Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä, ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.
Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:
— Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.
— Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.
— Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.
— Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.
— Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.
Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen, kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?
Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen iloitsemaan, sanoi äiti:
— Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.
Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen, koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti, hämmästyttämään isää.
Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin, että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.
Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.
— Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.
Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan itseään.
Sitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava länsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin kertoa, veti minua sinne.
Minä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli imeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä kerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän on helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset, voimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn muodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme.
Minusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien viikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta. Minä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä ikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on vuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren mielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt sen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa ovat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä, maneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden lahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt puuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne kummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut kummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni, myrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin lapsen kasvoihini.
Se on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja ja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen vaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää, ikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee ja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän onnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee tulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään. Niin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää siinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin syvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä, ennenkuin minä voin totella sen kehoitusta.
Mutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle, että tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin vaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni nimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin hänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan, ja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin vastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän kerran sanoi: "Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita." Ja minä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän sellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä, jotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin näki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa saadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua, ja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani ikävöityä mertani.
Koko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava, kuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen sekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella oli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut koskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki minuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin.
Minä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä taistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran olin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden ja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta estää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja lopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin eräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta ympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä tahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa meidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä voitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja minusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras, mitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli nimittäin seuraava: "Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä se jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein huomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun länsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon vaihteleva suuruus."
Minä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista tapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun hyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni nautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka olisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä minä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka, kauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää.
Minä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi synketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän ikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä.
Tuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä oli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se vaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen määräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan vähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista tunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin koko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa raivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta perään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun mykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä hän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia ääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi tunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa.
Mutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja kaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran länsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä tahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu.
Laiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni erään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden taustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi minussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me nousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella silmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet rakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon kylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja kallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa. Etäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin pukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he puuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla, jollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään.
Tuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä kuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti minun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan kaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita taivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja päästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä niemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä näin meren ensi kerran.
Minä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin saavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista ikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan meri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa enkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta samassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa katsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki, mikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki kiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta — kaiken tuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt seisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä silmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät.
Sitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme yhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla kivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana näkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa vastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla vaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat eteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se oli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka kätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua.
Tämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni käsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla merta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan, mutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä. Nukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa korvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli häirinnyt meitä.
Akkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa.
Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan toivotonna.
Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista, ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän' pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan itseään.
Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon. Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon viimeinen hehku oli sammunut.
Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut.
Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.
Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille. Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta. Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi, luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan kaikista muista.
Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa, heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti, kuin se tulikin.
Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.
Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.
Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan, häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.
Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun hän kysyi äidiltä:
— Mikä se on?
Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen, joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja Sven ripusti taulun jälleen paikalleen.
Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.
Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja ihmetteleviksi.
— Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun hänen täytyy kuolla? kysyi Sven.
— Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä paljon enemmän pahoillaan.
— Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa valkeat siivetkin olkapäilleen.
— Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.
Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.
— Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin mielellään tahtoisi?
— Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.
— Tietääkö hän sen sitten?
— Kyllä hän sen tietää.
Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun seinältä ja pyysi äidin kertomaan.
Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä, jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen ympärillään.
Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa nähnyt, niin hän vastasi vain:
— Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.
Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen, oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle yhdeksi.
Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta, joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän kauhistua.
Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.
Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan, pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.
Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta, että kaikki rakastivat häntä.
Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:
— Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?
Ja äiti vastasi:
— Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat liikkua, niinkuin tahtovat. — — Näetkös?
Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan, kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.
— Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs pojan huomaamatta meitä.
Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta lapsilta oppinut.
Laula ralla ralla raaJa meressä hän hautansa saa.
Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.
Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin. Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin, oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja yhteiselämämme uudistusta kohti.
Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen, jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.
Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut. Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä, ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.
Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.
Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros, jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä. Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot. Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti, ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet, joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan elantoa rakentajilleen.
Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä, joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut. Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.
Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin joutunut hukkaan.
— Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.
Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja minä iloitsen siitä nyt.
Täällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin lähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin seurata mukana saaristoon.
Sillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli se aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja hän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki, sanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti hänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja hän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin pyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin hänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa hän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos hän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti uudestaan alusta.
Hän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat. Kuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili, ja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt laulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin hauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja kun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin.
Kaikkien niiden kauniiden laulujen joukosta, joita Sven lauloi, ei ollut kumminkaan mitään hauskempi kuunnella kuin tätä.
Pää, pää, valkea karitsa, onko sulia paljon villaa? Kyllä, kyllä, rakas lapsi, minulla on säkki täynnä. Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille. ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.
Tämän laulun loppu oli Svenin loistonumero. Sillä niin pian kuin hän ehti viimeisiin sanoihin hävisi tahti jäljettömiin, niin joutuin, niin joutuin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niellä viimeiset sanat ja säilyttää ne itselleen. "Pikku pikku veikolle" livahti tiehensä jo paljon ennen säistystä, ja se johtui vain siitä, että hän otti kaksi paria sukkia omaan laskuunsa ja koko värsyn muuten vain alkusoitoksi. Miksei voisi myöskin koko laulu olla kerrassaan hänelle kirjoitettu, kun hän osasi laulaa sen ja iloitsi niin kovin siitä.
Sitä laulua ei saanut kukaan muu laulaa kuin Sven, eikä kukaan myöskään osannut sitä, hän, joka oli pikku-veikko eläessään ja pikku-veikko kuollessaan, joka ei koskaan muuttunut muuksi, ja joka aina elää tällä nimellä.
* * * * *
Salin akkuna oli auki, sireenien tuoksu virtaili illan virkistävässä ilmassa, aurinko oli laskussaan ja tiellään väreili sen säteet vielä aukinaisella pianolla. Pianon vieressä istuu äiti valkeassa kesäpuvussaan, hänen ympärillään seisomme me muut ja meidän joukossamme laulaa pikku Sven.
Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.
On juhannusaatto ja Sven on niin sanomattoman onnellinen. Sillä hän on saanut äidiltä luvan, ettei hänen tarvitse tänä iltana mennä nukkumaan ennenkuin hän itse tahtoo. Hän ei luonnollisesti tahdo koskaan, ja äidin käsi omassaan hän kävelee veljien ja muiden suurien kanssa puutarhassa kunnes hänen silmänsä menevät umpeen ja hänet kannetaan nukkuvana vuoteeseensa, tietämättä siitä onnettomuudestaan, ettei hän saa enää olla yläällä.
Siellä nukkuu hän ystävä käsivarrellaan, tuo pieni valkoinen puusta tehty koira, jolla on villa kuin karitsalla ja silminä mustat nuppineulat, ja jonka Sven on ristinnyt Villatukoksi. Villatukko on rauhallinen makuutoveri. Hän ei häiritse ketään.
Ulkoa puiden kruunuista kuuluu ensimäisiä heikkoja linnunviserryksiä, jotka ennustavat aamun pian sarastavan.
Minä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää äitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei minulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä se oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen veikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen hengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään poissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena, että kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin tavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä tietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen äitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut tuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen koskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin mitä kutsutaan lapsellisuudeksi.
Minä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä ollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita kädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon. Se oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se herätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi kieltäytyi.
— Eikö Sven tahtoisi seurata isää?
Minä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen oikuikseen.
Sven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin.
— Miksei sitten?
— Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin päättävästi.
— Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin. Äiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin kauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin.
Sellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä nauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme vuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten aikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan luonnolliselta ja jokapäiväiseltä.
Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa itseensä, vaan istui paikallaan.
— Minätiedän, että hän tuleetänä päivänä, sanoi hän.
Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä, joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi, ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.
Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin merkitsevän huudahduksen.
Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:
— Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.
— Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.
Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:
— Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?
Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut katsomassa. Mutta minulle hän sanoi:
— Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän lapsi osaa keksiä sellaista.
Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä hyväilevämpi kuin silloin.
Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt. Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan. Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada kynttiä hänen luokseen peitteen alle.
Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä. Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:
— Ethän puhu isälle siitä!
— Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.
— Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.
Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä mieltä.
Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova, ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.
Me onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme saaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän kaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän tarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni kysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi kotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me matkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle mieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet tulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä. Sanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui. Ja lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää todistuskeinon.
— Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet.
— Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä kotia.
Hän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä seurauksena, että hän matkusti.
Sillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta kellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi hän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka huolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja huudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia uskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään tule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja kahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin penkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän saikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa ja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen huomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään ja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten.
Kaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi tahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko ajan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin ja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä.
Mutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin seisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla, niinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä vastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi, hänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa vastaanottamassa.
— Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan.Äitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä.
— Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven.
Hänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut ymmärtää niin yksinkertaista asiaa.
— Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain odottamassa.
Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:
Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.
Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:
— Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän nähnyt minua.
— Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.
Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria, jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin, että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.
Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:
— Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan pitele kovasti minua.
Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi vastaukseksi:
— Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes sinä voit auttaa itse itseäsi.
Hän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt huvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla, makasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli sanonut.
Iloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan pienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten olisivat tehneet.
— Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja, kun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman jälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja se koski samaa asiaa — paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja sanoja: "Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti."
Minä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä. Ohimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui raskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan.
Me koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi ajatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun.
— Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä voin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin! Hehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella yhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot hänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle kuin meidän luoksemme?
Vaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärille.
— Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia ajatuksiaan lisäsi hän:
— Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta mailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin. Minä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista pojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä uskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos sinä kuolisit — minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos Sven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta kertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän sen.
Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni, niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa, etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.
Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.
Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani, valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä, kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.
Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin. En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.
Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.
Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä, näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä. Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.
Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella pienintäkään selvää ajatusta.
— Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä olen niin hermostunut.
Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin miehellekin:
— Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on kuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi.
Ajaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin.
— Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän.
Nämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja rinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä kohtaan, joka minua kyytihti.
— Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on.
Ja minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin ihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua. Liukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että surusta: "Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt hänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja hänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi juuri minun lapseni täytyy kuolla?"
Minä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan tuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden ympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän pimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen itsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka ne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä kohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että hän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi käsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä.
Eteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät toiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut mieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo mies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin kaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla.
"Oli isä ja hänen lapsensa", sanoin minä ääneensä itsekseni. "Es ist ein Vater mit seinem Kind." Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa itsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni, niinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa pistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin jokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt jytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä syrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä katsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat. Tohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin eteisestä vaimoni sanovan: "Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä." Ja silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa.
Seisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti liikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin vain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti syleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen ja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin jotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori ei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä ajatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää minua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin. Konemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin vielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa huoneessa.
— Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi vaimoni. Hän on valveilla.
Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt.
— Kyllä, kyllä, sanoin minä.
Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin makaavan vuoteessani ja katselevan minua.
— Tunteeko Sven isää?
— Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.
Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.
Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho solui pois silmieni edestä.
Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille, että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut hiljaisiksi.
Meidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi levätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli niin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita, jolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta, kun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä suostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä.
Pari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun luokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt uuteen ystäväänsä.
— Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli hän sanonut.
Ja sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi päässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä.
Eräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja kun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen voimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet kannettaisiin ulos katsomaan apinaa.
Muuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä. Henki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa oli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän, ikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle saada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään niin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään hänen sinisiä silmiään vastaan.
Mutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän oli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten kannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä, sieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin iloiset äänet Svenille kaikuivat.
Hän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa, joka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan kummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut niin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään apinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas positivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti jyrsiessään kovaa pähkinää.
Mutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä vakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui isän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut sieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt sinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi vain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen vuoteeseensa.
Äiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa.
— Eikö se ollut Svenista hauskaa?
— Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.
Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni, jota hän suonenvedontapaisesti puristi.