoispuolella olevissa seuduissa. Taivas oli tasaisen harmaa, tuuli vinkui ja vettä satoi rankasti. Sekä ihmiset että eläimet tiesivät, ettei kesä tule ilman tämmöistä ilmaa, mutta se oli heistä sittenkin melkein sietämätöntä.
Kun oli satanut päivän, alkoivat lumet kuusimetsissä toden teolla sulaa, ja kevätpurot lähtivät liikkeelle. Kaikki pihalätäköt, ojien hidas vesi, ja vesi, joka nousi esiin mättäiden välistä soista ja hetteistä, kaikki oli liikkeellä ja koetti pyrkiä puroihin päästäkseen mereen.
Purot riensivät niin pian kuin suinkin Määlarin jokiin, ja joet tekivät parastaan viedäkseen veden paljouden Määlariin. Mutta silloin kaikki pikkujärvet loivat Uplannissa ja Bergslagenissa jääpeitteensä samana päivänä, niin että joet tulivat jäälauttoja täyteen ja nousivat nopeasti äyräittensä tasalle. Näin suurentuneet joet syöksyivät Määlariin, eikä kestänyt kauan, ennen kuin Määlariin oli tullut niin paljon vettä kuin siihen suinkin mahtui. Se alkoi virrata voimakkaasti laskuaan kohti, mutta Norrström on ahdas väylä, eikä se voinut päästää vettä niin pian kuin olisi tarvittu. Lisäksi oli vielä itätuuli, niin että merivesi vyöryi maata kohti ja seisoi estämässä virtaa, kun se tahtoi viedä suolatonta vettä Itämereen. Ja koska joet yhtä mittaa toivat uutta vetta Määlariin eikä Norrströmin virta vielä ehtinyt viedä sita pois, ei suuri järvi voinut muuta tehdä kuin tulvia rantojensa yli.
Se nousi hyvin hitaasti ja kuin vastenmielisesti, koska olisi tahtonut vahingoittaa kauniita rantojaan. Mutta kun ne melkein kaikkialla ovat matalat ja loivat, ei kestänyt kauan, ennen kuin vesi oli noussut monta metriä maalle, ja siinä oli tarpeeksi synnyttämään mitä suurinta häiriötä ja hätää.
Maalari on sangen omituinen järvi. Se on pelkkiä ahtaita selkiä, lahtia ja salmia: se ei missään levene laajoiksi, myrskyisiksi ulapoiksi; on kuin se ei olisi luotu muuta kuin huviretkiä ja purjehdusta ja iloisia kalastusmatkoja varten. Ja se on täynnä ihania lehtoisia saaria ja niemiä. Ei missään näy paljaita, autioita, tuulisia rantoja; on kuin ne eivät koskaan olisi ajatelleet kantavansa muuta kuin huvilinnoja, kesähuviloita, herrastaloja ja huvittelupaikkoja. Mutta kun se tavallisesti esiintyy näin ystävällisenä ja lempeänä, syntyy sitä suurempi meteli, kun se joskus keväällä panee pois hymyilevän ilmeensä ja näyttää voivansa toden teolla olla vaarallinen.
Kun se nyt näytti aikovan panna toimeen vedenpaisumuksen, niin ruvettiin kaikkia talviteloillaan olleita veneitä ja ruuhia kiireesti tilkitsemään ja tervaamaan, että ne olisivat valmiit työnnettäviksi vesille niin pian kuin suinkin. Pesulaiturit vedettiin maihin ja maantiesiltoja lujitettiin. Ratavartijat, joiden oli pidettävä silmällä semmoisia rautatielinjoja, jotka kulkivat rantoja pitkin, vaelsivat yhtä mittaa ratavallilla eivätkä uskaltaneet nukkua yöllä ei päivällä.
Talonpojat, joilla oli heiniä ja kuivia lehtiä matalissa saarissa, riensivät soutamaan ne maihin. Kalastajat ottivat pois rysänsä ja rihmansa, ettei tulva huuhtelisi niitä pois. Lauttapaikoissa tunkeili matkustavaisia: kaikkien, joiden oli mentävä kotiin tai kotoa pois, täytyi rientää niin kauan kun vielä voi päästä.
Tukholman seudulla, jossa rannat ovat täpösen täynnä kesäasuntoja, oli kovin kiire. Useimmat huvilat olivat kyllä niin korkealla, ettei niillä ollut mitään vaaraa, mutta niillähän oli jokaisella venehuone tai uimahuone, Ja ne oli pelastettava.
Mutta eivät ainoastaan ihmiset joutuneet sentähden hätään, että Määlari uhkasi nousta yli äyräittensä. Pitkin rantaa lenteli laumoittain pikkulintuja edestakaisin hädissään piipittäen. Kaikki ne, jotka asuivat ja pesivät ruohikossa, rantapensaikoissa tai matalilla rantaniityillä, olivat aivan suunniltaan hädästä. Toiset niistä olivat juuri saaneet pesänsä valmiiksi, toiset olivat jo munineet ja alkaneet hautoa, toisilla oli pojat, avuttomat untuvapojat — ja niiden joukosta kuului haikeinta välitusta.
Pikkulintujen näin lennellessä Ekolsundin lahdessa ja valitellessa sitä suurta vaaraa, joka uhkasi heidän kotejaan, tuli kettu hiipien rantaa pitkin. "Mikä hätänä, sirkut ja västäräkit?" kysyi kettu ja pysähtyi.
"Pii, pii, pii! Huonosti on asiat! Hätä on käsissä, tuho on tulemassa", piipittivät pikkulinnut. "Määlari repii meidän pesämme, Määlari huuhtoo pois meidän munamme, Määlari hukuttaa meidän poikasemme."
Kettu rupesi hieromaan nenäänsä etujalkaansa vasten, kuten hänen tapansa oli silloin, kun hän mietti jotakin. "Tunnen kyllä erään, joka voisi auttaa teitä", sanoi hän yht'äkkiä ja nosti päätään.
"Pii, pii, pii! Revon neuvo paha neuvo!" piipittivät kaikki pienet.
Kettu ei suuttunut; se vastasi lempeimmällä äänellään: "Minä kyllä ymmärrän, ettette te voi luottaa meihin kettuihin. Mutta ajatelkaahan nyt, pikkulinnut, ettei minulla ole mitään hyötyä siitä, että järvi hävittää teidän pesänne! Tehkää siis sanojeni mukaan. Lähettäkää liikkeelle joukostanne joku, joka lentää nopeasti ja näkee hyvin, ja antakaa sen hakea käsiinsä vanha villihanhi Akka Kebnekaiselainen, joka näinä päivinä on matkalla pohjoista kohti. Ja kun olette löytäneet hänet, niin kertokaa vain, miten on! Saatte nähdä, että hän auttaa teitä."
Pikkulinnut aavistivat kyllä, että ketun neuvoon kätkeytyi jokin ilkeä juoni, mutta suuressa hädässään he eivät voineet olla sitä noudattamatta. He lähettivät kaikille tahoille nopeimmat vakoojansa etsimään vanhaa villihanhea.
Mutta Akkaa ei ollut niinkään helppo löytää; ja tuli sekä puolipäivä että ilta, eikä ainoakaan etsijöistä ollut vielä palannut. Ja hetki hetkeltä Määlari vain nousi nousemistaan. Osa rantapajujen ja leppien rungoista oli jo veden alla. Vesi oli noussut jo puutarhoihinkin ja muokkaili omalla tavallaan hernepenkkejä, ja niissä ruispelloissa, joihin se kykeni nousemaan, se teki suurinta vahinkoa. Auringon laskiessa olivat jo matalimmilla paikoilla sijaitsevat pesät joutuneet perikatoon. Ja kaiken veden pinnalla keinuvan seassa näkyi myöskin pieniä harmaanvalkeita tai ruskeankirjavia munankuoria ja särkyneitä pikkulintujen pesiä.
Vesi nousi koko yön. Aamun tultua olivat vetelät niityt Gripsholmin ympärillä veden alla, niin että maan ja tuon suuren linnan välillä ei ollut ainoastaan kaitaista väylää, vaan myöskin leveitä salmia. Strängnäsissä muuttui kaunis rantakäytävä kuohuvaksi koskeksi, ja Västeråsissa valmistautuivat ihmiset kulkemaan venheillä teitä pitkin. Pari hirveä nähtiin uivan manterelle eräästä Määlarin saaresta, missä niiden talvellinen asuinpaikka oli joutunut veden alle. Kokonaiset halkopinot, lukemattomat tukkipuut ja lautat, suuri määrä kaljatynnöreitä ja vesiammeita oli joutunut vesiajolle; ja kaikkialla soutelivat ihmiset pelastuspuuhissa.
Ekolsundin lahden rannalla asuvat pikkulinnut pyrähtivät vähän väliä korkealle ilmaan nähdäkseen, eikö pelastajaa näkyisi. Viimein huomasikin muuan kiuru villihanhilauman, joka saapui nopeasti lentäen pohjoisesta päin. Ensin hän tuskin uskalsi puhuakaan siitä peläten silmiensä valehdelleen, mutta niin pian kuin hän oli varma asiastaan, remahdutti hän riemulaulun semmoisen, minkä ainoastaan kiuru voi laulaa.
Hetken kuluttua villihanhet laskeutuivat lepikkoon, jonka ympärillä lainehti harmaata, likaista vettä.
Ja nyt tuli Niilo Holgerinpojalle työtä. Valkoinen hanhikukko uiskenteli häntä kuljettaen pensaikossa; ja poika päästeli irti jokaisen linnunpesän, minkä sattui näkemään, ja vei ne maihin. Jollei hän ehtinyt pelastaa pesää, hän koetti ainakin pelastaa munat ja pojat.
Voi kuvitella, mikä elämä siitä syntyi rannalla. Pikkulinnut tulivat lentäen niin nopeasti, että ilma vinkui heidän ympärillään; ja kaikki ne huusivat ja pyysivät, että Peukaloinen tulisi pelastamaan heidän pesänsä. Ne, joiden pesät oli pelastettu, kiinnittelivät niitä minkä kerkesivät pensaihin, joiden luo poika oli ne pannut. Toiset rakensivat jo uusia pesiä pannakseen niihin pelastuneet poikasensa.
Tapahtui monta kertaa, kun poika tuli pienen pesän luo, joka oli joutumassa tulvan alle, että hän löysi siitä emolinnun, joka hädästä läähättäen makasi muniensa päällä ja joka varmaan olisi hukkunut, jollei poika olisi joutunut häntä pelastamaan.
Ja tuon tuosta sattui, että lintupari huusi: "Ei, älä välitä meistä, mene kiurujen luo ja auta heitä! Heillä on pesä täynnä untuvapoikasia!"
Pikkulinnuilla on kyllä vikansa heilläkin, mutta kun on kysymys pienistä avuttomista poikasista, he voivat osoittaa mitä suurinta mielen jaloutta. Tapahtui niinkin, että he kutsuivat luokseen Peukaloisen auttamaan rottia tai metsähiiriä, joilla maakoloissaan oli koko parvi alastomia ja sokeita pienokaisia.
Poika juoksi välistä melkein päätään myöten veteen, mutta hänellä oli niin paljon tekemistä, että hän pysyi lämpimänä. Päivä meni niin pian, ettei hän tiennyt, minne se oli huvennut. Vasta kun tuli ilta ja hän huomasi, kuinka uupunut oli, hän ymmärsi, kuinka paljon oli tehnyt työtä.
"Nyt sinä saat lopettaa täksi päiväksi", sanoi Akka nähdessään, että poika hoiperteli uupumuksesta. "On toki hyvä, että minulla on sinulle tarjottavana hyvä yösija."
Hjälstavikin joutsenet
Turvallisin nukkumapaikka, minkä Akka tunsi Määlarin seuduilla, oliHjälstavik, joka on Ekolsundsvikin sisin perukka.
Hjälstavikin lahdella on lakeat rannat ja matala vesi ja siinä on paljon ruohoja, kuten Tookernissa. Se ei ole läheskään niin suuri kuin tuo kuuluisa lintujärvi, mutta se on hyvä lepopaikka lentäville linnuille, koska se on ollut rauhoitettuna monta vuotta. Siinä näet asuu suuri joutsenkansa ja lähellä olevan vanhan kuninkaan kartanon Ekolsundin omistaja on kieltänyt kaiken metsästyksen lahdessa, etteivät joutsenet häiriintyisi ja pelästyisi.
Kun villihanhet laskeutuivat Hjälstavikiin, olivat kaikki siellä asustavat joutsenet itäisellä rannalla, jossa niillä oli paras tuulen suoja. Koko päivän olivat joutsenet olleet työssä rakentamassa pesiään vesikasvien varsista ja juurista, mutta illan hämärtyessä he olivat kokoontuneet huvittelemaan ja leikkimään.
Heitä oli monta sataa, ja he olivat asettuneet arvojärjestykseen: nuoret ja kokemattomat ulommaiseen kehään, vanhat ja viisaat sisemmäksi. Sisimpänä oli Päivärinta, joutsenten kuningas, ja Lumivalko, joutsenten kuningatar, jotka olivat kaikkia muita vanhemmat ja joista useimmat muut polveutuivat.
Päivärinta ja Lumivalko voivat kertoa niistä päivistä, jolloin heidän heimonsa joutsenia ei vielä elänyt kesyttöminä missään koko Ruotsissa, vaan ainoastaan kesyinä linnojen vallihaudoissa ja kanavissa. Mutta sitten muuan joutsenpari oli karannut vankeudesta ja asettunut Hjälstavikiin, ja niistä kahdesta polveutuivat kaikki ne joutsenet, jotka siellä nyt asuivat. Nyt oli kesyttömiä joutsenia monessa Määlarin lahdessa samoin kuin Tookernissa ja Hornborgajärvessä. Kaikki nämä uudisasukkaat olivat tulleet Hjälstavikistä, ja siellä asuvat joutsenet olivat hyvin ylpeitä siitä, että heidän sukunsa sillä tavalla levisi järvestä järveen.
Villihanhet olivat tulleet laskeutuneiksi läntiselle rannalle, mutta kun Akka näki, missä joutsenet olivat, lähti hän heti kohta uimaan heitä kohti. Hjälstavikissä ovat Päivärinta ja Lumivalko mielestään isäntäväkeä; he pahastuvat kovin, jolleivät ne muuttolinnut, jotka tahtovat levätä lahdessa, tule heitä tervehtimään ja pyytämään yösijaa.
Lähestyessään joutsenia Akka pysähtyi ja kääntyi katsomaan, uivatko hanhet suorassa linjassa ja yhtä suurten välimatkojen päässä toisistaan. "Uikaa nyt reippaasti ja kauniisti!" sanoi hän. "Älkää katsoko joutsenia kuin ette koskaan ennen olisi nähneet mitään niin kaunista, älkääkä välittäkö siitä, mitä he teille sanovat!"
Ei ollut Akka ensi kertaa tervehtimässä vanhaa joutsenherrasväkeä, ja tämä oli aina ottanut hänet vastaan sillä kunnioituksella, jota niin paljon matkustellut ja arvossa pidetty lintu kuin Akka on oikeutettu saamaan. Mutta Akkaa ei ollut koskaan miellyttänyt uida kaikkien niiden joutsenien lomitse, jotka olivat noiden kahden ympärillä. Ei koskaan tuntenut hän olevansa niin pieni ja harmaa kuin sattuessaan joutumaan joutsenien keskeen, ja ainahan niistä joku tuli maininneeksi sanan pari harmaista ja köyhistä. Mutta viisainta oli olla semmoisesta välittämättä ja kiiruhtaa vain ohi.
Tällä kertaa näytti kaikki käyvän aivan tavattoman hyvin. Joutsenet vetäytyivät hiljaisesti syrjään, ja villihanhet uivat näiden suurten valkoiselle välkkyvien lintujen reunustamaa kujaa pitkin. Oli hyvin kaunista katsella, miten he kelluivat siinä ja levittivät siipensä kuin purjeiksi näyttäytyäkseen vieraille oikein edukseen. He eivät tehneet ainoaakaan huomautusta, ja Akka oli oikein ihmeissään. "Päivärinta on varmaan saanut tietää heidän tyhmyyksistään ja sanonut heille, että heidän pitää käyttäytyä kohteliaasti", ajatteli johtajahanhi.
Mutta juuri kun joutsenet tällä tavoin koettivat parhaansa mukaan käyttäytyä siivosti, he huomasivat valkoisen hanhikukon, joka ui viimeisenä hanhirivissä. Silloin kulki hämmästyksen ja harmin kohahdus koko seurueen läpi; ja samassa oli hieno käytöskin tipotiessään.
"Mitä ihmettä?" huudahti yksi heistä. "Aikovatko villihanhet hankkia itselleen valkoisia höyheniä?"
"Älkää luulkokaan, että teistä silti tulee joutsenia!" huudettiin joka taholta.
He alkoivat huutaa kilpaa helein, voimakkain äänin. Oli mahdotonta selittää heille, että tämä oli kesy hanhikukko, joka oli seurannut villihanhia.
"Tuo on varmaankin itse hanhikuningas", he ivasivat.
"Eipä ole hävyttömämpää nähty."
"Ei se ole mikään hanhi, se on vain kesy ankka."
Suuri valkoinen muisti Akan käskyn, ettei saa olla tietävinään mistään, mitä kuuleekin. Hän oli vaiti ja ui niin reippaasti kuin voi, mutta siitä ei ollut apua. Joutsenet tulivat yhä hävyttömämmiksi. "Mikä sammakko sillä on selässään?" kysyivät he. "Ne varmaankin luulevat, ettemme näe sen olevan sammakko, kun se on ihmisten vaatteissa."
Joutsenet, jotka äsken olivat olleet niin kauniissa järjestyksessä, uivat nyt sikin sokin ja tunkivat toisia syrjään päästäkseen näkemään valkoista villihanhea.
"Ainakin tuon valkoisen hanhikukon pitäisi hävetä näyttäytymästä täällä meidän joutsenten joukossa."
"Se on kyllä yhtä harmaa kuin muutkin. Se on vain kastunut jonkun talonpojan maitoammeessa."
Akka oli juuri ehtinyt Päivärinnan luo ja alkanut puhua hänen kanssaan, kun tämä huomasi häläkän. "Mitä nyt? Enkö minä ole käskenyt teitä olemaan kohteliaita vieraille?" sanoi hän ja näytti tyytymättömältä.
Lumivalko, joutsenten kuningatar, ui pitämään kansaansa kurissa, ja Päivärinta kääntyi taas Akan puoleen. Silloin tuli Lumivalko takaisin ja näytti olevan hyvin kuohuksissaan. "Etkö voi saada heitä pitämään suutaan kiinni?" huusi joutsenkuningas hänelle.
"Siellä on valkoinen villihanhi", vastasi Lumivalko. "Onhan häpeä nähdä semmoista. En ollenkaan ihmettele, että he ovat niin suutuksissaan."
"Valkoinen villihanhi!" sanoi Päivärinta. "Sepä hullua. Se on liian hassua. Semmoista ei voi olla olemassa. Sinä olet varmaan erehtynyt."
Martti hanhikukon ympärillä kävi ahdinko yhä suuremmaksi. Akka ja muut villihanhet koettivat uida hänen luokseen, mutta heidät sysättiin syrjään, eivätkä he voineet päästä hänen avukseen.
Vanha joutsenkuningas, joka oli voimakkaampi kuin kukaan muu, lähti silloin nopeasti liikkeelle, työnsi kaikki muut syrjään ja tunkeutui valkoisen luo. Mutta kun hän näki, että siinä todellakin oli valkoinen hanhi, suuttui hän yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän sahähti vihasta, karkasi Martti hanhikukon kimppuun ja repäisi hänestä pari höyhentä. "Minä opetan sinua, villihanhi, tulemaan joutsenten luo tuolla tavalla kummitellen", sanoi hän.
"Lennä, Martti hanhikukko, lennä, lennä!" huusi Akka, sillä hän ymmärsi, että joutsenet tulisivat kynimään hänet paljaaksi, ja "Lennä, lennä!" huusi myöskin Peukaloinen. Mutta joutsenet olivat puristaneet hanhikukon väliinsä niin, ettei hän voinut siipeään liikauttaa. Ja joka taholta ojensivat joutsenet esiin voimakkan nokkansa repiäkseen hänen höyhenensä.
Martti hanhikukko puolustihe puremalla ja iskemällä parhaan kykynsä mukaan, ja muutkin villihanhet ryhtyivät taisteluun joutsenten kanssa. Mutta onhan selvää, kuinka tämä kahakka olisi päättynyt, elleivät villihanhet yht'äkkiä olisi saaneet apua.
Olipa muuan leppälintu huomannut, että hanhet olivat joutuneet pulaan; ja kohta hän päästi suustaan sen kimakan huudon, jonka pikkulinnut päästävät silloin kun haukka tai muu petolintu on ajettava pois. Ja tuskin oli huuto kuulunut kolmea kertaa, kun kaikki seudun pikkulinnut kiisivät nuolennopeasti meluavana laumana Hjälstavikiin.
Ja nämä pienet voimattomat raukat karkasivat joutsenten kimppuun. Ne kirkuivat heidän korvissaan, ne sokaisivat heidän silmänsä siivillään, panivat heidän päänsä pyörälle räpytyksellään ja saivat heidät ihan suunniltaan huutaessaan: "Hävetkää, joutsenet, hävetkää! Hävetkää, joutsenet, hävetkää!"
Pikkulintujen hyökkäys kesti vain pari lyhyttä hetkeä, mutta kun he olivat poissa ja joutsenet tulivat taas tuntoihinsa, näkivät he, että villihanhet olivat lähteneet lentoon ja leijailivat lahden toisella rannalla.
Uusi kahlekoira
Joutsenten kunniaksi on kuitenkin mainittava, etta kun villihanhet olivat päässeet pakoon, heidän ylpeytensä ei sallinut heidän lähteä takaa-ajoon. Villihanhet voivat siis rauhassa asettua nukkumaan kaislamättäälle.
Niilo Holgerinpoika oli kyllä väsynyt, mutta hän oli niin märkä ja nälkäinen, ettei sittenkään voinut nukkua. "Minun täytyy välttämättä päästä johonkin tupaan lämmittelemään", hän ajatteli.
Kun niinä päivinä kaikenlaisia kapineita uiskenteli veden pinnalla, oli semmoisen kuin Niilo Holgerinpojan helppo löytää jotakin, jonka päällä pääsisi maihin. Hän ei vitkastellut kauan, hyppäsi puupalan päälle, jonka tuuli oli kantanut kaislikkoon, sorkki vedestä kepakon ja alkoi matalassa vedessä työnnellä venettään maata kohti.
Tuskin hän oli päässyt rantaan, kun kuuli polskahduksen ihan vierestään. Hän oli hiljaa ja huomasi ensin naarasjoutsenen, joka hautoi suuressa pesässään ainoastaan muutaman metrin päässä siitä, missä hän oli, sitten hän näki ketun, joka oli astunut pari askelta veteen hiipiäkseen joutsenen pesälle. "Hei, hei, hei! Nouse ylös, nouse ylös!" kirkaisi poika ja sivalsi kepillään veteen, joutsen nousi, mutta kettu olisi kuitenkin voinut saavuttaa hänet, jos olisi vain tahtonut. Mutta hän jätti joutsenen rauhaan ja kääntyi sen sijaan poikaa vastaan. Peukaloinen näki ketun tulevan ja lähti livistämään maata kohti. Hänen edessään oli laajoja, tasaisia niittyjä. Hän ei nähnyt ainoaakaan puuta, johon olisi voinut kiivetä, ei reikää, johon olisi voinut piiloutua. Ei auttanut muu kuin juosta pakoon. Poika oli hyvä juoksija, mutta selväähän oli, ettei hän voisi kilpailla ketun kanssa, koska tällä ei ollut mitään kantamista. Vähän matkaa järvestä oli muutamia pieniä torppia, joiden ikkunoista tuikki tulta. Poika juoksi tietysti sinne päin, mutta hän kyllä ymmärsi, että ennen kuin hän ehtisi sinne, olisi kettu jo monta kertaa saavuttanut hänet.
Kettu oli jo kerran häntä niin lähellä, että jo luuli olevansa varma saaliistaan, mutta silloin heittäytyi poika nopeasti syrjään ja kääntyi takaisin lahdelle päin. Käänteessä meni ketulta vähän aikaa; ja ennen kuin hän uudelleen oli saavuttanut pojan, oli tämä jo rientänyt kahden miehen luo, jotka olivat olleet koko päivän järvellä pelastamassa tuuliajolle joutuneita tavaroita ja nyt olivat kotimatkalla.
Miehet olivat väsyksissä ja unissaan. He eivät olleet huomanneet poikaa eikä kettuakaan, vaikka nämä olivat juosseet aivan heidän edellään. Poika ei huolinut virkkaa mitään eikä pyytää heiltä apua, kulki vain ihan lähellä heitä. "Ei kettu nyt sentään uskaltane tulla ihmisten lähelle", ajatteli hän.
Mutta kohta hän kuuli, miten kettu tassutteli hänen takanaan. Se oli aivan oikein päätellyt, että miehet luulivat sitä koiraksi, koska se uskalsi tulla ihan lähelle heitä. "Mikä koira hiipii meidän perässämme?" sanoikin silloin toinen miehistä. "Tulee niin lähelle kuin tahtoisi purra." Toinen pysähtyi ja katsahti taakseen. "Tiehesi siitä! Mitä sinulla on täällä tekemistä?" ärjäisi hän ja potkaisi kettua, niin että tämä lensi tien yli. Sitten pysyttelihe kettu parin askelen päässä, mutta seurasi kuitenkin koko ajan mukana.
Miehet saapuivat pian torppien luo ja menivät erääseen tupaan. Poika oli aikonut livahtaa heidän kanssaan tupaan, mutta tultuaan porstuan rappusille hän näki suuren, komean, pitkävillaisen kahlekoiran hyökkäävän kopistaan tervehtimään isäntäänsä. Silloin poika äkkiä muutti mielensä ja jäi ulos.
"Kuulehan, kahlekoira!" sanoi hän hiljaa niin pian kuin miehet olivat vetäneet oven kiinni. "Mahtaisitkohan sinä auttaa minua pyydystämään kettua tänä yönä?"
Kahlekoiralla oli huonot silmät ja hän oli ärtynyt ja äkiintynyt siitä, että häntä pidettiin sidottuna. "Kuinkas minä voisin pyydystää ketun?" hän haukkui vihoissaan. "Mikä sinä olet, joka tulet tänne pitämään minua pilkkanasi? Tulehan vain lähelle, niin saat nähdä, ettei minun kanssani ole hyvä leikkiä laskea!"
"En minä pelkää sinua", sanoi poika ja juoksi koiran luo. Nähdessään hänet koira hämmästyi niin, ettei saanut sanaa suustaan.
"Minä olen se, jota kutsutaan Peukaloiseksi ja joka matkaa maita mantereita villihanhien seurassa", sanoi poika. "Etkö ole koskaan kuullut minusta puhuttavan?" — "Varpuset ovat kyllä viserrelleet sinusta joskus", sanoi koira. "Kokoiseksesi olet tainnut toimittaa aimo asioita." — "Onhan minun käynyt hyvin tähän saakka", sanoi poika, "mutta nyt lienee tuhoni tullut, jollet sina rupea minua auttamaan. Kettu on kintereilläni. Se seisoo ja kurkistelee tuolla nurkan takana." — "Totta vieköön minä tunnen hänen hajunsa", sanoi kahlekoira. "Siitä me pian pääsemme." Ja kahlekoira hyökkäsi eteenpäin niin pitkälle kuin kahleeltaan pääsi ja haukkui ja rähisi pitkän aikaa.
"Nyt se ei luulemma näyttäydy enää tänä iltana", sanoi koira. — "Ei se kettu taida haukusta hätkähtää", sanoi poika. "Se on täällä kohta taas, ja hyvä olisi, jos se palaisi, sillä minä olen päättänyt, että sinun pitää ottaa se kiinni." — "Joko sinä taas alat kujeilla minun kanssani!" sanoi koira. — "Tulehan kanssani koppiin, niin ettei kettu meitä kuule", sanoi poika, "niin sanon, miten sinun on tehtävä!"
Poika ja kahlekoira ryömivät koppiin ja kuiskailivat siellä.
Hetken kuluttua pisti kettu kuononsa nurkan takaa, ja kun kaikki oli hiljaista hän hiipi pihalle. Hän seurasi pojan jälkiä aina koirankopille asti ja istuutui sitten vähän matkan päähän miettimään, miten saisi koiran ulos. Yht'äkkiä pisti kahlekoira päänsä kopista ja murisi ketulle. "Mene tiehesi! Muuten minä tulen ja otan sinut." — "Kyllä minä tässä istun niin kauan kuin itse tahdon", sanoi kettu. — "Mene tiehesi!" murahti koira vielä kerran. "Muuten olet tänä yönä ollut viimeistä kertaa metsästämässä." Mutta kettu vain nauraa irvisteli eikä väistynyt vähääkään. "Kyllä minä tiedän, kuinka pitkälle sinun kahleesi ulottuu", hän sanoi. — "Minä olen varottanut sinua kahdesti", sanoi koira ja tuli kopista. "Nyt saat syyttää itseäsi."
Samassa hän heittäytyi pitkässä laukassa kettua kohti ja saavutti tämän aivan helposti, irti kun oli. Poika oli näet avannut hänen kaulahihnansa.
Syntyi taistelu, mutta se päättyi pian. Koira voitti, kettu kellotti maassa eikä uskaltanut liikahtaakaan. "Niin, pysy vain siinä!" sanoi koira. "Muuten minä puraisen sinut kuoliaaksi." Ja hän tarttui kettua niskaan ja kiskoi koppiinsa; ja siellä poika pani kaulahihnan kaksin kerroin ketun kaulaan ja tiukotti sitä niin, että otus oli lujasti kiinni. Ja hänen sitä tehdessään täytyi ketun maata ihan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan.
"Nyt minä toivon, Smirre kettu, että sinusta tulee hyvä kahlekoira", sanoi poika toimitettuaan tehtävänsä.
Torstaina toukokuun 5. p:nä.
Seuraavana päivänä sade oli lakannut, mutta myrskyä kesti koko aamupäivän. Vedenpaisumus levisi yhä laajemmalle, ja Niilo Holgerinpojalla oli kova työ pelastaessaan pesiä ja poikasia.
Mutta kohta iltapäivällä tapahtui käänne. Tuli yht'äkkiä mitä kaunein ilma, lämmintä, tyyntä ja ihanaa. Melkein samaan aikaan lakkasi vesi Määlarissa nousemasta; eikä pojan enää tarvinnut mennä järveen pelastamaan pikkulintuja ja kuljettamaan maihin niiden pesiä.
Hän loikoi tyytyväisenä keskellä kukkivaa mätästä ja katseli taivaalle, kun kaksi koululasta tuli kirjoineen ja eväskoreineen pientä polkua, joka mutkitteli rantaa myöten. He kulkivat hitaasti ja näyttivät hyvin murheellisilta. Tultuaan Niilo Holgerinpojan kohdalle he istahtivat ja alkoivat puhua onnettomuudestaan.
"Äiti suuttuu meille saatuaan kuulla, ettemme ole osanneet läksyjämme tänäkään päivänä", sanoi toinen lapsista. — "Niin, ja entä isä sitten", sanoi toinen; ja silloin sai suru heidät niin valtaansa, että he pillahtivat itkemään.
Peukaloinen makasi siinä ja mietti, voisiko hän lohduttaa heitä jollakin tavalla, kun pieni, koukkuselkäinen eukko, jolla oli ystävälliset kasvot, tuli polkua pitkin ja pysähtyi heidän eteensä.
"Mitä ne nämä lapset itkevät?" kysyi mummo, ja silloin pienokaiset kertoivat, että he eivät olleet osanneet läksyjään koulussa, ja nyt heitä hävetti niin, etteivät kehdanneet mennä kotiin.
"No, mikähän nyt mahtoi olla niin vaikeaa, ettette sitä oppineet?" kysyi mummo; ja lapset kertoivat, että heillä oli ollut läksynä koko Uplanti.
"Niin, se ei ehkä olekaan niin helppoa oppia kirjoista", sanoi mummo, "mutta nyt saatte kuulla, mitä minun äitini kerran kertoi minulle tästä maasta. Minä en ole käynyt koulua, minä, niin etten ole koskaan saanut kuulla siitä sen enempää, mutta sen, mitä äitini kertoi, minä olen muistanut kaiken ikäni."
"Niin, äiti sanoi", alkoi mummo ja istuutui kivelle lasten viereen, "äiti sanoi, että kauan, kauan sitten oli Uplanti Ruotsin köyhin ja vähäpätöisin maakunta. Ei siinä ollut muuta kuin laihoja savipeltoja, joihin oli siroteltu pieniä matalia kivimäkiä, ja lienee niitä monessa paikassa vielä tänäkin päivänä, vaikk'emme me, jotka asumme täällä Määlarin rannoilla, niitä näe.
"No niin, mistä lieneekään johtunut, joka tapauksessa on varmaa, että täällä oli köyhää ja surullista. Uplannista tuntui siltä, että muut maakunnat katselivat häntä kuin mitäkin hylkyä, ja sellainen alkaa lopulta harmittaa. Eräänä päivänä hän suuttui ja sydäntyi oloonsa ja elämäänsä, heitti repun selkäänsä ja otti kepin käteensä ja lähti kerjäämään niiltä, joilla oli paremmat päivät.
"Uplanti kulki ensin etelää kohti aina Skooneen asti; ja sinne tultuaan hän alkoi valittaa köyhyyttään ja pyytää maata. 'Eihän tässä enää tiedä mitä antaa millekin kerjäläiselle', sanoi Skoone. 'Mutta annahan olla! Olen tässä juuri kaivanut pari lantakaivoa. Saat ottaa muutamia turpeita kaivon reunalta, mikäli niistä on sinulle hyötyä.'
"Uplanti kiitti ja otti ja meni sitten Länsi-Göötanmaalle. Sielläkin hän ruikutti köyhyyttään ja pyysi maata. 'Maata en sinulle anna', sanoi Länsi-Göötanmaa. En anna minä kenellekään kerjäläiselle palaakaan lihavista pelloistani. Mutta sinä voit saada jonkin pienen jokeni, joita on täällä tasangollani, jos sinulle siitä on vähänkin hyötyä.'
"Uplanti kiitti ja otti vastaan ja poikkesi nyt Hallantiin. Siellä hän alkoi uudelleen valitella köyhyyttään ja pyytää maata. 'Minä en ole rikkaampi kuin sinäkään', sanoi Hallanti, 'ja sentähden ei minun pitäisi sinulle antaa mitään. Mutta sinä voit vääntää maasta joitakin kivimäkiä ja viedä mennessäsi, jos luulet sen kannattavan.'
"Uplanti kiitti ja otti ja ponnisteli Bohuslääniä kohti Siellä hän sai poimia säkkiinsä niin monta alastonta karia kuin mieli teki. 'Eiväthän nämä juuri miltään näytä, mutta ne ovat hyvät olemassa tuulen suojana', sanoi Bohuslääni. 'Niistä voi olla sinulle hyötyäkin, koska olet kotoisin meren rannalta kuten minäkin.'
"Uplanti oli kiitollinen kaikesta siitä mitä sai; eikä hän hylkinyt mitään, vaikka joka paikasta sai vain semmoista, jota muut eivät luulleet tarvitsevansa. Vermlanti heitti hänelle vähän kallioperäistä maata. Vestmanlanti antoi muutamia harjujaan. Itä-Göötanmaa lahjoitti palan jylhää Kolmårdenia, ja Smoolanti poimi pyytäjän säkin täyteen soita ja kiviraunioita ja kanervakankaita.
"Sörmlanti ei tahtonut antaa muuta kuin pari Määlarin lahtea, ja Taalainmaa ajatteli samalla tavalla, ettei sopinut antaa maata, mutta lupasi Uplannille palasen Taalainjokea.
"Viimeksi hän sai Närkeltä muutamia vesiperäisiä niittyjä Jälmarin rannalta, ja nyt oli Uplanti saanut säkkinsä niin täyteen, ettei hän enää uskonut olevan tarpeellista mennä edemmäksi.
"Tultuaan kotiinsa ja poimittuaan esiin kaikki mitä oli kerännyt, oli Uplanti omasta mielestäänkin saanut kauhean paljon tyhjää rojua, ja hän huokasi haikeasti eikä oikein ymmärtänyt, kuinka voisi käyttää hyödykseen kaikkia näitä lahjoja.
"Vuodet vierivät, ja Uplanti käyskenteli kotonaan ja järjesteli ja lajitteli, ja viimein hän oli päässyt niin pitkälle kuin oli tahtonut.
"Siihen aikaan ruvettiin Ruotsissa tuumimaan, missä kuninkaan ja kaikkien hänen miestensä oli asuttava, ja kaikki maakunnat kokoontuivat siitä keskustelemaan. Selväähän oli, että jokainen tahtoi kuninkaan luokseen ja siitä tuli pitkä jupakka. 'Minun mielestäni on kuninkaan asuttava siinä maakunnassa, joka on viisain ja kyvykkäin', sanoi Uplanti, ja se oli kaikkien mielestä viisas neuvo. He hajaantuivat tehtyään sen päätöksen, että se maakunta, joka voi osoittaa olevansa viisain ja kyvykkäin, saa kuninkaan luokseen.
"Tuskin kaikki maakunnat olivat ennättäneet kotiinsa, kun tuli sana Uplannilta, että he saapuisivat pitoihin hänen luokseen. 'Vähän taitaa tuolla olla tarjottavaa', sanoivat muut maakunnat, mutta tulivat kuitenkin kesteihin.
"Mutta kun he tulivat perille, niin he aivan hämmästyivät näkemästään. Siinä oli Uplanti, sisämaa täynnä komeita taloja ja kyliä, ja rannikko täynnä kaupunkeja, ja kaikki vedet, jotka sitä ympäröivät, täynnä laivoja.
"'On häpeä kulkea kerjuulla, kun on itsellään niin paljon hyvää', sanoivat muut maakunnat.
"'Olen kutsunut teidät tänne kiittääkseni teitä lahjoistanne', sanoi Uplanti ja jatkoi: 'sillä teidän ansiotanne on, että minä voin tulla toimeen.
"'Ensi töikseni minä kotiin tultuani johdin Taalainjoen omalle alueelleni ja toimitin niin, että sen täytyi muodostaa kaksi komeaa putousta: toisen Söderforsissa ja toisen Älvkarlebyssä. Joen eteläpuolelle, Dannemoran luo, minä panin kalliopohjan, jonka olin saanut Vermlannilta, ja silloin minä huomasin, ettei Vermlanti ollut oikein katsonut, mitä antoi, sillä vuori oli parasta rautamalmia. Ylt'ympäri minä istutin metsän, jonka olin saanut Itä-Göötanmaalta, ja kun nyt samassa paikassa oli sekä malmia että sysimetsää ja vesivoimaa, niin tulihan siitä väkisinkin rikas vuorikaivosseutu.
"'Kun olin saanut kaikki näin hyvään järjestykseen ylhäällä pohjolassa, oikaisin suoraksi nuo länsigöötanmaalaiset harjut ja venyttelin niitä niin, että ne ulottuivat aina Määlariin asti ja muodostivat siellä niemiä ja saaria, jotka alkoivat vihertää ja joista on tullut kauniita kuin puutarhoja. Mutta järvet, jotka Sörmlanti oli antanut minulle, minä vedin kauas sisämaahan, jotta siellä voisi syntyä laivaliikennettä ja jotta sieltä voitaisiin päästä muun maailman yhteyteen.
"'Kun olin saanut työni pohjoisessa ja etelässä valmiiksi, menin itäiselle rannalle ja otin kaikki ne teiltä saamani paljaat karit ja kivimäet ja kanervikkokankaat ja alastomat maat ja nakkasin ne mereen. Ja niistä syntyivät kaikki saareni, ja niistä on minulla kalastusta ja laivaliikennettä ajatellen ollut niin paljon hyötyä, että pidän niitä parhaana omaisuutenani.
"'Sitten ei minulla ollut lahjoista paljon muuta jäljellä kuin ne mättäät, jotka olin saanut Skoonelta, ja ne minä panin alueeni keskelle, ja siitä syntyi tuo viljava Vaksla-tasanko. Ja sen hidasjuoksuisen joen, jonka olin saanut Länsi-Göötanmaalta, minä johdin tasangon halki, jotta se sitä myöten pääsisi helposti Määlarin vesiin.'
"Nyt toiset maakunnat ymmärsivät, kuinka kaikki oli käynyt, ja vaikka heitä vähän harmitti, täytyi heidän myöntää, että Uplanti oli taitavasti järjestänyt asiansa. 'Olet saanut paljon aikaan pienillä keinoilla', sanoivat maakunnat. 'Sinä olet meistä sekä viisain että kyvykkäin.'
"'Paljon kiitoksia sanoistanne!' sanoi Uplanti. 'Koska noin sanotte, niin minä siis saan kuninkaan ja pääkaupungin luokseni.'
"Taas harmitti toisia maakuntia hiukan, mutta päätöksessä oli pysyttävä.
"Ja Uplanti sai kuninkaan ja pääkaupungin ja siitä tuli maakuntien ensimmäinen; ja se oli oikein ja kohtuullista, sillä äly ja kyky se tekee kerjäläisistä ruhtinaita vielä tänäkin päivänä."
Ylioppilas
Torstaina toukokuun 5. p:nä.
Siihen aikaan, kun Niilo Holgerinpoika matkasi maita mantereita villihanhien seurassa, oli Upsalassa nuori, reipas ylioppilas. Hän asui pienessä ullakkokamarissa ja oli niin säästäväinen, että ihmiset sanoivat hänen elävän tyhjästä. Hän harjoitti opintojaan suurella innolla ja valmistui pikemmin kuin kukaan muu. Mutta hän ei kuitenkaan ollut mikään kirjatoukka, vaan osasi pitää hauskaa toveriensa seurassa. Hän oli juuri semmoinen kuin ylioppilaan tulee olla. Hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin ehkä se, että hän oli hiukan hemmoteltu, menestynyt kun oli. Mutta semmoistahan voi sattua parhaimmallekin. Onnea ei ole niinkään helppo kantaa, ei varsinkaan nuoruudessa.
Eräänä aamuna herättyään hän loikoi vuoteessaan ja ajatteli, kuinka hyvin hänen oli käynyt. "Kaikki ihmiset suosivat minua, sekä toverit että opettajat", hän sanoi itsekseen. "Ja kuinka mainiosti ovatkaan opintoni sujuneet! Tänään minä menen viimeiseen tutkintoon, ja sitten olen pian valmis. Ja kun vain valmistun aikanani, saan heti paikan ja hyvän palkan. On ihmeellistä, miten hyvä onni minulla on. Mutta minähän hoidankin asiani niin hyvin, että minun täytyy väkisinkin onnistua."
Upsalan ylioppilaat eivät istu luokkahuoneissa lukemassa monta yhdessä niinkuin koululapset, vaan he opiskelevat erikseen, kukin kotonaan. Kun he ovat lukeneet yhden aineen valmiiksi, he menevät professorin luo kuulusteltaviksi koko aineesta yhdellä kertaa. Sellaista kuulustelua sanotaan tutkinnoksi ja tänään oli ylioppilaan suoritettava viimeinen ja vaikein tutkinto.
Pukeuduttuaan ja syötyään aamiaisensa hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen luodakseen vielä viimeisen silmäyksen kirjoihinsa. "Olen niin hyvin valmistautunut, että tämä katseleminen oikeastaan on aivan turhaa", ajatteli ylioppilas, "mutta jospa minä nyt pänttään päähäni viimeiseen asti, niin ei minulla ole mitään katumista."
Ei hän ollut kauankaan lukenut, kun koputettiin ovelle, ja sisään astui ylioppilas, jolla oli paksu käärö kainalossa. Se ylioppilas oli aivan toisenlainen kuin kirjoituspöydän ääressä istuva. Hän oli ujo ja arka ja näytti nukkavierulta ja köyhältä. Hän oli sellainen, joka ymmärsi kirjoja, mutta ei mitään muuta. Hänen sanottiin olevan hyvin oppinut, mutta hän oli niin arka ja ujo, ettei hän koskaan uskaltanut mennä tutkintoon. Kaikki luulivat, että hänestä tulee sellainen yli-ikäinen ylioppilas, joka jää Upsalaan vuosikausiksi ja lukee ja lukee eikä koskaan tule miksikään.
Nyt hänellä oli semmoista asiaa, että hän pyysi toveriaan lukemaan kirjan, jonka hän oli itse kirjoittanut. Se ei ollut painettu, vaan ainoastaan käsin kirjoitettu. "Tekisit minulle suuren palveluksen, jos vähän vilkaisisit tätä ja sanoisit kelpaako se mihinkään", sanoi hän.
Ylioppilas, se jolla oli niin hyvä onni kaikessa, ajatteli: "Eikös ole totta niinkuin sanoin, että kaikki minua suosivat? Tuossa tulee nyt tuokin erakko, joka ei ole saanut näytetyksi teostaan kenellekään muulle ja tahtoo, että minä sitä arvostelisin."
Hän lupasi lukea käsikirjoituksen niin pian kuin suinkin, ja toinen asetti sen kirjoituspöydälle hänen eteensä. "Sinun pitää säilyttää tätä huolellisesti", hän sanoi. "Minä olen kirjoittanut tätä viisi vuotta, ja jos se häviää, en voi kirjoittaa sitä uudelleen." — "Ei sille täällä minun luonani mitään tapahdu", sanoi ylioppilas, ja vieras lähti.
Yhoppilas alkoi silmäillä paksua paperikääröä. "Mitähän se on mahtanut näperrellä ja laitella", sanoi hän. "Vai niin, oikein Upsalan kaupungin historian! Sehän kuuluu oikein komealta!"
Kas, oli niin että tämä yhoppilas rakasti Upsalaa enemmän kuin mitään muuta paikkaa maailmassa, ja hän oli utelias lukemaan, mitä vanha ylioppilas oli kirjoittanut kaupungista. "Kun oikein ajattelen, voin lukea hänen historiansa heti paikalla", hän tuumi. "Ei viime hetkessä pänttääminen kuitenkaan mitään auta. Ei sitä silti käy sen paremmin, kun tulee professorin eteen."
Ylioppilas luki eikä nostanut silmiään paperiarkeista, ennen kuin oli päässyt viimeisen lehden loppuun. Lopettaessaan hän oli varsin tyytyväinen. "Katso vain!" hän myhäili. "Onpas se mies oppinut. Tämän kirjan ilmestyttyä on hänen tulevaisuutensa taattu. On hauska sanoa hänelle, kuinka hyvä se on."
Käsikirjoitus oli irtonaisia paperiliuskoja, hän kokosi ne ja asetti pöydälle. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä kuuli kellon lyövän.
"Kas vain! On aika lähteä professorin luo", hän tuumi ja riensi noutamaan mustia vaatteitaan, jotka riippuivat ullakon komerossa. Usein sattuu, että silloin kun on kiire, sekä lukot että avaimet tekevät kiusaa, ja nytkin kesti kotvan, ennen kuin hän pääsi takaisin.
Ovessa häneltä pääsi huudahdus. Ulos mennessään hän oli kiireissään jättänyt oven auki, ja ikkuna, jonka ääressä kirjoituspöytä oli, oli sekin auki. Oli syntynyt voimakas veto, ja nyt ylioppilas näki käsikirjoituksen irtonaisten lehtien lentelevän ulos ikkunasta. Hän harppasi lattian yli ja pani kätensä paperien päälle, mutta jäljellä ei enää ollut paljonkaan pelastettavaa. Ainoastaan kymmenkunta sivua oli enää kirjoituspöydällä. Kaikki muu lenteli tuulen vietävänä talojen ja kattojen yli. Ylioppilas kumartui katsomaan ikkunasta nähdäkseen paperit. Musta lintu istui katolla ja katseli häntä pilkallisen juhlallisesti. "Eikö tuo ole korppi?" ajatteli ylioppilas. "Sanotaanhan, että korpit tuottavat onnettomuutta."
Hän näki katolla muutamia paperiliuskoja; ja varmaankin hän olisi voinut pelastaa ainakin osan käsikirjoituksesta, jollei hänellä olisi ollut tutkinto mielessä. Mutta hänen oli mielestään ensin ajateltava omia asioitaan. "Tässähän on kysymyksessä koko minun tulevaisuuteni", hän ajatteli.
Hän pukeutui kiireesti ja riensi professorin luo. Koko ajan hänellä oli hävinnyt käsikirjoitus mielessä. "Tämä on hyvin harmillinen juttu", hän mietti. "Oli onnettomuus, että minulla oli semmoinen kiire."
Professori alkoi kuulustella häntä, mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan irti käsikirjoituksesta. "Mitäs se sanoikaan, miesparka?" hän ajatteli. "Että oli valmistanut kirjaansa viisi vuotta eikä jaksaisi kirjoittaa sitä enää uudestaan? En tiedä, mistä minä saan rohkeutta sanoa hänelle, että se on hävinnyt."
Hän oli niin kuohuksissaan ja niin onneton siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, ettei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen tietonsa olivat kuin tuuleen haihtuneet. Hän ei kuullut, mitä professori kysyi, vielä vähemmän mitä itse vastasi. Professori aivan kauhistui semmoista tietämättömyyttä eikä voinut antaa hänelle muuta kuin repposet.
Tultuaan taas kadulle tunsi ylioppilas olevansa kauhean onneton. "Nyt minä menetän paikkani", hän ajatteli, "ja se on tuon vanhan ylioppilaan syy. Mitä varten hän toi sen käsikirjoituksensa juuri tänään? Mutta niin sitä käy, kun tahtoo olla avulias."
Samassa ylioppilas näki toisen, juuri ajattelemansa, tulevan vastaansa. Hän ei tahtonut puhua käsikirjoituksen häviämisestä, ennen kuin oli koettanut tehdä jotakin sen takaisin saamiseksi, ja hän aikoi mennä mitään virkkamatta hänen ohitseen. Mutta toinen kulki siinä huolissaan ja levottomana; hän olisi tahtonut tietää, mitä ylioppilas ajatteli hänen teoksestaan, ja kun hän näki tämän rientävän ohitse eikä muuta kuin nyökäyttävän epäystävällisesti päätään, hän pelästyi vielä enemmän. Hän tarttui ylioppilasta hihasta ja kysyi, oliko tämä lukenut mitään. "Minulla oli tentti", sanoi ylioppilas ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta toinen luuli, että yliopilas karttoi häntä päästäkseen sanomasta, kuinka tyytymätön oli hänen kirjaansa. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan tuskasta sen vuoksi, että teos, jota hän oli valmistanut viisi pitkää vuotta, ei kelvannutkaan mihinkään, ja hän sanoi ylioppilaalle tässä suuressa surussaan: "Muista, mitä sanoin sinulle! Ellei työni kelpaa, niin en tahdo sitä enää nähdä. Lue se niin pian kuin voit ja sano minulle, mitä siitä ajattelet! Mutta ellei se kelpaa, niin voit polttaa sen. Silloin en tahdo sitä enää nähdä."
Hän meni nopeasti tiehensä. Ylioppilas katseli hänen jälkeensä kuin olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, mutta ei kuitenkaan kutsunut, vaan meni kotiinsa.
Siellä hän pukeutui arkivaatteisiinsa ja lähti sitten ulos etsimään käsikirjoitusta. Hän etsi kaduilta, toreilta ja puistoista. Hän meni talojen pihoihin ja käveli maaseudulle päin. Mutta hän ei löytänyt lehteäkään.
Etsittyään näin pari tuntia hän tunsi olevansa niin nälissään, että päätti mennä syömään päivällistä. Mutta ruokapaikassa hän tapasi sen vanhan ylioppilaan. Tämä tuli heti hänen luokseen kuulemaan jotakin kirjastaan.
"Tulen luoksesi tänä iltana puhumaan siitä", sanoi ylioppilas lyhyesti ja ynseästi. Hän ei tahtonut tunnustaa kadottaneensa käsikirjoitusta, ennen kuin oli aivan varma siitä, ettei sitä löytänyt. Toinen kävi ihan kalpeaksi. "Muista vain, että sinun pitää hävittää se, ellei se kelpaa!" hän sanoi ja lähti ja oli nyt aivan varma siitä, että ylioppilas oli tyytymätön hänen kirjaansa.
Ylioppilas riensi taas kaupungille ja etsi ja etsi pimeään saakka mitään löytämättä. Kotimatkallaan hän tapasi pari toveria. "Missä sinä olet ollut, kun et tullutkaan kevätjuhlaan?" sanoivat toverit. — "Oliko tänään kevätjuhla?" ihmetteli yhoppilas. "Sen minä ihan unohdin."
Hänen seisoessaan ja puhellessaan toveriensa kanssa kulki siitä ohitse nuori tyttö, johon hän oli rakastunut. Tyttö ei ollut häntä näkevinään, vaan käveli ja puheli erään toisen ylioppilaan kanssa ja hymyili tälle kovin, kovin ystävällisesti. Silloin ylioppilas muisti pyytäneensä tyttöä kevätjuhlaan saadakseen tavata hänet siellä, ja nyt hän itse oli ollut sinne menemättä. Mitä tyttö mahtoikaan ajatella hänestä?
Hän tunsi piston sydämessään ja aikoi rientää tytön perässä, mutta silloin sanoi toinen hänen ystävistään: "Taitavat olla huonosti sen Stenberg paran asiat, sen vanhan ylioppilaan — hän on sairastunut tänä iltana." — "Ei kai se ole mitään vaarallista?" kysyi ylioppiias nopeasti. — "Taitaa olla vikaa sydämessä. Hänellä oli ollut pahanlainen kohtaus, ja se voi uudistua milloin hyvänsä. Tohtori epäilee, että häntä painaa jokin suru. Hän voi parantua ainoastaan siinä tapauksessa, että tuon surun aihe saadaan poistetuksi."
Hetken kuluttua ylioppilas oli vanhan ylioppilaan luona. Tämä makasi vuoteessaan hyvin kalpeana ja heikkona ja oli tuskin oikein tajuissaan ankaran kohtauksen jälkeen. "Olen tullut puhumaan kanssasi kirjastasi", sanoi ylioppilas. "Se oli mainio teos. Olen harvoin lukenut mitään niin hyvää."
Vanha ylioppilas nousi istumaan ja tuijotti häneen. "Miksi olit niin kummallinen iltapäivällä?" — "Olin huonolla tuulella, kun olin saanut reput tutkinnossa. En luullut sinun välittävän minun mielipiteestäni. Olin kovin tyytyväinen teokseesi."
Sairas katseli häntä tutkien ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että ylioppilas koetti salata häneltä jotakin. "Tuon sinä sanot vain siksi, että olet kuullut minun sairastuneen ja tahdot lohduttaa minua." — "En suinkaan. Se oli mainio teos, siitä voit olla varma." — "Etkö todellakaan ole hävittänyt sitä, kuten minä pyysin?" — "Enhän minä toki ole hullu." — "Anna se tänne sitten! Näytä, ettet ole sitä hävittänyt, niin minä uskon!" sanoi sairas ja vaipui tyynylle niin heikkona ja uupuneena, että ylioppilas pelkäsi hänen kohtauksensa uudistuvan.
Ylioppilas tunsi olevansa kerrassaan kurjan kurja. Hän tarttui sairasta käteen ja kertoi hänelle, että tuuli oli vienyt käsikirjoituksen, ja sanoi hänelle, kuinka onneton hän oli ollut kaiken päivää sentähden, että oli tuottanut hänelle näin suuren vahingon.
Kun hän oli lopettanut, taputti sairas hänen kättään. "Olet kiltti, oikein kiltti. Mutta älä huoli sepitellä juttuja minua säästääksesi! Ymmärrän, että olet totellut minua ja hävittänyt käsikirjoituksen sentähden, että se oli niin kehno, mutta et tahdo sitä myöntää. Pelkäät, etten jaksa sitä kestää."
Ylioppilas vannoi ja vakuutti puhuneensa totta, mutta toinen oli itsepäinen eikä ottanut uskoakseen. "Jos voisit antaa minulle käsikirjoituksen, niin minä uskoisin", sanoi hän.
Hän tuli yhä sairaammaksi, ja ylioppilaan täytyi lopulta mennä tiehensä, kun näki, että toisen tila hänen tähtensä vain paheni.
Kun hän tuli kotiin, painosti ja väsytti häntä niin, että hän tuskin pysyi pystyssä. Hän keitti teetä ja meni sitten nukkumaan. Vetäessään peitettä päälleen hän ajatteli, miten onnellinen oli ollut vielä aamulla. Paljon hän oli itse menettänyt, mutta sen hän vielä voi kestää. "Pahinta on, että minun täytyy elämäni kaiken ajatella sitä, että olen ollut syynä toisen ihmisen onnettomuuteen", hän mietti.
Hän ei uskonut saavansa unta sinä yönä. Mutta merkillistä kyllä hän nukkui heti laskettuaan päänsä tyynylle. Ei hän edes ehtinyt ennen nukkumistaan sammuttaa lamppua, joka paloi yöpöydällä hänen vieressään.
Kevätjuhla
Mutta nyt tapahtui niin, että ylioppilaan nukkuessa seisoi pieni peukaloinen, joka oli sonnustautunut keltaisiin nahkahousuihin, vihreihin liiveihin ja valkoiseen suippolakkiin, katolla hänen ullakkokamarinsa ikkunan edessä ja ajatteli, että olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut olla tuon toisen sijassa, joka makasi huoneessa vuoteessaan.
Siihen, että Niilo Holgerinpoika, joka pari tuntia sitten oli selällään loikoen lepäillyt muutamalla mättäällä Ekolsundin lahden pohjukassa, nyt oli Upsalassa, oli syynä Bataki, korppi, joka oli houkutellut hänet seikkailumatkalle.
Poika ei ollut odottanut mitään niin vähän kuin tätä. Hän oli maannut mättäällä ja tuijottanut taivaalle ja nahnyt Batakin lentävän ylhäällä kiitävissä pilvissä. Poika olisi mieluimmin pysynyt piilossa, mutta Bataki jo huomannut hänet, ja tuokion kuluttua korppi oli ollut hänen luonaan ja alkanut jutella kuin paras ystävä.
Vaikka Bataki oli olevinaan hyvin synkkä ja juhlallinen, oli poika kuitenkin huomannut, että hänen silmistään välkkyi veitikka. Hänestä tuntui kuin korppi olisi tullut tekemään hänestä pilaa, ja hän oli päättänyt olla ollenkaan välittämättä siitä, mitä tämä sanoi.
Korppi oli sanonut kyllä ajatelleensa, että hänen pitäisi antaa Peukaloiselle jotakin korvaukseksi siitä, ettei voinut ilmaista, missä vanhemman jätittären perintöosa oli, ja sentähden hän nyt tuli ilmoittamaan hänelle toista salaisuutta. Bataki näet sanoi tietävänsä, kuinka semmoinen, joka oli loihdittu kuin Peukaloinen, taas voisi tulla ihmiseksi.
Korppi, tarjottuaan tämmöisen syötin, oli luullut pojan heti tarttuvan onkeen. Mutta sen sijaan poika oli vastannut välinpitämättömästi, että hän kyllä tiesi pääsevänsä takaisin ihmiseksi, jos vain voi viedä valkoisen hanhikukon vahingoittumattomana ensin Lappiin ja sitten takaisin Skooneen.
"Sinä tiedät, ettei ole helppoa viedä hanhikukkoa koko maan läpi", oli Bataki sanonut. "Sinun olisi kyllä hyvä tietää toinenkin keino, ellet onnistuisi. Mutta jollet tahdo mitään tietää, niin minä kyllä pidän suuni kiinni." Ja sitten poika oli vastannut, että Bataki kyllä sai, jos tahtoi, ilmaista hänelle salaisuuden.
"Sen minä teenkin", oli Bataki sanonut, "mutta vasta sopivassa tilaisuudessa. Istu selkääni ja tule kanssani huviretkelle, niin saamme nähdä, ilmaantuuko sopivaa tilaisuutta!" Silloin poika oli taas alkanut epäröidä, sillä hän ei oikein luottanut Batakiin. "Sinä et näy uskaltavan antautua minun haltuuni", sanoi korppi. Mutta poika ei sietänyt kuulla sanottavan, että hän pelkää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli korpin selässä.
Bataki oli vienyt hänet Upsalaan. Siellä hän oli asettanut hänet eräälle katolle, kehoittaen häntä katselemaan ympärilleen; ja sitten hän oli kysynyt, kenen hän luuli tässä kaupungissa asuvan ja tätä hallitsevan.
Poika oli silmäillyt kaupunkia. Se oli aika suuri ja komea ja oli keskellä aavaa, viljeltyä tasankoa. Siina oli monta uljasta, upeaa taloa, ja eräällä harjulla oli luja, kivestä rakennettu linna, jossa oli kaksi tukevaa tornia. "Täällä kai asuvat kuningas ja hänen miehensä", oli hän sanonut.
"Ei ole aivan huonosti arvattu", oli korppi vastannut. "Tämä on ennen vanhaan ollut kuninkaan kaupunki, nutta nyt on sen komeus lopussa."
Poika oli silmäillyt ympärilleen vielä kerran; ja silloin hän oli katsellut varsinkin suurta tuomiokirkkoa, jonka korkeat tornit, kauniit ovet ja koristellut seinät välkkyivät illan paisteessa. "Kenties piispa ja hänen pappinsa asuvat täällä?" oli hän kysynyt.
"Ei ole aivan väärin arvattu", oli korppi vastannut. "Täällä on kerran maailmassa asunut arkkipiispoja, jotka olivat yhtä mahtavia kuin kuninkaat, ja täällä asuu vielä tänäkin päivänä arkkipiispa, mutta ei hänkään enää täällä hallitse."
"Silloinpa en tiedä, mitä keksisin", oli poika sanonut. — "Oppi se asuu ja hallitsee tässä kaupungissa, ja nuo suuret rakennukset, joita on kaikkialla, on rakennettu hänelle ja hänen kansalleen", oli korppi sanonut.
Poika ei tahtonut oikein uskoa. "Tule, niin saat nähdä!" oli Bataki kehoittanut, ja sitten he olivat käyneet katsomassa noita suuria taloja. Ikkunat olivat olleet avoinna monessa paikassa. Poika oli pistäytynyt useassa talossa, ja hän oli nähnyt, että korppi oli ollut oikeassa.
Bataki oli näyttänyt suuren kirjaston, joka oli täynnä kirjoja kivijalasta katon harjaan. Hän oli vienyt hänet uljaaseen yliopistorakennukseen ja näyttänyt hänelle komeat luentosalit. Hän oli lentänyt sen vanhan rakennuksen ohi, jota nimitetään Gustavianumiksi, ja poika oli ikkunasta nähnyt täytettyjä eläimiä. He olivat lentäneet yli suurten kasvihuoneiden, joissa oli monenlaisia ulkomaan kasveja, ja he olivat kurkistaneet observatorioon, jossa pitkä kaukoputki oli tähdättynä taivasta kohti.
He olivat myöskin leijailleet monen ikkunan ohi ja nähneet monta vanhaa herraa silmälasit nenällä istumassa tai kirjoittamassa huoneissa, joiden seinät olivat kirjojen peitossa, ja he olivat kulkeneet ohi ullakkokamarien, joissa ylioppilaat loikoilivat sohvillaan ja hikoilvat paksujen nidosten ääressä.
Viimein korppi oli laskeutunut katolle. "Näetkös, että on totta, mitä sanoin: oppi se on isäntänä tässä kaupungissa", oli hän sanonut ja poika oli myöntänyt hänen olleen oikeassa. "Ellen olisi korppi", oli Bataki vielä sanonut, "vaan ainoastaan ihminen, kuten sinä, niin asettuisin tänne asumaan. Istuisin päivät päästään huoneessa, joka on kirjoja täynnä, ja opettelisin kaiken mitä niissä on. Eikö sinunkin tekisi mielesi tehdä sellaista?" — "Minä luulen, että minä mieluummin matkustelen villihanhien kanssa", oli poika vastannut. "Eikö sinun tekisi mielesi ruveta sellaiseksi, joka voi parantaa tauteja?" oli korppi kysynyt. — "Voisihan tuota koettaa." — "Eikö sinua haluttaisi ruveta sellaiseksi, joka tietää kaiken, mitä on tapahtunut maailmassa, joka puhuu kaikkia kieliä ja joka tietää, mitä ratoja aurinko ja kuu ja tähdet taivaalla kulkevat?" oli korppi kysynyt. — "Saattaisihan tuo olla hauskaa." — "Eikö sinun tekisi mielesi osata sanoa, mikä on hyvä ja mikä paha, mikä oikein, mikä väärin?" — "Se olisi kyllä hyvin tarpeellista tietää", oli poika sanonut, "sen olen huomannut monta kertaa." — "Ja etkö tahtoisi lukea papiksi ja saarnata oman pitäjäsi kirkossa?" — "Isä ja äiti varmaan ilostuisivat kovin, jos voisin päästä niin pitkälle", oli poika vastannut.
Tällä tavalla korppi oli saanut pojan ymmärtämään, että onnellisia olivat ne, jotka saivat olla Upsalassa oppimassa, mutta ei Peukaloista vielä silloin ollut haluttanut olla yksi heistä.
Mutta sitten oli sattunut, että juuri tänä iltana vietettiin sitä suurta juhlaa, jota joka vuosi vietetään Upsalassa kevään kunniaksi. Se olisi oikeastaan ollut vietettävä toukokuun ensimmäisenä päivänä, mutta silloin oli satanut, ja juhla oli täytynyt siirtää ensimmäiseen kauniiseen päivään.
Ja niinpä oli Niilo Holgerinpoika saanut nähdä ylioppilaat näiden marssiessa Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa juhla vietettiin. He olivat tulleet pitkänä, leveänä kulkueena, päässä valkoiset lakit, ja koko katu oli ollut kuin musta virta täynnä valkoisia lumpeenkukkia. He olivat kantaneet edellään valkoisia, kullalla kirjailtuja silkkilippuja, ja he olivat kulkiessaan laulaneet kevätlauluja. Mutta Niilo Holgerinpojasta oli tuntunut kuin he eivät itse olisi laulaneet, vaan kuin laulu olisi leijaillut heidän mukanaan heidän päänsä päällä. Hän oli ajatellut, että ylioppilaat eivät laulaneet keväälle, vaan että kevät oli jossakin piilossa laulamassa ylioppilaille. Hän ei uskonut, että ihmisten laulu voi kaikua noin. Se oli kuin havumetsän huminaa, kuin teräksen helinää, kuin villijoutsenten laulua kaukana merellä.
Tultuaan puutarhaan, jossa nurmikot jo hiukan vihoittivat ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla, ylioppilaat olivat pysähtyneet puhujalavan ympärille, ja vanha mies oli noussut lavalle ja puhunut heille.
Puhujalava oli rakennettu suuren kasvihuoneen portaille, ja korppi oli asettanut pojan kasvihuoneen katolle. Siinä hän oli istunut ja kuunnellut. Vanha mies oli sanonut, että parasta maailmassa on olla nuori ja saada viettää nuoruutensa ajan Upsalassa. Hän oli puhunut rauhallisesta työstä kirjan ääressä ja runsaasta valoisasta nuoruuden ilosta, jota ei voida nauttia missään niinkuin täällä suuressa toveripiirissä. Kerta kerran perästä hän oli puhunut siitä, miten onnellista on, että saa elää iloisten, jalojen toverien seurassa. Se teki vaikeudet helpoiksi ja surut ohimeneviksi ja toiveet valoisiksi.
Poika oli istunut ja katsellut ylioppilaita, jotka seisoivat puoliympyrässä puhujalavan edessä, ja hän alkoi ymmärtää, että ihaninta kaikesta on kuulua heidän piiriinsä. Jokainen tunsi olevansa enemmän kuin olisi ollut yksin ollessaan, sentähden että kuului tällaiseen parveen.
Puheen jälkeen laulu oli taas kaikunut ja laulun jälkeen oli seurannut uusia puheita. Poika ei ollut koskaan uskonut eikä ymmärtänyt, että sanoja voitaisiin sovitella niin, että ne kykenisivät liikuttamaan ja ilahduttamaan mieltä niinkuin nämä.
Niilo Holgerinpoika oli enimmäkseen katsellut ylioppilaita, mutta hän huomasi kyllä puutarhassa olevan muitakin. Siellä oli nuoria neitosia, joilla oli valkoiset puvut ja hienot keväthatut, ja myöskin paljon muuta kansaa. Mutta ne, samoin kuin hänkin näyttivät tulleen sinne vain katsomaan ylioppilaita.
Välistä oli ollut lomaa puheiden ja laulujen välillä, ja silloin olivat ihmislaumat hajaantuneet koko puutarhaan. Mutta kohta oli uusi puhuja esiintynyt, ja kohta olivat kuulijat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja sitä oli kestänyt aina yöhön asti.
Kun kaikki oli lopussa, oli poika huokaissut syvään ja hieraissut silmiään, niinkuin tehdään silloin, kun herätään unesta. Hän oli ollut matkalla maassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikista niistä, jotka iloitsivat elämästään ja katselivat voiton varmuudella tulevaisuuttaan, oli ilo ja onni tarttunut häneenkin, ja hän oli ollut ilojen maassa niinkuin hekin. Mutta viimeisen laulun kajahdettua oli poika tuntenut, kuinka surullista hänen elämänsä oli, ja hänen oli ollut vaikeaa kaiken tämän jälkeen palata matkatoveriensa hanhiparkain luo.
Korppi oli istunut pojan vieressä ja oli nyt alkanut rääkyä hänen korvaansa. "Nyt minä sanon sinulle, Peukaloinen, kuinka voit tulla ihmiseksi. Odota siksi kunnes tapaat jonkun, joka sanoo sinulle, että hän tahtoisi olla sinun housuissasi ja matkustella villihanhien seurassa. Silloin sinun pitää käyttää tilaisuutta hyväksesi ja sanoa hänelle näin…" Ja nyt oli Bataki opettanut pojalle pari sanaa, jotka olivat niin voimakkaita ja vaarallisia, ettei niitä voinut lausua ääneen; ne oli kuiskattava, kunnes tahtoi käyttää niitä todenteossa.
"Niin, muuta et tarvitse tullaksesi ihmiseksi jälleen", oli Bataki lopulta sanonut.
"Sen minä kyllä uskon", sanoi poika, "sillä enpä taida tavata ketään, joka haluaisi vaihtaa osia minun kanssani."
"Ei se ehkä ole niinkään mahdotonta", oli korppi sanonut, ja sitten hän oli vienyt pojan kaupunkiin ja asettanut hänet katolle erään ullakkokamarin eteen. Huoneessa paloi lamppu, ikkuna oli raollaan ja poika oli pitkän aikaa seisonut siinä ja miettinyt tuolla sisällä nukkuvan ylioppilaan onnea.
Koetus
Yhoppilas säpsähti hereille unestaan ja näki lampun palavan pöydällä. "Kas niin, nyt unohdin sammuttaa sen", hän ajatteli ja kohosi kyynärpäilleen vääntääkseen alas liekkiä. Mutta ennen kuin ehti sammuttaa hän huomasi, että jotakin liikkui kirjoituspöydällä.
Huone oli hyvin pieni. Ei ollut pitkä matka vuoteesta pöytään, ja hän saattoi selvästi nähdä sen kaikkine kirjoineen, papereineen, kirjoitustarpeineen ja valokuvineen. Spriikeittimen ja teetarjottimen hän oli jättänyt pöydälle, ja hän näki nekin. Mutta ihmeellisintä oli, että yhtä selvästi kuin hän näki kaiken muun, hän näki myöskin pienen peukaloisen, joka seisoi kumartuneena voirasian yli ja parhaillaan valmisti itselleen voileipää.
Ylioppilas oli edellisenä päivänä kokenut niin monenmoista, että hän melkein oli tullut välinpitämättömäksi siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän ei pelästynyt eikä hämmästynyt, vaan hänestä oli aivan luonnollinen asia, että peukaloinen oli tullut saamaan vähän ruokaa.
Hän laskeutui takaisin vuoteeseensa sammuttamatta lamppua ja katseli pikkaraista, silmät sirrallaan. Tämä oli nyt asettunut kirjepainimen päälle ja istui siinä ylen tyytyväisen näköisenä ja syödä maiskutteli ylioppilaan illallisen tähteitä. Näkyi selvästi, että hän venytteli syömistään niin pitkälle kuin mahdollista. Hän istui ja pyöritteli silmiään ja maiskautteli kieltään joka palan lomassa. Kuiva leivänkannikka ja kuiva juustonkuori olivat hänelle harvinaisia herkkuja.
Ylioppilas ei tahtonut häiritä häntä hänen syödessään, mutta kun vieras ei näyttänyt jaksavan enempää, hän alkoi puhella hänen kanssaan.
"Hoi!" hän sanoi. "Mikäs sinä olet miehiäsi?"
Poika säpsähti ja juoksi ikkunaa kohti, mutta huomatessaan ylioppilaan makaavan hiljaa vuoteessaan ajamatta häntä takaa hän pysähtyi. "Minä olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä", hän sanoi, "ja minä olen ihminen, minä yhtä hyvin kuin sinäkin, mutta minut on loihdittu tontuksi, ja siitä pitäen minä olen matkustellut villihanhien seurassa."
"Sepä merkillistä", sanoi ylioppilas ja alkoi kuulustella poikaa, kunnes sai tietää melkein kaiken, mitä tämä oli kokenut kotoa lähdettyään.
"Sinulla on hyvät päivät", sanoi ylioppilas. "Ollapa sinun housuissasi ja matkustella ja heittää huolet hiiteen!"
Bataki seisoi ulkona ikkunalaudalla ja ylioppilaan sanottua tämän napautti nokallaan ikkunaan. Poika ymmärsi, että hän tahtoi huomauttaa häntä siitä, ettei vain myöhästyisi, kun ylioppilas ehkä sanoo ne oikeat sanat. "Et sinä taitaisi vaihtaa osia minun kanssani", sanoi poika. "Se, joka on ylioppilas, ei tahtone olla mitään muuta."
"Sitä samaa ajattelin minäkin tänä aamuna herätessäni", sanoi ylioppilas. "Mutta kunpa vain tietäisit mitä minulle on tapahtunut tänä päivänä. Olen ihan mennyttä miestä. Olisi aivan varmasti parasta, jos saisin matkustaa pois villihanhien seurassa."
Poika kuuli taas Batakin napauttavan ikkunanruutuun, ja hänen päätään huimasi ja sydäntään kouristi, sillä kuuluihan melkein siltä kuin ylioppilas tulisi lausumaan oikeat sanat.
"Olen kertonut sinulle, kuinka minun asiani ovat, kerro sinä nyt minulle, kuinka sinun asiasi ovat!" Peukaloinen kehoitti. Ja ylioppilas oli iloinen saadessaan jonkun kuulijan; ja hän kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut. "Tuo muu nyt vielä menettelisi", sanoi ylioppilas lopuksi. "Mutta minä en kestä, että olen saattanut toverini onnettomuuteen. Minusta olisi paljon parempi, jos olisin sinun housuissasi ja saisin kierrellä maailmaa villihanhien seurassa."