»On aivan totta, että liike käy tasaisesti», sanoi hän alentaen ääntänsä, »ja että on runsaasti ostajia. Ainoana haittana on luotto, sir.»
Tämän haitan tuntevat kipeästi useimmat, jotka ovat kaupallisesti tekemisissä Bleeding Heartin asukasten kanssa, ja se oli pahana kompastuskivenä mrs Plornishinkin liikkeessä. Kun mr Dorrit oli hankkinut hänelle tämän kaupan, osoittivat yardilaiset niin suurta myötätuntoa ja päättivät niin yksimielisesti kannattaa sitä, että se todella oli kunniaksi ihmisluonnolle. Tunnustaen hänen oikeutensa heidän jalomielisiin tunteisiinsa, koska hän jo kauan oli ollut heidän yhteiskuntansa jäsenenä, lupautuivat he ystävällisesti tekemään kauppaa mrs Plornishin kanssa, kävi miten kävi, eikä suosimaan mitään muuta liikettä. Jalojen tunteittensa vallassa olivat he poikenneet tavalliselta ladultaankin ja ostaneet, omiin tottumuksiinsa nähden, hiukan ylellisesti mausteita ja voita ja tuumivat keskenänsä, että jos he menivätkin hiukan yli rajojen, niin tapahtuihan se naapurin ja ystävän hyväksi, ja milloinka sitten oli lupa ylittää rajoja, ellei tällaisessa tapauksessa. Tällaisten kiihokkeiden varassa kävi liike erikoisen vilkkaasti ja varastossa olevat tavarat menivät nopeasti kaupaksi. Lyhyesti, jos yardilaiset vain olisivat maksaneet, olisi kauppa menestynyt loistavasti, mutta koska he yksinomaan rajoittuivat olemaan velkaa, ei kirjoihin vielä toistaiseksi ollut ilmestynyt minkäänlaista voittoa.
Mr Pancks aikoi juuri pörröttää hiuksensa pystyyn kuin piikkisian piikit miettiessään tätä asioiden tilaa, kun vanha mr Nandy palaten majaan salaperäisen näköisenä pyysi heitä välttämättä tulemaan katsomaan mr Baptistin outoa käytöstä; hän näytti kohdanneen jotakin, mikä oli pelästyttänyt häntä. Kaikki kolme menivät puotiin ja katsellen ikkunasta näkivät mr Baptistin, kalpeana ja kiihtyneenä, panevan toimeen seuraavanlaisia outoja kohtauksia. Ensin he huomasivat hänen piiloutuvan Yardiin johtavain portaiden yläpäähän ja kurkistavan katua ylös ja alas, varovasti pistäen päänsä esiin aivan puodinoven takaa. Erittäin huolekkaan tähystetyn jälkeen tuli hän esille piilostaan ja astui ripeästi katua alas ikäänkuin muka mennäkseen tykkänään tiehensä; sitte kääntyi hän äkkiä ja astui samaa vauhtia ja samaa teeskennellen katua ylös. Astuttuaan saman verran katua ylös kuin oli astunut sitä alaskin poikkesi hän kadun toiselle puolen ja katosi. Viime tempun tarkoitus selvisi vasta, kun hän kiireesti astui puotiin katuportailta ja selitti tehneensä pitkän ja salaperäisen kierroksen Yardin toiseen, Clennamin ja Doycen puoliseen päähän, kulkeneensa Yardin läpi ja pujahtaneensa sitte sisään. Hän oli aivan hengästyksissään, mikä oli luonnollista, ja hänen sydämensä tuntui olevan nopeammassa liikkeessä kuin pieni ovikello, joka värisi ja kilisi hänen takanaan, hänen kiivaasti suljettuaan oven.
»Hei, vanha veikko!» sanoi Pancks. »Altro, vanha poika! Mikäs on hätänä?»
Mr Baptist tai signor Cavalletto ymmärsi nyt englantia melkein yhtä hyvin kuin mr Pancks itse ja osasi puhuakin sitä aika hyvin. Siitä huolimatta mrs Plornish, anteeksiannettavan turhamaisena taidostaan, joka teki hänestä vähäistä vaille italiattaren, astui esiin ruveten tulkiksi.
»Hän tahto tietä, mikä hätä», tulkitsi hän.
»Tulkaa pieneen Onnenmajaan, padrona», vastasi mr Baptist, pudistellen innokkaasti oikean kätensä etusormea ominaiseen tapaansa ja antaen liikkeelle tällä kertaa erittäin salaperäisen leiman. »Tulkaa sinne!»
Mrs Plornish ylpeili padrona-arvonimestä, jonka hän katsoi paremmin tarkoittavan hänen asemaansa italiankielen taitajana kuin talon emäntänä. Hän noudatti heti mr Baptistin pyyntöä, ja he menivät kaikki sisään.
»Mine toivo, ettei te pelkä», sanoi mrs Plornish sitten, tulkiten mr Pancksia uudella tavalla, kekseliäs kun oli. »Mite tapahtu. Puhuke, padrona!»
»Olen nähnyt erään», vastasi Baptist, »olen tavannut hänet».
»Henet? Mike henet?» kysyi mrs Plornish.
»Pahan miehen. Maailman pahimman miehen. Olin toivonut, etten milloinkaan enää näkisi häntä.»
»Kuinka tietä, ette hen on paha?» kysyi mrs Plornish.
»Älkää siitä huoliko, padrona. Tiedän sen liiankin hyvin.»
»Nekiko hen teite?» kysyi mrs Plornish.
»Ei. Toivoakseni. En luule, että hän näki.»
»Hän sanoo», tulkitsi mrs Plornish lempeän alentuvasti isälleen ja Pancksille, »tavanneensa pahan miehen, mutta toivovansa, ettei paha mies nähnyt häntä. — Miksi», kysyi mrs Plornish, ottaen italiankielen taas käytäntöön, »te ei tahto, ette paha mies näke?»
»Padrona hyvä», vastasi pieni ulkomaalainen, jota mrs Plornish niin hienotunteisesti suojeli, »pyydän, älkää kysykö. Sanon vielä, älkää huoliko siitä. Pelkään sitä miestä. En tahdo nähdä häntä, en tahdo, että hän tuntee minut — ei milloinkaan enää. Vielä kerta, pyydän hartaimmin, älkäämme puhuko siitä.»
Tämä puheenaine oli niin vastenmielinen hänelle ja tukahdutti niin hänen tavallisen vilkkautensa, että mrs Plornish ei enää ahdistellut häntä, varsinkin kun tee jo jonkun oli seissyt hautumassa hellan reunalla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt ja utelias, vaikkei kysellytkään mitään, samoin kuin mr Pancks, jonka ilmeikäs hengitys oli työskennellyt raskaasti siitä saakka, kun pieni mies oli tullut huoneeseen, aivan kuin veturin höyrykone kuljettaessaan raskasta kuormaa jyrkässä ylämäessä. Maggy, joka nyt oli paremmin puettu kuin ennen, vaikka hänen myssyllänsä yhä uskollisesti oli sama hirviömäinen muoto, oli alusta pitäen pysytellyt syrjässä suu ja silmät selkoselällään; tämä tuijotus ja ammotus eivät suinkaan vähentyneet siitä, että puheenaine näin kesken kaiken katkaistiin. Mutta ei kuitenkaan puhuttu siitä, vaikka asiaa joka puolella tunnuttiin ajateltavan; poikkeuksena eivät suinkaan olleet nuoret Plornishit, jotka ottivat osaa illallisateriaan siinä mielentilassa kuin olisi ollut melkein turhaa syödä voileipää, kun kuitenkin tuskallinen mahdollisuus oli käsillä, että maailman häijyin mies ennen pitkää ilmestyisi ja soisi heidät suuhunsa. Mr Baptist alkoi vähitellen vilkastua, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan oven takaa, ikkunan pielestä, joka ei kuitenkaan ollut hänen tavallinen paikkansa. Joka kerta, kun kello soi, säpsähti hän ja kurkisti varovasti ikkunasta, pienen ikkunaverhon kulma kädessään ja lopulla peittäen kasvonsa; nähtävästi hän ei ollut ensinkään varma siitä, että hänen pelkäämänsä mies ei ollut verikoiran tarkalla vainulla päässyt hänen jäljillensä, huolimatta hänen kierroksistaan ja mutkistaan.
Parin kolmen ostajan sekä mr Plornishin tulo askarruttivat häntä tällä tavalla tarpeeksi, jotta huoneessa olijoiden huomio koko ajan pysyi kiintyneenä häneen. Tee oli juotu ja lapset vuoteessa, ja mrs Plornish oli juuri velvollisuudenmukaisesti ehdottamaisillaan, että hänen isänsä laulaisi heille Chloesta, kun kello soi ja mr Clennam astui sisään.
Hän oli myöhään istunut kirjojensa ja kirjeittensä ääressä, sillä hänen aikansa haaskautui pahasti veruke viraston odotushuoneissa. Sitäpaitsi oli hän alakuloinen ja levoton siitä, mitä viimeksi oli tapahtunut hänen äitinsä luona. Hän näytti väsyneeltä ja yksinäiseltä; sellaiseksi hän tunsikin itsensä, mutta siitä huolimatta hän palasi konttoristaan tätä tietä, kertoakseen saaneensa toisen kirjeen miss Dorritilta.
Tämä uutinen teki sellaisen vaikutuksen Onnenmajassa, että yleinen huomio kääntyi pois mrs Baptistista. Maggy, joka heti ilmestyi etualalle, olisi tahtonut vetää sisäänsä tietoja pikku äidistä korvillaan, nenällään, suullaan ja silmillään, elleivät viimemainitut olisi olleet täynnä kyyneleitä. Hän oli erikoisesti mielissään, kun Clennam vakuutti, että Roomassa oli sairaaloita, erittäin hyvin hoidettuja sairaaloita. Mr Pancksin arvo kohosi huomattavasti, koska häntä oli erikoisesti muistettu kirjeessä. Jokainen kuunteli tyytyväisenä ja innostuneena, niin että Clennam sai runsaan palkan vaivastaan.
»Mutta te olette väsynyt, sir. Antakaa minun valmistaa teille kupillinen teetä», sanoi mrs Plornish, »jos tahtoisitte alentua juomaan sitä täällä majassa; ja monet kiitokset siitä, että pidätte meitä ystävällisesti muistissanne».
Mr Plornish katsoi myöskin velvollisuudekseen isäntänä antaa oman henkilökohtaisen tunnustuksensa ja lausui sen siinä muodossa, joka aina ilmaisi hänen korkeimman käsityksensä juhlallisesta sydämellisyydestä.
»John Edward Nandy», sanoi mr Plornish, kääntyen vanhan herran puoleen. »Sir. Te ette liian usein saa nähdä vaatimattomia tekoja, joissa ei ole hitustakaan ylpeyttä, ja sentähden, kun näette sellaisia, niin osoittakaa niille kiitollisena kunnioitustanne, sillä jos ette tee niin ja elätte tarvitaksenne niitä niin on aivan oikein teille, jos jäätte niitä vaille.»
Siihen mr Nandy vastasi:
»Olen aivan samaa mieltä kuin sinä, Thomas, ja sinun mielipiteesi on sama kuin minun, ja sentähden ei enempää tarvitse sanoa, koska en ole toista mielipidettä, ja tässä, mielipiteessä, Thomas, meidän, sinun ja minun aina on yksimielisesti pysyttävä, ja koska ei ole mitään eroavaisuutta mielipiteissä, niin ei voi olla kuin yksi mielipide, ei, Thomas, Thomas, ei!»
Arthur kiitti, vähemmin muodollisesti, heitä siitä, että he panivat näin suuren arvon hänen perin vähäiselle huomaavaisuudelleen; ja mitä teehen tuli, selitti hän, ettei hän vielä ollut syönyt päivällistä, vaan oli menossa suoraan kotiin virkistymään pitkän työpäivän jälkeen; muuten hän olisi mielellään ottanut vastaan vieraanvaraisen tarjouksen. Koska mr Pancks jotenkin meluavasti höyryili valmistautuen lähtöön, lopetti Clennam kysymällä tältä herrasmieheltä, eikö hän tahtoisi liittyä hänen seuraansa. Mr Pancks vastasi, ettei hän parempaa pyytänyt, ja niin jättivät molemmat yhdessä Onnenmajan.
»Jos tulette luokseni, Pancks», sanoi Arthur heidän päästyään kadulle, »ja syötte kanssani päivällistä tai illallista, mitä siellä tarjottaneen, teette melkein armeliaisuudentyön; sillä minä olen väsynyt ja alakuloinen tänä iltana».
»Pyytäkää minulta suurempia palveluksia, kun tarvitsette», vastasiPancks, »ja minä täytän pyyntönne».
Tämän omituisen ihmisen ja Clennamin välillä vallitsi äänetön ja yhä paraneva yhteisymmärrys ja sopusointu siitä hetkestä alkaen, jolloin mr Pancks lensi mr Ruggin ylitse Marshalsean pihassa. Kun vaunut vierivät pois muistettavana perheen lähtöpäivänä, seisoivat he molemmat katsellen sen jälkeen ja astelivat sitte verkalleen yhdessä pois. Kun Pikku Dorritin ensimmäinen kirje tuli, ei kukaan ollut hartaampi kuulemaan uutisia hänestä kuin mr Pancks. Toisessa kirjeessä, joka tällä hetkellä lepäsi Clennamin povitaskussa, mainittiin nimenomaan hänen nimensä. Vaikkei hän milloinkaan ennen ollut antanut minkäänlaista vakuutusta tai tunnustusta Clennamille ja vaikka se, mitä hän nyt juuri sanoi, oli kylläkin vähän sanoiksi puettuna, niin oli Clennamilla jo kauan ollut kasvava aavistus siitä, että mr Pancks, omalla omituisella tavallaan, oli kiintynyt häneen. Kaikki nämä langat yhteenpunottuina vaikuttivat, että Pancks oli hänelle todellisena ankkuriköytenä tänä iltana.
»Olen ypöyksin», selitti Arthur heidän kulkiessaan eteenpäin. »Yhtiökumppanini on poissa, kiinni tehtävissä, jotka kuuluvat liikkeemme hänen hoitamaansa puoleen, ja te saatte olla täydessä vapaudessanne.»
»Kiitos. Ette kai äsken kiinnittänyt erikoista huomiota pikku altroon, vai mitä?» kysyi Pancks.
»En. Kuinka niin?»
»Hän on hilpeä veitikka, ja minä pidän hänestä», sanoi Pancks. »Jotakin oli hullusti päin hänen asioissaan tänään. Onko teillä aavistusta siitä, mikä häntä painaa?»
»Olen ihmeissäni! Ei minkäänlaista.»
Mr Pancks selitti kysymyksensä syyt. Tämä kaikki tuli aivan odottamatta, eikä Arthur voinut selittää sitä.
»Ehkäpä te kysyisitte häneltä», ehdotti Pancks, »koska hän on vieras täällä».
»Kysyisin mitä?»
»Mikä hänen mieltänsä rasittaa.»
»Minun kai pitäisi ensin itse huomata, että jokin vaivaa häntä», arveli Arthur. »Olen nähnyt, että hän on niin ahkera, niin kiitollinen (vähästäkin) ja niin luotettava, että näyttäisi siltä kuin epäilisin häntä. Mutta se ei suinkaan olisi oikeudenmukaista.»
»Totta kyllä», myönsi Pancks. »Mutta tiedättekös, te ette sovi kenenkään isännäksi, mr Clennam. Te olette aivan liiaksi hienotunteinen.»
»Mitä siihen tulee», vastasi Clennam nauraen, »niin en ole suurestikaan Cavalletton isäntä. Hän elää puunleikkauksellaan. Hänellä on pajan avaimet hallussaan, hän vartioi sitä joka toinen yö ja pitää yleensä huolta kaikesta siellä; mutta meillä on vain vähän hänen alaansa kuuluvaa työtä, vaikka annammekin hänelle kaikki mitä on. Ei, olen paremminkin hänen vakituinen neuvonantajansa ja pankkiirinsa. Siitä puhuen, niin eikö ole omituista, Pancks, että keinottelut, jotka nyt kummitellevat niin monen ihmisen aivoissa, ovat houkutelleet pikku Cavallettonkin pauloihinsa?» 9
»Keinottelut?» pihahti Pancks. »Mitkä keinottelut?»
»Nämä Merdle-huijaukset.»
»Ahaa! Pääomansijoitukset», ymmärsi Pancks. »Vai niin, vai niin, en arvannut teidän puhuvan pääomansijoituksista.»
Hän vastasi niin nopeasti, että Clennam vilkaisi häneen, epäillen hänen tarkoittavan enemmän kuin mitä sanoi. Mutta koska hän sen lisäksi alkoi astua nopeammin ja hänen koneistonsa työskentely samassa määrässä kiihtyi, ei Arthur enää jatkanut keskustelua siitä asiasta, ja he saapuivat pian hänen asunnollensa.
Pienelle pyöreälle pöydälle takan eteen katettu päivällinen, johon kuului liemiruoka sekä kyyhkyspiirakka ja jonka höysteeksi tarjottiin pullollinen hyvää viiniä, voiteli mr Pancksin koneiston erinomaiseen kuntoon, niin että kun Clennam otti esille itämaisen piipun ja ojensi toisen Pancksille, oli tämä herrasmies kerrassaan mainiolla tuulella.
He polttelivat hetkisen äänettöminä, Pancks kuin höyrylaiva, jolle kaikki merenkulkumerkit, tuuli, virrat ja suvannot, ennustavat onnellista matkaa. Hän puhui ensin ja aloitti näin:
»Niin. Pääomansijoituksia — se on jumi sopiva sana.»
Clennam, entinen ilme silmissään, äänsi: »Ah!»
»Palaan siihen vielä, kuten näette.»
»Niin. Huomaan, että palaatte siihen vielä», myönsi Clennam, ihmetellen mistä syystä.
»Eikö ole omituista, että ne houkuttelisivat pikku altronkin pauloihinsa? Niinhän sanoitte äsken, vai kuinka?» kysyi Pancks poltellen.
»Niin sanoin.»
»Niin. Mutta ajatelkaas, että koko Yardin on käynyt samoin. Ajatelkaa, että he vuokrankantopäivinäni siellä täällä ja kaikkialla vastaavat minulle vain puhumalla niistä, joko he sitte maksavat tai ovat maksamatta. Merdle, Merdle, Merdle, aina vain Merdle.»
»Kummallista, kuinka tuollainen tarttuma saattaa levitä», ihmetteliArthur.
»Niin kyllä», vastasi Pancks. Poltettuaan minuutin ajan lisäsi hän kuivakiskoisemmin, kuin hänen äskeinen voitelunsa olisi edellyttänyt: »Sentähden, katsokaas, etteivät nämä ihmiset ymmärrä, mistä on kysymys.»
»Eivät hitustakaan», vahvisti Clennam.
»Eivät hitustakaan», huusi Pancks. »Eivät tiedä mitään koroista, eivät tiedä mitään rahakysymyksistä. Eivät ole eläissään tehneet laskelmia, eivät milloinkaan askarrelleet sellaisissa, sir!»
»Jos he olisivat —» aloitti Clennam, kun Pancks, muuttamatta ilmettä, päästi sellaisen äänen, joka voitti kaikki hänen tavalliset sekä nenä- että kurkkutörähdyksensä ja joka heti vaiensi Clennamin.
»Jos he olisivat?» toisti Pancks kysyvällä äänensävyllä.
»Luulin teidän — puhuvan», vastasi Arthur, epäröiden, minkä nimityksen antaisi keskeytykselle.
»Enpä suinkaan. En vielä. Kohta kyllä. Jos he olisivat?»
»Jos he olisivat askarrelleet niissä», sanoi Clennam, hiukan epätietoisena siitä, miten suhtautuisi ystäväänsä, »niin kai he ymmärtäisivät asian paremmin».
»Kuinka niin, mr Clennam?» kysyi Pancks nopeasti, ja hänen olemuksestaan kävi omituisella tavalla ilmi, että hän keskustelun alusta alkaen oli ollut ladattuna sillä panoksella, joka nyt laukesi. »He ovat oikeassa, tiedättekö. He eivät ole selvillä asioista, mutta he ovat oikeassa.»
»Oikeassa, kun haluavat Cavalletton tavoin keinotella mr Merdlen kansaa?»
»Aivan niin, sir», vastasi Pancks. »Minä olen ottanut selvän niistä, minä olen tehnyt laskelmia, olen perehtynyt niihin. Ne ovat varmoja ja luotettavia.» Tyytyväisenä päästyään näin pitkälle, veti mr Pancks itämaisesta piipustaan niin pitkän savun kuin hänen keuhkonsa suinkin sallivat ja katseli Clennamia ovelasti ja lujasti, vedellen ja puhallellen sauhuja edelleen.
Ja sillä hetkellä alkoi Pancks levittää vaarallista tarttumaa, jolla hänet oli saastutettu. Tällä tavalla nämä taudit leviävät, tällä viekkaalla tavalla ne tarttuvat.
»Tarkoitatteko, kunnon Pancks», kysyi Arthur painokkaasti, »että tahtoisitte panna, sanokaamme esimerkiksi nuo tuhannen puntaanne, tällaisiin yrityksiin?»
»Varmasti», vakuutti Pancks. »Olen tehnyt sen jo, sir.» Mr Pancks veti taas pitkän haiun, puhalsi pitkään sen ilmoille ja loi taas pitkän, ovelan silmäyksen Clennamiin.
»Sanon teille, mr Clennam, että olen ottanut selvän asioista», vakuutti Pancks. »Tällä miehellä on rajattomat apulähteet — suunnattomat pääomat — valtiollinen vaikutusvalta. Hänen yrityksensä ovat parhaat, ne ovat varmoja, ne ovat luotettavia.»
»Vai niin!» vastasi Clennam katsoen ensin vakavasti häneen ja sitte vakavasti valkeaan. »Te hämmästytätte minua!»
»Pyh!» puhalsi Pancks. »Älkää sanoko niin, sir. Teidän pitäisi itse tehdä samoin. Miksette tee kuten minä?»
Keneltä mr Pancks ensin oli saanut kulkutaudin tarttuman, sitä hänen olisi ollut yhtä mahdoton sanoa kuin mistä hänen elimistöönsä hänen tietämättään hiipinyt kuumetauti olisi alkuisin. Tällaiset rutot, samoin kuin monet ruumiillisetkin taudit, saavat ensin alkunsa ja kehittyvät ihmisten pahuudessa ja leviävät sitte heidän tietämättömyydessään, ja jonkun ajan kuluttua tarttuvat ne potilaisiin, jotka eivät ole tietämättömiä eivätkä pahoja. Ehkä oli niin, että Pancks oli saanut tarttuman tähän luokkaan kuuluvalta henkilöltä, ehkä oli toisinkin; joka tapauksessa esiintyi hän tämänlaatuisena potilaana, ja siksi hänen levittämänsä tartunta oli sitä tuhoisampi.
»Ja te olette todellakin sijoittanut pääomanne», Clennam oli jo edistynyt käyttämään tätä sanaa, »tuhannen puntaanne, näihin yrityksiin, Pancks?»
»Varmasti, sir!» vastasi Pancks reippaasti ja puhalsi sauhupilven ilmoille. »Olisin vain suonut niitä olevan kymmenen!»
Clennamin yksinäistä mieltä painoi tänä iltana raskaasti kaksi asiaa: toinen oli hänen yhtiökumppaninsa aina vain kauemmaksi siirtynyt toivo, toinen se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äitinsä luona. Tuntien suurta lohdutusta Pancksin seurasta ja myös voivansa luottaa häneen, otti hän puheeksi molemmat huolensa ja molemmat johtivat hänet takaisin kiihtyvällä nopeudella ja voimalla heidän keskustelunsa lähtökohtaan.
Tämä tapahtui erinomaisen yksinkertaisesti. Jätettyään pääomansijoitukset siksensä istui hän hetken vaiti, katsellen piipunsavunsa läpi tuleen, ja kertoi sitte Pancksille, kuinka ja miksi hän oli joutunut asioihin suuren kansallisen viraston kanssa. »Raskasta se on ollut ja raskasta se on Doycelle», lopetti hän vilpittömän harmin tuntein, jotka aina heräsivät hänessä tämän asian joutuessa puheeksi.
»Raskasta todella», myönsi Pancks. »Mutta tehän hoidatte hänen asioitansa, mr Clennam?»
»Mitä tarkoitatte?»
»Tehän hoidatte liikkeen raha-asioita?»
»Kyllä. Parhaani mukaan.»
»Hoitakaa niitä paremmin, sir», lausui Pancks. »Hankkikaa hänelle korvausta hänen raatamisestaan ja pettymyksistään. Käyttäkää ajan tarjoamat mahdollisuudet hänen hyväksensä. Hän, kärsivällinen ja työhönsä kiintynyt ammattimies, ei milloinkaan yrittäisi hyötyä näillä keinoin. Hän luottaa teihin, sir.»
»Koetan parastani, Pancks», vastasi Clennam huolestuneena. »En luule kykeneväni punnitsemaan ja arvostelemaan näitä uusia yrityksiä. Alan käydä vanhaksi.»
»Vanhaksi!» huudahti Pancks. »Ha, ha!»
Tässä ihmeellisessä naurussa ja puhallusten ja pärskähdysten sarjassa, jolla mr Pancks ilmaisi hämmästyksensä ja ehdottomasti torjui tämän väittämän, oli jotakin niin uskottavan aitoa, ettei voinut epäilläkään hänen olevan muuta kuin täysin tosissaan.
»Käydä vanhaksi!» huusi Pancks. »Kuulkaa, kuulkaa! Vanhaksi! Kuulkaa häntä, kuulkaa häntä!»
Näillä huudahduksilla ja jatkuvilla tohahduksilla kieltäytyi mr Pancks niin tarmokkaasti ottamasta kuuleviin korviinsakaan väittämää, että Arthur jätti sen sikseen. Hän pelkäsikin, että mr Pancksille voisi käydä hullusti siinä rajussa yhteentörmäyksessä, mikä tapahtui sisäänvedetyn savun ja ulospuhalletun ilman välillä hänen kurkussaan. Hylätessään toisen keskustelunaiheen johtui hän kolmanteen.
»Yhdentekevää, olenko nuori, vanha vai keski-ikäinen, Pancks», sanoi hän sopivan väliajan sattuessa, »joka tapauksessa olen hyvin tuskallisessa ja epävarmassa asemassa, jopa niin, että minulla on syytä epäillä sitäkin, onko mikään siitä, mikä näyttää kuuluvan minulle, todella omaani. Kerronko teille kuinka asia on? Uskonko teille suuren salaisuuden?»
»Uskokaa, sir», vastasi Pancks, »jos pidätte minua sen arvoisena».
»Pidän.»
»Voitte luottaa minuun!» Mr Pancksin lyhyt ja terävä vakuutus, jonka hän vahvisti nopeasti ojentamalla hiilisen kätensä, oli erittäin ilmeikäs ja luottamusta herättävä. Clennam puristi kättä lämpimästi.
Lievennellen vanhojen epäilystensä luonnetta, mikäli niiden selvä esittäminen salli, ja milloinkaan mainitsematta äitinsä nimeä, ja puhuen vain ylimalkaisesti eräästä sukulaisesta, kuvasi hän mr Pancksille suurin piirtein pahat aavistuksensa ja keskustelun, jonka todistajana hän oli ollut. Mr Pancks huudahteli niin hartaasti, että unohti itämaisen piipun ilot ja pisti sen ristikolle hiilihankojen ja -pihtien joukkoon käyttäen koko kertomuksen ajan käsiään pörrötelläkseen kankeita hiuspiikkejään, niin että hän esityksen lopussa oli kuin mikäkin työmies-Hamlet keskustelussa isänsä haamun kanssa.
»Tästä johdun, sir», huudahti hän, äkkiä koskettaen Clennamin polvea, »tästä johdun takaisin pääomansijoituksiin! En sano mitään siitä, että olette valmis antamaan pois omaisuutenne korjataksenne vääryyttä, jota ette milloinkaan ole tehnyt. Se on teidän tapaistanne. Jokaisen täytyy olla oma itsensä. Mutta tämän sanon: koska arvelette tarvitsevanne rahaa suojataksenne omaa vertanne paljastuksilta ja häpeältä, niin tehkää mitä voitte.»
Arthur pudisti päätänsä, mutta katsoi häneen samalla miettivästi.
»Tulkaa niin rikkaaksi kuin voitte, sir», pyysi Pancks hartaasti, keskittäen kaiken tarmonsa tähän pyyntöön. »Tulkaa niin rikkaaksi kuin kunnialla voitte. Se on teidän velvollisuutenne. Ei itsenne tähden, mutta muiden. Tarttukaa onnen siipeen. Poloinen mr Doyce (hän käytodellavanhaksi) on teidän varassanne. Sukulaisenne on teidän varassanne. Ette tiedäkään, kuinka monen onni on teidän kädessänne.»
»Hyvä, hyvä, hyvä!» torjui Arthur. »Jo riittää täksi iltaa.»
»Vielä sananen, mr Clennam», tinki Pancks, »ja sitte riittää täksi illaksi. Miksi jättäisitte kaiken voiton ahmateille, roistoille ja petkuttajille? Miksi jättäisitte kaiken mahdollisesti saatavan voiton minun isännälleni ja hänen kaltaisillensa? Ja kuitenkin te aina teette niin. Kun sanon te, tarkoitan teidän kaltaisianne miehiä. Tiedätte niin tekevänne. Näen sen joka Jumalan päivä. En näekään mitään muuta. Sen näkeminen kuuluu ammattiini. Sentähden sanon», kehoitti Pancks, »käykää kiinni ja voittakaa!»
»Mutta mitähän, jos käyn kiinni ja menetän?» tuumi Arthur.
»Se on mahdotonta, sir», vastasi Pancks. »Olen ottanut selvän siitä. Nimi kaikkialla mukana — rajattomat apulähteet — suunnaton pääoma — etevä asema — ylhäisiä tuttavuuksia — vaikutusvaltaa hallituksessa. Se on mahdotonta!»
Tämän lopullisen esityksen jälkeen rauhoittui Pancks vähitellen; hän salli hiustensa painua niin sileiksi kuin ne yleensä äärimmäisin suostutteluin saattoivat painua, otti piipun hiilihankojen ja -pihtien joukosta, täytti sen uudelleen ja poltteli. He eivät enää puhuneet paljoakaan, mutta pitivät seuraa toisillensa, äänettöminä jatkaen ajatuksissaan äskeisten aiheiden pohtimista, eivätkä eronneet ennen puolta yötä. Hyvästi heittäessään ja puristettuaan Clennamin kättä, kiersi mr Pancks hänet yltympäri ennenkuin höyrysi ulos ovesta. Tämän tempun käsitti Arthur merkitsevän vakuutusta, että hän ehdottomasti saattoi luottaa Pancksiin, jos hän joskus sattuisi tarvitsemaan apua, olipa sitten kysymyksessä joku sinä iltana mainituista asioista tai joku muu häntä mahdollisesti kohtaava vaikeus.
Lomahetkinään seuraavana päivänä, vieläpä huomionsa ollessa kiintyneenä muihin asioihinkin, mietiskeli Clennam mr Pancksin pääomasijoituksia ja sitä, että hän oli »ottanut selvän asioista». Hän ajatteli, että mr Pancks tässä asiassa oli herkkäuskoinen ja toivehikas, jota hän tavallisesti ei muuten ollut. Hän ajatteli suurta kansallista virastoa ja kuinka hauskaa olisi nähdä Doyce paremmassa asemassa. Hän ajatteli synkän uhkaavaa paikkaa, joka eli kodin nimisenä hänen muistissaan, ja kokoontuvia varjoja, jotka tekivät sen entistä synkemmän uhkaavaksi. Hän huomasi uudelleen, että mihin ikinä hän tuli, hän kaikkialla näki, kuuli ja kosketti kuuluisaa Merdle-nimeä, havaitsipa hän, että hänen oli vaikea istua pari tuntia oman pulpettinsakin ääressä jonkun aistimensa joutumatta jollakin tavoin kosketuksiin tämän nimen kanssa. Hänestä alkoi tuntua oudolta, että se esiintyi kaikkialla ja ettei kukaan muu kuin hän suhtautunut siihen epäluuloisesti. Mutta päästyään tähän hän alkoi huomata, etteihänkäänenää katsellut sitä epäluuloisin silmin; hän oli vain sattumalta pysytellyt erillään siitä. Kun tämänlaatuinen tauti on tartuntakypsä, merkitsevät tällaiset oireet potilaassa, että hän on siihen sairastunut.
Neuvotteluja
Kun brittiläiset keltaisen Tiberin rannoilla saivat tietää, että heidän älykäs kansalaisensa mr Sparkler oli nimitetty heidän verukevirastonsa jäseneksi, eivät he piitanneet siitä enempää kuin mistä hyvänsä muusta englantilaisissa lehdissä lukemastaan onnettomuudesta tai rikoksesta. Toiset nauroivat, toiset arvelivat täysin riittäväksi puolustukseksi, että virka todellisuudessa oli pelkkä nimivirka ja että siihen kelpasi kuka pöllöpää hyvänsä, joka vain osasi kirjoittaa nimensä; toiset juhlallisemmat valtiolliset oraakkelit tunnustivat Decimuksen menetelleen viisaasti, vahvistaessaan asemaansa, ja arvelivat, että kaikkien Decimuksen annettavissa olevien virkojen ainoana perustuslaillisena päämääränä oli vahvistaa hänen asemaansa. Oli siellä muutamia harvoja sapekkaita brittiläisiä, jotka eivät tunnustaneet näitä uskonkappaleita, mutta heidän vastalauseensa oli pelkästään teoreettinen. Käytännössä he eivät panneet kortta kokoon tässä asiassa, arvellen sen kuuluvan joillekin muille brittiläisille, joiden nimet ja olinpaikat olivat tuntemattomat. Samaten kotimaassa suuri joukko brittiläisiä puolsi innokkaasti neljänkolmatta peräkkäisen tunnin aikana sitä mielipidettä, että noiden näkymättömien ja tuntemattomien brittiläisten »pitäisi nostaa kysymys asiasta» ja että jos he tyynesti alistuivat siihen, eivät he olleet parempaa kohtelua ansainneet. Mutta mihin luokkaan nämä välinpitämättömät brittiläiset kuuluivat, missä ja miksi nämä onnettomat olennot piileksivät, miksi he aina ja joka tilaisuudessa laiminlöivät omien etujensa valvomisen, kun niin monet muut brittiläiset eivät voineet käsittää ja selittää sellaista leväperäisyyttä, sitä ei tiennyt kukaan. Näihin kysymyksiin ei löytynyt vastausta keltaisen Tiberin eikä mustan Thamesinkaan rannoilta.
Vastaanottaessaan onnitteluja tämän tapahtuman johdosta levitteli mrs Merdle uutista siron välinpitämättömänä, tällä tavoin saattaen sen edulliseen valoon, samoin kuin kehys kohottaa jalokiven kauneutta. Niin, sanoi hän, Edmund oli ottanut vastaan viran. Mr Merdle tahtoi, että hän ottaisi sen, ja hän suostui. Hän toivoi, että Edmund viihtyisi siinä, muttei todellakaan tiennyt sitä varmasti. Hänen täytyisi sen takia oleskella paljon kaupungissa ja hän viihtyi paremmin maalla. Se ei kuitenkaan ollut mikään epämiellyttävä asema — ja se oli joka tapauksessa asema. Ei käynyt kieltäminen, että se oli kohteliaisuus mr Merdleä kohtaan eikä ollut hullumpi asia Edmundillekaan, jos hän vain viihtyi siinä. Sekin oli hyvä, että hänellä oli jotakin tekemistä ja että hän ansaitsi jotakin tehdessään sitä. Toinen asia oli sitte, kumpi häntä miellyttäisi enemmän, tämä toimi vai armeija.
Näin puhui povi, joka oli erikoisen taitava tekemään asian pieneksi ja menetelmällään kohottamaan sen arvoa. Tällä välin Henry Gowan, jonka Decimus oli hylännyt, kulki kaikissa tuttavissaan Kansanportin ja Albanon välillä vannoen melkein (muttei aivan) kyyneleet silmissä, että Sparkler oli hyväntahtoisin, vaatimattomin ja herttaisin aasi, mikä milloinkaan on pureksinut heinää julkisen elämän laitumella, ja että hän (Gowan) iloitsi hänen (tämän rakkaan aasin) nimityksestä niin vilpittömästi, että vain yksi asia olisi voinut ilahuttaa häntä enemmän, nimittäin se, että hän itse olisi saanut tuon viran. Hän vakuutti, että toimi oli ihan omiaan Sparklerille. Siinä ei ollut mitään tekemistä, ja Sparkler suorittaisi sen mainiosti; siitä oli nostettava suuri palkka, ja Sparkler kykenisi mainiosti nostamaan sen; se oli ilahuttava, sopiva ja suurenmoinen nimitys, ja hän oli melkein valmis suomaan nimittäjälle anteeksi oman syrjäyttämisensä, iloitessaan siitä, että tämä rakas aasi, johon hän oli kovin kiintynyt, oli saanut näin erinomaisen tallin. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa pysähtynyt tähän. Hän vaivautui kaikissa seuraelämän tilaisuuksissa vetämään mr Sparklerin näkyville ja tekemään hänet huomatuksi seurassa, ja vaikka tämä hienotunteinen menettely aina johti siihen, että nuori herra teki henkisesti surkean ja avuttoman vaikutuksen, ei ystävällistä tarkoitusta käynyt epäileminen.
Ellei mahdollisesti mr Sparklerin tunteiden esine sattunut epäilemään sitä. Miss Fanny oli nyt siinä vaikeassa asemassa, että yleensä tiedettiin mr Sparklerin kosiskelevan häntä ja ettei hän ollut antanut tälle matkapassia, vaikka kohtelikin häntä oikullisesti. Näin ollen oli hän siksi riippuvainen tästä herrasmiehestä, että tunsi nolostuvansa, kun Sparkler käyttäytyi tavallista naurettavammin, ja tuli toisinaan, nopeaälyinen kun oli, hänelle avuksi Gowania vastaan, tehden hänelle siten monta hyvää palvelusta. Mutta näin menetellessään häpesi hän hänen puolestaan ja oli kahden vaiheilla antaako hänelle matkapassit vai rohkaistako häntä entistä enemmän; sitäpaitsi kiusasi häntä pelko, että hän päivä päivältä yhä pahemmin hämmentyisi epävarmuuteensa, ja epäilys, että mrs Merdle voitonriemuisena seuraisi hänen huoliaan ja vaikeuksiaan. Koska hänen mielessään vallitsi tällainen sekasorto, ei ole ihmeteltävää, että hän eräänä iltana kovin kiihtyneenä palasi kotiin mrs Merdlen talossa pidetyistä tanssiaisista ja konsertista ja että hän, sisarensa koettaessa hellästi rauhoittaa häntä, työnsi hänet pois pukupöydän äärestä, missä hän istui kiukuissaan puserrellen itkua ja poven aaltoillessa selitti halveksivansa kaikkia ja haluavansa kuolla.
»Rakas Fanny, mitä on tapahtunut? Kerro minulle.»
»Tapahtunut, sinä pieni myyrä», matki Fanny; »ellet olisi umpisokea, et voisi kysyä sellaista. Rohkenetkin kehua itselläsi olevan silmät päässä, kun kysyt minulta, mitä on tapahtunut!»
»Mr Sparkleristako on kysymys, rakkaani?»
»Mister Sparkleristako?» matki Fanny hillittömän pilkallisesti, ikäänkuin tämä olisi viimeinen auringon alla, joka saattaisi juolahtaa hänen mieleensä. »Ei, neiti lepakko, ei hänestä.»
Samassa silmänräpäyksessä katui hän nimitelleensä sisartaan ja selitti nyyhkyttäen käyttäytyvänsä inhoittavasti, mutta että kaikki ärsyttivät häntä.
»Ehket voi oikein hyvin tänä iltana, rakas Fanny.»
»Joutavia!» vastasi nuori neiti suuttuen taas. »Olen yhtä terve kuin sinäkin. Kenties terveempikin, enkä kuitenkaan ylpeile sillä.»
Pikku Dorrit parka arveli viisaimmaksi pysyä aivan alallaan, koskei kuitenkaan voinut keksiä mitään rauhoittavaa, joka ei olisi herättänyt vastalauseita. Ensiksi Fanny pani tämänkin pahakseen ja päivitteli kuvastimellensa, kuinka kaikista sietämättömistä sisarista kiltti ja sävyisä sisar oli sietämättömin. Hän tiesi, sanoi hän, olevansa kyllä ajoittain ilkeällä tuulella, tiesi käyttäytyvänsä inhoittavasti, mutta arveli, ettei mikään silloin tekisi hänelle niin hyvää kuin se, että hänelle huomautettaisiin siitä; mutta kun hänellä onnettomuudeksi oli kiltti ja sävyisä sisar, ei hänmilloinkaansaanut kuulla siitä, joten seurauksena oli, että hän suorastaan oli kiusattu ja pakotettu käyttäytymään näin epämiellyttävästi. Sitäpaitsi (selitti hän vihaisesti kuvastimellensa) ei hän tahtonut saada anteeksi. Ei ollut ensinkään sopivaa, että hänen täytyi taipua saamaan anteeksi nuoremmalta sisareltaan. Ja niin aina kuitenkin kävi — hän joutui aina sellaiseen asemaan, että sai anteeksi, tahtoipa sitä tai ei. Lopuksi purskahti hän kiihkeään itkuun, ja kun hänen sisarensa istui hänen viereensä lohduttamaan häntä, sanoi hän: »Amy, sinä olet enkeli!»
»Mutta minäpä sanon sinulle, lemmikkini», aloitti hän, kun sisaren lempeys oli rauhoittanut häntä, »asiat ovat nyt kehittyneet sille kannalle, ettei tätä enää voi eikä saa jatkua tällä tavalla; tässä täytyy tapahtua muutos, suuntaan tai toiseen».
Tiedonanto oli epämääräinen, vaikka erittäin päättävä, ja Pikku Dorrit vastasi: »Puhukaamme siitä nyt.»
»Aivan niin, rakkaani», myönsi Fanny, kuivaten kyyneleitään. »Puhukaamme siitä. Olen järkevä nyt taas, ja sinun pitää neuvoa minua.Tahdotkoneuvoa minua, suloinen lapsi?»
Amykin hymyili tälle ajatukselle, mutta hän vastasi: »Tahdon, Fanny, parhaani mukaan.»
»Kiitos, rakas Amy», ja Fanny suuteli häntä. »Sinä olet ankkurini.»
Syleiltyään hellästi ankkuriansa, otti Fanny ruusuvesipullon pukupöydältä ja käski kamarineitonsa tuoda hänelle nenäliinan. Sitte lähetti hän tytön pois siksi illaksi ja valmistautui neuvottavaksi, tuon tuostakin kostutellen otsaansa ja silmiänsä, jäähdyttääkseen niitä.
»Kultaseni», aloitti Fanny, »meidän luonteemme ja mielipiteemme ovat kylliksi erilaisia (suutele minua taas, lemmikkini), jotta luultavasti hämmästyt sitä, mitä nyt aion sanoa sinulle. Että nimittäin meidän asemamme, huolimatta rikkaudestamme, on epäedullinen. Ehket ymmärrä, mitä tarkoitan, Amy?»
»Ymmärrän varmasti, jos vielä sanot muutaman sanan», lupasi Amy sävyisästi.
»Hyvä, rakkaani, tarkoitan, että huolimatta kaikesta olemme vastatulleita hienoon maailmaan.»
»Varmasti ei kukaan voi huomata sitä sinusta», huomautti Amy innokkaassa ihailussaan.
»Hyvä, lapsi kulta, ehkäpä ei», sanoi Fanny, »vaikka teet hyvin ystävällisesti ja kiltisti sanoessasi sen, rakkaani». Ja hän kostutti sisarensa otsaa ja puhalsi siihen hiukan. »Mutta sinä oletkin, kuten tiedämme, maailman suloisin pikku olento! Mutta asiaan, lapsi. Isä on erinomaisen hieno ja erinomaisen sivistynyt, mutta muutamissa pikkuasioissa hän on hiukan erilainen kuin muut hänen asemassaan olevat herrasmiehet, mikä johtuu osaksi siitä, mitä hän on saanut kokea elämässään, isä raukka, ja osaksi, luulisin, siitä, että hän usein luulee muiden ajattelevan sitä, kun hän puhuu heidän kanssansa. Setä, rakkaani, on aivan mahdoton. Vaikka hän onkin rakas olento, johon olen hyvin kiintynyt, on hän seuraelämässä kauhistuttava. Edward on hirveän tuhlaileva ja elosteleva. En tarkoita, että se itse asiassa on mitään epähienoa — ei millään muotoa — mutta tarkoitan, ettei hän tee sitä hienosti, ettei hän, jos saan niin sanoa, tuhlaamillaan rahoilla voi ostaa itselleen miellyttävää, puoleensavetävän elostelijan mainetta.»
»Poloinen Edward!» huokasi Amy ajatellen perheen koko elämää.
»Niin. Ja poloiset sinä ja minä», vastasi Fanny varsin terävästi. »Aivan totta! Ja sitte meillä ei ole äitiä, vaan on tuollainen kuin mrs General. Ja sanon sinulle, sen vielä kerran, kultaseni, että mrs General on, jos saan hiukan muutella tunnettua sananlaskua ja sovittaa sen häneen, hän on kuin kissa, hansikkaat käpälissä, jokatahtoopyydystää hiiren. Tämä nainen, olen aivan varma ja vakuutettu siitä, pyrkii meidän äitipuoleksemme.»
»Tuskin saatan uskoa, Fanny —» Mutta Fanny keskeytti hänet.
»Älä väittele minun kansani siitä, sillä minä tiedän sen paremmin», sanoi hän. Huomaten kuitenkin taas vastanneensa liian terävästi kostutti hän sisarensa otsaa ja puhalsi siihen. »Mutta asiaan vielä kerta, ystäväni. Minun on nyt päätettävä (olen ylpeä ja itsetietoinen, kuten tiedät, Amy, ehkäpä liiaksikin), uhraudunko, kohottaakseni perheen asemaa.»
»Millä tavoin?» kysyi Amy hätäisesti..
»En tahdo», jatkoi Fanny vastaamatta kysymykseen, »alistua tunnustamaan mrs Generalia äitipuolekseni, enkä tahdo joutua millään tavalla mrs Merdlen suojeltavaksi tai kiusattavaksi».
Pikku Dorrit laski kätensä kädelle, joka piteli ruusuvesipulloa, ja näytti entistä levottomammalta. Fanny oikein rääkkäsi otsaansa, läiskyttelemällä sitä ruusuveteen kastetulla nenäliinallaan, ja jatkoi kiivaasti:
»Ei kukaan voi kieltää, että hän tavalla tai toisella, yhdentekevä miten, on hankkinut itselleen erittäin hyvän aseman. Että hän joutuu erittäin ylhäisiin suhteisiin, sitä ei voi kukaan kieltää. Ja mitä tulee kysymykseen, onko hän viisas vai typerä, niin oikeastaan uskon, ettei viisas mies sopisikaan minulle. Minä en voi alistua. Minä en voisi kylliksi mukaantua viisaan miehen tahtoon.»
»Oi rakas Fanny!» huudahti Pikku Dorrit, jonka mieleen hiipi kauhuntunne, kun hän käsitti, mitä sisar tarkoitti sanoillaan. »Jos rakastaisit jotakuta, niin tunteesi muuttuisi aivan. Jos rakastaisit jotakuta, et enää olisi oma itsesi, unohtaisit ja menettäisit itsesi kokonaan rakkaudesta häneen. Jos rakastaisit häntä —» Fanny oli herennyt taputtelemasta otsaansa ja katsoi tuikeasti sisareensa.
»No, jopa jotakin!» huudahti hän. »Totisesti! Eräät näkyvät tietävän sangen paljon eräistä asioista! Jokaisella ihmisellä sanotaan olevan oma keppihevosensa, ja näyttääpä siltä kuin nyt olisin saanut tietää, mikä sinun on, Amy. Kas niin, pienokaiseni, laskin vain leikkiä», hän taputteli sisaren otsaa, »mutta älä huoli olla typerä jänönen ja puhua noin lennokkaasti ja kaunopuheisesti yli-ikäisistä mahdottomuuksista. No niin, palaan taas itseeni.»
»Rakas Fanny, salli minun ensin sanoa, että soisin mieluummin, että me työllä ansaitsisimme niukan toimeentulomme, kuin että olisit rikas ja ottaisit mr Sparklerin.»
»Salliminun sanoa, rakas Amy!» matki Fanny. »Kyllähän minäsallinsinun sanoa mitä hyvänsä. Enhän minä toivoakseni estä sinua puhumasta. Meidänhän piti juuri neuvotella. Ja mitä mr Sparklerin naimiseen tulee, niin ei minulla ole minkäänlaista aikomusta suostua häneen tänä iltana tai huomisaamunakaan.»
»Mutta jolloinkin?»
»En milloinkaan, mikäli nyt tiedän», vastasi Fanny välinpitämättömästi. Sitte tämä mielentila muuttui polttavaksi levottomuudeksi, ja hän lisäsi: »Sinä puhut, pienokaiseni, älykkäämmistä miehistä; mutta missä sellaisia on? Minä en ole nähnyt sellaisia läheisyydessäni.»
»Rakas Fanny, näin lyhyessä ajassa —»
»Lyhyessä tai pitkässä ajassa», keskeytti Fanny; »minä olen kyllästynyt tähän asemaamme, en ole tyytyväinen siihen, ja hyvin vähästä olen valmis vaihtamaan sen toiseen. Toiset tytöt, jotka ovat kasvatetut eri tavalla ja eläneet erilaisissa oloissa kuin minä, saattavat ihmetellä sanojani ja tekojani. Ihmetelkööt. He menettelevät oman luonteensa ja elämänkäsityksensä mukaan, minä omani mukaan.»
»Fanny, rakas Fanny, sinä tiedät sopivasi mr Sparkleria paljon etevämmän miehen vaimoksi.»
»Amy, rakas Amy», ivaili Fanny hänen huudahdustaan, »tiedän, että siten saan lujemman ja varmemman aseman, jossa voin paremmin pitää puoliani tuota häpeämätöntä naista vastaan».
»Senkötähden — suo anteeksi kysymykseni, Fanny — senkötähden menet naimisiin hänen poikansa kanssa?»
»Niin, kukaties», hymyili Fanny voitonriemuisena. »Tähän päämaaliin lienee monta vähemmin lupaavaa tietä. Tämä julkea ihminen ehkä ajattelee, että on suuri onni saada poikansa tyrkytetyksi minulle ja minut syrjäytetyksi. Mutta hänpä ehkä ei arvaakaan, kuinka aion kostaa hänelle, jos menen naimisiin hänen poikansa kanssa. Vastustan häntä kaikessa ja kilpailen hänen kanssansa. Pitäisin sitä elämäntehtävänäni.»
Päästyään tähän, laski Fanny pullon kädestään ja käveli edestakaisin huoneessa, pysähtyen tavantakaa puhuessaan.
»Erään asian voisin varmasti saada aikaan, lapseni: voisin tehdä hänet vanhemmaksi. Ja niin tekisinkin!»
Ja taas hän asteli.
»Puhuisin hänestä vanhana naisena. Olisin tietävinäni hänen ikänsä, ja ellen tuntisi sitä, niin kysyisin hänen pojaltansa. Ja hän saisi, Amy, kuulla minun sanovan, hellästi, oikein kunnioittavasti ja hellästi, kuinka kaunis hän vielä on huolimatta korkeasta iästään. Saisin, yhdellä iskulla, hänet tuntumaan vanhalta, sen kautta, että itse olen paljoa nuorempi. En ehkä ole yhtä kaunis kuin hän; en liene puolueeton tuomari tässä asiassa, mutta tiedän olevani kylliksi kaunis ärsyttääkseni häntä sillä. Ja tekisinkin niin!»
»Rakas sisar, tuomitsisitko itsesi onnettomaan elämään tällaisen asian tähden?»
»Ei siitä tulisi onnetonta elämää, Amy. Sellaista elämää varten olen kuin luotu. Yhdentekevää, johtuuko se taipumuksesta vai olosuhteista, mutta tällainen elämä sopii minulle paremmin kuin ehkä mikään muu.»
Näissä sanoissa tuntui eräänlainen toivoton sointu, mutta naurahtaen ylpeästi alkoi hän taas kävellä huoneessa ja pysähtyi sitte sivuutettuaan suuren kuvastimen.
»Vartalo, vartalo, Amy! Hyvä. Sillä naisella on kaunis vartalo. Tunnustan sen enkä tahdo kieltää sitä. Mutta onko se mahdoton muiden saavuttaa? Enpä totisesti luulisi. Annettakoon eräälle paljoa nuoremmalle naiselle sama vapaus pukeutua, mikä hänellä naituna naisena on, niin saammepa nähdä, kultaseni!»
Tässä ajatuksessa oli jotakin miellyttävää ja imartelevaa, niin että hän hyväntuulisempana palasi entiselle paikallensa istumaan. Hän tarttui sisarensa käsiin, nosti ne päänsä yli ja taputteli kaikkia neljää kättä yhteen ja katseli nauraen sisartansa silmiin:
»Ja tanssijatar, Amy, jonka hän on ihan unohtanut — tanssijatar, joka ei ole vähääkään minun näköiseni ja josta en milloinkaan muistuta häntä, enhän toki! — hän tanssii hänen elämänsä läpi ja hänen tiellänsä, sellaisen sävelen mukaan, joka hiukan häiritsee hänen julkeata rauhallisuuttansa. Hiukan vain, Amy kulta, hiukan vain!»
Kohdatessaan sisarensa totisen ja rukoilevan katseen antoi hän kaikkien käsien vaipua alas ja laski yhden Amyn huulille.
»Älä huoli puhua minulle tästä, lapsi», sanoi hän tiukemmin, »siitä ei ole mitään hyötyä. Nämä asiat minä ymmärrän paljoa paremmin kuin sinä. En ole suinkaan vielä päättänyt mitään, mutta se on kohta tehtävä! Olemme nyt kaikessa rauhassa keskustelleet tästä asiasta ja voimme mennä levolle. Hyvää yötä, sinä kiltein ja rakkain pieni hiiri!» Näin sanoen irtautui Fanny ankkuristaan ja alistuttuaan näin paljon neuvottavaksi katsoi sen riittävän siksi kertaa.
Tästä lähtien alkoi Amy tarkata mr Sparklerin käytöstä orjuuttajaansa kohtaan toisin silmin, katsoen olevan syytä antaa enemmän merkitystä kuin tähän asti kaikelle, mitä heidän välillänsä tapahtui. Sattui aikoja, jolloin Fannyn näytti olevan miltei mahdotonta sietää mr Sparklerin älyllistä heikkoutta ja jolloin hän kävi niin kirpeän kärsimättömäksi, että oli vähällä antaa miehelle matkapassit. Toisin ajoin Fanny tuli paljoa paremmin toimeen hänen kanssansa; silloin mies huvitti häntä, ja hänen ylemmyydentuntonsa näytti pitävän vaakaa tasapainossa. Ellei mr Sparkler olisi ollut maailman uskollisin ja nöyrin ihailija, niin hän olisi ollut suuressa kiusauksessa pakenemaan koettelemustensa näyttämöltä niin kauas, että hänen ja hänen tenhottarensa välillä olisi vähintäin Rooman ja Lontoon välin pituinen matka. Mutta hänellä ei ollut enempää omaa tahtoa kuin höyrylaivaan köytetyllä venheellä, ja hän seurasi julmaa valtiatartaan myötä- ja vastatuulessa, yhtä lujasti häneen köytettynä.
Näiden vaihtelujen aikana puhui mrs Merdle hyvin vähän Fannylle, mutta sitä enemmän Fannystä. Seuraelämässä, keskusteltaessa, häneltä suoraan kysyttäessä, oli hänen pakko katsella Fannyä lornettinsa läpi ja ylistää hänen vastustamatonta kauneuttansa. Se uhmaava mieliala, joka Fannyssä heräsi hänen kuullessaan näitä ylistelyjä (ja hän sattui tavallisesti kuulemaan ne), ei suinkaan tuottanut mitään myönnytyksiä puolueettomalle povelle; mutta tämän pahin kosto oli, että hän ääneensä huomautti: »Hemmoiteltu kaunotar — mutta eihän se ole ihme, kun näkee nuo kasvot ja tuon vartalon.»
Noin kuukauden tai kuuden viikon kuluttua neuvotteluillasta alkoi Pikku Dorrit olla huomaavinansa jonkinlaista uutta yhteisymmärrystä mr Sparklerin ja Fannyn välillä. Ikäänkuin sopimusta noudattaen ei mr Sparkler melkein milloinkaan puhunut, ensin vilkaisematta Fannyyn, ikäänkuin saadakseen lupaa. Tämä nuori neiti oli liian hienotunteinen vilkaistakseen takaisin, mutta jos mr Sparklerilla oli lupa puhua, pysyi Fanny vaiti; ellei, puhui hän itse. Sitäpaitsi milloin vain Henry Gowan yritti ystävällisesti vetää häntä yleisen huomion esineeksi, ei se onnistunut: hän ei antautunut vedettäväksi. Senlisäksi sattui Fanny usein juuri silloin, tarkoittamatta kerrassaan mitään, sanomaan jotakin purevaa, niin että Gowan peräytyi, ikäänkuin olisi pistänyt kätensä mehiläispesään.
Oli vielä eräs seikka, joka suuresti lisäsi Pikku Dorritin pahoja aavistuksia, vaikkei se itsessään ollut suurenarvoinen. Mr Sparklerin käytös häntä itseään kohtaan muuttui. Se kävi veljelliseksi. Toisinaan, kun hän sattui olemaan jonkun seuran ulkopiirissä — heidän omassa asunnossaan, mrs Merdlen luona tai muualla — huomasi hän mr Sparklerin salaa kiertäneen käsivartensa hänen ympärillensä tueksi. Hän ei milloinkaan sanallakaan selittänyt tämän huomaavaisuutensa syytä, hymyili vain, tyytyväinen, tylsä, hyvänsävyinen omistajanilme kasvoillaan, joka merkitsi pahaenteisen paljon niin tanakassa herrasmiehessä.
Eräänä päivänä oli Pikku Dorrit kotona, ajatellen raskain mielin Fannya. Heillä oli vierashuonerivinsä päässä huone, jossa oli iso ulkonemaikkuna, jonkun matkaa kadun ylle ulottuva, ja siitä näkyi Corsolla liikkuva maalauksellinen, vaihteleva elämä kadun kumpaankin suuntaan. Kolmen, neljän tienoilla jälkeen puolenpäivän, englantilaista aikaa, oli elämä siellä erittäin vilkasta ja erikoista ja Pikku Dorritilla oli tapana istua täällä mietiskelemässä, samoin kuin oli kulutellut aikaa parvekkeella Venetsiassa. Hänen istuessaan näin eräänä päivänä kosketti joku hiljaa hänen olkapäätänsä, ja Fanny virkkoi: »No, Amy kulta», ja istui hänen viereensä. Heidän istuimensa oli osa ikkunasta; kun kadulla liikkui joku kulkue, oli heillä tapana istuen tai polvillaan tällä penkillä katsella sitä, nojautuen ikkunassa riippuvia koreita verhoja vasten. Tänään ei ollut minkäänlaista kulkuetta, ja Pikku Dorrit oli ihmeissään nähdessään Fannyn olevan kotona tähän aikaan, jolloin hän tavallisesti istui hevosen selässä.
»No, Amy, mitäs sinä mietit, pienokainen?» kysyi Fanny.
»Ajattelen sinua, Fanny.»
»Todellako! Sellaista yhteensattumaa! Ilmoitanpa sinulle, että tässä on eräs toinenkin. Ethän vain ajatellut häntäkin, vai kuinka?»
Amyolitodellakin ajatellut tätä toistakin, sillä se oli mrSparkler. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, antaessaan hänelle kättä.Mr Sparkler tuli ja istui hänen toiselle puolellensa, ja Amy tunsiveljellisen tuen kiertyvän vyötäröllensä ja pyrkivän sulkemaanFannynkin suojaansa.
»No, pikku sisko», sanoi Fanny huoaten, »kai arvaat, mitä tämä merkitsee?»
»Hän on yhtä kaunis kuin rakastettava», sammalteli mr Sparkler, »eikä hänessä ole mitään joutavaa hölynpölyä — kaikki on nyt selvää —»
»Sinun ei tarvitse selittää mitään, Edmund», keskeytti Fanny.
»Ei, lemmittyni», taipui mr Sparkler.
»Lyhyesti, kultaseni», ilmoitti Fanny, »me olemme nyt kihloissa. Meidän täytyy puhua siitä isälle joko tänä iltana tai huomenna, miten parhaiten sopii. Se on nyt tehty, eikä siitä ole juuri muuta sanottavaa.»
»Rakas Fanny», sanoi mr Sparkler nöyrästi, »haluaisin sanoa Amylle pari sanaa».
»Sano, sano, Herran nimessä», vastasi nuori neiti. H
»Olen varma siitä, rakas Amy, että jos kukaan tyttö maailmassa, lukuunottamatta sinun erinomaisen lahjakasta ja kaunista sisartasi, että jos kukaan tyttö maailmassa on vailla kaikkea joutavaa hölynpölyä —»
»Me tiedämme tuon kaiken, Edmund», keskeytti Fanny. »Älä huoli puhua siitä. Sano jotakin muuta kuin ettei meissä ole joutavaa hölynpölyä.»
»Kyllä, rakkaani», lupasi mr Sparkler. »Ja minä vakuutan sinulle, Amy, ettei mikään voi tuottaa suurempaa onnea minulle, minulle — lukuunottamatta sitä, että tällainen ihana tyttö on kunnioittanut minua valitsemalla minut, tällainen ihana tyttö, jossa ei ole hitustakaan —»
»Pyydän, Edmund!» keskeytti Fanny ja polkaisi kauniilla jalallaan hiljaa lattiaan.
»Rakkaani, olet oikeassa», sanoi mr Sparkler, »ja tiedän, että minulla on sellainen tapa. Mutta tahdoin sanoa, ettei mikään voi tuottaa suurempaa onnea minulle, minulle — lukuunottamatta sitä, että tämä maailman verrattomasti ihanin tyttö on ottanut minut — kuin että saan seurustella herttaisen Amyn kanssa. Saattaa olla, etten heti ymmärrä, kun on puhe kaikenlaisista asioista, ja tiedän», tunnusti mr Sparkler miehekkäästi, »että jos kyselisitte seurapiireiltä, niin olisi yleinen mielipide se, etten ymmärrä asioita; mutta sen, mikä koskee Amya,senminä ymmärrän!»
Ja mr Sparkler suuteli häntä sen merkiksi.
»Veitsen ja haarukan ja huoneen pidämme aina Amyn varalta», jatkoi mr Sparkler, joka kävi miltei lavertelevaksi, jos otti huomioon hänen entiset puheyrityksensä. »Isäukko on varmasti ylpeä saadessaan ottaa vastaan neitosen, jota minä pidän niin suuressa arvossa. Ja mitä äitiini tulee», jatkoi mr Sparkler, »joka on huomattavan hieno nainen, jossa ei —»
»Edmund, Edmund!» huusi miss Fanny entiseen tapaansa.
»Anteeksi, armaani», pyysi mr Sparkler, »tiedän, että minulla on sellainen tapa, ja kiitän sinua, ihastuttava tyttöni, että vaivaudut oikaisemaan minua, mutta kaikkihan myöntävät, että äitini on huomattavan hieno nainen, eikä hänessä todellakaan ole mitään sellaista».
»Olipa kuinka hyvänsä», vastasi Fanny, »mutta pyydän, älä enää mainitse sitä».
»En, rakkaani», lupasi mr Sparkler.
»Sinulla ei siis oikeastaan ole enää mitään sanottavaa, Edmund, vai kuinka?» tiedusti Fanny.
»Ei kerrassaan mitään, ihastuttava lemmittyni», vastasi mr Sparkler; »pyydän anteeksi, että olen puhunut näin paljon».
Mr Sparklerille selvisi, innoituksen tietä, että kysymys merkitsi, eikö hänen olisi parasta lähteä. Hän veti sentähden veljellisen tukensa pois ja selitti kohteliaasti aikovansa heidän luvallansa lähteä. Hänen ei tarvinnut lähteä saamatta Amyn onnentoivotuksia, mikäli tuleva käly kykeni sielunsa hädässä ja tuskassa tuomaan ne ilmi.
Hänen mentyään huudahti Amy: »Oi Fanny, Fanny!» kääntyi valoisassa ikkunassa sisarensa puoleen, vaipui hänen syliinsä ja itki siinä. Ensin Fanny nauroi, mutta pian painoi hän kasvonsa sisaren kasvoja vastaan ja itki hänkin — hiukkasen. Viimeisen kerran Fanny nyt osoitti, että hänen sisimmässään piili tukahdutettu tai voitettu tunne tämän asian takia. Tästä hetkestä alkaen oli hänen valitsemansa tie selvänä hänen edessään ja hän astui sitä ominaisin käskevin, itsepintaisin askelin.
Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden nämä kaksi eivät voisi liittäytyä yhteen
Kun mr Dorrit kuuli, että hänen vanhempi tyttärensä oli myöntynyt mr Sparklerin kosintaan ja lupautunut hänelle, otti hän tiedon vastaan heti erinomaisen arvokkaasti ja isällisen ylpeyden täyttämänä; hänen arvokkuutensa kasvoi sen kautta, että tämä avioliitto avasi suurempia edullisia mahdollisuuksia hienojen tuttavuuksien saamiseen, ja hänen isällistä ylpeyttänsä lisäsi miss Fannyn osoittama altis ymmärtämys ja myötätunto hänen elämänsä suurta päämäärää kohtaan. Hän ilmaisi tyttärellensä, että tämän ylevä kunnianhimo herätti.
Ei mitään varsinaista syytä tai estettä vastakaikua isän sydämessä, ja siunasi Fannya velvollisuutensa tuntevana, oikein ajattelevana lapsenaan, joka uhrautui kohottaakseen perheen nimen loistoa.
Mr Sparklerilta, sittenkun miss Fanny salli hänen ilmestyä, ei mr Dorrit suinkaan tahtonut salata, että liitto, jonka ehdottamisella tämä kunnioitti häntä, oli hänelle erikoisesti mieluinen, niin hyvin siitä syystä, että se oli sopusoinnussa hänen tyttärensä Fannyn välittömien tunteiden kanssa, kuin myös, koska he sen kautta joutuivat mieluisiin perhesuhteisiin mr Merdlen, ajan suuren hengen kanssa. Mrs Merdlestä puhui hän niinikään hyvin ylistävin sanoin seuraelämää johtavana, huomattavana, erinomaisen hienona, sirona ja kauniina naisena. Hän katsoi velvollisuudekseen huomauttaa (ollen varma siitä, että mr Sparklerin kaltainen tahdikas herrasmies hienotunteisesti ymmärtäisi hänet), ettei hän voinut katsoa kosintaan lopullisesti suostutun ennenkuin hänellä olisi tilaisuus vaihtaa mielipiteitä asiasta mr Merdlen kanssa, saadakseen varmuuden siitä, että tämän erinomaisen herrasmiehen suunnitelmiin kuului suoda hänen (mr Dorritin) tyttärellensä sellainen asema, jota hän tyttärensä olojen, myötäjäisten ja toivomusten perusteella toivoi voivansa, näyttämättä omanvoitonpyyteitä, vaatia hänelle tässä talossa, jota saattoi nimittää suuren maailman keskustaksi. Mainitessaan tästä, kuten hän isänä ja jonkinmoisessa asemassa olevana herrasmiehenä katsoi velvollisuudekseen, tahtoi hän kuitenkin välttää valtioviisasta salaperäisyyttä ja suoraan myöntää, että hän nyt ehdollisesti suostui kosintaan ja hyvin luultavasti lopullisestikin hyväksyisi sen, sekä kiittää mr Sparkleria siitä kunniasta, jonka tämä osoitti hänelle ja hänen perheellensä. Hän lopetti tekemällä vielä muutamia yleisluontoisempia huomautuksia — hm — riippumattomasta herrasmiehestä ja — hm — kenties liian puolueellisesta ja hellästä isästä. Lyhyesti, hän vastaanotti mr Sparklerin tarjouksen jotenkin samaan tapaan kuin olisi vastaanottanut häneltä kolme, neljä puolikruunusta menneinä aikoina.
Mr Sparkler, joka oli aivan ällistyksissään hänen viattomaan päähänsä kohdistetusta sanatulvasta, vastasi lyhyesti ja sattuvasti; tämä vastaus ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin sen, että hän jo kauan oli huomannut, ettei miss Fannyssä ollut mitään joutavaa hölynpölyä ja ettei hän luullut isäukon millään tavalla vastustavan asiaa. Hänen päästyään näin pitkälle sulki hänen hellyytensä esine häneltä suun, aivan kuin jousikannellisen lippaan, ja lähetti hänet pois. Kun mr Dorrit kohta senjälkeen tuli vierailulle poven luokse, otettiin hänet erinomaisen armollisesti vastaan. Mrs Merdle oli kuullut asiasta Edmundilta. Ensin hän oli hämmästynyt, koskei ollut luullut Edmundin ajattelevan naimista. Seurapiirit eivät myöskään luulleet Edmundin ajattelevan naimista, Olihan hän tietysti naisena (»me naiset havaitsemme vaistomaisesti tuollaiset seikat, mr Dorrit!») huomannut, että Edmund oli rajattomasti ihastunut miss Dorritiin, ja hän itse oli suoraan sanonutkin, että mr Dorritilla oli suuri edesvastuu hartioillaan, kun oli tuonut näin hurmaavan tytön ulkomaille panemaan maan miestensä päät pyörälle.
»Saanko kunnian päätellä, madam», kysyi mr Dorrit, »että — hm — hyväksytte sen suunnan, johon mr Sparklerin tunteet ovat kohdistuneet?»
»Vakuutan teille, mr Dorrit», vastasi povi, »että omasta puolestani olen ihastunut».
Mr Dorrit tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi.
»Olen omasta puolestani ihastunut», toisti mrs Merdle.
Tämä satunnainen toistelu houkutti mr Dorritin lausumaan toivomuksensa, ettei mr Merdle kieltäisi hyväksymistänsä.
»En voi», vastasi mrs Merdle, »ottaa varmasti vastatakseni mr Merdlestä; herrasmiehillä, nimenomaan sellaisilla, joita yhteiskunta sanoo rahamiehiksi, on omat käsityksensä näistä asioista. Mutta arvelen — se on vain otaksuma, mr Dorrit — arvelen, että mr Merdle yleensä» — tässä hän hetkisen tarkasteli itseään ennenkuin lisäsi huolettomasti — »on varsin ihastunut».
Mrs Merdlen mainitessa herrasmiehiä, joita yhteiskunta sanoo rahamiehiksi, oli mr Dorrit rykäissyt, ikäänkuin sisäinen epävarmuus olisi pyrkinyt purkautumaan. Mrs Merdle oli huomannut sen ja palasi vielä asiaan.
»Onhan minun oikeastaan tarpeetonta huomauttaa tästä, ellei vain puhuakseni avomielisesti siitä, mikä on päivänselvää ja tärkeintä sille henkilölle, jota niin suuresti kunnioitan ja jonka kanssa toivon joutuvani vieläkin mieluisempaan kanssakäymiseen. Sillä eihän voi muuta kuin otaksua, että te katselette tällaisia asioita samalta kannalta kuin mr Merdle, vaikka mr Merdle satunnaisten olosuhteiden vaikutuksesta onnekseen tai onnettomuudekseen on joutunut toimimaan liikeyrityksissä, jotka, vaikka ovatkin laajoja, hiukan rajoittavat hänen näköpiiriänsä. Olen yhtä tietämätön liikeasioista kuin lapsi», vakuutti mrs Merdle, »mutta pelkään, mr Dorrit, että niillä on tällainen vaikutus».
Näin taitavasti mrs Merdle keinutteli mr Dorritia ja mr Merdleä vipulaudalla, niin että kumpikin vuoroin lennähti ylös ja vuoroin painui alas eikä kumpikaan ollut voitonpuolella; se oli kuin lieventävää lääkettä mr Dorritin yskälle. Hän pyysi äärimmäisen kohteliaasti saada vastustaa mrs Merdleä, tätäkin lahjakasta ja viehättävää naista (tämä kumarsi kiitokseksi kohteliaisuudesta), hänen otaksuessaan, että mr Merdlen liiketoiminnalla, joka oli aivan toista kuin muiden ihmisten vähäpätöiset yritykset, olisi muuta vaikutusta, kuin että se avarsi ja kohotti sitä neroa, joka oli tämän toiminnan sieluna. »Te olette itse jalomielisyys», vastasi mrs Merdle, hymyillen parasta hymyään; »toivokaamme, että niin on. Mutta minä olen melkein taikauskoinen, kun on kysymys liikeasioista.»
Mr Dorrit vastasi uudella kohteliaisuudella, jonka sisältönä oli, että liiketoiminta samoin kuin kallis liikeaika oli olemassa vain orjia varten ja ettei mrs Merdlellä, joka hallitsi ja ohjasi sydämiä mielensä mukaan, ollut sen kanssa mitään tekemistä. Mrs Merdle nauroi ja sai mr Dorritille luulotelluksi, että povi punastui — mikä oli hänen parhaita temppujaan.
»Sanon näin paljon vain siksi», selitti hän, »että mr Merdle aina on osoittanut suurta myötätuntoa Edmundia kohtaan ja aina sanonut hartaasti harrastavansa hänen parastaan. Tehän tunnette Edmundin julkisen aseman. Hänen yksityisasemansa on kokonaan mr Merdlen varassa. Kun olen niin typerän kykenemätön käsittämään liikeasioita, en todellakaan tiedä tämän enempää.»
Mr Dorrit taas lausui omaan nuottiin, että liike-elämä oli orjuuttajien ja tenhotarten ajatuspiirin alapuolella. Sitte mainitsi hän aikovansa herrasmiehenä ja isänä kirjoittaa mr Merdlelle. Tämän aikeen hyväksyi mrs Merdle täydestä sydämestä — tai täydellä teeskentelytaidollaan, mikä oli tarkalleen sama — ja lähetti itse seuraavassa postissa valmistavan kirjeen maailman kahdeksannelle ihmeelle.
Kirjeessään samoin kuin keskustelussaan ja neuvottelussaan suuresta kysymyksestä, jota ne koskivat, koristeli mr Dorrit aihettaan koukeroilla ja kiemuroilla, samoin kuin kijoitusmestarit koristelevat kirjoitus- ja laskuvihkoja, joissa alkeellisten laskutoimitusten otsakkeet hahmottuvat joutseniksi, kotkiksi, aarneiksi ja muiksi kaunokirjoituskoruiksi ja joissa isot kirjaimet häipyvät sieluineen ruumiineen kynä- ja mustehurmioihin. Siitä huolimatta sai hän kirjeensä tarkoituksen siksi selvästi lausutuksi, että mr Merdle saattoi säädyllisellä tavalla teeskennellä saaneensa tietonsa tästä lähteestä. Tämän mukaisesti mr Merdle sitte vastasi mr Dorritille. Mr Dorrit vastasi mr Merdlelle, ja mr Merdle vastasi mr Dorritille, ja pian tiedettiin, että kirjeitä vaihtavat vallat olivat päässeet tyydyttävään keskinäiseen ymmärtämykseen. Nyt, muttei ennemmin, ilmestyi miss Fanny näyttämölle, täysin varustettuna uutta osaansa varten. Nyt, muttei ennemmin, antoi hän mr Sparklerin kokonaan sulautua valoonsa ja loisti heidän molempien ja parinkymmenen muunkin puolesta. Tuntematta enää varman aseman ja arvon puutetta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon huolta, alkoi tämä kaunis alus nyt purjehtia määrättyä suuntaa ja keinua aalloilla varmana ja tasapainoisena, osoittaen varsin huomattavaa purjehtimistaitoa.
»Koska valmistelut sujuvat näin tyydyttävästi, rakkaani, aion muodollisesti ilmoittaa — hm — asiasta mrs Generalille —»
»Isä», vastasi Fanny keskeyttäen isänsä tuon nimen kuullessaan, »en ymmärrä mitä tämä asia kuuluu mrs Generalille».
»Ystäväni», vastasi mrs Dorrit, »sehän on kohteliaisuudenosoitus — hm — hienolle, hyvinkasvatetulle —»
»Oh! Tuo mrs Generalin hienous ja hyvä kasvatus tekee minut ihan sairaaksi!» sanoi Fanny; »olen kyllästynyt koko mrs Generaliin».
»Kyllästynyt», toisti mr Dorrit, moittivan hämmästyneenä, »mrs — hm —Generaliin!»
»Kerrassaan ikävystynyt häneen, isä», vahvisti Fanny. »En todellakaan ymmärrä, mitä minun avioliittoni liikuttaa häntä. Pysyköön hän omissa naimapuuhissaan — jos hänellä on sellaisia.»
»Fanny», vastasi mr Dorrit juhlallisen, vakavan kankeana, keveästi, huolettomasti esiintyvän tyttärensä vastakohtana, »pyydän sinua selittämään — hm — mitä tarkoitat».
»Tarkoitan, isä», vastasi Fanny, »että jos mrs Generalilla sattuu olemaan joitakin omia avioliittosuunnitelmia, niin olen varma siitä, että ne vaativat kaiken hänen niukan aikansa. Ja jos ei hänellä ole sellaisia, niin sitä parempi, mutta sittekään en haluaisi mitään ilmoitettavan hänelle.»
»Salli minun kysyä, Fanny», sanoi mr Dorrit, »miksi ei».
»Siksi, että hän voi itsekin hankkia tiedon kihlauksestani, isä», vastasi Fanny. »Hän on totisesti kylliksi valpas. Sen olen nähnyt. Anna hänen itse ottaa selvä siitä. Ellei onnistu, niin hän saa tietää sen ainakin, kun olen naimisissa. Ja toivon, ettet katso minun käyttäytyvän pahasti sinua kohtaan, isä, Jos sanon, että mielestäni hän silloin saa tietää sen kyllin ajoissa.»
»Fanny», huudahti mr Dorrit, »olen hämmästynyt, olen tyytymätön kuullessani sinun näin — hm — oikullisesti ja käsittämättömistä syistä osoittavan vihamielisyyttä — hm — mrs Generalia kohtaan».
»Älä nimitä sitä vihamielisyydeksi, isä», pyysi Fanny, »sillä en katso mrs Generalin olevan sen arvoisen».
Nyt nousi mr Dorrit tuolistaan luja ja ankara ilme silmissään ja jäi seisomaan tyttärensä eteen täydessä arvokkaisuudessaan. Tämä, joka kierteli rannerengastaan, katsoi vuoroin häneen vuoroin poispäin ja sanoi: »No niin, isä. Olen kyllä pahoillani, jos et pidä tästä, mutta en voi sille mitään. En ole mikään lapsi eikä liioin Amy, ja minun täytyy saada puhua suuni puhtaaksi.»
»Fanny», sammalsi mr Dorrit juhlallisen äänettömyyden perästä, »jos pyydän sinua jäämään tänne siksi aikaa, kun muodollisesti ilmoitan mrs Generalille, mallikelpoiselle, hienolle naiselle, joka on — hm — luottamusta nauttiva perheemme jäsen — hm — ilmoitan hänelle meillä kohta tapahtuvasta muutoksesta, jos — hm — en vain pyydä sitä, vaan —hm — vaadinkin —»
»Oh, isä», huudahti Fanny terävän painokkaasti, »jos pidät sitä näin tärkeänä, niin on velvollisuuteni tietysti alistua. Toivon kuitenkin saavani pitää oman mielipiteeni tästä, sillä en voi sille mitään asioiden ollessa tällä kannalla.» Ja Fanny jäi paikalleen nöyränä, joka nöyryys kuitenkin äärimmäisyyksien läheisen sukulaisuuden tähden pian vaihtui uhmaksi; ja hänen isänsä, joka ehkä ei katsonut arvonsa sallivan vastata tai ehkei myöskään tiennyt mitä vastata, kutsui mr Tinklerin luoksensa.
»Mrs General.»
Mr Tinkler, joka oli tottumaton saamaan näin lyhyitä määräyksiä kauniin kiilloittajan suhteen, jäi odottamaan. Tässä pysähdyksessä vainusi mr Dorrit Maishalsean ja kaikki sen muistolahjat ja lensi kohta miehen silmille: »Kuinka rohkenette? Mikä on tarkoitus?»
»Anteeksi, sir», pyysi mr Tinkler, »mutta olisin tahtonut tietää —»
»Te ette halunnut tietää mitään, sir», huusi mr Dorrit tulipunaisena. »Älkää uskotelko minulle sellaista. Hm. Se ei ole totta. Te tahdoitte tehdä pilkkaa, sir.»
»Vakuutan, sir —» aloitti mr Tinkler.
»Älkää vakuuttako minulle mitään!» vastasi mr Dorrit. »En tahdo mitään vakuutuksia palvelijaltani. Te tahdoitte tehdä pilkkaa. Saatte lähteä talostani — hm — koko palvelijakunta saa lähteä tiehensä. Mitä te odotatte?»
»Vain määräyksiä, sir.»
»Se on valhe», ärähti mr Dorrit; »johan saitte määräyksenne. Hm — hm. Viekää terveiseni mrs Generalille ja ilmoittakaa, että pyydän häntä, jos hänelle sopii, tulemaan puheilleni pariksi minuutiksi. Siinä on määräykset teille.»
Toimittaessaan asiaansa huomautti mr Tinkler kenties, että mr Dorrit oli raivoisalla tuulella. Oli miten oli, mutta mrs Generalin hameet kuuluivat varsin pian kahisevan ulkopuolella, tullessaan — voisi melkein sanoa rientäessään — käytävää pitkin harvinaisella kiireellä. Lähempänä ovea ne kuitenkin hiljensivät vauhtia ja purjehtivat sitte sisään viileän tyynesti, kuten tavallista.
»Mrs General», sanoi mr Dorrit, »istukaa».
Mrs General taivutti sirosti päätänsä kiitokseksi ja vaipui mr Dorritin tarjoamalle tuolille.