The Project Gutenberg eBook ofPidot (Symposion)This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pidot (Symposion)Author: PlatoTranslator: Niilo LehmuskoskiRelease date: October 16, 2016 [eBook #53293]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIDOT (SYMPOSION) ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pidot (Symposion)Author: PlatoTranslator: Niilo LehmuskoskiRelease date: October 16, 2016 [eBook #53293]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Pidot (Symposion)
Author: PlatoTranslator: Niilo Lehmuskoski
Author: Plato
Translator: Niilo Lehmuskoski
Release date: October 16, 2016 [eBook #53293]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIDOT (SYMPOSION) ***
Produced by Tapio Riikonen
(Symposion)
Kirj.
Suom. Niilo Lehmuskoski
WSOY, Porvoo, 1919.
Viisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitään muuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaa itsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tai lausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniita nuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuva Platon ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajan filosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovat kuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates se suuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän tahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa ja ohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syvä Sokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaiten Alkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksi voimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa, tietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidros dialogissa, näin myös Symposionissa.
Eros — niin kertooSokratesDiotiman, viisaan mantineialaisen vaimon hänelle opettaneen — on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseen omistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu ilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät synnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoin säilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua vain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missä kauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sitten osoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus on sukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita, että sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tulee tajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhä ylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojan eteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.
Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea — Platon ei tässä käytä tätä sanaa — on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton, riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään olevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.
Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan, mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen on saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen. Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään, kuolemattomaksi.
Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan. Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman välillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään aistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä osallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän yritäkään sitä ratkaista.
Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu — kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta — kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää hänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden rinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille yhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden asetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.
Siihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta, sisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän antaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä sivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin kannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla keskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan filosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä henkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja esitystavan tulkkeja — ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti Gorgiaan — kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja Sokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi antavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa ja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin henkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman karakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on kotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi saattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin jäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me tiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa sekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.
Erikoista ihmettelyä herättääAristophaneenesiintyminen pidoissa täydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten Aristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa esineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin oli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti Sokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa Platon Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.
Muut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja Sokrateen aikalaisia.Agathon, pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä murhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota Aristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa.Pausaniaskuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös ammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa.Phaidroskuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin teräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs tämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä.Eryximakhosmainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen isänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.
Aivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu, missä juopunutAlkibiadestuodaan näyttämölle. On niitä, jotka arvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja etusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä Sokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka tapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on kirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme, myöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen kuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.
Koko dialogin Platon esittää kertomuksena.Apollodoros, eräs Sokrateen uskollisimpia oppilaita — Phaidron dialogissa hän on yksi niitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan — kertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä Aristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole onnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva "hän sanoi" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse dialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi. Päinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se paljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen ilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen mukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen haltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki sulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin syvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa on Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän taiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.
Myöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen välillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa, kumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa kuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin, jotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen — ideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema historiallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä Mantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja luultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa muistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska Sokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin murhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin, tapahtui v. 417.
Suomentaja.
Vuoropuhelun henkilöt:
ApollodorosApollodoroksen ystäväGlaukonAristodemosSokratesAgathonPhaidrosPausaniasEryximakhosAristophanesDiotimaAlkibiades
APOLLODOROS: En luullakseni ole valmistumaton siihen, mitä te minulta kyselette. Satuin näet hiljattain kulkemaan kaupunkiin kotoani Phaleronista,[1] kun muuan tuttavistani, joka minut takaapäin huomasi, huusi minua kaukaa nimeltä ja puhutteli minua leikillisesti: "Kuule, sinä Phaleronin[2] mies, Apollodoros, odotahan toki!" Minä pysähdyin ja jäin odottamaan. Hän sanoi: "Apollodoros, minä olen todenteolla äsken etsinyt sinua haluten saada tietoja Agathonin, Sokrateen, Alkibiadeen ja muitten silloin pidoissa läsnäolleitten keskustelusta, nimittäin siitä, mitä rakkaudesta lausuttiin. Muuan toinen on näet minulle siitä kertonut kuultuaan siitä Phoinixilta, Philippoksen pojalta, mutta hän mainitsi sinunkin siitä tietävän. Hänen oma esityksensä ei ollut ollenkaan selvä. Kerro siis sinä minulle, sillä sinä olet eniten oikeutettu esittämään ystäväsi sanoja. Mutta", lausui hän, "sano minulle ensin, olitko sinä läsnä tuossa kohtauksessa vai etkö." Minä vastasin: "Eipä sinun kertojasi esitys tosiaankaan näytä olleen ollenkaan selvä, jos luulet tuon kohtauksen, jota kyselet, tapahtuneen äskettäin, niin että minäkin olisin ollut läsnä." — "Niin minä todella luulen", sanoi hän. — "Mutta", sanoin minä, "mistä sinä olet tullut siihen käsitykseen, Glaukon? Etkö tiedä, ettei Agathon moneen vuoteen ole asunut täällä? Siitä taas, jolloin minä olen alkanut viettää aikaani Sokrateen seurassa ja pitää huolenani joka päivä tietää, mitä hän puhuu tai tekee, ei ole vielä kolmea vuotta. Sitä ennen minä juoksentelin ympäri missä milloinkin ja luulin toimittavani jotakin, vaikka olin kurjempi kuin kuka tahansa, yhtä kurja kuin sinä nyt arvellessasi, että tulee tehdä kaikkea mieluummin kuin harrastaa filosofiaa." — "Älä pilkkaa", sanoi hän, "vaan kerro, milloin tuo kohtaus tapahtui." — Minä sanoin, että se tapahtui meidän vielä ollessamme lapsia, kun Agathon sai voiton ensimäisellä murhenäytelmällään, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän ja hänen khoorinsa jäsenet viettivät uhrijuhlaa voiton kunniaksi. — "Siis, kuten näyttää, kauan sitten", sanoi hän. "Mutta kuka on siitä sinulle kertonut; itse Sokratesko?" — "Ei, kautta Zeun", sanoin minä, "vaan sama kuin Phoinixillekin, muuan Aristodemos, Kydathenalainen,[3] pieni mies, joka aina kulki avojaloin. Hän oli ollut kohtauksessa läsnä, hän kun minun nähdäkseni oli Sokrateen innokkaimpia silloisia ihailijoita. Kuitenkin olen myös Sokrateelta kysellyt muutamia kohtia siitä, mitä häneltä kuulin, ja hän on myöntänyt tämän kertomuksen oikeaksi." — "Miksi siis et tahdo kertoa asiata minulle? Onhan kaupunkiin vievä tie sitä kulkeville erittäin sovelias sekä puhumiseen että kuulemiseen." — Niin me kuljimme ja keskustelimme asiasta. Siksipä en ole, kuten alussa sanoin, aivan valmistumaton. Jos tekin siis vaaditte minua kertomaan, niin täytyy kai tehdä niin. Sillä muutenkin minä puolestani, kun joko itse puhun filosofiasta tai kuulen muiden puhuvan, paitsi sitä että pidän sitä hyödyllisenä, nautin siitä tavattomasti. Kun taas kuulen muita puheita ja erittäinkin teidän rikkaiden ja rahamiesten, niin ne toiselta puolen tympäisevät minua, toiselta puolen säälin teitä, ystävät, sentakia, että luulette jotakin tekevänne, vaikka ette tee mitään. Te puolestanne pidätte ehkä minua onnettomana ja uskon, että luulonne on oikea. Minun mielipiteeni teistä taas ei perustu luuloon, vaan varmaan tietoon.
YSTÄVÄ: Sinä olet aina samanlainen, Apollodoros. Sillä aina sinä moitit sekä itseäsi että muita ja näytät minusta yksinkertaisesti pitävän kaikkia itsestäsi alkaen kurjina olentoina, Sokratesta lukuunottamatta. Minä en tiedä, mistä olet saanut tuon liikanimen kiihkoilija, jota sinusta käytetään, mutta puheissasi olet aina sellainen. Sinä olet raivoissasi sekä itsellesi että muille paitsi Sokrateelle.
APOLLODOROS: Hyvä ystävä, selväähän on, että jos minä ajattelen sillä tavoin sekä itsestäni että muista, minä olen kiihkoilija ja mielipuoli.
YSTÄVÄ: Ei kannata nyt riidellä tästä, Apollodoros. Äläkä tee vastoin pyyntöämme, vaan kerro mitä silloin esitetyt lausunnot sisälsivät.
APOLLODOROS: Ne sisälsivät suunnilleen seuraavaa. — Mutta mieluummin koetan esittää kaiken alusta alkaen niinkuin hänkin.
Hän kertoi kohdanneensa Sokrateen, joka tuli kylvystä ja oli sitonut kengät jalkoihin, mitä hän harvoin teki. Hän oli kysynyt häneltä, minne hän menee niin juhlakunnossa. Hän oli vastannut: "Päivällisille Agathonin huoneeseen. Sillä eilen voitonjuhlassa minä pakenin hänen luotaan peläten vierasten paljoutta, mutta suostuin täksi päiväksi saapumaan hänen luokseen. Sentähden olen näin siistinyt itseäni, ollakseni hieno mennessäni hienon miehen luo. Mutta", sanoi hän, "mitä tuumit siitä, että kutsumatta lähtisit päivällisille?" "Minä vastasin", kertoi hän: "kuten sinä käsket." — "Tule siis mukaan", sanoi hän, "jotta voisimme tehdä korjauksen sananlaskuun ja muuttaa sen seuraavantapaiseksi: 'Hyvien miesten pitoihin saapuvat hyvät miehet kutsumatta'.[4] Homeros taas ei näytä ainoastaan korjanneen tätä sananlaskua, vaan tykkänään väärentäneen sen ajatuksen. Sillä vaikka hän on esittänyt Agamemnonin erittäin eteväksi soturiksi ja Menelaoksen taas veltoksi peitsimieheksi, on hän kuvannut, Agamemnonin valmistaessa juhla- ja uhriateriaa, Menelaoksen kutsumatta saapuvan juhlaan, huonomman miehen paremman pitoihin." — Tämän kuultuaan kertoi Aristodemos sanoneensa: "Mutta kenties en minä menekään sinne niin kuin sinä sanot, Sokrates, vaan Homeroksen mukaan kehnona miehenä viisaan miehen juhlaan kutsumatta. Voitkohan esittää mitään puolustukseksi, jos viet minut mukaasi? Sillä minä en tule myöntämään sitä, että olen saapunut kutsumatta, vaan sanon, että sinä olet minut käskenyt." — "Kulkiessamme kahden", sanoi Sokrates, "neuvottelemme me yhdessä, mitä vastaamme. Mutta lähtekäämme matkaan."
Tähän tapaan suunnilleen hän kertoi heidän matkalla keskustelleen. Mutta kulkiessaan Sokrates vaipui omiin ajatuksiinsa ja jättäytyi jälkeen, ja kun hän jäi odottamaan, käski tämä hänen jatkaa matkaa. Kun hän oli tullut Agathonin talolle, havaitsi hän oven olevan avoinna ja siellä kertoi hän kokeneensa jotakin hullunkurista. Häntä vastaan tuli näet heti sisältä muuan orjapoika, joka vei hänet sinne, missä muut lepäsivät, ja hän yllätti heidät juuri ryhtymässä aterioimaan. Niinpiankuin Agathon oli hänet nähnyt, lausui hän: "Kas, Aristodemos, tulet juuri parhaaseen aikaan syömään päivällistä kanssamme. Jos taas olet tullut jonkun muun asian takia, niin lykkää se toiseen kertaan. Sillä eilenkin minä haeskelin sinua, kutsuakseni sinut, mutta en voinut sinua löytää. Mutta miksi et tuo Sokratesta meidän luoksemme;1" — Minä käännyn ympäri, kertoi hän, mutten näe missään jälempänä Sokratesta. Minä sanoin silloin, että olin juuri tullut Sokrateen seurassa ja että hän minut oli tänne päivällisille kutsunutkin. "Siinä teit aivan oikein", sanoi Agathon. "Mutta missä on tuo mies?" — "Hän tuli juuri äsken jälessäni sisään ja itsekin ihmettelen, missä hän saattaa olla." — "Katsoppas poika, missä Sokrates on", sanoi Agathon, "ja tuo hänet sisälle. Sinä, Aristodemos", sanoi hän, "asetu sinä Eryximakhoksen viereen."
Poika pesi sitten hänet, kertoi hän, jotta hän saattaisi asettua aterialle. Muuan toinen poika oli tullut ja ilmoittanut, että Sokrates oli poistunut ja seisoi nyt naapurin eteispihalla eikä hänen kutsustaan tahtonut tulla sisälle. "Sinähän kerrot kummia", sanoi Agathon. "Kutsu häntä, äläkä päästä häntä menemään." — Mutta Aristodemos kertoi sanoneensa: "Älä millään muotoa tee niin, vaan antakaa hänen olla. Hänellä on näet sellainen tapa, että hän toisinaan pysähtyy ja jää seisomaan minne sattuu. Kyllä hän luullakseni kohta tulee. Älkää siis häiritkö häntä, vaan antakaa hänen olla." — "Täytyy tehdä niin, jos sinusta siltä tuntuu", sanoi Agathon. "Mutta kestitkää meitä toisia, pojat. Tarjotkaa aivan kuten haluatte, koska teitä ei ole kukaan komentamassa, mikä milloinkaan ei ole kuulunut tapoihini. Kuvitelkaa nyt mielessänne, että te olisitte kutsuneet minut ja nämä muut päivällisille ja palvelkaa meitä niin, että voimme teitä kiittää."
Senjälkeen kertoi hän heidän aterioineen. Mutta Sokrates ei tullut sisälle. Agathon käski monta kertaa mennä Sokratesta noutamaan, mutta Aristodemos ei sallinut. Sokrates oli kuitenkin tullut, viipymättä tapansa mukaan kovin pitkää aikaa, kun he juuri olivat keskellä ateriaa. Agathonin, joka lepäsi äärimäisenä yksinään, kertoi Aristodemos lausuneen: "Asetu tänne viereeni, Sokrates, jotta minäkin saisin nauttia siitä viisaudesta, joka sinulle tuolla eteispihassa ilmestyi. Sillä varmasti sinä sen löysit ja nyt se on sinulla." Sokrates istuutui ja lausui: "Hyvin olisivat asiat, Agathon, jos viisaus olisi sellaista, että se saattaisi, meidän tullessamme lähelle toinen toistamme, virrata täysinäisemmästä tyhjempään, kuten maljoista vesi, joka villalankaa myöten juoksee täysinäisemmästä tyhjempään. Jos näin on viisauden laita, pidän paikkaa vieressäsi suurenarvoisena. Sillä luulen, että sinä täytät minua paljolla kauniilla viisaudella. Minun viisauteni näet lienee kehnoa ja kiistanalaista ollen kuin unta, sinun taas loistaa ja kasvaa valtavasti. Sillä niin nuori kuin oletkin, on se niin voimakkaasti säteillyt sinusta ja käynyt niin ilmeiseksi äsken enemmän kuin kolmenkymmenentuhannen helleenin ollessa sen todistajana." — "Sinä pilkkaat, Sokrates", sanoi Agathon. "Mutta me saamme vähän myöhemmin ratkaista tämän kysymyksen viisaudesta, kun meillä on tuomarina Dionysos. Nyt pitää sinun ensiksi käydä aterialle."
Tämän jälkeen, kertoi Aristodemos, asettui Sokrates leposijalle ja aterioitsi. Niin tekivät toisetkin. Kun he olivat uhranneet juomauhrin, laulaneet jumalan kunniaksi ja täyttäneet muut tavalliset menot, olivat he käyneet juomiin käsiksi. Pausaniaan kertoi Aristodemos silloin alkaneen puhua jotenkin seuraavaan tapaan: "Hyvät miehet, millähän tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana. Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia kysyväksi." — Aristophanes sanoi tähän: "Sinä puhut aivan oikein, että kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä sisäänsä." — Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen poika Aristodemoksen kertoman mukaan: "Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon on?" — "En kerrassaan missään kunnossa", vastasi tämä. — "Olisi suuremmoinen voitto meille", jatkoi Eryximakhos, "nimittäin minulle, Aristodemokselle ja Phaidrokselle sekä näille tässä, jos te, jotka kestätte enimmän, nyt annatte perään. Sillä mehän emme koskaan kestä mitään. Sokrateen minä kuitenkin luen pois joukosta, sillä hän kykenee kumpaankin, niin että hänestä on samantekevää, kumman teemme. Koska siis minusta näyttää, ettei kukaan läsnäolevista ole halukas juomaan paljon viiniä, niin kenties en ikävystytä seuraa, jos selitän todenperäisesti, millaista juopumus oikeastaan on. Sillä luulen lääketieteestä tulleeni selville siitä, että juopumus on ihmisille jotakin vahingollista. Itse puolestani en minä, jos vain itse saisin määrätä, tahtoisi jatkaa juomista, enkä neuvoisi ketään toistakaan niin tekemään, etenkin jos häntä eilispäivän jälkeen vaivaa kohmelo." — Nyt kertoi Aristodemos myrrinusilaisen[5] Phaidroksen puuttuneen puheeseen: "Minä puolestani olen tottunut sinua tottelemaan ja erittäinkin milloin puhut lääketaidosta. Tällä kertaa tottelevat sinua toisetkin, jos ajattelevat järkevästi." — Tämän kuultuaan myöntyivät kaikki siihen, etteivät viettäisi yhdessäoloa juopottelussa, vaan noin vain nautinnoksi maistellen.
"Koska nyt siis on päätetty", sanoi Eryximakhos, "että jokainen saa juoda niin paljon kuin häntä haluttaa ja ettei mitään pakkoa ole olemassa, niin ehdotan minä tämän jälkeen, että äsken sisään tulleen huilunsoittajattaren annettaisiin mennä tiehensä ja soittaa itselleen tai — jos häntä haluttaa — tuolla sisällä oleville naisille, ja että me tänään keskustellen viettäisimme aikaamme. Jos haluatte, tahdon ehdottaa teille keskusteluaiheen." — Kaikki sanoivat haluavansa, ja käskivät hänen tehdä ehdotuksen. Eryximakhos lausui nyt: "Alan puheeni Euripideen Melonippen[6] mukaan. 'Sanani, jotka aion esittää eivät ole omiani', vaan tämän Phaidroksen tässä. Phaidros puhuu näet aina kiukuissaan minulle: 'Eikö ole ihmeellistä, Eryximakhos, että runoilijat ovat sepittäneet hymnejä ja ylistyslauluja kaikille muille jumalille, mutta ettei koskaan kukaan runoilijoista, niin monta kuin heitä onkin, ole tehnyt yhtään kiitosrunoa Eroksen kunniaksi, joka kuitenkin on niin suuri ja mahtava jumala? Jos taas tahdot ajatella meidän kelpo sofistejamme, niin kirjoittavat he suorasanaisesti Herakleen ja muitten kiitospuheita, kuten mainio Prodikos.[7] Tämä ei vielä ole niin ihmeellistä; mutta äsken sain käsiini kirjan, jossa oli suolalle sen hyödyn takia suitsutettu ihmeellinen ylistys. Ja paljon muuta tämäntapaista saattaisit nähdä kiitetyn. Huomauttaessaan siitä, että he tällaisten asioitten takia näkevät paljon vaivaa, mutta ettei Erosta ole kenkään ihmisistä tähän päivään saakka rohjennut hänen arvonsa mukaisesti ylistää, vaan että siten on laiminlyöty niin mahtava jumala, on Phaidros minusta aivan oikeassa. Sentähden tahdon minä toiselta puolen tehdä hänelle palveluksen ja olla hänelle mieliksi, toiselta puolen pidän minä sopivana, että me läsnäolevat tässä tilaisuudessa ylistämme jumalaa. Jos te olette samaa mieltä, niin olisi meillä puheista kyllä riittävästi ajanvietettä. Minä siis ehdotan, että jokainen meistä, puheenvuoron siirtyessä aina oikealle, pitää Eroksen kunniaksi niin kauniin puheen kuin vain taitaa, ja että Phaidros alkaa, koska hän sekä lepää ensimäisenä että on koko asian isä." — "Kukaan ei tule äänestämään sinua vastaan, Eryximakhos", sanoi Sokrates. "Sillä minä, joka väitän, etten mitään muuta ymmärrä kuin rakkausasioita, en mitenkään tahtoisi kieltäytyä, eikä kai Agathon eikä Pausanias eikä suinkaan Aristophanes, jonka koko harrastuspiiri liikkuu Dionysoksen ja Aphroditen ympärillä, eikä kukaan muu näistä, jotka tässä näen. Kuitenkaan emme me, jotka lepäämme äärimäisinä, ole yhtä hyvässä asemassa. Mutta meille on kylliksi, jos ne, jotka ovat meidän edellämme, puhuvat tarpeeksi laajasti ja kauniisti. Mutta hyvällä onnella alkakoon Phaidros ja ylistäköön Erosta."
Kaikki muutkin yhtyivät näihin Sokrateen sanoihin ja toivomuksiin. Mutta kaikkea sitä, mitä kukin lausui, ei Aristodemos tarkoin muistanut enkä minäkään muista kaikkea, mitä hän puhui. Mutta kaikkien niiden lausunnot, joitten sanat minusta näyttivät enimmin muistamisen arvoisilta, minä kyllä esitän teille.
Ensinnä siis kertoi hän, kuten sanottu, Phaidroksen puhuneen. Hän alkoi suunnilleen siitä ajatuksesta, että Eros on suuri ja ihmeellinen sekä ihmisten että jumalien joukossa hyvin monessakin suhteessa, mutta erittäinkin syntynsä puolesta. "Sillä on kunniakasta olla jumalista vanhimpia", sanoi hän. "Siitä on olemassa todistus. Eroksella ei nimittäin ole vanhempia eikä niitä mainitse kukaan proosakirjailija eikä runoilija, vaan Hesiodos väittää ensin syntyneen Khaoksen ja hänen jälkeensä
"'Laajalle rintavan Maan, ikiturvaisan sijan kaikkeinYnnä Eros jumalan.'
"Hesiodokseen yhtyy Akusilaos,[8] joka väittää Khaoksen jälkeen näiden kahden, Maan ja Eroksen syntyneen. Parmenides[9] taas esittää näin Luomisen:
"'Ennen multapa toi elämän hän Eros jumalalle.'
"Näin monelta taholta esitetään se yhteinen ajatus, että Eros on vanhimpia. Mutta koska hän on vanhin, on hän suurimman meitä kohdanneen hyvän aiheuttaja. Sillä minä en ainakaan osaa sanoa, mitä suurempaa onnea saattaa olla aivan nuoruusiässä olevalla kuin hyväätarkoittava rakastaja ja rakastajalla lemmikki. Sillä sitä, minkä tulee johtaa lävitse koko elämän ihmisiä, jotka tahtovat elää jalosti, sitä ei voi heille hankkia sukulaisuus eikä arvossapidetty asema eikä rikkaus eikä mikään muu niin runsain määrin kuin rakkaus. Mitä minä tällä tarkoitan? Häveliäisyyttä häpeälliseen nähden, harrasta pyrkimystä kauniiseen. Sillä ilman sitä ei ole mahdollista valtion eikä yksityisen kansalaisen suorittaa suuria ja kauniita tekoja. Minä väitän nyt, että jos joku mies, joka rakastaa, tulee ilmi jostakin häpeällisestä teosta tai siitä, että hän on kärsinyt jotakin sellaista jonkun taholta sentähden, ettei pelkuruudesta ole puolustautunut, hän ei tuntisi niin suurta tuskaa joutuessaan isänsä tai ystävänsä tai kenenkä muun tahansa silmien eteen kuin lemmikkinsä edessä. Tämän saman huomion teemme rakastetun suhteen, nimittäin että hän erikoisesti häpeää rakastajiaan, kun hänet on tavattu jossakin häpeällisessä teossa. Jos siis olisi mahdollinen jokin keino sellaisen valtion tai leirikunnan aikaansaamiseen jossa olisi pelkkiä rakastajia ja lemmikkejä, niin he eivät voisi paremmalla tavalla elää näissä yhteiskunnissaan kuin pysyttäytymällä erillään kaikesta häpeällisestä ja kilpailemalla tässä pyrkimyksessä keskenään. Ja taistellen toinen toisensa vieressä voittaisivat tällaiset miehet harvalukuisinakin suoraan sanoen koko maailman. Sillä mies, joka rakastaa, antaisi mieluummin kenenkä muun tahansa nähdä hänen jättävän rivit tai heittävän aseensa kuin rakastettunsa ja tahtoisi monta vertaa ennemmin kuolla kuin tehdä näin. Ja niin huono ei toki ole kukaan, että jättäisi rakastettunsa tai olisi rientämättä hänen avukseen, kun hän on vaarassa. Kukaan ei ole niin huono, ettei Eros innostaisi häntä sellaiseen urhoollisuuteen, että hän vetää vertoja sille, joka luonnostaan on paras. Lyhyesti sanoen, kuten Homeros kertoo, että jumala puhalsi muutamiin urhoista rohkeutta, niin tekee Eroskin antaessaan sitä itsestään rakastaville.
"Vieläpä kuollakin toinen toisensa puolesta tahtovat yksinomaan rakastavaiset, eivätkä vain miehet, vaan myöskin naiset. Tämän väitteeni puolesta tarjoaa kaikille helleeneille riittävän todistuksen Alkestis,[10] Peliaksen tytär, joka yksin tahtoi kuolla miehensä puolesta, vaikka tällä oli sekä isä että äiti. Ja hän voitti nämä siinä määrässä ystävyydessä rakkautensa takia että osoitti heidän olevan pojalleen vieraita ja vain nimeltään kuuluvan yhteen. Ja näin tehdessään näytti hän ei vain ihmisistä vaan myöskin jumalista tehneen niin kauniin teon, että kun jumalat vain luetuille niistä monista, jotka ovat suorittaneet useita kauniita tekoja, ovat suoneet sen kunnialahjan, että ovat sallineet heidän sielunsa jälleen nousta Hadeksesta, he hänen tekoaan ihaillen päästivät hänen sielunsa sieltä. Näin jumalatkin kunnioittavat sitä puhdasta innostusta, jonka rakkaus synnyttää. Mutta Orpheuksen,[11] Oiagroksen pojan, antoivat he tyhjin toimin poistua Hadeksesta, näytettyään hänelle valekuvan hänen vaimostaan, jota varten hän oli tullut, mutta antamatta hänelle tätä itseään, koska hän näytti olevan hempeä, kuten kitaransoittaja ainakin, eikä rohkenevan rakkautensa takia kuolla, kuten Alkestis, vaan elävänä pyrkivän Hadekseen. Sentähden he sääsivät hänelle tuomion ja antoivat hänen kuolla naisten kätten kautta, eivätkä kunnioittaneet häntä kuten Akhilleusta, Thetiksen poikaa, jonka he lähettivät autuaitten saarille, koska hän kuultuaan äidiltään, että kuolisi, jos tappaisi Hektorin, mutta jollei tappaisi tätä, voisi palata kotiansa ja kuolla korkeassa iässä, uskalsi mieluummin rientää ystävänsä avuksi ja kostaa hänet ja niin ei ainoastaan kuolla hänen puolestaan, vaan myöskin seurata häntä kuolemaan. Aiskhylos lörpöttelee sanoessaan, että Akhilleus oli Patrokloksen rakastaja. Akhilleushan ei ollut ainoastaan Patroklosta vaan kaikkia sankareita kauniimpi ja vielä parraton sekä Homeroksen sanojen mukaan paljoa nuorempi. Sillä vaikka jumalat todellisuudessa pitävät suurimmassa arvossa rakkauden hyvettä, niin he kuitenkin enemmän ihailevat, kunnioittavat ja tekevät hyvää, kun lemmikki rakastaa rakastajaansa kuin kun rakastaja rakastaa lemmikkiä. Sillä rakastaja on jotakin jumalallisempaa kuin lemmikki. Hänessä asuu näet jumala. Sentakia he Akhilleustakin kunnioittivat enemmän kuin Alkestista lähettäessään hänet autuaitten saarille.
"Niin minä siis väitän, että Eros on jumalista sekä vanhin että jaloin ja mahtavin hankkimaan hyveen ja onnen omistuksen ihmisille, niin hyvin eläville kuin kuolleillekin."
Jotenkin tähän suuntaan hän kertoi Phaidroksen puhuneen ja sen jälkeen esiintyneen joidenkuiden muiden, joiden puheita hän ei tarkoin muistanut. Hän sivuutti ne ja esitti Pausaniaan lausunnon. Tämä taas sanoi: "Minusta tehtävämme ei ole hyvin määritelty, Phaidros, kun me noin vaan ilman muuta olemme saaneet käskyn ylistää Erosta. Jos Eros olisi vain yksi, olisi kaikki hyvin, mutta nyt ei Eros ole vain yksi. Ja kun hän ei ole vain yksi, on oikeampaa edeltäpäin ilmoittaa, kumpaa tulee ylistää.
"Minä koetan nyt oikaista tämän ja ensin osoittaa, mitä Erosta tulee ylistää, ja sitten ylistää jumalaa hänen arvonsa mukaisesti. Sillä me kaikki tiedämme, ettei ole Aphroditea ilman Erosta. Jos taas olisi vain yksi Aphrodite, olisi Eroskin yksi. Mutta koska kerran on olemassa kaksi Aphroditea, täytyy olla kaksi Erostakin. Mutta miksi ei jumalattaria olisi kaksi? Toinenhan on vanhempi ja äiditön Uranoksen (taivaan) tytär, jota me nimitämmekin taivaalliseksi. Nuorempi taas on Zeun ja Dionen[12] tytär ja häntä me kutsumme yleiseksi. Välttämättä on siis sitä Erosta, joka on viimeksi mainitun apulainen, kutsuttava oikealla nimellä yleiseksi, edellistä taivaalliseksi. Tosin kaikkia jumalia tulee ylistää; mutta on koetettava lausua, mitä kummallekin (Erokselle) on ominaista. Sillä jokaisen teon luonne on sellainen, ettei teko vielä itsessään ole kaunis eikä häpeällinen. Niinpä siitä, mitä nyt teemme, joko juomme tai laulamme tai keskustelemme, ei mikään itsessään ole kaunista, vaan sen suorituksessa, siinä tavassa miten se suoritetaan, se tulee sellaiseksi. Sillä jos se tehdään kauniisti ja oikein, tulee se kauniiksi, jos taas väärin, häpeälliseksi. Näin on rakastamisenkin laita, eikä jokainen Eros ole kaunis ja ylistämisen arvoinen, vaan ainoastaan se, joka johdattaa kauniisti rakastamaan.
"Yleisen Aphroditen Eros on totisesti yleinen ja tekee, mitä sattuu. Ja tätä rakastavat kehnot ihmiset. Nämä tällaiset rakastavat ensiksi yhtä paljon naisia kuin poikia, ja edelleen, ketä he rakastavatkin, he enemmän rakastavat ruumista kuin sielua, edelleen, mikäli voivat, järjettömimpiä, pitäen silmällä ainoastaan halunsa tyydyttämistä, välittämättä siitä, tapahtuuko se kauniisti vai eikö. Sentähden käykin heidän niin, että he tekevät, mitä heidän eteensä kulloinkin sattuu, samalla tapaa hyvää kuin sen vastakohtaa. Sillä onhan tämä Eros syntyisin siitä jumalattaresta, joka sekä on paljoa nuorempi kuin toinen että syntymässään osallinen sekä nais- että miessukupuolesta. Taivaallisen Aphroditen Eros taas on jumalattaresta, joka ensiksi ei ole osallinen naissukupuolesta, vaan ainoastaan miessukupuolesta — siitä poikarakkaus — ja toiseksi on vanhempi, vapaa rikoksesta. Sentakia tämän Eroksen innoittamat kääntyvät miehisen suvun puoleen, rakastaen sitä, mikä on luonnostaan voimakkaampaa ja millä on enemmän järkeä. Ja itse poikarakkaudessakin saattaisi tuntea ne, jotka ovat puhtaasti tämän Eroksen kiihoittamia. Sillä he eivät rakasta näitä heidän poikaiässä ollessaan, vaan vasta sitten, kun heillä alkaa olla järkeä. Tämä taas lankeaa läheisesti yhteen ensi parrankasvun kanssa. Ne, jotka tästä ajankohdasta alkavat rakastaa, ovat luullakseni valmiit koko eliniän olemaan ja elämään yhdessä, mutta eivät, kun ovat valloittaneet jonkun, joka on nuori ja ymmärtämätön, pettämään ja pilkkaamaan häntä ja sitten poistumaan hänen luotaan ja juoksemaan toisen luo. Pitäisi olla laki, joka kieltäisi rakastamasta lapsia, jottei niin paljon vaivannäköä tuhlattaisi epävarmaan tarkoitukseen. Sillä lapsiin nähden on lopputulos epävarma, mihin se päättyy, sielun ja ruumiin huonouteenko vai hyveeseen. Hyvät tosin asettavat itse itselleen vapaaehtoisesti tämän lain, mutta tulisi myös näitä yleisiä rakastajia pakottaa tällaiseen, kuten pakotamme voimaimme mukaan heitä olemaan rakastamatta vapaita naisiakin. Sillä nämä ne ovat aikaansaaneet sellaisen häpeän, että jotkut tohtivat sanoa, että on häpeällistä antautua rakastajille. He sanovat näin pitämällä näitä silmällä nähdessään heidän tahdittomuutensa ja epäsiveellisyytensä, sillä eihän toki mikään teko, joka suoritetaan tahdikkaasti ja siveellisesti, voi oikeudenmukaisesti saada osakseen moitetta. Ja rakkauteen nähden voimassa oleva siveyslaki on muissa valtioissa helppo tuntea. Se sisältää nimittäin yksinkertaisia määräyksiä. Mutta täällä ja Lakedaimonissa voimassaoleva on monimutkainen. Sillä Eliissä ja Boiotiassa ja siellä, missä ei olla taitavia puhujia, on yksinkertaisesti hyväksytty, että rakastajille mieliksi olo on kaunista, eikä kukaan, ei nuori eikä vanha, sanoisi tätä häpeälliseksi, luullakseni sen takia, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä vaivaa koettamalla sanoilla taivuttaa nuoria, huonoja puhujia kun he ovat. Ioniassa ja monessa muussa seudussa, missä vain asukkaat ovat barbarien vallan alaisia, pidetään tätä tapaa häpeällisenä. Sillä barbareille on tämä rajattoman itsevaltiuden johdosta häpeällistä samoin kuin myös pyrkimys viisauteen ja ruumiin jalostamiseen. Hallitseville ei näet käsittääkseni ole hyödyksi, että suuria ajatuksia syntyy hallittavissa ja lujia ystävyyssuhteita ja liittoja, mitä etupäässä varsinkin rakkaus tavallisesti saa aikaan. Kokemuksesta ovat tämän saaneet tuta täkäläisetkin tyrannit. Sillä Aristogeitonin ja Harmodioksen[13] ystävyys mursi tultuaan lujaksi heidän valtansa. Missä siis on säädetty häpeälliseksi noudattaa rakastajain mieltä, johtuu se säätäjien huonoudesta, nimittäin toiselta puolen hallitsevien itsekkyydestä, toiselta puolen hallittavien miehuuttomuudesta. Missä tämä taas yksinkertaisesti on säädetty kauniiksi, on se tapahtunut säätäjien henkisen hitauden takia. Täällä taas on näitä paljoa kauniimpi periaate saanut hyväksymisen, vaikka, kuten sanoin, se ei ole helposti tajuttavissa.
"Sillä (sellaiselta asianlaita näyttää) jos ajattelemme,[14] että sanotaan kauniimmaksi rakastamista julkisesti kuin salaa, ja ennen kaikkea jaloimpien ja parhaitten rakastamista, olkootpa he muita rumempiakin, ja että rakastajalle tulee kaikkien taholta osaksi rohkaisua ihmeteltävässä määrässä, koska hän ei näytä tekevän mitään häpeällistä, ja että rakastetun voittaminen tuntuu kauniilta, epäonnistuminen hänen valloittamisessaan häpeälliseltä, ja että siveyslaki sallii rakastajan valloittamisyrityksissään tehdä ihmeellisiä tekoja ja sittenkin saada kiitosta, sellaisia tekoja, että jos joku tohtisi tehdä niitä missä muussa tarkoituksessa tahansa ja saavuttaa pyrkiessään mihin muuhun tahansa kuin tähän, hän korjaisi itselleen filosofian mitä ankarimmat moitteet. Sillä jos joku joko tahtoessaan saada joltakulta rahoja tai pyrkiessään virkaan tai valta-asemaan tahtoisi tehdä samoin kuin rakastajat lemmikeilleen, kun he kerjäten ja apua anoen rukoilevat näitä, vannovat valoja, makaavat ovien edessä, ja tahtovat alistua orjuuteen, jollaiseen ei yksikään orja antautuisi, niin estäisivät häntä tällaisesta menettelystä sekä ystävät että viholliset, jälkimäiset herjaamalla häntä imartelijaksi ja epävapaaksi, edelliset varoittamalla häntä ja häpeämällä hänen tähtensä. Mutta jos rakastaja tekee kaikkea tätä, seuraa häntä arvonanto, ja vallitseva siveyslaki sallii hänen näin tehdä ilman moitetta, koska hänen katsotaan harjoittavan jotakin perin kaunista työtä. Ja mikä on tärkeintä, suuren yleisön sanojen mukaan hän yksin, jos tekee valan, saa jumalilta anteeksiannon, jos on valansa rikkonut. Sillä rakkausvalan ei sanota olevan mikään vala. Näin sekä jumalat että ihmiset ovat antaneet rakastavalle täyden vapauden täkäläisen siveyslain mukaan.
"Tämän mukaan saattaisi siis luulla, että tässä valtiossamme pidetään perin kauniina sekä rakastamista että hellää suhdetta rakastajiin. Mutta kun isät asettavat rakastetuille kaitsijoita eivätkä salli rakastajain seurustella heidän kanssaan, ja tällainen määräys on annettu kaitsijalle, kun samanikäiset ja ystävät herjaavat, jos näkevät jotakin tällaista tapahtuvan, eivätkä vanhemmat ihmiset taasen näitä herjaajia tästä estä eivätkä moiti heitä siitä, että puhuisivat väärin, tätä taas silmällä pitäen saattaisi päinvastoin luulla tällaista pidettävän täällä mitä häpeällisimpänä. Asianlaita on luullakseni tämä. Asia ei ole, kuten alunpitäen sanottiin, yksinkertaisesti sellainen, että se sinänsä olisi itsessään kaunista tai häpeällistä, vaan se on kauniisti harjoitettuna kaunista, häpeällisesti harjoitettuna taas häpeällistä. Häpeällisesti sitä harjoitetaan, jos antaudutaan huonolle huonolla tavalla, kauniisti taas, jos antaudutaan kelvolliselle kauniilla tavalla. Huono taas on tuo yleinen rakastaja, joka rakastaa enemmän ruumista kuin sielua, sillä hän ei ole edes kestävä, koska hän ei rakasta mitään pysyvää asiaa. Sillä kun ruumiin kukoistus, jota hän on rakastanut, lakkaa, lentää hän pois saattaen häpeään monet puheensa ja lupauksensa. Mutta se rakastaja, joka rakastaa luonnetta, joka on hyvä, pysyy läpi elämän, koska hän on sulautunut pysyväiseen. Nämä tahtoo meidän siveyslakimme saattaa oivallisen ja tarkan koettelemisen alaisiksi, toisille olemaan mieliksi, toisia taas välttämään. Siksipä se kehoittaa toisia (rakastajia) ajamaan takaa, toisia (rakastettuja) taas pakenemaan, kilpailulla koettaen saattaa selväksi, kumpaan luokkaan rakastaja kuuluu ja kumpaan rakastettu. Niin siis on tämän syyn takia katsottu häpeälliseksi joutua nopeasti valloitetuksi, jotta olisi aikaa, joka näyttää useat asiat hyvin tutkivan. Edelleen on häpeällistä antautua varojen tai valtiollisen mahtiaseman takia, joko sitten joku vastoinkäymisestä masentuu eikä pysy lujana tai vastaansanomatta sallii itseään autettavan varallisuuteen tai toteuttamaan valtiollisia suunnitelmiaan. Sillä ei mikään tällainen suhde näytä olevan luja eikä pysyväinen, siitä puhumattakaan, ettei tällaisesta synny jaloa ystävyyssuhdetta. Yksi tie meidän siveyslakimme mukaan jää, jos lemmikki tahtoo kauniisti miellyttää rakastajaansa. Sillä samoinkuin siveyslakimme mukaan rakastajiin nähden oli voimassa se katsantotapa, ettei millaisten palvelusten teko tahansa lemmikille ole liehakoimista eikä moitittavaa, samoin on toiselta puolen vain yksi tapa palvella mahdollinen, vapaaehtoinen palveleminen, joka ei tuota moitetta. Ja tämä tarkoittaa hyvettä.
"Se katsantokanta on näet meidän keskuudessamme päässyt vallitsemaan, että jos joku tahtoo palvella jotakuta luullen tulevansa hänen avullaan paremmaksi joko viisaudessa tai muussa lajissa hyvettä, tämä vapaaehtoinen palvelus ei ole häpeällistä eikä liehakoimista. Nämä molemmat katsantokannat, sekä se, joka koskee poikarakkautta, että se, joka koskee viisauden harjoitusta ja muuta hyvettä, tulee yhdistää samaksi, jos mieli saada syntymään se johtopäätös, että on kaunista lemmikin antautua rakastajalleen. Sillä kun rakastaja ja lemmikki tulevat yhteen ja kummallakin on vakaumuksensa, edellisellä se, että hän kaikella mahdollisella tavalla palvellessaan lemmikkiä, joka on tehnyt hänelle mieliksi, suorittaa oikeita palveluksia, jälkimäisellä taas se, että on oikein, että hän kaikin tavoin on kuuliainen hänelle, joka tekee hänet viisaaksi ja hyväksi, ja kun toinen on kykenevä auttamaan viisauteen ja hyveeseen, toinen taas pyrkii hankkimaan sivistystä ja muuta viisautta, silloin kun nämä molemmat vakaumukset yhtyvät, vain silloin käy mahdolliseksi, että on kaunista lemmikin antautua rakastajalleen, mutta missään muussa tapauksessa ei. Tässä tapauksessa ei edes petetyksi joutuminen ole mitenkään häpeällistä, mutta kaikissa muissa tapauksissa tuottaa tällainen suhde häpeää, joutukoonpa joku petetyksi tai ei. Sillä jos joku on antautunut rakastajalle siinä luulossa, että hän on rikas ja sitten joutunut petetyksi eikä ole saanutkaan rahoja, koska rakastaja on osoittautunut köyhäksi, ei se ole yhtään vähemmän häpeällistä. Sillä tällainen ihminen tuntuu kuitenkin paljastaneen luonteensa laadun, että hän nimittäin rahojen takia on valmis palvelemaan ketä hyvänsä miten hyvänsä, ja se ei ole kaunista. Mutta jos samalla tavalla joku on antautunut jollekulle siinä luulossa, että tämä on hyvä, ja tahtoen tulla paremmaksi rakastajan ystävyyden kautta, ja joutunut petetyksi, kun on käynyt ilmi, että tämä on huono ja hyvettä vailla, niin pettyminen on kuitenkin kaunista. Sillä tämäkin tuntuu ilmaisseen oman luonteensa laadun, sen, että hän hyveen vuoksi ja paremmaksi tullakseen on kaikille valmis kaikkeen, ja tämä taas on kaikkein kauneinta. Niin on siis kaikin tavoin kaunista hyveen takia antautua.
"Tämä rakkaus on taivaallisen jumalattaren Eros, joka on sekä taivaallinen että suurenarvoinen niin hyvin valtiolle kuin yksityisille, se kun pakottaa sekä rakastajan että rakastetun pitämään suurta huolta itsestään hyveen saavuttamiseksi. Kaikki muu rakkaus on kotoisin tuosta toisesta jumalattaresta, yleisestä Aphroditesta.
"Tämä on, Phaidros", sanoi hän, "esitykseni Eroksesta, sellaisena kuin sen valmistumattomana olen voinut pitää."
Kun Pausaniaan puhetta oli seurannut paussi, — näin näet opettavat oppineet minua puhuessani käyttämään samanlaisia äänteitä — olisi Aristophaneen — sanoi Aristodemos — pitänyt puhua. Mutta häneen oli sattumalta joko kylläisyydestä tai jostakin muusta syystä iskenyt nikotus eikä hän kyennyt puhumaan, vaan sanoi — häntä alempana hänen vierellään näet lepäsi lääkäri Eryximakhos —: "Oi — Eryximakhos — sinun velvollisuutesi on joko — päästää minut — nikotuksesta — tai puhua minun puolestani, kunnes minä itse — siitä pääsen." Eryximakhos sanoi: "Minä teen nämä molemmat, sillä minä puhun sinun vuorollasi, sinä taas, kun pääset vaivastasi, minun vuorollani. Ja jos sinä sillä aikaa kun minä puhun, hyvän ajan pidätät henkeäsi, niin kenties nikotus lakkaa, jollei, huuhdo se vedellä pois. Mutta jos se on kovin itsepintainen, niin ota jotakin, jolla voit ärsyttää sieraimiasi, ja aivasta. Ja jos niin teet kerran tai kahdesti, niin lakkaa se, olkoonpa se hyvinkin itsepintainen." — "Kiirehdi puhumaan", vastasi Aristophanes; "minä teen siten."
Eryximakhos lausui: "Minusta näyttää välttämättömältä, että koska Pausanias sai kauniin alun puheeseensa, mutta ei sitä tyydyttävästi lopettanut, minun tulee laatia puheeseen loppu. Sillä selittäessään Eroksen olevan kaksinaisen, näyttää hän minusta tehneen aivan oikean jaoituksen. Mutta että se ei ole ainoastaan ihmisten sieluissa ja kohdistu kauneihin ihmisiin, vaan että se suuntautuen paljoon muuhun, asuu muussakin, sekä kaikkien eläinten ruumiissa että siinä, mikä maassa kasvaa, sanalla sanoen kaikessa olevaisessa, sen luulen havainneeni meidän ammatistamme, lääketaidosta, sekä kuinka suuri ja ihmeellinen jumala on, ja miten hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkeen, mitä niin hyvin ihmiset kuin jumalat tekevät. Ja minä alan puheeni lääketaidosta, saattaakseni myöskin ammattini kunniaan.
"Ruumiin olemuksessa on tämä kaksinainen Eros. Sillä ruumiin terve tila on tunnustetusti toista ja erinkaltaista kuin sen sairas tila, ja erinkaltainen tavoittelee ja rakastaa erinkaltaista. Sillä toista on rakkaus terveessä, toista sairaassa. Ja varmasti on, kuten Pausanias äsken sanoi olevan kaunista tehdä mieliksi hyville ihmisille, mutta häpeällistä suostua kurittomille, samaten myös itse ruumiiseen nähden kaunista tyydyttää ja tuleekin tyydyttää jokaisen ruumiin hyviä ja terveitä osia, ja tätä juuri nimitys lääketaito tarkoittaa; mutta huonoihin ja sairaihin osiin suostuminen on häpeällistä eikä tule niitä tyydyttää, jos mieli olla etevä ammattimies. Sillä lääketaito on, lausuakseni asian ytimen, tietoa siitä, mitä ruumis rakastaa täyttymiseen ja tyhjenemiseen nähden, ja se, joka tässä eroittaa toisistaan kauniin ja häpeällisen rakkauden, hän on taitavin lääkäri, ja se, joka aikaansaa vaihdoksen, niin että toisen rakkauden asemasta omaksutaan toinen, ja se, joka ymmärtää synnyttää rakkautta, missä sitä ei ole, mutta missä sitä tulisi olla, tai ottaa sen pois, missä sitä on, hän olisi oivallinen ammattimies. Sillä ne voimat, mitkä ruumiissa ovat toisilleen vihamielisimpiä, on osattava saattaa toisilleen ystävällisiksi ja rakastamaan toinen toistaan. Ja vihamielisimpiä ovat toisilleen enimmän vastakkaiset ominaisuudet, kuten kylmä lämpimälle, katkera makealle, kuiva kostealle, ja kaikki sentapaiset. Ymmärtämällä näissä synnyttää rakkautta ja sopua on meidän esi-isämme Asklepios, kuten nämä meidän runoilijamme väittävät ja minäkin uskon, perustanut tämän meidän tieteemme. Lääketaitoa siis ohjaa, kuten sanottu, kokonaan tämä jumala, samoin kuin ruumiin harjoitusta ja maanviljelystä. Mitä taas säveltaiteeseen tulee, on jokaiselle, joka hiukankin on asiaa ajatellut, ilmeistä, että sen laita on sama kuin näiden, kuten ehkä Herakleitoskin[15] tahtoo sanoa; sillä hänen sanontatapansa ei ole sattuva. Hän näet väittää, että ykseys itsessään eroaa ja itseensä yhdistyy, kuten jousen ja lyran harmonia. Mutta on suurta järjettömyyttä väittää, että harmonia eroaa tai että se on yhä vielä eroavaisista sävelistä kokoonpantu. Kenties hän onkin tahtonut sanoa, että harmonia on syntynyt ennen toisistaan eroavaisista korkeasta ja matalasta sävelestä, jotka sitten säveltaiteen vaikutuksesta myöhemmin ovat yhtyneet yhdeksi. Sillä eihän mitenkään voi yhä edelleen toisistaan eroavasta korkeasta ja matalasta sävelestä syntyä harmoniaa. Onhan harmonia yhteensointumista, yhteen sointuminen taas on yhteensoveltumista. Mutta toisistaan eroavaisten asiain yhteensoveltuminen, niin kauan kuin ne vielä eroavat toisistaan, on mahdottomuus. Ja erinkaltaisen ja yhteensoveltumattoman on mahdoton sointua yhteen, kuten rytmikin on syntynyt nopeasta ja hitaasta tahdista, jotka ennen ovat eronneet toisistaan, mutta sittemmin sopeutuneet yhteen. Mutta yhteensoveltumisen saa aikaan kaikissa näissä, kuten äsken mainitsemallani alalla lääketiede, tällä alalla säveltaide, synnyttäessään niiden kesken rakkautta ja sopua. Ja säveltaide onkin rakkauden tuntemista sillä alalla, jonka muodostavat harmonia ja rytmi. Itse harmonian ja rytmin olemuksessa taas ei ole lainkaan vaikeata havaita rakkauden ilmenemistä, ja tällä alalla ei kaksinainen Eros esiinny. Mutta kun ihmisten kesken on sovellutettava rytmiä ja harmoniaa joko sepittämällä, mitä kutsutaan sävellykseksi tai oikein käyttämällä sävelmiä ja säveltahteja, mitä kutsutaan esitykseksi, silloin syntyy vaikeuksia ja hyvä taiteilija on tarpeen. Jälleen toteutuu sama ajatus, että tulee noudattaa siveellisten ihmisten tahtoa ja sillä tavoin, että ne, jotka vielä eivät ole siveellisiä, sellaisiksi tulisivat yhä enemmän, ja että tulee säilyttää näiden rakkaus; tässä meillä on tuo kaunis, taivaallinen rakkaus, Urania runottaren Eros. Mutta toinen, Polyhymnian[16] Eros, on yleinen Eros; ja sitä tulee varovaisesti sovelluttaa, mihin sitä sovelluttaa, jotta tosin voisi korjata siitä nautintoa silti vajoamatta hillittömyyteen, kuten meidän ammatissamme on suuri vaikeus hyvin suhtautua niihin himoihin, jotka kohdistuvat keittotaitoon, niin että ilman sairautta voi niittää nautintoa. Säveltaiteessa ja lääketieteessä ja kaikilla muilla sekä inhimillisillä että jumalallisilla aloilla on niin paljon kuin mahdollista kumpaankin Erokseen kiinnitettävä huomiota. Sillä ne molemmat ovat niissä olemassa.
"Onhan myöskin vuodenaikojen järjestys näiden molempien läpitunkema. Ja kun ne tilat, jotka juuri mainitsin, lämmin ja kylmä sekä kuiva ja kostea tulevat osallisiksi siveellisestä rakkaudesta toinen toiseensa, ja saavuttavat oikean harmonian ja oikein sekaantuvat toisiinsa, niin ne tuovat tullessaan runsaan sadon ja terveyden ihmisille ja muille eläville olennoille ja kasveille eivätkä aikaansaa mitään vahinkoa. Mutta kun hillitön Eros pääsee eri vuodenaikoina voitolle, tuottaa se paljon tuhoa ja vahinkoa. Sillä rutot tavallisesti syntyvät tämäntapaisista syistä ja monet muut samanlaiset taudit sekä eläimissä että kasveissa. Sillä kuura, rakeet ja kasvihome syntyvät tällaisten rakkauden voimien itsekkyydestä ja hillittömyydestä toisiinsa nähden, voimien, joitten tuntemista tähtien liikunnossa ja vuodenaikojen vaihtelussa kutsutaan tähtitieteeksi.
"Edelleen sekä uhrit että kaikki se, mikä kuuluu ennustustaidon piiriin — ja tämähän on jumalien ja ihmisten keskeistä vuorovaikutusta — ovat olemukseltaan yksinomaan rakkauden suojelemista ja hoivaamista. Sillä kaikki jumalattomuus syntyy tavallisesti siitä, että joku ei palvele siveellistä Erosta eikä kunnioita ja arvossapidä häntä kaikissa teoissaan, vaan palvelee tuota toista sekä suhteessaan vanhempiinsa, niin hyvin heidän eläessään kuin heidän kuoltuaankin, että suhteessaan jumaliin. Ennustustaidon tehtävänä on tarkata molempia Eroksia ja hoivata niitä. Ja ennustustaito on jumalien ja ihmisten keskisen ystävyyden synnyttäjä sen tuntemuksen kautta, mikä sillä on ihmisissä vallitsevista rakkauden voimista, jotka tähtäävät hurskauteen ja jumalattomuuteen. Näin monipuolinen ja suuri voima, tai oikeammin kaikki voima, on Eroksella kokonaisuudessaan. Mutta sillä Eroksella, joka vaikuttaa hyvän piirissä kohtuullisena ja oikeamielisenä sekä meidän että jumalien keskuudessa, sillä on suurin voima ja se valmistaa meille kaikkea onnellisuutta, niin että me voimme seurustella ystävyydessä toistemme kanssa samoinkuin meitä mahtavampien — jumalien — kanssa.
"Kenties olen minä ylistäessäni Erosta jättänyt paljon mainitsematta, mutta en ainakaan tieten tahtoen. Mutta jos olen jättänyt jotakin pois, on sinun asiasi, Aristophanes, täydentää puhettani. Tai jos jollakin muulla tavalla aiot julistaa jumalan kunniaa, niin julista, koska olet päässyt nikotuksesta."
Aristophanes puuttui nyt — niin kertoi Aristodemos — puhumaan ja lausui: "Kyllä se nyt lakkasi, mutta ei kumminkaan ennen kuin olin käyttänyt sitä vastaan aivastusta, niin että minua ihmetyttää, tarvitseeko ruumiin siveellinen puoli sellaista meteliä ja sellaisia kutkutuksia kuin aivastus on. Sillä se lakkasi aivan paikalla, kun käytin aivastusta sitä vastaan." Eryximakhos sanoi: "Hyvä Aristophanes, katso, mitä teet! Sinä teet pilaa, vaikka sinun pitäisi puhua, ja pakoitat minun ryhtymään sanojesi vartiaksi sen varalta, että sanot jotakin naurettavaa, vaikka sinun olisi tilaisuus puhua rauhassa." Aristophanes lausui nauraen: "Oikein puhuttu, Eryximakhos, ja olkoot sanani mitättömät! Mutta älä vartioitse minua, minä kun pelkään sen puolesta, mitä aion puhua, en sitä, että sanon jotakin, joka herättää naurua — sehän olisi etu ja minun runottareni mukaista, vaan että sanon sellaista, joka tekee minut naurettavaksi." — "Luuletko, Aristophanes", sanoi toinen, "pääseväsi pakoon, kun kerran olet ampunut? Mutta ole nyt tarkkana ja puhu niin, kuin sinun pitäisi vastata sanoistasi! Kenties kuitenkin, jos hyväksi näen, minä vapautan sinut."
"Varmasti, Eryximakhos", sanoi Aristophanes, "aion puhua hieman toiseen tapaan kuin sinä ja Pausanias puhuitte. Sillä minusta näyttää siltä, etteivät ihmiset ylipäätään ole huomanneet Eroksen mahtia. Jos he näet sen olisivat huomanneet, olisivat he hänelle pystyttäneet suurimmat temppelit ja alttarit ja valmistaneet hänelle suurimmat uhrit, eivätkä olisi asiat kuten nyt, jolloin ei mitään kaikesta tästä hänelle tapahdu, vaikka niin pitäisi ennen kaikkea tehtämän. Sillä hän on jumalista suurin ihmisystävä, ollen ihmisten sekä auttaja että lääkäri siinä, minkä parantaminen saattaisi synnyttää suurimman onnen ihmissuvulle. Minä koetan siis teille esittää hänen mahtinsa, ja te saatte olla muitten opettajia. Mutta ensiksi tulee teidän oppia tuntemaan inhimillinen luonto ja ne vaiheet, mitä se on kokenut. Sillä meidän luontomme ei muinoin ollut sama kuin nyt, vaan toisenlainen. Ensiksi näet oli kolme ihmissukupuolta, ei kuten nyt, kaksi, miehinen ja naissukupuoli, vaan niiden lisäksi oli kolmaskin, joka oli yhdistys kummastakin näistä ja jonka nimi enää on jälellä, sen itsensä hävittyä. Miesvaimo oli silloin näet yhtenä olentona olemassa ja sekä muotonsa että nimensä puolesta se oli yhdistys kummastakin, mies- ja naissukupuolesta. Mutta nyt sitä ei ole olemassa muuta kuin häväistysnimenä. Sitäpaitsi oli jokainen ihminen muodoltaan ympyriäinen, niin että selkä ja keuhkot muodostivat pyöreän kehän, hänellä oli neljä kättä ja yhtä monta jalkaa kuin kättä, ja pyöreällä niskalla kahdet kasvot, joka suhteessa samanlaiset. Ja molemmilla näillä vastakkaisilla kasvoilla oli yksi päälaki ja neljä korvaa, hänellä oli kahdet sukuelimet ja kaikki muu niinkuin tästä voi päättää. Hän kulki suorana kuten nytkin, kummanne päin halusi. Ja kun hän pyrki nopeasti kulkemaan eteenpäin, niin hän nojasi niihin kahdeksaan raajaan, jotka hänellä oli, ja kulki pyöränä nopeasti eteenpäin, kuten ne, jotka heittävät kuperkeikkaa ja niin tehdessään kiertävät raajansa pyöräksi. Mutta sentakia oli olemassa kolme tällaista sukupuolta, että miehinen suku polveutui alkuaan auringosta, naissuku maasta, ja se sukupuoli, jolla oli osaa molemmista, kuusta, koska kuullakin on osaa molemmista. Kehänmuotoisia he olivat sekä itse että heidän liikuntonsa sentakia, että he olivat vanhempiensa kaltaisia. Väeltään ja voimiltaan he olivat mahtavia, heillä oli suuret ajatukset ja he ryhtyivät hyökkäämään jumalien kimppuun, ja se, mitä Homeros kertoo Ephialteesta ja Otoksesta,[17] se soveltuu heihin, nimittäin että he ryhtyivät rakentamaan tietä taivaaseen hyökätäkseen jumalien kimppuun.
"Zeus siis ja muut jumalat neuvottelivat, mitä heidän tuli tehdä, ja olivat neuvottomia. Sillä he eivät pystyneet heitä tappamaan eivätkä iskien heitä salamalla kuten gigantteja tekemään tyhjäksi koko sukukuntaa, sillä silloin heiltä olisi mennyt tyhjiin se palvelus ja ne uhrit, joita ihmisten puolelta heidän osakseen tuli, eivätkä he myöskään voineet sallia heidän pöyhkeillä. Lopulta Zeus suurella tuskalla keksi jonkun ajatuksen ja sanoi: 'Luulen keksineeni keinon, joka tekee ihmisten olemassaolon mahdolliseksi, mutta samalla saattaa heidät lakkaamaan hillittömyydestään, kun he käyvät heikommiksi. Minä nimittäin', sanoi hän, 'halkaisen heidät nyt jokaisen kahtia, ja he käyvät samalla heikommiksi ja meille hyödyllisemmiksi sen kautta, että he lukumäärältään lisääntyvät. He tulevat käymään pystysuorassa asennossa kahdella jalalla. Mutta jos he yhä edelleen näyttäisivät pöyhkeilevän eivätkä tahtoisi pysyä rauhallisina, niin minä halkaisen heidät jälleen kahtia, niin että he saavat kulkea yhdellä jalalla hyppien.' Tämän sanottuaan hän halkaisi ihmiset kahtia, kuten ne, jotka halkovat hedelmiä hilloamista varten tai kuten ne, jotka hiuksilla halkovat munia. Ja joka kerta kun hän halkaisi jonkun, käski hän Apollonin kääntää tämän pään ja puolen kaulaa halkaisukohtaan päin, jotta ihminen nähdessään itsessään tapahtuneen halkomisen olisi säädyllisempi; kaiken muun hän käski hänen parantaa. Tämä käänsi ympäri kasvot ja veti joka puolelta nahkaa kokoon sen paikan ylitse, mitä nyt kutsutaan mahaksi, ja sitoi kiinni sen keskellä mahaa kokoon vedetyn rahakukkaron tavoin niin, että jätti yhden suun, jota nimitetään navaksi. Muut poimut hän enimmäkseen siloitteli ja muodosteli rinnan jollakin sentapaisella työkalulla, jollaista suutarit käyttävät tasoitellessaan lestille pannun nahan poimuja. Mutta muutamia ryppyjä hän jätti, nimittäin ne, jotka ovat juuri mahan ja navan seutuvilla, olemaan muistomerkkinä muinaisesta onnettomuudesta.
"Kun ruumis siis oli halkaistu kahtia, niin jokainen kaipasi omaa puoliskoansa ja lyöttäytyi sen kanssa yhteen; ja he heittivät kädet toistensa ympäri ja syleilivät toisiaan haluten kasvaa yhteen. Niin he kuolivat nälkään tai muuten hoidon puutteessa, kun he eivät mitään tahtoneet tehdä toisistaan erotettuina. Ja joka kerta kun puoliskoista joku kuoli toisen jäädessä eloon, niin jälelle jäänyt etsi toista ja kietoutui sitä syleilemään, kohtasipa se muinaisen kokonaisen naisen puolikkaan, jota me nyt kutsumme naiseksi, tai miehen puolikkaan. Ja näin he hukkuivat. Mutta Zeus alkoi tuntea sääliä, keksi toisen keinon ja muutti heidän sukuelimensä etupuolelle. Siihen asti näet nämä olivat heidän ulkopuolellaan, eivätkä he siittäessään yhtyneet toisiinsa, vaan he siittivät ja synnyttivät maassa, kuten heinäsirkat. Hän muutti siis nämä etupuolelle ja laittoi siitoksen niiden kautta tapahtumaan keskinäisessä yhtymisessä, miehen yhtymisessä naiseen, sentakia, että jos mies syleilyssä yhtyisi naiseen, he siittäisivät ja syntyisi uusi suku, ja taas jos mies yhtyisi mieheen, tästä yhtymisestä syntyisi tyydytystä, ja he sen lopetettuaan kävisivät töihin käsiksi ja pitäisivät huolta muusta, joka elämään kuuluu. Niin kaukaisesta ajasta asti siis on ihmisiin istutettu rakkaus toinen toiseensa. Se johtaa heitä takaisin heidän entiseen luontoonsa ja pyrkii tekemään yhtä kahdesta ja parantamaan inhimillisen luonnon.
"Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu kuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina omaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta, jota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö avionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat mieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta naisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen, ja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia miehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä, ja niinkauan kuin he ovat poikasia, rakastavat he, miessuvun osia kun ovat, miehiä ja iloitsevat saadessaan maata miesten vieressä ja syleillä heitä, ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita, koska he ovat miehekkäimpiä luonnostaan. Muutamat sanovat heidän olevan häpeämättömiä, mutta siinä he valehtelevat. Sillä eivät he tee tätä häpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta ja uljuudesta ja miehekkyydestä, rakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan. Siitä on oiva todistus, se nimittäin, että yksinomaan nämä tällaiset miehet täyskasvaneina antautuvat valtiolliseen toimintaan. Kun he ovat tulleet miehiksi, rupeavat he rakastamaan poikia eivätkä luonnostaan välitä avioliitosta ja lasten tekemisestä, vaan laki pakoittaa heidät siihen, ja he ovat tyytyväisiä, jos saavat elää naimattomina toistensa parissa. Kaikissa tapauksissa tulee tällaisesta poikien rakastaja ja rakastajansa ystävä, hän kun aina rakastaa sitä, mikä on hänen sukuaan. Joka kerta kun siis poikien rakastaja ja jokainen muu tapaa juuri tuon oman puoliskonsa, valtaa heidät ihmeellisellä tavalla ystävyys, sukulaistunne ja rakkaus, eivätkä he — lyhyesti sanoen — halua erota toisistaan edes vähäksi aikaa. Ja nämä, jotka elävät koko elinaikansa toistensa parissa, ovat niitä, jotka eivät osaisi sanoa, mitä haluavat toisiltaan itselleen tapahtuvan. Sillä eihän sitä toki voisi olla yhdyselämä aistillisen rakkauden nautinnoissa, niin että toinen sen takia niin täydellä innolla pyrkisi nauttimaan yhdessäolosta toisen kanssa; vaan ilmeisesti kummankin sielu kaipaa jotakin muuta, jota ei osaa sanoa, vaan ainoastaan aavistaa ja arvailee. Ja jos heidän eteensä heidän yhdessä maatessaan ilmestyisi Hephaistos, kädessään työaseensa, ja kysyisi: 'Mitä te, ihmiset, toisiltanne oikeastaan tahdotte?' ja jos he eivät tietäisi, mitä vastata, ja hän uudestaan kysyisi: 'Sitäkö te haluatte, että mahdollisimman paljon saisitte olla yhdessä, niin ettei teidän tarvitsisi yöllä eikä päivällä erota toisistanne; jos te sitä haluatte, tahdon minä sulattaa ja kasvattaa teidät yhteen, niin että teistä, joita nyt on kaksi, tulee yksi ja että, niin kauan kuin elätte, yhtenä ollen molemmat elätte yhdessä, ja kuoltuanne tuolla Hadeksessa olette yhdessä kuolleina yksi kahden asemasta. Katsokaa siis, tätäkö te halajatte ja onko teille kylliksi, jos tämän saavutatte!' — tämän kuultuaan ei kukaan — sen tiedämme — vastaisi kieltävästi tai näyttäisi jotakin muuta tahtovan, vaan yksinkertaisesti uskoisi kuulleensa sitä, mihin jo kauan on pyrkinyt, nimittäin että yhtyneenä ja sulautuneena rakastettuunsa saisi tulla kahdesta yhdeksi. Tähän on se syynä, että meidän vanha luontomme oli juuri tämä ja että olimme kokonaisia. Juuri tällä kokonaisen kaipuulla ja tavoittelulla on nimenä rakkaus. Tätä ennen, kuten sanottu, olimme yksi. Mutta nyt on jumala meidät vääryytemme takia jakanut erilleen, kuten lakedaimonilaiset ovat tehneet arkadialaisille.[18] Näin ollen pyörii vaara, että, jollemme ole säädyllisiä jumalia kohtaan, meidät uudestaan halkaistaan ja me saamme kulkea ympäri sennäköisinä kuin pylväisiin hakatut kuvat, jotka nenän kohdalta ovat halki sahatut, kuten kahtia jaetut kuutiot. Mutta sentähden tulee joka miehen kehoittaa jokaista pitämään jumalia kunniassa, jotta voisimme tällaisen kohtalon välttää, mutta siitä tulla osallisiksi, jossa Eros on johtajamme ja sotapäällikkömme. Häntä vastaan älköön kukaan toimiko! Häntä vastaan taas toimii jokainen, joka vetää päällensä jumalien vihan. Mutta jos me pääsemme jumalan ystäviksi ja hyvään sovintoon hänen kanssaan, löydämme me lemmikkimme ja saamme hänet omaksemme, mikä nyt vain harvoille onnistuu. Älköön Eryximakhos keskeyttäkö minua ja tehkö sanojani pilkan alaisiksi selittämällä, että minä muka tarkoitan Pausaniasta ja Agathonia! Sillä kenties hekin sattuvat kuulumaan näihin ja molemmat luonnostaan ovat miehisiä. Minähän tarkoitan nyt kaikkia, sekä miehiä että naisia, kun sanon, että meidän sukumme siten tulisi onnelliseksi, jos me pääsisimme rakkauden täyttymykseen ja jokainen saavuttaisi oman lemmikkinsä päästen entiseen luontoonsa. Jos tämä on parasta, niin täytyy siis myös nykyisissä olosuhteissa sen olla parasta, mikä on sitä lähinnä. Sitä taas on lemmikin saavuttaminen, joka on rakastajan mielenlaadun mukainen. Jos siis ylistämme jumalaa, joka tämän aiheuttaa, niin täydellä syyllä silloin saamme ylistää Erosta, joka nykyhetkellä antaa meille enimmät lahjat johtaessaan meidät meille sukulaiseen, ja tulevaisuuden varalle tarjoaa meille suurimmat toiveet, nimittäin, että jos osoitamme kunnioitusta jumalia kohtaan, hän saattaa meidät vanhaan luontoomme, parantaa meidät ja tekee meidät autuaiksi ja onnellisiksi. —
"Tällainen, Eryximakhos, sanoi hän, on minun puheeni Eroksesta, toisenlainen kuin sinun. Kuten jo olen sinua rukoillut, älä tee sitä pilkanalaiseksi, jotta saisimme kuulla jälellä olevia, mitä kukin sanoo, tai mieluummin, mitä kumpikin. Sillä Agathon ja Sokrates vain ovat jälellä."
"Minä teen tahtosi mukaan", kertoi Aristodemos Eryximakhoksen lausuneen. "Sillä puheesi on minustakin tuntunut miellyttävältä. Ja jollen tietäisi, että Sokrates ja Agathon erinomaisesti tuntevat rakkausasioita, niin pahasti pelkäisin heidän jäävän sanattomiksi, sentakia että niistä on paljon ja monipuolisesti puhuttu. Nyt kuitenkin olen luottavaisella mielellä." Sokrates sanoi: "Sinähän olet itse jalosti suorittanut kilpataistelun. Mutta jos sinä olisit siinä asemassa, missä minä nyt olen, tai ehkä mieluummin, missä minä tulen olemaan, kun Agathonkin on puhunut, olisit sinä aikalailla peloissasi ja suuresti hädissäsi, kuten minä nyt olen." — "Sinä tahdot huumata minut, Sokrates", sanoi Agathon, "jotta joutuisin hämilleni luullessani kuulijakunnalla olevan suuria odotuksia puhetaitoni suhteen." — "Minulla olisi tosiaankin huono muisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos minä, nähtyäni sinun varmuutesi ja jalon tyyneytesi sinun astuessasi näyttämölle näyttelijäin seurassa ja katsoessasi päin niin suurta katsomoa lainkaan joutumatta pelon valtaan, kun sinun piti esittää näytelmäsi, jos minä luulisin sinun joutuvan hämillesi meidän muutamien harvojen ihmisten takia." — "Kuinka Sokrates", sanoi Agathon, "ethän sinä toki luule minun olevan niin täynnä teatteria, etten hyvin käsittäisi, että järkimiehelle muutamat ymmärtäväiset ovat pelottavampia kuin joukko ymmärtämättömiä?" — "En tosiaan tekisi kauniisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos ajattelisin sinusta jotakin epähienoa. Sillä tiedän hyvin, että jos sattuisit joidenkuiden pariin, joita pitäisit viisaina, sinä välittäisit niistä enemmän kuin joukosta. Mutta tuskin me olemme sellaisia. Sillä mehän olimme siellä saapuvilla ja kuuluimme joukkoon. Mutta jos sattuisit muitten viisaiden pariin, niin pian sinä heitä häpeäisit, jos luulisit tekeväsi jotakin, joka on häpeällistä. Vai mitä tarkoitat?" — "Totta puhut", sanoi hän. — "Mutta joukkoa et sinä häpeäisi, jos luulisit tekeväsi jotakin häpeällistä." — Phaidroksen sanoi Aristodemos silloin puuttuneen puheeseen ja lausuneen: "Hyvä Agathon, jos vastaat Sokrateelle, ei hän enää lainkaan välitä siitä, miten keskustelumme aiheen käykään, kunhan hänellä vain on joku, jonka kanssa keskustella; varsinkin jos tämä on kaunis mies. Minä kuulen kyllä mielelläni Sokrateen keskustelevan, mutta minun täytyy pitää huolta ylistyspuheesta Erokselle, ja vastaanottaa itsekultakin teistä puhe. Kun kumpikin on antanut osansa jumalalle, keskustelkoon sitten tällä tavalla." — "Hyvin puhuttu, Phaidros", sanoi Agathon, "eikä mikään estä minua puhumasta, sillä Sokrateen kanssa voin minä toistekin usein keskustella.
"Minä tahdon nyt ensin lausua, mitenkä minun tulee puhua, ja sitten puhua. Sillä minusta näyttää siltä, ettei kukaan niistä, jotka ovat tätä ennen puhuneet, ole ylistänyt jumalaa, vaan kaikki ovat kiittäneet ihmisiä onnellisiksi sen hyvän takia, jonka jumala on heille lahjoittanut. Mutta millainen hän oikeastaan on, joka nämä lahjat on antanut, sitä ei ole kukaan sanonut. Ainoa oikea tapa kuitenkin jokaisessa ylistyspuheessa ja jokaista ylistäessä on puheella koettaa esittää, millainen ja minkä aiheuttaja se on, josta on puhe. Siten tulee meidän Erostakin ylistää, ensinnä häntä itseään, millainen hän on, ja sitten hänen lahjojaan. Minä puolestani väitän, että niin onnellisia kuin kaikki jumalat ovatkin, Eros on, jos on luvallista niin sanoa joutumatta kenenkään kostonalaiseksi, onnellisin heistä, koska hän on kaunein ja paras. Kaunein hän on seuraavista syistä. Ensiksi hän on, Phaidros, jumalista nuorin. Painavan todistuskappaleen tälle väitteelle tarjoaa hän itse pakenemalla paetessaan vanhuutta, joka kuitenkin ilmeisesti on nopea. Ainakin se nopeammin kuin sen tulee, meitä lähenee. Tätä Eros luonnostaan vihaa eikä sitä kaukaakaan lähene. Nuorten parissa ja seurassa hän aina on. Sillä vanha sananparsi lausuu aivan oikein sanoessaan, että samanlainen aina liittyy samanlaiseen. Phaidrokseen minä yhdyn monessa muussa suhteessa, mutta en siinä, että Eros on vanhempi Kronosta ja Iapetosta,[19] vaan väitän, että hän on nuorin jumalista ja ikuisesti nuori ja että ne muinaiset jumalien keskuudessa sattuneet tapahtumat, joista Hesiodos ja Parmenides kertovat, ovat syntyneet Ananken[20] (Välttämättömyyden) eikä Eroksen vaikutuksesta, jos heidän kertomuksensa ylipäänsä on tosi. Sillä eivät jumalat olisi silponeet eivätkä sitoneet kahleisiin toisiaan eivätkä tehneet monenlaista muuta väkivaltaa, jos Eros olisi ollut heidän keskellään, vaan ystävyys ja rauha olisi vallinnut, kuten nyt, siitä asti kuin Eros on jumalia hallinnut. Nuori hän siis on, ja paitsi että on nuori, on hän hento; ja hän kaipaa runoilijaa sellaista kuin oli Homeros kuvailemaan jumalan hentoutta. Sillä Homeros sanoo, että Ate[21] on jumalatar ja hento; ainakin hänen jalkojaan hän kuvaa hennoiksi, sanoen:
"'Hennot jalkansa ei käy koskaan maan tämän pintaan.Ei, vaan miesten päitäpä myöten kulkunsa leijaa.'
"Hän näyttää minusta kauniilla todistuksella osoittavan hänen hentoutensa, sillä nimittäin, ettei hän kulje pitkin kovaa pohjaa, vaan pehmeätä. Samaa todistusta mekin tahdomme käyttää Eroksesta osoittaaksemme, että hän on hento. Hän ei näet kulje maan kamaralla eikä päälakia myöten, mitkä eivät ole erittäin pehmeitä, vaan hän sekä kulkee että asuu sellaisessa, mikä on kaikkein pehmeintä olevaisesta. Sillä hän on asettunut asumaan jumalien ja ihmisten mieliin ja sieluihin, ei kuitenkaan järjestänsä kaikkiin sieluihin, vaan aina kun hän tapaa sielun, missä on karkea mielenlaatu, hän väistyy, mutta asettuu sinne asumaan, missä on pehmeä mieli. Kun hän siis aina sekä jaloillaan että kaikin tavoin tarttuu sellaiseen, mikä on pehmeimmästä pehmeintä, niin täytyy hänen olla kaikista hennoin. Nuorin hän siis on ja hennoin ja sen lisäksi notkea vartaloltaan. Sillä ei hän olisi kykenevä hiipimään kaikkeen eikä salaa käymään sisälle jokaiseen sieluun eikä sieltä pois, jos hän olisi kova ja karkea. Mutta hänen tasasuhtaisesta ja notkeasta olennostaan on hyvänä todisteena jalo ulkomuoto, joka Eroksella kaikkien olentojen joukossa yleisen tunnustuksen mukaan erikoisesti on. Sillä muodottomuudella ja Eroksella on ikuinen keskinäinen sota. Hänen ihonsa kauneutta osoittaa jumalan elämä kukkien keskellä. Sillä kukoistamattomaan ja loppuun kukkineeseen ruumiiseen ja sieluun ja mihin muuhun tahansa ei Eros asetu, mutta missä on kukkea ja tuoksuva paikka, sinne hän sekä asettuu että siellä pysyy.
"Jumalan kauneudesta riittäköön tämä, vaikka paljon vielä on sanomatta. Eroksen hyveestä on tämän jälkeen puhuttava. Suurinta on se, ettei Eros tee vääryyttä jumalalle eikä ihmiselle eikä kärsi vääryyttä jumalalta eikä ihmiseltä. Sillä hän ei väkivaltaisesti koe mitään, jos hän jotakin kokee, koska väkivalta ei koske Erokseen. Eikä hän väkivalloin tee, mitä tekee. Sillä jokainen palvelee Erosta vapaaehtoisesti kaikessa, ja mihin joku vapaaehtoisesti myöntyy toisenkin puolen menetellessä vapaasta tahdosta, sen lait, valtion kuninkaat, julistavat oikeaksi. Paitsi oikeamielisyyttä on hänessä mitä suurin määrä kohtuullisuutta. Sillä kohtuullisuus on — kuten tunnustetaan — nautintojen ja halujen hallitsemista, Erosta voimakkaampi ei taas mikään nautinto ole. Mutta jos on heikompia nautintoja, hallitsee niitä Eros, ja hän siis on hallitseva. Ja hallitessaan nautintoja ja haluja lienee Eros erikoisen kohtuullinen. Urhoollisuudessa taas ei edes Ares vedä Erokselle vertoja. Sillä ei Ares omista Erosta, vaan Eros Areksen, Eros, rakkaus Aphroditehen,[22] kuten kerrotaan. Ja se, joka omistaa, on voimakkaampi kuin se, jota omistetaan. Mutta se, joka hallitsee muista urhoollisinta, on kai itse urhoollisin. Olen nyt puhunut jumalan oikeamielisyydestä, kohtuullisuudesta[23] ja urhoollisuudesta, mutta viisaudesta on minun vielä puhuminen. Niin paljon kuin mahdollista on minun koetettava olla tässäkään mitään laiminlyömättä. Ensiksi — jotta minäkin antaisin kunnian meidän taiteellemme, kuten Eryximakhos omalleen — on jumala niin viisas runoilija, että kykenee toisenkin tekemään runoilijaksi. Jokaisesta ainakin tulee runoilija, johon Eros vain koskee, vaikka hän ennestään olisikin epärunollinen. Tätä seikkaa sopii käyttää todistuksena siitä, että Eros on suuri taituri ylipäänsä kaikessa muusillisessa taiteessa. Sillä sitä, mitä jollakulla joko ei ole tai mitä hän ei tiedä, sitä hän ei kykenisi antamaan eikä opettamaan toiselle. Ja mitä taas tulee taitoon synnyttää kaikki elävät olennot, niin kuka väittää vastaan, ettei juuri Eroksen viisaudesta kaikki elollinen synny ja kasva. Mitä taas mestaruuteen muissa taiteissa tulee, niin emmekö tiedä, että se taide, minkä opetusmestariksi tämä jumala ryhtyy, se kehittyy kuuluisaksi ja loistavaksi, se taas, johon Eros ei koske, jää varjoon. Sillä jousella-ampumistaidon ja lääketaidon sekä ennustustaidon Apollon löysi kaipuun ja rakkauden opastamana, niin että hänkin kai on Eroksen opetuslapsi kuten Musat runoustaiteessa, Hephaistos takomistaidossa, Athena kutomataidossa ja Zeus taidossa hallita jumalia ja ihmisiä. Siispä on jumalienkin asiat saatu järjestykseen Eroksen asetuttua heihin, Eroksen, joka ilmeisesti on rakkautta kauneuteen. Sillä rumuuteen ei Eroksella voi olla mitään suhdetta. Tätä ennen sattui, kuten alussa sanoin, paljon pahaa jumalille Ananken (Välttämättömyyden) hallitusvallan kautta, kuten kerrotaan. Mutta kun tämä oli syntynyt, johtui kauneuden rakkaudesta kaikkea hyvää jumalille ja ihmisille. Niin minusta näyttää, Phaidros, Eros ensinnä olevan itse kaunein ja parahin, ja senjälkeen muissakin synnyttävän muita samanlaisia ominaisuuksia. Johtuu mieleeni sanoa jotain runomitassakin, nimittäin että tämä