Hän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi:
— Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne.
Ja hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut sitä vuosikausia, ja sattumalta — hän ei tiennyt kuinka — hän oli tullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen salaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän matkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä oli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka, ikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin onnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän oli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että saavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme asua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut kieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään, ei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti ikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään.
Minä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia mielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden haaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle, jolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat merkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin tuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä seudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän rakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei juolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä olin kerrassaan neuvoton.
Minä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen surun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä.
Mutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun ystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä olisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat päättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän antanut kenenkään häiritä itseään.
Hän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa hänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti:
— Oi ihmisparkoja!
Hänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä kohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena. Me istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla metsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta rauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme luoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut. Tilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat talon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen loppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset repiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä ollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä siitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt, kuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta olivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella voimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa on hänen eikä kenenkään muiden.
Ja silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet repiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa siellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta kun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo vallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut kirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla, hävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen päällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet pikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä kostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt mitään voittoa.
Tästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme sanojemme takana ja Elsa kauhistui.
— Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi hän.
Minä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja kiihtyneiltä.
— Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme kaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä.
Mutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi seisomaan, sanoi hän:
— Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme.
Odottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen entinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut itsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken sen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen päivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua kapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin muodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa kävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa, muodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen lahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja puut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka tapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa.
Siihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun minä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli kauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut muistelleeksikaan.
Oli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli maan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä kuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle. Silloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt sen muutaman petäjän kuoreen.
— Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne, oli hän sanonut.
Tämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni surumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä matalaa petäjää kohti.
Hän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja onnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen takaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä hänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun hän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja muiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin tämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä, kuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet jättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli niin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää.
Kuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille, kuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman elämämme vertauskuvalta!
Mutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla kuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me menimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut tahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin itsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon tunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan ei ollut löytänyt.
Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja, jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi, että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista, joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin, lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.
Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta, ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön, kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina, paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.
— Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te olette olleet?
— Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.
— Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?
— Ei, sitä me emme voineet.
— Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.
Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.
Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena, muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä, hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.
Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen vesi vapaana rantakiville loiskui.
Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran! Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla kovemmalta.
Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.
Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä, tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä, käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin takaisin.
Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:
— Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.
Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden alle.
— Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.
Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä ymmärtänyt.
— Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?
Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani, olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa, jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.
— Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.
— Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?
Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.
— Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän yksinkertaisesti.
Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse, joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:
— Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.
Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni. Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan, joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.
Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.
Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa, niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.
Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle, hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.
Minä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen kasvoillaan.
Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet, jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi, kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.
Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.
Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle, sanoi vaimoni minulle:
— Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.
Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.
— Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?
Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.
— Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi hän.
Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.
— Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.
— Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän lisäsi:
— Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu voi.
Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä, joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista? Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi, vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?
Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.
Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.
Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut pojaksi, joka sai nimen Sven.
Pikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän vaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut, tapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui pitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja ihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä suuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei millään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä, jonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi löytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta.
Pikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa kuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi hyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa pienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja lakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi. Ainoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja Svante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota vastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja totella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän ihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän oli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun hänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai heleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi, että tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka hänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota säteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille.
Oi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän kertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut ojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä, paremmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen pienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen elämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen kanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet meidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla ei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin hengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni olisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä.
Sillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle. Hänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä oli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin kertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä pienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen, ja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti ajatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin tuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja menisi hakemaan sitä ja ampuisi sen.
Äiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven matkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa. Sitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin täytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä oikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät.
Pikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi ja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi, kaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella ne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden lasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli aina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia mailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin suututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois, jättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän vaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle ja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä suhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen.
Svenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi jotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain Sveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui:
— Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa.
Ja äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua äidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.
Kun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena.
— Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä.
Ja sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi äitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi häntä niin huvittanut.
Minä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä kävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden luota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli päällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista, josta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli niin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta oli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä kauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven mustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen, että äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen päätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan tahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän äidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi tahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä sen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli rakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut itseään vähintäkään häirittävän.
Mutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli oven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän piiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa palaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään:
— Uskotko, että isä pelästyy aikalailla.
Luonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen onnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi eteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven hiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut säikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin tietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen lähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi, kun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja kannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka Sven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän ympärillämme.
Minä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää.
— Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi vaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja jätti tilaa äidille.
Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja sallisi hänen olla rauhassa.
Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni. Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.
Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä, jonka he olivat aiheuttaneet.
Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa voineet ajatella erilailla.
— Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.
Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi pois ja saattaisi äidille mielipahaa.
Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli pieni poika, joka menisi kauvas metsään.
Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka, niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin. Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.
Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan sama.
Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä, hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.
Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään, mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin vakavalla äänellä:
— Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on luvannut sinulle piiskaa.
Silloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään hän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään.
Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin peloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin, että hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään, nauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti ne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa kuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin rangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin onnelliseksi.
Mutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja kertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä tuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi luulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä, eivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut hänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja silloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi enää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia muita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista, suosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja olivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa.
Ja oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa ullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan sai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli valkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi pientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan äidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen aina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän oli sen saanut kummiltaan.
Se oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas ullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä se oli.
— Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja silloin isä suuttuisi.
Mutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa siitä toisinaan, kun oli vieraita.
— Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin taas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi, kun hän sai nähdä minut.
Ja äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan nostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä. Jumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa.
Sitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta tähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta siitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi mahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut tehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni, olivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään yllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän tietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen leikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni.
Ikäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme, kuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä näin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin täydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta kätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli kuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena, jäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen poskensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän liikkui tuskia tuntien minun seurassani.
Silloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän kertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä olin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut muuten kuin pienillä viittauksilla.
— Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä olimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista ajatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut onnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet antanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin. Ja mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen sairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä tiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka minä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään hyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun toisen, joka auttaa sinua ja lapsia.
Ja taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa ne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut vain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois, hän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi valmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille hyvästi.
Niin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes selvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä tunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun, joka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset yleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen aina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään kuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota ei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on parasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun ehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni minusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen pyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu, ettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään itseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki mitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla kertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä kadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan keinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain:
— Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet?
Hän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan.
— Ei, ei! Minä en voi.
Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni. Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.
Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului rauhalliselta, kun hän sanoi:
— Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.
Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi, ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin lamppuihin ikäänkuin juhlaksi.
Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme, ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.
Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa. Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän sanoi:
— Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.
Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat meitä.
Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten. Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.
Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.
— Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.
— Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta hän ei voinut mitään sanoa.
Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi lohduttavasti kuin lapselle:
— Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.
Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme, jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.
Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin, oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin — vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.
— Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.
Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia, sanoin minä:
— Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.
— Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.
Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin alkaneeni ymmärtää.
Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:
— Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.
Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.
Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili verannalla, tulivat syreenin kukat.
Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden, ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.
Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi. Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa, ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti, kuin ihminen voi saavuttaakaan.
Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin. Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan häirinnyt hänen rauhaansa.
Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.
Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta, eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki, mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa. Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.
Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä iltana kysyi vaimoni:
— Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?
— Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.
— Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?
— Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.
Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.
— Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu, että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.
Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin:
— Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He ovat kiintyneet niin moneen muuhun.
Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria lukuun ottamatta.
Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:
— Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?
Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:
— Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan heitä sinuun ja itseeni.
Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen sanoistaan:
— Miksi sinä vertaat? kysyin minä.
— Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.
Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi:
— Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.
Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.
Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.
Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin kanssa.
Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen askareitaan.
Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki, joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa, kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.
— Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.
Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.
Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja, kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan enää voisi erota.
Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhuiMärtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosistaja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitäMärta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.
Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:
— Sinä pidät kai paljon Märtasta?
Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:
— Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?
Äiti vastasi hyvin vakavasti:
— Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.
— Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.
— Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.
— Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.
Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.
Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.
Silloin vastasi äiti:
— Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin saatte luvan tulla jälleen ystäviksi.
— Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.
Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin, suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli ollutkaan.
Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen. Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.
Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että hän oli liian pieni.
Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen. Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.
Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta, ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä, josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää ollakin.
Niin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli leikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa.
Mutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli sellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se ollut koskaan häntä liikuttanut.
Mutta nyt lisäsi iso-veikko:
— Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin.
Ja se koski syvästi Sveniin.
Tästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään hiuksiensa vuoksi.
— Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi hän.
Se ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt, ettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes auttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa, joista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi leikata pois.
— Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän.
Äiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin kauniisiin kutreihin.
— Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi hän.
Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän sai lopulta tahtonsa toteutumaan.
Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa liehui hänen pienten sääriensä ympärillä.
— Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.
Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan pitkää tukkaansa.
Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.
Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:
— Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.
Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.