Huone oli paljoa komeampi kuin mikään Pikku Dorritin itselleen kuvittelema ja olisi ollut komea ja kallisarvoinen kenen hyvänsä katsella. Hän vilkaisi hämmästyneenä sisareensa ja olisi kysynyt jotakin, ellei Fanny varoittavasti rypistäen otsaansa olisi osoittanut verhojen peittämää, toiseen huoneeseen johtavaa oviaukkoa. Verho liikahti seuraavassa hetkessä, ja nainen, joka kohotti sitä monin sormuksin koristetulla kädellään, pudotti sen taaksensa astuessaan sisään.
Hän ei ollut nuori ja raikas luonnon kädestä lähteneenä, vaan hän oli nuori ja raikas kamarineitinsä kädestä lähteneenä. Hänellä oli suuret, tunteettomat, kauniit silmät, tummat, tunteettomat, kauniit hiukset, korkea, tunteeton, kaunis povi, ja hän oli joka suhteessa laiteltu mahdollisimman edukseen. Vilustumisen välttämiseksi tai siksi, että se somisti hänen kasvojaan, oli hänellä kaunis valkoinen huivi sidottuna päähän ja leuan alle. Ja tämä tunteeton, kaunis leuka, joka oli niin lujasti ja kiinteästi suistettu pitsipäitsillä, näytti, jos mikään, siltä kuin sitä ei milloinkaan olisi hellästi hyväilty.
»Mrs Merdle», esitteli Fanny. »Sisareni, ma'am.»
»Hauska nähdä sisarenne, miss Dorrit. En muistanut teillä olevan sisarta.»
»En ole maininnutkaan hänestä», vastasi Fanny.
»Niinkö!» Mrs Merdle koukisti vasemman kätensä pikkusormea aivan kuin olisi sanonut: »Sainpas teidät kiinni. Tiesin, ettette ollut maininnut hänestä!» Hän teki aina kaikki käden liikkeet vasemmalla kädellä, sillä hänen kätensä olivat pari puolet: vasen oli paljon valkoisempi ja pyylevämpi kuin oikea. Sitte lisäsi hän: »Käykää istumaan!» ja istuutui itse rennosti purppura- ja kultapielus-pesäseen, papukaijahäkin läheiseen matalaan sohvaan.
»Onko hänkin tanssijatar?» kysyi mrs Merdle tarkastaen Pikku Dorritia silmälasin läpi.
Fanny vastasi, että ei. »Vai ei», sanoi mrs Merdle ja pudotti lasin silmästään. »Hän ei olekaan tanssijattaren näköinen. Hyvin miellyttävä muuten, muttei tanssijattaren näköinen.»
»Sisareni, ma’am», selitti Fanny, jonka käytöksessä oli merkillinen sekoitus nöyryyttä ja rohkeutta, »on pyytänyt minua kertomaan, kuin sisarelle ainakin, miten sain kunnian tutustua teihin. Ja koska olin sitoutunut käymään vielä kerran luonanne, niin rohkenin ottaa hänet mukaani, toivoen teidän ehkä kertovan hänelle asian. Tahdon ilmoittaa sen hänelle, ja soisin teidän kertovan sen.»
»Luuletteko, että sisarenne ikäiselle —» epäröi mrs Merdle.
»Hän on paljoa vanhempi kuin miltä näyttää», ilmoitti Fanny, »melkein minun ikäiseni».
»Seuraelämää», sanoi mrs Merdle koukistaen taas pikkusormeansa, »on niin vaikea selittää nuorille (sitä on oikeastaan vaikea selittää kenelle hyvänsä), että olen iloinen kuullessani sen. Soisin, ettei seuraelämä olisi niin omavaltainen, soisin, ettei se olisi niin vaativainen — Lintu, ole vaiti!»
Papukaija oli kirkaissut läpitunkevasti, aivan kuin sen nimi olisi ollut Seuraelämä ja se puolustaisi oikeuttansa olla vaativainen.
»Mutta», jatkoi mrs Merdle, »meidän on otettava se sellaisena kuin se on. Me tiedämme, että se on onttoa ja sovinnaista, maailmallista ja iljettävää, mutta koska emme ole Etelämeren villejä (minä kuuluisin mielelläni heihin — elämä siellä on hupaisaa ja ilmasto erinomaista, olen kuullut kerrottavan), täytyy meidän noudattaa sen sääntöjä. Se on meidän kaikkien kohtalo. Mr Merdlellä on suuri liike, hänen kauppasuhteensa ulottuvat hyvin laajalle, hänen rikkautensa ja vaikutuksensa ovat varsin suuret, mutta hänkin — Lintu, ole vaiti!»
Papukaija oli taas kirkaissut, siten täydentäen niin ilmeikkäästi mrsMerdlen lauseen, ettei hän katsonut tarvitsevansa lopettaa sitä.
»Koska sisarenne pyytää minua päättämään henkilökohtaisen tuttavuutemme», aloitti hän taas kääntyen Pikku Dorritin puoleen, »kertomalla asioista, jotka ovat hänelle suureksi kunniaksi, en tietysti voi kieltäytyä noudattamasta hänen pyyntöänsä. Minulla on kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika (menin hyvin nuorena ensimmäisen kerran naimisiin).»
Fanny puristi huulensa yhteen ja loi puoliksi voitonriemuisen katseen sisareensa.
»Kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika. Hän on hieman vallaton, sellaiseen nuoren miehen ominaisuuteen on seuraelämä kyllä tottunut, ja hän on hyvin herkkätunteinen. Hän on kenties perinyt tämän onnettoman ominaisuuden. Minäkin olen luonteeltani hyvin herkkä. Erinomaisen tunteellinen olento. Tulen äärettömän helposti liikutetuksi.»
Hän sanoi tämän ja kaiken muun niin kylmästi kuin jäänainen, muistaen sisaruksia vain silloin tällöin ja näyttäen puhuvan jollekin ajatellulle seuraelämän käsitteelle. Sen varalle hän niinikään tuon tuostakin korjasi pukuansa tai sohvalla viruvan vartalonsa asentoa.
»Niin että hän on hyvin herkkä. Se ei mielestäni ole mikään onnettomuus luonnollisissa oloissa, mutta me emme elä luonnollisissa oloissa. Se on epäilemättä kyllä hyvin valitettavaa varsinkin minulle, joka olisin oikea luonnonlapsi, jos vain saisin näyttäytyä sellaisena; mutta en saa. Seuraelämä vallitsee ja pitää meitä kurissa — Lintu, ole vaiti!»
Papukaija oli purskahtanut valtavaan nauruun pudisteltuaan häkkinsä lankoja käyrällä nokallaan ja nuoltuaan niitä mustalla kielellään.
»On turhaa kertoa teidän kaltaisellenne järkevälle, maailmaa kokeneelle ja hienotunteiselle henkilölle», sanoi mrs Merdle purppura- ja kultapesäsestään — tätä sanoessaan täytyi hänen pistää lasi silmäänsä muistutellakseen itsellensä kenen kanssa puhui — »että näyttämö toisinaan lumoaa tämänluontoisia nuoria miehiä. Kun sanon näyttämö, tarkoitan näyttämön naissukupuoleen kuuluvia henkilöitä. Sentähden, kun kuulin, että poikani oli ihastunut tanssijattareen, tiesin mitä tämä tavallisesti merkitsi seuraelämässä, ja luotin siihen, että kysymyksessä oleva nainen oli oopperan tanssijatar; siellä seurapiireissä liikkuvat nuoret miehet tavallisesti ihastuvat.»
Hän siveli toisella kädellään toista, nyt katsellen sisaruksia, ja sormukset hänen sormissaan kalisivat kalseasti vastakkain.
»Kuten sisarenne kertonee teille, niin päästyäni selville siitä, mistä teatterista oli puhe, hämmästyin suuresti ja tulin kovin onnettomaksi. Mutta kuultuani, että sisarenne, eväten poikani pyynnöt (odottamattomalla tavalla, on minun lisättävä), oli saattanut hänet ehdottamaan avioliittoa, valtasi minut äkillinen syvä hätä ja tuska.»
Hän siveli ja silitteli vasenta silmäkulmaansa.
»Epätoivoisessa mielentilassa, jonka ainoastaan äiti — seurapiireissä elävä äiti — voi tuntea, päätin itse käydä teatterissa ja selostaa mielentilaani tanssijattarelle. Esitytin itseni sisarellenne. Huomasin ihmeekseni, että hän monessa suhteessa oli toisenlainen kuin olin kuvitellut, eikä missään niin kuin siinä, että hän vastasi minun vaatimuksiini esittämällä itse jonkinlaisia — kuinka sanoisin? — perhevaatimuksia.» Mrs Merdle hymyili.
»Minä sanoin teille, ma'am» sanoi Fanny punan kohotessa poskille, »että vaikka näittekin minut tällaisessa asemassa, olin kuitenkin niin korkealla muiden yläpuolella, että katsoin perheeni olevan teidän poikanne perheen veroisen, ja että minulla on veli, joka, jos tietäisi asianlaidan, olisi samaa mieltä eikä pitäisi tätä avioliittoa minään kunniana».
»Miss Dorrit», virkkoi mrs Merdle katseltuaan häntä kylmästi silmälasinsa läpi, »juuri tämän olin aikeissa kertoa sisarellenne, noudattaakseni pyyntöänne. Olen kiitollinen siitä, että niin tarkasti muistitte tämän ja ennätitte sanoa sen ennen minua. Heti», kääntyen Pikku Dorritin puoleen, »(sillä minä noudatan aina mielijohteita) otin renkaan ranteestani ja pyysin saada kiinnittää sen sisarenne ranteeseen, todistukseksi siitä, kuinka hyvilläni olin voidessani ottaa asian keskusteltavaksi näin ikäänkuin yhteisellä pohjalla seisten.» (Tämä oli aivan totta: mrs Merdle oli matkallaan tapaamaan miss Dorritia ostanut halvan ja korean rannerenkaan, lahjominen mielessä.)
»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», kertoi Fanny, »että me olemme joutuneet onnettomuuteen, mutta emme ole alhaissyntyisiä».
»Aivan niin, miss Dorrit», myönsi mrs Merdle.
»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», jatkoi Fanny, »että kun te puhuitte minulle poikanne ylemmästä yhteiskunnallisesta asemasta, niin voi sattua, että petyitte käsityksessänne minun syntyperästäni, ja että isäni asema niissä piireissä, joissa hän elää (mitkä ne ovat, sen tiedän itse parhaiten), on erittäin etevä ja kaikkien tunnustama».
»Aivan niin», myönsi mrs Merdle. »Ihailtava muisti.»
»Kiitos, ma'am. Kenties suvaitsette nyt kertoa sisarelleni loput.»
»Ei ole enää paljoa kerrottavaa», sanoi mrs Merdle tarkastellen rintansa leveyttä, ikäänkuin sen laajuus olisi ollut oleellisen tarpeellinen, jotta hänen tunteettomuutensa saisi kylliksi tilaa, »mutta se on sisarellenne kunniaksi. Selvitin sisarellenne tilanteen: kuinka meidän seurapiiriemme olisi mahdoton tuntea ja tunnustaa hänen seurapiiriään — joka varmaan on erittäin miellyttävä — ja kuinka perin ikävään asemaan hän täten saattaisi sen perheen, jota hän pitää niin suuressa arvossa, mutta jota meidän olisi pakko halveksia ja josta meidän (seurapiiri-velvollisuuksiemme tähden) täytyisi inhoten kääntyä pois. Lyhyesti, vetosin sisarenne kiitettävään ylpeyteen.»
»Mainitkaa, olkaa hyvä, mrs Merdle, sisarelleni siitäkin», sanoi Fanny happamesti ja heilautti koreata hattuaan, »että minulla jo oli ollut kunnia ilmoittaa pojallenne, ettei minulla enää ollut hänelle mitään sanottavaa».
»Minun olisi kenties pitänyt mainita se ensin, miss Dorrit», myönsi mrs Merdle, »mutta en ajatellut sitä, koska muistelin silloista suurta pelkoani, että poikani mahdollisesti ei hellittäisi ja teillä sittekin olisi jotakin sanottavaa hänelle. Mainitsin myöskin sisarellenne — puhun taas ei-taiteelliselle miss Dorritille — että poikani, jos menisi naimisiin hänen kanssansa, ei saisi mitään ja olisi suorastaan kerjäläinen. (Mainitsen tämän vain kertomukseen kuuluvana enkä ensinkään siksi, että otaksuisin sen vaikuttaneen sisareenne enempää kuin tällaiset seikat teennäisessä yhteiskunnassamme varovaisuuden ja oikeuden nimessä vaikuttavat jokaiseen meistä.) Lopuksi, muutamien kopeiden sanojen ja äkäisten purkausten jälkeen sisarenne puolelta, sovimme täydellisesti siitä, ettei ollut mitään vaaraa uhkaamassa; ja sisarenne oli niin kohtelias, että salli minun kunnioitukseni todistukseksi lahjoittaa hänelle pari ompelijattareni tekemää pukua.»
Pikku Dorrit näytti surulliselta ja vilkaisi huolestuneena Fannyn kasvoihin.
»Niinikään», jatkoi mrs Merdle, »on hän ollut ystävällinen ja luvannut tulla lopullisesti keskustelemaan asiasta kanssani, ja me eroamme nyt parhaassa sovussa toisillemme. Ja koska niin on», lisäsi mrs Merdle jättäen pesäsensä ja pistäen jotakin Fannyn käteen, »niin toivon miss Dorritin sallivan minun omalla tylsällä tavallani sanoa hänelle hyvästi ja toivottaa kaikkea hyvää».
Sisarukset nousivat nyt yhtaikaa, ja he seisoivat kaikki lähellä papukaijan häkkiä; lintu haukkasi nokallisen korppua, sylkäisten sen sitten suustaan, näytti pilkkaavan heitä tanssittaen pöyhkeästi ruumistansa, liikuttamatta jalkojaan, kiepsahti yhtäkkiä ylösalaisin ja laahautui kultahäkkinsä ulkoseinää pitkin julman nokkansa ja mustan kielensä avulla.
»Hyvästi, miss Dorrit, kaikkea hyvää toivotan teille», lausui mrs Merdle. »Jos pääsisimme tuvat vuotiseen valtakuntaan tai johonkin sentapaiseen, niin minä esimerkiksi saisin ilon oppia tuntemaan joukon miellyttäviä ja lahjakkaita henkilöitä, joiden seurasta nyt olen erotettu. Yksinkertaisempi yhteiskunnallinen tila olisi minulle hyvin mieluinen. Siihen aikaan, kun kävin koulua, luimme runoa, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: 'Katsokaa intiaaniparkoja, te, jotka jotakin ajattelette!' Jos muutama tuhat seurapiirien jäsentä voisi ruveta intiaaneiksi, niin minäkin heti kirjoittaisin nimeni niiden joukkoon; mutta koska kuulumme seurapiireihin, niin emme voi ruveta intiaaneiksi — ikävä kyllä. — Hyvästi!»
He kulkivat portaita alas puuteripää edellään ja puuteripäitä perässään, vanhempi sisar kopeana, nuorempi nöyryytettynä, ja suljettiin ulos puuterittomalle Harley Streetille, Cavendish Squarelle.
»No?» kysyi Fanny, kun he olivat astuneet vaiti jonkun matkaa. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Amy?»
»Voi, en tiedä mitä sanoa!» vastasi Amy surullisesti. »Et kai pitänyt siitä nuoresta miehestä, Fanny?»
»Pitänyt? Hänhän on täysi hölmö.»
»Olen pahoillani — älä loukkaannu — mutta koska kysyt, mitä minulla on sanottavaa, Fanny, niin olen hyvin pahoillani siitä, että sallit tämän rouvan antaa sinulle jotakin.»
»Sinä pieni hupakko!» vastasi sisar pudistaen häntä tartuttuaan kiivaasti hänen käsivarteensa. »Eikö sinussa ole vähääkään ylpeyttä? Mutta niinhän se onkin. Sinulla ei ole itsekunnioitusta, et osaa olla tarpeeksi ylpeä. Aivan samoin kuin sallit pienen mitättömän Chiveryn keikkua kintereilläsi», lisäsi hän halveksivimman painokkaasti, »samoin sallisit perhettäsi poljettavan nousematta vastarintaan».
»Älä sano niin, rakas Fanny. Minä teen mitä voin heidän hyväksensä.»
»Teet mitä voit heidän hyväksensä!» matki Fanny, kävelyttäen häntä hyvin kiireesti. »Sallisitko tuollaisen naisen, jonka jokainen vähänkin kokenut huomaa mahdollisimman kieroksi ja häikäilemättömäksi — sallisitko hänen nöyryyttää perhettäsi kiittäen häntä vielä siitä?»
»En, Fanny, en suinkaan.»
»No, anna siis hänen maksaa siitä, sinä pieni raukka. Mitä muuta voisit vaatia häneltä? Anna hänen maksaa siitä, sinä tyhmä lapsi, ja käytä rahat perheen hyväksi.»
He eivät puhuneet enää mitään matkallaan Fannyn ja sedän asunnolle. Kun he saapuivat sinne, tapasivat he vanhuksen istumassa huoneen nurkassa puhaltamassa klarinetistaan mitä surullisimpia säveleitä. Fannyn piti valmistaa ateria, johon kuului lampaanlihaa, porteria ja teetä, ja hän kiukutteli muka tehdessään sitä, vaikka hänen sisarensa oikeastaan suoritti kaikki tyynesti ja rauhallisesti. Kun Fanny viimein istui syömään ja juomaan, heitteli hän pöytäkalustoa ja puri kiukkuisesti leipäänsä samalla tavoin kuin hänen isänsä edellisenä iltana oli tehnyt.
»Jos halveksit minua», sanoi hän purskahtaen kiihkeään itkuun, »siksi että olen tanssijatar, niin minkätähden ohjasit minut sille alalle? Se on sinun työtäsi. Sinä tahdoit, että minä olisin taipunut maahan saakka mrs Merdlen edessä ja sallinut hänen sanoa ja tehdä mitä halusi, halveksia meitä ja sanoa sen minulle vasten kasvoja. Sentähden, että olen tanssijatar!»
»Oi, Fanny!»
»Ja samoin on Tip paran laita. Tipiäkin hän saa alentaa mielin määrin, häiritsemättä — sentähden kai, että Tip on ollut lakimiesten palveluksessa, laivatelakoilla ja jos jossakin. Se on sinun työtäsi, Amy. Kyllä sinun edes pitäisi hyväksyä se, että häntä puolustetaan.»
Koko ajan puhalteli setä surullisesti klarinettiaan, siirtäen sen toisinaan hetkeksi tuuman verran huuliltaan pysähtyessään katselemaan heihin, hämärästi aavistaen, että joku oli sanonut jotakin.
»Entä isäsi, poloinen isäsi, Amy. Sentähden, että hän ei ole vapaa eikä voi esiintyä ja puhua puolestansa, sallisit sinä noiden ihmisten rankaisematta loukata häntä. Vaikket välittäisikään siitä omasta puolestasi, koska käyt työssä vierasten luona, niin sinun pitäisi mielestäni kuitenkin välittää siitä hänen tähtensä, kun ajattelet mitä kaikkea hän pitkien aikojen kuluessa on saanut kestää.»
Pikku Dorrit parkaan koski moitteen vääryys varsin kipeästi. Edellisen illan muisto pisti lisäodan hänen sydämeensä. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi tuolinsa pöydästä takkaan päin. Setä, pidettyään pienen väliajan, puhalteli taas surullista säveltänsä.
Fanny kiukutteli teekupeille ja leivälle niin kauan kuin hänen suuttumustansa kesti, väitti sitten olevansa maailman onnettomin tyttö ja toivoi olevansa kuollut. Sitten hän alkoi vuodattaa katumuksen kyyneliä, nousi pöydästä ja syleili sisartansa. Pikku Dorrit koetti estää häntä sanomasta mitään, mutta toinen vastasi, että hän tahtoi, hänen täytyi. Ja sitte hän pyysi uudelleen ja yhä uudelleen: »Minä pyydän sinulta anteeksi, Amy», »Anna anteeksi, Amy», miltei yhtä kiihkeästi kuin oli sanonut sen, mitä nyt katui.
»Mutta varmasti, Amy, varmasti», otti hän asian uudesti puheeksi heidän istuessaan sisarellisessa sovussa vierettäin, »toivon ja uskon, että asia olisi näyttänyt sinusta toisenlaiselta, jos olisit hiukan enemmän tuntenut seuraelämää.»
»Ehkäpä olisi, Fanny», myönsi lempeä Pikku Dorrit.
»Katsos, sillä välin kun sinä olet elänyt hiljaista, suljettua kotielämää, siellä, Amy», jatkoi sisar alkaen vähitellen taas muuttua suojelevaksi, »olen minä ollut maailmalla, liikkuen enemmän seuraelämässä, ja käynyt ylpeäksi ja vaativaksi — kenties liiaksikin».
Pikku Dorrit vastasi: »Niin, niin kyllä!»
»Ja sillä välin kun sinä olet ajatellut ruokaa ja vaatteita, olen minä saattanut ajatella perhettämme, näetkös, Amy. Eiköhän se liene niin?»
Pikku Dorrit nyökkäsi. »Niin, niin», sanoi hän, kasvot paljoa iloisempina kuin sydän.
»Varsinkin kun tiedämme», lisäsi Fanny, »että sillä paikalla, jolle olet pysynyt niin uskollisena, on aivan erikoinen, sille kuuluva sävynsä, joka tekee sen toisenlaiseksi kuin kaikki muut seurapiirit. Suutele minua nyt vielä kerta, rakas Amy, ja sopikaamme siitä, että olemme molemmat oikeassa ja että sinä olet rauhallinen, kiltti kotihiiri.»
Klarinetti oli yhä valitellut surullisesti tämän kaksinpuhelun aikana, mutta keskeytettiin nyt, kun Fanny ilmoitti lähtöajan olevan käsissä, mikä tapahtui siten, että hän kääri kokoon sedän nuotit ja otti klarinetin hänen huuliltaan.
Pikku Dorrit erosi heistä ovella ja kiirehti Marshalseata kohden. Siellä tuli aikaisemmin pimeä kuin muualla, ja kun hän astui sinne tänä iltana, tuntui siltä kuin hän olisi astunut syvään onkaloon. Muurin varjo näkyi kaikkien esineiden yllä. Eikä vähimmin isän yllä, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiinsa ja musta samettilakki päässä kääntyi ympäri, kun Pikku Dorrit astui hämärään huoneeseen.
»Ja miksei minunkin ylläni!» ajatteli Pikku Dorrit käsi vielä lukolla.»Fanny ei ollut niinkään väärässä.»
Mr Merdlen tauti
Merdlen loistorakennus Harley Streetin varrella Cavendish Squaressa ei saanut halvempaa varjoa kuin kadun toisella puolen olevien samanlaisten loistorakennusten julkisivujen luomaa. Samoin kuin moitteettoman seurapiirin jäsenet keskenään, niin Harley Streetin varrella olevain vastakkaisten talojen katotkin suhtautuivat perin jäykästi ja tyhjästi toinen toiseensa. Todellakin, talot ja niiden asukkaat olivat niin samantapaiset tässä suhteessa, että usein sai nähdä päivällisvierasten asettuneen vastakkaisille puolin pöytää ikäänkuin taistelujärjestykseen, istuen oman ylhäisyytensä varjossa ja tuijottaen toiselle puolen pöytää yhtä tylysti ja tylsästi kuin talotkin.
Jokainen tietää, kuinka päivällispöydän kummallakin puolen istujat muuttuvat katunsa kaltaisiksi, samanlaisiksi kuin sen varrella olevat talot, nuo parikymmentä ilmeetöntä yksitoikkoista rakennusta, joihin kaikkiin on soitettava tai kolkutettava samalla tavalla, joihin noustaan samanlaisia ikäviä portaita pitkin, joissa kaikissa on samanmalliset kaiteet, kaikissa yhdenlaiset, epäkäytännölliset tulipalon sammutusvehkeet, sama tarkoitukseensa sopimaton kalusto päärakennuksessa, ja joita kaikkia poikkeuksetta on arvioitava korkeimpien mittojen mukaan — kukapa ei olisi aterioinut näiden seurassa? Tässä surkeasti rappeutunut talo, tuossa yksinäinen ulkonemaikkuna, täällä stukkokoristeinen rakennus, tuolla uuden julkisivun saanut, siinä nurkkatalo, jossa on vain kulmikkaita huoneita; vielä sellainen talo, jossa uutimet aina ovat alhaalla, ja sellainen, jonka luukut aina ovat auki, sekä talo, jonka vuokramaksujen kokooja, käydessään nostamassa aatteen neljänneksiä, ei tapaa ketään kotona — kukapa ei olisi aterioinut heidän seurassaan? Kukapa ei tuntisi taloa, jota ei kukaan tahdo ottaa ja jonka täytyy alentaa hintaansa? Entä komea talo, jonka pettynyt herrasmies vuokrasi eliniäkseen ja johon hän ei ole ensinkään tyytyväinen — kukapa ei tuntisi sitä?
Harley Street, Cavendish Square, oli enemmän kuin tietoinen mr ja mrs Merdlestä. Harley Streetillä asui tunkeilijoita, joita katu ei tuntenut, mutta mr ja mrs Merdlelle se mielellään osoitti kunnioitustaan. Seuraelämä tunnusti mr ja mrs Merdlen. Seurapiirit olivat sanoneet: »Tunnustakaamme ja tuntekaamme heidät.»
Mr Merdle oli suunnattoman rikas, tavattoman yritteliäs mies, korvaten Midas, joka muutti kaikki, mihin kosketti, kullaksi. Hän onnistui kaikessa, pankkiasioista alkaen rakennusyrityksiä myöten. Hän oli parlamentin jäsen, tietysti. Hän kuului Cityyn, sehän oli selvää. Hän toimi tämän yhdistyksen tai yhtiön puheenjohtajana, tuon uskottuna miehenä ja kolmannen presidenttinä. Rahamiehet kysyivät yrittelijöiltä: »No, mitä nimiä teillä on? Oletteko saaneet Merdlen mukaan?» Ja jos vastaus oli kieltävä, vastasivat hekin epäävästi: »Silloin en minä voi auttaa teitä.»
Tämä suuri ja onnellinen mies oli viisitoista vuotta takaperin valmistanut mrs Merdlen pulskalle povelle, joka vaati ylen avaran tilan tunteettomuudellensa, purppura- ja kultapesäsen. Sillä povella ei ollut hyvä levätä, mutta siihen sopi mainiosti ripustaa jalokiviä. Mr Merdle tarvitsi jotakin, johon ripustaa jalokiviä, ja hän osti sen sitä varten. Storr ja Mortimer olisi voinut naida samassa tarkoituksessa.
Tämä, samoin kuin hänen kaikki muutkin keinottelunsa, oli viisas ja onnekas. Jalokivet esiintyivät parhaimmassa valaistuksessa. Seuraelämässä liikkuva, jalokivillä peitetty rinta herätti yleistä ihailua. Seuraelämä lausui hyväksymisensä, ja mr Merdle oli tyytyväinen. Hän oli erinomaisen epäitsekäs ihminen — teki kaikki vain seuraelämän hyväksi, hyötyen itse mahdollisimman vähän kaikista ansioistaan ja huolenpidostaan.
Kai oli kuitenkin otaksuttava, että hän sai mitä halusi — mitä tosin olisi muutenkin voinut saada rajattoman rikkautensa avulla. Mutta hän halusi ennen kaikkea olla seurapiireille (mitä nämä sitte lienevätkin olleet) mieliksi ja piti kunnianaan lunastaa kaikki niiden hänelle asettamat vekselit. Hän ei loistanut seurassa; hänellä ei omasta puolestaan ollut paljoa sanottavaa; hän oli vaatimaton, syrjässä pysyttelevä mies, otsa leveä, ulkoneva, katse tarkkaavainen, poskilla se erikoinen tumma puna, joka on paremmin kuihtumisen kuin raikkaan terveyden merkki, ja levoton ilme hihankäänteiden tienoilla, aivan kuin ne olisivat olleet liitossa hän kanssansa ja kuin niillä olisi ollut syytä välttämättä koettaa peittää ja piilotella hänen käsiänsä. Siinä vähässä, minkä hän sanoi, hän oli kylläkin miellyttävä mies, koruton, erittäin valmis vastaamaan sekä yleiseen että yksityiseen luottamukseen ja sitkeän itsepäisesti sitä mieltä, että jokaisen oli vähimmässäkin mukauduttava seurapiirien vaatimuksiin. Näistä samaisista seurapiireistä (jos niillä tarkoitettiin niitä, jotka tulivat hänen päivällisilleen ja mrs Merdlen vastaanottoihin ja konsertteihin) ei hän itse näyttänyt suuriakaan nauttivan, näkyihän vain enimmäkseen jurottavan ovien takana ja seinämillä. Niinikään mennessään ulos seurapiireihin sen sijaan, että ne tulivat hänen kotiinsa, näytti hän hieman väsyneeltä ja tuntui haluavan mieluummin mennä nukkumaan, mutta siitä huolimatta hän aina harrasti seuraelämää, liikkui siinä ahkerasti ja oli aina erinomaisen aulis uhraamaan rahoja sen alttarille.
Mrs Merdlen ensimmäinen mies oli ollut eversti, jonka hoivassa povi oli joutunut kilpailemaan Pohjois-Amerikan lumen kanssa ja jäänyt tappiolle valkeudessa, muttei kylmyydessä. Everstin poika oli mrs Merdlen ainoa lapsi. Hän oli paksukalloinen, korkeahartiainen ja näytti yleensä paremmin pöhöttyneeltä poikaselta kuin nuorelta mieheltä. Hän oli osoittanut niin vähän älyn merkkejä, että hänen toveriensa keskuudessa liikkui juttu siitä, kuinka hänen aivonsa olivat jäätyneet, kovalla pakkasella, joka oli vallinnut St. Johnissa, New Brunswickissa hänen syntymäaikoinaan, eivätkä olleet sen koommin sulaneet. Toinen juttu tiesi, että hän lapsuudessaan, hoitajan huolimattomuuden tähden, oli pudonnut korkeasta ikkunasta päälleen, joka luotettavien todistajien kertoman mukaan oli haljennut. Luultavasti olivat nämä molemmat kertomukset taannehtivaa alkuperää; nuorella herralla (jonka kuvaava nimi oli Sparkler [Sparkler merkitsee säikkyvä. — Suom.]) oli päähänpiston kaltainen tapa kosia jos jonkinlaisia vähemmin toivottavia nuoria naisia, joita jokaista hän, naimatarjousta tehdessään, kehui: »Olette hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — ettekä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä.»
Näin vähälahjainen poikapuoli olisi ollut haittana ja esteenä kelle hyvänsä toiselle miehelle; mutta mr Merdle ei tarvinnut poikapuolta itseään varten, vaan hän tarvitsi poikapuolen seuraelämää varten. Mr Sparkler oli ollut kaartissa ja piti tapanaan käydä kaikissa kilpa-ajoissa, kilpailuissa ja kutsuissa, ja seuraelämä, tuntien hänet hyvin, oli tyytyväinen poikapuoleensa.
Tämän hyvän tuloksen olisi mr Merdle katsonut saavuttaneensa halvalla hinnalla, vaikka mr Sparkler olisi ollut kalliimpikin kapine. Eikä hän nytkään ollut suinkaan vähillä kustannuksilla saanut häntä seuraelämälle kelpaavaan kuntoon.
Harley Streetin varrella olevassa komeassa talossa oli päivälliskutsut samana iltana, jolloin pikku Dorrit, istuen isänsä vieressä, ompeli tämän uusia paitoja; kutsuilla nähtiin hovin pomoja ja Cityn pomoja, alahuoneen ja ylähuoneen pomoja, ylioikeuksien ja alioikeuksien pomoja, piispallisia pomoja, pomoja valtiovarain virastosta, hevoskaartista, laivastosta — kaikkia noita mahtimiehiä, jotka pitävät meitä käynnissä ja toisinaan asettavat kampia eteemme.
»Olen kuullut», sanoi piispapomo hevoskaartille, »että mr Merdle taas on voittanut suunnattomasti. Puhutaan sadastatuhannesta punnasta.»
Hevoskaarti oli kuullut puhuttavan kahdestasadasta.
Valtiorahasto kolmesta.
Laki, joka hypisteli vakuuttavaa kaksoissilmälasiansa, luuli melkein, että oli kysymys neljästä. Tässä oli tapahtunut tuollainen onnistunut laskelmiin ja yhdistelmiin perustuva pelisiirto, jonka tulosta oli vaikea arvioida. Siinä oli esimerkki laajakatseisesta tilanteen käsityksestä, johon liittyi tavallinen hyvä onni ja luonteenomainen rohkeus; sitä sai vuosisadan kuluessa ihailla vain harvoin. Mutta siinähän tuli Veljekset Bellows, joka oli ollut mukana suuressa pankkikeinottelussa ja joka ehkä tiesi jotakin lisää. Kuinka suureksi Veljekset Bellows arvioi tämän uuden voiton?
Tämä herra oli juuri menossa kumartamaan povelle ja saattoi vain ohimennen kertoa kuulleensa, että sen otaksuttiin kaiken kaikkiaan nousevan puoleen miljoonaan, mikä otaksuma tuntui sangen todenmukaiselta.
Laivasto selitti, että mr Merdle oli ihmeellinen mies. Valtiovarat pitivät häntä uutena mahtina maassa ja kykenevänä ostamaan koko alahuoneen. Piispa iloitsi siitä, että nämä rikkaudet tulvivat sellaisen miehen taskuihin, joka aina oli valmis kannattamaan seurapiirien parhaita harrastuksia.
Mr Merdle itse saapui aina myöhään tällaisiin tilaisuuksiin kuten mies, jota hänen suurten yritystensä jättiläiskynnet yhä pidättivät senjälkeen, kun muut jo olivat päässeet irti päivätöittensä kääpiökätösistä. Tällä kertaa tuli hän aivan viimeisenä. Valtiovarojen mielestä Merdlen työ näytti hiukan rasittavan häntä. Piispa sanoi iloitsevansa ajatellessaan, että rikkaudet virtasivat sellaisen miehen taskuihin, joka otti ne nöyränä vastaan.
Puuteria! Tarjoilussa oli niin paljon puuteria, että se antoi makua päivällisille. Jauhemaisia osasia sekaantui ruokalajeihin ja suuren maailman herkut saivat lisähöysteen ensiluokkaisista tarjoilijoista. Mr Merdle vei pöytään kreivittären, joka piili jossakin suunnattoman avaran puvun sisimmässä ja joka suhtautui siihen kuin liiaksi kasvaneen kaalin sydän sen paisuneeseen lehtiverhoon. Jos on lupa käyttää niin halpaa vertausta, niin puku astui portaita alas kuin paksuun silkkiin puettu nukke, eikä kukaan saattanut nähdä millainen pienokainen sitä kantoi.
Päivällisvierailla oli kaikkea, mitä he saattoivat pyytää, ja kaikkea, mitä he eivät saattaneet pyytää. Heillä oli kaikkea mahdollista katseltavaa, kaikkea mahdollista syötävää ja kaikkea mahdollista juotavaa. Toivottavasti he nauttivatkin siitä; mr Merdlen osuus ateriasta ei olisi maksanut enempää kuin kahdeksantoista pennyä. Mrs Merdle oli komea. Ylihovimestari oli hänen jälkeensä sen päivän komein laitos. Hän oli seuran pulskin mies. Hän ei tehnyt mitään, mutta hän katseli kaikkea sillä tavalla kuin vain harvat kykenivät tekemään. Hän oli mr Merdlen viime lahja suurelle maailmalle. Mr Merdle ei itse tarvinnut häntä ja joutui hämilleen joka kerta, kun tämä suuri mies katsoi häneen; mutta kyllästymätön seuraelämä tahtoi hänet — ja sai hänet.
Näkymätön kreivitär näytteli lapsekkaan tytön osaa, ja povi esiintyi ylinnä kaunotarten sarjassa. Valtiovarat sanoivat: Juno. Piispa sanoi: Judith.
Laki keskusteli hevoskaartin kanssa sotaoikeudesta. Veljekset Bellows ja korkein oikeus ottivat osaa keskusteluun. Muut pomot sanoivat sanansa hekin. Mr Merdle istui äänettömänä ja tuijotti pöytäliinaan. Tuon tuostakin joku pomo kääntyi hänen puoleensa suunnaten oman erikoisen puhetulvansa häneen; mutta se kiinnitti harvoin mr Merdlen huomiota; hän heräsi vain laskelmistaan ja kohotti lasiansa.
Kun pöydästä noustiin, oli useilla pomoilla jotakin henkilökohtaisesti sanottavaa mr Merdlelle, niin että tämän täytyi pitää pieniä vastaanottoja tarjoilupöydän luona, jonne he pysähtyivät matkallaan ovelle.
Valtiovarain osasto rohkeni uuden voiton johdosta onnitella maailmankuulua englantilaista kapitalistia ja kaupparuhtinasta (hän oli parlamentissa joskus käyttänyt tätä erikoista nimitystä, jonkatähden se helposti kerkesi hänen kielellensä). Tällaisten miesten voittojen kasvaminen tiesi isänmaan voittojen ja mahdollisuuksien kasvamista, ja osasto antoi mr Merdlen ymmärtää, että se kohotti isänmaallista tunnetta.
»Kiitän teitä, mylord», vastasi mr Merdle, »kiitän teitä. Otan ylpeänä vastaan onnittelunne ja iloitsen siitä, että hyväksytte toimintani.»
»Niin, en kuitenkaan hyväksy sitä ehdottomasti, rakas mr Merdle. Sillä», valtiorahasto käänsi hymyillen hänet tarjoilupöydän puoleen ja puhui leikkiä laskien, »teidän ei milloinkaan kannata jättää sitä ja tulla auttamaan meitä».
Mr Merdle katsoi suureksi kunniaksi, että —
»Ei, ei», väitti valtiovarain pomo, »tässä valossa ei tällaisen käytännöllisen kyvyn ja laajakatseisen liikemiehen voida otaksua katsovan asiaa. Jos joskus sattuisi niin onnellisesti, että me tilanteen herroina voisimme ehdottaa, että tällainen etevä henkilö — tulisi joukkoomme ja käyttäisi vaikutusvaltaansa, tietojaan, asemaansa meidän eduksemme, niin se olisi ehdotettava hänelle velvollisuutena. Juuri velvollisuutena seuraelämää kohtaan.»
Mr Merdle lausui, että seuraelämä, suuri maailma, oli hänen silmäteränsä ja sen vaatimukset tärkeät ennen kaikkia muita. Valtiovarat väistyivät, ja laki siirtyi sijalle.
Laki, tehden pienen kehittelevän lautakunta-kumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa kaksoissilmälasiaan, toivoi, että hänelle suotaisiin anteeksi, jos hän tälle suurelle miehelle, joka paremmin kuin useimmat muut oli kyennyt muuttamaan kaiken pahan alkujuuren kaiken hyvän alkujuureksi ja oli pitkät ajat luonut loistoa tämänkin kauppamaan aikakirjoihin, jos hän tälle aivan epäitsekkäästi ja kuten he, lakimiehet, turhantarkkaan tapaansa sanoivat, ollenamicus curiae, mainitsi eräästä tosiseikasta, joka sattumalta oli tullut hänen tietoonsa. Häntä oli pyydetty tarkastamaan maan itäosassa sijaitsevan isohkon maatilan saantikirjaa — itse asiassa oli maatila (mr Merdlehän tiesi, että he, lakimiehet, halusivat olla asiallisen tarkkoja) kahden itäisimmän maakunnan välisellä rajalla. No, saantikirja oli täysin pätevä ja tila oli huomattavan edullisilla ehdoilla kaupan sille, jolla oli rahaa käytettävänään (lautakuntakumarrus ja vakuuttava silmälasi). Laki oli juuri tänään saanut tiedon tästä ja hänen mieleensä oli juolahtanut: »Tänä iltanahan minulla on kunnia syödä päivällistä arvoisan ystäväni mr Merdlen luona ja silloinpa mainitsen hänelle kahdenkesken tästä tilaisuudesta.» Tämä kauppa tuottaisi sekä suurta tunnustettua valtiollista vaikutusvaltaa että myöskin papinotto-oikeuden viidessä, kuudessa seurakunnassa, mistä oli huomattava vuotuinen tulo. Ei silti, että laki olisi luullut mr Merdleltä muutenkaan puuttuvan keinoja pääomansa sijoittamiseksi ja toimintahaluisen, voimakkaan henkensä askarruttamiseksi, mutta hän rohkeni mainita mielessään heränneen kysymyksen, eikö ansiostaan näin korkeaan asemaan kohonneen ja eurooppalaisen maineen saavuttaneen miehen ollut velvollisuus — älkäämme sanoko itseään kohtaan, mutta sanokaamme seurapiirejä kohtaan — hankkia itselleen tällainen vaikutusvalta ja käyttää sitä — älkäämme sanoko omaksi eikä puolueensa, mutta sanokaamme seuraelämän — hyväksi.
Mr Merdle ilmaisi taas hartaan halunsa aina palvella tätä herkeämättömän huolenpitonsa esinettä, ja laki vei vakuuttavan silmälasinsa ylös isoja portaita. Piispa liukui kuin sattumalta tarjoilupöydän suuntaan.
Hän huomautti kuin ohimennen, että maallinen rikkaus tuskin saattoi suuntautua parempaan uomaan kuin kokoontuessaan viisaiden ja älykästen taikakäsiin, he kun tunsivat tarkkaan rikkauden arvon (tässä piispa koetti näyttää mahdollisimman köyhältä), tiesivät sen merkityksen lähimmäisen hyödyksi, kun sitä ymmärtäväisesti hallittiin ja oikeudenmukaisesti jaettiin.
Mr Merdle oli nöyrästi vakuutettu siitä, ettei piispa voinut tarkoittaa häntä ja ilmaisi epäjohdonmukaisesti syvän kiitollisuutensa piispan hyvästä ajatuksesta.
Piispa asetti keikarimaisesti siromuotoisen oikean säärensä hiukan toisen edelle ikäänkuin sanoakseen mr Merdlelle: »Älkää huoliko kauhtanasta, se on vain muotoasia», ja teki hyvälle ystävälleen seuraa van kysymyksen:
Oliko hänen hyvä ystävänsä tullut ajatelleeksi, ettei suuri maailma ollut kohtuuton toivoessaan, että hän, jonka yrityksiä aina seurasi siunaus ja jolla asemassaan oli suuri vaikutusvalta, tahtoisi uhrata hiukan rahoja Afrikalähetykselle tai johonkin muuhun sellaiseen?
Kun mr Merdle vastasi mielellään ottavansa asian harkittavaksi, teki piispa hänelle toisen kysymyksen:
Oliko hänen hyvä ystävänsä seurannut »meidän» pappien palkankorotusta pohtivan lisätyn komiteamme toimia ja oliko hän tullut ajatelleeksi, että pienen rahasumman suuntaaminen tännepäin edistäisi hienolla tavalla suurta aatetta?
Mr Merdle vastasi samalla tavalla kuin äsken, ja piispa selitti syyn kysymyksiinsä:
Suuri maailma odotti hänen hyvän ystävänsä kaltaisilta miehiltä tällaista.Hänei odottanut, mutta seurapiirit odottivat. Aivan samoin kuin se ei ollut »meidän» komiteamme, joka odotti pappien palkankorotusta, vaan seurapiirit, jotka olivat peloittavan levottomia, kunnes se olisi saatu läpiajetuksi. Hän pyysi vakuuttaa hyvälle ystävälleen pitävänsä erinomaisen tärkeänä sitä, että hänen hyvä ystävänsä joka tilaisuudessa kiinnitti huomionsa seurapiirien parhaisiin harrastuksiin ja arveli, että hän itse samalla palveli näitä harrastuksia ja ilmaisi seurapiirien tunteet toivottamalla hyvälle ystävällensä jatkuvaa onnea, jatkuvaa rikastumista ja yleensä jatkuvaa joka lajia.
Piispa nousi hänkin portaita ylös, ja muita mahtimiehiä ilmestyi vuorotellen hänen jälkeensä, kunnes alhaalla ei ollut ketään muita kuin mr Merdle. Tämä herra tuijotti ensin pöytäliinaan niin kauan, että ylihovimestarin sielu hehkui ylevää paheksumista, ja lähti sitte nousemaan muiden jäljessä yläkertaan häviten suureen ihmisvirtaan suurissa portaissa. Mrs Merdle edusti talonväkeä, parhaat jalokivet oli ripustettu näytteille, seurapiirit saivat sen, mitä varten olivat tulleetkin, ja mr Merdle joi nurkassaan teetä kahden pennyn edestä ja sai enemmän kuin oli pyytänyt.
Seniltaisten mahtimiesten joukossa oli kuuluisa lääkäri, joka tunsi kaikki ja jonka kaikki tunsivat. Astuessaan sisään ovesta äkkäsi hän mr Merdlen istumassa nurkassaan juomassa teetä ja kosketti hänen käsivarttaan.
Mr Merdle säpsähti. »Oh, tekö siinä?»
»Voitteko paremmin tänään?»
»En», vastasi mr Merdle, »en voi paremmin».
»Vahinko, etten tavannut teitä tänä aamuna. Olkaa hyvä ja tulkaa huomenna minun luokseni tai sallikaa minun tulla teidän luoksenne.»
»Hyvä», vastasi toinen. »Tulen luoksenne huomenna ajaessani ohitse.»
Laki ja piispa olivat molemmat läsnä tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana, ja kun mr Merdle hävisi ihmisjoukkoon, tekivät kumpikin huomautuksensa sen johdosta lääkärille. Laki sanoi, että henkisille ponnistuksille oli olemassa raja, jota ei kukaan voinut ylittää, ja että tämän rajan vaihtelu riippui aivojen laadusta ja ruumiinrakenteen omituisuuksista, kuten hän oli usein joutunut huomaamaan oppineiden virkaveljiensä kesken; mutta jos tämä sietämisraja ylitettiin hiuskarvankin verran, oli seurauksena masentunut mieli ja huono ruuansulatus. Tahtomatta tunkeutua lääketaidon pyhiin salaisuuksiin otaksui hän (tehden lautakuntakumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa silmälasiansa), että mr Merdlen laita oli juuri samoin. Piispa kertoi, että hänellä nuoruudessaan oli lyhyen ajan ollut tapana kirjoittaa saarnoja lauantaisin, jota tapaa kirkon nuorten poikien tulisi huolellisesti välttää, ja että häntä siihen aikaan aina vaivasi mielenmasennus, jonka hän otaksui johtuneen hengen liikarasituksesta; kerrassaan tenhoava vaikutus oli silloin tuoreen munan keltuaisella, jonka hänen kiltti silloinen vuokraemäntänsä vatkasi sokerin kera, lisäten siihen lasillisen hyvää sherryviiniä ja hiukan muskottia. Yrittämättä ehdottaa näin yksinkertaista parannuskeinoa syvämieliselle suuren lääkintätaidon harjoittajalle, hän rohkeni kysyä, eikö tällainen mieto, mutta silti tehokkaasti vaikuttava kiihoitusaine voisi laukaista (inhimillisesti puhuen) mutkallisten laskelmien ja mietiskelyjen kautta syntynyttä hengenvoimien jännitystä.
»Kyllä», myönsi lääkäri, »kyllä olette molemmat oikeassa. Mutta voinhan kertoa teille, etten löydä mr Merdlessä mitään vikaa. Hänellä on ruumiinrakenne kuin sarvikuonolla, ruuansulatus kuin kamelikurjella ja keskityskyky kuin osterilla. Mitä hermoihin tulee, mr Merdle on tyyniluontoinen eikä ensinkään tunteellinen, ja melkein yhtä haavoittumaton kuin Akilles. Teistä tuntuu oudolta, että sellainen mies syyttä otaksuisi olevansa sairas. Mutta minä en ole tavannut hänessä mitään vikaa. Hänessä saattaa kyllä olla joku syvällä piilevä salainen sairaus. Sitä en tiedä. Voin vain sanoa, etten ole sitä vielä keksinyt.»
Mr Merdlen sairauden varjoa ei näkynyt povella, joka komeili kalliiden kivien alla ja kilpaili muiden samanlaisten uhkeiden jalokivitelineiden kanssa; mr Merdlen sairauden varjoa ei tuntunut nuoressa Sparklerissa, joka harhaili huoneissa noudattaen päähänpistoaan ja etsien kylliksi sopimatonta nuorta neitosta, jonka olemuksessa ei olisi joutavaa tekopyhyyttä; ei tätä varjoa myöskään huomannut Barnacleissa eikä Stiltstalkingeissa, joita oli läsnä miltei siirtokunnittain, eikä liioin muussakaan seurassa. Hänessä itsessäänkin tuo varjo ilmeni vain kalpeana kajastuksena hänen liikkuessaan vierastungoksessa ja vastaanottaessaan kunnianosoituksia.
Mr Merdlen tauti. Seurapiirit ja hän olivat niin paljon tekemisissä keskenään muutenkin, että oli vaikea ajatella hänen tautinsa, jos hänellä sellainen oli, pysyvän hänen yksityisenä asianaan. Kytikö hänessä syvällä piilevä salainen sairaus ja pääsisikö lääkäri sen perille? Kärsivällisyyttä. Sillä välin loi Marshalsean muuri todellisen, pimentävän varjonsa, jonka saattoi havaita Dorrit-perheessä joka aika vuorokaudessa, olipa aurinko missä asennossa tahansa.
Pulmallinen kysymys
Marshalsean isän suosio mr Clennamia kohtaan ei lisääntynyt samassa määrässä kuin tämän vierailut Marshalseassa. Hänen tylsyytensä suuressa muistolahjakysymyksessä ei ollut omiaan herättämään isällisen sydämen ihailua, vaan pikemmin pahastumista tällä arkatuntoisella taholla, jossa sitä katsottiin suorastaan sivistyneen miehen tunteiden puutteeksi. Pettymyksen tunne tämän herrasmiehen suhteen pääsi pimittämään isällistä mieltä, koska mr Clennamilla ei näyttänytkään olevan sitä hienotunteisuutta, jolla isä luottavaisena oli hänet kaunistanut. Menipä isä niinkin pitkälle, että sanoi, perheensä keskuudessa, pelkäävänsä, ettei mr Clennam ollut mikään ylevämielinen mies. Hän huomautti, että hän Marshalsea-yhteiskunnan julkisena johtajana ja edustajana hyvin mielellään otti vastaan mr Clennamin, kun hän tuli tervehdyskäynnille mutta ei henkilökohtaisesti viihtynyt tämän herran seurassa. Hänestä tuntui puuttuvan jotakin (isä ei voinut sanoa mitä). Kaikesta huolimatta ei Marshalsean isä laiminlyönyt osoittamasta vieraalleen ulkonaista kohteliaisuutta, päinvastoin kohteli hän tätä erittäin huomaavaisesti, kenties toivoen hiljaisuudessa, että vaikkei hän ollut kylliksi loistavan antelias ja välitön kehoittamatta uudistaakseen muistolahjaansa, saattoi hänen luonteessaan kuitenkin olla ainesta kannattamaan hienotunteisen herrasmiehen osaa tähän suuntaan tähtäävässä kirjevaihdossa.
Clennamista tuli pian kolminkertaisesti huomattava vankilassa kävijä: ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka ensimmäisellä käynnillään sattui jäämään yöksi telkien taakse, ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka oli tiedustellut Marshalsean isän asioita, mielessään ällistyttävä tarkoitus vapauttaa hänet, ja ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka oli kiinnittänyt huomionsa Marshalsean lapseen. Hän ei ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, jota mr Chivery osoitti hänelle ollessaan virkatoimessaan, sillä hän ei huomannut suurtakaan eroa hänen ja muiden portinvartijoiden kohteliaisuuden välillä. Mutta eräänä iltana hämmästytti mr Chivery hänet äkkiä ja erottui jyrkästi virkaveljistään.
Mr Chivery, käyttäen taitavasti porttihuoneen tyhjentämisvaltaansa, oli onnistunut poistamaan sieltä kaikki maleksijat, joten Clennam tullessaan vankilasta tapasi hänet yksin virantoimituksessa.
»(Yksityisesti) Pyydän anteeksi, sir», sanoi mr Chivery salaperäisesti, »mutta mitä tietä aiotte kulkea?»
»Menen London Bridgen yli.» Hiukan hämmästyneenä katsoi hän mr Chiveryyn, joka hänestä näytti vaikenemisen vertauskuvalta, seistessään siinä avain huulilla.
»(Yksityisesti) Pyydän vielä kerran anteeksi», sanoi mr Chivery, »mutta voisitteko kiertää Horsemonger Lanen kautta? Olisiko teillä aikaa pistäytyä tällä kortilla mainitussa paikassa?» Ja hän pisti Clennamin käteen pienen kortin, joka oli painettu kiertelemään liiketuttavien keskuudessa, sekä Chiveryn että tupakkatehtailijoiden, jotka tuottivat maahan väärentämättömiä Havanna-sikaareja, Bengal-tupakkaa, hienotuoksuista kubalaista, erikoisnuuskaa j.n.e., j.n.e.
»(Yksityisesti) Ei ole kysymys tupakkakaupasta», ilmoitti mr Chivery. »Totta puhuen, asia koskee vaimoani. Hän tahtoisi mielellään puhua kanssanne, sir, eräästä asiasta, joka koskee — niin», sanoi mr Chivery vastaten Clennamin ymmärtävään katseeseen nyökäyttämällä päätänsä, »joka koskee häntä».
»Menen heti tapaamaan vaimoanne.»
»Kiitos, sir. Hyvin kiitollinen. Tämä mutka ei vaadi enempää kuin kymmenen minuuttia. Kysykää mrs Chiveryä.» Nämä huomautukset mr Chivery, joka jo oli laskenut hänet ulos, sanoi varovasti ulko-ovessa olevan pienen luukun läpi, jonka hän saattoi avata sisästäpäin pitääkseen, silloin kun tahtoi, silmällä vierailijoita.
Arthur Clennam, kädessä kortti, jossa osoite oli, saapui pian määräpaikkaansa. Se oli aivan pieni kauppapuoti, ja myymäpöydän takana istui siististi puettu nainen ommellen. Pieniä tupakkarasioita, pieniä sikaarilaatikoita, pieni piippuvalikoima, yksi tai pari pientä nuuskarasiaa, pieni kenkäsarvea muistuttava koje nuuskan mättämistä varten, siinä koko vähittäiskauppa varasto.
Arthur mainitsi nimensä ja luvanneensa mr Chiveryn kehoituksesta poiketa tänne. Hän luuli, että oli kysymys jostakin, mikä koski miss Dorritia. Mrs Chivery laski heti ompeluksen käsistään, nousi tuoliltaan myymäpöydän takaa ja pudisti surullisena päätänsä.
»Saatte nähdä heti», sanoi hän, »jos suvaitsette pistäytyä tänne».
Näin salaperäisesti puhuen saattoi hän vieraan pieneen puodinviereiseen huoneeseen, jonka pieni ikkuna oli hyvin pieneen pimeään takapihaan päin. Tässä pihassa koki joukko hursteja ja pöytäliinoja riippua itsensä kuiviksi parilla nuoralla, mutta tuloksetta, ilman puutteessa, ja näiden velttoina riippuvien vaatteiden keskellä istui tuolilla pieni, surkean näköinen nuori mies kuin laivan kannelle viimeiseksi eloon jäänyt merimies joka ei enää jaksanut kääriä purjeita kokoon.
»Meidän John», sanoi mrs Chivery.
Jottei osoittaisi puuttuvaa mielenkiintoa, kysyi Clennam, mitä hän siellä teki.
»Tämä on hänen ainoa virkistyksensä», selitti mrs Chivery pudistaen taas päätänsä. »Hän ei mene edes takapihalle, ellei siellä ole pesuvaatteita kuivamassa; mutta kun niitä on siellä suojaamassa häntä naapurien katseilta, istuu hän pihassa tuntimäärin. Tuntimäärin hän silloin oleskelee pihassa. Sanoo istuvansa siellä kuin lehtimajassa!» Mrs Chivery pudisti taas päätänsä, nosti äidillisesti esiliinan silmilleen ja saattoi vieraansa takaisin kauppapuolelle.
»Tehkää hyvin ja istukaa, sir», pyysi mrs Chivery. »Miss Dorritin tähden meidän John on tällainen, sir; pojan sydän murtuu hänen tähtensä, ja tahtoisinpa kysyä, mikä korvaus hänen vanhemmillensa suodaan, kun näin tapahtuu.»
Mrs Chivery, joka oli hauskannäköinen ja jota pidettiin suuressa arvossa Horsemonger Lanen seuduilla tunteiden ja keskustelukyvyn tähden, lausui tämän kaamean tyynesti ja alkoi heti taas pudistella päätänsä ja kuivailla silmiään.
»Sir», jatkoi hän, »te olette tuttu siinä perheessä, se kiinnittää mieltänne, ja teillä on siinä vaikutusvaltaa. Jos voitte edistää pyrkimyksiä, jotka tarkoittavat kahden nuoren onnea, niin pyydän teitä meidän Johnin tähden, ja heidän molempien tähden, tekemään niin.»
»Tänä lyhyenä aikana», vastasi Arthur hämmästyen, »jona olen tuntenut Pikku — jona olen tuntenut miss Dorritin, olen niin tottunut katsomaan häntä aivan toisenlaisessa valossa kuin missä nyt esitätte hänet, että hämmästytätte minua. Tunteeko hän poikanne?»
»He ovat kasvaneet yhdessä, sir», vastasi mrs Chivery, »leikkineet yhdessä».
»Tietääkö hän poikanne ihailevan häntä?»
»Oh, mitä sanotte, sir», huudahti mrs Chivery värähtäen kuin voitonriemuisena, »hän ei ole voinut nähdä poikaamme sunnuntaisin tietämättä sitä. Hänen kävelykeppinsäkin olisi jo aikoja kertonut sen, ellei hän sitä muuten tietäisi. Johnin kaltaiset nuoret miehet eivät hanki itselleen osoittelevia norsunluukäsiä tyhjän takia. Mistä minä itse olisin päässyt asian perille? Juuri samalla tavalla.»
»Ehkäpä miss Dorrit ei ole yhtä kärkäs arvaamaan kuin te, katsokaas.»
»Silloin hän tietää sen siksi, että se on selvin sanoin sanottu hänelle», vastasi mrs Chivery.
»Oletteko varma siitä?»
»Sir», vakuutti mrs Chivery, »yhtä varma kuin siitä, että tässä talossa olen. Ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin menevän ulos ja ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin palaavan kotiin ja tiesin hänen tehneen niin!» Näin yksityiskohtaisesti ja toistellen esittämällä asian sai mrs Chivery sanoilleen hämmästyttävästi vaikuttavan voiman.
»Saanko kysyä, kuinka hän tuli vaipuneeksi siihen toivottomuuden tilaan, joka näin suuresti huolestuttaa teitä.»
»Se tapahtui», kertoi mrs Chivery, »samana päivänä, jolloin tähän taloon näin Johnin palaavan näillä silmillä. Sen koommin ei tässä talossa enää ollut oma itsensä. Sen jälkeen ollut erilainen kuin milloinkaan ennen, siitä hetkestä alkaen, jolloin tähän taloon seitsemän vuotta takaperin minä ja hänen isänsä neljänneksittäin maksavina vuokralaisina muutimme!» Mrs Chiveryn erikoinen lauseenrakentamiskyky antoi näille sanoille valallisen vakuutuksen leiman.
»Rohkenenko kysyä, mitä itse ajattelette asiasta?»
»Kyllä», vastasi mrs Chivery, »ja minun vastaukseni teille on yhtä vilpitön ja tosi kuin se, että tässä puodissa seison. Meidän John on kaikkien suosiossa ja kaikki suovat hänelle hyvää. Hän leikki tytön kanssa, kun hän täällä pihassa lapsena leikki. Hän on tuntenut hänet siitä saakka. Hän lähti ulos tuona sunnuntai-iltapäivänä tässä samassa huoneessa päivällistä syötyään ja tapasi tytön joko sopimuksen mukaan tai muuten, sitä en voi sanoa. Hän kosi häntä. Hänen veljensä ja sisarensa ovat ylpeitä ja meidän Johnia vastaan. Hänen isänsä ajattelee vain itseänsä eikä tahdo antaa tytärtään kellekään. Näin ollen vastasi hän meidän Johnille: 'Ei, John, en voi ottaa teitä, en voi ottaa miestä ensinkään, en aio milloinkaan mennä naimisiin, minä aion uhrata elämäni muille, hyvästi, hakekaa itsellenne toinen arvoisenne vaimo ja unohtakaa minut!' Näin hän on tuomittu elinkautiseksi orjaksi heille, jotka eivät ansainneet ole, että hän heillä elinkautisena orjana olisi. Näin meidän John ei ole saanut osakseen muuta iloa kuin vilustua märkien vaatteiden keskellä ja esiintyä pihassa, kuten äsken näytin teille, murtuneena rauniona, joka särkee äidin sydämen!» Näin sanoen osoitti kelpo nainen pientä ikkunaa, josta näkyi hänen lohduton poikansa istumassa hiljaisessa lehtimajassa; ja taas äiti pudisti päätänsä ja pyyhki silmiään ja rukoili molempien nuorten nimessä Clennamia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta nämä onnettomat tapahtumat saataisiin kääntymään hyvin päin.
Hän esitti asian niin uskottavasti ja Pikku Dorritin ja hänen perheensä väliset suhteet olivat sille niin epäämättömän oikeina perusteluina, ettei Clennam voinut ajatella asiaa varmaksi toisinkaan päin. Hän oli tullut kiintyneeksi Pikku Dorritiin aivan erikoisella tavalla — joka kiintymys erotti tytön hänen halvasta ja karkeasta ympäristöstään, — niin että tuntui pettymykseltä, epämiellyttävältä ja miltei tuskalliselta ajatella hänen olevan rakastunut takapihalla istuvaan nuoreen mr Chiveryyn tai johonkin toiseen hänen kaltaiseensa henkilöön. Toiselta puolen vakuutti hän itselleen, että Pikku Dorrit oli aivan yhtä hyvä ja yhtä uskollinen ja vilpitön, olkoonpa rakastunut mieheen tai ei, ja hänen halunsa tehdä Pikku Dorritista jonkinlainen kesy haltiatar erottamalla hänen sydämensä niistä ainoista ihmisistä, jotka hän tunsi, oli vain hänen oman mielikuvituksensa aiheuttama heikkous eikä mikään hyvänlaatuinen heikkous. Ja kuitenkin, hänen nuorekas ja puhtoisen viaton olemuksensa, hänen lempeä käytöksensä, hänen tunteellisen äänensä ja ilmeikkäiden silmiensä tenho, kaikki tämä joka paitsi hänen omaa yksilöllisyyttänsä oli herättänyt Clennamin mielenkiintoa, sekä sen lisäksi hänen ja hänen ympäristönsä välinen suuri erilaisuus eivät olleet eivätkä tulisi milloinkaan olemaankaan sopusoinnussa äsken esitetyn otaksuman kanssa.
Mietittyään kaikkea tätä — oikeastaan teki hän niin jo toisen puhuessa — hän vakuutti kelpo mrs Chiverylle, että tämä saattoi luottaa siihen, että hän aina panisi kaikkein parhaansa edistääkseen miss Dorritin onnea, mikäli se oli hänen vallassaan ja mikäli hän pääsi selville hänen toiveistaan. Samalla varoitti hän rouvaa pitämästä asiaa varmana ja ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sekä vaati vaiteliaisuutta ja asian salassapitämistä, jottei miss Dorrit joutuisi kärsimään, ja erittäinkin neuvoi eukkoa koettamaan saavuttaa poikansa luottamuksen päästäkseen täysin selville siitä, kuinka asiat todellisuudessa olivat. Viimemainittu varovaisuustoimenpide oli, arveli mrs Chivery, turha, mutta hän lupasi kuitenkin koettaa. Hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ei olisi saanut tästä keskustelusta kaikkea sitä lohdutusta, jota hän hartaasti oli toivonut, mutta kiitti siitä huolimatta Clennamia vaivasta, jota tämä hyväntahtoisesti oli nähnyt heidän tähtensä. He erosivat hyvinä ystävinä, ja Arthur meni matkaansa.
Kadun väentungos häiritsi hänen aivoissaan liikkuvaa asiatungosta, ja välttääkseen siitä johtuvaa sekasortoa ei Clennam mennytkään London Bridgellc päin, vaan käänsi kulkunsa Iron Bridgen suuntaan. Hän oli tuskin astunut sillalle, kun näki Pikku Dorritin astuvan edellään. Oli kaunis päivä, keveä tuuli puhalsi ja hän näytti juuri tulleen sinne saamaan raitista ilmaa. Clennamin lähtiessä tunti takaperin hänen isänsä huoneesta oli hän jäänyt sinne.
Tämä oli onnellinen sattuma ja edisti Clennamin pyrkimyksiä, hän kun halusi tehdä huomioita hänen ilmeestään ja käytöksestään, kun ei muita ollut läsnä. Hän joudutti kulkuaan, mutta jo ennen kuin hän saavutti Pikku Dorritin, käänsi tämä päätänsä.
»Pelästytinkö teitä?» kysyi Clennam.
»Luulin tuntevani askeleet», vastasi tyttö epäröiden.
»Ja tunsitteko ne, Pikku Dorrit? Tuskinpa saatoitte otaksua niitä minun askelikseni.»
»En otaksunut mitään. Mutta kun kuulin astuntaa, ajattelin, että se muistutti, ajattelin, että — se muistutti teidän astuntaanne.»
»Oletteko menossa edemmäksi?»
»En, sir, kävelen täällä vain hiukan virkistyäkseni.»
He kävelivät yhdessä, ja Pikku Dorritin luottavaisuus palasi taas, ja hän katsoi Clennamin kasvoihin sanoessaan, ympärilleen silmäiltyään:
»On niin kummallista. Ehkäpä ette voi käsittää sitä. Minusta tuntuu toisinaan kuin olisi melkein sydämetöntä kävellä täällä.»
»Sydämetöntä?»
»Niin; nähdä virta ja näin paljon taivasta, näin monta esinettä, nauttia tällaisesta vaihtelusta ja liikunnasta. Ja sitte palata vankilaan, katsokaas, ja tavata hänet aina samasta ahtaasta sopesta.»
»Ah niin! Mutta teidän tulee muistaa, että palatessanne tuotte mukananne kaikesta tästä saamanne vaikutuksen ja virkistyksen, jolla voitte ilahduttaa häntä.»
»Tuonko? Soisin niin olevan! Pelkään, että kuvittelette liikoja, sir, ja uskotte minusta liian paljon. Jos te olisitte vankilassa, niin voisinko tällä tavalla lohduttaa teitäkin?»
»Kyllä, Pikku Dorrit. Varmasti voisitte!»
Huulten värähdyksestä ja kasvoille häilähtäneestä kiihtymyksen varjosta päätteli Clennam, että hän ajatteli isäänsä. Hän oli vaiti jonkun hetken, jotta toinen ehtisi tointua. Pikku Dorrit, joka vapisi hänen käsivartensa varassa, oli vähemmin kuin milloinkaan sopusoinnussa mrs Chiveryn otaksuman kanssa, mutta hän ei ollut yhtä sovittamaton uuteen kuvitelmaan, joka nyt heräsi Clennamin mielessä, että nimittäin oli olemassa joku toinen toivottoman — se ei enää ollut kuvitelmaa — toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä.
He kääntyivät, ja Clennam sanoi: »Kas tässä tulee Maggy!» Pikku Dorrit katsahti ylös hämmästyen, ja he tulivat Maggya vastaan, joka nähdessään heidät pysähtyi kuin paikalleen naulittuna. Hän oli marssinut eteenpäin niin hajamielisenä ja toimessaan, ettei ollut huomannut heitä ennen kuin oli heidän kohdallaan. Hän kävi äkkiä niin noloksi ja syyllisen näköiseksi, että hänen koppansakin hahmo muuttui.
»Maggy, sinä lupasit jäädä isän luokse.»
»Niin olisin tehnytkin, pikku äiti, mutta hän ei sallinut sitä. Jos hän ottaa ja lähettää minut asialle, täytyy minun mennä. Jos hän ottaa ja sanoo: 'Maggy, juokse viemään tämä kirje, ja jos tuot hyvän vastauksen, saat kuusi pennyä’, niin täytyy minun ottaa se. Herrajesta, pikku äiti, mitäpä poloinen kymmenvuotias siihen voisi? Ja jos mr Tip — jos hän sattuu tulemaan sisään juuri kun menen ulos ja jos hän sanoo: 'Mihinkäs menet, Maggy?' ja jos minä vastaan: 'Menen sinne ja sinne', ja jos hän sanoo: 'Minäkin yritän', ja jos hän pistäytyy Georgelle ja kirjoittaa kirjeen ja antaa sen minulle ja sanoo: 'Vie tämä samaan paikkaan, ja jos tuot hyvän vastauksen, annan sinulle shillingin', niin se ei ole minun syyni, äiti.»
Arthur luki Pikku Dorritin maahan luoduista silmistä, kelle hän arvasi kirjeiden olevan osoitettuja.
»Menen sinne ja sinne. Kas niin! Sinne juuri olen matkalla», selitti Maggy. »Menen sinne ja sinne. Teillä ei, pikku äiti, ole mitään tekemistä tämän asian kanssa — vaan teillä», ilmoitti Maggy kääntyen Arthurin puoleen. »Teidän pitäisi nyt tulla sinne ja sinne, jotta voisin antaa ne teille.»
»Ei meidän tarvitse olla niin tarkkoja tässä asiassa, Maggy, Anna minulle ne tässä vain», sanoi Clennam matalalla äänellä.
»Hyvä, no, tulkaa tien poikki», vastasi Maggy äänekkäästi kuiskaten. »Pikku äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään, eikä hän olisi milloinkaan saanutkaan tietää mitään, jos te olisitte mennyt, sinne ja sinne ettekä olisi kulkenut ja maleksinut täällä. Se ei ole minun syyni, minun täytyy tehdä mitä käsketään. Heidän pitäisi hävetä pyytäessään minulta sitä.»
Clennam meni tien poikki ja avasi kiireesti kirjeet. Isän lähettämässä sanottiin, että kirjoittaja odottamatta oli joutunut sellaiseen outoon tilanteeseen, että oli pettynyt Citystä saapuvan rahamäärän suhteen, jota hän varmasti oli odottanut, jonka tähden hän tarttui kynäänsä, koska onnettomain olosuhteiden, nimittäin kaksikymmentä kolme vuotta (kaksinaisesti alleviivattu) kestäneen vankeuden tähden oli estetty tulemasta itse, mitä hän toisin ollen ei suinkaan olisi laiminlyönyt — hän tarttui kynäänsä pyytääkseen mr Clennamia lainaamaan hänelle kolme puntaa kymmenen shillingiä velkakirjaa vastaan, jonka hän tässä liitti mukaan. Pojan kirje arveli, että mr Clennam varmasti olisi hyvillään kuullessaan, että hän vihdoin oli saanut erittäin tyydyttävän pysyvän toimen ja sen mukana hyvät täydellisen menestyksen toiveet; mutta senkautta, ettei hän, isäntänsä satunnaisen rahapulan tähden, ollut vielä tähän päivään saakka saanut palkkaansa (tässä pulmassaan oli mainittu isäntä vedonnut hänen jalomieliseen kärsivällisyyteensä, jota hän toivoi aina voivansa osoittaa lähimmäiselleen), samoin kuin erään kavalan ystävän petollisen menettelyn takia sekä elintarpeiden nykyisten korkeiden hintojen tähden oli hän joutunut perikadon partaalle, jonne syöksyisi, ellei saisi tänä iltana kello neljännestä vailla kuuteen kahdeksaa puntaa kokoon. Tämän summan — mr Clennam iloitsisi kuullessaan sen — oli hän jo useiden hänen rehellisyyteensä lujasti luottavain ystäväin auliilla avulla saanut kokoon; puuttui vain mitätön yhden punnan seitsemäntoista shillingin neljän pennyn suuruinen erä; tämän puuttuvan erän laina, kuukauden pituinen, tuottaisi runsain määrin tavallisia siunauksellisia seurauksia.
Näihin kirjeisiin vastasi Clennam lyijykynänsä ja lompakkonsa avulla heti; hän lähetti isälle, mitä tämä anoi, ja kieltäytyi kohteliaasti täyttämästä pojan pyyntöä. Sitte käski hän Maggya viemään vastaukset perille ja antoi hänelle shillingin, jota vaille hän muuten olisi jäänyt toisen asiansa epäonnistumisen tähden.
Kun hän oli palannut Pikku Dorritin luo ja he taas olivat alkaneet kävellä, sanoi tämä äkkiä:
»Luulen, että minun on paras lähteä nyt. Minun on paras mennä kotiin.»
»Älkää olko pahoillanne», pyysi Clennam. »Minä vastasin kirjeisiin. Ei niissä mitään ollut. Kyllähän sen tiedätte. Eivät ne mitään merkinneet.»
»Mutta minä pelkään», vastasi tyttö, »jättää heitä, pelkään jättää ketään heistä yksin. Kun minä menen, turmelevat he — tahtomattaan kyllä — Maggynkin.»
»Hänen asiansa oli aivan viatonta laatua, tyttörukan. Ja salatessaan sitä teiltä, luuli hän vain säästävänsä teitä huolilta.»
»Niin, toivon, että asia on niin. Mutta minun olisi kuitenkin paras mennä kotiin! Vain muutama päivä takaperin sanoi sisareni, että minä olen niin tottunut vankilaan, että olen omistanut sen sävyn ja luonteen. Niin kai onkin. Olen varma siitä, että niin on, kun näen kaiken tämän. Minun paikkani on siellä. Sinne sovin parhaiten. Menettelen sydämettömästi ollessani täällä, silloin kun voisin tehdä edes jotakin siellä. Hyvästi! Paljon parempi on, että pysyn kotona!»
Tuskainen tapa, jolla hän sanoi tämän, aivan kuin se olisi itsestään purkautunut hänen ahdistetusta sydämestään, liikutti niin Clennamia, että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitään kuunnellessaan ja katsellessaan häntä.
»Älkää nimittäkö sitä kodiksi, lapseni!» pyysi hän. »Minun on aina tuskallista kuulla teidän sanovan sitä kodiksi.»
»Mutta sehän on koti! Mitäs muuta kotia minulla on? Miksi unohtaisin sitä hetkeksikään?»
»Sitä ette milloinkaan tee, rakas Pikku Dorrit, kun on kysymys hyvästä ja uskollisesti avusta ja palveluksesta.»
»Toivon, etten tee sitä, oi, toivon, etten tee sitä! Mutta minun on parempi pysyä siellä, menettelen paremmin, uskollisemmin ja onnellisemminkin, jos pysyn siellä. Pyydän, älkää seuratko minua, antakaa minun mennä yksin. Hyvästi. Jumala siunatkoon teitä. Kiitos, kiitos.»
Clennam tunsi, että oli parempi myöntyä hänen hartaaseen pyyntöönsä, eikä liikahtanut, kun hento olento riensi kiireesti hänen luotansa. Kun se oli häipynyt näkyvistä, kääntyi hän virtaan päin ja jäi miettimään.
Pikku Dorrit olisi aina tullut onnettomaksi noiden kirjeiden tähden, mutta miksi nyt noin syvästi, noin rajattomasti?
Kun hän oli nähnyt isänsä kerjäävän nukkavierussa valepuvussaan ja kun hän oli hartaasti pyytänyt Clennamia olemaan antamatta hänelle rahaa, oli hän ollut onneton, muttei tässä määrin. Jokin asia oli tehnyt hänet juuri nyt enemmän ja herkemmän tunteelliseksi. Niin, oliko olemassa joku jossakin toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä? Vai oliko epäluulo herännyt hänessä, Clennamissa, sen kautta, että sillan alla juokseva virta oli muistuttanut hänelle samaa virtaa sen juostessa ylempänä maassa, sen yksitoikkoista loiskinaa lauttaveneen keulaa vasten, rauhallisesti niin ja niin monta peninkulmaa tunnissa virtaavaa jokea, jossa oli tässä ruohikkoa, tuolla lumpeita eikä missään mitään epävarmaa eikä rauhatonta?
Hän ajatteli kauan lapsiraukkaansa, Pikku Dorritia, siinä seistessään, ajatteli häntä kotiin kulkiessaan, yhä ajatteli häntä yöllä, ajatteli sittenkin, kun päivä taas palasi kierrokseltaan. Ja lapsiraukka, Pikku Dorrit, ajatteli häntä — liian uskollisesti, ah, aivan liian uskollisesti — Marshalsean muurien varjossa!