The Project Gutenberg eBook ofPhaidrosThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PhaidrosAuthor: PlatoIllustrator: Niilo LehmuskoskiRelease date: May 4, 2019 [eBook #59435]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PHAIDROS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PhaidrosAuthor: PlatoIllustrator: Niilo LehmuskoskiRelease date: May 4, 2019 [eBook #59435]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Phaidros
Author: PlatoIllustrator: Niilo Lehmuskoski
Author: Plato
Illustrator: Niilo Lehmuskoski
Release date: May 4, 2019 [eBook #59435]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PHAIDROS ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut
Niilo Lehmuskoski
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
Phaidros-dialogi tuntuu syntyneen niitten voimakkaitten vaikutelmien herättämänä, jotka Platon on saanut opettajatoiminnastaan Akademiassa. Se on persoonallisen, suusanallisen opetuksen ylistystä kuollutta kirjatietoa vastaan, joka ei Platonin mielestä voi antaa mitään uutta tietoa, vaan korkeintaan palauttaa muistiin, mitä entuudestaan tiedämme. Ensi sijassa suuntautuu hyökkäys retoriikkaa vastaan, joka pohjautumatta ja pyrkimättä todelliseen tietoon puhtaasti ulkonaisin keinoin koettaa vaikuttaa kuulijoihin. Vain sellaisen puhetaidon, joka perustuu todelliseen käsitteelliseen sekä synteettistä että analyyttistä tietä saavutettuun tietoon niin hyvin kyseessäolevasta aineesta kuin kuulijoitten luonteista, voi Platon myöntää taiteeksi. Sama kuin retoriikan on laita runouden ja lakienlaadinnan, jonka Platon lukee kirjallisuuteen. Niilläkin on arvoa vain sikäli kuin ne perustuvat tähän edellämainittuun käsitteellisen ajattelemisen taitoon. Sille, joka on tämän taidon saavuttanut, ovat nimitykset puhuja, lakienlaatija ja runoilija sopimattomat. Viisaudenystävä, filosofi, on hänen oikea nimensä.
Filosofinen tietämys asetetaan siis ainoaksi arvonmittaajaksi kirjalliselle tuotannolle. Mutta ei edes silloin, kun se tältä kannalta arvosteltuna täyttää kaikki vaatimukset, se kohoa suullisen esityksen rinnalle. Todellisen filosofin on tässäkin tapauksessa myönnettävä harjoittavansa taidettaan vain leikin vuoksi.
Sillä, joka lausuu tällaisia ajatuksia kirjallisen työn arvosta, täytyy olla takanaan pitkä kokemus, joka yksin on voinut näyttää, miten vaikea on siirtää kirjalliseen ilmaisumuotoon sitä, mikä ihmisessä on persoonallisinta. Tällaiset ajatukset ovat ehkä seuranneet luonnollisina vastavaikutuksina suurta, kaikkia henkisiä voimia jännittänyttä työtä, joka valmistuttuaan ei ole tyydyttänyt tekijätänsä. Valtiota on Platon itse varmaankin pitänyt pääteoksenaan. Eiköhän tunnu luonnolliselta, että Phaidros on syntynyt sitä seuranneena lepokautena? Dialogin muodolliset epätasaisuudet ja ristiriitaisuudet itse ajatuksissa kenties osoittavat jonkinlaista ajatuksen väsähtäneisyyttä, ja toiselta puolen ei tätä otaksumaa kumonne se runollinen lento, johon Platon paikoin kohoaa. Sehän oli mahdollinen sitä suuremmassa määrässä, mitä enemmän dialektikko Platon väistyi runoilija Platonin tieltä. Useat tutkijat pitävät myöskin erinäisiä dialogin kohtia käsitettävinä vasta Valtiossa esitettyjen sukulaisajatusten valossa, ja n.s. kielistatistinen tutkimus on niinikään nyttemmin määrännyt Phaidrokselle tämän sijan Platonin dialogien joukossa.
Tämä mielipide dialogin syntymäajasta on kuitenkin vasta viime aikoina alkanut saavuttaa yhä yleisempää tunnustusta. Jo vanhalla ajalla oli varsin laajalle levinnyt se käsitys, että virheiksi tajutut dialogin tyylilliset omituisuudet todistivat tekijässä "poikamaisuutta" ja dialogin itsensä ensimäiseksi Platonin kirjoituksista. Uudella ajalla on varsinkin Schleiermacher voimakkaasti puolustanut tätä katsantokantaa. Aikansa spekulatiivisen hengen mukaisesti hän epähistoriallisesti käsitti Platonilla olleen filosofian olemassa jo valmiina järjestelmänä ennenkuin hän ryhtyi kirjoittamaan ja Phaidroksessa hän oli löytävinänsä tämän järjestelmän luonnoksen. Schleiermacherin käsitys Phaidroksen syntymisajasta on saanut puoltajia. Nykyään kuitenkin dialogi yleisesti sijoitetaan järjestyksessä paljoa myöhemmäksi. Jonkinlainen välittävä kanta on se, joka otaksuu olleen olemassa kaksi Phaidros-laitosta, joista vasta jälkimäiseen on sisältynyt se ihmeellinen myytti ihmissielusta ja rakkaudesta, jonka Sokrates esittää ja joka ensi tutustumalla näyttää kasvavan ulkopuolelle dialogin puitteitten.
Phaidros osoittaa tosiaankin selvemmin kuin ehkä mikään muu Platonin teoksista ne kaksi puolta hänen luonteessaan, jotka alinomaa taistelivat keskenään, runoilijan ja ajattelijan. Se asettaa hänessä myöskin opettajan kirjailijaa vastaan. Phaidros särkee kuvan systemaattisesta ajattelijasta, mutta antaa sensijaan kenties jalomman kuvan Platon-ihmisestä.
Jo dialogi sinänsä, sen olemassaolo, on ristiriidassa siinä lausuttujen ajatusten kanssa. Jos Platon kerran arvioi kirjallisen työn niin alhaiseksi, niin miksi hän ylipäätään kirjoittaa? Vain leikinkö vuoksi, kuten Sokrates lopussa sanoo koko keskustelun tapahtuneen? Ehkä ennemminkin siksi, että hänen kaikesta huolimatta sittenkin täytyi kirjoittaa. Ehkä Platonillakin oli käskijänsä, inspiratio, se jumalallinen hulluus, jonka mahdin Platon nyt kerrankin tunnustaa, ja joka on herkistänyt hänen aistinsa vastaanottaviksi sillekin kauneudelle, jota luonto säteilee, ja kohottanut sen siihen metafyysilliseen lentoon, joka kannattaa äsken mainittua Sokrateen esittämää myyttiä. Ja kuitenkin — runoilija Platon on runoilijain vihollinen. Tosin hän nyt on heitä kohtaan suvaitsevampi kuin Valtiossa, missä hän ei heille löydä sijaa, vaan langettaa heistä jyrkän tuomion: hehän kuvauksillaan jumalista häpäisevät jumaluuden ja väärentävät heidän olemuksensa, hehän herättävät epämiehekkäitä mielenliikutuksia ja korkeimmasta todellisuudesta he loitontavat ihmiset tarjoamalla heille vain jäljennösten jäljennöksiä. Nyt toki voi runoilijakin olla filosofi — sikäli kuin hän sitä on. Itsessään hän on kaukana filosofista. Kun filosofin sielu on korkeinta, mitä Platon tuntee, kuuluu runoilijan sielulle hänen arvomaailmassaan vasta kuudes sija.
Se kysymys, jonka ratkaisemisessa Platon osoittaa retoriikan täydellisen heikommuuden filosofian rinnalla, koskee rakkautta. Ei tosin sitä rakkautta, jonka me tunnemme. Omituista on, että kreikkalaisessa psykhessä naislemmellä oli tuskin mitään sijaa. Eros tajuttiin varsinkin myöhemmin niitten suhteitten valtiaaksi, jotka kehittyivät kauniiden nuorukaisten ja heitä vanhempien miesten välille. Mikäli nämä suhteet muodostuivat aistillisiksi lemmensuhteiksi, ovat ne meistä vastenmielisiä ja meidän koko rakkauselämällemme vieraita. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että milloin rakastajassa vallitsi voimakas siveellinen tahto, hänen rakkautensa silloin oli pyrkimystä henkisesti kohottavasti ja jalostavasti vaikuttaa lemmikkeihinsä. Tällainen suhde on varmasti vallinnut Sokrateen ja hänen oppilastensa välillä, tällainen oli varmaankin Akademiassa palveltu Eros. Mutta Eroksen mahti on Platonille vielä suurempi. Jo Symposionissa laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi, joka lopulta johtaa tajuamaan kauneuden idean. Phaidroksessa kauneus herättää rakkautta juuri sen takia, että se muistuttaa kauneudesta itsestään, jota sielu kerran on saanut katsella matkatessaan jumalien saatossa. Rakkaus kohoaa asteettain portaaksi, joka varmimmin vie sielun takaisin transscendenttiseen maailmaan.
Ulkokohtainen retoriikka ei kykene tunkeutumaan kysymyksen ytimeen. Se tuntuu vielä kuolleemmalta siinä ympäristössä, johon keskustelu on sijoitettu. Ainoan kerran vie Platon Sokrateen, joka nytkin on hänen ajatustensa tulkki, vapaaseen luontoon, jota Sokrates yleensä karttoi, koska se ei, kuten hän tässä dialogissa sanoo, voinut hänelle mitään opettaa. Oppia hän saattoi ainoastaan kaupungissa olevista ihmisistä. Sokrates pysyttelikin melkein yhtä itsepintaisesti Ateenassa — vain sotaretkelle hän sieltä poistui — kuin myöhemmin Kant Königsbergissään.
Ulkopuolelle kaupungin muurien Sokrates on lähtenyt saadakseen kuulla Lysiaan, kuuluisan reetorin uusimman puheen rakkaudesta tämän innokkaalta ihailijaltaPhaidrokselta, samalta pintapuoliselta ja fanaattisessa puhujain-ihailussaan hiukan koomillisesti vaikuttavalta ateenalaiselta, jonka tunnemme Symposion-dialogista. Puhe, joka mahdollisesti on jonkun Lysiaan pitämän puheen vapaa mukailu, osoittautuu ajatuksiltaan köyhäksi ja heikoksi kokoonpanoltaan. Perin teennäinen on teemakin: kauniin nuorukaisen ei tule olla mieliksi sille, joka häntä rakastaa, vaan sille, joka ei rakasta. Eipä ihme, että Sokrates dialogin lopussa tuomitsee puheet itsepuolustukseen kykenemättömiksi. Tällä kertaa hän — verhotuin kasvoin, osoittaakseen, ettei hän nyt ilmaise todellisia ajatuksiaan — pitää puheen samasta aineesta, muodoltaan raskaamman kuin Lysiaan puhe oli ollut, mutta ajatuspitoisemman ja psykologisesti syvällisemmän. — Juuri kun keskustelutoverit tekevät lähtöä, tuntee Sokrates kuitenkin daimonioninsa syyttävän häntä siitä, että hän on herjannut Erosta, ja niin hän runoilija Stesikhoroksen esimerkkiä noudattaen tämän peruutuslaulun,Palinodian, mukaan pitää uuden puheen, joka on edellisille täysin vastakkainen.
Hulluudeksi myöntää Sokrates nytkin rakkauden. Mutta siinä itsessään hän ei näe pahaa. Päinvastoin on jumalallinen hulluus tuottanut suurinta onnea ihmisille. Se on synnyttänyt ennustustaidon, ja mysteriokultin, vain sen varassa syntyy todellinen runous. Jumalallista hulluutta on rakkauskin. Se voi olla jumalallista vain sentakia, että sielu on kuolematon. Sielun kuolemattomuuden Sokrates todistaa sillä, että se oman liikkeensä alkuna on syntymätön ja häviämätön, Phaidonissa ja Valtiossa esitettyihin todistuksiin liittyy näin uusi, sellainen, joka tosin psyykilliseen puoleen rajoitettuna sisältää jokseenkin saman perusajatuksen kuin nykyinen voiman säilymisen laki.
Vasta sielun olemuksen täydellinen tunteminen voi selvittää rakkauden olemuksen. Mutta sen esittämisestä tarkasti käsitteellisen ajatuksen kannalta Sokrates — taikka oikeammin Platon — ilmeisesti vastoin dialogin lopussa asetettuja vaatimuksia luopuu. Platon tunnustaa, ettei inhimillinen tietämys siihen kykene. Niin ankarasti kuin Platon vaatiikin käsitteellistä ajattelua, näyttävät hänen perusoppinsa sittenkin syntyneen intuitiivista tietä. Runous on Platonille sittenkin silta ideain puhtaaseen maailmaan, nimittäin se runous, jonka hän itse luo. Myytti on useinkin se muoto, johon hän syvimmät ajatuksensa pukee.
Aivan toiselle tasolle kuin millä keskustelu Phaidroksessa yleensä liikkuu, kohoaa Sokrateen esittämä sielun olemusta vertauksin kuvaava myytti. Platon rikkoo sillä dialogin yhtenäisyyden, mutta sovitukseksi paljastaa meille näkemyksensä suuruuden ja koko sielunsa tulisuuden.
Valtiossa oli Platon eroittanut sielussa kolme osaa, järjen, uljuuden ja halun. Nyt [Myöskin Valtiossa havainnollistutetaan oppia sielun kolmijaosta vertauksella: Ihmisvaippaan on kätketty monipäinen hirviö, jalopeura ja ihminen. Jos ihminen hallitsee, on kokonaisolemus onnellinen.] hän antaa Sokrateen verrata sielua kokonaisuuteen, jonka muodostavat parivaljakko, jonka toinen hevonen on jalo, kaunis, hyveellinen ja helposti ohjattavissa, toinen taas huono, ruma, paheiden raskauttama ja uppiniskainen. Siivekkäänä on sielu kerran kulkenut jumalien autuaassa saatossa voimiensa ja tahtonsa mukaan heitä seuraten. Se on aina ollut vaarassa vaipua maahan, koska paheiden täyttämä hevonen on häirinnyt tasapainoa ja pyrkinyt painamaan valjaikkoa alas. Täydellisimmät kuolemattomiksi kutsutut sielut kohoavat ulkopuolelle taivaankin ja saavat nähdä todellisen olevaisen, ideamaailman, missä erikoisesti oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja tiedon ideat loistavat esiin. Jos sielut saattavat seurata jumalia, säilyvät ne vahingoittumattomina, jolleivät, kadottavat ne siipensä ja putoavat maahan. Sen mukaan, miten sielut ovat jaksaneet kohota jumalien mukana tai olleet kohoamatta ja tyytyneet vain arvelusta lähtevään ravintoon, saavat ne paikkansa maallisessa vaelluksessa. Suurin onni on tulla istutetuksi siemeneen, josta kehittyy viisautta ja kauneutta rakastava, Musain taiteita (ei kuitenkaan runoutta) harjoittava ja Erosta kunnioittava mies. Sitä seuraava aste on lainkuuliaisen, sotaan ja hallitsemiseen kykenevän kuninkaan siemen. Ja niin jatkuu arvojärjestys alenevassa sarjassa, jonka sofisti ja tyranni päättävät, ja jossa runoilijalle on vasta kuudes sija yhdeksästä.
Sielut palaavat sinne, mistä ovat lähteneet, vasta kymmenen tuhannen vuoden kuluttua; vain sen sielu, joka vilpittömästi on harrastanut filosofiaa tai filosofisella tavalla harjoittanut poikarakkautta, saa siivet kolmantena tuhatvuotisjaksona. Maisen elämänsä jälkeen saavat sielut joko maan alla suorittaen rangaistustaan tai asuen jossakin kohdassa taivasta oikeudenmukaisen palkintonsa. Joka tuhannentena vuotena ne saavat valita uuden elämän.
Nämä ajatukset ovat läheistä sukua Valtion sielunvaellusopille ja tietävät kehitystä Phaidonissa esitetystä kannasta, minkä mukaan vain filosofeille luvataan ruumiiton elämä vielä kauniimmissa asunnoissa kuin maiset ovat.
Jotta maahan vaipunut sielu voisi palata entiseen asemaansa, on hänen uudelleen saatava siivet. Tämä taas on mahdollista vain sikäli, mikäli voimme tässä maailmassa olevissa ideamaailman jäljennöksissä tajuta jotakin tuosta entisestä maailmastamme. Vain kauneuden ideasta on terävimmän aistimme, näkömme havaittavissa selvä kuva. Tämä kauneus synnyttää rakkauden. Rakastetun olemus herättää sielussa muiston todellisesta kauneudesta ja muodostuu siksi voimaksi, joka johtaa sielua kohti ideain autuasta maailmaa. Vaikea on tosin kulkea tämä tie. Sielun alhainen osa, tuo hillitön ja epäjalo hevonen, koettaa syöstä koko sielun huonoihin nautintoihin. Vain filosofisesti harjoitettu rakkaus johtaa oikeaan.
Että Platon monin verran syvemmin saattoi tunkeutua asian ytimeen kuin Lysias osoittaa tämä myytti. Mutta se näyttää myös, mitenkä vaikeata on vetää jyrkkää rajaa ajattelun ja runouden välille. Filosofin sielu tuskin voi tunkeutua tosiolevaisen maailmoihin ilman jotakin osaa siitä näkemyksestä, joka synnyttää tosi runouden. Ja toiselta puolen ei suurta runoutta synny ilman filosofiaa.
Runoilijaolemuksellaan kenties yhtä paljon kuin hellittämättömällä pyrkimyksellä viisauteen veti Platon Ateenan nuorukaisista jaloimmat Akademiaansa, missä Platon koko persoonallisuutensa voimalla harjoitti "sielujen ohjaustaitoa". Lienee kuitenkin ollut monta, jotka jättivät hänet ja kääntyivät toisaalle, missä kansalaiseksi ja ihmiseksi näytti helpommin voivan kehittyä. Useitten oppilaistaan sai Platon nähdä siirtyvän puhetaidon opettajan Isokrateen kouluun, joka hänkin käsitti toimintansa ennen kaikkea nuorisoa kasvattavaksi. Platonin mielestä ei Isokrateen viittoma tie ollut oikea. Se, joka ei pyrkinyt herättämään kasvateissaan todellista tietoa, ei myöskään voinut synnyttää heissä hyveitä. Ja se, mitä Platon antaa Sokrateen Isokrateesta lausua viimeisissä vuorosanoissaan, onkin kai käsitettävä pettymyksen ilmaukseksi siitä, ettei Isokrates ollut täyttänyt niitä lupauksia, joita hänen luontaiset lahjansa ja filosofinen luonteensa olivat hänestä antaneet silloin, kun hän vielä oli nuori. Ja niin lieneekin syvimmältään Isokrates se objekti, johon polemiikki retoriikkaa vastaan kohdistuu, eikä jo silloin kuollut Lysias, jonka Platon on tuonut näyttämölle vain siksi, että hänen persoonansa ja taiteilijaominaisuutensa ulkonaisesti paremmin kuin Isokrateen soveltuivat Platonin tarkoituksiin.
Lysias ja Sokrates edustavat vastakohtia, jotka ulottuvat kautta aikojen. Filosofia ja retoriikka, ajatus ja puhe, sisältö ja muoto ovat vain harvoin yhtyneet sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä niistä synteeseistä, jotka nämä kaksi antiteesiä ovat synnyttäneet, on täydellisimpiä se, jonka Platon, itse tosin olematta siitä tietoinen, on luonut.
Suomentaja.
Vuoropuhelun henkilöt:
SokratesPhaidros
SOKRATES: Rakas Phaidros, minne ja mistä?
PHAIDROS: Lysiaan,[1] Kephaloksen pojan luota, Sokrates. Olen matkalla kävelemään kaupungin muurin ulkopuolelle. Sillä olen kuluttanut pitkän ajan istuessani siellä aamuvarhaisesta alkaen. Noudattaen yhteisen ystävämme, Akumenoksen[2] neuvoa teen kävelymatkani pitkin teitä. Hän näet vakuuttaa kävelyn siellä olevan virkistävämpää kuin kilparadoilla.[3]
SOKRATES: Siinä hän on aivan oikeassa, hyvä ystävä. Lysias oli siis — kuten näyttää — kaupungissa?
PHAIDROS: Kyllä, Epikrateen[4] luona, Morykhoksen[5] talossa, tässä näin, joka on lähellä Olympolaisen (Zeun) temppeliä.[6]
SOKRATES: Mitä ajanvietettä teillä oli? Tai tietysti Lysias kestitsi teitä puheella?
PHAIDROS: Saat sen tietää, jos sinulla on aikaa kulkea kanssani ja kuunnella.
SOKRATES: Kuinka? Etkö luule, että minulle on, käyttääkseniPindaroksen[7] sanoja, kiirettäkin tärkeämpää kuulla, mitä sinulla jaLysiaalla on ollut sanottavaa toisillenne.
PHAIDROS: Lähde siis matkaan!
SOKRATES: Ja kerro sinä!
PHAIDROS: Tosiaankin, Sokrates, on kuunteluaihe sinulle sopiva. Sillä puhe, jonka parissa vietimme aikaamme, koski tavallaan rakkautta. Lysias on näet kuvannut, mitenkä jonkun kauniin nuorukaisen rakkautta koetetaan voittaa. Valloitusyritystä ei kuitenkaan tee hänen rakastajansa, ja siinä juuri onkin ajatuksen hienous. Hän sanoo nimittäin, että on osoitettava suurempaa suosiota sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa.
SOKRATES: Mikä jalo mies! Olisipa hän vain kirjoittanut, että tulee enemmän suosia köyhää kuin rikasta, vanhaa kuin nuorta ja kaikkea muuta joka soveltuu sekä minuun että useimpiin teistä. Sillä silloin tosiaankin nämä puheet olisivat sivistäviä ja yleishyödyllisiä. Minä puolestani olen nyt saanut sellaisen halun kuulla, että jos sinä ulotat kävelymatkasi vaikka aina Megaraan[8] asti ja Herodikoksen[9] tavoin kuljet kaupungin muurille saakka ja sieltä takaisin, en kuitenkaan jää pois seurastasi.
PHAIDROS: Mitä tarkoitat, parahin Sokrates? Luuletko sinä, että minä, joka olen oppimaton mies, voin muististani esittää, mitä Lysias, nykyajan ihmisistä kirjoitustaidossa etevin, pitkän ajan kuluessa rauhassa kaikilta häiriöiltä on sommitellut, tavalla, joka olisi hänen arvoistaan. Kaukana siitä. Ja kuitenkin tahtoisin kyetä tähän paljoa mieluummin kuin saada paljon rahaa.
SOKRATES: Hyvä Phaidros! Jollen tunne Phaidrosta, on minun täytynyt unohtaa itsenikin. Mutta ei kumpaakaan tästä ole tapahtunut. Sillä tiedän hyvin, että se mies kuullessaan Lysiaan puheen ei ole kuullut sitä vain yhtä kertaa, vaan on yhä uudestaan pyytänyt tätä lukemaan sen hänelle, jota pyyntöä tämä mielellään on noudattanut. Eikä edes tämä ole hänelle riittänyt, vaan lopuksi on hän ottanut kirjan ja tutkinut niitä kohtia, jotka ovat häntä enimmin miellyttäneet. Ja kun hän näin tehden on istunut varhaisesta aamusta asti, on hän lopuksi väsynyt ja lähtenyt kävelemään opittuaan — kuten minä ainakin luulen, koira vieköön — puheen ulkoa, jollei se ole ollut kovin pitkä. Ja hän kulki ulkopuolelle kaupungin muurin, voidakseen sitä rauhassa harjoitella. Ja kun hän kohtasi erään, joka sairastaa halua kuulla puheita, niin hän tuli iloiseksi hänet nähtyään, koska hän nyt luuli saavansa haltioitumistoverin,[10] ja pyysi tätä kävelykumppanikseen. Mutta kun puheitten lempijä käski häntä puhumaan, niin teeskenteli hän haluttomuutta puhua. Ja kuitenkin hän lopulta, vaikkei kukaan häntä vapaasta tahdostaan kuuntelisi, väkisin puhuisi. Pyydä siis, sinä Phaidros, häntä heti tekemään se, minkä hän kaikissa tapauksissa pian on tekevä.
PHAIDROS: Minun on tosiaankin parasta esittää se niin hyvin kuin voin. Sillä näyttää siltä, ettet sinä päästä minua, ennenkuin olen sen jollakin tavalla sinulle lausunut.
SOKRATES: Aivan oikea on tämä arvelusi minusta.
PHAIDROS: Minä teen siis niin. Sillä itse asiassa, hyvä Sokrates, en ole mitenkään oppinut ulkoa hänen sanojaan, mutta sisällön melkein kaikesta, minkä kautta hän sanoi rakastavan aseman eroavan sen asemasta, joka ei rakasta, tulen kyllä pääkohdittain järjestyksessä esittämään alusta alkaen.
SOKRATES: Kuitenkin näytettyäsi ensin, rakkaani, mitä sinulla on vasemmassa kädessäsi vaipan alla. Minä näet aavistan, että sinulla siellä on itse puhe. Jos niin on laita, niin ole vain siinä uskossa, että pidän paljon sinusta, mutta suurta halua ei minulla ole, jos kerran Lysias on läsnä, tarjoutua sinun opetettavaksesi. Kuule, näytä se minulle!
PHAIDROS: Seis! Sinä, Sokrates, olet riistänyt minulta toivoni saada harjoitella sinä kuulijanani. Mutta minne tahdot meidän istuutuvan lukemaan?
SOKRATES: Poiketkaamme tästä ja käykäämme alas Ilisokselle![11] Sitten voimme rauhassa istuutua minne hyväksi näemme.
PHAIDROS: Oivallinen sattuma, kuten näyttää, että olen avojaloin. Sinähän olet aina niin. Nythän on erinomaisen mukavaa kulkea vedessä ja kastella jalkojansa. Oikein se on suloista erittäinkin tähän aikaan vuotta ja vuorokautta.
SOKRATES: Käy siis edellä ja katso samalla, minne voimme istuutua!
PHAIDROS: Näetkö tuon korkeimman plataanin tuolla?
SOKRATES: Miksen näkisi?
PHAIDROS: Siellä on varjoa ja vain kohtalainen tuuli ja nurmikko, minne voimme istuutua, tai — jos niin haluamme — heittäytyä pitkäksemme.
SOKRATES: Eteenpäin siis!
PHAIDROS: Sano minulle, Sokrates, eikö täältä Ilisoksen luota kerrotaBoreaan[12] ryöstäneen Oreithyiaa.
SOKRATES: Kerrotaan kyllä.
PHAIDROS: Kenties juuri tästä paikasta? Ihanalta ainakin sekä puhtaalta ja selkeältä näyttää vesi ja sopivalta tyttöjen leikkiin sen partaalla.
SOKRATES: Ei, vaan suunnilleen kaksi tai kolme stadionia alempaa, siltä kohdalta, mistä pääsee joen yli Artemiin temppelin luo. Ja siellä jossakin on Boreaan alttari.
PHAIDROS: Sitä en ole tiennyt. Mutta sano, kautta Zeun, Sokrates, uskotko sinä, että tämä tarina on tosi.
SOKRATES: Jos olisin uskomatta, kuten nuo viisaat, en suinkaan olisi typerä. Viisastellen minä sanoisin, että pohjatuuli oli viskannut hänet alas läheisiltä kallioilta, kun hän leikki Pharmakeian kanssa, ja kun hän näin oli kuollut, kerrottiin että Boreas oli hänet ryöstänyt — tai alas Areiopagokselta, sillä niinkin taru kerrotaan, että hänet ryöstettiin sieltä, eikä täältä. — Minusta, Phaidros, tuntuu kyllä tällainen muuten hienolta, mutta siihen nähdäkseni vaaditaan taitavaa ja uupumatonta miestä ja sen lisäksi sellaista, joka ei ole varsin onnellisessa asemassa, ei minkään muun takia kuin sen, että hänen sen jälkeen on käytävä korjaamaan Kentaurien[13] olemusta ja sitten Khimairan[14] ja että hänen luokseen tulvii kaikenlaisten Gorgonien ja Pegasosten joukko ja määrätön paljous muita käsittämättömiä ja eriskummallisia olentoja. Ja jos joku, joka ei niihin usko, yrittää vetää niitä kutakin todennäköisyyspiiriin, nojautuen tavalliseen moukan viisauteen, niin kysyy se häneltä paljon aikaa. Minulla ei mitenkään ole siihen aikaa. Ja siihen on, hyvä ystävä, syynä se, etten delphoilaisen kirjoituksen[15] mukaan, kykene tuntemaan itseäni. Naurettavalta tosiaan näyttää minusta tutkia muita asioita, niin kauan kuin tämä tuntemus minulta puuttuu. Sentähden annan minä tämän jäädä silleen ja omaksuen siitä vallalla olevan käsityksen tutkin minä, kuten äsken sanoin, en tätä, vaan itseäni, nimittäin, olenko minä Typhonia[16] mutkikkaampi ja pöyhkeämpi otus vai olenko kesympi ja yksinkertaisempi olento, luonnostani osallinen jostakin jumalallisesta ja jalosta elämänosasta. Mutta, ystävä, asiasta toiseen. Eikö tämä ollut se puu, jonka luo sinun piti meitä viedä?
PHAIDROS: Kyllä, juuri tämä.
SOKRATES: Kautta Heran, tämähän on kaunis lepopaikka! Sillä platani itse on hyvin tuuhealehväinen ja korkea, ja pensaston korkeus muodostaa kauniin siimeksen ja sitäpaitsi on se täydessä kukoistuksessa, niin että se täyttää paikan mitä ihanimmalla tuoksulla. Ja mitä suloisin lähde platanin alla pulppuaa raittihinta vettä, jos voi luottaa jalkaansa. Neitojen kuvapatsaista ja vihkilahjoista päättäen näyttää tässä olevan joidenkuiden nymfien ja Akhelooksen[17] pyhäkkö. Ja sitten, jos sallit minun siitä huomauttaa, tuntuu leppoisa tuulenhenki tässä paikassa niin miellyttävältä ja erinomaisen suloiselta ja yhtyy suvisena ja sointuvana heinäsirkkojen kuoroon. Kaikista ihaninta on kuitenkin ruoho, sitä kun loivalla rinteellä kasvaa niin runsaasti, että siihen hyvin mukavasti voi nojata päätään. Erinomainen opas olet siis ollut, hyvä Phaidros.
PHAIDROS: Sinä ihmeellinen mies, taas osoittaudut perin kummalliseksi! Sillä, kuten itse sanot, näytät sinä kokonaan muukalaiselta, joka antaa kuljettaa itseään ympäri, etkä paikkakuntalaiselta. Siihen määrään sinä kartat retkiä kaupungista ympäristöön etkä minusta ainakaan näytä kulkevan edes kaupunginmuurin ulkopuolelle.
SOKRATES: Anna minulle anteeksi, hyvä ystävä! Sillä minä olen opinhaluinen, eivätkä paikat ja puut voi minua missään suhteessa opettaa, vaan ihmiset, jotka ovat kaupungissa. Mutta sinä näytät keksineen keinon houkutellaksesi minut sieltä ulos. Sillä niinkuin paimenet saavat nälkäiset eläimet mukaansa näyttämällä heille lehvää tai jyviä jonkun verran, samoin sinä näytät voivan kuljettaa minua ympäri koko Attikan ja minne muualle vain haluat, kun noin pidät edessäni kirjakääröjä puheineen. Mutta kun minä nyt kerran olen tullut tänne, niin aion heittäytyä pitkäkseni. Valitse sinä taas sellainen asento, jossa luulet olevan mukavinta lukea, ja lue!
PHAIDROS: Kuule siis!
"Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää, mitä ovat tehneet. Toisilla taasen ei ole hetkeä, jolloin heidän tarvitsisi muuttaa mieltään. Sillä he tekevät voimainsa mukaan hyvää, eivät pakosta vaan vapaaehtoisesti, samoin kuin he parhaimmalla tavalla saattavat pitää huolta omista asioistaan.
"Lisäksi ne, jotka rakastavat, ottavat huomioon ne puolet omista asioistaan, mitä he ovat huonosti hoitaneet rakkauden takia ja mitä hyvää he ovat tehneet, ja kun he lisäävät siihen sen vaivan, minkä he ovat nähneet, arvelevat he jo aikoja sitten osoittaneensa rakastetuille niin paljon kiitollisuutta kuin he ansaitsevat. Mutta ne, jotka eivät rakasta, eivät voi vedota omien asioittensa laiminlyöntiin tämän takia, eivät ottaa lukuun menneitä ponnistuksia, eivätkä syyttää sitä, että olisivat joutuneet riitoihin omaistensa kanssa. Kun siis kaikki näin suuret huonot puolet jäävät pois, ei jää jälelle mitään muuta mahdollisuutta, kuin alttiisti tehdä tekoja, joilla he saattavat luulla tekevänsä heille mieliksi. Ja edelleen, jos niitä, jotka rakastavat, sen takia kannattaa pitää suuressa arvossa, että he sanovat olevansa niiden parhaita ystäviä, joita he rakastavat, ja valmiita noudattamaan rakastettujen tahtoa, vaikka he sekä sanojensa että töittensä takia joutuvat muitten ihmisten vihoihin, niin on helppoa huomata, onko tämä väite tosi, koska he tulevat pitämään kaikkia niitä, joihin he myöhemmin rakastuvat, suuremmassa arvossa kuin noita edellisiä ja ilmeisesti, jos hyväksi näkevät, tulevat tekemään näille pahaakin. Mutta mitenkä on kohtuudenmukaista uhrata sellaista lahjaa sille, jolla on tällainen sairaus, jota ei kukaan, olkoonpa asiantuntijakin, saattaisi edes ryhtyä parantamaan. Sillä itsekin he myöntävät ennemmin olevansa sairaita kuin mieleltään terveitä ja tietävänsä, että ovat heikkojärkisiä, mutta etteivät voi päästä itsensä herroiksi. Mitenkä he siis tultuaan järkiinsä saattaisivat arvella, että se on oikein, mitä he tällaisessa mielentilassa tahtovat? Ja varmaankin, jos sinä rakastajien joukosta valitsisit parhaan, saattaisi valintasi tapahtua vain harvojen joukosta. Jos taas muitten joukosta valitsisit itsellesi sopivimman, saattaisi vaalisi tapahtua monen joukosta. Paljoa suurempi toivo on siis, että sinä ollessasi näiden monien joukossa löydät sen, joka on ystävyytesi arvoinen.
"Jos sinä taas pelkäät vallitsevaa mielipidettä, sitä nimittäin, että sinulle koituu häpeää, jos ihmiset saavat sen tietää, on tosin todennäköistä, että ne, jotka rakastavat, uskoessaan että muut heitä kadehtivat niinkuin he itse kadehtivat toinen toistaan, pöyhkeilevät kertomalla ja turhamaisesti kaikille kerskumalla, etteivät heidän ponnistuksensa ole menneet hukkaan; mutta toiselta puolen on todennäköistä, että ne, jotka eivät rakasta, kyeten hallitsemaan itseään, pitävät sen, mikä on parasta, parempana sitä kunniaa, minkä ihmiset heille suovat. Edelleen moni pakostakin huomaa ja näkee, mitenkä ne, jotka rakastavat, ajavat takaa rakastettujaan, työkseen tätä tehden, niin että kun heidät nähdään keskustelemassa keskenänsä, heidän silloin luullaan olevan yhdessä joko sen takia, että ovat tyydyttäneet halunsa tai aikovat sitä tyydyttää. Mutta niitä, jotka eivät rakasta, ei edes yritetä syyttää siitä, että ovat yhtyneet tapaamaan toisiansa, koska tiedetään, että on välttämätöntä keskustella jonkun kanssa, joko sitten ystävyydestä tai muuten vain huvittelun halusta. Jos sinusta taas tuntuu peloittavalta ajatellessasi, mitenkä vaikeata ystävyyden on olla pysyvä, ja mitenkä toisessa tapauksessa, kun erimielisyys syntyy, molempia yhteisesti kohtaa onnettomuus, mutta tässä tapauksessa, kun olet uhrannut sen, mikä sinulle on arvokkainta, sinä saat kärsiä suurta vahinkoa, niin täydellä syyllä voit enemmän pelätä niitä, jotka rakastavat. Sillä monet asiat kiusaavat heitä ja he luulevat kaiken tapahtuvan heidän vahingokseen. Sen takia koettavat he estää rakastettujaan kohtaamasta muita, peläten että ne, jotka ovat hankkineet itselleen omaisuutta, varoillaan vievät heistä voiton, ja että ne taas, jotka ovat sivistyneitä, ymmärryksellään saavuttavat etusijan. Ja jos joku on hankkinut joitakin muita etuja, koettavat he ehkäistä jokaisen tällaisen miehen vaikutusta. Jos he siis saavat sinut antautumaan heidän vihoihinsa, saattavat he sinut vaille ystäviä, jos sinä taas pidät omaa etuasi silmällä ja ajattelet paremmin kuin he, joudut sinä riitoihin heidän kanssaan. Ne taas, jotka eivät ole olleet rakastajia, vaan oman kuntonsa kautta ovat saavuttaneet, mitä ovat kaivanneet, eivät saata kadehtia seuratovereitasi, vaan päinvastoin voivat vihata niitä, jotka eivät tahdo olla tovereitasi, koska heillä on se käsitys, että nämä halveksivat heitä, mutta että heillä seuratovereista on hyötyä. Niinpä onkin paljoa suurempi syy toivoa, että tällainen suhde synnyttää ystävyyttä kuin vihamielisyyttä.
"Myöskin ovat useat niistä, jotka rakastavat, ennen alkaneet tuntea himoa ruumiilliseen nautintoon, kuin he ovat tunteneet asianomaisen luonteenlaadun ja ne olosuhteet, joissa hän elää, niin että on epävarmaa, vieläkö he silloin tahtovat olla heidän ystäviänsä, kun he ovat tyydyttäneet himonsa. Mitä taas niihin tulee, jotka eivät rakasta, ja jotka ovat näin tehneet, jo aikaisemmin oltuaan ystäviä keskenään, niin on todennäköistä, ettei se hyvä, jota ovat kokeneet, heikennä heidän ystävyyttään, vaan että tämä säilyy merkkinä siitä, mitä tuleva on. Vieläpä on sinulla mahdollisuus tulla paremmaksi, jos tottelet minua kuin jos tottelet rakastajaa. Sillä he kiittävät vastoin sitä, mikä on parasta, mitä sinä puhut tai teet, osaksi sentakia, että pelkäävät joutuvansa vihoihisi, osaksi sentakia, että he himonsa takia eivät kykene paremmin ymmärtämään. Sillä seuraavanlaisia ilmenemismuotoja on rakkaudella: ne, joilla ei ole onnea mukanaan, se saattaa pitämään tuskallisena sitä, mikä ei tuota toisille tuskaa, ne taas, joita onni suosii, se saattaa kohdistamaan kiitoksensa siihenkin, mikä ei ole nautinnon arvoista. Niinpä siis tulee rakastavia paljoa ennemmin sääliä kuin kadehtia. Jos taas noudatat minun mieltäni, niin en ensiksikään seurustele kanssasi vain hetken nautintoa ajatellen, vaan myös tulevaa hyötyä, en rakkauden voittamana, vaan itseni voittaen, en pikku asioitten takia ankarasti vihastuen, vaan suurten asiain takia hitaasti ja lievästi pahastuen, antaen anteeksi sen, mikä ei ole tahallista ja koettaen torjua sitä, mikä on tahallista. Sillä nämä ovat merkkejä ystävyydestä, joka on kauan kestävä. Jos taas sinusta tuntuu siltä, ettei ystävyyssuhde voi olla luja, jollei ole rakastunut, tulee sinun ajatella, ettemme siinä tapauksessa pitäisi poikiamme suuressa arvossa emmekä isiämme ja äitejämme, ettei meillä olisi uskollisia ystäviä, joita emme ole saaneet sellaisen himon takia, vaan muitten pyrkimyksien tähden.
"Edelleen, jos tulee enimmän tehdä mieliksi niille, jotka tätä pyytävät, niin on soveliasta myöskin mitä muihin ihmisiin tulee tehdä hyvää, ei parhaille, vaan avuttomimmille. Sillä vapautettuina suurimmasta pahasta tulevat he tuntemaan suurinta kiitollisuutta. Niin, vieläpä yksityisiin pitoihinsa ei kannattaisi kutsua ystäviään, vaan niitä, jotka kerjäävät ja ovat kunnollisen ravinnon puutteessa. Sillä he tulevat osoittamaan kiitollisuuttaan hyväntekijöilleen, seuraamaan heitä, saapumaan heidän ovelleen, suuresti iloitsemaan, tuntemaan mitä syvintä kiitollisuutta ja toivottamaan heille kaikkea hyvää.
"Mutta kenties onkin soveliasta, ettei tee niille mieliksi, jotka sitä kiihkeimmin pyytävät, vaan niille, jotka kykenevät osoittamaan suurinta kiitollisuutta ei ainoastaan niille, jotka rakkautta kerjäävät, vaan niille, jotka ovat sen arvoisia, ei kaikille niille, jotka tulevat nauttimaan nuoruudestasi, vaan niille, jotka ovat valmiit antamaan sinulle tultuasi vanhemmaksi omista hyvyyksistään, ei niille, jotka saatuaan tahtonsa täytetyksi, ylpeilevät muitten edessä, vaan niille jotka häveliäinä pitävät sen salaisuutena kaikilta, ei niille, jotka vain vähän aikaa ovat innostuneita, vaan niille, jotka samalla tavoin koko elämänsä tulevat olemaan ystäviäsi, ei niille, jotka tyydytettyään himonsa etsivät tekosyytä riitaan, vaan niille, jotka osoittavat hyvettään silloinkin, kun toiselta on nuoruuden kukoistus kuihtunut. Paina siis muistiisi mitä on sanottu, ja ajattele sitä, että ystävät nuhtelevat — niitä, jotka rakastavat, ikäänkuin heidän harrastuksensa olisi huonoa, mutta ettei koskaan ole kukaan moittinut niitä, jotka eivät rakasta, siinä mielessä, että he sen takia huonosti pitäisivät huolta itsestään.
"Mahdollisesti nyt kysyt minulta, kehoitanko minä sinua olemaan mieliksi kaikille niille, jotka eivät rakasta. Mutta minä luulen, ettei edes se, joka rakastaa, neuvoisi sinua samalla tavoin ajattelemaan kaikista rakastajista. Sillä eihän tämä itse asiassa velvoita sitä, joka rakkautta saa osakseen, yhtäläiseen kiitokseen, eikä se sinulle ole samassa määrässä mahdollista, jos haluat pysyä toisilta huomaamatta. Siitä ei tule koitua kenellekään vahinkoa, vaan molemmille hyötyä.
"Minä pidän riittävänä sen, mitä olen puhunut. Jos sinä jotakin kaipaat, jonka luulet unohtuneen, niin kysele."
Miltä tuntuu sinusta puhe, Sokrates? Eikö se tunnu olevan erinomainen sekä muissa suhteissa että erittäinkin sanontansa puolesta?
SOKRATES: Aivan haltioittava, hyvä ystävä, niin että minun on pääni aivan pyörällä. Ja näin on minun käynyt sinun takiasi, Phaidros, sinua katsellessani. Sillä kasvosi näyttivät minusta säteilevän puheen synnyttämää riemua. Ja kun minä ajattelin, että sinä paremmin ymmärrät tällaisia asioita kuin minä, seurasin sinua ja seuratessani sinua olen minäkin joutunut hurmioon sinun mukanasi, sinä jumalallinen ihminen!
PHAIDROS: Kas vaan! Sinusta näyttää sopivalta tällä tavoin laskea leikkiä?
SOKRATES: Näyttääkö sinusta sitten siltä, että minä lasken leikkiä ja etten siis ole puhunut täyttä totta?
PHAIDROS: Ei suinkaan, Sokrates. Mutta sano nyt, Sokrates, vilpittömästi, kautta Zeun, ystävyyden suojelijan: luuletko sinä, että kukaan toinen helleeneistä voisi samasta asiasta esittää toisia ajatuksia, näitä suurempia ja näitä enemmän?
SOKRATES: Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko sinun ja minun kiittää puhetta, siltäkin kannalta, että sen sepittäjä on esittänyt asianmukaisia ajatuksia, eikä vain siltä kannalta, että koko sanonta huolellisesti on hiottu selkeäksi ja pyöristetyksi. Jos näet tulee näin tehdä, on minun kai annettava myöten sinun mieliksesi, sillä minulta tämä on jäänyt huomaamatta mitättömyyteni takia. Minä näet kiinnitin huomiotani vain puhetaidolliseen puoleen ja se luullakseni ei itse Lysiasta olisi tyydyttänyt. Ja nyt tuntui siltä — jollet sinä, Phaidros, esitä jotakin toista käsitystä — että hän kahdesti tai kolmasti lausui saman asian, niinkuin hänen ei olisi aivan helppoa puhua paljoa samasta asiasta, tai kenties sentakia, ettei hän lainkaan välittänyt tällaisesta. Ja niin tuntui hän minusta poikamaiselta tahtoessaan osoittaa, että hän kykenee, puhuipa hän tavalla tai toisella samasta asiasta, molemmilla tavoin puhumaan oivallisesti.
PHAIDROS: Puhut perättömiä, Sokrates. Sillä juuri tätä (sisältöä) puheessa on erikoisessa määrässä. Sillä siitä, mitä tässä asiassa oli paikallaan puhua, ei hän ole mitään sivuuttanut, niin ettei kukaan koskaan saata lausua muuta, joka sisältäisi enemmän ja arvokkaampia ajatuksia kuin ne, jotka sisältyivät hänen puheeseensa.
SOKRATES: Tätä sinun väitettäsi minä en enää voi taipua uskomaan. Sillä muinaisten aikojen viisaat miehet ja naiset, jotka ovat näistä asioista puhuneet ja kirjoittaneet, tulevat todistamaan minua vastaan, jos mieliksesi myönnän sinun olevan oikeassa.
PHAIDROS: Keitä ne ovat? Ja missä sinä olet kuullut parempaa kuin tämä on?
SOKRATES: Nyt juuri tällä hetkellä en sitä osaa sanoa. Mutta ilmeistä on, että olen kuullut tätä joiltakuilta, joko kenties kaunotar Sappholta tai viisaalta Anakreonilta tai joiltakin proosakirjailijoilta. Mistä minä näin päättelen? Sinä oivallinen mies, sydämeni on täynnä ja minä huomaan, että osaisin esittää muita ajatuksia, jotka eivät olisi näitä huonompia. Mutta minä tiedän hyvin, etten itsestäni ole mitään niistä keksinyt, tietoinen kun olen omasta tietämättömyydestäni. On siis luullakseni jälellä vain se mahdollisuus, että minä kuulemalla olen ikäänkuin astia täyttynyt vieraista lähteistä. Mutta tylsyydestä taas olen unohtanut juuri senkin, mitenkä ja keiltä minä olen tätä kuullut.
PHAIDROS: Oi sinä jalo mies, olet puhunut erinomaisen kauniisti! Älä siis sano, vaikka sinua käskisinkin, keiltä ja mitenkä sinä olet tämän kuullut, vaan tee juuri se, mistä sinä puhut! Ryhdy esittämään muuta, joka on parempaa eikä vähäpätöisempää kuin se, mikä on tässä käärössä, mutta pysy tästä erilläsi! Ja minä lupaan sinulle, kuten yhdeksän arkhonttia,[18] vihkilahjana pystyttää Delphoihin kultaisen luonnollista kokoa olevan kuvan en vain itsestäni, vaan myös sinusta.
SOKRATES: Sinä olet sangen ystävällinen ja tosiaan kultainen, Phaidros, jos luulet minun väittävän, että Lysias koko asiaan nähden osui harhaan, ja että on mahdollista puhua kaikkea tätä vastaan muuta. Näin ei luullakseni saattaisi käydä edes kehnoimmalle proosakirjailijalle. Mitä heti esimerkiksi siihen tulee, mistä nyt on puhe, niin kenenkä, joka sanoo, että tulee tehdä ennemmin mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa, mutta jättää ylistämättä edellisen järkevyyttä ja moittimatta jälkimäisen järjettömyyttä, vaikka tämä juuri on välttämätöntä — sinä sitten luulet voivan esittää jotakin muuta? Mutta tämä tällainen on paras jättää huomioonottamatta eikä puhujalle saa siinä tehdä vaatimuksia. Eikä keksintää tällaisessa ole kiitettävä, vaan jäsentelyä; siinä taas, mikä ei ole välttämätöntä ja mitä on vaikea keksiä, on jäsentelyn lisäksi kiitettävä keksintää.
PHAIDROS: Myönnän sen, mitä sanot. Sillä sinä näytät puhuneen kohtuudenmukaisesti. Senpätakia minäkin olen tekevä näin: Minä annan sinun lähteä siitä edellytyksestä, että se, joka rakastaa, on sairaampi kuin se, joka ei rakasta, mutta jos sinä muuten voit esittää enemmän ja arvokkaampaa kuin Lysias, olet sinä taltoin muovailtuna seisova Olympiassa Kypselidien vihkilahjan[19] vieressä.
SOKRATES: Olet kiivastunut, Phaidros, siitä että olen kiusaten sinua hyökännyt lemmikkisi kimppuun. Ja sinä luulet siis nyt, että minä ryhdyn puhumaan jotakin, joka on taitehikkaampaa kuin hänen viisautensa.
PHAIDROS: Mitä tähän tulee, ystävä, olet sinä joutunut yhtä vaikeaan asemaan. Sillä puhuttava sinun nyt joka tapauksessa on sillä tavoin kuin osaat, jottei meidän olisi pakko käyttää tuota huvinäytelmänkirjoittajain[20] kömpelöä keinoa ja vastatessamme toisillemme jauhaa samaa asiaa. Ja älköön sinulla olko halua pakottaa minua sanomaan tuohon äskeiseen tapaan: "Jollen, oi Sokrates, tunne Sokratesta, olen unohtanut itsenikin", ja: "hän halusi kyllä puhua, mutta esteli turhamaisuudessaan." Mutta ajattele nyt sitä, ettemme täältä lähde, ennenkuin olet puhunut mitä sanoit olevan sydämelläsi. Me olemme täällä kahdenkesken yksinäisessä seudussa, ja minä olen voimakkaampi ja nuorempi. Käsitä nyt kaikesta tästä, mitä tarkoitan, äläkä mitenkään mieluummin halua puhua pakosta kuin vapaaehtoisesti.
SOKRATES: Mutta, onnellinen Phaidros, minä joudun naurunalaiseksi, jos minä, oppimaton mies, hyvän taiteilijan jälkeen valmistautumatta puhun samasta asiasta.
PHAIDROS: Tiedätkö, millä kannalla asiat ovat? Lakkaa nyt kursailemasta minun edessäni. Sillä olenpa valmis sanomaan sanan, jolla pakotan sinut puhumaan.
SOKRATES: Älä sitä kuitenkaan millään muotoa sano!
PHAIDROS: Kyllä sanon kuin sanonkin ja sanani tulevat olemaan vala. Sillä minä vannon sinulle — mutta kenenkä nimessä, kenenkä jumalan nimessä? — vai haluatko sitä — tämän plataanin nimessä? — että minä varmasti en milloinkaan, jollet sinä pidä puhetta juuri tätä (plataania) vastapäätä, tule näyttämään enkä lukemaan sinulle mitään muuta enkä kenenkään muun puhetta.
SOKRATES: Kas vaan sinua ilkimystä, miten oivan keinon keksit pakoittaaksesi puheita rakastavaa miestä tekemään mitä käsket!
PHAIDROS: Mistä syystä siis enää viivyttelet?
SOKRATES: En mistään, senjälkeen kuin sinä olet vannonut tämän valan.Sillä mitenkä voisin olla tällaista juhlaravintoa paitsi?
PHAIDROS: Puhu siis!
SOKRATES: Tiedätkö, miten aion tehdä?
PHAIDROS: Missä suhteessa?
SOKRATES: Minä aion puhua silmät peitettyinä,[21] jotta voisin päästä puheeni loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja jotten katsoessani sinuun ujostuisi ja joutuisi hämilleni.
PHAIDROS: Puhu vain ja tee muissa suhteissa miten haluat!
SOKRATES: Kuulkaa siis runottaret, joko teillä on nimenneligeiai[22] (kirkkaasti laulavat) laulutapanne takia tai laulua rakastavan ligyein (ligurien) sukukunnan mukaan, auttakaa minua aloittamaan puhetta, jota puhumaan tämä parahin mies minua pakottaa, jotta hänen ystävänsä, joka jo ennenkin on hänestä näyttänyt olevan viisas, nyt näyttäisi olevan sitä vielä enemmän.
Olipa kerran poika, tai oikeammin nuorukainen, joka oli hyvin kaunis. Ja hänellä oli sangen paljon rakastajia. Eräs heistä oli viekas mies; sillä vaikka hän rakasti häntä yhtä paljon kuin kaikki toisetkin, oli hän saanut pojan uskomaan, ettei rakastanut tätä. Ja kerran, kun hän vaati tältä rakkautta, koetti hän saada hänet uskomaan, että tulee olla ennen mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa. Ja hän puhui tähän tapaan:
Joka asiassa, rakas poika, on vain yksi lähtökohta niille, jotka aikovat hyvin harkita asioita: tulee tietää, mitä harkinta koskee, tai välttämättömästi osuu kokonaan harhaan. Mutta useimmilta on jäänyt huomaamatta, etteivät tiedä jokaisen olion olemusta. Luullen siis tietävänsä eivät he tutkistelun alussa tee asiata toisilleen selväksi, mutta kun he ovat päässeet eteenpäin, kärsivät he tästä ansaitun rangaistuksen; he näet eivät pääse yksimielisyyteen itsensä eivätkä toistensa kanssa. Älköön siis minulle ja sinulle tapahtuko sitä, mistä me toisia moitimme, vaan kun sinulla ja minulla on pohdittavana kysymys, onko ennemmin käytävä ystävyyssuhteeseen sellaisen kanssa, joka rakastaa, kuin sellaisen, joka ei rakasta, niin määritelkäämme ensin yhteisymmärryksessä rakkautta, nimittäin, millainen se on ja mikä vaikutus sillä on, ja sitä silmälläpitäen ja siihen nojautuen ryhtykäämme tutkistelemaan, tarjoaako se hyötyä vai vahinkoa.
Että rakkaus on jotakin halua, on jokaiselle selvää, mutta tiedämme myös, että nekin, jotka eivät rakasta, tuntevat halua kauniiseen. Mistä siis saatamme erottaa rakastavan siitä, joka ei rakasta? Tulee edelleen havaita, että jokaisessa meistä on kaksi hallitsevaa ja johtavaa pyrkimystä, joita me seuraamme, minne ne meitä johtavatkin, toinen synnynnäinen, nautintojen halu, toinen hankittu, nimittäin arvelu, joka tähtää siihen, mikä on parasta. Nämä ovat meissä toisinaan sopusoinnussa, mutta toisinaan ne joutuvat riitaan keskenään. Ja silloin on milloin toinen, milloin toinen voitolla. Jos nyt arvelu järjellisen harkinnan perusteella johtaa meidät siihen, mikä on parasta ja jos se on voitolla, on tällä vallitsevalla tilalla nimi kohtuullisuus. Mutta kun halu järjettömästi vetää meitä nautintoihin ja on meissä hallitsevana, kutsutaan tätä sen valtaa hillittömyydeksi. Mutta hillittömyys on moniniminen käsite, se kun on moniosainen ja monenlaatuinen. Ja se näistä sen lajeista, joka sattuu olemaan etualalla, vaikuttaa sen, että sen omistajaa nimitetään sille kuuluvalla nimellä, joka ei suinkaan ole kaunis eikä omistamisen arvoinen. Sillä syömiseen kohdistuvaa halua, joka voittaa parhaan harkinnan ja muut halut, kutsutaan ahmattiudeksi ja se on myöskin hankkiva omistajalleen samaa tarkoittavan nimityksen. Mitä taas siihen haluun tulee, joka on yksinvaltias juomisen alalla ja joka johtaa omistajaansa tätä tietä, niin on selvää, minkä nimityksen se saa. Ja mitä muihin sisarnimityksiin ja sisarhalujen nimityksiin tulee, on selvää, mikä nimitys soveltuu kulloinkin vallassa olevalle. Minkä halun takia kaikki edellä lausuttu on sanottu, on kai jo jokseenkin selvää, mutta kaikki on selvempää julkilausuttuna kuin lausumattomana. Sillä se halu, joka järjettömästi voittaa oikeaan pyrkivän arvelun ja joka tähtää kauneuden nautintoon ja jota sen sukulaishalut raskaasti raskauttavat pyrkimyksellä ruumiiden kauneuteen, saa voittoiseksi päästyään itse tästä raskaudesta nimen ja sitä kutsutaan rakkaudeksi.[23]
Mutta, rakas Phaidros, näyttääkö sinusta kuten minusta itsestäni, että olen joutunut jumalallisen innostuksen valtaan?
PHAIDROS: Varmasti, Sokrates, on ainakin epätavallinen puhetulva vallannut sinut.
SOKRATES: Kuule siis hiljaa minua! Sillä tosiaankin näyttää olevan jumalallinen tämä paikka, niin että sinun ei pidä ihmetellä, jos useastikin puheen kestäessä joudun nymfien lumoihin. Sillä se, mitä nyt lausun, ei enää ole kaukana dithyrambeista.
PHAIDROS: Olet aivan oikeassa.
SOKRATES: Tähän olet sinä syypää. Mutta kuule edelleen, sillä kukaties voisi se, mikä lankeaa päälleni, hävitä tiehensä. Siitä kuitenkin pitäköön jumala huolen, meidän on jälleen puheessamme käännyttävä pojan luo.
Hyvä, paras ystävä! Se siis, mikä on käsiteltävänämme, on nyt lausuttu ja määritelty, ja tätä silmälläpitäen esittäkäämme, mitä on jäljellä: mitä hyötyä tai vahinkoa siitä, joka rakastaa, tai siitä, joka ei rakasta, todennäköisesti sille koituu, joka tekee heille mieliksi?
Sen, jota himo hallitsee ja joka on nautinnon orja, on välttämättä koetettava saattaa se, jota hän rakastaa, mieluisimmaksi itselleen. Mutta himosta sairaalle on kaikki suloista, joka ei tee vastarintaa, mutta väkevämpi tai tasavertainen vastenmielistä. Senpä takia ei rakastaja mielellään siedä sitä, että lemmikki on häntä parempi tai hänen vertaisensa, vaan pyrkii aina tekemään hänet heikommaksi ja huonommaksi. Heikompi taas on oppimaton viisasta, pelkuri urhoollista, puhetaidoton puhetaitoista, hitaasti ajatteleva ajatuksiltaan nopeata. Kun niin paljon ja vielä enemmän huonoja ominaisuuksia syntyy rakastetun mielessä ja on siellä jo myötäsyntyneinä, niin on rakastajan pakko toisista iloita, toisia taas pyrkiä kehittämään, tai muussa tapauksessa menettää hetken nautinto. Hänen on pakko olla kateellinen ja pysyttämällä lemmikkiä erillään monesta muusta hyödyllisestäkin seurasta, mikä häntä enimmän kehittäisi mieheksi, aiheuttaa suurta vahinkoa, suurinta kuitenkin pysyttämällä lemmikkiä erillään sellaisesta, mikä häntä kehittäisi niin ymmärtäväiseksi kuin mahdollista. Tätä taas on jumalallinen viisauden harrastus (filosofia), josta rakastajan on pakko pitää lemmikkinsä kaukana, koska hän kovasti pelkää joutuvansa halveksituksi. Ja muutenkin on hänen pakko keksiä keinoja, jotta rakastaja olisi kaikessa tietämätön ja kaikessa ottaisi ohjetta rakastajasta. Tällaisena hän kyllä lienee toiselle mitä mieluisin, mutta itselleen mitä suurimmaksi vahingoksi. Sielun kannalta katsoen ei siis rakkautta tunteva mies millään tavoin ole hyödyllinen holhooja ja seuralainen.
Tämän jälkeen on katsottava, miten taas se, joka on tullut pakoitetuksi tavoittelemaan miellyttävää hyvän asemasta, vaalii sen ruumiin tilaa ja hoitoa, jonka herraksi hän on tullut. Silloin osoittautuu, että hän etsii velttoa, ei karaistunutta, ei sellaista, joka on kasvanut kirkkaan auringon valossa, vaan sellaista, joka on kasvanut synkässä varjossa, joka on kokematon miesmäisissä voimankoetuksissa ja ankarissa ponnistuksissa ja tottunut veltostuneeseen ja epämiehekkääseen elämäntapaan, joka koristautuu vierain värein ja koristuksin omien puutteessa ja joka harrastaa kaikkea muuta, mikä läheisesti tähän kuuluu. Tämä on tunnettua eikä sitä kannata pitemmälle selvitellä, vaan rajoitumme vain yhteen pääkohtaan ja siirrymme sitten toiseen asiaan: tällainen ruumis herättää sodassa ja kaikissa muissa tärkeissä tilanteissa vihollisissa rohkeutta, mutta ystävissä ja rakastajissa itsessään pelkoa. Tämä jätettäköön nyt tunnettuna sikseen.
Tämän jälkeen on esitettävä, mitä hyötyä tai vahinkoa rakastavan seura ja holhonta tuottaa omaisuudellemme. Nyt on ilmeistä jokaiselle, mutta erittäinkin rakastajalle, että hän toivoisi ennenkaikkea rakastetulta puuttuvan rakkaimman, suopeimman ja jumalallisimman omaisuuden. Sillä hän näkisi mielellään, että hän menettäisi isän, äidin, omaiset ja ystävät, koska nämä hänen mielestään häiritsevät ja moittivat suloisinta yhteyttä hänen kanssaan. Mutta jos hänellä on omaisuutta joko kullassa tai jossakin muussa tavarassa, ei häntä hänen mielestään ole helppo valloittaa eikä valloitettuna helppo käsitellä. Tästä siis on se aivan välttämätön seuraus, että rakastaja kadehtii lemmikkiä, jos hänellä on omaisuutta, ja iloitsee, kun se häviää. Vielä sen lisäksi rakastaja mahtaa toivoa, että lemmikki niin pitkän ajan kuin mahdollista on naimaton, lapseton ja koditon, haluten mitä kauimmin nauttia tuota hänelle niin suloista hedelmää.
Onpa vielä muutakin pahaa, mutta joku haltia on enimpään sekoittanut hetkellistä nautintoa. Niinpä imartelijaankin, kamalaan otukseen ja suuren tuhon tuojaan, on luonto sekoittanut lahjan tuottaa nautintoa, eikä aivan epähienoakaan. Hetairaa voisi myös moittia vahingolliseksi ja useita muita olentoja ja asioita, joilla kuitenkin on se ominaisuus, että ne hetkisen ovat mitä suloisimmat. Mutta lemmikille on rakastaja vielä sen lisäksi, että on turmiollinen, jokapäiväisessä kanssakäymisessä jotakin kaikkein vastenmielisintä. Sillä jo vanha sananlasku sanoo samanikäisten toisiaan huvittavan. Samanikäisyys näet johtaa samanlaisiin nautintoihin ja herättää tämän yhtäläisyyden kautta ystävyyttä. Ja sittenkin seurustelu samanikäisten kesken herättää kyllästymystä. Edelleen sanotaan pakon kaikessa tuntuvan kaikille raskaalta, ja pakkoa taas on erikoisesti iän erilaisuuden lisäksi rakastajan suhteessa lemmikkiin. Sillä ollen vanhempi hän seurustellessaan nuoremman kanssa ei tahdo tästä erkaantua päivin eikä öin, vaan häntä hallitsee vastustamaton intohimo, joka häntä johtaa aina lahjoittaen hänelle nautintoja, antaen hänen nähdä, kuulla ja kosketella sekä kaikin aistein aistita rakastettuaan, niin että hän hellittämättä nautinnolla häntä palvelee. Mutta mitä lohdutusta tai mitä nautintoja saattaa hän tuottaa rakastetulle, voidakseen estää tätä, joka yhtä pitkän ajan saa olla hänen seurassaan, joutumasta äärimäisen inhon valtaan, kun hän saa nähdä jo iäkkäät, nuoruuden kukoistuksen menettäneet kasvot, ja muuta, mitä tähän ilmiöön liittyy, minkä kuvailemistakaan ei ole nautinto kuulla, saati sitten todellisuudessa alituisen pakon alaisena joutua sen kanssa kosketuksiin, kun häntä kaikessa ja kaikilta epäluuloisesti vartioidaan, kun hän saa kuulla sopimattomia ja liioittelevia kiitossanoja ja samalla tavoin haukkumasanoja, jotka selvänkään suusta lähteneinä eivät ole siedettäviä, mutta juopuneen lausumina ovat, puhumattakaan siitä, että ovat sietämättömiä, häpäiseviä, sen rivouksien höystämän ja ruokottoman puhetavan takia, jota tämä käyttää.
Niin kauan kuin hän rakastaa, on hän turmiollinen ja vastenmielinen, ja lakattuaan rakastamasta, hän on uskoton vastaisuuteen nähden, jota varten hän monin valoin ja rukouksin teki monia lupauksia ja näin vaivoin sai toisen sietämään silloista vaivalloista yhdessäoloa, etujen toivossa. Mutta silloin kun hänen pitäisi täyttää lupauksensa, onkin hän vaihtanut itsessään hallitsijaa ja esimiestä, rakkauden ja hulluuden sijaan saavuttanut järkevyyden ja mielen terveyden ja on lemmikkinsä huomaamatta tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta tämä vaatii korvausta entisestä, muistuttaen häntä siitä, mitä on tehty ja puhuttu, siinä uskossa, että hän keskustelee saman ihmisen kanssa. Toinen taas ei ujoudesta rohkene sanoa, että hänestä on tullut toinen mies eikä tiedä, miten täyttää järjettömän valtakauden aikuiset valat ja lupaukset, kun hän nyt on tullut järkeväksi ja mieleltään terveeksi, jottei hän tekemällä kuten entinen itsensä tulisi sen kaltaiseksi ja jälleen samaksi. Pakolainen hänestä tulee tämän johdosta, ja pakotettuna syömään sanansa entinen rakastaja, liuskan pudottua toisella tavalla[24] (onnen käännyttyä) saa vaihtaa osaa ja pötkiä tiehensä. Toinen tulee pakotetuksi ajamaan häntä takaa kiukuissaan ja manaten, oivaltamatta, miten koko asia alusta alkaen on, nimittäin ettei hänen milloinkaan tulisi olla mieliksi sille, joka rakastaa ja pakosta on järjetön, vaan paljon ennemmin sellaiselle, joka ei rakasta ja on järkevä; että hänen muussa tapauksessa olisi pakko antautua epäluotettavalle, ärtyisälle, kateelliselle, epämiellyttävälle, omaisuudelle turmiolliselle ja ruumiin hyvinvoinnille turmiolliselle, mutta ennen kaikkea sielun kehitykselle turmiolliselle. Ja sitähän arvokkaampaa ei tosiaankaan ole eikä koskaan tule olemaan ihmisillä eikä jumalilla. Tätä tulee siis, poika, miettiä ja tuntea rakastajan ystävyys: ettei siihen liity hyväntahtoisuutta vaan että se tähtää tyydytykseen kuten ruuan halu.
"Kuin sudet lampaita lempivät niin myös lempijät poikaa".[25]
Tässä se on, Phaidros. Enää et saa kuulla minun puhuvan pitemmälti, vaan olkoon puhe nyt lopussa.
PHAIDROS: Ja minä kun luulin, että sinä olit vasta puolivälissä ja että sinä tulisit puhumaan samaa siitä, joka ei rakasta, mitenkä hänelle tulee ennemmin olla mieliksi, ja osoittamaan kaikki ne edut, mitä hänellä puolestaan on. Miksi siis lopetat nyt jo, Sokrates?
SOKRATES: Etkö ole huomannut, miekkonen, että jo lausun heksametrejä, enkä enää dithyrambeja, ja näin teen moittiessani. Jos minä nyt alan kiittää tuota toista, niin mitä luuletkaan minun sepittävän? Tiedätkö sinä, että nymfit, joiden uhriksi sinä olet minut vakaasta aikomuksesta heittänyt, saattavat minut kerrassaan haltioihini. Sanon siis yhdellä sanalla, että yhtä paljon kuin toisessa on sitä, mistä sitä moitimme, yhtä paljon on toisessa aivan päinvastaista, hyvää. Ja mitä pitkistä puheista? Sillä molemmista on kyllin sanottu. Ja saakoon nyt esitelmäni sen kohtalon kuin se ansaitsee! Minä menen tämän joen ylitse ja lähden pois, ennenkuin sinä ehdit pakottaa minua johonkin vielä suurempaan juttuun.
PHAIDROS: Älä vielä ainakaan, Sokrates, ennenkuin helle on ohitse! Vai etkö näe, että nyt on puolipäivä, n.s. auringon kiintokohta? Jääkäämme tänne keskustelemaan siitä, mitä on puhuttu; niin pian kuin ilma viilenee, lähdemme.
SOKRATES: Jumalallinen olet sinä, Phaidros, suhtautumisessasi puheisiin, aivan yksinkertaisesti ihmeellinen. Minä luulen näet, että kaikista, joita sinun elämäsi aikana on pidetty, ei kukaan ole saanut useampia syntymään kuin sinä, joko sinä sitten itse olet niitä pitänyt tai jollakin erikoisella tavalla pakottanut toisia niitä pitämään. Thebalaista Simmiasta[26] en ota lukuun. Kaikista muista olet vahvasti voitolla. Nytkin sinä taas näytät aiheuttaneen sen, että yksi puhe pidetään.
PHAIDROS: Et ainakaan mitään sotaa julista minulle. Mutta miten ja mikä puhe nyt syntyy?
SOKRATES: Kun minä, hyvä ystävä, olin aikeissa kulkea joen poikki, niin ilmestyi minulle haltiani[27] ja tavallinen ennemerkki — se pidättää minua aina siitä, mitä aion tehdä — ja olin kuulevinani sieltä äänen, joka ei salli minun poistua, ennenkuin olen puhdistautunut, ikäänkuin olisin jotakin rikkonut jumaluutta vastaan. Olen kyllä ennustaja, en tosin erikoisen pätevä, vaan kuten lukutaidossa kehnot, noin vain omiksi tarpeikseni. Selvästi minä jo huomaan syntini. Onhan toki sielussakin, hyvä ystävä, jokin määrä ennustuskykyä. Sillä jo kotvan aikaa minun puhuessani on jokin herättänyt minussa levottomuutta ja minä pelkään melkein, kuten Ibykos[28] sanoo, että minä ostaisin kunniaa ihmisiltä tekemällä jotakin syntiä jumalia vastaan. Mutta nyt olen huomannut rikokseni.
PHAIDROS: Mitä sinä sitten tarkoitat?
SOKRATES: Hirveän puheen, Phaidros, olet sekä sinä itse tänne kuljettanut että pakottanut minut pitämään.
PHAIDROS: Mitenkä niin?
SOKRATES: Yksinkertaisen ja jossakin määrin jumalattoman. Ja mikä saattaisi olla hirveämpää kuin tämä.
PHAIDROS: Ei mikään, jos sinä vain puhut totta.
SOKRATES: Kuinka? Etkö pidä Erosta Aphroditen poikana ja jumalana?
PHAIDROS: Niin ainakin sanotaan.
SOKRATES: Mutta niin ei sano Lysias, eikä sinun puheesi, joka esitettiin sinun taikomasi minun suuni kautta. Mutta jos Eros on — kuten hän todella on — jumala tai jotakin jumalallista, ei hän voi olla mitään pahaa. Äskeiset puheet taas puhuivat hänestä, ikäänkuin hän olisi sellainen. Siinä ne siis tekivät syntiä Erosta vastaan, ja sitäpaitsi oli niiden yksinkertaisuus aika hupaisaa, ne kun lausumatta mitään tervettä tai totta pöyhkeilevät ikäänkuin jotakin olisivat, jos ne todella ovat saaneet joitakuita ihmispahasia uskomaan ja saavuttaneet arvonantoa heidän keskuudessaan. Minun on siis, hyvä ystävä, puhdistauduttava. Niille, jotka erehtyvät jumalia koskevassa perimätiedossa, on vanha puhdistuskeino, jota Homeros ei tosin tuntenut, mutta kyllä Stesikhoros.[29] Sillä kun häneltä oli riistetty silmien valo, sentakia että oli herjannut Helenaa, ei hän ollut tietämättä sen aihetta kuten Homeros, vaan ollen Musain lemmikki, tunsi syyn ja runoili heti:
Ei oo tosi tää sana varmaan.Et astunut laivoihin kannellisiin,et saapunut linnahan Troian,
ja kun hän oli sepittänyt koko tuon niin kutsutun Peruutuslaulun (Palinodian) sai hän heti näkönsä jälleen. Juuri tässä aion minä olla viisaampi kuin nuo molemmat. Sillä ennenkuin olen saanut mitään kärsiä herjauksesta Erosta vastaan, koetan minä omistaa hänelle peruutuksen paljain päin, enkä kuten silloin ennen ujoudesta verhotuin kasvoin.
PHAIDROS: Mitään tätä suloisempaa, Sokrates, et minulle voisi sanoa.
SOKRATES: Huomaathan sinä, hyvä Phaidros, mitä hävyttömyyksiä nuo molemmat puheet lausuivat, sekä tämä äskeinen että kääröstä luettu. Sillä jos joku luonteeltaan jalo ja lempeä mies, joka rakastaa tai joskus ennen on rakastanut toista samanluonteista, kuulisi meidän väittävän, että rakastajat pikkuasioitten takia synnyttävät suuria riitoja ja ovat kateellisia ja vahingollisia lemmikille, niin mitenkä voit olla uskomatta, että hän luulee kuulevansa sellaisia, jotka ovat kasvaneet merimiesten parissa ja jotka eivät koskaan ole nähneet jaloa rakkautta ja että hän ei lähestulkoonkaan yhdy meihin siinä, mistä me Erosta moitimme?
PHAIDROS: Mahdollisesti, kautta Zeun, on niin, Sokrates.
SOKRATES: Minä häpeän tätä ja pelkään Erosta ja siksi minä haluan makealla sanalla ikäänkuin huuhtoa pois suolan maun korvista. Ja sen neuvon minä myös annan Lysiaalle, että mitä nopeimmin kyhää puheen siitä, että tulee muuten samanlaisissa olosuhteissa ennemmin tehdä mieliksi sille, joka rakastaa, kuin sille, joka ei rakasta.
PHAIDROS: Ole varma siitä, että niin on käyvä! Sillä kun sinä olet puhunut rakastajan ylistystä, on minun ihan pakko pakottaa Lysiasta kirjoittamaan puhe taas tästäkin.
SOKRATES: Sen minä uskon, niin kauvan kuin pysyt sinä, mikä sinä olet.
PHAIDROS: Puhu siis nyt rohkeasti!
SOKRATES: Missähän on poika, jolle minä puhuin? Hänen pitäisi kuulla tämäkin, jottei hän sitä kuulematta ehtisi tekemään sille mieliksi, joka ei rakasta.
PHAIDROS: Hän on aina aivan lähelläsi, kun sinä vain haluat.
SOKRATES: Tiedä siis, kaunis poika, että edellinen puhe oli myrrinusilaisen miehen, Pythokleen pojan, Phaidroksen. Se, jonka nyt aion esittää, on himeralaisen Stesikhoroksen, Euphemoksen pojan.[30] Se on esitettävä seuraavasti: Ei ole tosi se puhe,[31] joka väittää, että silloinkin, kun on olemassa joku, joka rakastaa, ennemmin tulee olla sille mieliksi, joka ei rakasta, sentakia että edellinen on hullu, jälkimäinen taas terve mieleltään.[32] Jos asia olisi yksinkertaisesti niin, että hulluus on pahaa, olisi tämä väite paikallaan. Mutta nyt tulevatkin meille suurimmat hyvyydet hulluudesta, joka annetaan jumalallisena lahjana. Sillä Delphoin naisprofeetta[33] ja Dodonan[34] papittaret ovat hulluudessaan tehneet Hellaalle sekä yksityisten että valtioiden asioissa useita kauniita tekoja, mutta täydessä järjessään ollen vähäisiä tai ei mitään. Ja jos me puhuisimme Sibyllasta ja kaikista muista, jotka jumalallisella ennustustaidollaan ovat useille edeltäpäin julistaneet tulevia asioita ja siten auttaneet heitä monessa kohden menettelemään oikein, niin kävisimme pitkäveteisiksi puhuessamme sellaista, mikä on jokaiselle tuttua. Se kuitenkin ansaitsee mainitsemista, että entisajan miehistä ne, jotka määräsivät nimitykset, eivät pitäneet hulluutta (maniaa) häpeällisenä eikä häpeänä. Sillä eivät he siinä tapauksessa olisi sovittaneet juuri tätä nimitystä kauneimpaan taiteeseen, jonka avulla tulevaisuutta arvostellaan, ja kutsuneet sitämanike'ksi(hullaantumistaidoksi), vaan koska he pitivät sitä kauniina, joka kerta kun se syntyy jumalallisen sallimuksen kautta, ovat he antaneet tämän nimen. Mutta nykyajan ihmiset ovat mauttomasti tunkeneet väliin t:n ja kutsuneet sitämantike'ksi[35] (ennustustaidoksi). Niinpä ovat he nimittäneet ymmärtäväisten ihmisten tulevaisuudentutkimusta, joka on nojautunut lintuihin ja muihin merkkeihin, he kun ajattelulla hankkivat inhimilliselle arvelulle järkeä ja tietoa,oionoistike'ksi, jota uudemman ajan ihmiset komeillen venyttämällä o:ta oo:ksi kutsuvatoioonistiké'ksi. (linnunkatsontataidoksi). Niin paljoa pyhempi ja arvokkaampi kuin ennustustaito on linnunkatsontataitoa, sekä nimi nimeä että toimi tointa, niin paljoa tervejärkisyyttä kauniimman todistavat entisajan ihmiset hulluuden olevan, tuon jumalien lahjan niin paljoa kauniimman ihmisavua. Vieläpä suurimmista taudeista ja kärsimyksistä, jotka joidenkuiden muinaisten jumalien tuomioitten johdosta ovat levänneet muutamien sukujen yllä, on hulluus, asetuttuaan asumaan ihmisiin ja ennustettuaan heille tulevia asioita, vapauttanut ne, joiden on tullut saada vapautus. Se on näet turvautunut jumalien rukoilemiseen ja palvomiseen — ja sitä tietä päästyään osalliseksi puhdistus- ja vihkimenoista saattanut sen, joka on siitä osallinen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden turvalliseksi, löytämällä sille, joka on oikealla tavalla hullu ja haltioissaan, vapautuksen nykyisistä onnettomuuksista. Kolmas laji innoitusta ja hulluutta, nimittäin se, joka on kotoisin runottarista, valtaa hennon ja puhtaan sielun, ja innostaa ja kiihoittaa sitä juhlalauluihin ja muuhun runouteen ja kasvattaa jälkeentulevia ihannoimalla tuhansia esi-isien töitä. Ken taas ilman runotarten suomaa hulluutta saapuu runouden oville, luullen että hän pelkän taidon nojalla on kehittyvä aidoksi runoilijaksi, on itse jäävä vihkimättömänä epätäydelliseksi ja tämän, terveesti ajattelevan, runous jää varjoon hulluuden täyttämien luoman runouden rinnalla.
Näin paljon ja vielä useampia jumalista lähtevän hulluuden kauniita tekoja saatan esittää, niin että meidän ei pidä pelätä juuri tätä, älköönkä meitä hämmentäkö joku puhe, joka peloittaa meitä sillä, että tulee ystäväksi valita mieluummin terveesti ajatteleva kuin hurmiotilassa oleva. Vaan vasta sitten saakoon tämä puhe voitonpalkinnon, jos se edellisen lisäksi voi osoittaa, että jumalat eivät lähetä rakkautta hyödyksi rakastavalle ja rakastetulle. Meidän taas on todistettava vastakohta, että tällainen hulluus annetaan jumalien taholta mitä suurimmaksi onneksi. Mutta tämä todistus on oleva rikkiviisaista epäluotettava, viisaista luotettava. Ensinnäkin tulee saada oikea tieto sielun sekä jumalallisesta että inhimillisestä luonnosta tutkimalla sitä, mitä se kokee ja tekee. Todistelun alku on seuraava:
Jokainen sielu on kuolematon.[36] Sillä se, mikä iäti liikkuu, on kuolematonta. Mutta sen elämä, joka liikuttaa jotakin muuta ja jonka jokin muu panee liikkeeseen, loppuu, koska sen liikekin pysähtyy. Vain se, mikä liikuttaa itseään, ei milloinkaan lakkaa liikkumasta, koska se ei jätä itseänsä, vaan on kaikelle muullekin, mikä liikkuu, liikkeen lähde ja alku. Alku taas on jotakin syntymätöntä. Sillä alustahan täytyy kaiken syntyväisen syntyä, mutta sen ei mistään. Sillä jos alku syntyisi jostakin, ei se enää olisi alku. Mutta koska se on jotakin syntymätöntä, täytyy sen olla myös jotakin häviämätöntä. Sillä jos alku häviää, ei se itse enää voi milloinkaan syntyä mistään, eikä siitä voi syntyä muuta, koska kerran kaiken tulee syntyä alusta. Näin on siis liikunnon alku se, mikä itseänsä liikuttaa. Ja sen ei ole mahdollista hävitä eikä syntyä, tai silloin koko taivas ja koko maailma luhistuisi ja seisoisi paikallaan eikä niillä olisi mitään, mikä panisi ne liikkumaan ja saisi ne syntymään. Kun kuolemattomaksi on osoittautunut se, mikä itsestänsä liikkuu, ei kenenkään tarvitse hävetä, joka selittää sielun olemuksen ja käsitteen juuri täksi, Sillä jokainen ruumis, jolle liikkuminen tulee ulkoapäin, on sieluton, se taas, jolle se tulee sisältä, siitä itsestään, on sielullinen, koska tämä on sielun luonne. Jos asian laita siis on se, että se mikä panee itsensä liikkeeseen, ei ole muuta kuin sielu, täytynee sielun olla jotakin syntymätöntä ja häviämätöntä.
Riittäköön tämä sielun kuolemattomuudesta. Sen olemuksesta on sanottava seuraavasti: Vaaditaan joka tapauksessa aivan jumalallista ja laajaa esitystä osoittamaan millainen se on, mutta inhimillinen ja lyhyempi voi selittää, mihin sitä voi verrata. Näin me nyt tahdomme asian esittää. Verrattakoon sitä siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistyneeseen voimaan. Jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki itse hyviä ja hyvistä syntyisin, mutta muilla on kaikki sekoitettua. Ensiksikin ohjaa meidän ohjaajamme valjakkoa, sitten on hevosista hänellä toinen kaunis ja hyvä ja sellaisista syntyisin, toinen taas päinvastainen ja päinvastaisista syntyisin. Vaikeata ja vaivalloista on sentähden pakostakin ohjata sitä, mikä meissä on.
Mutta nyt on koetettava selittää, mistä johtuvat nimitykset kuolevainen ja kuolematon olento. Kaikki mikä on sielua, vallitsee kaikkea sielutonta ja kulkee halki koko taivaan esiintyen milloin toisessa, milloin toisessa hahmossa. Jos sielu on täydellinen ja siivekäs,[37] liikkuu se korkeimmissa ilmapiireissä ja hallitsee koko maailmaa. Se taas, joka on kadottanut siipensä, ajelehtii sinne tänne, kunnes se osuu johonkin kiinteään, jonne se asettuu asumaan, pukeutuen maiseen ruumiiseen, joka näyttää itseään liikuttavan sen voimasta. Tämä kokonaisuus, sielu ja ruumis yhdistyneenä, on saanut nimen elävä olento ja liikanimen kuolevainen. Nimitys kuolematon taas ei johdu mistään järjellisesti perustellusta syystä, vaan sekä näkemättä että kylliksi käsittämättä jumalaa me kuvittelemme sitä joksikin kuolemattomaksi olennoksi, jolla on sielu ja jolla on ruumis, ja nämä iäisesti yhtyneinä. Tämä olkoon nyt ja sanottakoon sillä tavoin kuin se on jumalalle rakasta! Mutta käykäämme etsimään syytä siipien häviämiseen, miksi ne putoavat sielusta. Se on suunnilleen seuraava:
Siivellä on luonnostaan kyky viedä ylös sitä, mikä on painavaa, ja kohottaa sitä korkeuksiin, missä jumalien suku asuu, ja kaikesta ruumiillisesta on se enimmin osallista siitä, mikä on jumalallista. Se, mikä on jumalallista, on kaunista, viisasta, hyvää ja kaikkea muuta tällaista. Tämä kasvattaa ja kehittää sielun siipiä, mutta mikä on häpeällistä, huonoa ja yleensä vastakkaista äsken mainitulle, riuduttaa niitä ja tuhoaa ne. Suuri hallitsija taivaassa, Zeus, ajaa siivekkäitä vaunuja ja kulkee ensimäisenä järjestäen kaikki ja pitäen kaikesta huolta, ja häntä seuraa jumalien ja haltiain sotajoukko, järjestettynä yhteentoista osastoon. Sillä Hestia[38] yksin jää jumalien asuntoon, muista taas kaikki ne, jotka on luettu kahdentoista lukuun, kulkevat johtavina jumalina edellä, kukin siinä järjestyksessä kuin hänelle on määrätty. Nyt on paljon autuaallisia näköaloja ja kulkuteitä taivaan piirin sisäpuolella, joita kohti autuaitten jumalien suku kääntyy jokaisen suorittaessa omaa tehtäväänsä. Joka kulloinkin tahtoo ja voi, saa seurata. Sillä kateus asustaa ulkopuolella jumalien piirin. Aina taas kun he menevät aterialle tai kemuihin, kulkevat he jyrkästi ylöspäin kohti taivaanlaen ylintä kohtaa. Jumalien vaunut, jotka tasapainossaan ovat helposti ohjattavia, kulkevat helposti, mutta muut vain vaivoin. Sillä pahuuden vaivaama hevonen painuu alas, jolleivät ohjaajat ole sitä kauniisti kasvattaneet, vaipuen maata kohti ja painaa vaunuja mukanaan, ja siitä johtuu sielulle äärimäisiä ponnistuksia ja taisteluita. Kuolemattomiksi kutsutut sielut taas saavuttuaan korkeimmalle huipulle kulkevat sen ulkopuolelle ja pysähtyvät taivaan selälle; ja heidän siellä seistessään kuljettaa kiertoliike heitä ympäri, ja he saavat nähdä sen, mitä on taivaan ulkopuolella.