"Koeta nyt, Gorgo!" sanoi hän.
Kotka katsahti ylös. Peukaloinen oli todellakin viilannut poikki niin monta lankaa, että teräslankaverkossa oli suuri aukko. Gorgo liikautti siipiään ja hypähti sinne ylös. Pari kertaa hän yritti turhaan ja putosi takaisin häkkiin, mutta viimein hänen onnistui päästä vapauteen.
Hän kohosi uljaassa lennossa pilviin. Pikku Peukaloinen istui ja katseli hänen jälkeensä surullisin silmin ja toivoi, että joku vapauttaisi hänetkin.
Poika oli nyt kotiutunut Skansenille. Hän oli tutustunut kaikkiin siellä oleviin eläimiin ja tullut hyväksi ystäväksi monen kanssa. Ja täytyihän hänen myöntää, että täällä oli niin paljon opittavaa ja nähtävää, ettei hänen ollut vaikea saada aikaansa kulumaan. Mutta kyllä hänen ajatuksensa joka päivä kaihoten kulkivat Martti hanhikukkoon ja muihin matkatovereihin. "Ellei lupaukseni vain sitoisi minua", ajatteli hän, "niin kyllä kai löytäisin linnun, joka veisi minut heidän luokseen."
Voihan näyttää kummalliselta, ettei Klement Larsson ollut vapauttanut poikaa, mutta tulee muistaa, kuinka pyörällä pienen soittoniekan pää oli silloin, kun hän lähti Skansenilta. Sinä aamuna, jolloin hän lähti, hän kyllä oli aikonut asettaa Peukaloiselle ruokaa siniseen maljaan, mutta pahaksi onneksi hän ei ollut löytänyt sinistä maljaa. Sitten olivat kaikki skansenilaiset, lappalaiset, taalalaistytöt, työmiehet tulleet heittämään hänelle hyvästiään eikä hän ollut ehtinyt hankkia tuota sinistä maljaa. Lähtö läheni, eikä hänellä lopuksi olly muuta neuvoa kuin pyytää lappalaisukkoa avukseen. "On nyt niin, että muuan pikkukansan mies asuu täällä Skansenilla", sanoi Klement, "ja minä olen antanut hänelle vähän ruokaa joka aamu. Olkaa hyvä ja ottakaa nämä lantit, ostakaa niillä sininen malja ja pankaa siihen huomenna vähän maitoa ja puuroa ja asettakaa se Bollnäsin tuvan portaiden alle." Lappalainen näytti vähän ihmettelevän, mutta Klementillä ei ollut aikaa sen pitempiin selityksiin, sillä hänen täytyi rientää asemalle.
Lappalainen olikin mennyt ostamaan maljaa, mutta kun hän ei nähnyt sopivaa sinistä, hän osti valkoisen. Ja valkoiseen maljaan hän pani tunnollisesti ruokaa joka aamu.
Tällä tavalla poika ei ollut vapautunut lupauksestaan. Hän tiesi, ettäKlement oli poissa, mutta itse hän ei ollut saanut matkalupaa.
Sinä yönä ikävöi poika tavallista enemmän vapauttaan, ja se johtui siitä, että nyt toden teolla oli tullut kevät. Hänen oli ollut monta kertaa matkallaan vaikea tulla toimeen kylmässä ja pahassa ilmassa, ja kun hän ensin tuli Skanseniin, hän oli ajatellut, että ehkä oli hyvä, että matka oli keskeytynyt, sillä varmaankin hän olisi paleltunut kuoliaaksi, jos olisi tullut Lappiin toukokuussa. Mutta nyt oli tullut lämmin, maa vihersi, koivut ja poppelit olivat verhoutuneet silkille välkkyviin lehtiin, kirsikkapuut ja kaikenlaiset hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, marjapensaissa oli jo pieniä raakileita, tammet kehittelivät varovasti auki lehtiään, herneet, kaalit ja pavut kukoistivat Skansenin kasvimaalla. "Nyt kai lienee lämmintä ja kaunista myös Lapissa", ajatteli poika. "Kovin tekisi mieleni istua Martti hanhikukon selässä tällaisena kauniina aamuna. Olisi suloista saada ratsastaa lämpimässä ja tyynessä ilmassa ja katsella maahan, nyt kun se on koreana vihreästä ruohosta ja ihanista kukkasista."
Tätä hän ajatteli siinä istuessaan, kun kotka yht'äkkiä ampui ilmasta alas ja istahti häkin katolle. "Tahdoin koettaa siipiäni nähdäkseni, kelpaavatko ne vielä mihinkään", sanoi Gorgo. "Et kai sinä luullut, että minä aioin jättää sinut vankeuteen? Nouse nyt minun selkääni, niin minä vien sinut takaisin matkatoveriesi luo."
"Se on mahdotonta", sanoi poika. "Minä olen kunniasanallani luvannut pysyä täällä, kunnes minut vapautetaan."
"Mitä tyhmyyksiä sinä puhut?" sanoi Gorgo. "Ensin ne ovat tuoneet sinut tänne vastoin sinun tahtoasi ja sitten ne ovat pakottaneet sinua lupaamaan, että jäät tänne! Sinä kai käsität, että semmoista lupausta ei tarvitse pitää." — "Minun on kuitenkin pakko se pitää", sanoi poika. "Kiitoksia paljon hyvästä tahdostasi, mutta sinä et voi auttaa minua."
"Enkö voi?" sanoi Gorgo. "Sen sinä saat pian nähdä." Ja samassa hän tarttui Niilo Holgerinpoikaan suurella, karvaisella jalallaan, kohosi hänen kanssaan taivaan pilviin ja katosi pohjoista kohti.
Kallisarvoinen vyö
Keskiviikkona kesäkuun 15. p:nä.
Kotka lensi, kunnes oli päässyt hyvän matkaa Tukholman pohjoispuolelle.Siellä hän laskeutui metsämäkeen ja päästi pojan kynsistään.
Mutta tuskin poika tunsi olevansa irti, kun hän alkoi juosta kaupunkia kohti minkä kerkesi.
Kotka hyppäsi silloin pitkän laukan, saavutti pojan ja pani jalkansa hänen päälleen. "Onko sinun aikomuksesi palata vankeuteen?" kysyi hän. — "Mitäs sinulla on minun kanssani tekemistä? Minä kai saan mennä mihin tahdon, sinulta kysymättä", sanoi poika ja koetti päästä irti. Silloin kotka tarttui häneen kiinni voimakkailla kynsillään, nousi ilmaan ja lensi taas pohjoista kohti.
Nyt kotka lensi pojan kanssa yli koko Uplannin eikä pysähtynyt ennen kuin tuli Älvkarlebyn suurelle vesiputoukselle. Hän laskeutui kivelle aivan tuon kuohuvan kosken alle ja päästi pojan uudelleen irti.
Poika huomasi heti, ettei tässä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon kotkan kynsistä. Yläpuolella oli putouksen vaahtoinen seinä ja ylt'ympäri kuohui joki mahtavana koskena. Hän oli hyvin kiukuissaan siitä että hänestä näin tehtiin sanansa syöjä. Hän käänsi selkänsä kotkalle eikä puhunut hänelle sanaakaan.
Mutta pantuaan nyt pojan paikkaan, josta tämä ei voinut paeta, kotka kertoi olevansa Akka Kebnekaiselaisen kasvattipoika ja että hän oli joutunut riitaan kasvattiäitinsä kanssa. "Ja nyt sinä ehkä ymmärrät, miksi minä tahdon viedä sinut takaisin villihanhien luo", hän sanoi lopuksi. "Olen kuullut sanottavan, että sinä olet Akan suuressa suosiossa, ja tarkoitukseni oli pyytää, että solmisit rauhan meidän välillemme."
Ymmärrettyään, että kotka ei ollut vienyt häntä vain itsepäisyydestä, poika muuttui heti ystävälliseksi häntä kohtaan. "Olisin kernaasti auttanut sinua tässä asiassa", sanoi hän, "mutta antamani sana sitoo minut." Ja nyt hän vuorostaan kertoi kotkalle, kuinka oli joutunut vankeuteen, ja että Klement Larsson oli lähtenyt Skansenilta päästämättä häntä vapauteen.
Mutta kotka ei kuitenkaan tahtonut luopua aikeistaan. "Kuulehan nyt, Peukaloinen", hän sanoi. "Minun siipeni voivat kantaa sinut minne tahtonetkin mennä ja minun silmäni saavat selkoa kaikesta, mitä tahdot löytää. Kerro minulle, minkä näköinen tuo mies on, jolle annoit lupauksesi, ja minä etsin hänet käsiini ja vien sinut hänen luokseen! Sitten olkoon sinun asiasi saada hänet päästämään sinut vapaaksi."
Tämä oli pojan mielestä hyvä ehdotus. "Minä huomaan kyllä, Gorgo, että olet viisaan linnun kasvattama", hän sanoi. Hän kertoi sitten hyvin tarkkaan, minkä näköinen Klement Larsson oli, ja lisäsi kuulleensa Skansenilla, että pieni soittoniekka oli kotoisin Helsinglannista.
"Me etsimme läpi koko Helsinglannin Lingbosta Mellansjöhön ja Storbergistä Huurnslantiin", sanoi kotka. "Huomenna ennen iltaa pääset sen miehen puheille."
"Nyt lupaat varmaan enemmän kuin voit pitää", sanoi poika. — "Kylläpä olisin huono kotka, ellen kelpaisi sen enempään", sanoi Gorgo.
Kun Gorgo ja Peukaloinen lähtivät liikkeelle Älvkarlebystä, olivat he hyviä ystäviä, ja poika asettui nyt ratsastamaan kotkan selkään. Sillä tavalla hän taas tuli nähneeksi niitä paikkoja, joiden yli kuljettiin. Silloin kun kotka oli kantanut häntä kynsissään, ei hän ollut mitään nähnyt. Se olikin ehkä hyvä, sillä jos hän olisi tiennyt, että oli sinä aamuna kulkenut semmoisten paikkain kuin Upsalan kukkulain, Österbyn suuren tehtaan, Dannemoran kaivoksen ja Örbyhusin vanhan linnan yli, hän olisi varmaan ollut hyvin pahoillaan siitä ettei saanut niitä nähdä.
Kotka kantoi häntä nyt hyvää vauhtia Gästriklannin yli. Eteläosassa ei ollut paljonkaan nähtävää. Siellä oli tasanko, joka melkein kaikkialla oli kuusimetsän peitossa. Mutta pohjoisempana kulki maakunnan poikki Taalain rajalta Pohjanlahteen kaunis seutu, jossa näkyi lehtoisia kukkuloita, kirkkaita järviä ja kuohuvia koskia. Täällä oli väkirikkaita pitäjiä valkoisten kirkkojensa ympärillä, teitä ja rautateitä kulki ristiin rastiin, talot olivat vihreiden puiden siimeksessä ja kukkivista puutarhoista nousi ilmaan suloista lemua.
Vesien varsilla oli useita suuria rautatehtaita, samanlaisia, joita poika oli nähnyt Bergslagenissa. Niitä oli siinä jokseenkin yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan aina mereen saakka, jossa oli iso, valkeataloinen kaupunki. Tämän varakkaan seudun pohjoispuolella alkoivat taas synkät salot, mutta siellä ei maa ollut tasaista, vaan nousi harjuiksi ja laskeutui laaksoiksi niinkuin myllertelevä meri.
"Tämä maa on puettu havuhameeseen ja kivipuseroon", ajatteli poika. "Mutta vyötäisillään sillä on verrattoman kallis vyö, sillä siihen on kirjailtu sinertäviä järviä ja kukkivia lehtoja, suuret rautatehtaat koristavat sitä kuin jalokivet, ja solkena on siinä kokonainen kaupunki linnoineen ja kirkkoineen ja taloineen."
Kun matkustajat olivat kulkeneet vähän matkaa pohjoista metsäseutua kohti, laskeutui Gorgo kaljun vuorenhuipun ylimmälle laelle, ja kun poika oli hypännyt maahan, sanoi kotka: "Täällä on riistaa metsässä ja minusta tuntuu kuin en voisi unohtaa vankeuttani enkä tuntea itseäni oikein vapaaksi, ellen ensin saa vähän metsästellä. Ei kai sinua pelota, jos minä jätän sinut?" — "Eihän minua taida kovin pelottaakaan", sanoi poika. — "Voit mennä mihin haluat, kunhan olet tässä auringon laskun aikana", sanoi kotka ja lensi tiehensä.
Pojasta tuntui vähän yksinäiseltä ja ikävältä, kun hän istui siinä kivellä ja katseli alastonta vuorimaata ja ympärillään olevia suuria metsiä. Mutta ei aikaakaan, kun hän kuuli laulua metsästä ja näki jotakin valkoista vilahtelevan puiden lomasta. Hän näki pian, että se oli sinikeltainen lippu, ja hän ymmärsi laulusta ja iloisesta hälinästä, että lippua kannettiin pitkän ihmisjonon etunenässä, mutta kesti kauan, ennen kuin hän saattoi nähdä, keitä kulkijat olivat. Lippua kannettiin luikertelevia polkuja myöten, ja poika istui ja ihmetteli, minne niiden, jotka sitä seurasivat, oli aikomus mennä. Hän ei voinut ajatellakaan, että ne tulisivat tänne rumaan autioon vuoristoon, missä hän oli. Mutta sinne ne kuitenkin tulivat. Siinä tuli lippu esille metsän rinnasta ja sen perässä tulivat yhtenä vilinänä kaikki, joille se oli tietä näyttänyt. Kukkulalla syntyi eloa ja hikettä, ja pojalla oli sinä päivänä niin paljon näkemistä, ettei hänellä ollut ikävä hetkeäkään.
Metsän päivä
Noin kymmenen vuotta sitten oli kulo polttanut sen vuorenharjanteen, johon Gorgo oli jättänyt Peukaloisen. Hiiltyneet puut oli kaadettu ja viety pois, ja palanut maa oli alkanut vihertää lähempänä metsää. Mutta suurin osa ylänköä oli kamalan alastonta ja autiota. Kalliopaasien välissä oli mustia kantoja muistuttamassa siitä, että täällä oli ollut suuri ja komea metsä, mutta palaneesta pohjasta ei pistänyt esiin nuoria puun taimia.
Ihmiset kummastelivat sitä, miksi vuoriylänkö niin hitaasti otti metsää, mutta eivät ajatelleet, että kun metsäpalo oli kulkenut tätä kautta, maa oli ollut kuivaa pitkän poudan jälkeen. Sentähden ei ollut sillä hyvä, että puut olivat palaneet ja että kaikki, mitä maassa kasvoi: kanerva ja pursu ja sammal ja puolukan varsikko, oli mennyt samaa tietä, vaan myöskin itse vuorta peittävä ruokamulta oli palon jälkeen muuttunut kuivaksi ja irtonaiseksi kuin tuhka. Se tuprusi ilmaan joka tuulenpuuskan puhaltaessa, ja kun ylänkö oli ilmojen tiessä, oli toinen paasi toisensa perästä puhdistunut. Sadevesi tietysti sekin osaltaan huuhtoi pois ruokamultaa, ja kun nyt vesi ja tuuli olivat puhdistaneet vuorta kymmenen vuotta, oli se niin alastoman näköinen, ettei voinut muuta luulla kuin että se oli pysyvä autiona maailman loppuun asti.
Mutta eräänä päivänä kesän alkupuolella kokoontuivat kaikki sen pitäjän lapset koulutalonsa edustalle. Jokaisella lapsella oli kuokka tai lapio olalla ja eväsnyytti kädessä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, he lähtivät pitkässä jonossa metsään. Lippua kannettiin edellä, opettajat ja opettajattaret kulkivat kupeella ja viimeisenä tuli pari metsänvartijaa ja hevonen, joka veti kuormaa, missä oli petäjäntaimia ja kuusen siemeniä.
Jono ei pysähtynyt taloja lähellä oleviin koivulehtoihin, ei, se pyrki kauemmaksi metsään. Se seuraili vanhoja karjan uria, ja ketut pilkistivät ihmeissään pesistään ja katselivat kummastellen näitä karjankuljettajia. Se kulki vanhojen hiilihautojen ohitse, ja ristinokat raksuttelivat käyriä neniään ja kysyivät toisiltaan, mitä ihmeen hiilenpolttaja-ukkoja nämä olivat.
Ja niin he viimein tulivat suurelle, palaneelle ylängölle. Siellä olivat kivet paljaita, eikä niillä, niinkuin ennen, kasvanut hienoja vanamoita, paasien päällä ei ollut kaunista hopeasammalta eikä valkoista, herttaista jäkälää. Rotkoihin ja syvennyksiin kerääntyneen veden ympärillä ei ollut käenkaalia eikä lahnankukkia. Pienillä maapälvekkeillä, joita vielä oli joissakin halkeamissa ja kivien välissä, ei ollut kuolleenkouria, ei metsätähtiä, ei valkoista talvikkia, ei mitään tuosta vihreästä ja punaisesta ja keveästä ja sirosta, joka verhoaa metsän pohjan.
Oli kuin olisi harmaa vuoriylänkö valjennut, kun pitäjän kaikki lapset hajaantuivat sen päälle. Siinä oli taas iloa ja kauneutta, tuoreutta ja punerrusta. Siinä oi; nuorekkuutta ja kasvunhalua. Ehkä tuo hylätty raukka taas herää henkiin.
Kun lapset olivat levähtänet ja syöneet, he tarttuivat kuokkiinsa ja lapioihinsa ja alkoivat tehdä työtään. Metsänvartijat näyttivät heille, mitä heidän oli tehtävä, ja he istuttivat taimen toisensa perästä jokaiselle maapälvekkeelle minkä sattuivat löytämään.
Istutellessaan lapset käyskentelivät ja juttelivat keskenään siitä, kuinka ne pienet taimet, joita he panevat maahan, sitovat vähitellen maan niin, ettei tuuli pääse sitä viemään. Eikä sillä hyvä, vaan puiden alle muodostuu uuttakin maata. Ja siihen putoaa siemeniä, ja muutamien vuosien päästä he voivat poimia vattuja ja mustikoita täältä, missä nyt on vain paljasta kalliota, ja ne pienet taimet, joita he istuttavat maahan, kasvavat vähitellen suuriksi puiksi. Niistä rakennetaan vielä kerran suuria taloja ja komeita laivoja.
Mutta jos lapset eivät olisi tulleet tänne istuttamaan, kun vielä oli vähän maata halkeamissa, niin olisi tuuli ja vesi vienyt pois viimeisenkin mullan eikä vuori olisi enää koskaan voinut ruveta metsää kasvamaan.
"Olipa toki hyvä, että me tulimme tänne", sanoivat lapset. "Tulimme viime tingassa." Ja he olivat hirveästi olevinaan.
Lasten työskennellessä vuorella liikkuivat isät ja äidit kotiaskareissaan, ja jonkin ajan kuluttua he alkoivat arvella, kuinkahan lapset siellä oikein tulivat toimeen. Tietysti oli ihan jonninjoutavaa, että semmoiset istuttivat metsää, mutta onhan kuitenkin hauskaa mennä katsomaan, miten se käy. Eikä aikaakaan, niin olivat isät ja äidit matkalla metsään. Tultuaan karjauralle he tapasivat useita naapureita. "Menettekö tekin kulolle?" — "Niinpä tässä arveltiin." — "Lapsiako katsomaan?" — "Niin, katsomaan, mitä ne siellä toimivat." — "Se nyt on tietysti vain leikintekoa." — "Eivät ne semmoiset taida saada montakaan puuta istutetuksi." — "Olemme ottaneet kahvipannut mukaan, että ne saavat vähän lämmintä, kun ovat saaneet koko päivän elää kylmällä ruoalla."
Niinpä tulivat isät ja äidit vuorelle, ja ensin he ajattelivat vain sitä, kuinka kauniilta näyttivät kaikki nuo harmaalle kalliolle hajaantuneet rusoposkiset pienokaiset. Mutta sitten he alkoivat tarkastella lasten työskentelyä, kuinka toiset istuttelivat taimia ja kuinka toiset vetivät vakoja ja kylvivät siemeniä ja kuinka muutamat nyhtivät pois kanervaa, että se ei tukehduttaisi pieniä puita. Ja he näkivät, että lapset tekivät työtä tosissaan ja olivat niin innoissaan, että tuskin joutivat nostamaan silmiään maasta.
Isät seisoivat siinä vähän aikaa ja katselivat lasten työtä, mutta alkoivat sitten repiä kanervaa maasta. Niin kuin leikillä vain. Lapset neuvoivat, sillä he tiesivät, miten oli tehtävä, ja saivat nyt näyttää taitoaan isälle ja äidille.
Kävi lopulta niin, että kaikki aikaihmiset, jotka olivat tulleet katsomaan lapsia, osallistuivat työhön. Nyt tuli tietysti vielä hauskempaa kuin äsken oli ollut. Ja hetken kuluttua lapset saivat vielä enemmän apua.
Siellä ylhäällä tarvittiin työkaluja ja pari pitkäkoipista poikaa lähetettiin kylään noutamaan kuokkia ja lapioita. Kun he juoksivat talojen ohi, tulivat kotiin jääneet kysymään: "Mikä on hätänä? Onko tapahtunut jokin onnettomuus?" — "Eikö mitä, mutta koko pitäjä on tuolla kulolla istuttamassa metsää." — "Jos siellä on koko pitäjä, niin ei kai meidänkään sovi jäädä kotiin."
Ja niin tuli ihmisiä tulvimalla palaneelle vuorelle. Ensin he seisoivat paikoillaan vähän aikaa ja katselivat, sitten he eivät enää voineet olla yhtymättä työtä tekevien joukkoon. Sillä voihan olla hauska kylvää peltonsa ja keväällä jo ajatella viljaa, joka maasta kasvaa, mutta tämä on vieläkin houkuttelevampaa. Tästä kylvöstä ei nouse vain heikkoja korsia, vaan voimakkaita puita, joilla on korkeat rungot ja mahtavat oksat. Tästä ei kypsy vain vuotuinen vilja, vaan monen vuoden kasvillisuus. Siitä herää eloon sääskien surina ja rastaan laulu ja metson soitto ja kaikenlainen elämä autiolla kulolla. Ja sitten se on kuin todellinen muistopatsas tuleville sukupolville. Niille olisi voitu jättää perinnöksi kalju, alaston ylänkö, ja nyt ne sensijaan saavat periä komean metsän. Ja miettiessään tätä kaikkea jälkeentulevat ymmärtävät esi-isiensä olleen hyviä ja järkeviä ihmisiä, ja he ajattelevat heitä kunnioittaen ja kiitollisina.
Suuri vihreä lehti
Torstaina kesäkuun 16. p:nä.
Seuraavana päivänä poika kulki Helsinglannin yli. Sen havumetsät vihersivät, koivut olivat nuoressa lehdessä, niityillä kasvoi kevään ruohoa ja vilja orasti pelloilla. Tämä oli korkeata ja vuorista maata, mutta sen keskitse kulki laaja ja valoisa laakso ja siitä lähti molemmille puolin muita laaksoja, toiset ahtaita ja lyhyitä, toiset leveitä ja pitkiä. "Tätä maata voi varmaankin verrata lehteen", ajatteli poika, "sillä se on vihreä kuin lehti ja laaksot haarautuvat melkein samalla tavalla kuin suonet lehdessä."
Suuresta päälaaksosta kulki ensin kaksi mahtavaa haaralaaksoa toinen itään, toinen länteen. Sitten se lähetteli vain pieniä laaksoja, kunnes tuli jokseenkin kauas pohjoiseen. Siellä se taas ojensi kaksi voimakasta käsivartta. Tämän jälkeen jatkui sitä vielä vähän matkaa eteenpäin, mutta sitten se kapeni ja katosi erämaahan.
Keskellä suurta laaksoa virtasi leveä komea joki, joka monin paikoin laajeni järveksi. Lähinnä jokia oli niittyjä, jotka olivat täynnä pieniä harmaita latoja, niittyjen takana oli peltoja, ja laakson rajalla, missä metsä alkoi, olivat talot. Ne olivat suuria ja hyvin rakennettuja ja niitä oli melkein katkeamattomassa jonossa. Jokirannoilla kohoili kirkkoja, ja niiden ympärille olivat talot ryhmittyneet suuriksi kyliksi. Samaten tunkeutuivat talot toisiinsa kiinni rautatieasemien ja sahalaitosten ympärille, joita oli siellä täällä järvien ja jokien rannoilla ja jotka helposti tunsi niiden ympärillä olevista lautatarhoista.
Sivulaaksot olivat samoin kuin keskilaakso täynnä järviä, peltoja, kyliä ja taloja. Ne liukuivat valkoisina ja hymyilevinä vuorien väliin, kunnes vähitellen puristuivat ja kävivät niin kaitaisiksi, ettei niihin mahtunut muuta kuin pienoinen puro.
Ylängöllä laaksojen välissä oleili havumetsä. Se ei kasvanut tasaisella maalla, vaan louhuisella pohjalla, mutta pohjan peitti metsä kuin mikäkin karvainen nahka, joka on levitetty rosoisen ruumiin yli.
Tämä oli kaunista maata pojan katsella. Hän saikin nähdä siitä aika paljon, sillä kotka etsi vanhaa pelimannia Klement Larssonia ja lenteli laaksosta laaksoon tähystellen häntä.
Kun aamu alkoi koittaa, syntyi taloissa eloa ja liikettä. Navettain ovet avattiin selkoselälleen ja lehmät päästettiin ulos. Navetat tässä maakunnassa olivat suuria ja korkeita, ja niissä oli lakeistorvet ja suuret, leveät ikkunat. Lehmät olivat kauniita, pienikasvuisia ja vikkeliä, ketteräjalkaisia ja niin iloisia, että ne tekivät mitä hullunkurisimpia hyppyjä. Vasikat ja lampaat tulivat nekin ulos, ja oli helppo nähdä, että ne olivat hyvillä mielin.
Hetki hetkeltä vilkastui elämä pihamailla. Pari nuorta konttiselkätyttöä käyskenteli karjan keskessä. Muuan poika piti lampaita koossa heilutellen pitkää risua. Pieni koira laukkaili lehmien keskessä ja haukkui niitä, jotka puskivat toisiaan. Isäntä valjasti hevosen kärryjen eteen ja pani kärryihin voipyttyjä, juusto-upokkaita ja kaikenlaista ruokatavaraa. Ihmiset nauroivat ja rallattelivat. Sekä he että elukat olivat iloissaan niinkuin olisivat odottaneet oikeata juhlapäivää.
Hetken kuluttua olivat kaikki matkalla metsiin. Yksi tytöistä kulki etunenässä ja houkutteli karjaa kauniisti kajahtelevin huudoin. Hänen jälkeensä tulivat elukat pitkässä jonossa. Paimenpoika ja paimenkoira juoksentelivat sinne tänne katsoakseen, ettei yksikään eläin poikkeaisi tieltä. Viimeisenä tuli isäntä ja hänen renkinsä. He kävelivät kärryjen kupeella estääkseen niitä kaatumasta, sillä tie, jota he kulkivat, oli vain kaitainen, kivinen metsäpolku.
Joko lienee kaikilla Helsinglannin talonpojilla tapana ajaa karjansa metsiin samana päivänä tai sattui nyt sillä tavalla vain sinä vuonna. Mutta kyllä poika vain näki näitä iloisia kulkueita lähtevän joka laaksosta ja joka talosta ja menevän autioon metsään sitä vilkastuttamaan. Metsän mustista syvyyksistä kuului koko päivän paimentyttöjen torven toitotusta ja lehmänkellojen kalkatusta. Useimmilla oli pitkät matkat taivallettavanaan, ja poika näki, kuinka he vaivalloisesti kulkivat vetelien soiden yli, kuinka heidän täytyi tehdä pitkiä kierroksia tuulenkaatamien puiden ympäri ja kuinka sattui monta kertaa, että kärryt kolahtivat kiviin ja kaatuivat kaikkine päivineen. Mutta ihmiset vain nauroivat kommelluksille ja olivat hyvällä tuulella.
Iltapäivällä saapuivat matkamiehet kukin omalle metsäaukealleen, jossa oli pitkä navetta ja pari pientä harmaata tupaa. Tultuaan pihalle lehmät ammahtivat iloisesti kuin paikka olisi ollut heille tuttu ja alkoivat heti syödä vihreätä, mehevää heinää. Ihmiset kantoivat ilakoiden ja leikkiä laskien vettä ja puita suurempaan tupaan; ja sinne vietiin kaikki tavarat, jotka oli tänne kärryillä kuljetettu. Kohta tuprusi lakeisesta savu. Ja sitten istuutuivat tytöt ja paimenpoika ja miehet litteälle paadelle ja rupesivat syömään.
Gorgo kotka luuli varmaankin tapaavansa Klement Larssonin niiden joukosta, jotka olivat matkalla metsään, sillä niin pian kuin hän näki uuden karjaretkueen, laskeutui hän alas ja tarkasteli sitä terävin silmin. Mutta tunti tunnin perästä kului eikä hän löytänyt etsimäänsä.
Kauan aikaa leijailtuaan sinne tänne kotka joutui illan suussa vuoriseen ja autioon seutuun, joka oli suuren laakson itäpuolella. Taas hän näki karjamajan allaan. Ihmiset ja eläimet olivat saapuneet perille. Miehet hakkasivat halkoja ja tytöt lypsivät lehmiä.
"Katsohan tuonne!" sanoi Gorgo. "Tuolla se nyt taitaa viimeinkin olla."
Hän laskeutui, ja suureksi hämmästyksekseen poika näki, että kotka oli oikeassa. Siinä oli kuin olikin Klement Larsson hakkaamassa halkoja karjamajalla.
Gorgo laskeutui sankkaan metsään vähän matkaa majasta. "Nyt minä olen tehnyt mitä lupasin", hän sanoi ja kohotti ylpeästi päätään. "Koeta nyt sinä päästä miehen puheille. Minä istun tuon tuuhean petäjän latvaan odottamaan sinua."
Eläinten uudenvuoden yö
Karjamajalla oli työ päättynyt ja illallinen syöty. Oli kauan siitä, kun he olivat olleet metsässä kesäisenä yönä ja heistä tuntui, kuin heillä ei olisi ollut varaa panna maata. Oli valoisaa kuin päivällä ja karjatytöt tekivät uutterasti käsitöitään, mutta tuon tuostakin he katsahtivat metsään ja hymähtivät. "Niin, nyt olemme taas täällä", he sanoivat ja levoton kotikylä haihtui heidän mielestään ja metsä sulki heidät hiljaiseen, rauhalliseen helmaansa. Kun he kotona ajattelivat, että heidän oli oltava metsässä koko kesä, voivat he tuskin ymmärtää, kuinka he jaksaisivat sen kestää, mutta niin pian kuin he olivat saapuneet karjamajalle, he tunsivat, että tämä elämä täällä kuitenkin oli heidän parasta elämäänsä.
Lähellä olevista karjamajoista oli tyttöjä ja nuoria miehiä tullut heitä tervehtimään, niin että heitä oli koko joukko, jotka olivat istahtaneet nurmikolle tupain eteen; mutta puheen alkuun ei kuitenkaan tahdottu päästä. Miesten oli huomenna palattava kotiin, ja tytöt antoivat heille pieniä asioita toimitettaviksi ja pyysivät heitä viemään terveisiä kotipuoleen. Muusta ei juuri puhuttu.
Silloin vanhin tytöistä nosti päätään ja sanoi iloisesti: "Eihän täällä tarvitsisi olla näin hiljaista tänä iltana, kun täällä on kaksi hyvää kertojaa. Toinen on tämä Klement Larsson, joka istuu tässä vierelläni, ja toinen on tuo Sunnasjön Bernhard, joka seisoo tuolla ja katselee Blaksoosenia kohti. Nyt minun mielestäni meidän pitäisi pyytää heitä kertomaan meille jotakin; toiselle, jonka juttu meitä enemmän huvittaa, minä annan tämän kaulahuivin, jota juuri neulon."
Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Kertojat, joiden oli määrä kilpailla, estelivät tietysti ensin, mutta suostuivat kuitenkin pian. Klement pyysi Bernhardia aloittamaan, ja tällä ei ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän ei tuntenut paljonkaan Klement Larssonia, mutta arveli, että ukko tietysti kertoisi jonkin vanhan sadun peikoista ja hiisistä, ja kun hän tiesi, että ihmiset mielellään kuuntelevat sentapaisia, katsoi hän viisaimmaksi valita sellaisen jutun.
"Monta sataa vuotta sitten", hän sanoi, "sattui, että muuan rovasti täällä Delsbossa ratsasti eräänä uudenvuoden yönä synkässä metsässä. Hän istui hevosen selässä turkki yllään, nahkalakki päässään, ja satulan nupissa oli hänellä laukku, jossa oli ehtoollisvälineet, käsikirja ja papin kauhtana. Hänet oli kutsuttu sairaan luo kauas metsäseutuun, ja hän oli istunut ja puhellut sairaan kanssa niin kauan, että oli tullut iltamyöhä. Nyt hän vihdoinkin oli kotimatkalla, mutta ei uskonut ennättävänsä pappilaan ennen kuin puoliyön jälkeen.
"Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että ilma oli kohtalainen, kun hänen näin piti matkata hevosen selässä eikä saanut levätä omassa vuoteessaan. Oli suvisää ja tyyni ilma ja taivas oli pilvessä. Täysikuu vaelsi suurena ja pyöreänä pilvien takana ja valaisi, vaikkei se itse tullutkaan näkyviin. Jos ei olisi ollut kuutamoa, olisi hänen ollut vaikea erottaa polkua muusta maasta, sillä oli lumeton talvi ja kaikki oli yhtä ruskeaa ja harmaata.
"Tuona yönä ratsasti rovasti hevosella, jota hän piti erinomaisena. Se oli voimakas, kestävä ja melkein niin viisas kuin ihminen. Muun muassa se osasi kotiinsa, vaikka olisi ollut millä laidalla pitäjää hyvänsä. Sen oli rovasti todennut monta kertaa, ja hän luotti siihen niin täydellisesti, ettei koskaan huolinut ajatellakaan tietä, ratsastaessaan sillä hevosella. Niinpä hän nytkin ratsasti pimeässä yössä ja eksyttävässä metsässä ja antoi suitsien riippua ja ajatusten noudatella omia latujaan.
"Rovasti istui ja ajatteli huomista saarnaansa ja ajatteli vielä paljon muutakin, ja kesti kauan, ennen kuin hän tuli ottaneeksi selkoa siitä, kuinka pitkälle kotimatka jo oli kulunut. Kun hän viimein katsahti ympärilleen ja huomasi metsän olevan ympärillään yhtä sakeana kuin matkan alussakin, hän hämmästyi aika tavalla. Hän oli nyt ratsastanut niin kauan, että hänen jo olisi pitänyt olla pitäjän viljellyssä osassa.
"Siihen aikaan elettiin Delsbon pitäjässä samaan tapaan kuin nytkin. Kirkko ja pappila ja kaikki suuret talot ja kylät olivat pitäjän pohjoisessa osassa Dellenin ympärillä, ja eteläisessä osassa oli vain metsiä ja vuoria. Nähdesään olevansa vielä erämaassa rovasti samalla tiesi myöskin sen, että hän oli pitäjän eteläisessä osassa ja että hänen täytyi kulkea pohjoista kohti tullakseen kotiin. Mutta nyt hänestä näytti siltä, ettei hän tehnyt niin. Hän ei voinut saada johtoa tähdistä eikä kuusta, mutta hän oli niitä, joilla on ilmansuunnat päässään, ja hänellä oli varma tunne siitä, että ratsasti etelää tai ehkä itää kohti.
"Hän aikoi heti kääntää hevosensa, mutta jätti sen sitten tekemättä. Eihän hevonen ollut koskaan ennenkään eksynyt, eikä se varmaan ollut nytkään eksynyt. Oli luultavampaa, että hän itse oli erehtynyt. Hän oli harhaillut kaukana ajatustensa maailmoissa eikä ollut tarkastanut tietä. Ja sitten hän antoi hevosen kulkea vanhaa suuntaansa ja vaipui takaisin mietteisiinsä.
"Mutta kohta sen jälkeen iso oksa löi häntä niin kovasti, että hän oli vähällä pudota hevosen selästä. Silloin hän ymmärsi, että hänen täytyi ottaa selko siitä, mihin oli tullut.
"Hän katseli maahan ja huomasi kulkevansa pehmoisella sammalella, jossa ei ollut poljettua tietä. Hevonen kulki kuitenkin aika reippaasti eikä näyttänyt yhtään epäröivän. Mutta ihan niinkuin äsken tunsi rovasti olevansa varma siitä, että hevonen kulki väärään suuntaan.
"Tällä kertaa hän heti tarttui päättävästi ohjaksiin, pakotti hevosen kääntymään ja saikin sen taas takaisin polulle. Mutta tuskin he olivat polulla, kun hevonen taas poikkesi siltä ja lähti menemään metsään.
"Rovasti oli aivan varma siitä, että mentiin väärään suuntaan, mutta kun hevonen oli näin itsepäinen, hän arveli sen pyrkivän paremmalle tielle, ja niin hän antoi sen taas jatkaa oman mielensä mukaan.
"Hevonen suoriutui hyvin, vaikkei sillä ollutkaan tietä mitä kulkea. Jos tiellä oli kallio, se kiipesi sen yli yhtä vikkelästi kuin vuohi, ja laskeutuessaan alas se asetti jalkansa yhteen ja laski luisua jyrkkää rinnettä myöten.
"'Kun vain joutuisin kotiin ennen kirkonaikaa!' ajatteli rovasti. 'Kyllä kai delsbolaiset hämmästyisivät aika tavalla, ellen joutuisi ajoissa kirkkoon.'
"Kauan hän ei ehtinyt tuumia tämmöisiä, sillä hän tuli yht'äkkiä paikkaan, jonka tunsi. Se oli pieni, musta lampi, jossa hän viime kesänä oli kalastellut. Nyt hän näki, että oli käynyt juuri niinkuin hän oli pelännyt. Hän oli kaukana metsäseudussa, ja hevonen pyrki kaakkoa kohti. Se näkyi oikein saaneen päähänsä viedä hänet niin kauas kirkosta ja pappilasta kuin suinkin.
"Rovasti hyppäsi nopeasti satulasta. Eihän voinut sallia, että hevonen tällä tavoin vei hänet synkkään erämaahan. Hänen täytyi päästä kotiin, ja koska hevonen väkisinkin tahtoi viedä väärään, rovasti päätti astua maahan ja taluttaa sitä, kunnes tapaisi tutun tien. Hän kääri suitset käsivartensa ympärille ja alkoi kulkea. Ei ollut helppo kulkea metsässä raskas turkki päällä, mutta rovasti oli vahva ja karaistunut mies eikä pelännyt mitään.
"Hevosesta oli hänellä kuitenkin paljon vastusta. Se ei tahtonut seurata häntä, vaan se iski kavionsa maahan ja ponnisti vastaan.
"Silloin rovasti lopulta suuttui. Hänen ei ollut koskaan tapana lyödä tätä hevosta, eikä hän tehnyt niin nytkään. Sen sijaan hän heitti ohjakset käsistään ja lähti menemään. 'Meidän kai pitää sitten erota, koska sinä tahdot kulkea omia teitäsi.'
"Hän oli tuskin astunut pari askelta, kun hevonen tuli hänen perässään, tarttui häntä varovasti hihaan ja koetti pidättää häntä. Rovasti kääntyi silloin siihen päin ja katsoi hevosta silmiin ikään kuin tutkiakseen, minkä tähden se käyttäytyi niin kummallisesti.
"Rovasti ei oikein voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, mutta varmaa on, että vaikka olikin pimeä, hän näki hevosen kasvot aivan selvään ja ymmärsi niiden ilmeen aivan kuin ne olisivat olleet ihmisen kasvot. Hän näki, että hevonen oli mitä kauheimman levottomuuden ja pelon vallassa. Se loi häneen katseen, joka oli sekä rukoileva että moittiva. 'Olen palvellut sinua ja täyttänyt tahtosi joka päivä', niin se näytti tahtovan sanoa 'Etkö sinä nyt voisi seurata minua tänä ainoana yönä?'
"Rovastia liikutti tämä rukous, jonka hän luki eläimen silmistä. Oli ilmeistä, että hevonen tarvitsi hänen apuaan tavalla tai toisella tänä yönä, ja oikea miesten mies kun oli, hän päätti seurata. Sen enempää viivyttelemättä hän talutti hevosensa kiven luo ja nousi satulaan. 'Mene sitten', hän sanoi. 'En minä hylkää sinua, koska kerran tahdot minut mukaasi. Ei kukaan saa sanoa Delsbon rovastista, että hän kieltäytyy auttamasta ketään, joka on hädässä.'
"Näin sanoen hän päästi hevosen kulkemaan vapaasti eikä enää ajatellut muuta kuin satulassa pysyttelemistä. Siitä tuli vaivalloinen ja vaarallinen retki ja koko ajan kuljettiin ylöspäin. Metsä oli niin sakeaa, että hän ei voinut nähdä montakaan askelta eteensä, mutta hänestä tuntui kuin olisi noustu korkealle vuorelle. Hevonen pujottelihe ylös vaarallisen jyrkkiä rinteitä. Jos rovasti itse olisi ollut ohjaamassa, ei hän koskaan olisi rohjennut viedä hevostaan tämmöiseen maastoon. 'Ethän sinä vain aikone kiivetä Blaksoosenin harjulle?' sanoi rovasti ja naurahti samalla, sillä hän tiesi, että Blaksoosen on Helsinglannin korkeimpia vuoria.
"Ratsastaessaan rovasti alkoi huomata, etteivät hän ja hänen hevosensa olleet ainoita matkamiehiä tänä yönä. Hän kuuli kivien vierivän ja oksien taittuvan. Oli kuin olisi suuria eläimiä tunkeutunut metsän läpi. Hän tiesi, että näillä seuduin oli paljon susia, ja hän jo ajatteli niinkin, että hevonen tahtoo viedä hänet taisteluun villipetoja vastaan.
"Yhä ylemmäksi vain mentiin, ja kuta ylemmäksi he tulivat, sitä harvemmaksi metsä muuttui.
"Lopulta rovasti ratsasti melkein kaljua vuoren selännettä, josta voi nähdä joka taholle. Hän näki äärettömät alat maata, joka nousi ja laski ja oli kaikkialla synkkien metsien peitossa. Hänen oli vaikeaa saada tästä kaikesta selkoa, mutta pian hän oli selvillä siitä, minne oli joutunut.
"'Niinpä niin, minä olen kuin olenkin ratsastanut Blaksoosenille', ajatteli hän. 'Tämä ei voi olla mikään muu vuori. Tuolla lännessä minä näen Järvsön huipun ja idässä kimaltelee meri Agön ympärillä. Pohjoisessakin minä näen jotakin kiiltävää. Se on Dellen. Ja tuolla syvyydessä jalkaini alla minä näen Niamkosken valkoisen usvan. Niin on, minä olen joutunut Blaksoosenin harjalle. Olipa tämäkin seikkailu!'
"Tultuaan vuoren korkeimmalle laelle hevonen pysähtyi tuuhean kuusen suojaan niinkuin olisi tahtonut kätkeytyä sen taakse. Rovasti kumartui vähän ja työnsi pois oksat nähdäkseen tarkemmin.
"Hänen edessään oli paljas vuoren laki, mutta täällä ei ollut autiota ja tyhjää niinkuin hän oli luullut. Aukon keskellä oli suuri kallionmöhkäle ja sen ympärille oli kokoontunut paljon petoeläimiä. Rovastista näytti siltä kuin ne olisivat kerääntyneet tänne pitämään jonkinlaisia käräjiä.
"Lähinnä suurta kiveä rovasti näki karhut, jotka olivat niin raskasmuotoisia ja lujatekoisia, että ne olivat kuin turkkiin puettuja kivimöhkäleitä. Ne olivat paneutuneet maahan ja vilkuttivat levottomasti pieniä silmiään. Näki selvästi, että ne olivat nousseet talviunestaan ollakseen mukana käräjillä ja että niiden oli vaikea pysyä hereillä. Niiden takana oli muutamia satoja susia tiheissä riveissä. Ne eivät olleet unisia, vaan olivat näin keskellä talven pimeyttä vilkkaampia kuin kesällä. Ne istuivat jalkojensa päällä niinkuin koirat, pieksivät maata hännällään ja läähättivät kieli suusta riipuksissa. Susien takana hiiviskeli ilveksiä, kankeajalkaisia ja kömpelöitä, kuin rumia kissoja. Ne näyttivät välttelevän muita eläimiä ja sähähtivät vihaisesti, kun joku niistä lähestyi. Ilvesten takana oli ahmoja, joilla on kissan naama ja karhun turkki. Ne eivät viihtyneet maassa, vaan tepastelivat levottomasti leveillä käpälillään ja odottivat, milloin pääsisivät puuhun. Ja niiden takana metsän rajaan asti vilisi kettuja, kärppiä ja näätiä, jotka kaikki olivat pieniä ja erittäin kaunisrakenteisia, mutta näyttivät vieläkin verenhimoisemmilta ja hurjemmilta kuin suuremmat eläimet.
"Kaikki nämä eläimet rovasti voi nähdä varsin hyvin, sillä koko paikka oli valaistu. Korkealla kivellä sen keskessä seisoi näet metsän peikko ja piti kädessään tervasoihtua, joka paloi suurena punaisena lieskana. Peikko oli niin korkea kuin metsän korkein puu, Sen hartioilla oli kuusenhavuinen viitta ja päässä naavainen tukka. Se oli aivan hiljaa kasvot metsään päin. Se tähysteli ja kuunteli.
"Vaikka rovasti näkikin kaikki ihan selvään, hän oli niin ihmeissään, että koetti taistella vastaan eikä tahtonut uskoa omien silmiensä todistusta. 'Tämähän on ihan mahdotonta', hän ajatteli. 'Minussa on jotakin hullusti. Olen ratsastanut liian kauan synkässä metsässä. Olen joutunut mielikuvitukseni valtaan.'
"Mutta siitä huolimatta hän sangen jännittyneenä katseli kaikkea ja odotti mitä oli tapahtuva.
"Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa, kun metsästä kuului kellon kalkatusta. Ja heti sen jälkeen hän kuuli uudelleen liikettä ja askeleita ja risujen rusahtelemista, niinkuin silloin, kun joukko eläimiä tunkeutuu metsän läpi.
"Tuli suuri joukko kotieläimiä vuorelle. Ne astuivat esiin metsästä samassa järjestyksessä kuin ollessaan matkalla karjamajoille. Ensin kulki kellokas, sitten härkä, sitten muut lehmät ja sitten hiehot ja vasikat. Lampaat seurasivat heitä taajassa katraassa, sitten tulivat vuohet ja viimein pari hevosta ja varsat. Paimenkoira kulki karjan vieressä, mutta paimenia ei näkynyt.
"Rovastin mielestä oli sydäntä särkevää nähdä kesyjen eläinten tulevan suoraan petoeläimiä kohti. Ne näyttivät kurjilta ja hätääntyneiltä. Yksin kellokaskin asteli eteenpäin pää riipuksissa ja pelokkain askelin. Vuohien ei tehnyt mieli leikkiä eikä puskea. Hevoset koettivat pysyä rohkeina, mutta koko niiden ruumis värähteli kauhusta. Kaikkein kurjimman näköinen oli paimenkoira. Sillä oli häntä koipien välissä ja se melkein mateli maata myöten.
"Kellokas vei kulkueen aina metsänpeikon eteen, joka seisoi kivellä vuoren huipulla. Se kiersi kiven ja kääntyi sitten takaisin metsään. Pedot eivät koskeneet ainoaankaan. Ja samalla tavalla vaelsi kaikki karja rauhassa petojen ohitse.
"Eläinten vaeltaessa ohi rovasti näki, että metsänpeikko käänsi soihtuaan alaspäin milloin minkin elukan kohdalla.
"Joka kerta hänen tehdessään niin pääsi petojen suusta äänekäs ja iloinen karjunta, varsinkin silloin, kun soihtu laskeutui jonkin lehmän tai muun suuremman elukan kohdalla, mutta se eläin, joka näki soihdun kääntyvän itseään kohti, parkaisi kovasti ja kimakasti niinkuin sitä olisi puukolla pistetty, ja koko se lauma, johon se kuului, puhkesi myöskin valittamaan. Nyt rovasti alkoi ymmärtää mitä näki. Hän oli ennenkin kuullut puhuttavan siitä, että Delsbon eläimet joka kuutena vuotena kokoontuivat Blaksooseniin, jotta metsänpeikko siellä saisi merkitä, mitkä kesyt eläimet seuraavana kesänä joutuvat petoeläinten saaliiksi. Hänen tuli kovin sääli noita eläinparkoja, jotka olivat petojen vallassa, vaikkei niillä olisi pitänyt olla muita herroja kuin ihminen.
"Tuskin ensimmäinen lauma oli mennyt, kun taas kuului kellon kalkatusta metsästä ja toisen talon karja saapui samalla tavalla vuoren huipulle. Se kulki samassa järjestyksessä kuin edellinenkin lauma ja astui metsänpeikon luo, joka seisoi siinä ankarana ja totisena ja merkitsi eläimen toisensa perästä kuolemaan. Ja tämän jälkeen tuli lauma lauman perästä keskeytymättä. Muutamat laumat olivat niin pieniä, että niissä oli vain yksi ainoa lehmä ja muutamia lampaita. Muutamissa ei ollut kuin pari vuohta. Ne tietysti tulivat köyhistä metsätorpista, mutta metsänpeikon eteen täytyi niidenkin tulla, eikä siinä säästetty toista enemmän kuin toistakaan.
"Rovasti ajatteli Delsbon talonpoikia ja heidän suurta eläinrakkauttaan. Jos he vain tietäisivät tästä, eivät he varmaankaan sallisi sen näin jatkua, hän ajatteli. He varmaankin panisivat ennemmin henkensä alttiiksi, kuin antaisivat karjansa vaeltaa karhujen ja susien keskessä saamassa tuomiotaan metsänpeikolta.
"Viimeinen lauma oli pappilan karja. Rovasti tunsi kellokkaan kellon äänen jo pitkän matkan päästä, ja hevonenkin sen oli mahtanut tuntea. Sen joka jäsen rupesi vapisemaan ja se tuli aivan märäksi. 'Vai niin, nyt on sinun vuorosi kulkea peikon ohi ja saada tuomiosi', sanoi rovasti hevoselle. 'Mutta älä hätäile! Minä ymmärrän kyllä, miksi olet tuonut minut tänne, enkä minä jätä sinua.'
"Pappilan komea karja tuli pitkässä jonossa metsästä ja meni metsänpeikkoa ja petoeläimiä kohden. Viimeisenä oli hevonen, joka oli kantanut isäntänsä Blaksooseniin. Rovasti ei ollut astunut alas satulasta, vaan istui siinä yhä ja antoi hevosensa viedä hänet metsänpeikon eteen.
"Hänellä ei ollut pyssyä eikä veistäkään puolustuksekseen, mutta hän oli ottanut esille käsikirjan ja painoi sitä rintaansa vasten, käydessään taistelemaan hirviötä vastaan.
"Ensin ei kukaan näyttänyt häntä huomaavan. Pappilan karja kulki metsänpeikon ohi niinkuin muutkin laumat. Metsänpeikko ei laskenut tervasoihtuaan yhdenkään pappilan elukan kohdalla. Vasta kun viisas hevonen tuli, hän teki liikkeen ikään kuin merkitäkseen sen kuolemaan.
"Mutta samassa kohotti rovasti käsikirjaansa ja soihdun valkea sattui kirjankannen ristiin. Metsänpeikolta pääsi kimakka kiljahdus ja soihtu putosi hänen kädestään maahan.
"Liekki sammui heti, ja silloin kun valo vaihtui pimeydeksi, ei rovasti voinut mitään nähdä. Ei hän myöskään kuullut mitään. Hänen ympärillään oli sama hiljaisuus, joka aina on talvella erämaassa.
"Silloin hajosivat yht'äkkiä raskaat pilvet ja halkeamasta tuli esiin täysikuu ja heitti valonsa maahan. Ja nyt rovasti huomasi seisovansa hevosineen yksin Blaksoosenin huipulla. Ei ainoatakaan petoeläintä ollut näkyvissä. Ei mikään karja näyttänyt maata polkeneen. Mutta itse hän istui käsikirja ojennettuna ja hevonen hänen allaan vapisi ja oli vaahdossa.
"Ratsastettuaan vuorelta kotiinsa ei rovasti enää tiennyt, oliko hän nähnyt unta vai totta. Mutta hän ymmärsi, että hänen pitäisi ajatella noita eläinparkoja, jotka olivat petoeläinten vallassa. Ja hän saarnasi niin tärisyttävästi Delsbon pitäjän talonpojille, että hänen aikanaan hävitettiin tästä pitäjästä kaikki karhut ja sudet, vaikka ne sitten myöhemmin lienevät tulleet takaisin."
Tähän loppui Bernhardin kertomus. Kaikki häntä kiittivät, ja näytti jo olevan ratkaistu asia, että hän saisi palkinnon. Useimpien mielestä oli melkein sääli, että Klementin vielä piti kilpailla hänen kanssaan.
Mutta Klement alkoi kertoa pelkäämättä. "Eräänä päivänä, kun minä kävelin Skansenilla vähän matkaa Tukholmasta ja minulla oli ikävä kotiin", hän sanoi ja sitten hän alkoi kertoa pikkumiehestä, jonka oli ostanut vapaaksi, jottei sitä pantaisi häkkiin ja näyteltäisi metsän petona. Ja hän kertoi, että tuskin hän oli ehtinyt tehdä tämän hyvän työn, kun hän jo sai siitä palkkansa. Hän kertoi kertomistaan, ja sitä mukaa kuin hän kertoi, kasvoi kuulijain hämmästys, ja kun hän viimein joutui kuninkaalliseen lakeijaan ja koreaan kirjaan, olivat kaikki karjatytöt laskeneet käsityönsä polvelleen ja istuivat liikkumattomina ja tuijottivat Klementiin, jolle oli tapahtunut niin merkillisiä asioita.
Niin pian kuin Klement oli lopettanut, sanoi tyttö antavansa kaulahuivin hänelle. "Bernhard on kertonut vain semmoista, jota on tapahtunut toiselle, mutta Klement on itse ollut sadussa mukana, ja se on minusta enemmän", hän sanoi.
Muut olivat samaa mieltä. He katselivat nyt Klementiä aivan toisin silmin kuin ennen saatuaan kuulla, että hän oli puhunut kuninkaan kanssa, ja pieni soittoniekka oikein pelkäsi näyttävänsä liian ylpeältä. Mutta hänen nauttiessaan tätä suurta onneaan sattui joku kysymään, mihin hän oli pannut peukaloisen. "En ennättänyt itse asettaa sinistä maljaa", sanoi Klement. "Mutta minä pyysin lappalaisukkoa sen tekemään. Mihin se sitten on joutunut, sitä en tiedä."
Tuskin Klement oli tämän sanonut, kun pieni männynkäpy napsahti hänen nenäänsä. Se ei tullut puusta, eikä sitä ollut kukaan ihmisistäkään heittänyt. Oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä se oli tullut.
"Aijai, Klement!" sanoi tyttö. "Näyttää siltä kuin pikkuväki kuuntelisi, mitä täällä puhutaan. Teidän ei olisi pitänyt jättää sinistä maljaa kenenkään toisen pantavaksi."
Medelbadissa
Perjantaina kesäkuun 17. p:nä.
Kotka ja poika olivat liikkeellä ani varhain seuraavana aamuna, ja Gorgo ajatteli kyllä ehtivänsä kauas Vesterbotteniin sinä päivänä, mutta sitten sattui niin hullusti, että hän kuuli pojan sanovan itsekseen: "Tämmöisessä maassa kuin tämä, jonka yli nyt kuljemme, ei liene mahdollista kenenkään elää."
Heidän allaan oleva maa oli eteläinen Medelbad, eikä siellä ollut mitään muuta kuin autioita metsiä. Mutta kuultuaan pojan sanat kotka huusi heti: "Täällä niillä on metsä peltonaan."
Poika ajatteli, kuinka suuresti eroavatkaan toisistaan valoisat kellahtavat ruispellot, joiden hennot korret kasvavat yhdessä ainoassa kesässä, ja nuo synkät kuusimetsät, joiden lujat rungot tarvitsevat vuosikausia kypsyäkseen leikattaviksi. "Kärsivällisyyttä siinä tarvitaan siltä, jonka täytyy saada elatuksensa tämmöisestä pellosta", hän sanoi. Enempää ei puhuttu, ennen kuin tultiin paikkaan, missä metsä oli hakattu, niin että maassa oli vain kantoja ja risuja. Kun he tulivat kannokon yli, kuuli kotka pojan sanovan, että kylläpä tämä oli ruma ja köyhännäköinen paikka.
"Se on pelto, joka leikattiin viime talvena", sanoi kotka heti.
Poika ajatteli, kuinka leikkuumiehet hänen kotipuolessaan kauniina kesäaamuna ajavat pelloilleen niittokoneensa ja lyhyessä ajassa kaatavat maahan suuren vainion viljan. Mutta metsäpelto leikataan talvella. Kirvesmiehet lähtevät erämaahan lumen ollessa korkeimmillaan. Yhden ainoankin puun kaataminen jo kysyy kovaa työtä, ja tämmöistä metsäpalstaa hakkaamassa heidän on kai täytynyt olla metsässä monta viikkoa. "Pitää olla voimakasta väkeä tämmöisen pellon korjaamiseen", sanoi hän.
Kun kotka oli pari kertaa liikauttanut siipiään, he huomasivat pienen majan, joka oli kannokon reunassa. Se oli tehty paksuista kuorimattomista hirsistä, siinä ei ollut ikkunoita, ja ovena oli siinä vain irtonaisia lautoja. Katto oli ollut peitetty kaarnalla ja oksilla, mutta nyt se oli pudonnut sisään, niin että poika saattoi nähdä, että sisässä oli ainoastaan suuri kivi, joka oli toimittanut tulisijan virkaa, ja pari leveää puupenkkiä. Heidän kulkiessaan majan yli kotka kuuli pojan kummailevan, kuka oli mahtanut asua noin kurjassa majassa.
"Leikkuumiehet, jotka leikkasivat metsäpellon, asuivat täällä", huusi kotka heti.
Poika ajatteli, miten leikkuumiehet hänen kotipuolessaan palaavat illalla työstään iloisina ja reippaina ja kuinka heidän eteensä pannaan parasta, mitä emäntä on aitastaan löytänyt. Täällä on niiden työnsä tehtyään pitänyt mennä koville penkeille majaan, joka on ulkohuonetta kehnompi. Ja mitä he söivät, sitä hän ei ollenkaan voinut ymmärtää. "Pelkään pahoin, ettei täällä pidetä työmiehille mitään elojuhlia", hän sanoi.
Vähän edempänä he näkivät kauhean kehnon tien luikertelevan metsän läpi. Se oli kaitainen ja kivinen ja kuoppainen ja monessa paikassa juoksi puroja sen poikki. Kun he kulkivat metsätien yli, kuuli kotka pojan kummailevan, mitä tämmöisellä tiellä mahdettiin kuljettaa.
"Tätä tietä viedään viljaa pielekseen", sanoi kotka.
Taaskin poika ajatteli, mikä iloinen elämä on kotona silloin, kun suuret, kahden hyvän hevosen vetämät vaunut kuljettavat pellolta viljaa. Ajaja istuu uljaana kuorman päällä, hevoset ylpeilevät ja kyömistävät niskaansa, ja kylänlapset, jotka ovat saaneet luvan kiivetä lyhteiden päälle, istuvat siellä ja huutavat ja nauravat, iloissaan ja peloissaan. Mutta täällä kuljetetaan raskaita hirsiä mäkiä ylös ja alas. Hevonen kiskoo varkaan itsensä pilalle ja ajaja joutuu monta kertaa epätoivoon. "Pelkään pahoin, ettei tällä tiellä ole kuulunut isoakaan ilonpitoa", sanoi poika.
Kotka leijaili eteenpäin mahtavin lennoin, ja hetken kuluttua he saapuivat joen rannalle. Täällä he näkivät paikan, joka oli aivan lastujen, tikkujen ja kaarnan peitossa. Kotka kuuli pojan kummailevan, miksi tuossa oli niin paha siivo.
"Tässä on vilja ollut kuhilaalla pieleksessä", huusi kotka.
Poika ajatteli, kuinka vilja-aumat hänen kotipuolessaan tehdään ihan talojen lähelle, niinkuin ne olisivat niiden paras koristus. Täällä ajetaan vilja autiolle virran rannalle ja jätetään siihen. "Mahtaneeko täällä kukaan mennä erämaahan lukemaan aumojaan ja vertaamaan niitä naapurin aumoihin", hän sanoi.
Hetken kuluttua he tulivat suuren Junganin virran luo, joka juoksi leveässä laaksossa. Heti paikalla oli kaikki muuttunut niin, että olisi voinut luulla tulleensa toiseen maahan. Tumma kuusimetsä oli jäänyt laaksontakaisille jyrkänteille, ja rinteillä kasvoi valkorunkoisia koivuja ja haapoja. Laakso oli niin leveä, että joki monin paikoin saattoi laajeta järveksi. Rannoilla oli suuria vauraita kyliä, joiden talot olivat komeita, hyvin rakennettuja. Kun he kulkivat laakson yli, kuuli kotka pojan kummailevan, mahtoivatko nuo pellot ja niityt riittää näin lukuisalle väestölle.
"Täällä asuu leikkuuväki, joka leikkaa metsäpellon viljan", huusi kotka.
Poika ajatteli Skoonen matalia tupia ja neliöön rakennettuja taloja. Täällähän talonpojat asuivat oikeissa herrastaloissa. "Näyttääpä siltä kuin metsässä kannattaisi tehdä työtä", hän sanoi.
Kotka oli aikonut mennä pohjoista kohti suoraan Junganin yli, mutta kun hän tuli vähän matkaa joelle, kuuli hän pojan kummailevan, kuka mahtoi ottaa huostaansa hirret, sitten kun ne oli aumattu joen rannalle. Silloin pyörähti Gorgo toisaallepäin ja lensi itää kohti jokea alas. "Joki ottaa ne huostaansa ja ajaa ne myllyyn", hän huusi.
Poika ajatteli, kuinka tarkkoja kotona oltiin siitä, ettei jyvääkään saisi mennä hukkaan. Täällä uiskenteli nyt tuhansittain tukkeja virrassa, eikä kukaan näyttänyt niistä pitävän huolta. Hän oli varma siitä, ettei puoliakaan puista tullut perille sinne, mihin ne oli aiottu. Toiset kulkivat keskellä virtaa, ja niillä ei ollut mitään hätää, mutta toiset olivat joutuneet rannoille, ja ne törmäsivät niemiin tai jäivät lahtien tyyneen veteen. Järviin kokoontui hirsiä semmoiset määrät, että veden pinta oli aivan ummessa. Siinä ne näyttivät olevan ja lepäävän kuinka kauan tahansa. Ne tarttuivat kiinni siltoihin, putouksissa ne saattoivat katketa, koskissa ne pysähtyivät kiviin ja kohosivat korkeiksi, huojuviksi ruuhkiksi. "Kuinkahan kauan tämä vilja tarvinnee joutuakseen myllyyn", sanoi poika.
Kotka lensi verkalleen Jungania pitkin. Monen paikan päällä hän pysyttelihe yhdessä kohti, siivet levällään, että poika saisi oikein tarkkaan nähdä, kuinka tässä maassa viljan korjuuta toimitettiin.
Hetken kuluttua he tulivat paikkaan, jossa uittajat olivat työssä. Ja kotka kuuli pojan kummailevan, että mitähän miehiä mahtoivat olla nuo, jotka juoksivat rantoja pitkin.
"Ne ovat niitä, jotka ottavat haltuunsa kaiken sen viljan, joka on viivästynyt kulkiessaan", huusi kotka.
Poika ajatteli, kuinka tyynesti ja rauhallisesti vilja hänen kotipuolessaan ajetaan myllyyn. Täällä juoksentelivat miehet jokirantaa pitkin kädessään pitkät keksit, ja suurella vaivalla he saivat autetuksi tukit oikealle tolalle. He kahlasivat vedessä, niin että kastuivat kantapäästä kiireeseen. He hyppivät kiveltä kivelle kauas koskeen ja juoksentelivat heiluvien tukkien päällä niin rauhallisesti kuin olisivat olleet sileällä maalla. Ne olivat reipasta ja rohkeata väkeä. "Kun näen tämän kaiken, johtuvat mieleeni Bergslagenin sepät, jotka käsittelivät tulta niinkuin se olisi ollut aivan vaaratonta", sanoi poika. "Nämä tukkimiehet leikkivät veden kanssa niinkuin olisivat sen valtiaita. He näyttävät kukistaneen sen niin, ettei se uskalla heitä vahingoittaa."
Näin he olivat vähitellen lähestyneet joen suuta, ja heidän edessään oli Pohjanlahti. Mutta Gorgo ei jatkanut matkaansa suoraan eteenpäin, vaan lensi pohjoista kohti rannikkoa pitkin. Ei hän ollut kulkenut vielä kauas, kun he näkivät allaan sahalaitoksen, niin suuren kuin pikkukaupunki. Kotka kuuli leijaillessaan sen päällä pojan mutisevan itsekseen, että kylläpä tämä cn suuri ja komea paikka.
"Tässä nyt on se suuri hirsimylly, jota sanotaan Svartvikiksi", huusi kotka.
Poika ajatteli kotipuolensa tuulimyllyjä, jotka pyörivät hitaasti ja rauhallisesti vihreiden puiden ja vainioiden keskessä. Tämä mylly, jossa metsän viljaa jauhettiin, oli aivan meren rannalla. Veden päällä sen läheisyydessä uiskenteli tukkeja, joita rautakettingillä hinattiin viettävää siltaa myöten suuren ladon näköiseen huoneeseen. Mitä siellä sisällä tapahtui, sitä poika ei voinut nähdä, mutta kovaa pauhua ja kolinaa sieltä kuului, ja rakennuksen toisesta päästä tuli ulos pieniä vaunuja, jotka olivat täynnä valkeita lankkuja. Vaunut vierivät kirkkaita kiskoja myöten lautatarhaan, missä lankut asetettiin pinoihin, jotka olivat kuin kaupungin taloja. Eräässä paikassa rakennettiin uusia pinoja, toisessa purettiin vanhoja ja lankut kannettiin pariin suureen laivaan, jotka odottivat lastia. Siellä vilisi työmiehiä, ja heidän asuntonsa olivat lautatarhan takana metsään päin. "Täällähän ne tekevät työtä niin, että pian sahaavat kaiken metsän Medelbadista", sanoi poika.
Kotka liikautteli siipiään, ja heti he näkivät uuden suuren sahalaitoksen, joka oli melkein samanlainen kuin ensimmäinenkin; siinä saharakennukset, siinä lautatarhat, lastaussillat ja työmiesten asunnot.
"Tässä on toinen suuri mylly. Sen nimi on Kubikenborg", huusi kotka.
"Näen, että metsästä tulee enemmän viljaa kuin osasin uskoakaan", sanoi poika. "Mutta nyt kai hirsimyllyt ovat lopussa."
Kotka liikautti verkalleen siipiään, lensi vielä parin sahalaitoksen ohi ja tuli suureen kaupunkiin. Kun kotka kuuli pojan kummailevan, että mikähän kaupunki tämä mahtaa olla, huusi hän:
"Tämä on Sundsvall. Se on tämän seudun suurin talo", huusi hän.
Poika ajatteli Skoonen kaupunkeja, joiden hän muisti näyttävän harmailta ja vanhoilta ja totisilta. Täällä kolkossa pohjolassa oli Sundsvall kauniin lahden pohjassa ja näytti uudelta ja loistavalta. Siinä oli jotakin erityisen hullunkurista, kun sitä katseli ylhäältä päin, sillä keskellä oli rykelmä korkeita kivitaloja, niin komeita, ettei semmoisia ollut edes Tukholmassa. Kivirakennusten ympärillä oli aukio, ja sitten alkoi kehä puutaloja, joita hauskasti ja kodikkaasti ympäröivät pienet puutarhat, mutta nämä pikku talot näyttivät tietävän olevansa kivitaloja paljon huonommat eivätkä uskaltaneet niitä lähestyäkään. "Tämä on kyllä rikas ja mahtava kaupunki", sanoi poika. "Voiko olla mahdollista, että tuo karu metsämaa on saanut aikaan kaiken tämän?"
Kotka liikautti siipiään ja lensi Alnön saaren yli, joka on vastapäätä Sundsvallia. Täällä poika joutui aivan ihmeihinsä nähdessään kaikki ne sahalaitokset, jotka oli rakennettu saaren rannoille. Niitä oli täällä Alnössä toinen toisensa vieressä ja niitä oli vastapäätä olevalla mantereella, laitos laitoksessaan, lautatarha lautatarhassaan kiinni. Hän laski niitä ainakin neljäänkymmeneen, mutta kyllä niitä oli enemmänkin. "Onpa merkillistä, että täällä voi olla tämmöistä", hän sanoi. "Tämmöistä elämää ja tämmöistä liikettä en ole nähnyt missään muussa paikassa koko matkalla. Tämä on merkillinen maa tämä meidän maa. Mihin vain tulen, kaikkialla on jotakin, josta ihmiset voivat elää."
Leipä
Lauantaina kesäkuun 18. p:nä.
Kun kotka seuraavana aamuna oli lentänyt vähän matkaa Ongermanlantia kohti, hän sanoi, että hänen tänään oli nälkä ja että hänen täytyi lähteä hankkimaan ruokaa. Hän pani pojan suureen petäjään, joka oli korkealla harjulla, ja lensi sitten tiehensä.
Poika löysi hyvän istumapaikan kahden oksan haarassa ja istui siinä ja katseli Ongermanlantia. Oli kaunis aamu, aurinko kultaili puiden latvoja, heikko tuuli suhahteli havunneulasissa, mitä ihanin tuoksu nousi metsästä, suurenmoinen maisema aukeni hänen allaan ja itse hän tunsi olevansa huoleton ja iloinen. Hänen oli aivan erinomaisen hyvä olla.
Siitä oli laaja näköala kaikille haaroille. Lännessä päin oleva maa kumpuili harjuja ja vuorenhuippuja, jotka kävivät yhä korkeammiksi ja jylhemmiksi kuta kauempana ne olivat. Idässä oli myös harjuja, mutta ne kävivät yhä matalammiksi ja litistyneemmiksi, kunnes maa meren rannalla oli aivan tasaista. Kaikkialla välkkyi jokia ja virtoja, joiden kulku läpi koskien ja putousten oli työlästä niin kauan kuin ne olivat vuorten välissä, mutta jotka sitten rannikkoa lähestyessään levenivät kirkkaiksi ja suuriksi. Pohjanlahdenkin hän näki. Lähellä maata oli meri kirjavanaan saaria, ja mantereesta pisti siihen niemiä kuin hampaita, mutta ulompana se oli kirkas ja tasaisen sininen kuin kesäinen taivas. "Tämä maa on kuin joen ranta sateen jälkeen, kun purot juoksevat sitä pitkin ja kaivavat siihen uomiaan, jotka luikertelevat ja polveilevat ja juoksevat yhteen", ajatteli poika. "Ja kovin kaunista se on katsella. Muistuu mieleeni, että Skansenin lappalaisukon oli tapana sanoa, että Meidän Herramme asettaessaan Ruotsin paikoilleen oli sattunut kääntämään sen ylösalaisin. Muut sille nauroivat, mutta hän väitti, että jos he vain olisivat nähneet, kuinka kaunista ylhäällä pohjolassa on, he ymmärtäisivät, ettei alun pitäen oltu voitu tarkoittaa, että semmoinen maa olisi niin kaukana maailmasta. Ja minä melkein luulen, että hän oli oikeassa."
Kun poika oli katsellut kyllikseen maailmaa, hän irroitti repun selästään, otti esille palasen valkoista, hienoa leipää ja alkoi syödä. "En ole tainnut ikinä maistaa näin makeata leipää", hän ajatteli. "Ja kuinka paljon sitä sitten on! Siinä on minulle ainakin pariksi päiväksi. Enpä olisi osannut eilen tähän aikaan aavistaakaan, että tänään olisin näin rikas."
Popsiessaan hän muisteli, kuinka oli saanut leivän. "Sen syöminen on minusta varmaankin niin hauskaa sentähden, että sain sen niin kauniilla tavalla", hän tuumi.
Kotka oli jättänyt Medelbadin jo eilisenä iltana, ja tuskin hän oli kulkenut Ongermanlannin rajan yli, kun poika oli huomannut laakson ja joen.
Harjujen välissä oleva laakso oli ollut niin leveä, että poika oli ajatellut, eikö se ehkä ollut nykyistä paljon suuremman ja leveämmän joen kaivama. Kun laakso oli tullut valmiiksi, oli se jotenkuten mahtanut tulla täyteen hiekkaa ja maata, ei tosin kokonaan, mutta pitkän matkaa vuoristoon päin. Ja tämän irtonaisen täytteen läpi oli se joki, joka nyt kulki laakson läpi ja joka oli hyvin leveä ja vesirikas sekin, kaivanut syvän uoman. Se oli leikellyt itselleen komeat rannat: milloin oli siinä pehmoisia rinteitä, jotka kukkivat niin komeasti, että ne pojan silmään asti loistivat punaisina, sinisinä ja keltaisina; milloin kohosivat ne osat rantatörmää, jotka olivat olleet niin kovia, ettei vesi ollut voinut niitä kuluttaa, joen rannasta jyrkkinä muureina ja torneina.
Matkatessaan ylhäällä korkeudessa poika oli ollut näkevinään yht'aikaa kolme erilaista maailmaa. Laakson pohjassa, jossa joki virtasi, oli yksi maailma. Siellä uitettiin tukkeja, siellä kulki höyrylaivoja sillasta siltaan, siellä hyrisivät sahat, siellä lastattiin suuria laivoja, siellä pyydettiin lohia, siellä soudettiin, purjehdittiin, siellä lenteli edestakaisin suuri joukko pääskysiä, joilla oli pesänsä joen äyräässä.
Mutta yhtä kerrosta korkeammalla, tasaisella maalla, joka ulottui aina vuoriseutuun saakka, oli toinen maailma. Siellä oli taloja, kyliä, kirkkoja, siellä kylvivät talonpojat peltojaan, kulki karja laitumella, siellä vihersivät niityt, siellä työskentelivät naiset pienissä kaalimaissaan, siellä luikerteli maanteitä ja ujui ratoja, joita myöten junat mennä jyrisivät.
Ja kaiken tämän takana, ylhäällä metsäisillä harjuilla, hän näki kolmannen maailman. Siellä hautoivat koppelot muniaan, siellä seisoi hirviä tiheissä viidakoissa, siellä väijyivät ilvekset, siellä nakertelivat oravat, siellä tuoksui havumetsä, siellä kukkivat mustikan varret, siellä helähdyttelivät laulurastaat.
Nähdessään vauraan jokilaakson poika oli alkanut vaikeroida nälkäänsä. Hän ei ollut saanut syödä kahteen päivään ja nyt hän oli ihan nälkään nääntymässä.
Gorgo ei tahtonut kuulla sanottavan, että pojalla oli huonompi olo seuratessaan häntä kuin matkatessaan villihanhien seurassa, ja hän oli heti hiljentänyt vauhtiaan. "Mikset puhunut siitä ennen?" hän oli sanonut. "Sinä saat ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei sinun tarvitse nähdä nälkää sentähden, että sinulla on kotka matkatoverinasi."
Kohta oli kotka huomannut talonpojan, joka kylvi peltoaan aivan lähellä joen rantaa. Mies kantoi jyviä vasussa, joka riippui hänen rinnallaan, ja joka kerta kun se tyhjeni, meni hän ottamaan uutta siementä säkistä, joka oli pellon pientarella. Kotka oli laskenut, että tuo säkki oli täynnä parasta ruokaa, mitä poika saattoi toivoa syödäkseen, ja hän oli laskeutunut sitä kohti.
Mutta ennen kuin kotka oli ehtinyt maahan, oli hänen ympärillään syntynyt hirmuinen meteli. Siinä luulossa, että kotka aikoi iskeä johonkin lintuun, oli siihen rientänyt variksia, varpusia ja pääskysiä. "Pois, ryöväri! Pois, linnuntappaja, pois!" olivat ne huutaneet. Ne olivat pitäneet semmoista melua, että talonpoika oli huomannut kotkan ja rientänyt hätään. Silloin kotkan oli pitänyt paeta. Poika ei ollut saanut ainoatakaan jyvää.
Ne olivat kummallisia nuo pikkulinnut. Ne eivät olleet ainoastaan pakottaneet kotkaa pakenemaan, vaan olivatpa vielä seuranneet häntä pitkän matkaa laaksoa ylös, ja kaikkialla olivat ihmiset kuulleet heidän huutonsa. Naiset olivat tulleet pihamaalle ja räpyttäneet käsiään, niin että ne olivat räiskyneet kuin yhteislaukaukset, ja miehet olivat juosseet haulikkoineen hätään.
Noin oli käynyt joka kerta, kun kotka oli laskeutunut maata kohti.Poika oli herennyt toivomasta, että kotka voisi hankkia hänelle ruokaa.Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että Gorgo oli niin vihattu jainhottu. Melkein kävi sääliksi poloinen.
Hetken kuluttua he olivat lentäneet suuren talon yli, jossa emännällä näkyi olleen leipomus sinä päivänä. Hän oli nyt asettanut vastapaistettuja kakkuja laudalle jäähtymään ja seisoi itse vieressä vartioimassa niitä kissoilta ja koirilta.
Kotka oli laskeutunut pihan yläpuolelle, mutta ei ollut uskaltanut mennä ottamaan ihan emännän edestä. Hän oli lennellyt epäröiden sinne ja tänne. Pari kertaa hän oli ollut kattojen tasalla, mutta sitten hän taas oli kohonnut.
Mutta nyt oli emäntä huomannut kotkan. Hän oli nostanut päätään ja seurannut häntä silmillään. "Tuopa käyttäytyy kummallisesti", oli hän sanonut. "Näyttää kuin sen tekisi mieli minun vehnäpulliani."
Nainen oli kaunis, kookas ja vaaleaverinen, ja hänen kasvonsa olivat iloiset ja avomieliset. Hän oli nauranut sydämensä pohjasta, ottanut pelliltä pullan ja pitänyt sitä ilmassa päänsä päällä. "Kun tahtonet, niin tule ottamaan!" oli hän sanonut.
Kotka ei ollut ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta oli oitis oivaltanut, että emäntä tahtoi antaa hänelle leivän. Nuolen nopeudella hän oli ampaissut leipää kohti, tarttunut siihen ja paennut taas takaisin korkeuteen.
Kun poika oli nähnyt kotkan pitävän leipää kynsissään, oli hänelle tullut vedet silmiin. Osaksi hän oli itkenyt siitä ilosta, että pääsi näkemästä nälkää, mutta häntä oli myös liikuttanut se, että emäntä oli antanut leipänsä julmalle petolinnulle.
Ja nyt istuessaan siinä hongan latvassa hän saattoi palauttaa muistiinsa tuon kookkaan, vaaleaverisen naisen juuri semmoisena kuin hän oli ollut seisoessaan pihamaalla ja ojentaessaan leipää ilmaan.
Tuo nainen oli kyllä tiennyt linnun olevan kotkan, rosvon, jota ihmisten oli tapana laukauksin tervehtiä, ja hän oli kai nähnyt hänen selässään olevan kummallisen olennonkin, mutta hän ei ollut ajatellut, ketä ne olivat, vaan oitis ymmärrettyään niiden olevan nälkäisiä antanut heille osan makeasta leivästään.
"Jos minä kerran tulen takaisin ihmiseksi", ajatteli poika, "niin minä lähden ja haen käsiini tuon kauniin naisen tuon suuren joen varrelta ja kiitän häntä siitä, että hän oli meille niin hyvä."
Metsävalkea
Syödessään vielä aamiaistaan poika tunsi yks'kaks' savun hajua pohjoisesta päin. Hän kääntyi heti sinnepäin ja näki pienen savupatsaan kuin valkoisen usvan nousevan eräältä metsäharjulta; ei lähimmältä, vaan sen takaiselta. Oli hiukan kummallista nähdä savua metsässä, mutta saattoihan siellä olla karjamaja, ja tytöt kai keittivät aamukahviaan.
Oli ihmeellistä, kuinka tuo savu lisääntyi ja levisi. Se ei voinut tulla mistään karjamajasta, mutta ehkä oli metsässä hiilenpolttajia. Skansenilla hän oli nähnyt hiilimajan ja hiilihaudan, ja hän oli kuullut, että niitä oli näissä metsissä. Mutta hiilenpolttajathan taisivat tehdä työtään enimmäkseen syksyllä ja talvella.
Savupilvi suureni hetki hetkeltä. Nyt tupruili sitä koko vuorenselänteeltä. Ei ole mahdollista, että hiilihaudasta tulee niin paljon savua. Se mahtoi olla jonkinlainen tulipalo, sillä suuri joukko lintuja lähti lentoon ja muutti lähimmälle harjulle. Sekä haukat että metsot ja muut linnut, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä voinut tuntea, pakenivat paloa.
Pieni valkoinen savupatsas oli kasvanut raskaaksi, valkoiseksi pilveksi, joka vyöryi harjun rinnettä alas ja painui laaksoon. Pilvestä lenteli kipinöitä ja nokihiutaleita, ja silloin tällöin näkyi punainen liekki savun keskellä. Siellä oli syttynyt mahtava tulipalo, sen näki kaikesta. Mutta mikä ihme siellä paloi? Ei suinkaan siellä voinut olla mitään suurta taloakaan metsän peitossa.
Eikä tuo tuommoinen savun paljous voinut tulla yhdestä talosta. Nyt ei tullut savua ainoastaan harjulta; myöskin alhaalta laaksosta, jota poika ei voinut nähdä sentähden, että se oli lähimmän harjun peitossa, tuprusi savua. Tulipalon vallassa ei saattanut olla mikään muu kuin metsä.
Oli vaikea uskoa, että tuore, vihreä metsä saattoi palaa, mutta kyllä se sittenkin paloi. Mutta jos todellakin metsä paloi, silloin tuli ehkä joutuisi hänenkin luokseen? Ei se tosin näyttänyt kovin luultavalta, mutta hyvä kuitenkin olisi, jos kotka tulisi pian takaisin. Olisi parasta päästä pois tästä. Jo savun hajukin, jota hänen täytyi hengittää, häntä kiusasi.
Oli kauheaa tuo tuommoinen rätinä ja pauke, joka nyt yht'äkkiä alkoi kuulua. Se tuli lähimmältä harjulta.
Siellä oli ylinnä korkea petäjä, juuri semmoinen kuin se, missä hän istui. Se oli niin korkea, että se pisti esiin yli muiden puiden. Äsken se oli helottanut korean punaisena aamuvalossa, nyt kimmeltelivät kaikki neulaset ja puu syttyi palamaan. Niin kauniilta se ei kyllä koskaan ennen ollut näyttänyt, mutta nytpä se saikin viimeistä kertaa näyttää kauneuttaan. Petäjä oli harjulla ensimmäinen puu, joka syttyi palamaan, eikä ollut mahdollista ymmärtää, kuinka tuli oli voinut päästä sen kimppuun. Oliko se lentänyt punaisin siivin vai oliko se madellut sinne maata myöten kuin käärme? Niin, sitä ei voinut sanoa, mutta siinä se nyt kuitenkin oli. Koko honka suitsusi kuin risukokko.
Kas niin! Nyt tuprahteli valkoista savua monesta paikasta. Metsävalkea oli kyllä sekä lintu että käärme. Se voi sekä heittäytyä ilmojen halki pitkät matkat että hiipiä maata myöten. Se sytytti koko harjun palamaan samalla haavaa.