Pikku Dorritin ihailija
Pikku Dorrit ei ollut täyttänyt kahdettakolmatta ikävuottansa tapaamatta ihailijaa. Harmaassa Marshalsean vankilassakin oli iäti nuori jousimies tuon tuostakin ampunut sulattoman nuolen homehtuneelta kaareltaan yhden ja toisen vangin siipeen.
Pikku Dorritin ihailija ei kuitenkaan ollut vanki. Hän oli erään vartijan tunteellinen poika. Hänen isänsä toivoi ajan tullen saavansa jättää hänelle perinnöksi tahrattoman avaimen ja oli pojan aikaisesta lapsuudesta saakka tutustuttanut hänet virkansa velvollisuuksiin ja kiihoittanut hänen kunnianhimoansa pitämään vankilanavainta suvun käsissä. Odottaessaan vallanperimystä auttoi poika äitiänsä tämän pienessä tupakkakaupassa Horsemonger Lanen kulmauksessa (isällä ei ollut perheasuntoa vankilassa), ja heillä oli tavallisesti paljon ostajia vankilan asukkaiden joukossa.
Vuosia takaperin jo, kun hänen ihailunsa esineellä oli ollut tapana istua pienessä tuolissaan korkean varjostimen vieressä oli nuori John, sukunimeltään Chivery ja vuotta vanhempi tyttöä, katsellut tätä ihaillen ja ihmetellen. Kun he olivat leikkineet yhdessä pihalla, oli hänen mielikuviansa ollut muka vangita tyttö nurkkaan ja ottaa häneltä suudelmia lunnaiksi. Kun hän kasvoi kyllin pitkäksi ylettyäkseen kurkistamaan pääoven ison lukon avaimenreiästä, oli hän monta kertaa jättänyt isänsä päivällisen tai illallisen oman onnensa nojaan oven ulkopuolelle ja vilustuttanut toisen silmänsä kurkistamalla tyttöä tästä ilmavasta tähystyspaikasta.
Jos nuoren Johnin uskollisuus mahdollisesti olikin herpautunut hänen poikavuosiensa vähemmän tunteellisina kausina, jolloin nuoriso unohtaa sitoa kengännauhansa ja elää onnellisessa tietämättömyydessä ruuansulatuselimien olemassaolosta, niin hän oli pian taas virittänyt sen ja kiristänyt tiukalle. Yhdeksäntoista ikäisenä oli hänen kätensä liidulla kirjoittanut tytön ikkunaa vastassa olevalle seinälle tämän syntymäpäivätervehdyksen: »Onnea keijukaisten suloiselle suojatille!» Kolmenkolmatta iässä sama käsi vapisten lahjoitti sunnuntaisin sikaareja Marshalsean ja hänen sydämensä valtiattaren isälle.
Nuori John oli pienikasvuinen, heikkosäärinen, harva- ja vaaleatukkainen. Hänen toinen silmänsä (kenties juuri se, jolla hänellä oli ollut tapana kurkistaa avaimenreiästä) oli niinikään heikko ja näytti isommalta kuin toinen, ikäänkuin se ei olisi voinut supistua. Nuori John oli luonteeltaan lempeä. Mutta hänellä oli suuri sielu. Runollinen, ylevä, uskollinen.
Vaikka nuori John olikin liian nöyrä sydämensä valtiattaren edessä toivoakseen paljon, oli hän kuitenkin harkiten tarkastellut kiintymyksensä sekä valo- että varjopuolia. Kuvitellen asian onnellista ratkaisua oli hän, ilman itserakkautta, tullut siihen päätökseen, että he sopisivat toisillensa. Mitähän, jos kaikki kävisi hyvin ja he menisivät naimisiin, Marshalsean lapsi ja Marshalsean portinvartija! Se soveltuisi hyvin. Ja jos hänestä tulisi portinvartija, jolla olisi asunto vankilassa, niin Marshalsean lapsi saisi virallisesti asua siinä huoneessa, josta hän pitkät ajat oli maksanut vuokraa. Tämä ajatus oli kaunis ja erikoinen. Huoneesta saattoi nähdä muurin yli, jos nousi varpailleen, ja jos sen koristaisi punapapusäleistöllä ja hankkisi sinne kanarialinnun, tulisi siitä oikea lehtimaja. Tuo kuvitelma oli ihastuttava. Ja kun he sitten olisivat kaikki kaikessa toisillensa, niin olisi lukon takana olossakin jotakin viehättävää. Porttien ulkopuolelle jäisi maailma (paitsi se osa siitä, joka oli niiden sisäpuolella), ja sen surut ja ristiriidat he tuntisivat vain kuulopuheina, kun pyhiinvaeltajat matkallaan vararikon pyhäkköön viipyisivät hetkisen heidän luonansa ja kertoisivat kuulumisia maailmalta; asuen ylhäällä lehtimajassa ja alhaalla porttikamarissa liukuisivat he hiljalleen ajan virtaa pitkin, nauttien suloista kotoista onnea. Nuoren Johnin silmiin kihosivat kyyneleet, kun hän kuvitelmansa lopuksi vankilan yhteydessä olevalle hautausmaalle aivan muurin viereen pystytti hautakiven, jossa oli seuraava liikuttava kirjoitus: »PyhitettyJohn Chiverynmuistolle. Oli kuusikymmentä vuotta ovenvartijana ja viisikymmentä vuotta pääoven vartijana lähellä olevassa Marshalsean vankilassa. Kuoli yleisesti kunnioitettuna joulukuun ensimmäisenäneljättä, vuonna kahdeksantoistasataa kahdeksankymmentäkuusi kolmenyhdeksättä vuoden ikäisenä. Samoin kuin hänen hellästi rakastetun ja hellästi rakastavan vaimonsa Amyn muistolle, jonka tyttönimi oli Dorrit, joka eli vain kaksi vajaata vuorokautta miehensä kuoleman jälkeen ja joka veti viimeisen henkäyksensä ennenmainitussa Marshalseassa. Siellä hän oli syntynyt, siellä hän oli elänyt, siellä hän kuoli.»
Chivery-vanhukset eivät olleet tietämättömiä poikansa kiintymyksestä — olipa tämä toisinaan poikkeustapauksissa saanut hänet käyttäytymään kiukkuisesti ostajia kohtaan ja siten vahingoittamaan liikettä — ja hekin olivat vuorostaan tehneet laskelmia ja ratkaisseet asian toivottavia päämääriä silmälläpitäen. Mrs Chivery, joka oli viisas nainen, oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että heidän Johninsa toiveet portinvartijantoimeen nähden varmasti suurenisivat, jos hän naisi miss Dorritin, jolla oli jonkinlaisia oikeuksia vankilayhteiskunnassa ja jota pidettiin siellä suuressa arvossa. Mrs Chivery oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että jos toiselta puolen heidän Johnillansa oli varoja ja varma toimi, niin oli toiselta puolen miss Dorritilla perhesuhteita, ja että hänen (mrs Chiveryn) mielipiteensä oli, että kahdesta puolikkaasta tulisi yksi kokonainen. Mrs Chivery puhui nyt äitinä eikä valtioviisaana ja katsoen asiaa toiselta näkökannalta toivoi vielä miehensä muistavan, ettei heidän Johninsa ollut milloinkaan ollut voimakas ja että hänen rakkautensa oli rasittanut ja kuluttanut häntä ilmankin, joten ei suinkaan pitänyt suotta kiusaamalla ajaa häntä tekemään itselleen pahaa niinkuin varmasti kävisi, jos onnettomuus kohtaisi häntä. Nämä todistelut vaikuttivat niin voimakkaasti mr Chiveryyn, joka oli harvasanainen mies, että hän toisinaan sunnuntai-aamuisin antoi pojallensa, kuten hän sanoi, »onnenläimäyksen», joka merkitsi onnentoivotusta, kun poika sinä päivänä valmistautui ilmaisemaan rakkautensa ja tulemaan onnelliseksi. Mutta nuori John ei milloinkaan saanut kootuksi kyllin rohkeutta siihen, ja varsinkin tällaisten tilaisuuksien jälkeen hän palasi kiihtyneenä tupakkapuotiin ja ärisi ostajille.
Tässä asiassa kuten kaikissa muissakin kysyttiin viimeksi Pikku Dorritin mieltä. Hänen veljensä ja sisarensa olivat selvillä asiasta ja saavuttivat eräänlaisen arvoaseman käyttämällä sitä ripustimen tapaisena, johon iänikuinen, surkea, resuinen tarina perheen ylhäisyydestä ja hienoudesta ripustettiin tuuleutumaan. Hänen sisarensa tehosti perheen ylhäisyyttä ja hienoutta ivailemalla poloista moukkamaista nuorukaista, kun tämä kierteli vankilassa saadakseen vilahdukselta nähdä lemmittynsä. Tip taas tehosti perheen hienoutta ja omaansa samalla, esiintyen ylhäisenä veljenä, ja vetelehti pienellä keilaradalla kehuskellen, kuinka muuan herrasmies, jonka nimi sai jäädä mainitsematta, kyllä vielä tuivertaisi erästä pikkuruista tolvanaa, jonka nimi niinikään saattoi jäädä mainitsematta. Nämä eivät olleet ainoat Dorritin perheen jäsenet, jotka käyttivät asiaa hyväksensä. Eivätpä suinkaan. Marshalsean isän otaksuttiin olevan täysin syrjässä siitä, tietysti; hänen poloinen arvokkaisuutensa ei voinut katsoa niin alas. Mutta hän otti kyllä vastaan sunnuntaisin tarjotut sikaarit ja oli iloinen saadessaan ne; alentuipa toisinaan kävelemään pihassa edestakaisin antajan kanssa (joka silloin oli ylpeä ja toivorikas) ja hyväntahtoisesti polttamaan sikaarin hänen seurassaan. Yhtä kernaasti ja alentuvasti otti hän vastaan kohteliaisuuksia Chivery vanhemmalta, joka aina luovutti hänelle nojatuolinsa ja sanomalehtensä, kun kävi porttihuoneessa täyttäessään joitakin velvollisuuksiaan, ja joka oli huomauttanut, että jos mr Dorrit joskus jonakin hämyhetkenä halusi hiljakseen kävellä etupihassa ja katsella kadulle, niin ei siihen ollut suuriakaan esteitä. Syynä siihen, ettei mr Dorrit käyttänyt hyväkseen tätä kohteliaisuutta, oli vain se, että hän oli menettänyt halunsa siihen; muuten otti hän aina vastaan kaikki, niitä hänelle tarjottiin, ja sanoi joskus: »Hän on erittäin kohtelias, tämä Chivery, erittäin huomaavainen ja kunnioittava käytökseltään. Nuori Chivery samaten; heillä tuntuu todella olevan miltei hienotunteinen käsitys minun asemastani täällä. Se on oikein hyväntapainen perhe, tämä Chiveryn perhe. Olen varsin tyytyväinen heidän käytökseensä.»
Rakastunut nuori John katseli perhettä aina vain kunnioittavin silmin. Hän ei uneksinutkaan kiistää heidän vaatimuksiansa, vaan teki kunniaa heidän surkealle hölynpöly-paraatilleen. Hän kärsi tyynesti kaikki loukkaukset hänen veljensä puolelta ja olisi pitänyt kielensä terästämistä tai kätensä nostamista tätä pyhitettyä herrasmiestä vastaan kerrassaan jumalattomana tekona, vaikkei olisikaan ollut niin erinomaisen rauhallinen luonteeltaan kuin hän todellisuudessa oli. Hän oli pahoillaan siitä, että tämä ylevä sielu suuttui ja vihastui, mikä hänen ymmärtääkseen ei kuitenkaan häirinnyt sen ylevyyttä ja hän koetti parhaansa mukaan sovittaa ja lepytellä tätä ritarillista sielua. Ja lemmittynsä isää, onnettomuuteen joutunutta herrasmiestä — hienosti sivistynyttä ja hienotapaista herrasmiestä, joka aina oli kärsivällinen ja ystävällinen hänelle — hän syvästi kunnioitti. Ja lemmittynsä sisarta hän tosin piti hiukan turhamaisena ja kopeana, mutta silti kaikin puolin täydellisenä nuorena ladyna, joka ei voinut unohtaa menneisyyttä. Mutta Pikku Dorritin arvon ja ylemmyyden kaikkien muiden rinnalla tämä nuori mies vaistomaisesti tunnusti rakastamalla ja kunnioittamalla häntä yksinkertaisesti juuri sellaisena kuin hän oli.
Tupakkakauppa Horsemonger Lanen kulmassa sijaitsi maalaismallisessa, yksikerroksisessa rakennuksessa, jonka siunauksiin kuului Horsemonger Lane-vankilan pihoista tuulahteleva raitis ilma ja tämän hauskan laitoksen muurinviereinen rauhallinen kävelypaikka. Liike oli siksi vaatimaton, ettei sen sopinut osoitekilpenä käyttää luonnollisenkokoista ylämaalaista, vaan se pani ovenpieliselle olkakivelle vain pienoisen olennon; tämä muistutti lähinnä langennutta enkeliä, joka oli huomannut välttämättömäksi pukeutua mekkohameeseen.
Näin koristellusta ovesta ilmestyi nuori John eräänä sunnuntaina, syötyään aikaisen päivällisen, jonka pääruokalajina oli ollut lihavanukas, matkalle tavalliselle sunnuntaiasiallensa, ei tyhjin käsin, vaan mukanaan lahjasikaarit. Hän oli komeasti puettu, yllään luumunvärinen takki, jonka mustasamettinen kaulus oli niin leveä kuin hänen pieni vartalonsa vain suinkin sieti, silkkiset liivit, jotka oli kirjailtu kultalehvillä, kaulassa hieno, siihen aikaan erittäin muodikas kaulahuivi, joka oli kuin sinipunerva eläintarha täynnä riikinkukkoja nahanvärisellä pohjalla, jalassa housut, jotka olivat koristetut niin moninkertaisilla raidoilla, että kumpikin lahje oli kuin kolmikielinen luuttu, ja päässä juhlahattu, hyvin korkea ja kova. Kun viisas mrs Chivery huomasi, että hänen Johnillaan, paitsi kaikkea tätä komeutta, oli kädessä valkoiset säämiskähansikkaat ja tienviittaa muistuttava kävelykeppi, jonka päässä oli norsunluinen käsi ohjaamassa häntä matkalla, ja kun hän näki poikansa näissä raskaissa varusteissa kiertävän kulman ympäri ja kääntyvän oikealle, huomautti hän mr Chiverylle, joka sattui olemaan kotona siihen aikaan, että hän luuli tietävänsä, minnepäin tuuli puhalsi.
Velkavangeilla kävi erikoisen paljon vieraita sinä sunnuntai-iltapäivänä, ja heidän isänsä pysytteli huoneessaan mahdollisten esittelyjen varalta. Tehtyään tavallisen kierroksensa vankilan pihassa nousi Pikku Dorritin ihailija pamppailevin sydämin yläkertaan ja koputti rystysillään isän ovelle.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti armollinen ääni.Hänenisänsä ääni, hänen isänsä, Marshalsean isän! Tämä istui musta samettilakki päässä pöydän ääressä sanomalehti kädessä; pöydälle oli sattumalta jäänyt kolme shillingiä kuusi pennyä ja pari tuolia oli valmiiksi asetettuna pöydän viereen. Kaikki oli järjestetty vastaanottoa varten.
»Ah, nuori John! Kuinka voitte, kuinka voitte?»
»Varsin hyvin, kiitos, sir. Toivon, että tekin voitte hyvin.»
»Kyllä, John Chivery, kyllä. Ei ole valittamisen syytä.»
»Olen rohjennut, sir, tuoda —»
»Kuinka?» Tähän tultaissa kohotti Marshalsean isä silmäkulmiaan ja muuttui herttaisen ja hymyilevän hajamieliseksi.
»— muutaman sikaarin, sir.»
»Oh!» (Ylenmäärin hämmästyneenä.) »Kiitos, nuori John, kiitos. Mutta pelkään todellakin olevani liiaksi — Eikö? No, en sano sitten mitään siihen. Tehkää hyvin ja pankaa ne tuohon uuninreunalle, John. Ja käykää istumaan, käykää istumaan. Ettehän te ole vieras täällä, John.»
»Kiitos, sir, enpä suinkaan. — Miss», nuori John käänteli, käänteli suurta hattuaan vasemmassa kädessään kuin hitaasti pyörivää hiirenloukkua, »miss Amy kaiketi voi hyvin, sir?»
»Kyllä, John, kyllä; oikein hyvin. Hän on ulkona.»
»Todellako, sir?»
»Kyllä, John. Miss Amy on lähtenyt kävelylle. Minun nuorisoni liikkuu paljon ulkona. Mutta onhan se luonnollista heidän iällään, John.»
»Niin kyllä, aivan niin, sir.»
»Kävelylle. Kävelylle. Niin.» Hän naputteli hajamielisenä pöytää ja vilkaisi ikkunaan. »Amy on mennyt kävelemään Iron Bridgelle. Hän on viime aikoina erikoisesti mieltynyt Iron Bridgeen ja näkyy kävelevän siellä mieluummin kuin missään muualla.» Sitte jatkoi hän taas keskustelua. »Isänne ei lienekään nyt virantoimituksessa, John?»
»Ei, sir, hän tulee vasta illemmällä.» Taas pyörähteli iso hattu kädessä, ja nuori John virkkoi nousten seisomaan: »Minun kai on sanottava hyvästi nyt, sir.»
»Joko nyt? Hyvästi, nuori John. Ei, ei», äärimmäisen alentuvasti, »älkää välittäkö hansikkaista, John. Antakaa kätenne tänne vain hansikkaineen päivineen. Ettehän ole vieras täällä.»
Ylen ihastuneena ystävälliseen vastaanottoon astui nuori John portaita alas. Matkallaan tapasi hän vankilayhteiskunnan jäseniä, jotka toivat vierailijoitaan esitettäviksi, ja juuri samassa sattui mr Dorrit erittäin selvällä äänellä sanomaan kaiteiden yli hänelle: »Paljon kiitoksia, John, pienestä muistolahjastanne.»
Pikku Dorritin ihailija laski kiireesti siltarahansa Iron Bridgen verolautaselle ja astui sillalle katsellen ympärilleen ja hakien hyvintunnettua ja rakastettua olentoa. Ensiksi pelkäsi hän, ettei tyttö olisikaan siellä, mutta kävellessään edelleen Middlesexiin päin näki lemmityn seisomassa paikallaan ja tuijottamassa veteen. Hän oli ajatuksiinsa vaipunut, ja John aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella. Sillalle näkyi pinoittain kaupungin kattoja ja savupiippuja, jotka nyt olivat vähemmin savun vallassa kuin arkipäivinä; sinne näkyi myös kaukaisia mastoja ja torneja. Kenties hän ajatteli niitä.
Pikku Dorrit mietiskeli niin kauan ja oli niin hajamielinen, että vaikka hänen ihailijansa seisoi, kuten luuli, pitkän aikaa hiljaa yhdessä kohdin ja sitten pari kolme kertaa vetäytyi pois ja taas palasi samaan paikkaan, hän yhä seisoi liikkumattomana. Paikka oli rauhallinen, ja nyt tai ei milloinkaan oli aika puhua.
Hän astui eteenpäin; eikä Amy näyttänyt kuulevan hänen askeleitaan, ennenkuin tulija oli hänen kohdallaan. Kun hän sanoi: »Miss Dorrit!» säpsähti tämä ja peräytyi, kasvoillaan säikähtynyt ja vastenmielisyydeltä näyttävä ilme, joka sanomattomasti pelästytti Johnia. Amy oli usein väistänyt häntä — niin, oikeastaan jo pitemmän ajan. Hän oli kääntynyt pois ja liukunut tiehensä niin usein, nähdessään toisen lähestyvän, ettei onneton nuorukainen voinut pitää sitä satunnaisena. Mutta hän oli toivonut, että se oli arkuutta, että se johtui hänen ujoudestaan ja siitä, että hän aavisti toisen sydämen tilan; että se oli mitä hyvänsä muuta, muttei vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Nyt tämä hetkellinen silmäys oli sanonut: »Tekö, juuri te! Mieluummin olisin kohdannut kenenkä hyvänsä muun kuin teidät!»
Tällainen ilme viipyi vain hetken hänen katseessaan, sillä hän hillitsi itsensä heti ja sanoi lempeällä, vienolla äänellänsä: »Oh, mr John! Tekö?» Mutta hän tiesi, mitä oli tapahtunut, samoin kuin toinenkin tiesi sen; ja he seisoivat katsellen toisiaan, molemmat yhtä hämillään.
»Miss Amy, pelkään säikähdyttäneeni teitä äsken, kun puhuttelin teitä.»
»Niin teitte. Tulin — tulin tänne saadakseni olla yksin ja luulin todella olevanikin.»
»Miss Amy, rohkenin kävellä tänne päin, sillä mr Dorrit, jota kävin äsken juuri tervehtimässä, sattui mainitsemaan, että te —»
Tyttö pelästytti häntä entistä enemmän kuiskaamalla äkkiä: »Oi isä, isä!» sydäntäsärkevällä äänellä ja kääntyi poispäin.
»Miss Amy, toivon, etten saattanut teitä levottomaksi mainitsemalla mr Dorritin. Vakuutan, että hän voi varsin hyvin ja oli erittäin hyvällä tuulella, olipa minulla tavallista ystävällisempi; hän sanoi herttaisesti, etten minä ole vieras hänen kodissaan, ja kohteli minua kaikin puolin rakastettavasti.»
Ihailijansa sanomattomaksi hämmästykseksi peitti Pikku Dorrit poispäin käännetyt kasvonsa käsillään ja jupisi, heilutellen itseään kuin suuressa tuskassa: »Oi isä, kuinka voit! Oi rakas, rakas isä, kuinka voit, kuinka voit tehdä niin!»
Poika parka seisoi katsellen häntä, sydän täynnä myötätuntoa, mutta tietämättä mitä tehdä, kunnes Pikku Dorrit otettuaan esille nenäliinansa ja painettuaan sen yhä poispäin käännettyjä kasvojaan vasten riensi tiehensä. Ensiksi seisoi John liikkumattomana, mutta kiirehti sitte hänen jälkeensä.
»Miss Amy, minä pyydän, pysähtykää hetkeksi. Miss Amy, jos sikseen tulee, niin sallikaa minun mennä. Joutuisin suunniltani, jos tietäisin tällä tavalla karkoittaneeni teidät täältä.»
Hänen vapiseva äänensä ja vilpitön totisuutensa pysähdyttivät PikkuDorritin. »Oi, en tiedä mitä tehdä», huusi hän, »en tiedä mitä tehdä!»
Nuori John, joka ei milloinkaan ollut nähnyt häntä näin tyynen malttinsa menettäneenä, vaan aina lapsuudesta saakka luotettavana ja itsensäunohtavana, tuli niin järkytetyksi nähdessään hänen tuskansa ja ajatellessaan olevansa syypää siihen, että hän vapisi, koko mies, suuresta hatusta katukivitykseen saakka. Hän tunsi, välttämätöntä tarvetta selittää. Hänet oli ehkä käsitetty väärin — otaksuttu tarkoittavan tai tehneen jotakin, mikä ei milloinkaan ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän pyysi miss Amylta suurimpana suosionosoituksena, että hän kuuntelisi hänen selitystänsä.
»Miss Amy, tiedän vallan hyvin, että teidän perheenne on paljon yläpuolella meidän perhettämme. Olisi turhaa salata, sitä. Minun tietääkseni ei Chivery-suvussa ole ollut ainoatakaan herrasmiestä, enkä suinkaan tahdo käyttäytyä niin alhaisesti, että valhettelisin näin tärkeässä asiassa. Miss Amy, minä tiedän kyllä hyvin, että yleväsieluinen veljenne samoin kuin ylpeä sisarenne katsovat korkeudestaan halveksien minuun. Minun velvollisuuteni on vain pitää heitä arvossa, pyrkiä saavuttamaan heidän ystävyyttänsä, katsomaan kunnioittavasti heidän ylhäistä asemaansa omalta alhaisemmalta tasoltani sillä se on alhainen, tiedän sen, katsottiinpa siinä tupakkakaupan tai porttikamarin puolta — ja aina toivomaan heille onnea ja kaikkea hyvää.»
Poikaraukan vilpittömyys oli todella liikuttava samoin kuin hänen hattunsa kovuuden ja sydämensä pehmeyden (kenties myöskin pään pehmeyden) välinen vastakohta. Pikku Dorrit kielsi häntä millään tavalla alentamasta itseään tai asemaansa ja ennen kaikkea luulemasta, että hän piti omaa asemaansa korkeampana. Tämä hiukan lohdutti nuorta Johnia.
»Miss Amy», änkytti hän sitten, »olen kauan aikaa — se tuntuu vuosisadoilta — vyöryviltä vuosisadoilta — hartaasti halunnut sanoa teille jotakin. Saanko sanoa sen?»
Pikku Dorrit säpsähti ja väistyi tahtomattaan hänen rinnaltaan taas, silmissä hiukan äskeisen katseen jälkiä; taistellen voittaakseen vastenmielisyytensä käveli hän kiivaasti sillan puoliväliin vastaamatta mitään.
»Saanko — miss Amy, kysyn vain nöyrästi, saanko sanoa sen. Olen jo kyllin onneton tuotettuani tahtomattani teille näin suurta tuskaa, niin ettei totisesti ole pelkoa siitä, että sanoisin sen saamattani teiltä lupaa. Voinhan yksin tulla onnettomaksi, voinhan yksin kärsiä ja masentua; miksi tekisin onnettomaksi ja saattaisin kärsimään hänet, jonka hyväksi olisin valmis heittäytymään tämän kaiteen yli, jos vain voisin sillä tuottaa hänelle hetkenkin iloa! Ei silti, että tuo teko suuriakaan merkitsisi; tekisin sen kahdesta pennystäkin.»
Hänen synkkä mielialansa ja ulkonainen komeutensa olisivat vaikuttaneet naurattavasti, mutta hänen hienotunteisuutensa herätti kunnioitusta. Pikku Dorrit sai siitä vihjauksen, mitä tehdä.
»Hyvä John Chivery», vastasi hän vapisten, mutta tyynesti, »koska olette niin hienotunteinen, että kysytte minulta, saatteko sanoa lisää, niin pyydän teitä, älkää sanoko».
»Eikö milloinkaan, miss Amy?»
»Ei, ei milloinkaan, John.»
»Voi hyvä Jumala!» huokasi nuori John.
»Mutta kenties sallitte minun sensijaan sanoa jotakin teille. Tahdon sanoa sen vakavasti ja niin selvästi kuin mahdollista. Kun muistelette meitä, John — tarkoitan veljeäni, sisartani ja minua — niin älkää ajatelko meitä erilaisina kuin muut; sillä mitä lienemmekin ennen olleet (josta tuskin tiedän mitään), niin olemme jo aikoja sitten herenneet olemasta sitä emmekä enää milloinkaan voi tulla siksi. On paljoa parempi teille itsellenne ja paljoa parempi muillekin, että ajattelette näin eikä kuten ennen.»
Nuori John vakuutti surullisena koettavansa pitää tämän mielessä ja olevansa iloinen voidessaan tehdä jotakin hänen mielikseen.
»Mitä minuun tulee», jatkoi Pikku Dorrit, »niin ajatelkaa minua niin vähän kuin suinkin; kuta vähemmin, sitä parempi. Kun joskus kuitenkin ajattelette, muistelkaa minua lapsena, jonka olette nähnyt kasvavan vankilassa, aina joukko velvollisuuksia hartioillaan, hentona, ujona, vähään tyytyväisenä, suojeluksettomana tyttönä. Varsinkin soisin teidän muistavan, että kun joudun vankilan porttien ulkopuolelle, olen suojaton ja yksin.»
Hän koettaisi tehdä kaikki, mitä miss Amy pyysi. Mutta miksi hän tahtoi erikoisesti muistuttaa tätä?
»Siksi», vastasi pikku Dorrit, »että silloin voin varmasti luottaa siihen, ettette unohda tätä päivää ja ettette sano minulle enää mitään muuta. Te olette niin jalomielinen, että tiedän voivani luottaa teihin; teenkin niin nyt ja myös vastedes. Näytän teille nyt heti, kuinka varmasti luotan teihin. Pidän tästä paikasta, jossa nyt keskustelemme, enemmän kuin mistään muusta tuntemastani paikasta», hänen poskiensa vieno puna oli kalvennut, mutta hänen ihailijansa oli näkevinään sen palaavan uudelleen, »ja tulen usein tänne. Tiedän, että minun tarvitsee vain mainita tästä teille, ollakseni täysin varma siitä, ettette enää milloinkaan tule tänne tapaamaan minua. Ja minä olenkin — aivan varma siitä.»
Siihen hän sai luottaa, vakuutti nuori John. Hän tosin oli vain kurja raukka, mutta miss Amyn tahto merkitsi hänelle enemmän kuin laki.
»Ja hyvästi siis, John», sanoi Pikku Dorrit. »Ja minä toivon, että kerran saatte hyvän vaimon ja tulette onnelliseksi. Olen varma siitä, että te ansaitsette tulla onnelliseksi ja tulettekin, John.»
Kun hän näin sanoen ojensi kätensä nuorukaiselle, paisui tämän sydän kirjailtujen liivien alla — jos totuus on sanottava, olivat ne vain tehdastyötä — todelliseksi herrasmiehen sydämeksi, ja kun ei tällä yksinkertaisella poika paralla ollut sille kylliksi tilaa, purskahti hän itkemään.
»Oi älkää itkekö», pyysi Pikku Dorrit säälivästi, »älkää toki! Hyvästi,John. Jumala siunatkoon teitä!»
»Hyvästi, miss Amy. Hyvästi!»
Ja niin John jätti hänet, mutta huomasi kuitenkin ensin, että hän istuutui penkin kulmalle ja nojasi; ei vain pientä kättänsä, vaan kasvonsakin kovaa kaidetta vasten, ikäänkuin hänen päänsä olisi ollut ylen raskas ja mielensä murheinen.
Todella liikuttava kuva rauenneista ihmissuunnitelmista tarjoutui nähtäväksi katsellessa Pikku Dorritin ihailijaa, kun hän, pienen tienviitan osoittaessa järkähtämättä kotisuuntaa, hiipi kurjimpia syrjäkatuja pitkin, suuri hattu silmillä, samettikaulus pystyssä kuin sateella, luumunvärinen takki napitettuna kultakirjaisten silkkiliivien peitoksi, ja sepitteli uutta muistokirjoitusta Saint Georgen kirkkomaalle pystytettävää hautakiveä varten:
»Tässä lepäävät maalliset jäännökset. Hänestä ei ole erikoista mainittavaa. Kuoli lopulla vuotta kahdeksantoistasataa kaksikymmentäkuusi. Sydän murtuneena. Lausuen viimeisenä toivomuksenaan, että sana Amy kaiverrettaisiin hänen hautansa ylle, joka toivomus täytettiin hänen murtuneiden vanhempiensa toimesta.»
Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa
Oli merkillistä ja mielenkiintoista katsella veljeksiä William ja Frederick Dorritia heidän kävellessään edestakaisin vankilan pihassa — tietysti ylhäisön puolella, siis pumpun puolisessa pihan osassa, sillä isä katsoi arvonsa vaativan, ettei hän liian usein ilmestynyt köyhien lastensa pariin, vain sunnuntaiaamuisin, joulupäivinä ja muissa juhlatiloissa, joiden kohteliaisuuskäyntien suorittamisessa hän oli erittäin tarkka ja täsmällinen ja joissa tilaisuuksissa hän laski kätensä heidän lastensa pään päälle, siunaten näitä nuoria vararikkoisia niin suopeasti, että se teki oikein ylentävän vaikutuksen. Vapaa Frederick oli vaatimaton, kumaraselkäinen, kulunut ja haalistunut, vangittu William taas sulavakäytöksinen, alentuvainen, hyväntahtoisen tietoinen siitä, että hänellä oli asema ja arvoa; tämänkin tähden jo, ellei muuten, olivat veljekset merkillinen nähtävyys.
He kävelivät edestakaisin pihassa samana sunnuntai-iltapäivänä, jolloin Pikku Dorritilla oli kohtauksensa John Chiveryn kanssa Iron Bridgellä. Vastaanotto oli päättynyt siltä päivältä, seurusteluhuoneessa oli käynyt paljon vieraita, useita uusia esittelyjä oli sattunut, sattumalta pöydälle jääneet kolme shillingiä kuusi pennyä olivat sattumalta kasvaneet kahdeksitoista shillingiksi, ja Marshalsean isä virkistäytyi nyt polttelemalla sikaaria. Oli merkillistä katsella häntä hänen kävellessään siinä edestakaisin, hyväntahtoisesti sovitellen askeleitaan veljensä laahustavan käynnin mukaisiksi, ei ylpeänä etevämmyydestään, vaan suhtautuen hienotunteisesti ja kärsivällisesti tähän poloiseen raukkaan; hänen raihnaisuuksiensa suvaitsemista huokui jokainen savuhattarakin, jonka hän puhalsi huuliltaan ja joka pyrki nousemaan piikkiharjaisen muurin yli.
Hänen veljensä Frederick laahusteli nöyränä hänen rinnallaan sameasilmäisenä, kädet vapisten, selkä kumarassa, äly hapuilevana, hatarana, ottaen alistuvasti vastaan hänen suojeluksensa samoin kuin hän otti vastaan kaiken muun tässä sokkeloisessa maailmassa, jossa hän kuljeksi eksyksissä. Hänellä oli kädessään tavanmukainen vaaleanruskea paperitötterönsä, josta hän aika ajoin kaivoi pienen hyppysellisen nuuskaa. Tehtyään sen vapisevin käsin saattoi hän katsahtaa veljeensä melkein ihailevasti, panna kädet selän taakse ja laahustella hänen rinnallaan, kunnes taas otti hyppysellisen nuuskaa tai pysähtyi ja katseli ympärillensä, kenties kaivaten klarinettiaan.
Vierailijat hävisivät vähitellen illan hämärtyessä; mutta piha oli vielä täynnä väkeä, sillä vankilan asukkaat saattelivat vieraitaan portille. Veljesten kävellessä pihassa katseli William vanki ympärilleen vastaanottaen tervehdyksiä, vastasi niihin nostamalla sirosti lakkiansa ja esteli, kohteliain elein, Frederick vapaata törmäämistä toisia vastaan tai joutumasta työnnetyksi muuria vasten. Vankilan asukkaihin, kokonaisuutena katsoen, ei ollut helppo vaikuttaa, mutta hekin, kukin omalla tavallaan, näkyivät pitävän veljeksiä merkillisenä nähtävyytenä.
»Sinä olet hiukan alakuloinen tänä iltana, Frederick», huomautti,Marshalsean isä. »Vaivaako sinua jokin?»
»Vaivaako?» Hän tuijotti hetkisen ilmaan, mutta sitte painuivat pää ja silmät taas alas. »Ei, William, ei. Ei minua mikään vaivaa.»
»Jospa koettaisit hiukan siistiä itseäsi, Frederick.»
»Niin, niin!» hätääntyi vanhus. »Mutta ei se käy päinsä. Ei se käy. Älä puhu siitä. Kaikki on ohi ja mennyttä.»
Marshalsean isä vilkaisi ohikulkevaan velkavankiin, jonka kanssa hän oli hyvä tuttu, ikäänkuin sanoakseen: »Heikko vanha mies, tämä tässä; mutta hän on minun veljeni, sir, minun veljeni, ja luonnon ääni on voimakas.» Ja tarttui veljen kuluneeseen hihaan estääkseen häntä törmäämästä pumpun tankoa vastaan. Hän olisi ollut täydellinen veljellisenä ohjaajana, filosofina ja ystävänä, jos vain olisi estänyt veljensä joutumasta rahalliseen perikatoon sen sijaan että saattoi hänet siihen.
»Luulenpa, että menen kotiin nukkumaan, William», sanoi hänen hellän huolenpitonsa esine; »minua tuntuu väsyttävän».
»Rakas Frederick», vastasi toinen. »Älä viivy minun tähteni ei sinun pidä uhrata mielitekojasi minun hyväkseni.»
»Valvominen myöhään, kuuma ilma teatterissa ja ikä ovat heikontaneet minua», selitti Frederick.
»Rakas Frederick», vastasi Marshalsean isä, »hoidatkohan sinä itseäsi kyllin huolellisesti? Ovatkohan elämäntapasi yhtä säntilliset ja järjestelmälliset kuin — esimerkiksi minun? En tahdo enää palata äsken mainitsemaani pieneen omituisuuteesi, mutta hankitkohan sinä itsellesi kylliksi liikuntoa ja raitista ilmaa, Frederick? Tämä kävelypaikkahan on aina käytettävissäsi. Mikset käytä sitä säännöllisemmin?»
»Ohhoh!» huokasi toinen. »Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä.»
»Mutta ei hyödytä sanoa kyllä, kyllä, rakas Frederick», tiukkasi Marshalsean isä lempeässä viisaudessaan, »ellet myöskin tee sitä, mihin myönnyt. Ajattelepas minua. Olen hyvä esimerkki tässä suhteessa. Aika ja pakko ovat opettaneet minulle kuinka menetellä. Määrättyinä päivän tunteina tapaat minut kävelyllä, huoneessani, seurusteluhuoneessa, lukemassa sanomalehtiä, vastaanottamassa vieraita, syömässä ja juomassa. Olen opettanut Amylle vuosien kuluessa, että minun täytyy esimerkiksi saada ruokani täsmällisesti määrättyinä aikoina. Amy on kasvanut siinä tietoisuudessa, että nämä järjestelyt ovat erittäin tärkeitä, ja tiedäthän kuinka hyvä tyttö hän on.»
Veli huokasi vain taas kompuroidessaan edelleen: »Ohhoh. Niin, niin, niin, niin.»
»Rakas ystävä», sanoi Marshalsean isä pannen kätensä hänen olkapäällensä ja laskien lempeästi leikkiä hänen kanssaan — lempeästi vain rakkaan veliparan heikkouden tähden, »sinä sanoit samaa äsken, eikä se paljoa ilmaise, vaikka saattaisikin merkitä paljon. Jospa voisin hiukan reipastuttaa sinua, Frederick; olisit sen tarpeessa.»
»Kyllä, William, kyllä. Epäilemättä», vastasi toinen kohottaen sameat silmänsä veljen puoleen. »Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä.»
Marshalsean isä kohautti hartioitaan vaatimattomasti alentaen itsensä ja sanoi: »Oh, sinä voisit kyllä olla samanlainen kuin minä, rakas Frederick, voisit kyllä, jos tahtoisit!» ja taukosi oman suurenmoisen voimansa tunnosta ahdistamasta langennutta veljeään.
Siellä täällä nurkissa sanottiin jäähyväisiä, kuten oli tavallista sunnuntai-iltaisin, ja yksi ja toinen poloinen vaimo, puoliso tai äiti itki pimeässä vastatulleen velkavangin kanssa. Isä itsekin oli aikoinaan itkenyt tämän pihan pimennoissa, kun oli nähnyt vaimoraukkansa itkevän. Mutta siitä oli jo kulunut monta vuotta; ja nyt hän oli kuin pitkämatkainen laivassakulkija, joka jo on parantunut meritaudista ja on kärsimätön nähdessään tottumattomien, viime satamasta otettujen matkustajien sitä potevan. Hän oli taipuvainen väittämään ja lausumaan mielipiteenään, että ihmisillä, jotka eivät voineet itkemättä olla Marshalseassa, ei ollut sinne mitään asiaakaan. Käytöksellään, ellei sanoin, hän osoittikin aina tyytymättömyyttään tällaista yleisen sopusoinnun häiriötä kohtaan. Ja se ymmärrettiin niin hyvin, että syylliset tavallisesti vetäytyivät pois, jos tiesivät hänen olevan läheisyydessä.
Tänä sunnuntai-iltana saattoi hän veljensä portille, suvaitsevainen ja lempeä ilme kasvoillaan, sillä hän oli lauhkealla tuulella ja valmis armollisesti suomaan kyyneleet anteeksi. Porttihuoneen lepattavassa kaasuvalossa oleili joukko vankilanasukkaita: toiset hyvästelivät vieraitaan, ja toiset, joilla ei ollut vieraita, katselivat avaimen ahkeraa kiertyilemistä lukossa ja juttelivat keskenään ja mr Chiveryn kanssa. Isän sisääntulo herätti tietysti huomiota; ja mr Chivery kosketti avaimella hattuaan ja toivoi — hieman kuivasti — että isä voi hyvin.
»Kiitos, Chivery, varsin hyvin. Entä te itse?»
Mr Chivery vastasi murahtaen syvällä äänellä: »Oi, minä kyllä voin hyvin.» Näin hän aina hieman huonolla tuulella ollessaan vastasi hänen vointiaan tiedusteleville.
»Nuori John kävi luonani päivällä, Chivery. Ja vakuutan että hän oli todella hienon näköinen.»
Niin oli mr Chivery kuullut kerrottavan. Mutta mr Chiveryn täytyi kuitenkin tunnustaa, ettei hän soisi poikansa tuhlaavan rahojaan sellaiseen. Sillä mitä se tuotti hänelle? Pelkkää harmia. Ja sitä hän sai kyllä ilmaiseksikin mistä hyvänsä.
»Harmiako, Chivery?» kysyi hyväntahtoinen isä.
»Mitäpä noista», vastasi Chivery. »Älkää huoliko niistä. Joko mrFrederick lähtee?»
»Kyllä, Chivery, veljeni menee kotiin nukkumaan. Hän on väsynyt eikä voi oikein hyvin. Ole varovainen, Frederick, ole varovainen. Hyvää yötä, rakas Frederick!»
Pudistettuaan veljensä kättä ja kosketettuaan rasvaista hattuansa tervehtien muuta seuraa, kompuroi Frederick hitaasti ovesta ulos, jonka mr Chivery avasi hänelle. Marshalsean isä osoitti ylemmän rakastettavaa huolenpitoa siitä, ettei toiselle tapahtunut mitään pahaa.
»Olkaa hyvä ja pitäkää ovea auki hetkinen, Chivery, että näen hänen astuvan käytävän läpi ja portaita alas. Ole varovainen, Frederick! (Hän on kovin raihnainen.) Muista askelmia! (Hän on kauhean hajamielinen.) Ole varovainen kulkiessasi kadun poikki, Frederick! (Minä en ensinkään pidä siitä, että hän kulkee yksin; hän voi erikoisen helposti joutua hevosten jalkoihin.)»
Näin sanoen ja hyvin levottoman ja huolestuneen näköisenä kääntyi hän porttihuoneessa oleviin päin; hän osoitti niin selvästi säälivänsä veljeänsä, koska tämä ei ollut telkien takana, että se mielipide tarttui muihinkin huoneessa oleviin.
Mutta hän ei hyväksynyt tätä mielipidettä ehdottomasti, ei, päinvastoin; hän toivoi, etteivät herrat käsittäisi häntä väärin. Hänen veljensä Frederick oli kyllä hyvin raihnainen, ja hänelle (Marshalsean isälle) itsellensä olisi rauhallisempaa tietää hänen olevan turvassa vankilamuurien sisäpuolella. Kuitenkin oli muistettava, että monivuotisen vankilaelämän kestämiseen tarvittiin eräitä ominaisuuksia — hän ei tahtonut sanoa erinomaisia ominaisuuksia, mutta eräitä — siveellisiä ominaisuuksia. No, oliko nyt hänen veljellään Frederickillä näitä erikoisia ominaisuuksia? Hyvät herrat, hän oli erinomainen mies, erittäin lempeä, hieno, tunteikas, kunnioitettava mies, yksinkertainen kuin lapsi; mutta sopiko hän, vaikka olikin sopimaton useimpiin muihin paikkoihin, silti tänne? Ei, hän oli varma siitä, että ei. Ja hän sanoi lisäksi, että Jumala varjelkoon Frederickiä tulemasta sinne muuten kuin näin vapaaehtoisesti. Herrat, ken joutui tähän yhteiskuntaan pitemmäksi aikaa, sillä täytyi olla luonteen lujuutta kestääkseen ja läpäistäkseen yhtä ja toista. Oliko hänen rakastettu veljensä Frederick sellainen mies? Ei. He näkivät, että hän näinkin ollen oli murtunut mies. Onnettomuus oli murtanut hänet. Hänellä ei ollut kylliksi voimaa tointuakseen iskujen jälkeen, ei kylliksi joustavuutta säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja tunteakseen olevansa herrasmies, vaikka asuikin tällaisessa paikassa. Frederickillä ei ollut kylliksi voimaa (jos sopi käyttää sitä sanaa), nähdäkseen jokaisessa pienessä hienossa kohteliaisuudessa ja — ja — muistolahjassa, jonka hän näissä oloissa saisi vastaanottaa, ihmisluonteen hyvyyttä ja hienoa käsitystä vankilanasukkaiden yhteenkuuluvaisuudesta, ja käsittääkseen, ettei tämä millään tavalla alentanut häntä ihmisenä eikä herrasmiehenä. Hän toivotti herroille hyvää yötä ja Jumalan siunausta.
Tällainen oli saarna, jonka hän asiansa parantamiseksi ja kaunistamiseksi piti porttihuoneeseen kokoontuneille, ennenkuin palasi ikävään pihaan taas ja asteli omassa vaivaisen nukkavierussa arvokkuudessaan aamunuttuun puetun vankilatoverin sivuitse, joka ei omistanut takkia, tohvelijalkaisen toverin ohi, jolla ei ollut kenkiä, ja kookkaan korderoi-polvihousuihin puetun vihanneskauppiastoverin ohi, jolla ei ollut huolia, ja napittomaan mustaantakkiin puetun kirjuritoverin ohi, jolla ei ollut toiveita, nousi omia kurjia portaitaan ylös ja astui omaan kurjaan, köyhään huoneeseensa.
Siellä oli pöytä katettuna hänen illallistaan varten, ja vanha harmaa takki oli valmiina hänen takanviereisen tuolinsa selkämyksellä. Hänen tyttärensä pisti pienen rukouskirjansa taskuunsa — oliko hän rukoillut armoa kaikille vangeille ja lukon takana oleville? — ja nousi toivottamaan hänet tervetulleeksi.
Muuttaessaan isälleen takkia ja antaessaan hänelle mustan samettilakin kyseli hän, joko setä oli mennyt. Jo oli mennyt. Oliko isä nauttinut kävelystään? No, eipä juuri. Eikö? Oliko hän huonovointinen?
Tyttären seistessä hänen takanaan ja kumartuessa hellästi hänen tuolinsa yli hän katseli tuleen. Isän oli paha olla, aivan kuin olisi hävettänyt; ja kun hän sitte puhui, tapahtui se hajanaisesti ja sekavasti.
»Jotakin, en — hm — en tiedä mikä Chiveryä vaivaa. Hän ei ole — hm — hän ei tänä iltana ollut läheskään yhtä huomaavainen ja kohtelias kuin tavallisesti. Se — hm — sehän on vähäpätöinen asia, mutta se pahoittaa mieltäni, rakkaani. Minun on mahdoton unohtaa», hän käänteli ja katseli tarkasti käsiänsä, »että — hm — tällaisissa oloissa, kuin minun ovat, olen joka hetki ja joka asiassa riippuvainen näistä ihmisistä».
Tyttären käsi lepäsi hänen olkapäällään, mutta hän ei katsonut isäänsä kasvoihin, tämän puhuessa. Hän käänsi päänsä ja katseli toisaalle.
»Minä en — hm — minä en käsitä, Amy, mistä Chivery olisi loukkautunut. Onhan hän yleensä varsin huomaavainen ja kunnioittava. Ja nyt hän oli oikein — oikein töykeä minua kohtaan. Ja muut samaten! Hyvä Jumala, jos menettäisin Chiveryn ja hänen virkatoveriensa kannatuksen ja tunnustuksen, kuolisin nälkään täällä.»
Puhuessaan hän availi ja sulki käsiään kuin näkinkengän kuoria ja oli koko ajan sellaisen häpeäntunteen vallassa, että hätkähti omien sanojensa merkitystä.
»En — hm — en ymmärrä, mistä tämä johtuu. En saata käsittää, mikä siihen on syynä. Täällä oli kerran muuan Jackson portinvartija nimeltä Jackson (en luule sinun muistavan häntä, rakkaani, olit kovin nuori silloin) ja — hm — hänellä oli — veli — ja tämä — nuori veli kosi — tai ellei mennyt aivan niin pitkälle, niin kuitenkin — ihaili — kunnioittavasti ihaili erään meikäläisen erittäin hienon miehen — ei tytärtä, vaan sisarta. Hän oli todella hieno mies, nimeltä kapteeni Martin; ja hän kysyi minulta neuvoa, tulisiko hänen tyttärensä — sisarensa — loukata portinvartijaa — hm — kohtelemalla toista veljeä kylmästi. Kapteeni Martin oli hieno mies, kunnon mies, ja minä pyysin häntä ensin sanomaan oman — oman mielipiteensä. Kapteeni Martin (joka nautti suurta kunnioitusta armeijassa) sanoi silloin empimättä, että hänen mielestään hänen — hm — sisarensa ei tarvinnut ymmärtää aivan tarkoin miehen tarkoitusta, mutta että hän saattoi antaa hänelle toiveita — en kuitenkaan varmasti muista, käyttikö kapteeni Martin juuri niitä sanoja; hän lieneekin sanonut 'sietää häntä' — isänsä — tuota, veljensä tähden. En käsitä, kuinka tuo juttu nyt muistui mieleeni. Ehkä vain siksi, etten pääse selville siitä, mikä Chiveryä vaivaa; mutta mitä muuta yhteyttä näillä kahdella asialla on keskenään, sitä en ymmärrä —»
Hänen äänensä hiljeni, ikäänkuin tytär ei kestäisi kuulla sitä, ja pikku käsi kohosi vähitellen hänen huulillensa. Hetken ajan vallitsi täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus; isä istui vaipuneena tuoliinsa, ja tytär seisoi käsivarsi hänen kaulassaan ja pää hänen olkapäänsä varassa.
Hänen illallisensa lämpisi tulella kattilassa, ja kun Amy liikahti, teki hän sen tuodakseen ruuan pöytään. Isä istui tavalliselle paikalleen, tytär samoin omalleen, ja isä alkoi syödä. He eivät kuitenkaan katsoneet toisiinsa. Vähitellen alkoi isä jos jollakin tavoin osoittaa olevansa huonolla tuulella hän laski meluavasti veitsen ja haarukan käsistään, tarttui astioihin kiivaasti, haukkasi leipäänsä kuin olisi ollut sille vihainen ja niin edespäin. Viimein lykkäsi hän lautasen luotaan ja alkoi puhua äänekkäästi ja oudon epäjohdonmukaisesti.
»Mitäpä väliä sillä on, syönkö vai näenkö nälkää? Mitäpä väliä sillä on, päättyykö tällainen kurja elämä kuin minun nyt vai ensi viikolla tai ensi vuonna? Mitäpä minä merkitsen kenellekään? Tällainen köyhä vanki, joka elää almuilla ja huonolla ruualla, tällainen kurja, nöyryytetty olento!»
»Isä, isä!» Kun hän nousi seisomaan, heittäytyi tytär polvilleen hänen eteensä ja ojensi kätensä häntä kohden.
»Amy», jatkoi hän hillityllä äänellä vapisten kovasti, silmissä hurja ilme kuin mielipuolella. »Minä sanon sinulle, että jos voisit nähdä minut samanlaisena kuin äitisi näki minut, niin et uskoisi minua samaksi olennoksi, jota olet katsellut vain tämän häkin ristikon sisäpuolella. Olin nuori, olin hieno, olin kaunis ja komea, olin riippumaton — totisesti, niin olin, lapsi! — ja ihmiset pyrkivät seuraani ja kadehtivat minua. Kadehtivat minua!»
»Rakas isä!» Hän koetti vetää alas isänsä huitovaa käsivartta, mutta tämä pani vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.
»Jos minulla olisi muotokuvani siltä ajalta, vaikka huonostikin onnistunut, niin voisit ylpeillä siitä, voisit ylpeillä siitä. Mutta minulla ei ole sellaista. Olkoon minun esimerkkini varoituksena muille! Älköön kukaan», huusi hän katsellen hurjasti ympärilleen, »laiminlyökö hankkimasta ainakin tätä pientä todistusta ja muistoa onnensa ja kunniansa päiviltä. Elleivät kasvoni kuolemassa saa takaisin entistä, aikoja sitten kadotettua muotoansa — olen kuullut sellaista joskus tapahtuvan — niin eivät lapseni milloinkaan ole nähneet minua.»
»Isä, isä!»
»Oi halveksi minua, halveksi! Kääntäkää silmänne minusta, älkää kuunnelko minua, vaientakaa minut, punastukaa puolestani, itkekää tähteni — sinäkin, Amy! Tee se, tee se! Minä teen niin itsekin. Olen paatunut nyt, olen vajonnut liian syvälle välittääkseni siitä!»
»Isä kulta, rakas isä, lemmittyni!» Tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen, sai hänet istumaan tuoliin taas, tarttui hänen kohotettuun käsivarteensa ja koetti kiertää sitä kaulaansa.
»Anna sen olla siinä, isä. Katso minuun, isä, suutele minua, isä!Ajattele vain minua, isä, hetkisen vain!»
Mutta purkausta jatkui yhä yhtä kiihkeästi, kunnes se vähitellen vaimeni surkeaksi vikinäksi.
»Ja kuitenkin minua pidetään täällä jonkinlaisessa arvossa. Olen jaksanut pysyä pystyssä huolimatta kaikesta. En ole joutunut kokonaan tallattavaksi. Käy kysymässä, kuka on päähenkilö täällä. He vastaavat, että se on sinun isäsi. Käy kysymässä, ketä täällä ei milloinkaan pilkata ja ketä aina kohdellaan hienotunteisesti. He vastaavat: 'Isääsi'. Käy kysymässä, kenen hautaussaatto täällä (sen täytyy lähteä täältä, tiedän, ettei se voi tapahtua muualla) herättää enemmän huomiota ja kenties enemmän suruakin kuin mikään muu tästä portista kulkenut. He vastaavat: 'Isäsi'. No, Amy, Amy! Onko isäsi siis yleisesti halveksittu? Eikö mikään puhu hänen puolestaan? Eikö ole muuta muistuttamassa hänestä kuin häviö ja rappeutuminen? Voitko olla ajattelematta häntä hellyydellä, poloista onnetonta isääsi, kun hän kerran on poissa?»
Hän puhkesi kyyneliin, hempeämielisesti säälien itseään, ja salli viimein itseään syleiltävän ja hoivattavan, painoi harmaan päänsä tyttärensä poskea vasten ja vaikerteli kurjuuttaan. Mutta sitte vaihtoi hän valitustensa esinettä, kiersi kätensä tyttärensä ympärille, tämän syleillessä häntä, ja huusi: »Oi Amy, äiditön, orpo lapseni! Kuinka kauan olenkaan nähnyt sinun tekevän työtä hyväkseni ja huolehtivan minusta!» Sitte palasi hän taas itseensä ja selitti itkunsekaisella äänellä, kuinka paljoa enemmän tytär olisi rakastanut häntä, jos olisi tuntenut hänet sellaisena kuin hän ennen oli ollut, ja kuinka hän olisi naittanut hänet herrasmiehelle, joka olisi ollut ylpeä hänestä, koska hän oli isänsä tytär, ja kuinka hän (tässä hän taas itki) ensin olisi ratsastanut isänsä rinnalla omalla hevosellaan ja kuinka kansa (tällä hän todellisuudessa tarkoitti niitä, jotka olivat lahjoittaneet hänelle hänen taskussaan paraikaa helisevät kaksitoista shillingiä) olisi kunnioittavasti tallustellut heidän ohitsensa pölyisellä tiellä.
Näin paljasti hän alennustilansa rakastavalle lapselleen, vuoroin kehuskellen, vuoroin puhjeten epätoivoon, mutta aina pysyen vankilamädännäisyyden saastuttamana vankina, jonka sieluun vankilan epäpuhtaus oli syvälle syöpynyt. Kukaan muu kuin tytär ei milloinkaan nähnyt hänen alennustaan näin yksityiskohdittain. Eivätkä hänen vankilaveljensä, jotka huoneissaan naureskelivat hänen viime puheelleen porttihuoneessa, aavistaneet millainen vakava kuva tänä sunnuntai-iltana esiintyi heidän hämärässä Marshalsea-galleriassaan.
Oli kerran klassilliseen aikaan tytär — lienee ollut — joka hoiteli isäänsä tämän vankeudessa samalla tavalla kuin äiti ennen oli hoidellut häntä itseään. Pikku Dorrit, vaikka olikin sankarisädekehää puuttuvan nykyajan lapsi ja vain englantilainen, teki paljon enemmän lohdutellessaan isänsä riutunutta sydäntä, painaen sitä omaa viatonta rintaansa vasten ja kääntäen häntä kohden rakkauden ja uskollisuuden suihkun, joka ei milloinkaan kuivunut eikä ehtynyt isän pitkien nälkävuosien kestäessä.
Amy rauhoitti häntä ja pyysi häneltä anteeksi, jos oli laiminlyönyt tai näytti laiminlyöneen velvollisuutensa; vakuutti hänelle, ja taivas tietää sen olleen totta, ettei hän olisi kunnioittanut isää enempää, jos hän olisi ollut onnen suosikki, ja koko maailma olisi kunnioittanut häntä. Kun isän kyyneleet olivat kuivuneet eikä hän enää heikkoudessaan nyyhkyttänyt ja oli vapautunut äskeisestä häpeän tunteesta ja saanut takaisin tavallisen ryhtinsä, lämmitti tytär hänen illallisensa jäännökset uudelleen ja istuutuen hänen viereensä iloitsi siitä, että hän söi ja joi. Sillä nyt istui hän taas musta samettilakki päässänsä ja vanha harmaa aamunuttu yllänsä ylevänä tuolissaan ja olisi esiintynyt kenenkä hyvänsä neuvoa kysymään tulleen vankilaveljen edessä jonkinlaisena henkisesti suurena loordi Chesterfieldinä tai Marshalsean siveysopillisten menojen ohjaajana.
Askarruttaaksensa isän ajatuksia puhui tytär hänelle hänen vaatteistaan, jolloin isä suvaitsi myöntää, että paidat, jotka hän ehdotti hankittaviksi, sopivat erittäin hyvin; ne, jotka hänellä nyt oli, olivat jo aivan kuluneet eivätkä olleet milloinkaan oikein sopineetkaan, ne kun oli ostettu valmiina. Ollen taas puheliaalla ja järkevällä tuulella kiinnitti hän tyttärensä huomion oven takana riippuvaan takkiinsa arvellen, että vankilan isä antaisi muutenkin huolimattomuuteen taipuville lapsilleen huonon esimerkin, jos kulkisi heidän joukossaan kyynärpäät rikkinäisinä. Hän puhui leikillisesti kenkiensä korkojen korjaamisesta, mutta kävi vakavaksi, kun tuli puhe kaulahuivista, ja antoi Amylle luvan ostaa uuden, kun tällä olisi varoja siihen.
Isän rauhallisesti poltellessa sikaariansa, teki tytär hänelle vuoteen ja järjesti pienen huoneen yökuntoon. Väsyneenä myöhäisen ajan ja mielenliikutustensa tähden nousi isä tuolistaan siunatakseen tyttärensä ja toivottaakseen hänelle hyvää yötä. Koko tällä ajalla ei hän kertaakaan ollut ajatellut Amyn pukuja, hänen kenkiään, hänen tarpeitaan. Ei kukaan muu maailmassa, paitsi Amy itse, olisi voinut niin tyystin unohtaa hänen tarpeitaan.
Hän suuteli tytärtään moneen kertaan. »Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Hyvää yötä, lapseni!»
Mutta Amyn lempeä sydän oli niin syvästi haavoittunut kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, ettei hän mielellään tahtonut jättää isäänsä, peläten, että hän taas vaipuisi suruun ja epätoivoon. »Isä kulta, minua ei väsytä, anna minun tulla takaisin, kun olet vuoteessa, ja istua täällä luonasi.»
Isä kysyi häneltä suojelevasti, tunsiko hän itsensä yksinäiseksi.
»Kyllä, isä.»
»Tule sitte kaikin mokomin takaisin, lapseni.»
»Minä olen kyllä aivan hiljaa.»
»Älä ajattele minua, rakkaani», vastasi isä, antaen hänelle täydestä sydämestä luvan palata. »Tule kaikin mokomin takaisin.»
Hän näytti jo nukahtaneen, kun Amy palasi ja kohensi pientä takkavalkeaa hiljaa, jottei herättäisi häntä. Mutta hän kuuli kuitenkin ja kysyi, kuka siellä oli.
»Amy vain, isä.»
»Amy, lapseni, tule tänne. Tahdon sanoa sinulle jotakin.» Hän kohottautui hiukan matalassa vuoteessaan, kun tytär polvistui sen ääreen tuodakseen kasvonsa lähemmäksi häntä ja otti hänen kätensä omiinsa. Oi, sekä yksityinen isä että Marshalsean isä olivat voimakkaat hänessä silloin.
»Rakkaani, olet viettänyt kovaa elämää täällä. Sinulla ei ole ollut tovereita, ei virkistyshetkiä, paljon huolia vain, pelkään.»
»Älä ajattele sitä, rakas. En minäkään milloinkaan ajattele sitä.»
»Sinä tiedät asemani, Amy. En ole kyennyt tekemään paljoakaan hyväksesi; mutta kaikki, minkä olen voinut, sen olen tehnyt.»
»Kyllä, rakas isä», myönsi tytär suudellen häntä. »Tiedän sen, tiedän kyllä.»
»Minulla kuluu nyt kolmaskolmatta vuosi täällä», sanoi hän syvään hengähtäen, mikä vähemmin kuului nyyhkytykseltä kuin vastustamattomalta itsehyväksymisen äännähdykseltä, äkilliseltä ylevän itsetietoisuuden purkaukselta. »Siinä kaikki, mitä olen voinut tehdä lasteni hyväksi — ja minä olen tehnyt sen. Amy, ystäväiseni, sinä olet aina ollut minulle rakkain teistä kolmesta; sinua olen etupäässä ajatellut — mitä ikinä olen tehnyt puolestasi, rakas lapseni, sen olen tehnyt vapaasta tahdosta ja nurkumatta.»
Se viisaus yksin, jolla on tiedossaan kaikkien sydänten ja kaikkien salaisuuksien avaimet, voi varmasti sanoa, missä määrin ihminen ja varsinkin näin syvästi nöyryytetty ihminen kuin kysymyksessä oleva saattaa pettää itseänsä. Siinä määrin ainakin tässä tapauksessa, että tämä itsensä pettäjä saattoi maata siinä silmäluomet kosteina kyynelistä, rauhallisena, majesteetillisena, annettuaan alennustilansa, viheliäisen elämänsä, jonkinlaisina myötäjäisinä rakastavalle lapsellensa jonka hartioita sen kurjuus oli raskaasti painanut ja jonka rakkaus yksin oli pelastanut hänet edes sellaiseksi kuin hän nyt oli.
Tämä lapsi ei epäillyt mitään, ei kysellyt itseltään mitään, oli vain äärettömän tyytyväinen voidessaan nähdä sädekehän hänen päänsä ympärillä. Poloinen rakas, hyvä rakas, hyvä isä, rakas isä, isäkulta, näin hän vain nimitteli isäänsä rauhoittaessaan häntä uneen.
Amy ei jättänyt häntä koko yönä yksin. Aivan kuin olisi tehnyt hänelle vääryyttä, jota hänen hellyytensä tuskin kykeni sovittamaan, istui hän isänsä vieressä tämän nukkuessa, suuteli hengitystään pidättäen häntä tuon tuostakin ja nimitti kuiskaten häntä hellillä nimillä. Toisinaan väistyi hän syrjään, jotta takkatuli pääsi lankeamaan nukkuvan kasvoille, katseli niitä ja aprikoi, oliko hän nyt ensinkään samannäköinen kuin ollessaan rikas ja onnellinen; isän kuvitelma, että hän kerran vielä, tuona kauhun hetkenä, tulisi entisensä näköiseksi, oli järkyttänyt hänen mieltään. Ajatellessaan tätä aikaa, polvistui hän taas vuoteen ääreen ja rukoili: »Oi, säästä hänen henkensä! Oi, anna minun pitää hänet! Oi katso rakkaan, kauan kärsineen, onnettoman, suuresti muuttuneen, kalliin, kalliin isäni puoleen!»
Vasta kun aamu saapui suojelemaan ja rohkaisemaan häntä, antoi Amy hänelle viimeisen suudelman ja jätti pienen huoneen. Kun hän oli hiipinyt portaita alas, tyhjän pihan poikki ja noussut omaan korkeaan ullakkohuoneeseensa, erottuivat savuttomat talojen katot ja etäiset maaseudun kukkulat muurin yli kirkkaassa aamuilmassa. Kun hän hiljaa avasi ikkunansa ja katseli itäänpäin vankilan pihan yli, alkoivat muurinharjalla törröttävät piikit punoittaa, sitten kirjaili synkkä purppurapilvi taivaan laelle kohoavan auringon kiekolle kuvioita. Muurin harjapiikit eivät milloinkaan olleet näyttäneet niin teräviltä ja julmilta kuin nyt, ristikkojen tangot niin paksuilta eikä vankilan alue niin synkältä ja ahtaalta kuin nyt. Hän ajatteli auringon nousua vyöryvällä virralla tai aavalla merellä tai vehmaassa maisemassa tai suuressa metsässä, jossa linnut heräilivät ja puut humisivat; ja sitte katsoi hän alas elävään hautaan, jonka ylle aurinko oli noussut ja jossa hänen isänsä oli virunut kolmekolmatta vuotta, ja puhkesi surun ja säälin huudahdukseen: »Ei, ei, en ole eläissäni nähnyt häntä!»
Seuraelämässä
Jos nuorella John Chiveryllä olisi ollut halua ja kykyä kirjoittaa pilkkajuttu perheylpeydestä, ei hänen olisi tarvinnut hakea kostavan valaisevia esimerkkejä kauempaa kuin rakastettunsa perheestä. Sellaisiksi olisivat mainiosti kelvanneet ritarillinen veli ja hieno sisar, joilla oli runsaasti kokemusta kaikenlaisesta kurjuudesta, mutta kuitenkin ylevä tietoisuus perheen nimen arvosta; jotka olivat valmiit pyytämään ja lainaamaan köyhimmältäkin, syömään kenen hyvänsä leipää, tuhlaamaan kenen tahansa rahoja, juomaan kenen hyvänsä kupista ja särkemään sen kohta perästäpäin. Jos nuori John olisi kuvannut heidän elämänsä surulliset tosiseikat ja kuinka he haastoivat kummittelevan sukuhienoutensa pelästyttämään hyväntekijöitänsä, olisi hänestä tullut ensiluokkainen ivarunoilija.
Tip oli käyttänyt vapauttansa toivehikkaalla tavalla, ruveten biljardimerkitsijäksi. Kysymys, kuka hänet oli vapauttanut, askarrutti niin vähän hänen mieltänsä, että Clennamin tuskin olisi tarvinnut vaivautua tukkimaan mr Plornishin suuta tässä asiassa. Olipa kuka hyvänsä osoittanut hänelle tämän kohteliaisuuden, niin hän oli varsin valmis ottamaan sen vastaan ja vastasi siihen omasta puolestaan kohteliaasti kiittäen, ja sillä hyvä. Jättäen vankilan näin keveästi ja huolettomasti rupesi hän biljardimerkitsijäksi, ja nyt pistäytyi hän vain toisinaan vankilan pienellä keilaradalla puettuna vihreään Newmarket-takkiin (käytettyyn), jossa oli kiiltävät napit (uudet), kaulassa kiiltävä kaulus, ja joi vankilaveljesten olutta.
Tämän herrasmiehen veltossa luonteessa oli kuitenkin yksi luja ja kestävä kohta: hän kunnioitti ja ihaili Amy-sisartaan. Hänen tunteensa ei kuitenkaan milloinkaan ollut saanut häntä säästämään sisareltaan hetkenkään levottomuutta tai itse kärsimään pienintäkään rajoitusta tai epämukavuutta hänen tähtensä; mutta hän rakasti Amya, vaikka hänen rakkaudessaan olikin tällainen marshalsealainen tahra. Sama ummehtunut Marshalsea-tuoksu tuntui siinäkin, että hän selvästi ymmärsi sisarensa uhrautuvan isänsä tähden, mutta ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sisar oli tehnyt jotakin myös hänen hyväksensä.
Milloin tämä uljas nuori mies ja hänen sisarensa alkoivat järjestelmällisesti käyttää perhekummitusta vaikuttaakseen vankilayhteiskuntaan, sitä tämä kertomus ei tiedä tarkoin mainita. Luultavasti siihen aikaan, jolloin he alkoivat elää yhteiskunnan armoilla. Varmaa on, että kuta köyhempiä ja kuta suuremmassa puutteessa he olivat, sitä uljaampana ilmestyi kummitus haudastaan, ja että kun jotakin erikoisen kurjaa oli ilmassa, esiintyi kummitus aina aavemaisimmassa upeudessa.
Pikku Dorrit oli myöhäinen maanantaiaamuna, sillä hänen isänsä nukkui pitkään, ja sitten oli valmistettava hänelle aamiaista ja järjestettävä hänen huoneensa. Hänen ei tarvinnut mennä ulos työhön kuitenkaan; hän oli sentähden isän luona siihen saakka, kunnes hän, Maggyn avulla, sai kaikki järjestykseen ja näki isänsä lähtevän aamukävelylleen (noin kahdenkymmenen yardin pituiselle) kahvilaan saakka sanomalehteä lukemaan. Silloin Amy pani hatun päähänsä ja lähti ulos; hän olisi välttämättä tahtonut päästä jo aikaisemmin matkaan. Rupattelu vaikeni kuten tavallisesti hänen kulkiessaan porttihuoneen läpi, ja vasta lauantai-iltana tullut velkavanki sai kotiutuneemmalta toveriltaan töykkäyksen kylkeensä ja tiedoituksen: »Katsokaa, siinä hän on.»
Hän tahtoi tavata sisartaan, mutta tultuaan mr Cripplesin luo kuuli, että sekä sisar että setä olivat menneet teatteriin, jossa heillä oli toimensa. Otettuaan matkalla huomioon tämän mahdollisuuden ja päätettyään siinä tapauksessa seurata heitä, lähti hän suoraa päätä teatteriin, joka oli samalla puolen virtaa eikä kaukana.
Pikku Dorrit oli miltei yhtä outo teatterikäytävissä kuin jonkun kultakaivoksen sokkeloissa, ja kun hänet neuvottiin salaperäiselle, omituisen unenpöpperöiseltä näyttävälle ovelle, joka tuntui häpeävän olemassaoloaan ja piiloutuneen erääseen kujaan, epäröi hän lähestyessään sitä; lisäksi pelästyi hän nähdessään viisi, kuusi herrasmiestä, jotka sileiksi ajeltuina, lakki omituisesti päässä, maleksivat oven tienoilla; he muistuttivat jonkun verran Marshalsean asukkaita. Tämä yhdennäköisyys rauhoitti Pikku Dorritia, ja hän kääntyi heidän puoleensa tiedustellakseen, missä saisi tavata miss Dorritia, jolloin he väistyivät päästääkseen hänet sisään pimeään eteiseen — se muistutti isoa sammunutta kauheata lyhtyä enemmän kuin mitään muuta — ja hän kuuli etäistä soittoa ja tanssivien jalkojen sipsutusta. Eräs mies, joka näytti olevan niin tuulettamisen tarpeessa, että oli yltyleensä sinisen homeen peitossa, istui siellä nurkassa kuin hämähäkki ja vartioi tätä pimeätä paikkaa, ja hän lupasi lähettää sanan miss Dorritille ensimmäisen herran tai naisen mukana, joka kulkisi eteisen läpi. Ensimmäisellä naisella, joka meni siitä läpi, pisti nuottikäärö puuhkasta esille, ja hän näytti olevan sellaisessa hajaannuksen tilassa, että olisi luullut tekevänsä hyvän työn vannehtimalla hänet. Mutta hän tuntui olevan hyvänluontoinen ja sanoi: »Tulkaa minun kanssani, minä kyllä pian löydän miss Dorritin.» Miss Dorritin sisar lähti hänen kanssansa ja kulkien pimeässä lähestyi askel askeleelta soiton ja tanssin ääntä.
Viimein saapuivat he pölypilveen, jossa joukko ihmisiä sekaisin hyppeli ja liikkui ja jossa näkyi sellainen käsittämätön sekamelska hirsiä, orsia, tiilimuureja, nuoria, rullia, sellainen kaasuvalon ja päivänvalon sekoitus, että olisi voinut luulla joutuneensa katsomaan luomakunnan kudosta nurjalta puolen Pikku Dorrit, yksin jääneenä ja saaden survaisuja joka hetki, oli ihan sekaisin, kun hän kuuli sisarensa äänen.
»Mitä ihmeitä, Amy, mikä sinut tänne toi?»
»Tahdoin tavata sinua, Fanny kulta, ja koska minun on huomenna oltava työssä koko päivä ja tiesin sinun olevan kiinni tänään koko päivän, niin arvelin —»
»Mutta ajattele, että sinä tulit tänne, Amy. Enpä olisi uskonut!» Toivottaen sisarensa näin vähemmin ystävällisesti tervetulleeksi saattoi Fanny hänet avonaisemmalle paikalle tomupilvessä, jossa joukko kultakoristeisia tuoleja ja pöytiä oli koottu yhteen ja jossa parvi nuoria naisia istui, mikä missäkin, jutellen. Kaikki nämä nuoret naiset olivat myös vannehtimisen tarpeessa ja kurkkailivat yhtä mittaa eri tahoille.
Juuri kun sisarukset saapuivat paikalle, kurkisti muuan uninen poika, skotlantilaislakki päässä, erään vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua, hyvät naiset!» ja hävisi. Heti sen jälkeen pisti vilkas, pitkä- ja mustatukkainen herra päänsä erään oikeanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään.
»Eipä olisi ikinä juolahtanut mieleeni, että sinä ilmestyisit tänne meidän joukkoomme, Amy!» sanoi hänen sisarensa. »Mitenkä osasit tulla tänne?»
»En tiedä. Se neiti, joka ilmoitti sinulle minun olevan täällä, oli niin ystävällinen, että opasti minut tänne.»
»Se on niin sinun, pienen rauhallisen olennon, kaltaista! Luulenpa, että voisit mennä minne tahansa. Minä en osaisi, vaikka tunnen maailmaa paljon enemmän.»
Perheen keskuudessa pidettiin perheselviönä, että Amy oi pieni yksinkertainen kotiolento, jolta puuttui muiden perheenjäsenten suuri ja viisas kokemus. Tätä perhesepitelmää käytettiin perhevakuutuksena hänen palveluksiansa vastaan. Niille ei pitänyt panna liian suurta merkitystä.
»No, mitä nyt olet saanut päähäsi, Amy? Sinulla on tietysti mielessäsi jotakin, joka koskee minua?» kysyi Fanny. Hän puhui aivan kuin sisar, joka oli pari kolme vuotta häntä nuorempi, olisi ennakkoluuloinen isoäiti.
»Eipä paljoa; mutta siitä saakka, kuin kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle rannerenkaan, Fanny —»
Uninen poika pisti taas päänsä vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Pitäkää varanne, hyvät naiset», ja hävisi. Vilkas mustatukkainen herra kurkisti yhtä nopeasti oikeanpuolisen hirren takaa sanoen: »Pitäkää varanne, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään. Silloin kaikki nuoret neitoset nousivat ja alkoivat suoristella hameitaan.
»No, Amy», virkkoi Fanny, tehden samoin kuin kaikki muutkin, »mitä aioit sanoa?»
»Siitä saakka, kun kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle rannerenkaan, en ole ollut levollinen sinun tähtesi, ja haluaisin tietää asiasta hiukan enemmän, jos tahtoisit kertoa minulle.»
»Nyt, hyvät naiset!» sanoi skotlantilaispoika. »Nyt, kullanmuruset!» sanoi mustatukkainen herra. Ja samassa he kaikki hävisivät, ja soitto ja tanssi kuului taas.
Pikku Dorrit istui kullatussa tuolissa ja oli aivan ymmällä kaikkien keskeytysten vuoksi. Hänen sisarensa ja muut neitoset olivat kauan poissa, jolla välin soiton lomassa ääni (tuntui mustatukkaisen herran ääneltä) kuului huutavan: »Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Tahdissa, kullanmuruset! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin!» Viimein ääni vaikeni, ja he tulivat taas kaikki takaisin, toiset enemmän, toiset vähemmän hengästyneinä, kääriytyivät huiveihinsa ja pukeutuivat lähteäkseen ulos. »Odota hiukan, Amy, antakaamme noiden ensin lähteä», kuiskasi Fanny. Pian he jäivät kahden; muuta merkillisempää ei sillä välin tapahtunut kuin että poika kurkisti entisen hirtensä takaa sanoen: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, hyvät naiset!» ja mustatukkainen herra pisti päänsä entisen hirtensä takaa ja sanoi: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, kullanmuruset!» kumpikin omalla tunnetulla ja totutulla tavallaan.
Kun he jäivät kahden, vyöryi tai hävisi jollakin muulla tavalla jokin tieltä pois ja heidän eteensä aukeni suuri tyhjä kuilu, jonka syvyyksiin Fanny kurkisti ja sanoi: »Nyt, setä!» Kun Pikku Dorritin silmät tottuivat pimeään, erotti hän epäselvästi kuilun pohjalta setänsä istumassa yksin hämärässä nurkassa, kuluneeseen koteloon pistetty soitin kainalossaan.
Vanha mies näytti siltä kuin kaukaisen korkean parvekkeen ikkunat, joista näkyi pieni kaistale taivasta, olisivat kuvanneet hänen onnenpäiviänsä, joilta hän asteittain oli vajonnut tänne pohjaan. Hän oli istunut tällä paikalla kuusi iltaa viikossa monena vuotena, muttei ollut milloinkaan näkynyt nostavan silmiänsä nuoteista; kerrottiin varmana otaksumana, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt näytelmää. Niinikään kerrottiin, ettei hän tuntenut suosittuja sankareja ja sankarittaria edes ulkonäöltäkään ja että halpamainen ilveilijä oli vedon mukaan »tönäissyt» häntä hullunkurisimmalla tavallaan viitenäkymmenenä iltana, eikä hän ollut osoittanut huomaavansa mitään. Kirvesmiesten kesken laskettiin leikkiä ja väitettiin, että hän oli kuollut tietämättä sitä itse, ja permannolla istujat otaksuivat, että hän vietti koko elämänsä, yöt ja päivät ja sunnuntaitkin, orkesterissa. He olivat toisinaan koetelleet häntä tarjoamalla nuuskaa kaiteen yli, ja hän oli aina vastannut kohteliaisuuteen havahtuen hetkeksi, jolloin hänen käytöksessään tuntui kalpea kajastus sivistyneen herrasmiehen olemuksesta; muuten ei hän milloinkaan ottanut osaa siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, eikä välittänyt muusta kuin siitä osasta, joka oli kirjoitettu klarinetille; yksityiselämässä, jossa klarinetilla ei ollut osaa, ei hänelläkään ollut osaa. Toiset sanoivat, että hän oli köyhä, toiset, että hän oli rikas saituri; itse hän ei sanonut mitään, ei kohottanut milloinkaan painunutta päätänsä eikä muuttanut laahustavaa käyntiänsä nostamalla raskaita jalkojansa maasta. Vaikka hän nyt odottikin veljentyttärensä kehoitusta, ei hän kuullut sitä, ennenkuin tämä oli kolme, neljä kertaa puhutellut häntä, eikä myöskään vähääkään hämmästynyt nähdessään kaksi veljentytärtä yhden asemesta, vaan vastasi vain vapisevalla äänellänsä: »Tulen, tulen!» ja ryömi sieltä jonkinlaisen maanalaisen käytävän läpi, josta levisi kellarimainen haju.
»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, kun he kaikki kolme menivät ulos ovesta, joka näytti häpeävän, että oli erilainen kuin muut ovet, ja setä oli vaistomaisesti tarttunut Amyn käsivarteen, kuin ainoaan, johon saattoi turvata, »no, Amy, sinä olet utelias tietämään jotakin minusta».
Hän oli kaunis, tiesi sen ja ylpeili siitä, ja siinä alentuvaisuudessa, jolla hän nyt unohti sulojensa etevämmyyden ja maailmankokemuksensa puhuen sisarelleen melkein kuin vertaiselleen, näkyi erittäin selviä perhepiirteitä.
»Kaikki, mikä koskee sinua, Fanny, koskee minuakin ja kiinnittää mieltäni.»
»Niin, sellainen sinä olet, juuri sellainen, ja sinä olet Amyista parhain. Jos joskus olenkin kiusallinen ja ikävä, niin otat varmaan huomioon, mitä merkitsee olla minun asemassani ja tuntea olevansa sen yläpuolella. En välittäisi siitä niin», sanoi Marshalsean isän tytär, »elleivät nuo muut olisi niin alhaisia. Ei yksikään heistä ole syntynyt samoihin oloihin kuin me. He ovat kaikki täällä omalla tasollaan. Alhaisia.»
Pikku Dorrit katsoi vain lempeästi puhujaan, muttei keskeyttänyt häntä. Fanny veti esille nenäliinansa ja pyyhki melkein kiukkuisena silmiään. »Minähän en ole syntynyt siellä, missä sinä, Amy, ja kenties se vaikuttaa meidän erilaisuuteemme. Rakas lapseni, kun pääsemme irti sedästä, niin saat kuulla kaikki. Me jätämme hänet ruokalaan, jossa hän käy syömässä.»
He kävelivät hänen seurassaan, kunnes saapuivat likaisen kadun varrella olevan ruokalanikkunan kohdalle, joka oli melkein läpinäkymätön, siihen kun oli laskeutunut lämpimistä liharuuista, vihanneksista ja vanukkaista nousevaa höyryä. Vilauksittain näkyi sieltä kuitenkin paistettu kinkku, joka puhkesi rasva- ja sipulikyyneliin kastiketta täynnä olevassa metalliastiassa, tuoksuva paahtopaisti ja kuplainen Yorkshirevanukas, joka porehti samanlaisessa astiassa, silavoitu vasikan selkäliha, joka nopeasti teki loppua, lampaanpaisti, joka hikoili mennessään suurella vauhdilla kaupaksi, matala vadillinen paistettuja perunoita, jotka omasta mehukkaisuudestaan olivat yhteen takeltuneet, pari kulhollista keitettyjä vihanneksia ja muita tanakoita herkkuja. Huoneessa näkyi muutamia puisia karsinoita, ja näissä sellaiset ruokavieraat, jotka pitivät parempana kuljettaa saamaansa ruokaa vatsassaan kuin käsissään, kaikessa rauhassa sulloivat saalista reppuunsa. Heidän katsellessaan näitä herkkuja avasi Fanny laukkunsa ja veti tästä säilytyspaikasta esille shillingin, jonka antoi sedälle. Katseltuaan, mitään näkemättä, hetkisen rahaa, arvasi setä sen tarkoituksen ja jupisi: »Päivällistä? Vai niin! Niin, niin, niin!» ja hävisi hitaasti heidän näkyvistään ruokahöyryihin.
»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, »tule nyt kanssani, ellet ole liiaksi väsynyt kävelläksesi Harley Streetille, Cavendish Squareen».
Amy ihmetteli sisarensa ilmettä hänen sanoessaan tämän hienon osoitteen ja tapaa, jolla hän kohensi uutta hattuansa (se oli enemmän korea kuin tarkoituksenmukainen); mutta hän oli valmis kävelemään Harley Streetille, ja sinne he nyt suuntasivat matkansa. Saavuttuaan tähän komeaan päämäärään valitsi Fanny kauneimman talon, jonka ovelle hän kolkutti ja jossa hän kysyi mrs Merdleä. Vaikka ovea avaavalla lakeijalla oli puuteroitu pää ja häntä seurasi kaksi, niinikään puuteripäistä lakeijaa, myönsi hän mrs Merdlen olevan kotona, pyysipä vielä Fannya käymään sisälle. Fanny astui sisään ottaen sisarensa mukaansa; ja he nousivat yläkertaan puuteripään käydessä edellä ja puuteripään jäädessä jälkeen, ja heidät jätettiin avaraan, puolipyöreään vastaanottohuoneeseen, yhteen monista vastaanottohuoneista, jossa riippui papukaija nokastaan kultahäkkinsä ulkopuolella, suomuiset sääret ilmassa, kieppuen jos jonkinlaisissa oudoissa, ylösalaisissa asennoissa. Sama omituisuus on huomattu aivan toisenlaisten höyhenten peittämissä linnuissa, jotka niinikään kiipeilevät kultalangoilla.