XXXVI

Bataki koputti kiivaasti ikkunanruutuun, mutta poika istui pitkän aikaa hiljaa ja mitään puhumatta ja tuijotti vain suoraan eteensä.

"Odotahan vähän! Minä tulen kohta takaisin", sanoi hän hiljaisella äänellä ylioppilaalle, ja sitten hän asteli arvelevin askelin kirjoituspöydän yli ja ulos ikkunasta. Juuri hänen katolle tullessaan nousi aurinko ja punainen aamuvalo tulvaili Upsalan ylle. Kaikki tornit ja harjat kimmeltelivät, ja pojan täytyi vielä kerran tunnustaa, että tämä oli oikea ilojen kaupunki.

"Mikäs sinua vaivaa?" sanoi korppi. "Nyt sinä menetit tilaisuuden tullaksesi ihmiseksi." — "Minä en välitä vaihtaa tuon ylioppilaan kanssa", sanoi poika. "Nuo tuulen viemät paperit tuottaisivat minulle vain ikävyyksiä."

"Niistä sinun ei tarvitse huolehtia", sanoi Bataki. "Ne minä voin hankkia sinulle takaisin." — "Minä kyllä tiedän, että sinä voit", sanoi poika, "mutta minä en ole varma siitä, että teet niin. Minun täytyy ensin olla varma siitä asiasta."

Bataki ei sanonut sanaakaan. Hän vain levitti siipensä, lensi tiehensä ja tuli kohta takaisin tuoden pari lehteä. Hän lenteli kokonaisen tunnin edestakaisin niin ahkerasti kuin pääskynen, kun se kantaa savea pesäänsä, ja toi paperin toisensa perästä pojalle. "Kas niin, nyt siinä taitaa olla kaikki", hän sanoi lopuksi ja istahti läähättäen ikkunanlaudalle.

"Kiitoksia paljon!" sanoi poika. "Nyt minä menen puhelemaan ylioppilaan kanssa." Samassa Bataki katsahti huoneeseen ja näki, kuinka ylioppilas seisoi siellä ja järjesteli papereitaan. "Sinä olet maailman suurin tyhmeliini!" äsähti hän pojalle. "Oletko sinä antanut ylioppilaalle käsikirjoituksen? Ei sinun enää maksa vaivaa mennä hänen luokseen. Ei koskaan hän sano tästä lähin tahtovansa olla sinun kaltaisesi."

Poika seisoi ja tuijotti ylioppilaaseen, joka oli niin iloinen, että paitasillaan hyppi ja tanssi pienessä huoneessaan, ja sitten hän kääntyi Batakin puoleen. "Minä ymmärrän kyllä hyvin, Bataki, että tahdoit minut koetukselle", hän sanoi. "Sinä luulit, että minä jättäisin Martti hanhikukon oman onnensa nojaan tällä vaikealla matkalla, niin pian kuin itse olisin päässyt paremmille päiville. Mutta kun ylioppilas puhui omista asioistaan, tulin minä ajatelleeksi, kuinka rumaa on pettää toverinsa, enkä tahtonut sitä tehdä."

Bataki alkoi raapia niskaansa jalallaan ja näytti olevan melkein hämillään. Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan lensi tiehensä ja vei pojan suoraa päätä villihanhien luo.

Veden päällä kelluva kaupunki

Perjantaina toukokuun 6. p:nä.

Ei ollut toista niin lempeää ja hyvää kuin hieno ja pieni harmaahanhi Hienohöyhen. Hän oli kaikkien villihanhien suosikki, ja valkoinen hanhikukko olisi voinut mennä kuolemaan hänen tähtensä. Kun Hienohöyhen pyysi jotakin, ei edes Akkakaan voinut kieltää.

Niin pian kuin Hienohöyhen tuli Määlarille, alkoivat maisemat näyttää hänestä tutuilta. Tuolla oli meri saaristoineen, ja siellä asuivat hänen vanhempansa ja siskonsa pienellä saarella. Hän pyysi villihanhia lähtemään hänen kotiinsa, ennen kuin matkustavat edemmäksi pohjolaan, että hän saisi näyttää omaisilleen olevansa vielä elossa. Se heitä varmaan suuresti ilahduttaisi.

Akka sanoi suoraan, että hänen mielestään Hienohöyhenen vanhemmat ja siskot eivät olleet osoittaneet hänelle suurtakaan rakkautta hyljätessään hänet Öölannissa. Mutta Hienohöyhen ei tahtonut myöntää sitä oikeaksi. "Mitäs he olisivat osanneet tehdä muutakaan, kun näkivät, etten minä osaa lentää?" sanoi hän. "Eivät kai ne voineet jäädä Öölantiin minun tähteni."

Hienohöyhen rupesi kertomaan villihanhille kodistaan saaristossa saadakseen heidät matkaamaan sinne. Se oli kalliosaari. Jos sitä katseli kaukaa, niin saattoi luulla, ettei siellä ollut muuta kuin kiveä, mutta sinne tultuaan havaitsikin, että rotkoissa ja syvennyksissä oli mitä mainiointa laidunmaata. Ja turhaan sai hakea parempia pesimäpaikkoja kuin ne, jotka olivat siellä vuorenhalkeamissa ja pajukoissa. Mutta kaikista paras oli siellä asuva vanha kalastaja. Hienohöyhen oli kuullut, että hän nuoruudessaan oli ollut mainio metsästäjä ja alinomaa oleskellut ulkosaarissa lintuja ampumassa. Mutta nyt vanhoilla päivillään, kun vaimo oli kuollut ja lapset olivat lähteneet maailmalle, niin että hän oli yksin mökissään, oli hän alkanut pitää huolta saarensa linnuista. Hän ei koskaan ampunut laukaustakaan heitä kohti eikä sallinut muidenkaan sitä tehdä. Hän käyskenteli pesältä pesälle, ja kun naaraat hautoivat muniaan, hän kantoi heille ruokaa. Ei kukaan pelännyt häntä. Hienohöyhen oli monta kertaa ollut hänen tuvassaan ja saanut leivänmurusia. Mutta kun kalastaja oli näin hyvä linnuille, oli niitä muuttanut saareen niin paljon, että se alkoi käydä ahtaaksi. Jos sinne saapui liian myöhään jonakin keväänä, saattoi tapahtua, että kaikki pesimäpaikat oli jo otettu. Sentähden Hienohöyhenen vanhempien ja siskojen oli ollut pakko jättää hänet ja rientää eteenpäin.

Hienohöyhen pyyteli niin kauan, että hänen pyyntöönsä viimein suostuttiin, vaikka villihanhet kyllä tunsivat olevansa jo myöhässä ja heidän siis olisi pitänyt rientää pohjoista kohti. Mutta eihän tuo matka saaristoon kestäisi kauempaa kuin päivän.

He lähtivät liikkeelle eräänä aamuna, kun ensin olivat vahvistaneet itseään hyvällä aterialla, ja lensivät itää kohti Määlarin yli. Poika ei tiennyt niin tarkkaan, mihin he olivat matkalla, mutta hän huomasi, että kuta idemmäksi he tulivat, sitä vilkkaammaksi kävi vesiliikenne ja sitä asutummiksi kävivät rannat.

Täydessä lastissa olevia proomuja ja pursia, veneitä ja kalasumppuja oli matkalla itäänpäin, ja niitä vastaan tuli tai niiden ohitse kulki paljon kauniita valkoisia höyryveneitä. Rantoja pitkin kulki maanteitä ja rautateitä, aina vain samaa päämäärää kohti. Tuolla idässä oli jokin paikka, jonne kaikki pyrkivät nyt aamulla.

Eräällä saarella poika näki suuren, valkoisen linnan, ja vähän matkaa idempänä alkoivat rannat pukeutua huviloihin. Aluksi ne olivat kaukana toisistaan, sitten tiheämmässä, ja lopulta oli huvila huvilan vieressä pitkin koko rantaa. Niitä oli jos jonkinlaisia. Tuolla oli linna ja tuolla tupanen. Tuolla oli pitkä ja matala herraskartano ja tuolla huvila monine pikku torneineen. Muutamat niistä olivat puutarhan ympäröimiä, mutta useimmat olivat lehtimetsässä, joka reunusti rantaa. Mutta vaikka ne olivatkin näin erilaisia, oli niissä kuitenkin yhteistäkin: ne eivät olleet totisia ja yksinkertaisia niinkuin muut rakennukset, vaan ne olivat koreasti ja räikeästi maalatut vihreiksi ja sinisiksi ja punaisiksi, kuin lasten leikkimökit.

Poika istui ja katseli noita kummallisia rantahuviloita, kun Hienohöyhen yht'äkkiä huudahti. "Nyt minä tunnen paikat! Tuolla on se veden päällä uiva kaupunki."

Silloin poika katsahti eteenpäin, mutta ei aluksi huomannut muuta kuin joitakin valkoisia sumupilviä, jotka vyöryivät veden päällä. Mutta sitten alkoi häämöttää tornien huippuja ja siellä täällä joku talo, jossa oli monta ikkunariviä. Ne tulivat näkyviin ja katosivat taas aina sen mukaan kuin sumu liikkui sinne tänne. Mutta mitään rantaa hän ei nähnyt. Kaikki näytti tuolla lepäävän veden päällä.

Kun poika lähestyi kaupunkia, ei hän enää nähnyt rannoilla hauskoja leikkimökkejä. Sensijaan ne olivat täynnä mustia tehdasrakennuksia. Korkeiden lautaaitojen takana oli suuria hiili- ja lautavarastoja, ja mustien, likaisten laiturien ääressä oli kömpelöitä lastilaivoja. Mutta kun kaiken tuon yli levisi välkkyvää, läpikuultavaa sumua, niin näytti se niin suurelta ja mahtavalta, että se melkein oli kaunista.

Villihanhet lensivät tehtaiden ja lastilaivojen ohi ja lähestyivät sumun ympäröimiä tornien huippuja. Silloin kaikki sumupilvet yht'äkkiä laskeutuivat vettä kohti, paitsi muutamat, jotka leijailivat vaalean sinisinä ja hienoina heidän päittensä päällä. Toiset vyöryivät vesien ja maan yllä. Huoneiden perustukset ja alaosat kätkeytyivät niihin kokonaan, mutta yläkerrat, katot, tornit, päädyt pysyivät näkyvissä. Muutamat talot näyttivät tällä tavalla kuin Baabelin torneilta. Poika kyllä ymmärsi, että ne oli rakennettu kukkuloille, mutta niitä hän ei nähnyt, vaan ainoastaan talot, jotka kohosivat sumusta. Sumu oli valkoista ja kirkasta, ja valot olivat mustia, sillä aurinko paistoi idästä eikä valaissut niitä.

Poika ymmärsi kulkevansa suuren kaupungin yli, sillä hän näki sumun keskeltä kaikkialta kattoja ja huippuja. Välistä syntyi aukko aaltoilevaan sumuun, ja hän näki kuohuvan virran, mutta maata hän ei huomannut missään. Kaikki tämä oli kaunista katsella, mutta hänen rintaansa melkein ahdisti, niinkuin tekee silloin, kun näkee jotakin, jota ei voi käsittää.

Niin pian kuin hän oli kulkenut kaupungin yli, ei maa enää ollut sumun peitossa, vaan rannat, vesi ja saaret näkyivät taas selvästi. Hän kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen kaupungin paremmin, mutta ei onnistunut siinä. Nyt se näytti vielä enemmän lumotulta. Nyt olivat sumut saaneet väriä auringosta, ja ne leijailivat vaaleanpunaisina, sinisinä tai keltaisina. Talot olivat valkoiset kuin ne olisivat olleet valosta rakennetut, mutta ikkunat ja tornien huiput välkkyivät tulena. Ja kaikki kellui veden päällä niinkuin ennenkin.

Villihanhet kulkivat suoraan itää kohti. Alussa oli kaikki melkein samanlaista kuin Määlarissakin. Ensin he lensivät tehtaiden ja työpajain ylitse. Sitten ilmaantui huviloita rannoille. Täälläkin vilisi höyrylaivoja ja purjepursia, mutta nyt ne tulivat idästäpäin ja menivät länteenpäin kaupunkia kohti.

He kulkivat yhä eteenpäin, mutta kaitaisten Määlarin selkien ja pienten saarien sijasta aukeni heidän allaan laajempia vesiä, suurempia saaria. Mannermaa väistyi eikä sitä kohta enää ollenkaan näkynyt. Kasvillisuus kävi karummaksi, lehtipuita oli harvemmassa ja petäjät pääsivät voitolle. Huvilat loppuivat, ja ilmaantui talonpoikaistaloja ja kalastajien majoja.

He kulkivat vielä edemmäksi itää kohti, ja nyt he eivät enää nähneet suuria, asuttuja saaria, ainoastaan lukemattoman määrän pieniä kareja, jotka olivat hajallaan veden pinnalla. Maa ei enää ahdistellut ulapoita, meri avautui heidän eteensä suurena ja rajattomana.

Täällä villihanhet laskeutuivat kalliosaarelle, ja kun he seisoivat maassa, kysyi poika Hienohöyheneltä: "Mikä se oli se suuri kaupunki, jonka ylitse me kulimme?"

"En tiedä, miksi sitä ihmiset sanovat", virkkoi Hienohöyhen. "Me harmaat hanhet sanomme sitä veden päällä kelluvaksi kaupungiksi."

Me tiedämme, että se kaupunki oli Tukholma.

Sisarukset

Hienohöyhenellä oli kaksi sisarta: Kaunissiipi ja Kultasilmä. Nämä olivat voimakkaita ja älykkäitä lintuja, mutta heidän höyhenpukunsa ei ollut niin pehmoinen ja loistava kuin Hienohöyhenen, eikä heidän luontonsakaan ollut niin lempeä kuin hänen. Aina siitä alkaen kun he olivat olleet pieniä keltaisia poikasia, olivat sekä vanhemmat että omaiset, jopa vanha kalastajakin selvästi osoittaneet rakastavansa Hienohöyhentä enemmän kuin heitä, ja sentähden sisaret olivat aina vihanneet häntä.

Villihanhien laskeutuessa saarelle olivat Kaunissiipi ja Kultasilmä syömässä pienellä vihreällä nurmikolla vähän matkaa rannasta ja huomasivat heti tulokkaat.

"Katsos, sisar Kultasilmä, kuinka kauniita, komeita villihanhia laskee meidän saarellemme!" sanoi Kaunissiipi. "Olen harvoin nähnyt noin ryhdikkäitä lintuja. Ja näetkö, että heillä on valkoinen hanhikukko seurassaan? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa lintua? Häntä voisi melkein luulla joutseneksi."

Kultasilmä oli samaa mieltä kuin sisarkin, että tulijat varmaan olivat hyvin eteviä muukalaisia. Mutta yht'äkkiä hän keskeytti puheensa ja huusi: "Sisar Kaunissiipi, sisar Kaunissiipi! Etkö näe, kuka niillä on mukanaan?"

Samassa sattuivat myöskin Kaunissiiven silmät Hienohöyheneen, ja hän hämmästyi niin, että pitkän aikaa seisoi nokka avoinna ja sähisi: "Se ei voi olla hän! Kuinka hän olisi päässyt semmoiseen seuraan? Mehän jätimme hänet Öölantiin kuolemaan nälkään."

"Pahinta on, että hän tulee kantelemaan isälle ja äidille ja kertomaan, että me lensimme häntä kohti niin nopeasti, että siipi meni sijoiltaan", sanoi Kultasilmä. "Saat nähdä, että tämä päättyy vielä niin, että meidät ajetaan pois saarelta."

"Ei meillä tuon hemmotellun penikan takaisin tulosta ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana", sanoi Kaunissiipi. "Mutta nyt minä luulen, että on parasta, että aluksi olemme olevinamme niin iloisia kuin suinkin voimme siitä, että hän on tullut takaisin. Hän on niin tyhmä, että tuskin huomasikaan, että tyrkkäsimme häntä tahallamme."

Kun Kaunissiipi ja Kultasilmä puhelivat tällä tavalla, olivat villihanhet seisoneet rannalla ja järjestäneet höyheniään lennon jälkeen. Nyt he vaelsivat pitkässä rivissä kaihoista rantaa myöten kallionhalkeamaan, jossa Hienohöyhen tiesi vanhempiensa tavallisesti oleskelevan.

Hienohöyhenen vanhemmat olivat erinomaista väkeä. He olivat asuneet saarella kauemmin kuin kukaan muu, ja heillä oli tapana auttaa ja neuvoa kaikkia vastatulleita. Hekin olivat nähneet villihanhien tulevan, mutta he eivät tunteneet Hienohöyhentä joukosta. "Onpa merkillistä, että villihanhet ovat laskeutuneet tälle karille", sanoi hanhiukko, Hienohöyhenen isä. "Se on komea parvi. Sen näkee jo lennostakin. Mutta ei ole helppoa löytää asuinpaikkoja niin monelle." — "Ei täällä paikat vielä liene niin täydet, ettemme voisi ottaa vastaan niitä, jotka tulevat", sanoi hänen vaimonsa, joka oli lempeä ja hyväluontoinen niinkuin Hienohöyhenkin.

Nähdessään Akan joukkoineen tulevan menivät Hienohöyhenen vanhemmat heitä vastaan ja aikoivat juuri toivottaa heidät tervetulleiksi saareen, kun Hienohöyhen lensi paikaltaan jonon päästä ja pyrähti vanhempiensa väliin. "Isä ja äiti, nyt minä olen täällä! Ettekö tunne Hienohöyhentä?" huusi hän. Ensin eivät vanhukset oikein tahtoneet uskoa omia silmiään, mutta sitten he tunsivat tyttärensä ja tulivat tietysti äärettömän iloisiksi.

Kun villihanhet ja Martti hanhikukko ja Hienohöyhen itse kaakattivat kiihkeimmillään ja kertoivat siitä, kuinka Hienohöyhen oli pelastunut, juoksivat Kaunissiipi ja Kultasilmä esiin. He huusivat tervetuliaisensa jo kaukaa ja osoittivat niin suurta iloa Hienohöyhenen kotiintulosta, että tämä oli oikein liikuttunut.

Saari miellytti villihanhia, ja niin päätettiin, etteivät he lähtisi ennen kuin seuraavana aamuna. Hetken kuluttua sisaret kysyivät Hienohöyheneltä, eikö hänen tehnyt mieli tulla katsomaan, mihin he olivat aikoneet laittaa pesänsä. Hän seurasi heitä heti ja näki, että he olivat valinneet itselleen hyvin kätketyt ja suojatut hautomapaikat. "Mihinkäs sinä, Hienohöyhen, aiot asettua?" kysyivät he. — "Minäkö?" sanoi Hienohöyhen. "Minä en aio jäädä tälle saarelle. Minä aion seurata villihanhien mukana Lappiin." — "Ikävä, että sinun täytyy lähteä ja jättää meidät", sanoivat sisaret. — "Olisin kernaasti jäänyt teidän ja vanhempien luo", sanoi Hienohöyhen. "Mutta minä olen jo luvannut suurelle valkoiselle…" — "Mitä?" huudahti Kaunissiipi. "Sinäkö saat sen kauniin hanhikukon? Se nyt on…" Mutta tässä sysäsi Kultasilmä kiivaasti sisartaan, ja tämä keskeytti puheensa.

Ilkeillä sisaruksilla oli paljon puhumista sinä päivänä. He olivat ihan suunniltaan siitä, että Hienohöyhen oli saanut sulhasekseen valkoisen hanhikukon. Heillä oli itsellään sulhaset, mutta ne olivat vain tavallisia harmaita hanhia, ja kun he nyt olivat nähneet hanhikukon, olivat heidän omansa heistä niin rumat ja vähäpätöiset, että he eivät tahtoneet niitä nähdäkään. "Minä kuolen harmista", sanoi Kultasilmä. "Kun edes sinä, sisar Kaunissiipi, olisit saanut hänet!" — "Soisin ennemmin, että hän olisi kuollut kuin että minun täytyy kulkea täällä koko kesä ja ajatella, että Hienohöyhen on saanut valkoisen hanhikukon", sanoi Kaunissiipi.

Sisarukset olivat kuitenkin yhä edelleen hyvin ystävällisiä Hienohöyhenelle, ja iltapäivällä Kultasilmä otti hänet mukaansa näyttääkseen hänelle sulhasensa. "Hän ei ole niin kaunis kuin tuo sinun omasi", sanoi Kultasilmä. "Mutta sen sijaan minä voin olla varma siitä, että hän on se, mikä on." — "Mitä tarkoitat, Kultasilmä?" sanoi Hienohöyhen. Kultasilmä ei ensin tahtonut selittää, mitä oli tarkoittanut, mutta sitten hän mutisi, että hän ja Kaunissiipi olivat arvelleet, että kuinkahan oikein mahtoi olla tuon valkoisen laita. "Emme ole koskaan nähneet valkoisen hanhen seuraavan villihanhia", sanoi sisar, "ja me olemme miettineet, etta kunhan se vain ei olisi noiduttu." — "Kylläpä te olette tyhmiä! Sehän on kesy hanhi", sanoi Hienohöyhen harmissaan. — "Hänellä on mukanaan muuan, joka on noiduttu", sanoi Kultasilmä, "ja silloin hän voi olla noiduttu itsekin. Etkö sinä pelkää, että se voi olla musta merimetso?"

Hän osasi puhua oikein hyvin ja sai Hienohöyhen-paran ihan säikäyksiinsä. "Sinä et kai tarkoita, mitä sanot", sanoi pieni harmaa hanhi. "Sinä vain pelottelet minua." — "Tahdon sinun parastasi, Hienohöyhen", sanoi Kultasilmä. "En voi ajatella mitään kauheampaa kuin että sinä lennät tiehesi merimetson kanssa. Mutta minä sanon sinulle jotakin. Koeta saada häntä syömään näitä juuria, joita olen poiminut. Jos hän on loihdittu, niin näkyy se kohta. Ellei ole, niin hän jää entiselleen."

Poika istui hanhien keskessä ja kuunteli Akan ja vanhan hanhikukon puheita, kun Hienohöyhen tuli lentäen. "Peukaloinen! Peukaloinen!" huusi hän. "Minä olen tappanut hänet!" — "Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!" huusi poika. He menivät, ja Akka ja muut hanhet seurasivat mukana. Hanhikukko makasi maassa pitkällään. Hän ei voinut sanoa mitään, ei muuta kuin haukkoa henkeään. "Kutita häntä kurkun alta ja lyö selkään!" sanoi Akka. Poika teki niin, ja heti rykäisi suuri valkoinen suustaan paksun juuren, joka oli tarttunut hänen kurkkuunsa. "Näitäkö sinä olet syönyt?" sanoi Akka ja osoitti muutamia maassa olevia juuria. — "Niitähän minä", sanoi hanhikukko. — "Olipa hyvä, että ne tarttuivat kurkkuusi", sanoi Akka. "Ne ovat myrkyllisiä. Jos sinä olisit nielaissut ne, olisit varmaan kuollut." — "Hienohöyhen pyysi minua niitä syömään", sanoi hanhikukko. — "Minä sain ne sisareltani", sanoi Hienohöyhen ja kertoi koko asian. — "Sinun pitää varoa sisariasi, Hienohöyhen", sanoi Akka, "sillä he eivät varmaankaan tarkoita sinun parastasi."

Mutta Hienohöyhen oli sellainen, ettei hän voinut uskoa pahaa kenestäkään, ja kun Kaunissiipi hetken kuluttua tuli ja tahtoi näyttää hänelle sulhasensa, seurasi hän heti mukana. "Niin, eihän hän ole niin komea kuin se, jonka sinä saat", sanoi sisar, "mutta hän on kovin urhoollinen ja pelkäämätön." — "Mistä sinä sen tiedät?" sanoi Hienohöyhen. — "Täällä on ollut, täällä meidän saarellamme, viime aikoina suurta itkua ja hammasten kiristystä lokkien ja sorsien kesken, sillä joka aamupäivän valjetessa tulee tänne vieras petolintu ja vie pois yhden heistä." — "Mikä lintu se on?" kysyi Hienohöyhen. — "Sitä emme tiedä", vastasi sisar. "Hänen näköistään ei ole koskaan nähty tällä saarella, ja merkillistä on, ettei hän koskaan käy meidän hanhien kimppuun. Mutta nyt on minun sulhaseni päättänyt taistella hänen kanssaan huomenaamulla ja karkottaa hänet pois." — "Kunpa vain kävisi hyvin!" sanoi Hienohöyhen. — "Pelkään, ettei käy", sanoi sisar. "Jos minun hanhikukkoni olisi niin suuri ja voimakas kuin sinun, niin silloin voisi olla jotakin toivoa." — "Tahdotko sinä, että minä pyydän Martti hanhikukkoa menemään sitä vierasta lintua vastaan?" sanoi Hienohöyhen. — "Tahtoisin kyllä", sanoi Kaunissiipi. "Suurempaa palvelusta et voisi minulle tehdä,"

Seuraavana päivänä hanhikukko oli valveilla ennen auringon nousua, asettui saaren korkeimpaan paikkaan ja tähysteli joka suunnalle. Pian hän näki suuren, tumman linnun tulevan lännestä päin. Sen siivet olivat tavattoman pitkät, ja oli helppo nähdä, että se oli kotka. Hanhikukko ei ollut odottanut sen vaarallisempaa vastustajaa kuin enintään huuhkainta, ja nyt hän tiesi, ettei pääsisi siitä hengissä. Mutta ei hänelle juolahtanut päähänkään olla rupeamatta taisteluun, vaikka vastustaja oli monta kertaa voimakkaampi kuin hän.

Kotka ampui kalalokin niskaan ja iski kyntensä sen ruumiiseen. Ennen kuin hän ehti lähteä lentoon, hyökkäsi hanhikukko esiin. "Heitä irti se!" huusi hän. "Äläkä tule koskaan takaisin, muuten joudut minun kanssani tekemisiin." — "Mikä houkka sinä olet?" sanoi kotka. "Kiitä onneasi, etten minä koskaan taistele hanhien kanssa. Muuten olisit pian mennyttä miestä."

Martti hanhikukko luuli, että kotka oli mielestään liian hyvä taistelemaan hänen kanssaan, ja hän hyökkäsi sen kimppuun vihoissaan, puri sitä kurkkuun ja pieksi siivillään. Tuota kotka ei tietysti voinut sietää, vaan alkoi taistella, ei kuitenkaan täydellä voimallaan.

Poika makasi samassa paikassa kuin Akka ja villihanhet; he kuulivat Hienohöyhenen huutavan: "Peukaloinen! Peukaloinen! Kotka repii Martti hanhikukon kuoliaaksi!" — "Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!" sanoi poika.

Kun hän tuli perille, oli Martti hanhikukko verissään ja pahoin revittynä, mutta hän taisteli vielä. Poika ei voinut taistella kotkan kanssa; eikä ollut muuta keinoa kuin rientää hakemaan parempaa apua. "Pian, Hienohöyhen! Kutsu tänne Akka ja villihanhet!" huusi hän. Mutta samassa kun hän sen sanoi, lakkasi kotka taistelemasta. — "Kuka täällä puhuu Akasta?" kysyi hän. Ja kun hän näki Peukaloisen ja kuuli villihanhien kaakatuksen, hän levitti siipensä ja lähti lentoon. "Sano Akalle, etten minä koskaan ollut odottanut tapaavani häntä enkä ketään hänen seurueestaan täällä kaukana merellä!" sanoi hän ja leijaili pois kauniisti ja nopeasti. — "Tuo sama kotka kantoi minut kerran takaisin villihanhien luo", sanoi poika ja katseli kummastellen hänen jälkeensä.

Villihanhet aikoivat lähteä hyvissä ajoin liikkeelle saarelta, mutta ensin he kuitenkin tahtoivat syödä vähän aikaa. Heidän kävellessään ja etsiessään ruokaansa tuli sorsa Hienohöyhenen luo. "Sisaresi käskivät sanomaan terveisiä", sanoi hän. "Ne eivät uskalla näyttäytyä villihanhille, mutta ne käskivät muistuttamaan sinua siitä, ettei sinun pidä lähteä saaresta, ennen kuin olet käynyt tervehtimässä vanhaa kalastajaa." — "Niinpä kyllä", sanoi Hienohöyhen. Mutta hän pelkäsi nyt jo niin, että pyysi hanhikukkoa ja Peukaloista tulemaan kanssaan kalastajan majalle.

Majan ovi oli auki. Hienohöyhen meni sisään, mutta muut jäivät ulkopuolelle. Samassa he kuulivat Akan antavan lähtömerkin ja kutsuivat Hienohöyhentä tulekaan. Harmaahanhi tuli majasta ja lensi villihanhien kanssa pois saarelta.

He olivat lentäneet aika pitkän matkan sisäsaaristoon päin, kun poika alkoi ihmetellen katsella harmaata hanhea, joka seurasi heitä. Hienohöyhenhän lensi äänettömästi ja keveästi. Mutta tämä aherteli eteenpäin raskain, kohisevin siivin. "Akka, käänny takaisin! Akka, käänny takaisin!" huusi hän nopeasti. "Me olemme joutuneet väärään seuraan! Olemme saaneet Kaunissiiven seuraamme!"

Tuskin tämä oli sanottu, kun harmaa hanhi päästi suustaan niin ruman ja äkäisen huudon, että kaikki ymmärsivät, kuka hän oli. Akka ja muut kääntyivät häntä vastaan, mutta harmaahanhi ei paennut heti kohta. Sen sijaan hän hyökkäsi suuren valkoisen päälle, sieppasi nokkaansa Peukaloisen ja lensi häntä kantaen tiehensä.

Siitä tuli tuima ajo saaristomerellä. Kaunissiipi pakeni nopeasti, mutta villihanhet olivat aivan hänen kintereillään eikä hänellä ollut toivoakaan pakoon pääsemisestä.

Yht'äkkiä he näkivät pienen valkoisen savun pullahtavan alhaalta merestä ja kuulivat laukauksen. Innoissaan he eivät olleet huomanneet tulleensa parin venheen kohdalle, jotka olivat täynnä metsämiehiä.

Ei kuitenkaan sattunut kehenkään, mutta juuri venheiden kohdallaKaunissiipi avasi nokkansa ja pudotti Peukaloisen mereen.

Lauantaina toukokuun 7. p:nä.

Muutamia vuosia sitten oli Skansenilla, tuossa suuressa puutarhassa lähellä Tukholmaa, johon on koottu niin paljon ihmeellistä, pieni ukko, jonka nimi oli Klement Larsson. Hän oli kotoisin Helsinglannista ja hän oli tullut Skansenille soittamaan viulullaan kansantansseja ja muita vanhoja lauluja. Tavallisesti hän vasta iltapäivisin esiintyi viuluniekkana. Aamupäivällä hän istui ja oli vartijana jossakin noista komeista talonpoikaistuvista, joita oli tuotu Skansenille maan kaikista osista.

Alussa oli Klement luullut vanhoilla päivillään päässeensä parempiin oloihin, kuin mitä hän milloinkaan oli osannut uneksiakaan, mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi ikävystyä aivan kauheasti, varsinkin vartijantoimeensa. Vielähän tuo menetteli, kun tuli ihmisiä tupaa katsomaan, mutta välistä sai Klement tuntikaupalla istua aivan yksin. Silloin hän ikävöi kotipuoleen niin haikeasti, että poislähtö tuntui välttämättömältä. Hän oli hyvin köyhä, ja hän tiesi kotona joutuvansa pitäjän rasitukseksi. Sentähden hän koetti kärsiä niin kauan kuin suinkin voi, vaikka hän tunsikin tulevansa päivä päivältä yhä onnettomammaksi.

Eräänä iltapäivänä toukokuun alussa Klement oli saanut vapautta pariksi tunniksi ja oli laskeutumassa sitä jyrkkää tietä, joka vie alas Skansenilta, kun hän tapasi saaristolaiskalastajan, joka tuli kantaen verkkopussia selässään. Tämä oli nuori, reipas mies, joka usein tuli Skansenille tuomaan vesilintuja, joita hän oli onnistunut saamaan kiinni elävinä, ja Klement oli tavannut hänet monta kertaa ennenkin.

Kalastaja kysyi Klementiltä, oliko Skansenin johtaja kotona, ja vastattuaan siihen Klement kysyi vuorostaan mitä hyvää kalastajalla oli verkkopussissaan. "Saat nähdä, mitä minulla on", vastasi kalastaja, "jos vuorostasi annat minulle hyvän neuvon ja sanot, mitä tämmöisestä on pyydettävä."

Hän ojensi pussin Klementille. Tämä kurkisti sen sisään kerran ja toisenkin ja hypähti sitten pari askelta taaksepäin. "Voi minun päiviäni, Oosbjörn!" sanoi hän. "Mistä olet saanut tuommoisen?"

Hän muisti, että hänen pienenä ollessaan äiti oli puhunut pikkuväestä, joka asusti tuvan lattian alla. Ei saanut huutaa eikä tehdä pahojaan, muuten suuttui pikkuväki. Kun hän oli kasvanut suuremmaksi, oli hän luullut, että äiti oli keksinyt nuo pikkaraiset pitääkseen häntä kurissa. Mutta tottapa ne eivät olleetkaan vain äidin keksimiä, koska tuossa Oosbjörnin pussissa oli kuin olikin yksi pikkarainen.

Klementissä oli vielä lapsuuden aikaista pelkoa, ja hänen selkäpiitään karmi, kun hän vain katsahti verkkopussiin päinkään. Oosbjörn huomasi hänen pelkonsa ja alkoi nauraa, mutta Klement oli hyvin totinen. "Kerro minulle, Oosbjörn, mistä olet saanut tuon käsiisi!" sanoi hän. — "En minä ole häntä mitenkään väijynyt", sanoi Oosbjörn. "Hän tuli itse minun luokseni. Lähdin tänä aamuna varhain liikkeelle ja otin pyssyn mukaani veneeseen. En ollut ehtinyt kauas rannasta, kun näin muutamia villihanhia, jotka tulivat idästä päin kauheasti huutaen. Paukautin heidän peräänsä, mutta en saanut mitään. Sen sijaan tämä tuli alas ja putosi niin lähelle venettä, ettei minun tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni ottaakseni hänet." — "Et vain liene ampunut häntä?" — "Enhän toki, hän oli terve ja vahingoittumaton. Mutta alas tultuaan hän oli vähän pyörällä, ja silloin minä sitaisin hänen jalkansa ja kätensä purjelangalla, ettei hän pakenisi. Katsos, minä ajattelin heti, että tässä on jotakin, joka pitää viedä Skansenille."

Kalastajan tätä kertoessa Klement näytti hyvin huolestuneelta. Hänen mieleensä muistui kaikki se, mitä hän lapsuudessaan oli kuullut pikkuväestä, heidän kostonhimostaan vihamiehiä kohtaan ja heidän avuliaisuudestaan ystäviä kohtaan. Ei koskaan ollut käynyt hyvin kenellekään, joka oli koettanut pitää heitä vankinaan. "Teidän olisi pitänyt päästää hänet heti irti", sanoi hän. "Vähällä oli, ettei minun ollut pakko päästää häntä vapaaksi", sanoi kalastaja. "Sillä senhän arvaatte, Klement, että villihanhet seurasivat minua aina kotiin saakka, ja sitten ne lentelivät saaren päällä koko aamun ja huusivat niinkuin olisivat tahtoneet saada hänet takaisin. Eikä sillä hyvä, vaan koko heidän joukkonsa, lokit ja tiirat ja muut, joihin ei kannata tuhlata yhtä ainoata panosta ruutia, tulivat ja laskeusivat saarelle pitämään pahaa elämää, ja kun minä menin ulos, niin lentelivät ne ympärilläni niin, että minun täytyi mennä takaisin sisään. Eukkoni pyysi, että päästäisin hänet vapaaksi, mutta minä olin saanut päähäni, että hänet on tuotava tänne Skansenille. Ja sitten minä asetin lasten nuken ikkunaan, piilotin pienokaisen verkkopussin pohjaan ja lähdin tulemaan. Ja linnut luulivat ikkunassa seisojaa häneksi, koska antoivat minun poistua, ajamatta minua takaa."

"Eikö se sano mitään?" kysyi Klement. — "Alussa se kyllä koetti huutaa linnuille, mutta sitä minä en sallinut, vaan pistin kapulan sen suuhun." — "Mutta Oosbjörn, kuinka voitte semmoista tehdä? Ettekö ymmärrä, että hän on jotakin yliluonnollista?" — "En tiedä, mitä hän lienee", sanoi Oosbjörn rauhallisesti. "Siitä saavat muut ottaa selon. Minä olen tyytyväinen, kun vain saan hänestä hyvän maksun. Ja sanokaa nyt minulle, Klement, mitä luulette Skansenin tohtorin minulle tästä antavan."

Klement ei vastannut pitkään aikaan. Mutta hän oli tullut kovin levottomaksi Peukaloisen tähden. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seisonut hänen vieressään ja sanonut hänelle, että hänen aina pitää olla hyvä pikkuväkeä kohtaan. "En tiedä, mitä tohtori sinulle maksaa, Oosbjörn", sanoi hän. "Mutta jos annat hänet minulle, niin saat kaksikymmentä kruunua."

Oosbjörn hämmästyi äärettömästi kuullessaan mainittavan semmoisen summan. Hän ajatteli, että Klement mahtoi luulla Peukaloisella olevan jonkin salaisen voiman, josta hänellä olisi hyötyä. Ehkei tohtori pitäisikään häntä yhtä merkillisenä eikä maksaisi hänestä niin suurta hintaa. Ja niin hän suostui Klementin tarjoukseen.

Soittoniekka pisti Peukaloisen leveään taskuunsa, palasi takaisin Skansenille ja meni erääseen karjamajaan, jossa ei ollut katselijoita eikä vartijoita. Hän veti oven kiinni perässään, otti esille Peukaloisen, jonka kädet ja jalat olivat vielä sidotut ja jonka suussa oli kapula, ja asetti hänet varovasti penkille.

"Kuulehan nyt, mitä minä sinulle sanon!" sanoi Klement. "Minä tiedän kyllä, että sinunlaisesi eivät mielellään näyttäydy ihmisille, vaan tahtovat liikkua ja puuhata ja laitella yksikseen. Sentähden minä olen ajatellut päästää sinut vapaaksi, mutta sinun täytyy ensin luvata, ettet lähde täältä Skansenilta, ennen kuin saat minulta luvan. Jos siihen suostut, niin nyökäytä kolme kertaa päätäsi!"

Klement katseli odotellen Peukaloista, mutta tämä pysyi liikkumattomana.

"Sinulle tulee täällä hyvä ollaksesi", sanoi Klement. "Minä panen sinulle ruokaa joka päivä ja minä luulen, että sinulle tulee täällä niin paljon tekemistä, ettei aikasi käy pitkäksi. Mutta sinä et saa mennä minnekään muuanne, ennen kuin saat siihen minulta luvan. Sovitaan jostakin merkistä. Niin kauan kuin minä panen ruokaa valkoiseen maljaan, on sinun oltava täällä. Mutta kun minä panen sen siniseen, saat lähteä."

Klement vaikeni uudelleen ja odotti, että Peukaloinen antaisi merkin, mutta tämä ei liikahtanutkaan.

"Vai niin", sanoi Klement, "silloin ei kai auta muu kuin että minä vien sinut tämän talon isännän luo. Ja silloin sinut pannaan lasikaappiin ja kaikki ihmiset Tukholman suuresta kaupungista tulevat sinua katsomaan."

Mutta siitä näytti pikkarainen säikähtävän ja tuskin se oli sanottu, kun hän jo antoi merkin.

"Se on oikein", sanoi Klement, otti veitsensä ja leikkasi poikki nuoran, jolla Peukaloisen kädet oli sidottu. Sitten hän meni nopeasti ovea kohti.

Poika päästeli nuorat jaloistaan ja työnsi pois suukapulan, ennen kuin ryhtyi mihinkään muuhun. Kun hän sitten kääntyi Klement Larssonin puoleen, oli tämä jo poissa.

Klement oli tuskin tullut ulos ovesta, kun hän kohtasi komean vanhan herran, joka näytti olevan matkalla lähellä olevalle kauniille näköalapaikalle. Klement ei muistanut ennen nähneensä tätä komeaa vanhaa miestä, mutta tottapa herra lienee nähnyt hänet joskus viulua soittamassa, koska hän pysähtyi ja alkoi jutella hänen kanssaan.

"Päivää, Klement!" sanoi hän. "Kuinka voit? Et kai ole sairas? Minusta näyttää kuin olisit vähän laihtunut viime aikoina."

Vanha herra oli tavattoman ystävällinen, ja Klement rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, kuinka vaikea hänen oli ollut kestää koti-ikäväänsä.

"Mitä?" sanoi komea vanha herra. "Onko sinulla ikävä, vaikka oletTukholmassa? Onko se mahdollista?"

Ja vanha komea herra näytti melkein loukkautuneelta. Mutta sitten hän kai ajatteli, että tuo on vain vanha tyhmä ukko, ja muuttui taas ystävälliseksi.

"Sinä et varmaankaan ole kuullut, kuinka Tukholman kaupunki on syntynyt, Klement. Jos olisit sen kuullut, niin ymmärtäisit, että sinä vain luulet, että sinulla on täällä ikävä. Tule kanssani tuolle penkille, niin kerron sinulle jotakin Tukholmasta."

Kun vanha komea herra oli istuutunut penkille, katseli hän ensin vähän aikaa Tukholmaa, joka näkyi siihen kaikessa komeudessaan, ja hän hengähti syvään kuin olisi tahtonut vetää keuhkoihinsa seudun kaiken kauneuden. Sitten hän kääntyi soittoniekan puoleen.

"Katsos, Klement!" hän sanoi ja alkoi puhuessaan piirrellä hiekkakäytävään pientä karttaa. "Tässä on nyt Uplanti, ja tässä pistää etelää kohti niemi, jossa on paljon lahtia. Ja tässä tulee vastaan Sörmlanti toisena niemenä, jossa siinäkin on paljon lahtia ja joka menee suoraan pohjoista kohti. Ja tässä tulee lännestä päin järvi, joka on saaria täynnä; se on Määlari. Ja tässä tulee idästäpäin toinen vesi, joka tuskin pääsee tunkeutumaan esiin saarien ja karien välitse; se on Itämeri. Ja tässä, Klement, tässä, missä Uplanti tapaa Sörmlannin ja Määlarin järvi tapaa Itämeren, juoksee pieni joki, jota sanotaan Norrströmiksi, ja keskellä Norrströmiä on kolme pientä saarta.

"Nämä saaret olivat alun pitäen vain tavallisia lehtosaaria, semmoisia, joita Määlarissa on niin paljon vielä tänäkin päivänä, ja ne olivat kauan aikaa aivan asumattomia. Nehän olivat mukavassa paikassa, kahden veden ja kahden maakunnan välissä, mutta sitä ei kukaan huomannut. Vuosia kului. Ihmisiä asettui molemmille puolin Määlarin, saariin ja saaristoon, mutta kukaan ei asettunut noille kolmelle Määlarin saarelle. Joskus sattui, että jokin venemies laski jonkin saaren rantaan ja laittoi siihen yöksi telttansa. Mutta ei kukaan asettunut niihin asumaan.

"Eräänä päivänä oli muuan kalastaja, joka asui Lidingössä suolameren rannalla, ohjannut purtensa Määlariin ja saanut sieltä niin paljon kaloja, ettei ollut muistanut lähteä ajoissa kotiin. Hän ei ollut ehtinyt edemmäksi kuin noihin saariin, kun jo tuli ihan pimeä, ja silloin hän oli arvellut parhaaksi nousta maihin jollekin saarista ja odottaa kuun nousua, sillä hän tiesi, että kuu nousee myöhemmin yöllä.

"Oli syyskesä ja kaunis ja lämmin sää, vaikka illat jo olivatkin alkaneet pimetä. Kalastaja veti venheensä maalle, laskeutui sen viereen maata ja painoi päänsä kivelle ja nukkui. Kun hän heräsi, oli kuu jo aikoja sitten noussut. Se oli ihan hänen päänsä päällä ja paistoi niin komeasti, että oli melkein niin valoisaa kuin keskipäivällä.

"Mies hypähti pystyyn ja aikoi juuri ruveta työntämään venhettään vesille, kun näki joitakin mustia pilkkuja liikkuvan virrassa. Siinä oli suuri parvi hylkeitä, jotka täyttä vauhtia uivat saarta kohti. Kun kalastaja huomasi, että hylkeet näyttivät aikovan nousta maihin, kumartui hän ottamaan keihästään, joka hänellä aina oli venheessään. Mutta kun hän oikaisihe, ei hän enää nähnytkään hylkeitä, vaan sen sijaan seisoi rannalla joukko mitä ihanimpia impiä, joilla oli yllään vihreät, maata viistävät silkkihameet ja päässään helmikruunut. Silloin kalastaja ymmärsi, että ne olivat merenneitoja, jotka asuvat saaristossa ulkona meressä ja nyt olivat muuttautuneet hylkeiksi voidakseen uida maihin ja huvitellakseen kuutamossa näillä vihreillä saarilla.

"Hän laski hyvin hiljaa peitsensä maahan, ja kun immet nousivat saareen karkeloimaan, hän hiipi heidän jälkeensä ja katseli heitä. Hän oli kuullut, että merenneidot ovat niin kauniita ja suloisia, ettei kukaan voi katsella heitä ihastumatta heidän kauneuteensa, ja hän sanoi itselleen, ettei heitä ollut liiaksi kehuttu.

"Katseltuaan vähän aikaa heidän tanssiaan puiden alta hän meni rantaan, otti rannalle jätetyistä hylkeen hahmoista yhden ja piilotti sen kiven alle. Sitten hän meni takaisin veneen luo, paneutui sen viereen maata ja oli nukkuvinaan.

"Kohta hän näki nuorten impien tulevan takaisin rantaan pukeutuakseen hylkeenhahmoihin. Alussa siinä iloittiin ja hulluteltiin, mutta sitten syntyi itkua ja valitusta, kun yksi heistä ei löytänytkään hahmoaan. He juoksentelivat kaikki edestakaisin rannalla ja etsivät, mutta eivät mitään löytäneet. Etsiessään he yht'äkkiä huomasivat, että taivas alkoi valjeta ja päivä oli tulossa. Silloin he eivät näyttäneet voivan viipyä kauemmin, vaan lähtivät pois kaikki muut paitsi se, jolla ei ollut hylkeenhahmoa. Hän jäi rannalle istumaan ja itkemään.

"Kalastaja häntä kyllä sääli, mutta malttoi mielensä ja makasi hiljaa siksi, kunnes päivä kokonaan valkeni. Silloin hän nousi ja työnsi venheensä vesille, ja sitten näytti siltä kuin hän aivan sattumalta olisi huomannut rannalle jääneen immen aikoessaan lähteä soutamaan. 'Mikä sinä olet?' huusi hän. 'Oletko jokin haaksirikkoutunut?'

"Neito juoksi hänen luokseen ja kysyi, oliko hän nähnyt hänen hylkeenhahmoansa, mutta kalastaja ei ollut ymmärtävinään, mitä hän kysyi. Silloin neito istahti uudelleen itkemään, mutta nyt ehdotti kalastaja, että tyttö tulisi hänen venheeseensä. 'Tule kanssani minun tupaani', sanoi hän, 'niin ottaa minun äitini sinut turviinsa! Ethän sinä voi jäädä tänne saareenkaan, jossa sinulla ei ole makuupaikkaa eikä ruokaa.' Ja kalastaja puhui tytölle niin kauniisti, että tämä tuli hänen veneeseensä.

"Sekä kalastaja että hänen äitinsä olivat äärettömän hyviä merenneitoparalle, ja hän näytti viihtyvän hyvin heidän luonaan. Hän tuli päivä päivältä yhä iloisemmaksi, auttoi vanhusta hänen toimissaan ja oli kuin mikä muu saaristolaistyttö hyvänsä; mutta hän oli kaikkia muita kauniimpi. Eräänä päivänä kalastaja kysyi, eikö tyttö tahtoisi tulla hänen vaimokseen, eikä tytöllä ollutkaan mitään sitä vastaan; hän suostui heti paikalla.

"Sitten alettiin valmistaa häitä, ja kun merenneidon oli pukeuduttava morsiameksi, hän pani päälleen vihreän, pitkähelmaisen hameen ja kimmeltävän helmikruunun, jotka hänellä oli ollut yllään silloin, kun kalastaja oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Kun saaristossa ei siihen aikaan ollut pappia eikä kirkkoa, täytyi morsiusparin lähteä soutamaan Määlarille päin saadakseen papin siunauksen jossakin kirkossa, jonka siellä tapaisivat.

"Kalastajalla oli venheessään morsian ja äiti, ja hänen veneensä purjehti niin hyvin, että hän pääsi edelle kaikista muista. Tultuaan niin pitkälle, että näki saaren, jossa oli tavannut morsiamensa, joka nyt komeana ja koristeltuna istui hänen vieressään, hän ei voinut olla hymähtämättä itsekseen. 'Mitä sinä hymyilet?' kysyi morsian. — 'Minä vain ajattelen sitä yötä, jolloin piilotin sinun hylkeenhahmosi', vastasi kalastaja, sillä hän tunsi nyt olevansa niin varma tytöstä, ettei enää luullut olevan tarpeellista mitään salata. — 'Ei suinkaan minulla ole ollut mitään hylkeenhahmoa.' Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut kaiken. — 'Etkö muista, kuinka tanssit merenneitosten kanssa?' kysyi kalastaja. — 'En tiedä mitä tarkoitat', sanoi morsian. 'Olet mahtanut nähdä ihmeellistä unta viime yönä.'

"'Jos minä näytän sinulle hylkeenhahmosi, niin ehkä uskot', sanoi kalastaja ja käänsi venheensä maata kohti. He nousivat maihin ja hän etsi ja löysi hylkeenhaamun kiven alta, jonne oli sen kätkenyt.

"Mutta tuskin morsian oli nähnyt hylkeenhahmon, kun hän tempasi sen käteensä ja heitti sen päälleen. Se kietoutui hänen ympärilleen niinkuin olisi siinä ollut henki, ja neito heittäytyi heti virtaan.

"Sulhanen näki hänen liukuvan pois, juoksi häntä tavoittaen veteen, mutta ei voinut häntä saavuttaa. Epätoivoissaan, nähdessään, ettei voinut häntä muulla tavalla pysähdyttää, hän tarttui keihääseensä ja heitti sillä. Se mahtoi sattua hyvin, varmaankin paremmin kuin hän oli tarkoittanutkaan, sillä merenneitoparalta pääsi valittava huuto ja hän katosi syvyyteen.

"Kalastaja seisoi rannalla ja odotti, että neito ilmaantuisi. Mutta sitten hän näki, että vesi hänen ympärillään alkoi muuttua lempeän näköiseksi. Se muuttui niin kauniiksi, ettei hän koskaan ennen ollut semmoista nähnyt. Se kimmelteli kuin näkinkuoren sisusta.

"Kun välkkyilevä vesi loiskahteli rantoja vastaan, näytti kalastajasta siltä kuin rannatkin olisivat alkaneet muuttua. Ne alkoivat kukkia ja tuoksua. Niiden yli levisi lempeä loiste, niin että niihin tuli suloutta, jota niissä ei ollut ennen ollut.

"Ja hän ymmärsi, mistä kaikki tämä johtui. Sillä merenneitojen laita on niin, että ne katsojasta näyttävät kauniimmilta kuin kaikki muut, ja kun merenneidon veri sekoittui veteen ja vesi huuhtoi rantoja, meni hänen kauneutensa rantoihin, ja ne saivat sen häneltä perinnöksensä, ja kaikkien, jotka niitä katselevat, täytyy niitä rakastaa ja ikävöidä niiden luo."

Kun tuo komea vanha herra oli ehtinyt näin pitkälle, kääntyi hän Klementin puoleen ja katseli häntä, ja Klement nyökäytti totisena hänelle päätään, mutta ei puhunut mitään, ettei kertomus keskeytyisi.

"Nyt on sinun otettava huomioon, Klement", jatkoi vanha herra, ja yht'äkkiä hänen silmissään välähti veitikka, "että siitä ajasta alkaen näille saarille rupesi muuttamaan ihmisiä. Ensin tuli kalastajia ja talonpoikia, mutta eräänä päivänä tulivat kuningas ja hänen jaarlinsa virtaa pitkin purjehtien. He alkoivat heti puhua näistä kolmesta saaresta ja he huomasivat, että jokaisen laivan, joka pyrki Määlariin, täytyi kulkea näiden saarien ohitse. Ja jaarli arveli, että tähän pitäisi panna väylän suulle lukko, jota voi avata ja sulkea tarpeen mukaan: päästää sisään kauppalaivat ja tukkia tie merirosvoilta."

"Ja siitä tuli tosi, näetkös", sanoi vanha herra ja nousi ja alkoi uudelleen piirrellä kepillään hiekkaan. "Suurimmalle saarelle, tässä, näetkös, rakensi jaarli linnan ja siihen päätornin, jota kutsuttiin Kärnaniksi. Ja saaren ympärille hän rakensi muureja, tällä tavalla, ja tähän, etelän puolelle, hän teki muuriin portin ja pani sen päälle lujan tornin. Hän rakensi siltoja toisiin saariin ja varusti nekin korkeilla muureilla. Ja veteen kaiken sen ympärille hän iski paaluja ja teki paaluihin puomeja, joita voitiin avata ja sulkea, niin ettei yksikään laiva voinut päästä ohi ilman hänen suostumustaan.

"Niinpä nyt näet, Klement, että ne kolme saarta, joita ei kukaan siihen saakka ollut huomannut, yht'äkkiä ovat muuttuneet lujiksi linnoituksiksi. Mutta ei sillä hyvä. Nämä rannat ja salmet vetävät ihmisiä puoleensa, ja kohta tuli kaikkialta kansaa, joka tahtoi asettua saarille asumaan. Näitä ihmisiä varten jaarli alkoi rakentaa kirkkoa, jota sitten senjälkeen on kutsuttu Suurkirkoksi. Se oli tässä aivan linnan vieressä, ja tässä muurien sisäpuolella olivat ne pienet mökit, joita uudisasukkaat rakensivat itselleen. Eivät ne olleet juuri minkään arvoisia, mutta siihen aikaan ei tarvittu sen enempää päästäkseen kaupunkien kirjoihin. Ja kaupunkia ruvettiin nimittämään Tukholmaksi ja siksi sitä sanotaan vielä tänäkin päivänä.

"Tuli sitten päivä, jolloin jaarlin oli mentävä levolle suuren päivätyönsä jälkeen, mutta Tukholma ei kuitenkaan jäänyt rakennusmestaria vaille. Tähän maahan tuli munkkeja, joita kutsuttiin Mustiksi veljiksi, ja Tukholma houkutteli heitä luokseen niin, että he pyysivät lupaa saada rakentaa sinne luostarin. Se rakennettiinkin Stadsholmenin saareen, tähän näin, Suurkirkon taakse. Tuli myöskin muita munkkeja, joita kutsuttiin Harmaiksi veljiksi. Hekin pyysivät saada rakentaa luostarin Tukholmaan, mutta heidän luostarinsa ei liene mahtunut suurelle saarelle. Se rakennettiin eräälle pienemmälle, tälle, joka on Määlariin päin, ja sitä kutsuttiin sitten Gråmunkeholmiksi eli Harmaiden veljien saareksi. Kolmannen saaren asuttivat hurskaat miehet, joita on kutsuttu Pyhän Hengen veljiksi ja jotka tavallisesti hoitivat sairaita. He rakensivat tänne sairashuoneen, ja saarta on siitä lähtien kutsuttu Pyhän Hengen saareksi eli Helgeandsholmiksi.

"Nyt olivat nuo kolme pientä lehtosaarta jo täynnä taloja, mutta ihmisiä tulvi yhä lisää, sillä nämä rannat ja vedet olivat, niinkuin sinä tiedät, Klement, semmoisia, että ne vetivät ihmisiä puoleensa. Tänne tuli hurskaita naisia Pyhän Klaran sisaruskunnasta, ja he pyysivät rakennusmaata. Heidän täytyi asettua pohjoiselle rannalle, Norrmalmiin, niinkuin sitä nimitettiin. Varmaankaan he eivät olleet paikkaan tyytyväisiä, sillä Norrmalmin yli kulki korkea harju, ja siinä oli kaupungin mestauspaikka, jonka tähden se oli halveksittu paikka. Klarasisaret rakensivat kuitenkin kirkkonsa ja pitkät luostarihuoneensa rannalle harjun alle. Ja kun he kerran tulivat tähän seutuun, tuli muita perässä. Tänne kauas pohjoiseen, itsensä harjun päälle, rakennettiin sairashuone kirkkoineen; ja se pyhitettiin Pyhälle Yrjänälle, ja tähän harjun alle rakennettiin toinen kirkko Pyhälle Jaakopille.

"Ja myöskin Södermalmiin, missä vuori nousee äkkijyrkkänä rannasta, alettiin rakentaa taloja. Siellä lahjoitettiin kirkko Pyhälle Marialle.

"Mutta älä sinä luule, Klement, että ainoastaan luostariväkeä muutti Tukholmaan. Sinne muutti paljon muitakin. Varsinkin muutti sinne paljon kauppamiehiä ja käsityöläisiä. Ne olivat taitavampia kuin ruotsalaiset, ja heidät otettiin hyvin vastaan. He asettuivat kaupunkiin muurin sisään, repivät maahan nuo pienet, kurjat hökkelit, joita siellä oli ennestään, ja rakensivat korkeita ja komeita kivitaloja. Mutta täällä oli ahtaat paikat. Heidän täytyi asettaa rakennukset lähelle toisiaan, päädyt käännettyinä kaitaisia katuja kohti.

"Niin, sinä näet, että Tukholma vetää ihmisiä puoleensa."

Nyt tuli esiin toinen herra, nopeasti käyden heitä kohti. Mutta se, joka puhui Klementin kanssa, viittasi kädellään, ja toinen jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Tuo komea vanha herra istuutui nyt penkille soittoniekan viereen.

"Nyt pitää sinun tehdä minulle mieliksi, Klement", sanoi hän. "Minulla ei ole aikaa puhella kanssasi, mutta minä lähetän sinulle kirjan Tukholmasta, ja se sinun pitää lukea kannesta kanteen. Nyt minä olen niin sanoakseni pannut perustuksen Tukholmallesi, Klement. Tutki itse lisää ja ota selkoa siitä, kuinka kaupunki on elänyt ja muuttunut. Lue, kuinka tuo pieni, ahdas muurien ympäröimä, saarille rakennettu kaupunki on laajennut tuoksi rakennusmereksi, jonka näemme jalkaimme alla! Lue, kuinka tuo musta torni Kärnan on muuttunut tuoksi kauniiksi valoisaksi linnaksi, ja kuinka Harmaiden veljien kirkosta on tullut Ruotsin kuninkaiden hauta! Lue, kuinka saari toisensa jälkeen on tullut rakennuksia täyteen! Lue, kuinka kaalimaista etelässä ja pohjoisessa on tehty kauniita puistoja ja asutuita kaupunginosia! Lue, kuinka harjuja on alennettu ja lahtia täytetty! Lue, kuinka kuninkaiden suljetusta eläintarhasta on tullut kansan mieluisin huvittelupaikka! Sinun pitää kotiutua tänne, Klement. Tämä kaupunki ei ole vain tukholmalaisten, vaan se on sinun ja koko Ruotsin.

"Ja kun luet Tukholmasta, Klement, niin muista, että minä olen puhunut totta ja että sillä on voimaa vetää kaikki luokseen! Ensin muutti tänne kuningas, sitten rakensivat hienot herrat tänne linnansa. Sitten tuli toinen toisensa perästä, niin että nyt ei Tukholma enää ole kaupunki itseänsä varten eikä lähintä ympäristöänsä varten. Se on koko valtakuntaa varten.

"Sinä tiedät, Klement, että joka pitäjässä pidetään kuntakokouksia, mutta Tukholmassa pidetään koko kansan eduskuntakokousta. Sinä tiedät, että joka tuomiokunnassa on tuomari, mutta Tukholmassa on tuomioistuin, joka on korkeampi kaikkia muita. Sinä tiedät, että kaikkialla maassa on kasarmeja ja sotaväkeä, mutta Tukholmassa ovat ne, jotka komentavat koko sotajoukkoa. Kaikkialla maassa kulkee rautateitä, mutta Tukholmasta johdetaan koko tämä suuri laitos. Täällä on hallitus pappeja varten, opettajia, lääkäreitä, vouteja ja nimismiehiä varten. Tämä on tämän maan keskipiste, Klement. Täältä tulevat rahat, jotka sinulla on taskussasi, ja merkit, joita me panemme kirjeisiimme. Täältä tulee jotakin kaikille ruotsalaisille ja tänne on jokaisella ruotsalaisella jotakin asiaa. Täällä ei kenenkään tarvitse tuntea olevansa vieras eikä ikävöidä täältä kotiinsa. Täällä ovat kaikki ruotsalaiset kotonaan.

"Ja kun luet kaikesta, mitä on koottu tänne Tukholmaan, niin ajattele, Klement, silloin myöskin sitä, mitä se viimeksi on vetänyt luokseen: näitä vanhoja tupia täällä Skansenilla! Ja myöskin vanhoja pukuja ja vanhoja huonekaluja. Vanhoja soittoniekkoja ja satujen kertojia. Kaikkea hyvää ja vanhaa se on vetänyt luokseen kunnioittaakseen sitä ja nostaakseen sitä uuteen kunniaan kansan silmissä.

"Mutta ensimmäiseksi ja viimeiseksi muista, Klement, että kun luet Tukholmasta, niin pitää sinun istua tällä paikalla! Sinun pitää nähdä, kuinka laineet kimaltelevat iloisessa karkelossa ja kuinka rannat välkkyvät kauneutta. Sinun täytyy antautua sen lumouksen valtaan, Klement."

Vanha herra oli korottanut ääntään niin, että se kuului voimakkaalta ja mahtavan käskevältä, ja hänen silmänsä salamoivat. Nyt hän nousi ja poistui Klementin luota tehden pienen liikkeen kädellään. Ja Klement luuli samassa ymmärtävänsä, että se mahtaa olla korkea herra, ja hän kumarsi niin syvään kuin voi hänen jälkeensä.

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli kuninkaan lakeija ja toi kirjan ja kirjeen Klementille, ja kirjeessä sanottiin, että kirja oli kuninkaan lähettämä.

Tämän jälkeen pikku ukko Klement Larsson oli kuin höperönä useita päiviä, eikä ollut juuri mahdollista saada hänen suustaan järkevää sanaa. Kun viikko oli kulunut, hän meni tohtorin luo ja pyysi päästä palveluksestaan. Hänen täytyi välttämättä päästä kotiin. "Minkä tähden? Etkö enää viihdy täällä?" sanoi tohtori. "Viihdyn, kyllähän minä viihdyn", sanoi Klement, "en minä sen puolesta enää, mutta minun pitää kuitenkin päästä kotiin."

Klement oli ollut pahassa pulassa, sillä kuningas oli sanonut, että hänen tuli ottaa selkoa Tukholmasta ja viihtyä siellä, mutta Klement ei voinut päästä rauhaan, ennen kuin oli saanut kotona kertoa siitä, että kuningas oli sanonut hänelle tämän. Hän ei voinut kieltäytyä ilosta saada seisoa kotikirkon mäellä ja kertoa ylhäisille ja alhaisille, että kuningas oli ollut niin hyvä, että oli istunut hänen vieressään samalla penkillä ja lähettänyt hänelle kirjan. Ja että hän oli jouduttanut itsensä puhelemaan hänen, vanhan köyhän soittoniekan kanssa kokonaisen tunnin parantaakseen hänet koti-ikävästä. Suurta oli kertoa tästä täällä Skansenilla lappalaisukoille ja taalalaisnaisille, mutta ei se ollut mitään sen rinnalla, että saisi puhua siitä siellä kotona!

Vaikkapa joutuisi vaivaistalollekin, niin ei sekään enää olisi niin vaikeaa kuin ennen. Hän oli nyt aivan toinen mies kuin ennen, häntä arvostetaan ja kunnioitetaan aivan toisella tavalla kuin ennen!

Ja tämä uusi ikävä kävi voittamattomaksi. Hänen täytyi mennä tohtorin luo sanomaan, että hänen oli pakko lähteä kotiin.

Tunturilaaksossa

Kaukana Lapin tuntureilla oli vanha kotkanpesä pengermällä, joka pisti jyrkästä vuoren seinästä. Se oli tehty havunoksista, joita oli asetettu kerroksittain toinen toisensa päälle. Monen vuoden kuluessa sitä oli uudistettu ja vahvistettu, ja nyt se oli siinä vuorenhyllyllä, leveydeltään pari metriä ja melkein yhtä korkea kuin lappalaiskota.

Vuoren seinä, jossa kotkanpesä oli, kohosi melkoisen suuren laakson kupeella, jossa kesäisin asui lauma villihanhia. Tämä laakso oli heille mainio piilopaikka. Se oli niin kätkössä vuorten välissä, ettei ollut montakaan, jotka sen tunsivat, ei edes lappalaistenkaan joukossa. Keskellä laaksoa oli pieni pyöreä järvi, jossa oli runsaasti ruokaa pikku hanhenpojille, ja mättäisillä rannoilla, jotka kasvoivat pajupensaita ja vaivaiskoivuja, oli aivan mainioita pesäpaikkoja.

Kaikkina aikoina oli ylhäällä kalliolla asunut kotkia ja alhaalla laaksossa villihanhia. Joka vuosi kotkat veivät heistä joitakuita, mutta varoivat kuitenkin ottamasta niin monta, että villihanhet eivät uskaltaisi asua laaksossa. Villihanhilla vuorostaan oli aika paljon hyötyä kotkista. Ryöväreitähän nämä olivat, mutta he pitivät muut ryövärit loitolla.

Pari vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, seisoi vanha johtajahanhi Akka Kebnekaiselainen eräänä aamuna tunturilaakson pohjalla tähystellen kotkanpesää. Kotkien oli tapana lähteä retkilleen vähän jälkeen auringon nousun, kaikkina niinä kesinä, joina Akka oli asunut tässä laaksossa, hän oli joka aamu tällä tavalla odottanut heidän lähtöään nähdäkseen, jäisivätkö he laaksoon metsästämään vai lentäisivätkö muille metsästysmaille.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun molemmat komeat linnut lähtivät liikkeelle kalliohyllyltään. Kauniina, mutta pelottavina he leijailivat ilmassa. He lensivät tasangolle päin, ja Akka huokasi helpotuksesta.

Vanha johtajahanhi oli lakannut munimasta ja elättämästä poikasia, ja kesällä hän kulutti aikansa kulkemalla hanhen pesältä toiselle ja antamalla neuvoja hautomisesta ja poikasten hoidosta. Sitä paitsi hän piti silmällä ei ainoastaan kotkia, vaan myöskin tunturikettuja, huuhkaimia ja muita vihamiehiä, jotka uhkasivat hanhia ja heidän poikasiaan.

Keskipäivän aikaan Akka alkoi uudelleen tähystellä kotkia. Samalla tavalla hän oli tehnyt joka päivä kaikkina niinä kesinä, joina oli asunut laaksossa. Hän näki heti heidän lennostaan, oliko heidän metsästyksensä onnistunut, ja hänen ei enää tarvinnut olla levoton joukkonsa tähden. Mutta tänä päivänä hän ei nähnytkään kotkien palaavan. "Olen mahtanut vanhentua ja tylsistyä", hän ajatteli, kun oli odottanut heitä hetken aikaa. "Kyllä kai kotkat ovat tulleet kotiin jo aikoja sitten."

Hän tähysteli iltapäivällä ylös vuorenseinälle ja toivoi näkevänsä kotkat pengermän huipulla, jossa niiden oli tapana istua ja nukkua ruokaleponsa, ja hän koetti keksiä heitä illalla, kun heidän oli tapana kylpeä vuorijärvessä, mutta ei vieläkään hän heitä nähnyt. Taas vaikeroi hän vanhuuttaan. Hän oli niin tottunut siihen, että kotkat asuivat vuorella hänen päänsä päällä, ettei voinut ajatella mahdolliseksi sitä, etteivät he palaisi.

Seuraavana aamuna Akka oli varhain valveilla tähystelläkseen kotkia.Mutta ei nytkään hän heitä nähnyt.

Sitä vastoin hän kuuli aamun hiljaisuudessa huudon, joka oli sekä äkäinen että valittelevan vaikerteleva, ja se kuului tulevan kotkan pesästä. "Voisivatko asiat tuolla kotkalassa todellakin olla hullusti?" ajatteli hän. Hän kohosi nopeasti ilmaan niin korkealle, että voi nähdä kotkanpesään.

Hän ei nähnyt siellä uros- eikä naaraskotkaa. Koko pesässä ei ollut muita kuin uninen, puolialaston poikanen, joka huusi ruokaa.

Akka laskeutuu hitaasti ja epäröiden kotkan pesälle. Se oli kamala paikka. Näkyi, millaista ryövärijoukkoa täällä asui. Pesässä ja kalliohyllyllä oli valkenevia luita, verisiä höyheniä ja nahan palasia, jäniksen päitä, linnun nokkia ja karvaisia riekon jalkoja. Myöskin kotkan poika, joka makasi kaiken tämän keskellä, oli vastenmielisen näköinen suurine ammottavine nokkineen, kömpelöine untuvaruumiineen ja keskenkasvuisine siipineen.

Viimein Akka voitti vastenmielisyytensä ja laskeutui pesän reunalle, mutta tähysteli samalla levottomasti ympärilleen kaikille tahoille, sillä hän odotti joka hetki, että vanhat kotkat palaisivat.

"Onpa toki hyvä, että joku viimeinkin tulee", huusi kotkanpoika. "Tuo pian ruokaa minulle!"

"No, no, ennättää tästä vähemmälläkin!" sanoi Akka. "Sanohan ensin, missä isäsi ja äitisi ovat!"

"Kunpa vain tietäisin! He lähtivät eilen aamulla ja jättivät minulle ruoaksi ainoastaan tunturisopulin poissaoloajakseen. Sinä kai ymmärrät, että se on loppunut jo aikoja sitten. On hävytöntä, että äiti antaa minun nähdä nälkää tällä tavalla."

Akka rupesi nyt arvelemaan, että vanhat kotkat todella oli ammuttu, ja hän ajatteli, että jos hän antaisi pojan nääntyä nälkään, hän pääsisi koko ryövärijoukosta vastaisuudessa. Mutta samalla hänestä oli kovin vastenmielistä olla auttamatta hylättyä poikaa, mikäli se hänelle oli mahdollista.

"Mitä sinä siinä istut ja tuijotat?" sanoi kotkanpoika. "Etkö sinä kuullut, että minä tahdon ruokaa."

Akka levitti siipensä ja laskeutui pienelle järvelle, joka sijaitsi laakson pohjassa. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kotkan pesälle lohenpoikanen nokassaan.

Kotkanpoika suuttui pahanpäiväisesti, kun Akka laski kalan hänen eteensä. "Luuletko sinä, että minä osaan syödä tuommoista?" hän sanoi ja työnsi kalan syrjään ja koetti iskeä Akkaa nokallaan. "Hanki minulle riekko tai sopuli, kuuletko?"

Nyt Akka ojensi kaulansa ja tukisti häntä niskasta. "Minä sanon sinulle", sanoi vanhus, "että jos minä hankin sinulle ruokaa, niin pitää sinun olla tyytyväinen siihen, mitä voin antaa. Isäsi ja äitisi ovat kuolleet, niin että heiltä et voi saada mitään apua, mutta jos sinä tahdot kuolla täällä nälkään odottaessasi riekkoja ja sopuleja, niin minä en suinkaan tahdo sinua siitä estää."

Sen sanottuaan Akka lensi nopeasti tiehensä ja näyttäytyi kotkan pesässä vasta hyvän ajan kuluttua. Kotkanpoika oli syönyt kalan, ja kun Akka pani vielä toisenkin hänen eteensä, hän nielaisi sen heti, vaikka näkyikin, että se oli hänestä hyvin vastenmielistä.

Akka sai paljon tekemistä. Vanhat kotkat eivät enää koskaan palanneet, ja hänen täytyi yksin hankkia kotkanpojalle, mitä tämä tarvitsi. Hän kantoi tälle kaloja ja sammakoita, eikä syötettävä näyttänyt ollenkaan pahenevan siitä mitä sai, vaan kasvoi suureksi ja voimakkaaksi. Hän unohti pian vanhempansa ja luuli, että Akka oli hänen oikea äitinsä Akka vuorostaan rakasti häntä niinkuin kotkanpoika olisi ollut hänen oma lapsensa. Hän koetti antaa hänelle hyvän kasvatuksen ja vieroittaa häntä rajuudesta ja ylpeydestä.

Kun pari viikkoa oli kulunut, alkoi Akka huomata, että hänelle oli tulemassa siipisato, jolloin hän ei voisi lentää. Kokonaisen kuun kierroksen aikana hän ei voisi kantaa ruokaa kotkanpojalle, ja tämän täytyisi siis kuolla nälkään.

"Nyt, Gorgo, ovat asiat niin", sanoi hän eräänä päivänä kotkanpojalle, "että minä en enää voi tuoda sinulle kalaa. Jos uskallat, on sinun koetettava päästä alas laakson pohjaan, niin että voin tuoda sinulle ruokaa. Sinun on päätettävä, tahdotko kuolla nälkään täällä ylhäällä vai heittäytyä laaksoon, mutta se saattaa sekin maksaa henkesi."

Hetkeäkään miettimättä kotkanpoika astui pesän reunalle, hän ei huolinut edes mitata välimatkaa alas laaksoon, vaan levitti pienet siipensä ja antoi mennä. Hän pyörähti ilmassa pari kertaa ympäri, mutta sai kuitenkin siivistään sen verran apua, että tuli jotakuinkin ehjänä maahan.

Täällä alhaalla Gorgo tuli nyt viettäneeksi kesänsä pienten hanhenpoikasten seurassa ja hänestä tuli näiden hyvä toveri. Koska hän luuli olevansa hanhen poika, hän koetti elää samalla tavalla kuin hekin, ja kun he uivat järvelle, hän meni mukana, kunnes oli vähällä hukkua. Häntä nöyryytti kovin, ettei hän voinut oppia uimaan, ja hän meni Akan luo valittamaan. "Minkätähden minä en osaa uida niinkuin muut?" kysyi hän. — "Sinulle kasvoi liian suuret kynnet ja liian käyrät varpaat maatessasi tuolla ylhäällä kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole siitä milläsikään! Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."

Kotkanpojan siivet kasvoivat pian niin pitkiksi, että ne kantoivat häntä, mutta vasta syksyllä, kun hanhenpojat saivat oppia lentämään, pisti hänenkin päähänsä, että hän voi käyttää niitä lentämiseen. Hänelle tuli nyt ihana aika, sillä tässä urheilussa hän heti oli ensimmäinen. Hänen toverinsa eivät koskaan viipyneet ilmassa kauemmin kuin oli välttämätöntä, mutta hän asusteli ilmassa melkein koko päivän ja harjoittelihe lentämään. Hän ei ollut vielä päässyt selville siitä, että hän oli toista sukua kuin hanhet, mutta hän huomasi kuitenkin koko joukon asioita, jotka ihmetyttivät häntä, ja hän teki Akalle yhtä mittaa jos jonkinlaisia kysymyksiä. — "Minkä tähden livistävät riekot ja sopulit piiloon, kun minun varjoni sattuu vuoren rinteeseen?" kysyi hän. "Eiväthän ne pelkää muita hanhenpoikia." — "Sinun siipesi kasvoivat liian pitkiksi tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Nepä säikäyttävät noita pikku elukoita. Mutta älä ole siitä milläsikään. Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."

Opittuaan lentämään kotka oppi myöskin itse pyydystämään kaloja ja sammakoita, mutta kohta hän alkoi kummastella tätäkin. "Mistä syystä minä syön kaloja ja sammakoita?" kysyi hän. "Eiväthän muut hanhet kitä syö." — "Minulla ei ollut sinulle muuta ruokaa annettavana, kun olit tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole milläsikään. Hyvä lintu sinusta tulee sittenkin."

Kun villihanhet muuttivat syksyllä, lensi Gorgo heidän parvessaan. Yhä hän katsoi olevansa yksi heistä. Mutta ilma oli täynnä lintuja, jotka olivat matkalla etelän, ja syntyi suuri hälinä, kun Akka näyttäytyi kotkan seurassa. Villihanhien ympärillä lenteli alinomaa laumoittain uteliaita, jotka ääneensä ilmaisivat kummastuksensa. Akka käski heidän olla vaiti, mutta ei ollut mahdollista kahlehtia niin monia pahoja kieliä. "Miksi he kutsuvat minua kotkaksi?" kysyi Gorgo lakkaamatta ja suuttui ja närkästyi yhä useammin. "Ettekö näe, että olen villihanhi? Minä en ole mikään linnunsyöjä, joka tappaa vertaisiaan. Kuinka rohkenette antaa minulle niin ruman nimen?"

Eräänä päivänä he lensivät talon yli, jossa oli paljon kanoja rikkatunkiolla. "Kotka! Kotka!" kirkuivat kanat ja alkoivat juosta pakoon. Mutta Gorgo, joka aina oli kuullut kotkien olevan raakoja pahantekijöitä, ei voinut hillitä vihaansa. Hän pani siipensä suppuun, ampui maahan ja iski kyntensä erääseen kanaan. "Kyllä minä opetan sinulle, etten ole kotka!" huusi hän vihoissaan ja hakkasi häntä nokallaan.

Samassa hän kuuli Akan huutavan ilmasta, ja hän totteli ja nousi pois. Villihanhi lensi häntä vastaan ja alkoi kurittaa häntä. "Mitä sinä teet?" hän huusi ja iski häntä nokallaan. "Oliko ehkä tarkoituksesi repiä kuoliaaksi tuo kanaparka? Häpeäisit toki!" Mutta kun kotka vastaan panematta antoi villihanhen kurittaa itseään, syntyi siitä heitä ympäröivissä lintulaumoissa ivan ja pilkkasanojen myrsky. Kotka kuuli tämän ja kääntyi vihaisena Akan puoleen ikään kuin olisi tahtonut käydä hänen kimppuunsa. Mutta hän muutti pian mielensä, kohosi voimakkain vedoin ilmaan, nousi niin korkealle, ettei mikään huuto voinut sinne kuulua ja leijaili siellä niin kauan kuin villihanhet voivat hänet nähdä.

Kolmen päivän kuluttua hän taas ilmestyi villihanhilaumaan.

"Minä tiedän nyt, kuka minä olen", sanoi hän Akalle. "Koska minä olen kotka, täytyy minun elää niinkuin kotkan sopii, mutta minun mielestäni me voimme silti olla ystävät. Sinua ja sinun sukulaisiasi minä en koskaan ahdista."

Mutta Akka oli päättänyt, että hänen täytyi saada kasvatetuksi kotkasta lempeä ja vaaraton lintu, ja hän ei voinut sietää, että tämä tahtoi elää oman mielensä nukaan. "Luuletko sinä, että minä tahdon olla linnunsyöjän ystävä?" sanoi hän. "Elä niinkuin minä olen neuvonut sinua elämään, niin saat seurata laumaani niinkuin ennenkin!"

He olivat molemmat itsepäisiä, niin ettei heistä kumpikaan tahtonut taipua. Se päättyi niin, että Akka kielsi kotkaa näyttäytymästä hänen läheisyydessään, ja hänen vihansa kotkaa kohtaan oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut mainita hänen nimeään Akan kuullen.

Sen jälkeen Gorgo kiersi maailmaa yksinään ja vihattuna niinkuin kaikki suurryövärit. Hän oli usein synkällä mielellä, ja varmaankin hän usein ikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin luuli olevansa villihanhi ja leikitteli iloisten hanhenpoikasten seurassa.

Eläinten kesken hän oli suuressa maineessa rohkeudestaan. Näiden oli tapana sanoa, ettei hän pelännyt ketään muuta kuin kasvattiäitiään Akkaa. Hänestä tiedettiin myöskin kertoa, ettei hän koskaan ollut ahdistanut hanhia.

Vankeudessa

Gorgo oli vain kolmen vuoden vanha eikä ollut vielä ajatellut ottaa itselleen vaimoa eikä asettua mihinkään varmaan paikkaan asumaan, kun metsämies päivänä muutamana sai hänet kiinni ja möi Skansenille. Siellä oli jo ennestään kaksi muuta kotkaa. Heitä pidettiin vankina häkissä, joka oli rakennettu rautatangoista ja teräslangasta. Se oli ulkona ja niin suuri, että sen sisään oli voitu istuttaa pari puuta ja laittaa kiviraunio, jotta kotkat kotiutuisivat. Mutta siitä huolimatta kotkat eivät viihtyneet. He istuivat melkein koko päivän liikkumattomina samalla paikalla. Heidän kaunis, tumma höyhenpukunsa kävi takkuiseksi ja kiillottomaksi, ja heidän silmänsä tuijottivat toivottomina avaruuteen.

Vankeutensa ensimmäisellä viikolla Gorgo vielä oli valpas ja vilkas, mutta sitten alkoi raskas raukeus häntä painaa. Hän jäi istumaan hiljaa paikalleen niinkuin muutkin kotkat, tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä eikä enää tiennyt, kuinka päivät kuluivat.

Eräänä aamuna, kun Gorgo istui tavallisessa horrostilassaan, hän kuuli jonkun kutsuvan häntä alhaalta maasta. Hän oli niin raukea, että tuskin viitsi kääntää katsettaan maahan. "Kuka minua huutaa?" kysyi hän. — "Mutta, Gorgo, etkö tunne minua? Minä olen Peukaloinen, joka lenteli villihanhien seurassa." — "Onko Akkakin vankina?" kysyi Gorgo semmoisella äänellä kuin olisi selvitellyt ajatuksiaan pitkän unen jälkeen. — "Ei, Akka ja valkoinen hanhikukko ja koko lauma ovat kai jo hyvässä turvassa kaukana Lapissa", sanoi poika. "Minä vain olen joutunut vangiksi."

Puhuessaan näin huomasi poika, että Gorgo käänsi pois päänsä ja alkoi tuijottaa eteensä avaruuteen samalla tavalla kuin ennen.

"Lintujen kuningas!" huusi poika. "Minä en ole unohtanut, että sinä kerran veit minut takaisin villihanhien luo ja että sinä säästit valkoisen hanhikukon hengen. Sano, voinko minä millään tavalla auttaa sinua?"

Gorgo tuskin nosti päätään. — "Älä häiritse minua, Peukaloinen!" sanoi hän. "Minä istun ja uneksin, että leijailen vapaana ylhäällä ilmassa. Minä en tahdo olla hereillä." — "Sinun pitää liikkua ja katsoa, mitä ympärilläsi tapahtuu", neuvoi poika. "Muuten sinä käyt yhtä kurjan näköiseksi kuin nuo muut kotkat." — "Toivon, että olisin niinkuin he. He ovat niin kaukana unelmissaan, ettei mikään enää voi häiritä heitä", sanoi kotka.

Yöllä, kun kaikki kotkat nukkuivat, kuului rapinaa teräsverkossa, joka peitti heidän häkkinsä katon. Vanhat ja tylsistyneet kotkat eivät häiriytyneet melusta, mutta Gorgo heräsi. "Kuka siellä? Kuka siellä katossa liikkuu?" kysyi hän.

"Se on Peukaloinen", vastasi poika. "Minä istun täällä ja viilaan poikki teräslankoja, että sinä pääsisit lentämään tiehesi."

Kotka kohotti päätään ja näki kesäyön valossa pojan istuvan ja viilaavan teräslankaverkkoa, joka oli pingoitettu häkin yli. Hänessä heräsi hetken toivo, mutta sitten hän taas joutui epätoivon valtaan. "Minä olen suuri lintu, Peukaloinen", sanoi hän. "Et sinä jaksa viilata poikki niin monta lankaa, että minä mahdun ulos. On parasta, että lakkaat ja annat minun olla rauhassa." — "Nuku sinä vain äläkä välitä minusta!" sanoi poika, "Minä en saa tätä valmiiksi tänä yönä enkä vielä ensi yönäkään, mutta minä tahdon kuitenkin koettaa pelastaa sinut, sillä täällähän sinä aivan menehdyt."

Gorgo vaipui uneen, mutta kun hän heräsi seuraavana aamuna, hän näki heti, että poika oli viilannut poikki useita teräslankoja. Sinä päivänä hän ei enää näyttänyt niin raukealta kuin edellisinä päivinä. Hän levitteli siipiään ja hyppeli puitten oksilla verryttääkseen jäykistyneitä jäseniään.

Eräänä varhaisena aamuna, juuri kun ensimmäinen aamurusko syttyi taivaalla, Peukaloinen herätti kotkan.

Back to IndexNext