The Project Gutenberg eBook ofPieni novellikirjasto VIIIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pieni novellikirjasto VIIIAuthor: VariousRelease date: December 31, 2020 [eBook #64183]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI NOVELLIKIRJASTO VIII ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pieni novellikirjasto VIIIAuthor: VariousRelease date: December 31, 2020 [eBook #64183]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Pieni novellikirjasto VIII
Author: Various
Author: Various
Release date: December 31, 2020 [eBook #64183]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI NOVELLIKIRJASTO VIII ***
Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1897.
Ihmis-syöjiä, J.O. HansenPieni Mea. SuomennosSeikkailu Missisippi-virralla, Felix LillaUskollinen naissydän, W. HeimburgMyrskyssä, Max Bernstein
Kertonut J.O. Hansen.
1.
Vuonna 1860 olin minä toisena perämiehenä eräällä hyvällä purjelaivalla, joka kulki Honolulusta Sydneyhin. Olimme jotenkin hyvällä onnella suorittaneet kappaleen matkaa Austraalian monilukuisten saariryhmien välitse, kunnes saavuimme Louisiadein pitkälle ulottuvan saariston lähelle. Ne ovat kaakkoon päin Uudesta-Guineasta. Siellä tapasi meidät useampia viikkoja kestävä tyven, ja seurauksena oli, että juomavetemme loppui. Meidän oli joltakin noista saarista saatava juoma-astiamme täytetyiksi.
Se tehtävä oli näillä tienoilla jotenkin arveluttava yritys, sillä merimiesten kesken tunnetaan Louisiadi-saariston villit alku-asukkaat verenhimoisimmiksi kaikista Etelämeren ihmis-syöjistä.
Nuo saaret ovat muuten luonnostaan erittäin ihanat. Yksi niistä oli aivan lähellämme. Koralliriutta oli sen ympärillä, mutta riutassa oli, kuten tavallisesti on laita, aukko sillä kohtaa, jossa puro saaren rannalla laskee mereen, joten oli helppo tuon aukon kautta soutaa saarelle. Solakoita kokos-palmuja kasvoi rannalla, ja niiden takana viheriämetsäisiä ylängöitä. Vieno länsituuli toi saarelta sieramiimme suloista kukkaistuoksua. Kun nyt kerrankin pitkän ajan päästä alkoi tuulla, jos kohta hiljaisestikin, olisimme sen avulla mieluummin jatkaneet matkaamme, jos meillä vaan olisi ollut tuota niin välttämätöntä juomavettä.
Emme nähneet ainoatakaan villiä saarella, emme mitään ruokomajaa tai venettä.
"Oikea paratiisi!" sanoi kapteeni kiikarilla tähtäillessään rannalle.
"Mutta ilkeä käärme voipi siellä olla jo väjymässä", sanoi ensimmäinen perämies. "Se on oikea ihmis-syöjäin saari. Eihän tunnettu Rossel-saari ole siitä etäällä."
Tämä huomautus, joka muistutti erästä erittäin surkeata tapahtumaa, oli kyllä oikeutettu tällä hetkellä ja tällä paikalla. "St. Paul" niminen laiva, joka kulki Hongkongista Sydneyhin, mukanaan 20 merimiestä ja 317 kiinalaista työmiestä, jotka aikoivat Austraaliaan työnetsintään, oli Heinäkuussa 1858 — siis ainoastaan kaksi vuotta tätä ennen — joutunut haaksirikkoon Rossel-saaren rannalla. Ainoastaan harvat laivamiehistä onnistuivat veneillä pelastumaan. Muut heistä sekä kaikki Kiinalaiset tahtoivat etsiä pelastusta saarelta, mutta joutuivat siellä toinen toisensa perästä villien alku-asukasten käsiin, jotka surmasivat ja söivät heidät. Ainoastaan neljä heistä pelastui tästä kohtalosta.
Meillä oli nyt siis silmäimme edessä kirkas puro, ja sitä katsellessamme tunsimme mitä tuiminta tuskaa. "Vettä, vettä!" kirkuivat merimiehet.
"Tuolla rannalla sitä kyllä on oikein viljalta!" huusi kapteeni. "Kuka tahtoo mennä veneellä sinne?"
Kaikki tarjoutuivat alttiisti.
"Minä en luota siihen rauhallisuuteen, mikä saarella näköjään vallitsee", sanoi ensimmäinen perämies. "Olen jo niin monesti tällä merellä ollut pahoissa tekemisissä ihmis-syöjäin kanssa. Minä luulen, että ne roistot ovat jo aikoja sitten meidät huomanneet ja kätkeytyneet pensaiden taakse odottamaan sopivaa tilaisuutta."
"Mutta meidän on joka tapauksessa saatava raitista vettä", lausuin minä. "Sameat, mädänneet vedenjäännökset astioissamme eivät kelpaa enää nautittaviksi. Annatteko, kapteeni, minulle luvan kuuden matruusin kanssa soutaa tuonne?"
"Tietysti", vastasi kapteeni. "Olkaa kuitenkin varoillanne! Me puolestamme koetamme täällä pitää tarkkaa vahtia. Jos huomaamme rannalla mitään epäilyttävää, on pyssynlaukaus oleva varoitusmerkkinä."
"Hyvä on, kapteeni."
Laskimme suuren veneen mereen ja lastasimme siihen viisi tyhjää vesiastiaa. Minä asetuin perää pitämään, ja kuusi matruusia souti veneen tuon pyöreän koralli-riutan aukon kautta saaren rannalle, puron suuhun.
Tämä puro oli niin matala, ett'emme voineet venettämme sitä myöten kuljettaa. Ja puron suussa taas oli vesi niin sameata, että siitä ei ollut meidän tarpeeseemme. Siitä syystä vieritimme astiat puron rantaa pitkin noin sata askelta ylemmäksi, voidaksemme sopivalla kohdalla täyttää ne puhtaalla vedellä.
Minä olin ottanut mukaani lasiputelia. Tämän täytin minä vedellä ja join sen heti erinomaisella nautinnolla, sillä minun himoni tätä viileätä ja kirkasta virvoitusnestettä kohtaan oli pitkän puutteen aikana kasvanut aivan rajattomaksi. Nuo kuusi seuralaistani virkistivät myös itseänsä raittiilla vedellä parhaansa mukaan.
Sitten täytimme me kaikki viisi astiaa. Kolme niistä saimme jo onnellisesti, jos kohta suurella vaivallakin, kuljetetuiksi rannalle ja nostetuiksi veneeseen. Olimme palanneet vedennostopaikalle kuljettaaksemme neljännenkin astian samalla tavalla.
Silloin kuului laivasta äkisti varoitusmerkki: pyssynlaukaus.
Hämmästyneenä katsahdin minä ympärilleni, nostaen samalla ylös lasiputelin, jonka olin jättänyt maahan puron rannalle. Mistäpäin oikeastaan siis vaara uhkasi?
Kuului luita ja ytimiä järkyttävä ulvonta. Noin kahdeksankymmenen askeleen päässä meistä rupesi pensasto elämään. Lukuisa lauma saaren alkuasukkaita tuli näkyviin. Ne olivat melkein alastomia, mustanvärisiä villejä, Papuas-heimoa; heillä oli litteät nenät, kiharat tukat, inhottava ulkonäkö, mutta erittäin jäntevä ruumiinrakennus.
Aseinaan heiluttivat he uhkaavasti kivikirveitä, puunuijia, pitkiä pistinkeihäitä ja lyhyitä heittokeihäitä. Jousia ja nuolia ei heillä ollut.
"Veneeseen!" huusin minä. "Jättäkäämme jäljellä olevat astiat!Eteenpäin, miehet! Tässä on henki kysymyksessä!"
Me juoksimme, minkä jalat kantoivat, venettämme kohden. Velvollisuuteni mukaisesti olin minä viimeisenä.
Mutta meidän hätyyttäjämme olivat reippaampia ja nopeampia juoksemaan kuin me. He lähestyivät meitä pitkillä hypyillä ja hirveätä sotahuutoa ulvoen. Etummaisena oli tavattoman kookas ja hirveän-näköinen mies. Toisessa kädessä heilutti hän puunuijaa, toisessa oli heittokeihäs.
Minulla oli juostessani vasemmassa kädessäni yhä edelleen lasiputeli. Äkisti, päästyään noin viidentoista askeleen päähän minua lähelle, heitti tuo raivoava villi keihäänsä minua kohden ja lävisti sillä vasemman käsivarteni. Luonnollisesti putosi puteli nyt minun kädestäni. Se särkyi palasiksi erääseen kiveen. Se oli erittäin onnellinen sattuma. Tuo villi jättiläinen päästi kimakan voittohuudon ja heilutti nuijaansa iskeäksensä sillä minut kuoliaaksi. Kolme askelta vielä, ja hän olisi minut saavuttanut.
Mutta silloin sattui hän astumaan minun särkyneen lasiputelini terävälaitaista reunaa vasten.
Tuskan huuto pääsi hänen suustaan ja hän rupesi hyppelemään kuin hullu toisella jalallaan, pitäen tuota verta vuotavaa jalkaa ylhäällä ilmassa.
Tätä tapausta saimme kiittää pelastuksestamme. Sillä muut hätyyttäjämme, jotka jonkun silmänräpäyksen päästä ennättivät haavoitetun luokse, jäivät hämillään seisomaan hänen ympärilleen, kun hänen hassunnäköinen menettelynsä tuntui heistä merkilliseltä eivätkä he voineet tajuta, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.
Nuo pari kolme sekuntia, jotka tähän kuluivat, riittivät meille. Me pääsimme rannalle, syöksyimme veneeseen ja soudimme kaikin voimin pois tuolta vaaralliselta saarelta. Nyt kyllä nuo toiset villit hyökkäsivät meidän jälkeemme ja heittelivät keihäitään meitä kohden, mutta tapaamatta.
Veneillä eivät he lähteneet meitä takaa-ajamaan. Luultavasti eivät heidän aluksensa silloin sattuneet olemaan tällä puolen saarta.
Että me olimme häiritsemättä saaneet täyttää ja kuljettaa veneeseen muutamat vesiastioistamme, riippui kaiketikin siitä, että ensi-aluksi vaan yksi villeistä oli meidät huomannut ja sitten käynyt itselleen tovereita hakemassa. Siten ennätti joku aika kulua, ja me saimme rauhassa suorittaa tärkeän tehtävämme.
Me pääsimme laivalle. Nuo kolme täyttä vesiastiaa nostettiin myös sinne. Siten kuitenkin pääsimme pahimmasta hädästä. Ikävä vaan, että kaksi vesiastioista jäi villien saaliiksi. Keihään haava minun käsivarressani oli vaan lihashaava ja parani pian.
"Sanoinhan minä sen!" huomautti ensimmäinen perämies. "Aivan niin tapahtui, kuin minä ennustin."
"Mutta olihan meidän välttämättömästi saatava vettä", intin minä. "Ja sen tarkoituksenhan me saavutimme, emmekä siis tehneet tyhjää matkaa."
"Se oli rohkea teko ja hyvin onnistui", lausui kapteeni. "Lähettäisin mielelläni noille mustille roistoille muutamia kartessi-laukauksia, mutta meillä ei ole siihen varusteita."
"Ainakin on päälurjus, joka polki jalkoihinsa minun putelini lasisirpaleet, saanut rangaistuksensa", sanoin minä naurahtaen. Tuuli kiihtyi. Levitimme kaikki purjeet ja suuntasimme matkamme etelään. Ihmis-syöjäin saari jäi pian näkyvistämme. Onnellisesti saavuimme jonkun ajan päästä määräpaikkaamme Sydneyhin.
2.
Kolme vuotta myöhemmin oleskelin minä Tahiti-saarella, sen pääkaupungissa Papeetessa. Olin eronnut entisestä kapteenistani ja laivastani. Olin myös ollut arveluttavasti sairaana ja tahdoin nyt saada virkistystä Tahitia ihmeen ihanassa ilmastossa. Rahaa oli minulla runsaasti, sillä säästöni nousivat lähes 4,000 markkaan.
Mutta oltuani siellä neljänneksen vuotta ja saavutettuani jälleen voimia ja terveyttä, alkoi minua siellä vähitellen ikävystyttää. Kun on toimintaan tottunut, niin ei jouten-oloa voi kauvan kestää, vaikkapa olisi paratiisin ihanuudessa. Ikävöin jälleen siniselle ulapalle ja pirteään laivaelämään ja aloin kuulustella sopivaa paikkaa.
Tahitilla oleskelee useinkin merimiehiä, jotka ovat jääneet sinne nauttimaan suloista jouten-oloa, kunnes rahanpuute pakottaa heitä taas etsimään ansiota. Opin siellä tuntemaan erään Yves-nimisen miehen, joka oli ollut ensimmäisenä perämiehenä jollakin englantilaisella laivalla ja nyt piti samallaista tyhjäntoimittajan virkaa kuin minäkin. Hänelle lausuin minä kerran ravintolassa, jossa tapasimme, että minun mielestäni laiskuus on kaikkien paheiden alku ja että minä halusin jälleen mitä pikemmin päästä merelle.
"Minä olen aivan samaa mieltä", sanoi Yves. "Minäkin halajan laineille, mutta tällä kertaa omaksi hyväkseni sekä niiden hyväksi, jotka tahtovat liittyä minuun."
"Mikä on Teidän tuumanne?" kysyin minä vähän ihmeissäni.
Hän otti kaulahuivistaan kultaisen kantaneulan, joka oli taidokkaasti koristettu hyvin kauniilla helmillä, ja näytti sitä minulle. Sitten veti hän taskustaan tupakkarasian, joka oli silattu kiiltävällä simpukankuorella.
"Nämä helmet ja simpukankuoret ovat viimeinen jäännös sievästä aarteesta, joka kerran oli minun omani", selitti hän. "Mutta minä tiedän, mistä tätä tavaraa on vielä enemmän saatavissa, minä nimittäin tunnen rikkaan simpukkakarin eräällä tienoolla Austraalian saaristoa, jonne laivat vaan aniharvoin joutuvat."
"Ja sinne aivotte?"
"Sinne."
"Vie sun turkanen — se on hyvin viettelevä tuuma!"
"Olisiko Teillä halua päästä osalliseksi? Minä rupean kapteeniksi, Te perämieheksi."
"Tunnustan, että minussa on syntynyt tuntuva halu."
"Voitteko panna 500 dollaria etukäteen tähän toivottavasti hyvin tuottavaan yritykseen?"
"Sen voin, niille paikoille juuri on minulla vielä säästöä. Mutta pitäisi minun toki saada vähän tarkempia tietoja."
"Se on tiettyä. Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta sen minä vaan panen ehdoksi, että Te, otatte yritykseen osaa tai ette, pidätte asian aivan salassa. Lyökää kättä sen päälle!"
Löin lujasti kättä hänen kanssansa vakuuttaakseni, että ansaitsin hänen luottamuksensa.
"Tässä on kysymyksessä matka Laughlan-saarille", sanoi hän.
"En ole milloinkaan edes kuullut niistä puhuttavan", huomautin minä.
"Sen luulen! Nuo kahdeksan pientä saarta, jotka muodostavat ympyrän muotoisen ryhmän, ovat hyvin vähän tunnetut, sillä laivat karttavat sitä tienoota merestä, siinä kun on vaarallisia koralliriuttoja. Nimensä ovat ne saaneet kapteeni Laughlanista, joka v. 1815 ensiksi löysi ne. Monilla kartoilla ei niitä ollenkaan näy; mutta Rienzin kartalle ovat ne aivan oikein pienillä pisteillä merkityt."
"Missä päin on se saariryhmä?"
"Eteläänpäin Salomonin-saarista, pohjoiseen Louisiadeista."
"Peijakas, siellä on vaarallista! Kolme vuotta takaperin satuin minä yhteen ihmis-syöjäin kanssa eräällä Louisiadein saarista ja olin vähällä menettää henkiriepuni."
"Olkaa huoleti! Laughlan-saaret ovat noin 150 meripenikulman päässä Louisiadeista, ja ihmissyöjät eivät sinne veneillään tule; tuskinpa he tuntevat noiden kahdeksan saaren olemassa-oloakaan. Niillä ei asu Papuas-lurjuksia.. Ylimalkaan on vaan kahdella niistä asukkaita, yhteensä noin 300 Polynesialaista, jotka kuuluvat vaaleavärisempään rotuun ja ovat yhtä lempeitä ja iloisia kuin Tahitin asukkaat."
"Sielläkö siis on tuo simpukka-kari?"
"Siellä, noin neljän ja kuuden sylen syvyydessä."
"Onko siellä paljon hai-kaloja?"
"Niitä kyllä on."
"Sitten emme siellä mitenkään itse uskalla sukeltaa."
"Emme suinkaan! Sen työn suorittavat minun reippaat saarelais-ystäväni, jotka ovat yhtä tottuneita uimaria ja sukeltajia kuin Tahitilaisetkin, eivätkä juuri ollenkaan pelkää hai-kaloja, sillä he osaavat oikealla ajalla väistyä näiden petojen tieltä tai tappaa niitä. Helmiä ja simpukankuoria lienee heillä muuten varastossakin. Kaikenmoisilla pikkukapineilla ja hyödyllisillä esineillä, joita viemme sinne muassamme, saamme niitä ostaa asukkailta yltä kyllin."
"Osaattekos puhella heidän kanssaan?"
"Aivan hyvästi, sillä ollessani heidän luonaan, opin jossakin määrässä heidän kieltänsä. Minähän olen kymmenen kuukautta elänyt heidän luonansa vanhan Jaakko Coolin kanssa, joka oli meidän kokkinamme ja nyt täällä Papeetessa harjoittaa pientä liikettä, joka ei kuitenkaan oikein kannata. Sen vuoksi on hänellä aikomus tehdä minulle seuraa."
Sitten kertoi hän minulle historian siitä haaksirikosta, joka oli saattanut hänet tuntemaan nuo kaukaiset saaret niin hyvästi. Laiva oli myrskyssä ajautunut koralliriutalle ja särkynyt. Miehistö oli koettanut veneillä pelastaa itseänsä, mutta oli kiireessä ottanut ainoastaan vähäsen juomavettä ja ruoka-aineita mukaansa. Kaksi venettä katosi aivan tietymättömiin. Kolmas harhaili kauan ja ajautui viimein Laughlan-saarille. Sen miehistöstä olivat ainoastaan Yves ja Cool enää elossa; toiset olivat kuolleet nälän ja janon tuskiin. Hyväsydämiset saarelaiset olivat avuliaasti pelastaneet nuo kaksi ja hoitaneet heitä kymmenen kuukautta, kunnes eräs ranskalainen laiva kulki ohitse. Yves ja Cool olivat silloin veneellään soutaneet sen läheisyyteen ja onnellisesti päässeet laivaan, jossa saivat luvan matkustaa. Kumpikin heistä oli saanut muutamia kauniita helmiä ja jonkun määrän simpukankuoria lahjaksi saarelaisilta.
Minä en enää kau'an siekaillut, ehdotus tuntui minusta niin erinomaiselta, että minä heti tarjouduin ottamaan osaa tuohon merkilliseen retkeen.
Sitten menimme siihen taloon, jossa Jaakko Cool'illa oli asunto vuokrattuna. Tämä harmaapäinen, pian kuuskymmen-vuotias mies oli vähän hassunkurinen ilmiö. Hän harjoitti nyt hedelmänesteiden valmistamista. Eräästä huutokaupasta oli hän saanut ostaa hyvin halvalla 1,500 tyhjää putelia, jotka hän sitten täytti oransi-, sitruuna- ja muilla nesteillä. Mutta ikävintä oli, että hän ei saanut tavaroillensa riittävästi ostajoita. Jos hän olisi rommia myynyt, olisi kauppa kyllä paremmin käynyt, tuumi hän itse alakuloisesti. Siten oli hän päättänyt jättää tämän kiusallisen liikkeen ja lähteä mukaan Laughlan-saarille, pannen pienet roponsa likoon tähän voittoa lupaavaan yritykseen. Hänen piti taas tulla meidän kokiksemme.
Yves sai sitten ilman suurempia vaikeuksia palkatuksi kuusi voimakasta matruusia, jotka kuluttivat aikaansa Tahitilla, ottamaan tähän retkeen osaa sopivata voitto-osuutta vastaan. Yves tunsi heidät luotettaviksi miehesi.
Sopivan laivankin saimme pian. Papeeten satamassa oli puolihylkynä pieni lähetyskuunari. Muutamia vuosia takaperin olivat nimittäin lähetyssaarnaajat ruvenneet käyttämään pieniä höyryaluksia matkoillaan. Tuo vanha, noin 120 tönin kuunari oli ennen ollut mainio pikapurjehtija; kun se oli kuparilla vuorattu, oli se vielä ehjä ja merikuntoinen. Yves ja minä saimme sen aivan polkuhinnasta ja annoimme sille nimen "Helmi", ajatellen tietysti aikomaamme yritystä.
Ostimme myös tarpeelliset koneet, kompassit ja merikortit. Kaksi hyvin kaunista kultakronometriä meillä jo oli, toinen Yves'illä, toinen minulla.
Sitten ostimme vaihtokauppaa varten kaikellaista pikkutavaraa, lasihelmiä, peilejä y.m., sekä hyödyllisiäkin kapineita, niinkuin kirveitä, vasaroita, nauloja, köysiä, kalastusverkkoja j.n.e.
Kuunarin varustimme ruokatavaroilla ja kaikella muulla, mitä tarvittiin. Siinä oli Jaakko Cool apunamme. Hämmästykseksemme toi tämä vanhus laivaan myöskin hedelmämehuvarastonsa, heinillä täytettyihin koreihin pakattuna. Sitä oli noin 1400 putelia. Me nauroimme. Mutta salaperäisesti myhäillen arveli Cool, että hänen tavaransa, jota Papeeten asukkaat eivät halunneet ostaa, ehkä maistuisi Laughlan-saarten ystävällisille villeille. Eikäpä siihen tuumaan ollut mitään sanomista. Tulimmehan kulkemaan seuduilla, jotka olivat lähellä päiväntasaajaa. Kuumuudessa ehkä saattaisi meillä itselläkin olla noista nesteistä paljon virkistystä.
3.
Hyvällä tuulella purjehdimme eteenpäin.
Vaikka aluksemme olikin erinomaisen nopeakulkuinen, kesti matkamme kuitenkin jotenkin kau'an — runsaasti yhdeksän viikkoa, ja sillä ajalla sivuutimme suuren osan Polynesian ääretöntä saarimaailmaa. Myrskyt ahdistelivat meitä usein. Ikävämpiä meille tosin olisivat tyvenet olleet.
Onnellisesti risteiltyämme useiden vaarallisten koralliriuttain ohi pääsimme viimein vahingoittumattomina Laughlan-saarille.
Ne ovat pieniä, miellyttäviä saaria. Niissä on kokospalmuja ja leipäpuita; oranseja ja muita ihania hedelmiä saapi niillä myös poimia suuret määrät. Ympäröivä meri vilisee kaloista, simpukoista ja muista kuorieläimistä, kilpikonnia ryömii kaikkialla rannoilla, ja lukemattomat linnut pesivät ja parveilevat läheisillä kallioilla.
Yves ja Jaakko Cool saivat polynesilaisilta ystäviltään mitä riemuisimman vastaanoton osakseen, varsinkin kun saarelaiset saivat tietää, että meillä oli heitä varten hyviä tavaroita laivassamme. Nämä villit olivat hyväsydämisiä, iloisia ja miellyttäviä ihmisiä. He asuivat ruokomajoissa. Pääelinkeinona heillä oli kalastus.
Heillä oli varastossa suuret joukot simpukankuoria ja kauniita helmiä, viimeksimainituita tosin enimmäkseen vaan pieniä, sillä suuret ja kallisarvoiset helmet ovat täällä yhtä harvinaisia kuin muuallakin.
Vaihtokauppa, jota nyt hyvin uuraasti harjoitimme, osoittautui meille hyvin edulliseksi, Jaakko Cool ei vaan täälläkään saanut hedelmämehuilleen menekkiä. Saarelaisilla oli oranseja ja muita makeita hedelmiä hyvin runsaasti, joten he eivät olleet hänen tuotteistaan tietävinäänkään. Ainoastaan noin sata putelia sai hän sukeltajille kaupaksi.
Sitä enemmän nautimme me itse noita nesteitä, ne kun olivat meille kuumuuden rasittaessa todellisena virkistyksenä.
Kaksi kuukautta olimme ankkurissa näiden saarien luona. Tällä ajalla sukeltelivat saarelaiset ahkerasti ja toivat meille suuret määrät simpukoita. Vaikka hai-kaloja olikin saatuvilla, ei kuitenkaan tapahtunut mitään onnettomuutta. Sittenkun meillä mielestämme oli kylliksi sekä simpukankuoria että helmiä, lähdimme tyytyväisinä paluumatkalle, tehtyämme sydämelliset jäähyväiset noille kunnon ihmisille Laughlan-saarilla.
Jaakko Cool oli latonut muutamia satoja tyhjiä puteleita erääseen komeroon laivan kannella; täydet pullot olivat alhaalla lastiruumassa, sillä tilaa niille oli siellä kylliksi.
Aikomuksemme oli päästä Sydneyhin, siellä myydäksemme arvokkaan lastimme. Siellä arveli myös Cool mistä hinnasta tahansa pääsevänsä eroon sekä tyhjistä että täysistä puteleistaan.
Tällä matkallamme etelään päin täytyi meidän purjehtia Louisiadi-saariston ohi ja aivan läheltä sen itäisintä ihmissyöjä-saarta, Rossel-saarta, joka oli niin pahassa maineessa 300 kiinalaisen ja muutamien europalaisten murhan johdosta, josta jo edellä on kerrottu.
Jo muutamien päivien päästä saavutimme me Louisiadit; onnettomuudeksemme kohtasi meitä siellä tyven, jommoiset sillä leveys-asteella ovat hyvin tavallisia.
Sitä saarta, jossa minulle neljättä vuotta takaperin oli sattunut tuo vaarallinen seikkailu vedenhankinnassa, emme saaneet näkyviimme. Mutta minun ajatuksissani eli tuo tapahtuma alituisesti.
Ei tuulen löyhäystäkään. Purjeet riippuivat velttoina. Päivä oli laskeutumassa. Muutamien merkkien nojalla oli meillä syytä toivoa, että pian saisimme vähän tuulta. Muutenpa meillä olikin mitä pahinta peljättävänä. Olimme merenvirrassa, joka hitaasti kuljetti meitä Rossel-saarta kohden. Yhä selvempänä ja huolestuttavampana alkoi ihmis-syöjäin saari näkyä edessämme.
Se on jotenkin suuri, noin kaksitoista penikulmaa läpimitaten, ja väkirikas. Sen keskellä kohoaa eräs vuori ainakin 3,000 jalan korkeuteen.
Kiikareillamme tarkastelimme Yves ja minä saarta. Näimme silloin, kuinka saaren rannalla liikkui uutterasti puuhaillen satoja villejä. Ne olivat mustia, ilkeännäköisiä Papuas-kannibaleja, samaa lajia, kuin nekin, jotka jo tätä ennen olin nähnyt tuolla toisella Louisiadi-saarella, missä töin ja tuskin pääsin pakenemaan heidän käsistään. Rannalla näimme kookkaita veneitä, joita villit suurella kiireellä näyttivät varustelevan sotaretkeä varten.
Ei ollut epäilemistäkään — retki oli meitä vastaan aivottu. Meidän pieni kuunarimme, joka talla hetkellä avuttomana ajelehti merenvirrassa, näytti villeistä kaiketi hyvin helposti saavutettavalta saaliilta.
Ampuma-aseita oli meillä laivassa ainoastaan yksi revolveri ja kaksi vanhaa pyssyä, jotka nyt huolellisesti ladattiin. Mutta niillä emme juuri mitään sanottavaa olisi voineet saada aikaan noiden mustien joukkojen ylivoimaa vastaan.
"Minä pelkään, ett'emme voi muutamilla laukauksilla, vaikkapa hyvinkin tähdätyillä, tarpeeksi säikyttää noita roistoja ja estää heitä tulemasta kimppuumme. Nuo mustat peijakkaat pääsevät kyllä laivaan, sillä he voivat helposti veneillään piirittää pienen kuunarimme ja nousta kannelle. Kunpa sitä ennen tulisi tuo toivomamme iltatuuli! Silloin meillä vielä olisi pelastuksen toivoa."
Hyvin vakava mieliala valtasi nyt pienen miehistömme tuon uhkaavan vaaran johdosta.
Äkisti juolahti mieleeni eräs ajatus. Olinhan minä jo kerran ennen pelastunut samallaisesta vaarasta suurien lasisirpaleiden avulla. Ehkäpä nyt tälläkin kertaa, jos sirottelisimme kannelle tuhansittain särjettyjä lasipalasia, säästyisimme joutumasta siihen hirmuiseen kohtaloon, että vertahimoavat ihmis-syöjät saisivat meidät tappaa ja syödä.
"Tuokaa kiireesti Jaakko Coolin putelit esille ja särkekää ne palasiksi!" huusin minä. "Nopeasti! Sitten sirottelemme lasisirpaleet ympäri laivan kantta relingin ääreen. Jos nuo mustat hirviöt todella pääsevät nousemaan relingin yli, niin astuvat he heti alastomat jalkansa lasisirpaleissa haavoille ja tulevat siten kykenemättömiksi taisteluun."
"Hyvä!" huusi Yves. "Se on todellakin hyvin käytännöllinen ajatus! Kukapa, Jaakko-veikko, olisi sitä voinut ennakolta aavistaa? Sinun epäonnistunut marjamehuliikkeesi joutuu nyt meille pelastukseksi ja siunaukseksi!"
Putelit tuotiin esille, sekä tyhjät että täydet. Me särimme ne ja sirottelimme sirpaleet molemmille puolille laivan kantta relinkiä myöten, niin että keskelle jäi vain tilaa meidän liikkuaksemme. Vaarallisimmilta näyttivät putelien pohjapalaset, niistä kun törrötti teräväkärkisiä reunoja ylöspäin.
Me teimme kaikin työtä hyvin innokkaasti tämän puolustuslaitoksemme kuntoonsaamiseksi. Pian olikin se valmis. Sillä välin Yves ja minä aina tuon tuostakin pidimme silmällä vihollistemme vehkeitä.
Kuunari ajelehti hitaasti yhä lähemmäksi saarta.
Nyt lähtivät verenhimoiset Papuas-villit yhdeksässä veneessä soutamaan meitä kohden. Jokaisessa veneessä oli noin parikymmentä villiä, jotka tuon tuostakin päästivät ilmoille raivokkaan sotahuudon. Venheet pian piirittivät meidät. Lännessä teki aurinko parhaillaan laskuaan.
"Oikein arvasin, he tahtovat vallata laivan", sanoi Yves. "Nyt — rohkeutta ja päättäväisyyttä! Minusta tuntui, kuin olisi tuulikin vähän puhaltanut. Toivottavasti nouseekin se meidän avuksemme!"
Minulla oli revolveri, kahdelle miehistöstä olivat pyssyt uskotut. Me ammuimme lähintä venettä kohden ja tapoimme tai haavoitimme muutamia villejä. Mutta toiset eivät siitä hämmästyneet. He tulivat yhä lähemmäksi ja heittivät keihäillään. Me kyyristyimme relingin taakse, joka antoi meille suojaa.
Ennenkuin me ennätimme saada aseemme uudelleen ladatuiksi, olivat he jo iskeneet veneensä laivaan kiinni. Noin neljäkymmentä ihmis-syöjää ryntäsi meidän luoksemme laivaan; he astuivat sokeassa raivossaan suorastaan lasisirpaleille, haavoittaen jalkansa niissä niin pahasti, etteivät pystyneet enää seisomaan. Heidän sotahuutonsa muuttui tuskaa ulvonnaksi. He juoksivat ja vyöryilivät lasipalasten päällä, kuin hullut, ja lisäsivät siten vaan haavojaan. Kivikirveet, nuijat ja keihäät putosivat heidän käsistään. Heidän verensä sekaantui Jaakko Coolin marjamehun jäännöksiin, sillä kiireessä emme olleet ennättäneet puteleja särkiessämme tyhjentää jokaisen sisällystä mereen.
Toiset villit, jotka pyrkivät noiden ensimmäisten jälkeen, huomasivat heti ajoissa, ennenkuin relingin yli tulivat, mitä oli tapahtunut, ja pakenivat kauhistuneina veneisiinsä, luultavasti peljäten, että heidän vastassaan oli noidankeinoja. Me saimme siten joitakuita minuutteja aikaa ja heitimme muutamia noista haavoitetuista villeistä, jotka eivät pystyneet vastarintaan, mereen. Toiset koettivat kyllä puolustautua, mutta ilman menestystä, he kun eivät pysyneet seisaallaan, vaan tuskan valtaamina aina kyyristyivät alas.
"Nyt tulee tuuli!" huusi Yves. "Hurraa! Nyt on tämä hätä lopussa!"
Niin kävikin. Ensin aivan heikosti, mutta sitten yhä tuntuvammin alkoi tuuli paisuttaa meidän purjeitamme, ja me aloimme kiitää ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin etelään päin.
Villit seurasivat meitä veneillään, mikäli jaksoivat niitä soutaa, mutta uudistetusta hyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan — siihen ei heillä enää ollut uskallusta. He poimivat vaan merestä ylös haavoitetut toverinsa, jotka me toisen toisensa jälkeen saimme valtoihimme ja heitimme mereen. Heidän kivikirveensä, nuijansa ja heittokeihäänsä, jotka olivat kannella, jäivät meidän saaliiksemme. Ihmissyöjäin kauhua lisäämään saapuivat nyt myöskin hai-kalat paikalle. Ainakin näimme muutamia näistä pedoista. Saivatko ne myös hampaisiinsa ketään noista haavoitetuista ihmis-syöjistä, emme huomanneet. Pian jäivät villit kauas meidän jälkeemme ja katosivat viimein kokonaan näkyvistämme.
Me saimme kiittää pelastuksestamme minun keksimääni pelastuskeinoa jaJaakko Cool'in puteleja.
* * * * *
Pääsimme onnellisesti Sydneyhin.
Mukanamme olevat simpukankuoret, jotka olivat yhtä hyviä, kuin nekin, joita on tavattu Torres-salmessa ja joita eräs austraalialainen yhtiö 700 polynesialaisen ja malajilaisen sukeltajan avulla pyytää, arvosteltiin 130 punnaksi tonnilta. Helmemme myös möimme hyviin hintoihin, mutta simpukankuoret antoivat kuitenkin päätulon. Lopullisessa tilissä ja jaossa teki minun osuuteni puhdasta tuloa noin 80,000 markkaa.
Tämä oli siis ollut varsin tuottelias yritys.
Nopeasti hankkimallani omaisuudella pääsin nyt, monen pitkän vuoden poissaolon jälkeen, jälleen kotimaahani. Kotona oli kuitenkin paras olla. Eikä siellä onneksi ole ihmis-syöjiäkään.
Suomennos.
Niityn viheriäisessä, kukilla siroitetussa ruohikossa leikki iloinen ja vallaton lapsijoukko, ruusut poskilla, veitikkamaisuus silmissä ja auringonpaiste sydämmissä.
Niitty oli ainoastaan pisteaidalla eroitettu pienestä kirkkomaasta, sen kummuista ja risteistä. Siellä, erään hautakummun vieressä, makasi pieni Mea yksinään pitkää pituuttaan nurmikolla.
Ruskeat silmänsä tuijottivat välinpitämättöminä avaruuteen, huulet, joilta ei koskaan kuulunut lapsellista, iloista Haurua, olivat yrmeästi suljettuina ja pienet, kalpeat kasvot osoittivat kokonaisuudessaan tyytymättömyyttä ja juroutta.
"Etkö tahdo tulla leikkimään kanssamme?" kysyi pastori Klintin reipas ja eloisa tytär Laura, juosten toisten lasten luota ja pilkistäen aidanraosta, voidakseen oikein nähdä Mean.
"En", vastasi pieni Mea lyhyesti ja tylysti.
"Mutta minkätähden et tahdo? Olet aina niin kummallinen, Mea?"
"En pidä leikkimistä hauskana. En pidä leikistä."
"Et pidä leikkimistä hupaisena?" Sen oli Laura kuullut häneltä ennenkin, mutta hän ei voinut koskaan käsittää tuollaisen luonnottomuuden mahdollisuutta. "Haluaisinpa tietää, mitä sinä sitten pidät hupaisena?"
"En mitään, paitsi nukkumista", vastasi pieni Mea, ja surumielisyyden sekä väsymyksen ilmaus, kauniimpi kuin tuo äskeinen yrmeys, loisti hänen ruskeista silmistään.
"Nukkumista!" Laura tuijotti hetkisen sanomattoman kummastuneena Meaan.Vihdoin pudisti hän päätänsä ja juoksi takaisin toisten lasten luo.
Vaan hän ei voinut unhoittaa pientä Meaa. Kuinka kummallinen tyttö hän oli? Nukkuminenhan oli ikävintä, mitä Laura tiesi, kuinka hänen huulensa olivat pitkällä ja kasvonsa tyytymättömät, kun hänet illalla käskettiin levolle, ja kuinka hän odotti uutta, hupaista päivää! Nukkuminen oli Lauran silmissä samaa, kuin kieltäytyminen, ja se ei ollut juuri hänen mieleensä.
Ei ollut ihmeellistä, että Laura ajatteli näin, sillä hänellä oli onnellinen koti, hellät vanhemmat, iloisia sisaruksia, päiväpaistetta kotona ja päiväpaistetta sydämmessä. Ja kuka haluaakaan nukkua, kun päivä paistaa?
Mutta pienen Mean äiti oli jo useita vuosia levännyt viheriällä hautakummulla olevan valkean ristin alla hautausmaan pienessä, rauhallisessa kulmassa, ja pieni Mea oli hyvin yksinään maailmassa.
Tosin oli hänellä äitipuoli, joka tarkasti täytti velvollisuutensa häntä kohtaan, hänellä oli kolme reipasta sisarpuolta, hänellä oli isä, joka sydämellisesti rakasti ainoaa lastansa.
Vaan tästä huolimatta tunsi pieni Mea itsensä hyvin yksinäiseksi. Isä oli hiljainen, itseensäsulkeutunut pieni mies, lempeä, melkein kaino olennoltaan, ahkera kuin muurahainen, tarkka ja luotettava. Hän oli lääkäri, jonka vaikutus-ala oli laaja, ja sentähden hän harvoin oli kotona omaistensa luona; jos joskus niin tapahtui, istui hän aina hiljaa sanomalehti taikka kirja kädessä, huolimatta siitä, mitä hänen ympäristössään tapahtui.
Hän oli sangen lyhytnäköinen ja hajamielinen, sekä tunsi hyvin vähän sekä lapsintimiensa että oman tyttärensä mieltä ja luonnetta.
Mean äitipuoli vältti tarkkaan ja huolellisesti kaikkea, joka voisi näyttää vääryydeltä Meaa kohtaan; hän koetti kohdella tytärpuoltansa ihan samoin, kuin omia lapsiansakin, vaan juuri tämä koettaminen, jonka selvään huomasi, poistutti pienen Mean sydämen häneltä.
Tohtorin rouva ei rakastanut tytärpuoltaan eikä ollut koskaan antanut hänelle rakasta, sydämellistä silmäystä, hymyilyä, sanaa tahi hyväilyä. Rakkauden päiväpaiste ei ollut koskaan loistanut Mean tiellä, ei koskaan sulattanut hänen sydämensä ympärille yhä lujempaan kietoutuvaa jäätä, ei koskaan taivuttanut hänen jöröä mieltään eikä ohjannut hänen huolimatonta luonnettaan.
Ja sentähden tunsikin pieni Mea iloa, kun ilta lähestyi, kun tuli hiljaisuus ja pimeys taloon, ja hän sai painaa pienen, surullisen päänsä päänalukselle, kyyristyä vuoteelle ja unhoittaa koko ikävän, surullisen elämän.
Kun Mea nukkui, oli hänellä aina hauska; silloin uneksui hän lepäävänsä äitinsä helmassa, äitinsä, jonka muistoa hän pyhitti; silloin tunsi hän äitinsä lämpöiset huulet poskellaan, näki hänen silmissään niin lempeän silmäyksen, niin syvää rakkautta, että hänen pieni sydämensä sykki onnellisuudesta. Hän kuuli äitinsä puhuvan hänelle lempeitä ja hyväileviä sanoja, sellaisia, joita hän ei koskaan kuullut todellisuudessa, ja äidin ääni oli sointuva, kuin kaunein soitto. Silloin oli pieni Mea onnellinen. Aina näki hän samaa uuta, joka ei kumminkaan koskaan tullut yksitoikkoiseksi, sillä juuri rakkautta, eikä mitään muuta kuin rakkautta, ikävöi hän.
Kaiken sen rakkauden, joka täytti hänen sielunsa, — ja se ei ollut vähäinen, huolimatta hänen kylmästä ulkokuorestaan — jakoi Mea isälle ja äidin muistolle.
Hänen isänsä oli joskus hyväillen silittänyt tyttärensä päätä, painanut suudelman hänen otsalleen ja lempeällä osanottavaisuudella kysellyt häneltä yhtä ja toista; hän oli tosin heti vaipunut samaan miettimiseen ja hajamielisyyteen, vaan mitäpä siitä; sillä ne harvat sanat, jotka hän lausui, sekä etenkin se ääni, millä ne lausuttiin, oli lämmittänyt pienen Mean sydämen ja saaneet hänet sanomattomasti rakastamaan isäänsä.
Lemmekkäällä johdolla olisi Mea mennyt vaikka valkeaan, ystävällisesti kehoittava silmäys olisi vaikuttanut häneen kiihoittavan kannuksen tavoin ja saanut hänet uupumattomiin ponnistuksiin.
Vaan sellaista ei tullut koskaan Mean osaksi, ja sentähden oli hän aina laiska ja haluton oppitunneilla, ei osannut koskaan läksyjään, katsottiin auttamattoman typeräksi ja sai alituisesti nuhteita.
Hänen sisarensa Martta sitävastoin oli vilkas ja iloinen, tiedonhaluinen, kaikkiin oppimisiin ihastunut, ja opettajatar kehui häntä alituiseen.
Martta oli kaunis, ja veljensä ihailivat häntä sentähden, mutta pieniMea oli ruma ja sai usein kuulla sen.
Martan luonne oli tasainen ja iloinen, hän ei suuttunut koskaanKurtille ja Eerikille, mitä kepposia nämä hänelle tekivätkin.
Mutta pienen Mean kanssa ei Eerikki eikä Kurt koskaan antautuneet leikkiin, sillä Mea suuttui ja tulistui niin, että veri syöksyi hänen kasvoihinsa, ja kun veljet silloin nauroivat hänelle, juoksi hän pois, piilotti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Joka päivä meni Martta ja Mea Berghultiin, jossa paikkakunnalla oleva kotiopettajatar opetti heitä yhdessä Laura Klintin sekä Fanny ja Nanna Högfältin kanssa.
Joulu-ajalla päätettiin pitää tutkinto noiden viiden tytön kanssa. Kiihoittaakseen heidän ahkeruuttaan oli Fannyn ja Nannan isä, ruukinpatruuna Högfält, luvannut kaksi palkintoa, toisen tiedoista ja toisen ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta. Tutkinto tulisi pidettäväksi lasten vanhempien ja sisarusten läsnäollessa, jolloin kuka tahansa läsnäolevista saisi kuulustella heitä.
Martta alkoi työskennellä suurimmalla innolla; leikit saivat kauaksi aikaa väistyä syrjään, sillä Marttaa ei huvittanut nyt mitkään muut toimet kuin lukeminen. Päivät päästään istui hän n.s. lastenkamarissa, jossa hän ja Mea asuivat yhdessä, ja koko pöytä hänen edessään oli peitetty kirjoilla ja kartoilla.
Martalla oli kunnianhimoinen luonne ja hän oli päättänyt, ettei kukaan muu kuin hän tule saamaan palkintoa tiedoista, toisen palkinnon soi hän kernaasti Fannylle tahi Nannalle, joilla oli huonompi pää ja jotka eivät ensinkään voineet kilpailla hänen kanssaan.
Pikku Mea ei ollut luonnollisesti ajatellutkaan, että hän saisi palkintoa, vaan kun hän eräänä iltana istui kahden isänsä kanssa salissa, isä poltellen tupakkaa takkavalkean valossa, Mea tehden ahkerasti käsityötä, jonka piti tulla valmiiksi ennen iltaa, katkaisi tohtori äänettömyyden kutsuessaan pienen tyttärensä luoksensa.
Mea oli silmänräpäyksessä hänen vieressään.
Isä otti piipun suustansa, puhalti muutamia aimo savupilviä, siirsi lasisilmiänsä ja katsoi vakavasti Meaa.
"Olen huomannut, että Martta alituisesti työskentelee tutkintovalmistuksissa", sanoi hän. "Sinä, Mea, välität nyt yhtä vähän lukemisesta kuin aina ennenkin. Tekisit minulle suuren ilon, Mea", jatkoi hän laskien ystävällisesti kätensä hänen päänsä päälle ja kääntäen hänen pienet kasvonsa ylös itseänsä kohden, "sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voisit saada palkinnon ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta!"
Vahva puna levisi Mean poskille. Isä suuteli häntä äänetönnä ja jätti pian huoneen.
Hän ei puhunut enää tästä asiasta, mutta ne harvat sanat, mitkä hän oli sanonut, olivat kylliksi saattamaan Meaa suurimpaan ahkeruuteen.
"Sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voittaisit tämän palkinnon", oli isä sanonut.
Pienen Mean sydän sykki syvästi hänen ajatellessaan mahdollisuutta, että hän voisi tehdä isän iloiseksi. Ei mikään ponnistus ollut hänen mielestään liian suuri tuon päämäärän saavuttamiseen.
Vihdoin tuli tuo suuri, merkillinen, hartaasti odotettu päivä.
Harvat vieraat kokoutuivat heti päivällisen jälkeen avaraan kouluhuoneeseen, jossa nuot viisi tyttöä istuivat sykkivin sydämin odottamassa.
Martta veti huomion puoleensa selvillä ja varmoilla vastauksillaan, mutta Laura oli yhtä perehtynyt oppiaineisiin, vaikka hänen äänensä olikin hiljaisempi ja vapisevampi ja hänen muotonsa hämmästyneempi kuin Märtan.
Martta tiesi, että Laura oli hänen vaarallisin vastustajansa, jonka tähden hän katselikin Lauraa levottomilla, kateellisilla silmäyksillä.
Nyt teki ruukinpatruuna Högfält Lauralle äkillisen kysymyksen, johon tämä ei heti voinut vastata; Martta katsoi häneen ja hymyili, Laura punastui, sotkeutui ja vastasi väärin.
Ruukinpatruuna kääntyi Marttaan, joka loistavin silmin ja itsetyytyväisyyden hymy huulilla antoi kuuluvalla äänellä ja valituilla sanoilla oikean ja selvän vastauksen.
Pastori Klint nousi ja ilmoitti kuulustelemisen loppuneeksi. Senjälkeen seurasi lyhyt neuvottelu hänen, opettajattaren ja ruukinpatruunan kesken. Sitten piti pastori lyhyen, tilaisuuteen sopivan puheen, ja sen loputtua vallitsi haudan hiljaisuus huoneessa. Molemmat palkinnot olivat nyt jaettavat.
Pieni Mea oli tutkinnon kestäessä ollut hyvin sekava-ajatuksinen ja vastannut kaikkea hullutusta, mutta tästä hän ei välittänyt, sillä isä ei ollut joutanut tutkintoon ja hänestä oli yhdentekevä, mitä muut hänestä arvelivat. Hän tiesi, että sitä palkintoa, jota hän halusi, ja jonka saavuttamiseen koko hänen sielunsa, jokainen hänen ajatuksensa ja halunsa olivat kiintyneet, ei annettu tutkinnossa osoitetuista tiedoista, vaan lukukauden lopussa osoitetusta ahkeruudesta, ja koska pieni Mea oli ollut sanomattoman ahkera viime ajoilla, rohkeni hän toivoa tätä palkintoa.
Hän ajatteli lakkaamatta sitä riemua, jota hän tuntisi, kun hän palkinto kädessä saisi syöksyä isän luokse, lukea hyväksyvän hymyn hänen kasvoillaan ja kuulla hänen sanovan, että hän on tyytyväinen pieneen tyttöönsä.
"Ruukinpatruuna Högfält, opettajattarenne ja minä", alkoi pastori Klint, "olemme kaikki siinä luulossa, että Laura ja Martta seisovat ihan samalla tiedon asteella, vaikka Lauran pelko vaikutti sen, että hän ei tänään vastannut täydellisesti samalla varmuudella, kuin Martta. Vaan koska ne palkinnot, jotka ruukinpatruuna Högfält on luvannut, eivät olleet aiotut kiihoittamaan väärää kunnianhimoa, eikä turhaa tiedoilla loistamisen halua, olemme me katsoneet oikeimmaksi antaa Lauralle, joka on osoittanut suurinta kainoutta, palkinnon tiedoista."
Synkkä vihan pusa peitti Martan kasvot; tämä oli kova isku hänen ylpeydelleen.
"Samasta syystä", jatkoi pastori, "emme ole katsoneet oikeaksi jakaa toista palkintoa sille teistä, joka viimeisien viikkojen kuluessa kieltämättä on osoittanut suurinta ahkeruutta, koska luulemme olevan syytä peljätä, että häntäkin on väärät perusteet kehoittaneet tähän ahkeruuteen, vaan tulee palkinnon saamaan Nanna Högfält, joka koko lukukauden on osoittanut tasaisempaa ahkeruutta ja kestäväisyyttä."
Nyt seurasi tytöille varoitus työskentelemään itse työn tähden, ilahduttaakseen vanhempiansa ja opettajatartansa, sekä tullakseen kerran hyödyllisiksi ja kunnollisiksi jäseniksi yhteiskunnassa; vaan ei kunnianhimosta ja turhamielisyydestä. Voimme aavistaa, että tuo hyvän pastorin puhe tuli suureksi ylösrakennukseksi molemmille palkinnon saaneille, Fannylle, joka ei ollut mitään toivonut eikä siis mitään kadottanutkaan, ja vanhemmille sekä sisaruksille, vaan oli jotenkin helppo huomata, että Martta ja Mea, joille puhe oikeastaan olikin aiottu, eivät käsittäneet siitä sanaakaan.
Pieni Mea painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti; Martta seisoi suorana hehkuvin poskin ja pää uhoittelevasti taakse käännettynä.
Tästä päivästä tuli pieni Mea laiskemmaksi ja huolimattomammaksi, kuin koskaan ennen, ja antoi opettajalle alituisesti syytä tyytymättömyyteen. Kaikki tämä vahvisti luuloa, että turhuus ja kunnianhimo olivat olleet ainoat syyt, jotka olivat kiihoittaneet häntä niin suureen ahkeruuteen viime viikoilla ennen tutkintoa.
Martta sitävastoin teki nyt työtä kaksinkertaisella innolla, joten hänen onnistuikin pian päästä koko joukon edelle Lauraa. Tämä seikka hankki hänelle paljon kiitospuhetta sekä opettajattarelta että pastorilta ja ruukinpatruunilta.
Vaan ei kukaan tiennyt, kuinka todellisesti jaloa se kunnianhimo itse teossa oli ollut, joka oli syynä Mean käytöstapaan. Ei kukaan ymmärtänyt, että jos tämä aina omaan kykyynsä niin luottamaton lapsi olisi saanut toivotun palkinnon, niin olisi tämä menestys kiihoittanut vastustamattomasti häntä jatkuvaan ja suurempaan ahkeruuteen, kun sitävastoin pettyneet toiveet ainoastaan vakuuttivat yhä häntä vakuutuksessaan omasta kelpaamattomuudestaan ja kykenemättömyydestään.
* * * * *
Eräänä iltana joulunpyhinä — se oli Martan syntymäpäivä — oli sisaruksilla lapsikestit. Siellä tanssittiin, kurtiseerattiin, oltiin koketteja ja kritikoitiin melkein samoin kuin suurissa, täysikasvaneitten, ymmärtäväisten ihmisten kesteissä, ja koska pieni Mea ei ollut kavaljeerien suosiossa, ei häntä juuri usein pyydettykään tanssiin. Mutta tämä ei loukannut Meaa, sillä hän ei ymmärtänyt, että siinä olisikaan mitään loukkaavaa; hän ei suuresti välittänyt tanssista, se ei ollut hänestä hupaisempaa kuin mikään muukaan.
Erästä valssia tanssiessa seisoi kaksi poikaa, ottamatta osaa tanssiin.
"Miksi ette tanssi?" lausui Eerik, joka samassa kiiti ohitse Fanny Högfältin kanssa, joka loisti tanssitaidossa yhtäpaljon kuin koulussa taitamattomuudessa.
"Meillä ei ole tyttöjä", vastasivat nuoret kavaljeerit.
"Toinen teistä voipi tanssia pienen Mean kanssa", sanoi Eerik, "minä näin hänet juuri vasta hyvin tyytymättömän näköisenä, kun ei kukaan ole pyytänyt häntä tanssiin."
"Mean kanssa!" sanoi toinen keikareista, kääntyen toveriinsa. "Kuka viitsii tanssia tuon jörön, ruman pennun kanssa!"
Mutta tuskin oli hän lausunut tämän, kun hän jo sydämestään katui varomattomuuttaan; sillä lähellä häntä seisoi Mea erään kamarin ovella, ja hänen surulliset, ruskeat silmänsä olivat kiinnitetyt puhujaan tavalla, joka koski sydämeen saakka. Poika tahtoi rientää esiin ja lausua jotakin ystävällistä, mutta pieni Mea oli kadonnut, eikä häntä enään näkynyt koko iltana.
Hän oli rientänyt lapsikamariin, jossa hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki sekä nyyhkytti hillitsemättömällä kiivaudella.
Tohtorin rouva huomasi pian Mean poissaolon ja lähetti heti Kurtin etsimään häntä sekä käskemään häntä alas muiden luokse saliin; näyttäisi sopimattomalta, jos Mea yksinään olisi poissa iloisesta lapsijoukosta.
"Miksi ihmeellä sinä itket, Mea?" kysyi Kurt, pysähtyen kamarin kynnykselle. "Onko joku suututtanut sinua?"
Ei vastausta. Ainoastaan nyyhkytyksiä.
"Äiti lähettää terveisiä, että tulet heti alas tanssimaan."
"Tanssimaan!" sanoi pieni Mea melkein karjumalla. "Mitä varten tekisin sen? Kuka kehtaa tanssia minua kanssani, joka olen niin ruma!"
Kurt katsoi häneen säälivästi.
"Minä tanssin kanssasi", sanoi hän jalomielisesti. "Jos tulet muassani alas, tanssin valssia kanssasi."
Ei! Ei! Mea ei tahtonut. Hän oli kuullut, kun Kurt äsken pyysi tuota kaikkien lempimää Lauraa tanssiin. Se ääni soi toiselta se.
Vaan pieni Mea ei saanutkaan tänään heittäytyä rauhassa synkeihin ajatuksiin. Pian seisoi itse hänen äitipuolensa kamarissa ja käski hänen ankaralla äänellä heittämään juonittelut ja tulemaan alas muiden seuraan.
Mutta pieni Mea seisoi uhoittelevan äänetönnä vastaamatta tai tottelematta.
Sangen suuttuneena jätti äitipuoli huoneen.
Myöhemmin illalla, kun tohtori tuli erään sairaan luota, asettui hän hetkiseksi salin ovelle ja katseli lapsia.
"En näe pientä Meaa?" sanoi hän vaimolleen.
"Hän on päättänyt tanssin ja huvittelemisen asemesta istua lastenkamarissa ja itkeä."
"Pieni raukka, joku on varmaan saattanut hänet pahoilleen", sanoi tohtori nopeasti. "Menen ylös puhelemaan hänelle, niin hän kyllä seuraa minua alas."
"Ei maksa vaivaa", vastasi rouva kylmästi. "Mea uhoitteli minulle, kun käskin häntä alas, ja nyt olen sanonut hänelle, että hän rangaistukseksi saa olla siellä koko illan, vaikka hän oikutellessaan tahtoisikin ottaa osaa tanssiin, eikä hän myöskään saa huomenna tulla Ekhultiia."
Tohtori ei vastannut. Synkkä pilvi kiiti hänen muutoin lempeiden ja tyventen kasvojensa yli ja hän jätti pian salin, näyttäytymättä enään koko iltana. Mitä huoli hän tanssista, kun pieni Mea ei ottanut osaa siihen.
Muutamia päiviä lastenkestien jälkeen sairastui Martta ja Mea yht'aikaa tuhkarokkoon. Veljet olivat sairastaneet sitä ennen ja saivat sentähden käydä katsomassa sisariaan.
"Äiti, eikö Martta enään koskaan saa takaisin kaunista, valkeaa ihoaan?" kysyi Eerik säikähtyneenä. "Ovatko hänen kasvonsa aina tuonlaiset?"
Ei kukaan kysynyt, näyttäisikö Mea aina tuonlaiselta, vaikka hänen paiseensa olivat paljon suurempia ja punaisempia, kuin Martan. Mea veti peitteen korvilleen, käänsi kasvonsa seinään päin ja oli nukkuvinaan.
Pojat olivat alituiseen Martan luona. He pelasivat hänen kanssansa shakkia, he kertoivat hänelle satuja ja osoittivat kaikenlaisia pieniä ystävyyden-osoituksia. Vaan ei kukaan huolinut Measta eikä tuo ollut kummakaan, sillä hän oli aina tyytymättömän ja synkän näköinen, kun Martta sitävastoin makasi tuossa niin lempeänä, iloisena ja hymyilevänä. Mean äitipuoli jakoi hoitonsa kummallekin lapselle; olipa hän Mean vuoteen ääressä useamminkin ja toimi hänen hoidossaan enempi, sillä Mea oli kipeämpi kuin Martta.
Mutta tämä huoli ei synnyttänyt Mean sydämessä kiitollisuutta; sillä hän huomasi, että kun äitipuolensa tuli Martan vuoteen ääreen, sai hänen äänensä toisen soinnun, hänen kasvonsa ihan toiset juonteet.
Mutta ken voi sanoa muuta, kuin että tohtorin rouva oli esimerkiksi kelpaava äitipuoli! Jos hän olisi kuullut jonkun epäilevän sitä, ei hän olisi tullut ainoastaan loukatuksi, vaan olisi suuresti hämmästynytkin.
"En ole ikinä nähnyt niin kylmää ja kovasydämistä lasta kuin Mea", sanoi rouva kerran miehelleen. "Kun tulen Martan vuoteen ääreen, kietoo hän kätensä kaulaani, suutelee ja kiittää minua hoidostani. Vaan kun tulen Mean luokse, kääntyy hän tavallisesti pois ja on nukkuvinaan, jottei hänen tarvitseisi puhua, ja kun kysyn kuinka hän voipi ja haluaako hän mitään, vastaa hän aina niin lyhyesti ja tylysti kuin mahdollista. Ja Jumala tietää, että olen hoitanut häntä suurimmalla hellyydellä ja huolella, olenpa valvonutkin pari yötä hänen vuoteensa vieressä, enkä ole kammonut mitään ponnistuksia hänen tähtensä. On sangen kovaa saada ainoastaan kiittämättömyyttä vaivoistaan, on sangen ikävää, ett'en voi voittaa tämän lapsen sydäntä." Ja rouva tahtoikin todella olla hyvässä suhteessa tytärpuoleensa, vaan hän ei käsittänyt oikeaa keinoa tämän päämäärän saavuttamiseen. Hänvaatirakkautta, kun hänen olisi pitänytantaasitä.
"Se on todella sangen ikävää", sanoi tohtori miettien, "sangen ikävää ja ihan käsittämätöntä, vieläpä ihmeellistäkin, sillä pieni Mea ei ole luonteeltaan kylmä, kaukana siitä." Ja tämän harvinaisen puheen jälkeen, joka pikemmin oli ehdoton ajatuksien ilmaus, kuin rouvalle aiottu, vaipui tohtori uudelleen hiljaiseen miettimiseen, ja hänen vaimonsa jätti hänet, loukattuna sentähden, että tapasi niin vähää yksimielisyyttä asiassa, joka, kuten hän luuli, tuotti hänelle paljon surua, mutta joka oikeastaan harmitti ja suututti häntä.
* * * * *
Pari vuotta oli kulunut.
Martta oli kasvanut ja oli tullut pitkäksi, siroksi ja kukoistavaksi 18 vuotiaaksi ruusuksi, iloisilla, kirkkaan sinisillä silmillä. Hänen päänsä oli ylpeästi kallellaan ja itseensätyytyväisyyden kopeutta ilmautui koko hänen olennossaan.
Pieni Mea oli vielä sama hiljainen ja itseensäsulkeutunut lapsi, sirokasvuinen, kalpeaposkinen, huulet totisesti sulkeuneet, tummien silmien luonti synkkä.
Kurt ja Eerik olivat jo pari vuotta sitten tulleet lukioon ja jättäneet kodin. Martta ja Mea jatkoivat yhä lukujaan Berghultissa olevan kotiopettajattaren kanssa.
Kun Mea eräänä aamuna tuli eineelle, oli isän sija pöydässä tyhjä. Hän katsoi ympäri huonetta nopealla, pelokkaalla silmäyksellä ja kysyi nopeasti: "Missä isä on?"
"Huoneessaan", vastasi hänen äitipuolensa. "Hän on yöllä äkkiä sairastunut."
"Voi, sen minä tiesin, minä tiesin sen!" huudahti pieni Mea. "Näin unta, että seisoin yksinäni kirkkomaalla äitini haudalla. Oli hyvin pimeä, vaan juuri pääni päällä taivaalla näin yksinäisen kirkkaan tähden, joka nyökkäsi ja loisti niin ystävällisesti minulle, ja minä tiesin, että tuossa tähdessä oli äitini sielu.
"Silloin kuulin hiljaisen suhinan äidin haudalla kasvavissa haavoissa, näin viheriän kunnaan aukenevan ja ruumissaatto tuli hiljaa ja juhlallisesti kulkien kirkkomaata pitkin. Kannettiin eräitä paareja, ja kun loin silmäni niihin, lepäsi niillä isäni. En voinut muutaman minuutin aikaan nähdä mitään, vaan kun sitten taasen katsoin ylös, oli kaikki hiljaista ja rauhallista, kuten ennenkin; ainoa muutos oli siinä, että nyt kaksi tähteä yhden asemesta viittasivat minulle."
"Haaveita vaan", lausui äitipuoli lyhyesti, mutta hän kalpeni kumminkin silminnähtävästi. Hän oli juuri menemässä miehensä luokse, kädessään lasi väkevää teetä, jota sairas oli pyytänyt, vaan hän laski nopeasti tarjottimen ja kiiruhti ulos lähettämään sanaa kaupunkiin lääkärille, että tämä heti tulisi sairaan luo, vaikka tohtori oli kieltänyt kutsumasta häntä.
Pieni Mea otti tarjottimen ja hiipi hiljaa ja varovasti, kuten aina, isänsä huoneeseen.
Kuinka kalpealta ja kipeältä hän näytti! Pieni Mea kummasteli suuresti sitä, ettei hän ennen ollut huomannut, kuinka laiha ja surkastunut isä oli.
Tämä otti teelasin Mean kädestä, tyhjensi sen ja jätti sen takaisia sanomatta sanaakaan.
Mea seisoi hetkisen hiljaa hänen vieressään; lopuksi kysyi hän hiljaa:"Oletko, isäni, hyvin kipeä?"
"Ah, oletko Mea?" Isä käänsi nopeasti päänsä, tarttui Meaa kädestä ja veti hänet lähemmäksi.
"Olen, Measeni, olen hyvin kipeä. Pelkään, taikka oikeammin toivon, että minut pian kutsutaan täältä ja saan yhdistyä äitisi kanssa.
"Kun tuntee itsensä hyvin kipeäksi, pieni Mea, niin ei enää haluta elää. Kun lapsellinen rakkaus taivaalliseen isään lämmittää sydämen, ja vielä lisäksi se, joka maan päällä on ollut kallein kaikista, odottaa tuolla ylhäällä silloin ei kuolema peloita.
"Ainoa, joka minua huolettaa, ajatellessani lähellä olevaa loppuani, on se, kun tiedän, että sinä, Measeni, vuodatat monta katkeraa kyyneltä haudallani. Vaan koeta, lapseni armas, olla levollisena. Elä itke niin kovasti, sillä silloin et saa olla luonani. Olen sangen heikko ja tarvitsen hiljaisuutta ja lepoa."
Mea nieli kyyneleensä ja istui eräälle jakkaralle isän viereen.
"Äitipuolesihan on aina ollut hyvä sinulle, Mea", lausui tohtori taasen, "hän on kohdellut sinua, kuten omaa lastaan. Tekikö isäsi sinulle vääryyttä, antaessaan sinulle äidin sen sijaan, jonka olit kadottanut?"
Mea painoi äänetönnä päänsä alas.
"Mea, lapsoseni, et saa jättää kysymystäni vastaamatta. Eikö äitipuolesi ole vaalinut ja hoitanut sinua, kun olet ollut kipeä, opettanut ja ohjannut sinua, kun olit nuorempana, oikaissut virheitäsi ja eikö hän sanalla sanoen ole täyttänyt kaikkia äidin velvollisuuksia kohtaasi?"
"On", vastasi Mea hiljaa, vaan hyvin katkerasti, "kaikki muut, vaan hän ei ole rakastanut minua."
Suru ja huoli kuvautui isän kasvoissa. Hän huokasi syvään ja vaipui mietteisiin.
Mean kädet olivat hänen käsissään. Tytön silmät, ei enään kylmät ja tylyt, vaan sanomattoman sydämellistä lempeä ja hellyyttä osoittavat, olivat kääntymättä kiinnitetyt isän kasvoihin.
Hetken kuluttua alkoi tohtori jälleen puhua. "Mea, tahdotko täyttää kuolevan isäsi viime tahdon? Tahdotko muistaa sen koko elämäsi aikana ja koetatko toimia sen mukaan."
"Lupaa minulle, lapseni, tulla äitipuoltasi kohtaan yhtä hyväksi tytöksi, kuin olet ollut minua kohtaan. Lupaa minulle, että aina koetat hillitä kapinoitsevaa mieltäsi ja taipua äitisi tahtoon. Lupaa, että et enään tylyydellä ja kylmyydellä peräytä jokaista ystävällisyyden osoitusta hänen puoleltaan. Minä en voi olla levollinen ennenkuin sinä, Measeni, lupaat minulle tämän."
"En uskalla", sammalti Mea. "En todellakaan uskalla luvata, isä. Vaan tahdon koettaa, tahdon tehdä kaikki, mitä voin."
"Mea!" huusi Martta salissa. "Kello on 9, meidän täytyy lähteäBerghultiin."
Mea nousi ylös, painoi hellän suutelon isänsä laihalle kädelle, ja oli pian senjälkeen Martan kanssa matkalla Berghultiin.
Tänään kävi läksyjen kanssa hullummasti kuin tavallisesti. Tuo uusi, suuri huoli oli karkoittanut Mean mielestä kaikki, mitä hän eilen niin suurella vaivalla oli oppinut. Sitäpaitse oli hän nyt ihan tarkkaamaton, vaipui usein omiin mietteisiinsä, eikä kuullut edes mitä hänelle sanottiin.
Opettajatar oli hyvin pikainen, etenkin Mealle, joka, useammasti kuin yhden kerran oli lopettanut hänen muutoinkin niukan kärsivällisyytensä. Hän puhutteli Meaa ankarasti; Mea vastasi tylysti. Opettajatar raivostui. Hän nosti kätensä ja silmänräpäystäkään miettimättä löi Meaa vihasta ja nöyryytyksestä hehkuvalle poskelle.
Mea hypähti ylös leimuavin silmin. Hän jätti huoneen, otti hattunsa ja sadetakin, sekä riensi hillitsemättömästi itkien kotiinsa. Huomaamatta hiipi hän täällä omaan huoneeseensa.
Noin tunti sen jälkeen koputettiin ovelle. Martta astui sisään ja toi äidiltään sen käskyn, että Mean tuli viipymättä tulla saliin.
Opettajatar, neiti Ros, oli seurannut Meaa kotiin, valittamaan tohtorinnalle hänen sopimattomasta käytöksestään. Ensin oli Mea ollut sangen tarkkaamaton, sitten näsäkäs, ja lopuksi oli hän lähtenyt kotiinsa keskellä tuntia, huolimatta siitä, että opettajatar oli useita kertoja kutsunut häntä takaisin. — Noin kuului valitus.
Martta koetti puolustaa Meaa, vaan hän sai ankaran käskyn olla hiljaa ja poistua huoneesta.
Mea oli itkenyt kovasti. Astuessaan sisään, oli hän hyvin kalpea, vaan huomattuaan neiti Ros'in, ojentautui hän suoraksi ja heitti uhkaylpeästi päänsä taaksepäin, samassa kuin suuttumuksen puna uudelleen nousi hänen kasvoillensa.
"Sinä olet kohdellut opettajatartasi hyvin pahasti, pyydä häneltä heti anteeksi!"
Mea ei liikahtanutkaan.
Kerta toisensa perästä uudistettiin käsky yhä ankarammalla äänellä, vaan turhaan.
Kylmänä, uhkamielisenä ja taipumattomana seisoi Mea. Hän ei näyttänyt kuulevankaan äitipuolensa sanoja.
"Vaikka minua suuresti pahoittaa, että olen pakoitettu katkeroittamaan isäsi viime hetkiä", sanoi tohtorinna lopuksi, "en kumminkaan tiedä muuta keinoa, kuin antaa 'hänelle tiedoksi sinun tämänpäiväisen käytöksesi, jotta hän käyttäisi sitä valtaansa, mikä hänellä on ylitsesi, saadakseen sinut nöyrtymään ja tunnustamaan vikasi. Mea, olen luullut, että sinä rakastat isääsi. Olen luullut, että olet valmis mieluisammin tekemään mitä tahansa, kuin saattamaan huonolla käytökselläsi surua hänelle, joka elää kentiesi ainoastaan muutamia päiviä. Olen pahoillani, että olen erehtynyt sinun suhteesi."
Ylpeä, taipumaton uhkamielisyys katosi äkkiä Mean kasvoilta. Hän kumartui alas ja itki.
"Oi! Olkaa armollinen, älkää sanoko hänelle mitään", rukoili hän nöyrästi ja tuskallisesti.
"Tahdotko heti pyytää anteeksi neiti Ros'ilta?"
Mea heitti uudelleen päänsä taaksepäin. Suunsa vetäytyi yhtä uhkamieliseksi. Hänelle oli todella vaikeata nöyrtyminen, yhtä vaikeaa, melkeinpä mahdotonta vanhan loukkauksen unhoittaminen.
Tohtorinna kääntyi kylmästi hänestä.
"Olkaa varma, neiti Ros, että te ennemmin tahi myöhemmin saatte hyvitystä", sanoi hän ojentaessaan opettajattarelle kätensä jäähyväiseksi. "Katsotaan, kuinka kauan tuo lapsi rohkenee uhoitella meille."
Sen sanottuaan astui hän suoraan miehensä sairashuoneeseen.
Pieni Mea ei nähnyt sinä päivänä isäänsä. Hän ei voinut kohdata tämän surullista, nuhtelevaa silmäystä. Yöllä oli hänen mahdotonta nukkua. Hänen käytöksensä, joka täydellisesti soti sitä lupausta vastaan, minkä hän aamulla oli antanut isälleen, oli katkerana hänen mielessään. Se vääryys, jonka hän itse oli kärsinyt, pieneni pienenemistään, kun hän yksinäisyydessä tarkasteli itseään, ja hänen omat virheensä, suru, jota hän oli saattanut sairaalle isälleen, kuvautui yhä selvemmässä valossa. Äkkiä leimahti Mean mieleen tuskallisena pistoksena ajatus: "kentiesi ei hän enään näekään huomispäivää elävin silmin. Kentiesi en tapaakaan häntä enään tässä maailmassa!" Mea nousi vuoteeltaan, puki nopeasti vaatteet päälleen ja riensi alas portaita isänsä huoneeseen, jossa hän syöksyi polvilleen vuoteen viereen ja puhkesi katkeraan itkuun.
"No, no, rakas lapseni, tyynny nyt toki", sanoi isä levottomana ja huolissaan.
"Ah, isä, rakas isä, onko mahdollista, että voit antaa minulle anteeksi", nyyhki Mea.
"Rakas lapseni, voin kaikesta sydämestäni. Olin hyvin pahoillani, Meani, hyvin pahoillani, kun olet ollut niin tottelematon, vaikka lupasit, että koetat olla hyvä tyttö. Olin hyvin pahoillani, vaan vihassa en ole ollut sinulle, Measeni, ainoa lapseni. Eikö totta, että nyt et vastustele äitisi tahtoa, vaan pyydät huomenna neiti Ros'ilta anteeksi?"
"Pyydän, sinun tähtesi, isäni, pyydän, vaan en sentähden, että olen ollut väärässä."
Isä pudisti suruisena päätään, vaan ei sanonut mitään.
"Koska vielä olet valveilla", sanoi hän lopuksi, "voit lukea minulle jotakin, mitä itse haluat, Raamatusta. Tarvitsen jotakin tyynnyttävää, johon voin kiinnittää ajatukseni, kun olen valveilla yökaudet. Mieleni tulee muuten hyvin suruiseksi ja toivottomaksi."
Mea otti isänsä kirjoituspöydältä suuren raamatun, avasi mielipaikkansa 27 Psalmin ja luki lempeällä, miellyttävällä, syvää kunnioitusta ilmaisevalla äänellä: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen?" Kun hän tuli kymmenenteen värssyyn, pysähtyi hän silmänräpäykseksi, huokasi syvään ja luki hiljaisella, vapisevalla äänellä: "Sillä minun isäni ja äitini hyljäsivät minut; mutta Herra korjasi minut."
Isä huomasi hänen liikutuksensa ja ymmärsi hänen tunteensa.
"Me emme hyljää sinua, rakas lapsi", sanoi hän. "Muista, Measeni, että et koskaan anna päästä sen ajatuksen valloilleen, että olet yksinäsi ja hyljättynä, ett'ei sinulla ole ketään, joka sinusta pitää. Löytyy harvoja seikkoja, jotka voisivat repiä rikki vanhempien ja lasten väliset siteet, ja minä olen varma, että kuolema ei kuulu näihin. Kuolo on ainoastaan ulkonaiselta, ruumiilliselta kannalta katsoen eroaminen, sillä vapautettu henki on riippumaton ajasta ja paikasta. Ole aivan vakuutettu, Mea lapseni, että äitisi ja minä voimme nähdä sinut, surra sinun vikojasi ja iloita jokaisesta voitosta, jonka saat itsestäsi."
Täyteliäällä ja lämpöisellä sydämellä, vakavia aikeita mielessään, palasi Mea vihdoin huoneeseensa ja nukkui tyyneesti suloisten unelmien keskellä.
Seuraavana aamuna esitti hän anteeksipyyntönsä neiti Ros'ille, vaan ääni ja käytös olivat kaukana nöyrästä, ja opettajan ynnä oppilaan väli tuli tämän tapauksen jälkeen paljo pahemmaksi kuin ennen. — Mean suuttumus katosi tosin vähitellen, vaan kärsimäänsä häväistystä ei hän voinut unhoittaa, ja hänen käytöstapansa ei ollut tästä lähtien opettajaa kohtaan koskaan oikein kunnioittavaa.
Neiti Ros taasen oli tosin, kun hänen tulisin vihansa oli lauhtunut, huomannut erehdyksensä, vaan liian ylpeänä tunnustamaan sitä, otti hän kylmänä ja tylynä vastaan Mean anteeksipyynnön, ja koko se suuttumus, jota hänen olisi pitänyt tuntea omaa tulisuuttaan kohtaan, kohtasi Mean, joka oli tuon tulistumisen syynä. Lukutunnit tulivat Mealle yhä tuskallisemmiksi. Hänen välinpitämättömyytensä eneni, vaikka hän koetti sitä ehkäistä.
Päiviä, viikkoja, kuukausia kului sillävälin ilman että sairaan tilassa huomattiin mitään muutosta. Ajatus hänen kuolemastaan poistui yhä enemmän Measta. Hän oli nyt tottunut näkemään hänet heikkona ja kipeänä, ja kun sairas ei huononnut, elähdytti Meaa toivo, että hän rupeaa paranemaan.
Eräänä päivänä Toukokuun alussa, kun Martta ja Mea palasivat Berghultista, kohtasi heitä näkö, joka sai Martan huudahtamaan, kun Mea seisahtui kuin kivettynyt ja tuli kalman kalpeaksi. Sitten kääntyi hän hiljaa pois ja katosi pian puistoon.
Tohtorin ikkunaan oli levitetty valkea lakana.
Mea jatkoi harhailevaa kulkuaan puistossa. Hän ei voinut palata tuohon kotiin, jossa hän nyt piti itseään aivan yksinäisenä. Nyt ei löytynyt ketään koko avarassa maailmassa, joka välittäisi hänestä. Nyt voisi hän mielellään kuolla, sillä hänellä ei ollut mitään, jota varten hän eläisi, eikä kukaan kaipaisi häntä!
"Oi, jospa kuolo olisi samaa kuin tyhjäksiteko!" huokasi hän katkeran tuskan sokaisemana. "Silloin en epäilisi itse ryöstää elämää itseltäni."
Mea oli usein synkässä mielessään käyskennellessään miettinyt itsemurhan ajatuksia, kuitenkin ainoastaan silloin, kun hän oli pieni, ja tämä oli ensi kerta moneen vuoteen, kuin tuollainen ajatus heräsi hänen mielessään. Hän häpesi omien ajatuksiensa syntisyyttä ja ymmärtämättömyyttä, ja kukistaakseen rajua tunteittensa kuohua kiiruhti hän yhä kulkuaan.