Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai kuolemaan.
Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.
Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä vielä.
— Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.
Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.
Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut:
— Onnellinen sinä, joka voit.
Ja täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi sieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että minä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia mahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin käyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun täytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen sanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina ja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti minua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista valkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka kasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi kuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä, totella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä olisin tiennyt, että oli kysymys elämästä.
— Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et voi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: "Rahaa ja taas rahaa." Sinä voit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin, mutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi kuolisi.
Kuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä näin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa, joka levisi papereille. "Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos lapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi."
Ja niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin minä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: "Es ist ein Vater mit seinem Kind!" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä ahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin kaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin tuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja kirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja ajatellut lapseni kuolleen.
Minä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy omistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi jäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven kuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan ihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin koskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin minä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä.
Kun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset rivit. Ja minä istuin turtuneena.
Minä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni, hiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella Sven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin häntä kohti ja sanoin:
— Se on valmis.
Hän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta, kun hän vastasi:
— Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena äärettömän raskaaseen uneen.
Ennenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään apua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus oli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän asti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja vakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän olisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin heitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä lähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset kasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä en tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että minun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen sellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen tuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja väännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan, sanoi hän:
— Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain.
Molemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo nuori nainen ja sanoi:
— Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää.
Hän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän hävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän tunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että siksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, — kaikesta huolimatta. Me jättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin vaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä minä enimmän pelkäsin.
Minä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta huoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon lyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen silmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään yöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä kätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita hänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi jättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka tulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi.
Viipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se tapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä minulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä nyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta, täristytti meitä molempia.
— Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli.
— Minuako?
Minä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli jotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa selvetä ajatukseksi.
Hän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi:
— Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä en voi. Minä en voi.
Tuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä seisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani.
— Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain levollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken murtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää vielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen voinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun kanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä en ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi tullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt siitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut onnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas minä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin muut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla. Voitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän itsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten seurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina tiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin kaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi, toivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun kotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua, sanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg, kun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin kirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä en osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en sanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt minulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin, ettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt. Mutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä kärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä kärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä ollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä ajattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä tahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani minä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen ja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja pettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi, että minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä tahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja olisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa.
Hän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä.
— Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että minä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä uskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut elämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin ja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin niin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku Svenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme. Mutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki muu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi takaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi kaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä minä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä sinne mihin Sven menee, menen minä myöskin.
Hän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta kuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton tuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui minusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä en voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla kertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän sellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa käsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä kuin olin sen kokonaan saanut omakseni.
— Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä kestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä.
Hän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää käsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat äidinhelmaankin, seisoi hän edessäni.
— Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin. Minä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on niin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän tuskaa kuin mitä olen jo tehnyt.
Minä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet väkivaltaisesti sohvaan.
— Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet.
Mutta hän vastasi vain:
— Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten minua, kun se tulee.
Hän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi aikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin kaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin kauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi ja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin minä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen päälleen.
Mielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven makasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin kummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin hänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni.
— Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa tuota toista.
Olimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen, että hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen huminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti katseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin, jos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme häntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä.
Svante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli ihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi hiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta kun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun hän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.
Minä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta, millä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin.
— Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta.
Minä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan Svanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä nousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan lapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten pikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle vuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui Svenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä näin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia.
Kun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä vaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja sanoi:
— En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun luoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin.
Ja hetken perästä hän lisäsi:
— Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan.
Voimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä hetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus.
Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa, jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.
Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon. Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.
Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.
Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli häntä.
— Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.
Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon, valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin hän olisi liikkunut vain unissaan.
Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä? Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.
Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata, avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.
— Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin muuttua, kun hän kuolee.
Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi. Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.
Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa kätensä käsivarrelleni.
— Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.
Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa hänelle viimeisen ilon — hänelle, joka aina rakasti kukkia — taitoin vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.
Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.
Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto. Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin, jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.
Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi… jatkui jälleen… piteni, kävi voimakkaammaksi… ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.
Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.
Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.
* * * * *
Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin näytti Svante hänelle vakavana sormeaan.
Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.
Pieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla paikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt on huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja ovesta astuu sisään yksinäinen nainen.
Hän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli kenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka eivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka kanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin kukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen. Se on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen vuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa makaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri lukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän katsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee hänen kylmiä huuliaan.
Sitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on luvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä väännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka uppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani.
Mutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu niinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani kaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon, kohtaa katseeni ainoastaan kukkia.
Sitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden tuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua tuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni. Kaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka meni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten minä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä enkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen arkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai ketä minä rukoilen.
Mutta siellä kirkkotarhassa on pieni hauta. Se on puutarhan lailla hoidettu huolellisesti ja ympäröity pienellä puksipuu kehyksellä, jossa on ruusupuu ja pieni raikas ruohokumpu, jonka nuorteassa vihannassa kasvaa tiheässä orvokkeja. Se on kaikkia muita hautoja erilaisempi ja sen yläpuolella viheriöitsee yksinäinen lehmus.
Kummulla on kivi ja kiveen on piirretty sanat: "Meidän pikku Sven."
Siellä uinuu meidän onnemme, joka kerran oli suurempi kuin kenenkään muiden. Sinne maan alle on vaimoni sielu vangittu, sidottu lumotulla siteellä, eikä mikään rakkaus voi sitä saada takaisin maan päälle.
Evigt ejes kun det tabte.
Henrik Ibsen.
Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta. Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan. Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme koskaan tiedä kuinka se tulee.
Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan, yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä, mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.
Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.
— Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?
Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä itkuaan ja kohotti katseensa minuun.
— Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa tietäni.
Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja sanoin:
— Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?
Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.
— Teetkö todellakin niin? sanoi hän.
Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet jälleen elämälle.
Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä, kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä. Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.
Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.
Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten nähtävänä.
Kirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: "Meidän pikku Sven." Se on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä pudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu yksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin leskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu siellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä.
Hän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan maantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta nenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa ja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen mullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja sen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja lujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan nauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan tuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on vihitty häneen, joka makaa haudassa.
Sitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä, jossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin hän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa hän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän mullan rintaansa vasten.
Koko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat, ja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla ja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä kukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia kukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä niin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu juuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo.
Hän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe.Sitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia.
Mutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille tuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän ojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen, etten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee sen jälleen povelleen, sanoo samassa:
— Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni ollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan niin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä hänen luonaan.
Sitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin tunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet Svenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka kerran kuuluivat hänelle.
Niin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut, eikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian seuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä, niinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle itselleenkin.
Toisinaan tapaa hän lisätä:
— Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät vähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää.
Silloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen, niinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin hän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy silmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa. Hän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä, kumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin elää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka vielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee kuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta ja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan ja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän kumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo siitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää ihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka hän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä.
— Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy hän. Sinähän opetit minua uskomaan niin.
Hänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin kovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja sovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa:
— Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo täällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois, johon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana. Melkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun minä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken ja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta silloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan vieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen, silloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo minua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin minä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin onnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on tullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani. Useinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut tehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän jo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin kertonut, mitä olin nähnyt.
Hän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun vastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään mitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten uskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien varjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että se, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole ajateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa tunteella tai — miks'ei — haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin se olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja mielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä vertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat siksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi, ettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin kaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia, on minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en usko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada kerran selvyys siitä, mitä en tiedä.
Ja kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä hetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä, mitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin kumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut yhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa onneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen kukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka hävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi pikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna kertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta se, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä näen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että hänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla.
Mutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa kasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama halu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan, ahdisti hänet sanomaan: "Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän, ettei hän kuole." Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: "Minä en tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää — kaikesta huolimatta." Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta. Arvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt, kun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa säilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti, ei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme, mutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin tiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin astua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet palaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi katsomaan varjoja selkäni takana.
Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian. Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa, ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa osata odottaa.
Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa. Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.
Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän jälkeen — niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä itse olen sanonut — kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja sanoneen:
— Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun päähäni, kun äiti itkee.
Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.
Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta, jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.
Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla ja tehdä kaikki mykiksi.
Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat, että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:
— Minun on niin sääli äitiä.
Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin minä.
Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois, niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan, niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.
Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.
Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.
— Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.
Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante vastasi:
— Kyllä.
Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.
Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa, jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.
Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa, ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.
Päiväkirja.
Syyskuun 4.
Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki murtuisi.
Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta taitoa?
Lokakuun 16.
Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä, ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi, että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt minulta, etten lähettäisi häntä pois — vaan kärsivällisesti sietäisin häntä.
Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt nyt suurina meren laineiden lailla vierivät — samoja ominaisuuksia, jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.
Lokakuun 30.
Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja hetket tulevat valoisemmiksi.
Joulukuun 8.
En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä, että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista, joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.
Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä. Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden saavuttaminen.
Joulukuun 17.
Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan, vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.
Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.
Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen, enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.
Tammikuun 25.
Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä. Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.
Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa — niinkuin minä nyt huomaan — ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.
Helmikuun 19.
Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin tuntea tätä kaikkea.
Maaliskuun 26.
Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme, että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä yksinäisempää kuin siellä.
Suru peloittaa.
Toukokuun 31.
Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli 13:sta — onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat varmastikin menneet huomaamatta ohitseni.
Heinäkuun 25.
Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä. Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.
Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä. Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään, vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta, joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa, jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen lievittämiseksi.
Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se vihloo minun sieluani.
Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.
— Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon onnellisempi sinä olisitkaan.
Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.
Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden, että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on saanut selvityksensä ja loppunsa.
Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni, että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka muistuttaa melkein onnea.
Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:
— Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?
Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen, mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille, ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin kumminkin varma siitä.
Minä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea kuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota kummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta, joka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli uusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet kaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita vain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni taas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan huoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut lauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa heidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille. Eikä piano ollut enää lukossa.
Tapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta sanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon ääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka onnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan. Siitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen kirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut koskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli yksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen istuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen jälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa:
Min hvide Svane du stumme, du stille; hvarken slag eller trille lod sangröst ane.
Ja loppu:
I toners flöden du slutted din bane. Du sang i döden; — du var dog en Svane!
Minä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan niin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat hiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun, ikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin vain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten sävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen hiljaisuus.
Vaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni.
— Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen.
Mutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli herättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni poikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja painoi molempien päätä olkapäätään vastaan.
— Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut.
Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi takaisin.