The Project Gutenberg eBook ofPikku-veikon kirja: AvioliittoromaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pikku-veikon kirja: AvioliittoromaaniAuthor: Gustaf af GeijerstamTranslator: Antti KailaRelease date: May 22, 2021 [eBook #65408]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU-VEIKON KIRJA: AVIOLIITTOROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pikku-veikon kirja: AvioliittoromaaniAuthor: Gustaf af GeijerstamTranslator: Antti KailaRelease date: May 22, 2021 [eBook #65408]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen
Title: Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani
Author: Gustaf af GeijerstamTranslator: Antti Kaila
Author: Gustaf af Geijerstam
Translator: Antti Kaila
Release date: May 22, 2021 [eBook #65408]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU-VEIKON KIRJA: AVIOLIITTOROMAANI ***
Avioliittoromaani
Kirj.
GUSTAV af GEIJERSTAM
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.
So lasst mich scheinen, bis ich werde.Zieht mir das weisse Kleid nicht aus!Ich eile von der schönen ErdeHinab in jenes feste Haus.
Dort ruh' ich eine kleine Stille,Dann öffnet sich der frische Blick;Ich lasse dann die reine Hülle,Den Gürtel und den Kranz zurück.
Und jene himmlischen Gestalten,Sie fragen nicht nach Mann und Weib,Und keine Kleider, keine FaltenUmhüllen den verklärten Leib.
Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe,Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung;Vor Kummer altert' ich zu frühe;Macht mich auf ewig wieder jung.
Goethen Wilhelm Meisterista.
Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.
Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään, että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi, monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai heidät, jotka olivat häntä lähinnä.
Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen, ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin minä itse.
Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.
Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta. Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo oli uhkuvan ilon vallassa.
Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä, kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.
Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:
— Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä sanoisi, niin äiti jatkoi:
— Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?
Sveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse keksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s.
— Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koettiNenne väittää.
— Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin.
Silloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi:
— Eikö siellä ole mitään Nennestä?
Isä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon saakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi:
— Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni, ettet ole vielä mitään tehnytkään?
Mutta Sven ei vain antanut perään.
Hän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli suukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan, mitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle osalleen.
— Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan.
Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.
Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän päällimäiseen paperikanteen:
Isältä Nennelle.
Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen.
Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.
Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä esiin koettaen tirkistellä isää silmiin.
— Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.
Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs, että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:
— Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.
— Mitä?
— Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.
Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.
Silloin isä ymmärsi.
Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:
— Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin kirjan.
— Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä olevan hänen toiveensa ydinkohdan.
— Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.
Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin.Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.
Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.
Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.
Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä lupasin.
Koko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää kertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole kadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella tai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä sain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu koskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se ei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin on lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu voimakkaammaksi.
Mutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on kirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se mahtanee lukijasta soinnahtaakin — kaikki tyyni on ainoastaan siitä kirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi.
Olenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja saanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen ja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä todellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta kuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini? Minusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla olisin — ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella — mutta kaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt siitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan voisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin, kun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään kirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina päivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen antavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt kiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä todellisuutta.
Sillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin tapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta tietoisen elämän pohjavirtana — — —
Minä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni huoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan ääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat sisäistä tyytymättömyyttä.
Minä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut raamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun kysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain paria riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä sivulla.
Ja minä luin sanat:
— Kirottu olkoon maa sinun tähtesi… Tuskalla ja kivulla olet sinä lapsesi synnyttävä.
— Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä synnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut.
Hän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän oman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien lapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin poika olisi uinunut äidin rinnoilla.
— Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa ja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä koskaan ennen tiennyt kuin nyt.
Hän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan, kyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä suojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan ojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni.
— Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä ymmärtänyt.
— Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen.
— Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös.
— Minäkö? En koskaan!
— No, sinä olet sanonut jotain muuta sitten.
Hän painautui jälleen minun syliini.
— Minä en muista sitä. Minä tiedän vain, että minä tahtoisin ajatella samoin kuin sinä, uskoa kuin sinä, olla kuin sinä. Sillä kukaan ei ole sinun laisesi, ei kukaan mailmassa.
Sellaisiin sanoihin ei osaa kukaan mies vastata. Niitä ei tarvitse torjua, koskei niitä ole tarkoitettu suitsutusuhriksi itserakkaudelle. Ne tulevat vain kuin hyväilyinä, kuin mies katsoessaan vaimoaan sanoisi: "Minulle sinä olet ainoa nainen mailmassa."
Vaimoni jatkoi myöskin keskeytettyään ainoastaan sen verran, että minä tuskin ehdin sen huomata.
— Minä en ole varmaankaan koskaan kiittänyt sinua siitä, sanoi hän, että sinä olet opettanut minut uskomaan samoin kuin sinäkin uskot, mutta minä olen siitä niin iloinen, että sinä olet sen tehnyt. Sinä et voi tuntea niinkuin minä tunnen. Sinä et voi koskaan tuntea niin. Jokainen kuluva päivä tekee minut rikkaammaksi. Joka tunti minun onneni suurenee ja eheytyy. On niin ihmeellistä ajatella nyt sitä, että minä kerran, kun olin paljon nuorempi, ikävöitsin saada kuolla päästäkseni taivaaseen. Mitä minä silloin ajattelin ja mitä minä silloin ikävöin? Minusta tuntuu, että minä olen sen unohtanut niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Ainoa, mikä ennen tuntui toisinaan niin raskaalta, oli se pelko etten minä koskaan enää saisi nähdä isääni, joka on kuollut. Mutta nyt minusta tuntuu, etten minä pyydä mitään sen enemmän kuin saada elää poikien ja sinun kanssasi. Minä en toivoisi olevan mitään muuta elämää, kun se elämä, jonka minä ja sinä olemme saaneet elää. Minä tahdon elää sinun kanssasi, kunnes pojat ovat kasvaneet isoiksi ja menneet mailmaan. Sitten me saamme vanheta yhdessä — sinä ja minä — ja mitään sen enempää minä en osaa ajatellakaan.
— Etkö sinä usko mitään toisen elämän mahdollisuuttakaan? virkoin minä.
Hän pudisti päätään tarmokkaan ilmeekkäästi.
— Ei, virkkoi hän. Minä en tahdo mitään enemmän, kuin sen mikä on. Minä tahdon saada kerran uinua kauniin kukkaiskummun alla. Siinä on minun kaikkeni ja sitä minä rukoilen Jumalalta joka ilta.
Hän rukoili Jumalaa joka ilta, ja hän ei uskonut kuolematonta elämää olevan. Minä tiesin sen, ja minä tunsin jälleen kummallisuutta tuossa hänen omassa arvoituksessaan, joka hänelle oli vain luonnollisin todellisuus. Minä hivelin hänen olkapäätään osoittaakseni, että minä olin kuullut ja ymmärtänyt, ja äkkiä siirtyen toiseen asiaan, hän kysyi:
— Etkö sinä usko mitään muuta?
— Minä en usko enkä epäile.
Hän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka hän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne olisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä.
— Sinä olet sitten muuttunut.
— Minä en usko sitä.
— Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan kuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo uskoa niinkuin minäkin?
Hänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä näin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien koivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan kirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä valonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin vielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin toisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa ja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä, että hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän istui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti minun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla, niin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut, olisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin tarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin minä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa.
Hän keskeytti minut sanoen:
— Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy vain tyytyä yhteen.
Hän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi rukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt. Minä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta saarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien tuiketta koivunlehtien lomitse.
Minun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas tuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut pojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella turvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja laski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja tunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä, josta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa.
Mistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin omituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin ne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme. Minä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä ajattelin noita julmia sanoja: "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi" ja tuota lisäystä maa raukalle: "orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä kasvava." Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin valtavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani uupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani muodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana.
Lopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. — Sinä olet oikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä pitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja ruusuja se kasvakoon.
Ja sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni. Mutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun hiuksiani.
Oi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia.
Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä, sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna, muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.
Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi. Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan, suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.
Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä, jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki, joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle, joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää korkeammalla.
Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: — Sinä et saa koskaan, et koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä kuolla.
Kuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja jälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta, joka sanoi miehelleen:
— Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain harvoja, jotka tuntevat?
Minä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana, ja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen kättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut, oli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa tunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani, joka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin:
— Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi kadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa?
Hän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa minun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua, ja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä tunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun.
— Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä ikävöin sen muuttuvan sellaiseksi.
Sitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän liikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten jälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani hänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä, puhdassointuisella äänellä.
Hetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu kukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin sävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta minun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs huoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain saadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan ja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan muuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään.
Sitä aikaa ei tullutkaan koskaan, että mitään olisi meidän välillämme vanhentunut ja muuttunut totutuksi.
Minä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi minä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi! Kaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi.
Mutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja minä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme siksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän sydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan käynyt. Ja kumminkin — ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut.
Kuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän, että tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini vaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin hänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli nimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan häntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se silloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin saakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon taudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän tiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan oppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä kuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden. Enkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö minä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat minussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin olevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta minä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin rakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja kun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään ja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja kesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä unohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä minä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin lopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla terveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin lähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla siitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen jälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä koskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa lahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle, joita hän rakasti.
Mutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain, jota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa voidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän istui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä uskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän välillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko se oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut uskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin, voisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän minun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa tilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin hänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa minua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia lakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja voitti minut.
— Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä se on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää.
Mihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta kaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta kuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme oli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja täyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan hellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille surun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa aiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka ihmiset voivat pukea sanoihin.
Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi. Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.
Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.
Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi. Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut, mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.
Sitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat heitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta emme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille sivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän, mutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen onnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta salaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei sellaista ollut kummallakaan.
— Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä.
Ja vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa tuskassa:
— Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin voisin elää?
Kuinka kauvan tätä aikaa kesti, sitä minä en varmasti muista. Minä tiedän vain muistavani sitä kuin pitkää, hirmuista lumetonta talvea, pitkänä, mustana viivana meidän elämässämme, joka näyttää minusta tyhjältä ja ajatuksettomalta. Jälestäpäin minä olen nähnyt kuoleman tempaavan rakkaimpani, minkä minä omistin, minun sylistäni, minä olen nähnyt ystävieni kuolevan, minä olen tuntenut yksinäisyyttä kaikessa, minkä edestä minä olisin tahtonut henkisesti kuolla tai elää. Mutta mitään tuohon talveen verrattavaa minä en ole koskaan elänyt, siksi, että minä silloin uskoin Elsan olevan minulta pois menemäisillään, ja siksi, että tämä ajatus oli pahempi kuin mikään, jota muut ihmiset olisivat voineet minulle aiheuttaa tai mitään pahempaa yleensä minulle ei olisi voinut elämässä tapahtua.
Tämä aika oli niin katkera siksi, että minä silloin ainoan kerran elämässäni olin kovasydäminen häntä kohtaan, ja minä muutuin senvuoksi kovasydämiseksi, etten minä parempaa ymmärtänyt. Minä päätin sulkeutua itseeni niinkuin hänkin oli tehnyt, sillä minä olin mieliharmin vallassa; lopulta suuttumus puhkesi ääneensä ja kovia sanoja vapisi ilmassa meidän ympärillämme.
Minä huomasin hänet eräänä päivänä kyynelissä, ja minä sanoin sellaisella äänensävyllä, joka ei enää ollut minun:
— Kuinka kauvan sinä luulet minun tätä kestävän?
Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä olin sen sanonut, minä kaduin sanojani ja minä en unohda koskaan sitä pelon ilmettä, joka kerrassaan jäykisti hänen kasvonsa.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.
— Mitä sanoinkin.
Ikäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut sitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni ikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin voitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa.
— Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan tullutkaan minun luokseni?
Hän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin ajattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa, etten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan sellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin siihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi torjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on.
— Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme murtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton ja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua kauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi. Se, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin.
Tällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita hän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan, ja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman vastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet.
Se oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi.
Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti, ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle, vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.
Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille. Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.
Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.
Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla kertaa olla onnellinen ja onneton?"
Kirje kuului näin:
Minun oma rakkaani!
Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.
Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi, joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan, mitä minä tahtoisin.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina olemaan sellainen.
Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.
Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni, kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain, jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.
Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian onnellinen.
Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle, ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi, ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi, joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana. Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon elämä, jota minä pyydän.
Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia, oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä, että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein tietäisi kuka sinä olit.
Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut. Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki, mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin sinä voit uskoa tai aavistaakaan.
Sinun vaimosi.
Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli saavuttanut Onnenautuuden saaren.
Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että minä voin kokonaan luottaa häneen.
Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan. Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin, kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin välillemme.
Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian, ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja kevätillat alkoivat.
— Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?
Minä olin sen huomannut.
Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen muutoksestaan.
— Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.
Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.
Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.
— Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi:
— Se on myöskin minun salaisuuteni.
Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan meille iloa.
Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä, onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen tragedian siementä.
Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti, että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät ainakaan elonvuodet tehneet.
Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei ole koskaan elänyt.
Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien varjojen väleissä.
Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi, jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.
Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.
Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan. Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin. Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä, mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.
Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti, liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia, näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen, tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein mustilta.
Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.
Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.
Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia, valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja kysyin hyväillen hänen poskeaan:
— Mitä sinä ajattelet?
— Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.
Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.
Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.
Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden, sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella äänensävyllä, jota ei voi vastustaa:
— Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!
Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon, ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita, ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.
Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta, jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.
— Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin sinä olet odottanut? kysyin minä.
Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein katkeroituneiksi, kun hän vastasi:
— Miksi sinä aina masennat minua?
— Teenkö minä todellakin niin?
Hän muuttui heti taas hyväksi.
— Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.
Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen eriskummallisessa loisteessa.
Sitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka kiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä.
Oli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet matkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa, vuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet. Eri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen yhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka näytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä, kevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten rantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli.
Minulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain tahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen vaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut kaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia päämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja avaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin kuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä loisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään oli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko voimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja sanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona rakkauden ensi aikoina.
Ja kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden laiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me toisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli puolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten tammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään silmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt kasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään syliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä jääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää vihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän saariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat pohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi heikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja ruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien alla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat kukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia pähkinäpensaitten alla.
Itse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala oli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: "Näetkös, nyt on niin myöhäinen, kuin silloinkin?" — "Muistatko, tulee ikäänkuin toinen kevät, kun asuu saarella?" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka syleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit valkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä, me ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun he tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat silmänsä saalista vainosivat?
Käsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen rakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä salaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään, tuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme saarelle.
Hiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta, tuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti laajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me käsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen, että toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka näyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet puolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut veden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut niin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja saavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi, jokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan meidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin todellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut.
Mutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen huudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois. Ääneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman painostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme vitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle.
Mitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja. Se oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen. Se oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa meidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle paikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut sen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi tarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme.
— George, sanoi Elsa. Mitä tämä on?
Minun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen ympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli kärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta, pientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli läjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä ja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän ensimäisestä kodistamme.
— Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä.
Ja minun ääneni vavahteli.
— Palanut pihamaa.
Ikäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle maapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi nyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli tapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että se oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi samoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken olimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän elämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä ja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet, etteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä todellisuutta.
Ja kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen olimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet, avautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi koukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän näytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta eloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa vääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti kolotuksen syömiä jäseniään.
— Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun herrasväki oli viimeksi täällä… sanoi vanhus.
Ja samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen paikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut piilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset tervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko hieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän vitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli matkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme me vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti hoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla, joita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet rannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja vuodet olivat hävittäneet.
Kysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut. Eukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus oli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä vastustaa eikä auttaa.
Sillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen aikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli päässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit ympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet tulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä voivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä ja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat nähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki suruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he olivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset olivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat he murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt kaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet.
Saman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat uinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria sanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän talonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi se tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän miehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat mukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän omien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella, uinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän tietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia, oli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt jotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme ja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi menettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja kertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään, jott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut, vaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa omaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan, istuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa toimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä merkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi enää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen nähnyt?
Niin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut mitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin tehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt meitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta minulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä käsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren.
Meidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka olivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan huomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään vanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla katsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme siellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän taakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan ympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla saada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen toiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja pienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa vaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa.
Annoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme rantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme vuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen kaikki.
Tällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia vuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä lumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli lyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa, soutuveneen ja nuottaveneen rannasta.
Mutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo satu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet, tuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti uuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja hirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja ja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta.
Molemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat taas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat heitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka seurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun käsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa, josta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä pahtaassa roikkui.
Siellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa hän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa, jotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän nyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet hänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin tahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin kärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme myöhästyisi laivasta.