Viimein, oltuaan taas jonkun aikaa mrs Banghamin seuraajana, keksi hän itselleen sopivan tehtävän ja ilmoitti sen sisarellensa.
»Amy, olen saanut paikan.»
»Oikeinko totta, Tip?»
»Totta. Nyt kyllä onnistun. Sinun ei enää tarvitse olla huolissasi minun tähteni, tyttöseni.»
»Mitä se on, Tip?»
»No, tunnet kai Slingon ulkonäöltä?»
»Eihän se vain ole hän, jota nimitetään kauppiaaksi?»
»Sama mies. Hän pääsee vapaaksi maanantaina, ja hän antaa minulle paikan.»
»Mitä kauppaa hän tekee, Tip?»
»Hevoskauppaa. Mainiota! Nyt kyllä menestyn, Amy.»
Hän hävisi nyt sisarensa näkyvistä useammaksi kuukaudeksi, eikä tämä kuullutkaan hänestä kuin yhden ainoan kerran. Vanhemmat vankilayhteiskunnan jäsenet kuiskailivat keskenään, että hänet oli nähty petollisessa huutokaupassa Moorfieldsissä, jossa hän oli ollut ostavinaan hopeoituja esineitä aito hopeisten sijasta maksaen niistä erittäin runsaasti pankinseteleillä, mutta tämä huhu ei milloinkaan tullut sisaren korviin. Eräänä iltana istui tämä yksin työnsä ääressä — hän nousi viimein seisomaan ikkunan viereen käyttäen hyväksensä viimeistä muurin yläpuolelta tulevaa päivänvaloa — kun Tip avasi oven ja astui sisään.
Sisar suuteli häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin, mutta pelkäsi kysellä mitään. Tip huomasi, kuinka levoton ja arka hän oli, ja näytti surulliselta.
»Pelkään, Amy, että tällä kertaa olet vihainen minulle. Pelkään totisesti.»
»Olen pahoillani saneessasi noin, Tip. Tuletko taas takaisin?»
»No — tulen.»
»En odottanut tällä kertaa, että saamasi paikka tyydyttäisi sinua, niin että olen vähemmän hämmästynyt ja pahoillani kuin muuten olisin, Tip.»
»Ah! Mutta se ei ole pahinta vielä.»
»Ei ole pahinta vielä?»
»Älä näytä niin hätääntyneeltä. Ei, se ei ole pahinta, Amy. Olen tullut takaisin kuten näet; mutta — älä näytä noin hätääntyneeltä — olen tullut takaisin niin sanoakseni uudella tavalla. En kuulu enää vapaaehtoisiin Marshalsean asukkaihin.. Olen nyt telkien takana, varsinaisena vankina.»
»Voi, älä sano, että olet vanki, Tip! Älä, älä!»
»No niin, ei minulla ole erikoista halua sanoa sitä», vastasi toinen vastahakoisesti; »mutta ellet sinä ymmärrä minua sanomattani, niin mitä minun on tehtävä? Minut on vangittu neljänkymmenen punnan takia.»
Ensimmäisen kerran näinä vuosina lyyhistyi Amy maahan huoltensa painosta. Kohottaen ristityt kätensä päänsä ylle hän huusi, että heidän isänsä kuolisi, jos hän joskus saisi tietää tämän; sitten hän vaipui Tipin kunnottomiin jalkoihin.
Tipin oli helpompi saada sisarensa tointumaan kuin tämän saada häntä ymmärtämään, että Marshalsean isä joutuisi suunniltaan, jos saisi tietää totuuden. Tip ei voinut käsittää sitä, pitäen sitä pelkkänä kuvitelmana, mutta kuitenkin hän tai pui edes aluksi Amyn hartaisiin pyyntöihin, joita setä ja sisar kannattivat. Isälle kerrottiin siis tavalliseen tapaan hänen palaamisestaan, olihan se tapahtunut lukemattomia kertoja ennen; muut vankilan asukkaat, jotka paremmin kuin Tip käsittivät tämän hurskaan petoksen tarpeellisuuden, tukivat sitä vilpittömästi.
Tällaista oli kaksikolmatta-vuotiaan Marshalsean lapsen elämä, tällainen hänen tarinansa. Hän oli yhä kiintynyt kurjaan pihaan ja rakennusryhmään, joka oli hänen syntymäpaikkansa ja kotinsa, mutta hän lähti sieltä ja palasi sinne nyt arkaillen, koska tunsi naisellisella vaistollaan, että kaikki osoittivat häntä sormellaan. Alettuaan käydä työssä vankilan ulkopuolella, hän oli huomannut tarpeelliseksi salata asuntopaikkansa ja kulkea mahdollisimman salaperäisesti vapaan kaupungin ja rautaporttien väliä, joiden ulkopuolella hän ei vielä ollut viettänyt ainoatakaan yötä. Hänen synnynnäinen arkuutensa oli kasvanut tässä salaamisessa, ja hänen keveät jalkansa ja pieni olentonsa karttoivat väkirikkaita katuja matkalla työhön ja työstä.
Vaikka hän oli maallisesti viisas köyhyydessä ja vaikeuksissa, oli hän viaton kaikessa muussa. Viattomin silmin katseli hän kuin sumun läpi isäänsä ja vankilaa ja sinne ja sieltä vyöryvää sameata, elävää virtaa.
Tällaista oli pikku Dorritin elämä, tällainen hänen tarinansa, kun hän eräänä pilvisenä syyskuun iltana oli matkalla kotiin ja Arthur Clennam piti häntä silmällä. Sellaista oli pikku Dorritin elämä, sellainen hänen tarinansa, kun hän kääntyi London Bridgen päässä, meni uudelleen sen poikki, riensi taas takaisin, sivuutti Pyhän Yrjön kirkon, kääntyi äkkiä takaisin vielä kerran ja hävisi Marshalsean avonaisesta ulkoportista vankilan pieneen pihaan.
Telkien takana
Arthur Clennam seisoi kadulla aikoen kysyä joltakin ohikulkijalta, mikä paikka tämä oli. Hän antoi muutamien mennä ohi, heidän kasvonsa kun eivät rohkaisseet häntä tekemään kysymystään, ja seisoi yhä samassa paikassa kadulla, kun siihen ilmestyi vanha mies, joka kääntyi vankilan pihaan.
Hän kulki hyvin kumarassa ja laahustihe eteenpäin hitaasti ja hajamielisenä, mikä teki Lontoon meluavat kadut hänelle vähemmin turvallisiksi kulkupaikoiksi. Hän oli likaisesti ja köyhästi puettu kuluneeseen, muinoin siniseen takkiin, joka ylettyi nilkkoihin ja oli napitettu leukaa myöten, missä se katosi kalpean samettikaulusvainajan sisään. Kappale punaista kangasta, jolla tämä aave elinaikanaan oli kangistettu, oli nyt paljastunut ja törrötti ukon niskassa yhdessä mykkyrässä harmaiden hiusten ja kuluneen kaulaliinan ja soljen kanssa, niin että hattu oli työntyä päästä. Rasvainen oli hattu ja nukaton; se riippui silmillä, lieri oli haljennut ja käppyräinen ja hatun alla roikkui nenäliinan kulma. Housut olivat niin pitkät ja väljät ja kengät niin kömpelöt ja isot, että ukko kävellä kompuroi kuin norsu; vaikeata oli kuitenkin sanoa, minkä verran tämä johtui astuntatavasta ja minkä verran kömpelöistä vaatteista ja kengistä. Toisessa kainalossaan kantoi hän vetelää, lopenkulunutta koteloa, jossa oli jonkinlainen puhallussoitin; samassa kädessä oli hänellä hitunen nuuskaa vaaleanruskeassa paperikäärössä, josta hän veti pitkän siemauksen vanhan sinisen nenäparkansa lohduksi juuri kun Arthur Clennam katsoi häneen.
Tälle vanhukselle, joka juuri oli astumaisillaan pihaan, esitti hän kysymyksensä koskettaen hänen olkapäähänsä. Ukko pysähtyi ja katsoi taaksensa, laimeissa, harmaissa silmissä sellainen ilme, kuin olisivat ajatukset olleet kaukana ja kuin hän olisi hiukan huonokuuloinen.
»Anteeksi, sir», toisti Arthur kysymyksensä, »mikä paikka tämä on?»
»Häh! Mikäkö paikka?» vastasi ukko, keskeyttäen nuuskaamisensa ja osoittaen vankilaa katsomatta siihen. »Tämä on Marshalsea, sir.»
»Velkavankilako?»
»Sir», vastasi vanhus ja näytti pitävän huomautusta sen tarkoituksesta jotensakin tarpeettomana, »tämä on velkavankila».
Hän kääntyi ja jatkoi matkaansa.
»Pyydän anteeksi», jatkoi Arthur pysähdyttäen hänet vielä kerran, »mutta sallitteko minun vielä kysyä jotakin? Voiko kuka hyvänsä mennä sinne?»
»Kuka hyvänsä voi mennä sinne», vastasi vanha mies; vastauksen korostus lisäsi selvästi: »muttei kuka hyvänsä voi lähteä sieltä».
»Anteeksi vielä kerran. Tunnetteko te tämän paikan?»
»Sir», vastasi ukko rutistaen nuuskakääröä kädessään ja katsoen kysyjään kuin olisivat sellaiset kysymykset loukanneet häntä, »tunnen».
»Suokaa minulle anteeksi, en kysele hävyttömästä uteliaisuudesta, vaan minulla on todellinen syy siihen. Tunnetteko ketään Dorrit-nimistä täällä?»
»Minun nimeni, sir, on Dorrit», vastasi vanha mies odottamatta.
Arthur nosti hattuansa hänelle. »Sallikaa minun sanoa vielä muutama sana. Olin aivan valmistumaton vastaukseenne ja toivon sen riittävän puolustuksekseni, kun olen rohjennut puhutella teitä. Olen äskettäin palannut Englantiin oltuani kauan poissa. Näin äitini, mrs Clennamin, luona Cityssä nuoren naisen ompelemassa ja kuulin häntä puhuteltavan ja hänestä puhuttavan vain pikku Dorritina. Hän on herättänyt vilpittömän mielenkiintoni ja tahtoisin hyvin mielelläni saada tietää enemmän hänestä.»
Vanha mies katseli häntä tarkkaavasti. »Oletteko merimies, sir?» kysyi hän. Hän näytti hiukan pettyneeltä, kun toinen vastasi pudistamalla päätänsä. »Ettekö ole? Päivettyneistä kasvoistanne päättelin teidän olevan merimiehen. Oletteko tosissanne, sir?»
»Vakuutan olevani ja pyydän teitä uskomaan minun olevan täysin tosissani.»
»Tunnen perin vähän maailmaa, sir», vastasi toinen, jolla oli heikko ja vapiseva ääni. »Olen kulkenut tietäni vain kuin varjo aurinkokellon yli. Ei kenenkään kannata yrittää johtaa minua harhaan, se olisi todella liian helppoa — liian mitätön menestys tuottaakseen minkäänlaista tyydytystä. Nuori nainen, jonka näitte menevän sisään tästä, on veljeni lapsi. Veljeni on nimeltään William Dorrit, minun nimeni Frederick. Olette nähnyt hänet äitinne luona (tiedän, että äitinne on ystävällinen hänelle), hän kiinnittää mieltänne, ja tahdotte tietää, mitä hän toimittaa täällä. Tulkaa katsomaan.»
Hän jatkoi taas matkaansa, ja Arthur seurasi häntä.
»Veljeni», sanoi ukko ja pysähtyi kynnykselle kääntyen hitaasti ympäri, »on ollut täällä monta vuotta, ja paljon, mitä tapahtuu muurien ulkopuolella, meidänkin, hänen omaistensa, keskuudessa, pidetään häneltä salassa syiden tähden, joista minun ei nyt tarvitse puhua. Olkaa hyvä ja älkää mainitko veljentyttäreni ompelemisesta. Olkaa hyvä ja älkää puhuko muusta kuin sellaisesta, josta meillä puhutaan. Jos pysyttelette meidän rajoissamme, ette voi erehtyä. No niin! Tulkaa katsomaan.»
Arthur seurasi häntä ahtaaseen porttikäytävään; sen päässä kuului kierrettävän avainta, ja vahva ovi avautui sisältäpäin. Sen kautta pääsivät he porttihuoneeseen tai eteiseen, jonka läpi kuljettuaan he tulivat toiselle, ristikolla varustetulle ovelle; tämä avautui vankilaan. Vanha mies kulki koko ajan edellä ja heidän tullessaan virantoimituksessa olevan portinvartijan luo kääntyi ympäri hitaasti, kankeasti, kumaraselkäisenä, ikäänkuin esittääkseen seuralaisensa. Vartija nyökäytti päätänsä, ja seuralainen pääsi sisään tarvitsematta ilmoittaa, ketä hän tuli tapaamaan.
Ilta oli pimeä, ja vankilan pihalyhdyt ja ikkunoista paistavat, monenlaisten vanhojen, vinojen verhojen ja kaihtimien takaa tuikkivat kynttilät eivät kyenneet tekemään sitä valoisammaksi. Muutamia ihmisiä liikkui ulkona, mutta suurin osa vankilan asujamista oli sisällä. Vanhus kääntyi oikealle puolen pihaa, astui sisään kolmannesta tai neljännestä ovesta ja alkoi nousta portaita. »Ne ovat kyllä pimeät, sir, mutta täällä ei ole mitään, mihin voisi kompastua.»
Hän pysähtyi hiukan ennenkuin avasi oven toisessa kerroksessa. Hän oli tuskin kiertänyt lukonkahvaa, kun vieras jo näki Dorritin tyttären ja ymmärsi syyn, miksi hän välttämättä aina tahtoi syödä yksin.
Tyttö oli tuonut kotiin ruuan, joka hänen itse olisi pitänyt syödä, ja lämmitti sitä jo rautapannussa liedellä isälleen, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiin, musta lakki päässä, odotteli illallistaan pöydän ääressä. Hänen eteensä pöydälle oli levitetty puhdas liina ja sille asetettu veitsi, haarukka ja lusikka, suola-astia, pippurirasia, lasi ja tinainen olutkannu. Ei puuttunut sellaisiakaan hienouksia kuin hänen oma erikoinen cayennepippuripullonsa ja hitunen kurkkuja teevadilla.
Tyttö säpsähti, sävähti punaiseksi ja sitten kalpeni. Vierailija pyysi enemmän silmillään kuin vaistomaisella pienellä kädenliikkeellään häntä rauhoittumaan.
»Tapasin tämän herran», selitti setä — »mr Clennam, William, Amyn ystävän poika — tapasin hänet ulkoportilla; hän halusi ohi kulkiessaan käydä tervehdyksellä täällä, mutta oli epätietoinen pääsisikö sisään. Tämä on veljeni William, sir.»
»Toivon», virkkoi Arthur hyvin epävarmana siitä, mitä sanoisi, »että kunnioitukseni tytärtänne kohtaan selittää ja puolustaa haluani tulla esitellyksi teille, sir».
»Mr Clennam», vastasi toinen, nousi seisomaan, otti lakin päästänsä, laski sen kämmenelleen ja piteli sitä valmiina pantavaksi taas päähän, »te suotte minulle kunnian. Olette tervetullut, sir.» Hän kumarsi syvään. »Frederick, tuoli. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Clennam.»
Hän pani taas mustan lakkinsa päähänsä ja istui äskeiselle paikalleen.Hänen käytöksessään oli ihmeellisen hyväntahtoinen ja suojeleva sävy.Tällaisilla menoilla oli hänellä tapana ottaa vastaan Marshalsean uusiaasukkaita.
»Olette tervetullut Marshalseaan, sir. Olen lausunut monta herrasmiestä tervetulleeksi näiden muurien sisäpuolelle. Kenties tiedätte — ehkä tyttäreni Amy on maininnut — että olen tämän paikan isä.»
»Niin — niin olen käsittänyt asian», vastasi Arthur umpimähkään.
»Tiedätte ehkä, että tyttäreni Amy on syntynyt täällä. Hän on hyvä tyttö, sir, herttainen tyttö, jo kauan ollut minun lohdutuksenani ja tukenani. Amy, rakkaani, tuo ruoka pöytään; mr Clennam suo anteeksi yksinkertaiset tapamme, joihin olemme pakotetut täällä. Saanko pyytää, teitä, sir, kunnioittamaan minua ottamalla osaa —»
»Kiitos», vastasi Arthur. »Olen juuri syönyt.»
Hän ihmetteli suuresti miehen käytöstä ja sitä, ettei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan mahdollisuus, että pikku Dorritilla olisi syytä hävetä perheensä tarinaa.
Tytär täytti isänsä lasin, asetti kaikki pöydällä hänen ulottuvilleen ja istui sitte hänen vieressään hänen syödessään illallistaan. Nähtävästi noudattaen heidän illallistapojaan otti Amy hiukan leipää eteensä ja kosketti huulillaan isänsä lasia; mutta Arthur huomasi, että hän oli huolissaan eikä syönyt mitään. Tyttären tapa katsoa isäänsä, puoliksi ihaillen häntä ja ylpeillen hänestä, puoliksi häveten hänen puolestaan, mutta joka tapauksessa kunnioittaen ja rakastaen häntä liikutti syvästi Arthur Clennamin sydäntä.
Marshalsean isä kohteli veljeään alentuvaisen herttaisesti ja hyväntahtoisesti, kuten yksityistä henkilöä, joka ei ollut päässyt mihinkään erikoiseen arvoasemaan. »Frederick», sanoi hän, »tiedän, että Fanny ja sinä syötte illallista kotonanne tänä iltana. Minne olet jättänyt Fannyn, Frederick?»
»Hän on kävelyllä Tipin kanssa.»
»Tip, kuten ehkä tiedätte, on minun poikani, mr Clennam. Hän on ollut hieman raju ja vaikea taltuttaa, mutta hänet esitettiinkin maailmalle» — hän kohautti hartioitaan huoahtaen ja katseli ympärilleen huoneessa — »hieman onnettomissa oloissa. Oletteko täällä ensimmäistä kertaa, sir?»
»Olen, ensimmäistä kertaa.»
»Olisitte tuskin voinut olla täällä poikavuosienne jälkeen minun tietämättäni. Harvoin sattuu, että kukaan — arvokkaampi — arvokkaampi — saapuu tänne tulematta esitellyksi minulle.»
»Veljelleni on esitetty neljä- jopa viisikymmentäkin päivässä», kertoiFrederick, ja ylpeyden säde kirkasti heikosti hänen kasvojaan.
»Niin!» vahvisti Marshalsean isä. »Olemme ylittäneetkin tämän määrän. Jonakin kauniina sunnuntai-päivänä poispääsyaikoina saattaa täällä olla kuin hovin vastaanottajaiset — aivan kuin hovin vastaanottajaiset. Amy, rakkaani, olen puolen päivää koettanut muistella sen Camberwellistä kotoisin olevan herrasmiehen nimeä, jonka minulle viime jouluviikolla esitteli miellyttävä hiilikauppias jouduttuaan uudestaan tänne kuudeksi kuukaudeksi.»
»En muista hänen nimeään, isä.»
»Frederick, muistatko sinä hänen nimensä?»
Frederick epäili milloinkaan kuulleensakaan sitä. Kuka hyvänsä käsitti, että Frederick oli viimeinen ihminen maan päällä, jolta saattoi kysyä tällaista valaisevan vastauksen toivossa.
»Tarkoitan», selitti veli, »sitä herrasmiestä, joka suoritti kauniin tekonsa niin hienosti. No! Voi toki! Nimi on kerrassaan hävinnyt muististani. Mr Clennam, koska tulin maininneeksi kauniista ja hienosta teosta, niin kenties tahtoisitte tietää, mikä se oli.»
»Hyvin mielelläni», vakuutti Arthur siirtäen katseensa pois alaspainuvasta sirosta päästä ja kalpeista kasvoista, joita uusi huoli alkoi varjostaa.
»Se oli niin jaloa ja todistaa niin hienoa tunnetta, että katson melkein velvollisuudekseni mainita siitä. Sanoin silloin, että aion aina kertoa siitä sopivissa tilaisuuksissa, välittämättä henkilökohtaisesta arkatuntoisuudesta. Toisinaan — niin — toisinaan — ei ole tarvis peitellä sitä — tiedätte varmaan, mr Clennam, että täällä olleet toisinaan haluavat lahjoittaa jotakin — pienen muistolahjan Marshalsean isälle.»
Surullista, kovin surullista oli nähdä, Kuinka tytär äänettömästi pyytäen laski kätensä isän käsivarrelle ja kuinka hänen pieni ja arka olentonsa väristen kääntyi poispäin.
»Väliin», jatkoi Marshalsean isä matalalla, pehmeällä äänellä, kiihtyneenä, tuon tuostakin selvitellen kurkkuaan, »väliin tämä esiintyy yhdessä, väliin toisessa muodossa, mutta tavallisimmin — hm — rahana. Ja se on, minun täytyy tunnustaa se, liiankin usein — hm — tervetullutta. Tämä herra, josta puhun, esittäytyi erittäin miellyttävällä tavalla, mr Clennam, ja keskusteli sekä erittäin kohteliaasti että erittäin — hm — ymmärtäväisesti.» Vaikka hän oli lopettanut illallisensa, haparoi hän koko ajan hermostuneesti lautastaan veitsellä ja haarukalla, ikäänkuin siinä olisi vielä ollut jotakin. »Hänen keskustelustaan selvisi, että hän omisti puutarhan, vaikka hän hienotunteisesti ei aluksi tahtonut mainita siitä, koska puutarhat eivät ole — hm — saavutettavissani. Mutta se tuli ilmi sen kautta, että minä ihailin kaunista kurjenpolvikimppua — se oli totisesti kaunis kurjenpolvikimppu — jonka hän oli tuonut kasvihuoneestaan. Huomauttaessani sen väriloistosta näytti hän sen ympärille sidottua paperikaistaletta, johon oli kirjoitettu 'Marshalsean isälle', ja lahjoitti kukkakimpun minulle. Muttei — hm — siinä kaikki. Hyvästi sanoessaan pyysi hän erityisesti, että puolen tunnin kuluttua poistaisin paperin kukkakimpun ympäriltä. Minä — tuota — minä tein niin ja huomasin sen sisältävän — tuota —kaksi guineaa. Vakuutan, mr Clennam, olen vastaanottanut — hm — monella tavalla annettuja ja erisuuruisia — hm — muistolahjoja, ja ne ovat aina olleet — hm — ikävä kyllä — hm — tervetulleita; mutta ei mikään — hm — lahja ole tuottanut minulle suurempaa mielihyvää kuin tämä.»
Arthur oli juuri aikeissa sanoa sen vähän, mitä hän saattoi sanoa tällaisesta puheenaiheesta, kun kello alkoi soida jossakin ja kuului lähestyvien askelten kopinaa. Ovelle ilmestyi nuori mies ja sievä tyttö, jonka vartalo oli paljon kauniimpi ja kehittyneempi kuin pikku Dorritin; kasvoiltaan tämä kyllä näytti paljon nuoremmalta, kun sisaret seisoivat rinnakkain. Molemmat tulijat pysähtyivät ovelle nähdessään vieraan.
»Mr Clennam, Fanny. Vanhin tyttäreni ja poikani, mr Clennam. Kello on lähtömerkkinä vierailijoille, ja he ovat tulleet sanomaan hyvää yötä; mutta kyllä vielä on aikaa, hyvää aikaa. Tytöt, mr Clennam suo kyllä anteeksi, jos teillä on joitakin talousasioita toimitettavana. Luulen hänen kyllä tietävän, että minulla on vain yksi huone täällä.»
»Minä pyydän vain puhtaan pukuni Amylta, isä», vastasi toinen tyttö.
»Ja minä vaatteeni», sanoi Tip.
Amy meni vanhan huonekalun ääreen, jonka yläosa oli lipastona ja alaosa vuoteena, avasi erään laatikon ja otti siitä kaksi pientä kääröä, jotka hän antoi veljelleen ja sisarelleen. »Ovatko ne paikatut ja siistityt?» kuuli Clennam sisaren kysyvän, johon Amy vastasi: »Ovat.» Clennam oli noussut seisomaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen katsellakseen huonetta. Paljaat seinät olivat maalatut vihreiksi — nähtävästi taitamattoman käden työtä — ja koristetut muutamilla vähäisillä kuvilla. Akkunassa oli verhot, lattialla mattoja; siellä oli hyllyjä ja naulakkoja ja muita mukavuuksia, joita oli kokoontunut vuosien kuluessa. Huone oli ahdas ja pieni ja köyhästi sisustettu; lisäksi kamiinan torvi työnsi sisälle savua, niin että sen yläpuolella oleva peltisuojus oli tarpeeton; kaikesta huolimatta oli huone jatkuvalla hoidolla ja huolella saatu siistiksi, vieläpä tavallaan kodikkaaksikin ja mukavaksi.
Koko ajan soi kello, ja setä tahtoi välttämättä lähteä. »Tule pois, Fanny, tule pois, Fanny», hoki hän, kulunut soitinkotelo kainalossa, »ovi suljetaan, lapsi; ovi suljetaan!»
Fanny toivotti isälleen hyvää yötä ja liiteli keveästi huoneesta. Tip oli jo kiivennyt portaita alas. »No, mr Clennam», muistutti setä katsoen taakseen kompuroidessaan nuorten jäljessä ulos, »ovi suljetaan, sir, ovi suljetaan!»
Mr Clennamilla oli kaksi tehtävää suoritettavana, ennenkuin saattoi lähteä; ensiksi tahtoi hän tarjota muistolahjansa Marshalsean isälle tuottamatta tuskaa hänen tyttärellensä ja toiseksi sanoa tälle lapselle vaikkapa vain pari sanaa selittääksensä, miksi oli tullut tänne.
»Sallikaa minun», sanoi isä, »saattaa teidät portaita alas». Amy oli hiipinyt ulos muiden jäljessä, ja he olivat kahden. »Ei millään muotoa», epäsi vieras kiireisesti. »Pyydän, sallikaa minun» — kili, kili.
»Mr Clennam», sanoi isä, »olen syvästi, syvästi —» Mutta vieras oli sulkenut hänen kätensä tukahduttaakseen kilinän ja rientänyt kiireesti portaita alas.
Hän ei nähnyt pikku Dorritia portaissa eikä pihassa. Viimeiset pari kolme kävelijää kiirehtivät portille päin, ja hän oli aikeissa seurata heitä, kun huomasi Amyn sisäänkäytävän viereisen talon ovella. Hän palasi kiireesti sinne.
»Suokaa anteeksi, että puhuttelen teitä tässä; suokaa anteeksi, että ensinkään tulin tänne! Seurasin teitä tänä iltana. Tein sen, koska tahdon koettaa jollakin tavoin palvella teitä ja perhettänne. Tiedättehän, millainen meidän suhteemme on, äitini ja minun, ja ymmärrätte, etten ole tahtonut lähestyä teitä hänen talossaan, jotten tahtomattani tekisi häntä epäluuloiseksi tai suututtaisi häntä tai järkyttäisi hänen hyvää ajatustaan teistä. Se, mitä näinä lyhyinä hetkinä olen nähnyt täällä, on suuresti lisännyt harrasta haluani olla teidän ystävänne. Tuntisin saaneeni korvausta monista pettymyksistä, jos voisin toivoa saavuttavani teidän luottamuksenne.»
Tyttö näytti ensin pelästyvän, mutta rohkaistui sitä mukaa kuin toinen puhui.
»Te olette kovin hyvä, sir, ja puhutte vilpittömästi minulle. Mutta kuitenkin — olisin suonut, ettette olisi seurannut minua tänne.»
Clennam ymmärsi, että hän isänsä tähden oli niin liikutettu sanoessaan tämän, kunnioitti sitä ja oli vaiti.
»Mrs Clennam on auttanut minua suuresti; en tiedä, mitä olisimme tehneet, ellei hän olisi antanut minulle työtä; en luule, että on kaunista palkita häntä olemalla salaperäinen; en voi sanoa muuta tänä iltana. Olen varma, että tarkoitatte parastamme. Kiitos, kiitos.»
»Antakaa minun vielä kysyä erästä asiaa, ennenkuin lähden. Oletteko tuntenut äitini jo kauan?»
»Kaksi vuotta, luulen, sir. — Kello on vaiennut.»
»Kuinka opitte ensin tuntemaan hänet? Lähettikö hän noutamaan teitä täältä?»
»Ei. Hän ei edes tiedä minun asuvan täällä. Meillä, isällä ja minulla, on ystävä — köyhä työmies, mutta ystävistä parhain — ja minä kirjoitin haluavani ompelutyötä ja ilmoitin hänen osoitteensa. Ja hän pani ilmoitukseni muutamiin paikkoihin, joista ei tarvinnut maksaa mitään; näin mrs Clennam sai tiedon minusta ja lähetti noutamaan minut. Portti suljetaan, sir!»
Tyttö oli levoton ja hädissään ja mies niin täynnä myötätuntoa häntä kohtaan ja niin syvästi kiintynyt hänen tarinaansa, joka vähitellen alkoi selvitä hänelle, että hän tuskin saattoi riistäytyä irti. Mutta kellon vaikeneminen ja sitä seuraava hiljaisuus vankilassa varoittivat viipymästä, ja sanottuaan vielä pari kiireistä ystävällistä sanaa jätti hän tytön, joka hiipi takaisin isänsä luo.
Mutta Clennam oli viipynyt, liian kauan. Sisäportti oli kiinni ja porttihuone suljettu. Tarhaan koputettuaan hiukan kädellään, jäi hän seisomaan paikalleen mielessään epämiellyttävä varmuus siitä, että hänen oli vietettävä yönsä vankilassa; silloin kuuli hän rakkaan äänen, joka puhutteli häntä.
»Kiinni, vai mitä?» sanoi ääni. »Ette pääse kotiin ennenkuin huomenna.— Oh, tekö siinä olettekin, mr Clennam?»
Ääni oli Tipin; ja he seisoivat katsellen toisiaan vankilan pihassa, kun alkoi sataa.
»Olette kiinni nyt», huomautti Tip. »Toisen kerran teidän pitää olla paremmin varuillanne.»
»Mutta tekin olette jäänyt lukkojen taakse», vastasi Arthur
»Niinpä kai!» sanoi Tip ivallisesti. »Siltä näyttää. Mutta en samalla tavalla kuin te. Minä kuulun laitokseen, mutta sisareni on sitä mieltä, ettei sitä milloinkaan saa ilmoittaa isäukolle. Minä puolestani en käsitä syytä siihen.»
»Voisinkohan minä päästä jonnekin suojaan?» kysyi Arthur. »Mitä minun olisi tehtävä?»
»Parasta olisi, jos ensiksi saisimme Amyn käsiimme», arveli Tip, jonka mielestä oli luonnollista lykätä kaikki vaikeudet Amyn ratkaistaviksi.
»Kävelisin mieluummin vaikka koko yön — se ei olisi suurikaan asia — kuin hankkisin hänelle lisähuolta.»
»Teidän ei tarvitse tehdä sitä, jos tahdotte maksaa vuoteesta. Jos ette pelkää maksua, niin he kyllä tekevät teille vuoteen ravintolan pöydälle, tässä tapauksessa. Jos tulette mukaan, saatan teidät sinne.»
Heidän kulkiessaan poikki vilkaisi Arthur ylös äsken jättämänsä huoneen ikkunaan, jossa hän vielä näki valoa.
»Kyllä sir», selitti Tip, seuraten hänen katsettaan, »tämä on isäukon ikkuna. Amy istuu vielä jonkun tunnin hänen kanssaan ja lukee hänelle eilistä lehteä tai jotakin sellaista; ja sitte hän tulee sieltä hiipien kuin pieni aave ja häviää äänettömänä.»
»En ymmärrä teitä.»
»Isäukko nukkuu huoneessaan ja Amylla on yösija Portinvartijan luona. Ensimmäinen talo tuolla», selitti Tip osoittaen sisäänkäytävää, jonne sisar oli poikennut. »Ensimmäisessä talossa hänellä on pieni ullakkohuone, josta hän maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin hänen tarvitsisi maksaa kaksin verroin paremmasta huoneesta vankilan ulkopuolella. Mutta hän tahtoo, tyttö rukka, pysytellä isäukon läheisyydessä yötä päivää.»
He olivat nyt tulleet ravintolaan, joka oli vankilan yläpäässä ja josta velkavangit juuri olivat lähteneet vietettyään iltaansa kerhossaan. Alakerta, jossa kerhoa pidettiin, oli juuri kysymyksessä oleva ravintola; puheenjohtajan istuin, tinakannut, lasit, piiput, tupakantuhka ja jäsenten jälkeensä jättämä yleinen tuntu ja tuoksu, kaikki oli yhä siinä kunnossa, johon juhlallinen seura oli lähtiessään jättänyt sen.
Tottumaton vierailija vankilan ulkopuolelta otaksui tietysti, että kaikki täällä olivat, vankeja — ravintolanisäntä, tarjoilija, siivoojatar, palvelijapoika ja kaikki. Hän ei päässyt selville siitä, oliko asia niin vai ei, mutta kaikki he näyttivät ränsistyneiltä ja nukkavieruilta. Vastapäisessä huoneessa kauppaa pitävä mies, joka myös otti herrasmiehiä vuokralaisiksi, tuli auttamaan -vuodetta tehtäessä. Hän oli aikoinaan ollut räätäli ja pitänyt omia vaunujakin, kertoi hän. Hän kehui käräjöivänsä velkavankien oikeuksien puolesta ja hänellä oli epämääräisiä ja häälyviä epäluuloja siitä, että vankilanjohtaja pidätti rahoja, joiden olisi pitänyt tulla vangeille. Hän tahtoi uskoa näin ja koetti aina istuttaa vastatulijoihin ja vieraisiin samaa uskoa tähän varjomaiseen vääryyteen; hän ei kuitenkaan kuolemakseenkaan olisi voinut selittää, mitä rahoja hän tarkoitti ja kuinka tällainen epäluulo oli päässyt juurtumaan hänen mieleensä. Tästä huolimatta oli hän aivan varma siitä, että hänen oma osuutensa näistä rahoista oli kolme shillingiä yhdeksän pennyä viikossa ja vankilanjohtaja siis säännöllisesti joka maanantai petkutti häntä, joka myös oli vankilayhteiskunnan jäsen. Hän tuli auttamaan vuoteen teossa nähtävästi sitä varten, ettei menettäisi tilaisuutta puhua asiastaan; kevennettyhän mieltänsä ja ilmoitettuaan (kuten hän arvattavasti aina teki panematta kuitenkaan uhkaustaan toimeen) aikovansa kirjoittaa sanomalehtiin asiasta ja paljastaa vankilanjohtajan petkutukset, alkoi hän keskustella muiden kanssa kaikenlaisista asioista. Seuran puhelun sävystä selvisi, että he kaikki pitivät maksukyvyttömyyttä ihmisen normaalitilana ja velkojen maksamista ajoittain puhkeavana sairautena.
Tässä oudossa ympäristössä ja näiden outojen olentojen liikkuessa hänen edessään katseli Arthur Clennam näitä valmistuksia kuin unessa. Sillä välin näytteli asioihin aikojen kuluessa tuiki perehtynyt Tip juhlallisen tyytyväisenä ravintolan mahdollisuuksia, yhteistä keittiön uunia, joka oli saatu pystyyn vankien kokoamilla varoilla, ja samalla tavoin hankittua vesikattilaa ja muita mukavuuksia, tähdäten ja pyrkien siihen johtopäätökseen, että Marshalsea oli terveyden, hyvinvoinnin ja viisauden tyyssija.
Kahdesta nurkkaan asetetusta pöydästä muodostui vähitellen hyvänpuoleinen vuode, ja vieras jätettiin Windsor-tuolin, puheenjohtajan istuimen, viinanhöyryjen, sahajauhojen, piipunsavun ja sylkyastiain seuraan lepäämään. Kesti kuitenkin kauan, kauan, kauan ennenkuin lepo lientyi uneksi. Paikan outous, valmistumaton joutuminen sinne, teljettynä olen tunne, muisto yläkerrassa olevasta huoneesta, molemmista veljeksistä ja ennen kaikkea arasta, lapsellisesta olennosta, jonka kasvoilla hän nyt näki monta vuotta kärsityn ravinnon riittämättömyyden, jopa puutteen leiman, kaikki tämä vei häneltä unen ja teki hänen mielensä raskaaksi. Valvoessa pyöri painajaisen tavoin hänen mielessään mietteitä ja kuvitelmia, jotka olivat mitä kummallisimmassa suhteessa vankilaan, mutta kuitenkin koko ajan kiertelivät sitä. Oliko vankilassa ruumisarkkuja varalla niitä varten, jotka mahdollisesti kuolivat siellä; missä ja miten niitä säilytettiin, minnekä vankilassa kuolleet haudattiin, kuinka ne vietiin sieltä pois, mitä muodollisuuksia oli otettava huomioon, jos leppymätön velkoja tahtoi pidättää kuolleen? Mitä vankilasta karkaamiseen tuli, niin mitä mahdollisuuksia siihen oli? Jos vanki pääsi kiipeämään muurille nuoran ja koukun avulla, niin miten pääsi hän alas toiselle puolen — saattoiko hän hypätä jonkun rakennuksen katolle, hiipiä tikapuita alas, livahtaa jostakin ovesta ulos ja hävitä ihmisjoukkoon? Ja mitähän, jos tuli pääsisi irti vankilassa nyt hänen maatessaan siinä!
Nämä tahdottomat mielikuvituksen kirmailut olivat kuitenkin vain kehyksenä hänen edessään olevalle taululle, jossa esiintyi kolme henkilöä. Hänen isänsä, jonka kuva oli profeetallisesti tummunut ja jonka silmissä oli sama luja katse kuin kuolemanhetkelläkin; hänen äitinsä, käsivarsi koholla suojana pojan epäluuloa vastaan; pikku Dorrit käsi nöyryytetyn isänsä käsivarrella, painunut pää poispäin käännettynä.
Mitähän jos äidillä oli vanha, hänelle hyvin tunnettu syy osoittaa ystävällisyyttä tälle köyhälle tytölle! Mitähän jos vanki, joka nyt nukkui rauhallista unta — suokoon taivas hänelle sitä! — suuren tuomiopäivän valjetessa johtaisi onnettomuutensa jäljet hänen äitiinsä! Mitähän jos joku hänen ja isän teko olisi, vaikkapa vain välillisestikin, ollut syynä siihen, että näiden molempien veljesten harmaat päät olivat vaipuneet niin alas!
Hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. Mitähän jos hänen äitinsä piti tätä pitkää vankeutta täällä ja omaa pitkää vankeuttaan huoneessaan velkana ja sen kuittauksena! »Myönnän olleeni myötävaikuttamassa tämän miehen vankeuteen. Olen saanut kärsiä siitä samalla tavalla. Hän on vanhentunut vankeudessaan, minä omassani. Olen maksanut velkani.»
Kun kaikki muut ajatukset olivat häipyneet hänen mielestään, piti tämä sitä yhä vallassaan. Kun hän nukahti, ilmestyi äiti hänen eteensä rullatuolissaan, torjuen hänet tällä puolustuksella. Kun hän heräsi, kavahtaen syyttä säikähtyneenä pystyyn, soivat nämä sanat hänen korvissaan, aivan kuin äiti olisi hitaasti lausunut ne hänen vuoteensa ääressä herättääkseen hänet: »Hän kuihtuu vankilassaan, minä kuihdun omassani; armoton oikeus on tuominnut, mitä minä vielä olen velkaa?»
Pikku äiti
Päivänvalo ei pitänyt kiirettä vankilan muurin yli kiipeämisellä eikä ravintolan ikkunasta kurkistamisella, ja tullessaan olisi se ollut tervetulleempi yksin kuin saderyöppy seuranaan. Mutta päiväntasausmyrskyt puhalsivat nyt merellä, ja puolueeton lounaistuuli ei lennossaan laiminlyönyt ahdasta Marshalseaakaan. Ulvoessaan Pyhän Yrjön kirkon tapuleissa ja kieputellessaan naapuriston savuhattuja teki se pienen mutkan tuhauttaakseen Southwarkin savua vankilaan; savua tunkeutui uuninpiippuihin ja oli tukehduttaa ne muutamat aamunvirkut vankilanasukkaat, jotka silloin jo sytyttelivät takkavalkeitaan.
Arthur Clennamilla ei olisi ollut halua viipyä vuoteessaan, vaikka tämä olisi ollut yksityisemmässäkin ja rauhallisemmassa paikassa ja vaikkeivät häntä olisi häirinneet kaikenlaiset aamuaskareet, kuten lieden puhdistaminen edellisen päivän tulen jäljiltä, tämänpäiväisen tulen sytyttäminen yhteiskunnan kattilan alle; tämän spartalaisen astian täyttäminen vedellä kaivolla, kokoushuoneen lakaisu ja sahajauhoittaminen ja muut sellaiset valmistukset. Hän oli sydämellisen iloinen nähdessään päivän koittavan, vaikka olikin nukkunut vain vähäsen, ja lähti ulos kohta, kun saattoi erottaa esineitä ympäristössään, ja käveli pihassa kaksi pitkää tuntia, ennenkuin portti avattiin.
Muurit olivat niin lähekkäin ja rajut pilvet kiitivät niin nopeasti niiden ylitse, että hän oli tuntevinaan alkavaa meritautia katsellessaan myrskyiselle taivaalle. Sade, jonka tuulenpuuskat painoivat vinoon, vihmoi sitä päärakennuksen sivua, jossa hän oli viettänyt yönsä, mutta jätti kapean, kuivan käytävän sen muurin kupeelle, jossa hän käveli edestakaisin oljenkorsien, rikkojen ja paperien, pumpulta lirisevien likaisten purojen ja edellisen päivän vihannesjätteiden keskellä. Näky oli mahdollisimman kurja.
Eikä sen elähdyttämiseksi näkynyt vilahdustakaan siitä pikku olennosta, joka oli saattanut hänet tänne. Ehkäpä hän hiipi omasta ovestaan ulos ja isän ovesta sisään juuri silloin, kun odottaja oli kääntynyt molemmista poispäin; hän ei nähnyt tytöstä vilahdustakaan. Veljelle taas oli aamu vielä liian aikainen; joka oli nähnyt hänet kerran, oli nähnyt kylliksi tietääksensä, että hän oli laiska nousemaan vaikkapa kuinka likaiselta yövuoteelta tahansa, niin että Arthur Clennam astellessaan edestakaisin ja odotellessaan portin avaamista mietiskeli enemmän tulevaisuuden kuin nykyhetken varalle keinoja jatkaaksensa huomioitaan.
Viimein avautui porttihuoneen ovi, ja vartija, joka suoritti rappusilla aamukampaustaan, oli valmis päästämään hänet ulos. Iloinen vapautuksen tunne sydämessään Clennam meni porttihuoneen läpi ja joutui pienelle ulkopihalle, jossa edellisenä päivänä oli puhutellut veljeä.
Siellä oli jo joukko ihmisiä pyrkimässä sisään; heitä ei ollut vaikea tuntea vankilan epämääräisiksi sananviejiksi, välikäsiksi ja asiantoimittajiksi. Muutamat olivat vetelehtineet sateessa odotellen portin avaamista, toiset, jotka olivat paremmin laskeneet tuloaikansa, saapuivat nyt paikalle ja pääsivät sisään tuoden mukanaan kosteita vaaleanruskeita paperipusseja maustekauppiaalta, leipiä, voikimpaleita, munia, maitoa ja muuta sellaista. Kannattipa todella katsella näitä kurjien kurjia palvelijoita, näitä velkaantuneiden köyhiä, velkaantuneita apulaisia. Ei edes lumppukaupassa saanut nähdä niin kuluneita takkeja ja housuja, niin likaisia hameita ja huiveja, niin kuhmuisia lakkeja ja hattuja, sellaisia saappaita ja kenkiä, sellaisia sateensuojia ja kävelykeppejä. Kaikilla oli yllään vain toisten miesten ja naisten vaatehylkyjä; ne oli kokoonpantu muiden yksilöllisyyden tilkuista ja paikoista, vailla omaa räätälinluomaa luonnetta ja olemusta. He liikkuivatkin kuin eri rotuun kuuluvat. Omalla erikoisella äreällä tavallaan livahtivat he kulman taakse, ikäänkuin ikuisesti olisivat menossa panttilainausliikkeeseen. He yskivätkin kuten ihmiset, jotka ovat tottuneet jäämään unohtuneina seisomaan portaisiin ja vetoisiin käytäviin odottamaan vastausta haalistuneella musteella tuherrettuihin kirjoituksiin, jotka tuottivat vastaanottajilleen suurta päänvaivaa eikä mitään tyydytystä. Kun he katsoivat vieraaseen ohi kulkiessaan, tekivät he sen lainaapyytävin silmin — nälkäisin, terävin, tutkivin, aprikoiden kuinka myöntyväinen asianomainen olisi velkojana ja olisiko hän mahdollisesti taipuvainen antamaan pienen almun. Ammattikerjääminen taivutti heidän kumaraiset hartiansa, tärisytti heidän tutisevia sääriään, napitti, parsi, paikkasi ja kursi heidän vaatteensa, kulutti heidän napinreikänsä, pisti esiin heidän puvustaan likaisina pieninä narunpätkinä ja huokui heidän suustaan alkoholinhajuisina hengähdyksinä.
Clennamin yhä seistessä pihassa menivät nämä ihmiset hänen ohitsensa, ja muudan kääntyi kysymään, voisiko hän palvella häntä jollakin tavoin; silloin hänen mieleensä juolahti, että hän voisi puhutella pikku Dorritia vielä kerran, ennenkuin menisi tiehensä. Tyttö oli ehkä tointunut ensi hämmästyksestään ja saattaisi puhua vapaammin hänen kanssansa. Hän kysyi tältä veljeskunnan jäseneltä (jolla oli kädessään kaksi suolaista silliä sekä leipä ja kainalossaan kiilloitusharja), voisiko jostakin läheltä saada kupillisen kahvia. Epämääräinen antoi rohkaisevia tietoja ja saattoi hänet kivenheiton päähän kadun varrella olevaan kahvilaan.
»Tunnetteko miss Dorritin?» kysyi uusi asiakas.
Epämääräinen tunsi kaksikin miss Dorritia; toinen oli syntynyt vankilassa. — Hänestäkö oli puhe? Vai hänestä? Epämääräinen oli tuntenut hänet jo monta vuotta. Mitä toiseen miss Dorritiin tuli niin asui epämääräinen samassa talossa kuin hän ja hänen setänsä.
Tämä tieto muutti asiakkaan puolivalmiin päätöksen jäädä kahvilaan odottamaan, että epämääräinen ilmoittaisi Dorritin tulleen kadulle. Hän antoi nyt epämääräiselle toimeksi ilmoittaa pikku Dorritille, että hänen isänsä eilisiltainen vieras pyysi saada kunnian puhutella, häntä hänen setänsä asunnossa; samasta lähteestä sai hän tietää talon tarkan osoitteen; setä asui aivan lähellä; maksettuaan epämääräiselle puolikruunusen ja päästettyään hänet menemään, virkistäytyi Clennam kiireesti kahvilassa ja riensi klarinetinsoittajan asunnolle.
Talossa oli niin monta asuntoa, että ovenpieli näytti olevan yhtä täynnä kellonripoja kuin tuomiokirkon urut rekisterinappuloita. Epätietoisena siitä, mikä oli klarinettinappula, seisoi hän aprikoiden asiaa, kun eräästä ikkunasta lensi höyhenkorkki hänen hatulleen. Hän huomasi silloin, että ikkunassa oli kaihdin ja siinä kirjoitus Mr Cripplesin opisto ja toisella rivillä Iltaopetusta; kaihtimen takaa näkyi pieni kalpea poika voileipä toisessa kädessä, höyhenkorkki-maila toisessa. Ikkunaan ylettyi kadulta ja Clennam kurkisti kaihtimen yli, antoi höyhenkorkin takaisin ja kysyi asiaansa.
»Dorrit?» toisti kalpea poikanen (joka oli itse nuori herra Cripples).»Mr Dorrit? Kolmas kello, yksi soitto.»
Mr Cripplesin oppilaat näyttivät pitäneen katuovea kirjoitusvihkonaan: niin täyteen se oli töhritty lyijykynällä. Usein esiintyvä yhdistelmä »vanha Dorrit» ja »likainen Dick» todisti mr Cripplesin oppilailla olevan henkilökohtaisia tarkoituksia. Clennamilla oli runsaasti aikaa huomioiden tekoon, ennenkuin ovi avautui; ukko parka avasi sen itse.
»Kas!» sanoi hän hitaasti muistaen Arthurin. »Te olitte viime yön telkien takana.»
»Niin olin, mr Dorrit. Toivon pian tapaavani veljentyttärenne täällä.»
»Vai niin!» virkkoi hän mietiskellen. »Veljeni tietämättä. Aivan niin.Tahdotteko tulla ylös odottamaan häntä.»
»Kiitos, kyllä.»
Kääntyen itse yhtä vitkaan kuin hän mielessään käänteli kuulemaansa ja sanottavaansa nousi ukko edellä ahtaita, portaita ylös. Talo oli kovin umpinainen ja siellä oli epäterveellinen haju. Pienet porrasikkunat olivat toisten yhtä epäterveellisten talojen ikkunoihin päin; näistä pisti ulos riukuja ja naruja, joissa riippui rumia liinavaatteita; näytti siltä kuin asukkaat olisivat onkineet vaatteita ja saaneet koukkuunsa niin kelvotonta saalista, ettei siitä kannattanut välittää. He tulivat takapihan puoliseen ullakkohuoneeseen; ilma oli painostavaa, lattialla seisoi äskettäin ja niin suurella kiireellä kokoonsysätty vuode, että peitot ikäänkuin kiehuivat yli ja pitivät kantta koholla, ja keikkuvalla pöydällä oli keskeneräinen kahden hengen aamiainen, kahvia ja paahdettua leipää, kaikki hujan hajan heiteltynä.
Huoneessa ei ollut ketään. Ukko, hetken mietittyään, jupisi itsekseen, että Fanny kai oli juossut tiehensä, ja meni viereiseen huoneeseen tuomaan hänet takaisin. Vieras huomasi, että tyttö piteli ovea sisästäpäin, ja kuuli hänen kiivaasti huudahtavan: »Älä avaa, tyhmyri!» kun setä koetti avata ovea; samalla näki hän sukkia ja naisvaatteita virumassa huoneessa, josta päätti nuoren neidin vielä olevan puolipukeissa. Setä, joka ei näkynyt pääsevän minkäänlaiseen päätökseen, laahusti takaisin, istui tuoliinsa ja alkoi lämmitellä käsiään tulen ääressä. Ei siksi, että olisi ollut kylmä tai että hän olisi ollut selvästi tietoinen siitä, oliko kylmä vai lämmin.
»Mitä ajattelitte veljestäni, sir?» kysyi hän, huomattuaan vähitellen mitä teki, tauoten siitä ja kurottautuen ottamaan klarinettikotelonsa uuninreunalta.
»Olin iloinen», vastasi Arthur jotakuinkin ymmällä, sillä hänen ajatuksensa askartelivat läsnäolevassa veljessä, »olin iloinen nähdessäni hänet terveenä ja reippaana».
»Hm!» mutisi vanhus. »Niin, niin, niin, niin, niin!»
Arthur tuumaili, mitä ukko mahdollisesti, aikoi tehdä klarinettikotelolla. Ei kerrassaan mitään. Hän huomasi ajoissa, ettei se ollutkaan hänen pieni nuuskapussinsa (sekin oli uuninreunalla), pani kotelon takaisin, otti sen asemesta nuuskaa ja lohduttautui vetämällä siitä siemauksen nenäänsä. Hän oli yhtä heikko, huono ja hidas nuuskaamisessa kuin kaikessa muussakin; vain vienoja nautinnon värähdyksiä näkyi silmäkulmien ja suupielten poloisissa kuluneissa hermoissa.
»Amy, mr Clennam. Mitä arvelette hänestä?»
»Kaikki, mitä olen nähnyt ja ajatellut hänestä, on vaikuttanut syvästi minuun.»
»Veljeni olisi ollut hukassa ilman Amya», virkkoi vanhus. »Kaikki olisimme olleet hukassa ilman Amya. Hän on hyvin hyvä tyttö, tämä Amy. Hän tekee velvollisuutensa.»
Arthur oli kuulevinaan tässä kiittelyssä samanlaisen tavanomaisuuden sävyn kuin isänkin puheessa edellisenä iltana, ja se herätti hänen sydämessään vastustusta ja suuttumuksen tunteen. He eivät kitsastelleet kiitollisuudessaan eivätkä olleet välinpitämättömiä siitä, mitä hän teki heidän hyväkseen; mutta he olivat veltosti tottuneet häneen samoin kuin kaikkeen muuhunkin asemassaan. Hän otaksui, että vaikka heillä joka päivä oli tilaisuus verrata häntä erääseen toiseen ja itseensä, he kuitenkin katsoivat hänen vain täyttävän määrätyn paikkansa pitäen hänen suhdettansa heihin ja käytöstänsä heitä kohtaan yhtä luonnollisesti hänelle kuuluvana kuin hänen oma nimensä tai ikänsä. Hän otaksui, etteivät he käsittäneet hänen kohonneen vankilan piiriä ylemmäs, vaan pitivät häntä siihen kuuluvana, arvelivat hänen epämääräisesti täyttävän sen, mitä heillä oli oikeus vaatia, eikä mitään muuta.
Hänen setänsä jatkoi aamiaistaan, mutusteli kahviin kastettua paahtoleipäänsä ja oli aivan unohtanut vieraansa, kun kolmas kello soi. Se oli Amy, sanoi hän, ja meni alas päästämään hänet sisälle, jättäen vieraansa odottamaan mielessään yhtä elävä kuva hänen tuhruisista käsistään, likavakoisista kasvoistaan ja ränsistyneestä olemuksestaan kuin jos hän yhä olisi istunut tuolissaan.
Amy tuli hänen jäljessään yllään tavallinen yksinkertainen pukunsa ja yhtä arkana käytökseltään kuin aina. Hänen huulensa olivat hiukan raollaan, ikäänkuin sydän olisi sykkinyt tavallista nopeammin.
»Mr Clennam, Amy», selitti setä, »on odottanut sinua täällä jonkun aikaa».
»Rohkenin lähettää pyytämään teitä tänne.»
»Minä sain kyllä sanan, sir.»
»Menettekö äitini luo tänään? Ette kai, tavallinen aikanne on jo ohi.»
»En tänään, sir. Minua ei tarvita siellä tänään.»
»Sallitteko minun seurata teitä vähän matkaa sinnepäin, mihin olette menossa. Voin silloin puhutella teitä matkalla ja vältän siten viivyttämästä teitä ja viipymästä itse täällä häiritsemässä setäänne.»
Tyttö näytti olevan hämillään, mutta vastasi »kyllä». Clennam teeskenteli unohtaneensa, mihin oli pannut kävelykeppinsä antaaksensa Amylle aikaa korjata vuodetta, vastata sisarensa kärsimättömään koputukseen ja kuiskata jotakin sedälleen. Sitte hän löysi keppinsä, ja he menivät portaita alas, Amy edellä, Clennam perässä, jolla välin setä seisoi portaiden yläpäässä ja luultavasti oli unhottanut heidät jo ennen, kuin he olivat päässeet alakertaan.
Mr Cripplesin oppilaat lakkasivat aamuhuvituksestaan, mukiloimasta toisiaan laukuilla ja kirjoilla, ja tuijottivat kaikilla mahdollisilla silmillään vierasta, joka oli käynyt katsomassa Likaista Dickiä. He jaksoivat kestää merkillisen näyn houkutuksen siksi, kunnes salaperäinen vieras oli turvallisen matkan päässä; mutta silloin puhkesivat he ulvomaan, heittelivät kiviä ja pyörivät villissä pilkkatanssissa, haudaten kaikella kunnialla rauhanpiipun niin rajuin menoin, että jos mr Cripples olisi ollut maantierosvosakin tatuoitu päällikkö, olisivat he tuskin voineet tehdä paremmin oikeutta kasvatukselleen.
Kesken tätä kunnianosoitusta tarjosi mr Arthur Clennam käsivartensa pikku Dorritille, ja pikku Dorrit tarttui siihen. »Mennäänkö Iron Bridgen kautta?» kysyi hän; »siellä olemme kauempana kadun melusta». Pikku Dorrit vastasi »kyllä» ja uskalsi nyt toivoa, ettei hän »panisi pahakseen» mr Cripplesin poikien käytöstä, sillä hän oli itsekin saanut kasvatuksensa, sen verran kuin hänellä oli sitä, mr Cripplesin iltakoulussa. Clennam vastasi mielellään ja täydestä sydämestään antavansa anteeksi mr Cripplesin pojille. Näin mr Cripples tietämättään lievensi heidän välistänsä juhlallisuutta ja saattoi heidät luonnollisella tavalla lähemmäksi toisiaan paremmin kuin Beau Nash olisi voinut, jos he olisivat eläneet hänen kultaisella ajallaan ja hän olisi sitä tarkoitusta varten astunut alas kuusivaljakon vetämistä vaunuistaan.
Ilma oli yhä ruma ja kadut kurjan rapakkoiset, muttei kuitenkaan satanut heidän kävellessään Iron Bridgelle. Pikku Dorrit näytti niin nuorelta Clennamin silmissä, että hän toisin hetkin huomasi miettivänsä, eikö olisi parasta puhutella häntä kuin lasta. Ehkä hän itse näytti sensijaan vanhalta tytön silmissä.
»Olen pahoillani, että teille sattui niin ikävästi eilen illalla, sir, että jäitte telkien taakse. Se oli kovin pahasti.»
Se ei merkinnyt mitään, vastasi toinen. Hän oli saanut oikein hyvän vuoteen.
»Niin kai!» sanoi tyttö vilkkaasti; »luulen, että ravintolassa on erinomaisia vuoteita». Clennam huomasi, että ravintola hänen silmissään oli uhkea hotelli ja että sen maine oli hänelle kallis.
»Luulen, että hinnat siellä ovat hyvin korkeat», sanoi pikku Dorrit, »mutta isäni on kertonut, että siellä tarjotaan hyviä päivällisiä. Ja viiniä», lisäsi hän arasti.
»Oletteko milloinkaan ollut siellä?»
»Enhän toki! Keittiössä vain, noutamassa kuumaa vettä.»
Kummallista ajatella ihmistä, joka on kasvanut ja ylennyt suuresti ihaillen ja kunnioittaen tämän ensiluokkaisen laitoksen, Marshalsean hotellin, ylellisyyksiä!
»Kysyin teiltä eilen illalla», virkkoi Clennam, »miten olette tutustunut äitiini. Olitteko kuullut mainittavan hänen nimeään, ennenkuin hän lähetti noutamaan teitä?»
»En, sir.»
»Luuletteko isänne kuulleen sitä?»
»En, sir.»
Tyttö nosti silmänsä, ja heidän katseensa yhtyivät (hän pelästyi tätä kohtausta ja kääntyi taas pois), mutta Clennam oli nähnyt hänen katseessaan niin suurta ihmetystä, että huomasi tarpeelliseksi sanoa:
»Minulla on syy, jonka tähden kyselen tätä, vaikka en voi selittää sitä; mutta ette saa millään muotoa luulla sitä senluontoiseksi, että se tuottaisi teille vähintäkään levottomuutta tai tuskaa. Aivan päinvastoin. Ja te luulette, ettei nimi Clennam ole ollut isällenne tuttu minään hänen elämänsä kautena?»
»Niin, sir.»
Clennam arvasi äänestä, että tyttö katsoi häneen taas noin huulet raollaan, ja tuijotti sentähden vain eteensä, jottei uudelleen saattaisi häntä hämilleen ja hänen sydäntään kiivaammin sykkimään.
Näin he tulivat Iron Bridgelle, joka tuntui melkein maalaisen rauhalliselta katuhälinän jälkeen. Tuuli puhalsi rajusti, sadekuurot pyyhälsivät heidän ohitsensa, kuohuttaen kadun ja käytävän vesilätäköitä ja ajaen ne virtaan. Pilvet kiitivät kilpaa lyijynkarvaisella taivaalla, savu ja sumu syöksyivät niiden perässä, tumma virta juoksi väkevänä ja rajuna samaan suuntaan. Pikku Dorrit näytti maailman pienimmältä, hiljaisimmalta ja heikoimmalta olennolta.
»Antakaa minun hankkia teille vaunut», pyysi Arthur Clennam ja oli vähällä lisätä: »lapsi parka!»
Mutta tyttö kieltäytyi kiireisesti vakuuttaen, että hänelle oli yhdentekevää satoiko vai paistoi; hän oli tottunut liikkumaan ulkona kaikilla ilmoilla. Arthur tiesi niin olevan ja tunsi sydämessään vielä syvempää sääliä ajatellessaan rinnallaan kulkevaa hentoa olentoa iltaisin rientämässä kosteita, pimeitä, meluisia katuja sellaiseen kotiin.
»Te puhuttelitte minua niin ystävällisesti eilen illalla, sir, ja kuulin perästäpäin, että olitte ollut niin antelias isälle, että minun täytyi noudattaa pyyntöänne, vaikkapa vain tullakseni kiittämään teitä, varsinkin kun tahdoin välttämättä sanoa teille —» Hän epäröi ja vapisi ja kyyneleitä kihosi hänen silmiinsä, mutta ne eivät vierineet alas.
»Sanoa minulle —?»
» — sanoa toivovani, ettette käsitä isääni väärin. Älkää tuomitko häntä niinkuin tuomitsisitte muita, vankilan ulkopuolella eläviä. Hän on ollut niin kauan siellä! En ole milloinkaan nähnyt häntä vankilan ulkopuolella, mutta ymmärrän, että hänen on täytynyt muuttua joissakin suhteissa näinä vuosina.»
»Uskokaa minua, etten milloinkaan arvioitse häntä kohtuuttomasti tai tylysti.»
»Ei silti», jatkoi tyttö ylpeämmin, nähtävästi aavistaen että mahdollisesti näyttäisi siltä kuin hän pettäisi isänsä, »ei silti, että hänen tarvitsisi millään tavalla hävetä puolestaan tai että minulla olisi syytä hävetä hänen tähtensä. Häntä on vain ymmärrettävä. Soisin vain, että muistettaisiin, millaista hänen elämänsä on ollut. Kaikki, mitä hän sanoi, oli totta. Kaikki on tapahtunut niinkuin hän kertoi sen. Häntä pidetään suuressa arvossa. Jokainen sinne tulija tahtoo mielellään tutustua häneen. Häntä suositaan enemmän kuin ketään muuta. Häntä kunnioitetaan enemmän kuin vankilan johtajaakin.»
Jos ylpeys saattaa olla viatonta, niin se oli sitä tässä tapauksessa, kun pikku Dorrit ylpeili isästään.
»Usein on sanottu, että hänen käytöksensä on todellisen herrasmiehen oikea esikuva. En ole nähnyt kenenkään siellä käyttäytyvän niinkuin hän ja häntä pidetään kaikkia muita etevämpänä. Hänelle annetaan lahjoja aivan yhtä paljon tästä syystä kuin siitä, että hän on niiden tarpeessa. Häntä ei voi moittia köyhyydestä, rakasta isäraukkaa. Kukapa rikastuisi istuessaan vankilassa neljännesvuosisadan!»
Millainen rakkaus soikaan hänen sanoissaan, millainen sääli ilmeni hänen tukahdutetuissa kyynelissään, kuinka suuri uskollinen sielu asuikaan hänessä ja kuinka tosi olikaan valo, joka ympäröi isää valheloistolla!
»Jos olen pitänyt parhaana salata, missä kotini on, en ole tehnyt sitä siksi, että häpeäisin isäni puolesta. Jumala varjelkoon siitä! Enkä edes häpeä paikankaan tähden niin suuresti kuin ehkä saattaisi luulla. Ihmiset eivät ole pahoja, vaikka joutuvatkin sinne. Olen tuntenut monta hyvää, ahkeraa kunniallista ihmistä, jotka epäonnistumisen tähden on lähetetty sinne. He ovat melkein aina hyväntahtoisia toisiaan kohtaan Ja olisin todella kiittämätön, jos unohtaisin, että olen viettänyt monta rauhallista, rattoisaa hetkeä siellä, että minulla pienenä ollessani oli siellä erittäin hyvä ystävä, joka oli hyvin kiintynyt minuun, että siellä olen saanut opetusta, tehnyt työtä ja nukkunut yöni makeasti. Olisi mielestäni miltei raukkamaista ja julmaa, ellen tämän jälkeen hiukan pitäisi vankilasta.»
Hän oli keventänyt uskollista, täyttä sydäntänsä ja virkkoi nyt ujosti, kohottaen pyytävästi silmänsä uuden ystävänsä puoleen: »En aikonut sanoa näin paljoa enkä ole kuin kerran, ennen puhunut tästä. Mutta näin ehkä ymmärrätte meidät paremmin kuin eilen illalla. Sanoin eilen, etten olisi suonut teidän seuraavan minua, sir. Nyt en enää pahoittele sitä, ellette luulisi — oikeastaan olen siitä mielissänikin, ellen ole puhunut niin sekavasti, että — että te tuskin käsitätte, mitä tarkoitan; pelkään todella tehneeni niin.»
Clennam vakuutti totuudenmukaisesti, ettei asia ollut niin, ja asettuen Amyn ja kirpeän tuulen ja sateen väliin koetti suojella häntä parhaansa mukaan.
»Ehkä sallitte minun nyt kysellä hiukan enemmän isästänne?» pyysi hän.»Onko hänellä monta velkojaa?»
»Voi, koko joukko.»
»Tarkoitan sellaisia velkojia, jotka tahtovat pitää häntä vankilassa?»
»Kyllä, koko joukko.»
»Voitteko sanoa saan epäilemättä tietää asian muualtakin, ellette voi kuka heistä on vaikutusvaltaisin?»
Dorrit sanoi, hetken mietittyään, kuulleensa kauan sitten erästä mr Tite Barnaclea mainittavan hyvin mahtavaksi mieheksi. Hän oli asiamies, johtokunnanjäsen tai uskottu mies tai »jotain sellaista». Hän asui Grosvenor Squaressa, luuli hän, tai aivan sen läheisyydessä. Hän oli virkamies — hänellä oli korkea virka verukevirastossa. Amy oli jo lapsena saanut kammottavan käsityksen tämän pelottavan Grosvenor Squaressa tai sen läheisyydessä asuvan mr Tite Barnaclen ja verukeviraston mahtavuudesta, niin että melkein lyyhistyi kokoon mainitessaankin häntä.
»En pahenna asiaa», ajatteli Arthur, »jos käyn mr Tite Barnaclen puheilla».
Tämä ajatus ei tullut hänen mieleensä niin hiljaa, ettei pikku Dorritin tarkka vaisto olisi huomannut sitä. »Ah!» sanoi hän pudistaen päätänsä, kasvoillaan elämänikäinen hiljainen toivottomuus. »Monet ovat joskus luulleet voivansa vapauttaa isäni mutta te ette aavista, kuinka toivotonta se on.»
Hän unohti arkuutensa hetkeksi vilpittömästi varoittaessaan Arthuria vajonneesta hylystä, jonka tämä uneksi voivansa nostaa päivänvaloon, ja katsoi häneen silmin, jotka yhdessä kärsivällisten kasvojen, hennon vartalon, yksinkertaisen puvun ja sateen ja tuulen kanssa eivät suinkaan järkyttäneet Clennamin päätöstä auttaa häntä.
»Vaikka se onnistuisikin», sanoi hän — »eikä se voi nyt onnistua — niin missä isä voisi elää ja millä? Olen usein ajatellut, että jos sellainen muutos tapahtuisi, olisi se kaikkea muuta kuin onneksi hänelle nyt. Ihmiset eivät ajattelisi hänestä mm hyvää vankilan ulkopuolella kuin sen sisäpuolella. Häntä ei kohdeltaisi siellä niin jalomielisesti kuin vankilassa. Eikä hän itse sopisi elämään siellä niin hyvin kuin vankilassa.»
Tätä sanoessaan hän ensi kerran oli kykenemätön estämään kyyneleitä tipahtamasta; ja pienet laihat kädet, joita Clennam oli katsellut niiden ahertaessa työssä, vapisivat puristautuessaan yhteen.
»Hänelle koituisi uusi huoli siitä, että minä ansaitsen hiukan rahaa ja että Fanny ansaitsee hiukan rahaa. Hän on, katsokaas, niin levoton meidän tähtemme, tuntien itsensä avuttomaksi siellä telkien takana. Sellainen hyvä, hyvä isä!»
Clennam antoi pienen tunteenpurkauksen mennä ohi, ennenkuin puhui mitään. Pian se olikin ohi. Amy ei ohut tottunut ajattelemaan itseään eikä vaivaamaan ketään mielenliikutuksillaan. Toinen oli katsellut kaupungin kattoryhmiä ja savupiippuja, joiden välissä savu vyöryi raskaana, mastojen sekasotkua joella ja tapulien sekasotkua joen rannoilla, mikä kaikki sulautui yhteen myrskyisessä usmassa; ja pikku Dorrit oli taas pian yhtä rauhallinen kuin istuessaan neula kädessä mrs Clennamin talossa.
»Olisitteko iloinen, jos saisitte veljenne vapaaksi?»
»Oi, hyvin, hyvin iloinen, sir!»
»Hyvä, toivokaamme, että onnistumme edes hänen suhteensa. Kerroitte eilen itsellänne olevan ystävän.»
Hänen nimensä oli Plornish, kertoi pikku Dorrit.
Entä missä Plornish asui? Hän asui Bleeding Heart Yardissa. Hän oli vain rappari, kertoi pikku Dorrit varoittaakseen Clennamia odottamasta Plornishilta liikaa yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Hän asui Bleeding Heart Yardin viimeisessä talossa, ja hänen nimensä oli pienen katuoven yllä.
Arthur pani muistiin osoitteen ja antoi Amylle omansa. Hän oli nyt saanut tehdyksi kaikki, mitä oli aikonut tällä kertaa, ja tahtoi vain erota tytöstä tietäen, että tämä luotti häneen, ja saada häneltä jonkunlaisen lupauksen, että hän säilyttäisi tämän luottamuksensa.
»Siinä on yksi ystävä!» sanoi Arthur kohottaen taskukirjaansa. »Kun nyt saatan teidät takaisin — menettehän takaisin?»
»Menen suoraa päätä kotiin.»
»Kun nyt saatan teidät takaisin», sana koti särähti hänen korvaansa, »niin pyydän teitä vakuuttamaan itsellenne, että teillä on toinenkin ystävä. En tee lupauksia enkä sano muuta.»
»Olette hyvin hyvä minulle, sir. En tarvitsekaan mitään lupauksia.»
He kävelivät takaisin kurjia, likaisia katuja pitkin pienten vaivaisten kauppapuotien ohitse, köyhien korttelissa vilisevien likaisten kaupustelijoiden töykkiessä heitä. Koko matkalla ei tarjoutunut mitään miellyttävää yhdellekään viidestä aistimesta. Tämä ei kuitenkaan Clennamin silmissä ollut mikään arkipäiväinen kävely tavallisessa sateessa, liassa ja melussa, kun hänellä oli rinnallaan tämä pieni, hento, huolellinen olento. Kuinka nuorelta tyttö näytti hänestä ja kuinka vanha hän oli tytön silmissä ja millainen salaisuus he olivat toinen toisellensa nyt, kun heidän kohtalojensa langat alkoivat kiertyä toisiinsa, se ei kuulu tähän. Clennam ajatteli häntä syntyneenä ja kasvaneena näiden näkyjen keskellä, jotka olivat hänelle kyllä tuttuja, mutta joihin hän ei oikeastaan kuulunut ja joiden ohi hän nyt väristen kulki; hän ajatteli tytön pitkäaikaista tuttavuutta elämän varjopuolten kanssa ja hänen viattomuuttansa, hänen pitkäaikaista huolenpitoansa muista ja nuoruuttaan ja lapsellista ulkomuotoaan.
He olivat päässeet High Streetille, jonka varrella vankila oli, kun joku huusi: »Pikku äiti, pikku äiti!» Dorrit pysähtyi katsoen taaksensa ja näki oudon, kiihtyneen olennon juoksevan heitä kohden (yhä huutaen »pikku äiti») ja lankeavan, jolloin hänen ison perunakoppansa sisältö vieri rapakkoon.
»Voi, Maggy», huudahti Dorrit, »millainen kömpelö lapsi oletkaan!»
Maggy ei ollut loukkautunut, vaan kömpi heti pystyyn ja alkoi sitte poimia perunoita, jossa työssä sekä Dorrit että Arthur Clennam auttoivat häntä. Maggy poimi vain muutamia perunoita ja suuren määrän rapakkoa, mutta kaikki perunat löytyivät ja pistettiin koriin. Sitte Maggy hankasi rapakkoisia kasvojaan huivillaan ja paljasti ne puhtauden perikuvana Clennamin nähtäviksi.
Hän oli noin kahdeksankolmatta-vuotias, isoluinen, leveäkasvoinen, jalat ja kädet isot, silmät suuret, mutta hiuksia puuttui. Hänen suuret silmänsä olivat kirkkaat ja melkein värittömät eivätkä näyttäneet olevan herkkiä valolle, vaan pysyvän oudosti liikkumatta. Hänen kasvoillaan oli sama tarkasti kuunteleva ilme kuin sokeilla; mutta hän ei ollut sokea, sillä hänellä oli yksi jotenkin käyttökelpoinen silmä. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisen rumat, vaikkapa se vain oli hänen hymynsä ansio; tämä hymy oli ystävällinen ja miellyttäväkin itsessään, mutta kävi säälittäväksi sentähden, että se aina asui hänen kasvoillaan. Paljaan päänsä peittona hänellä oli iso valkoinen myssy, jonka hämäränväriset hetaleet alituisesti huiskivat hänen ympärillään; myssyn takia ei hänen vanha musta hattunsa pysynyt paikoillaan päässä, vaan roikkui niskassa kuin mustalaisen vauva. Vain rihkamakauppiaista kokoonpantu tutkijakunta olisi voinut määritellä, mitä muita aineksia, hänen pukuparkaansa kuului; mutta se muistutti suuresti meriruohoa, jossa paikka paikoin näkyi jättiläiskokoinen teelehti. Hartiahuivi varsinkin oli kuin pitkäaikaisesti liotettu teelehti.
Arthur Clennam katsoi Dorritiin kasvoillaan ilme, joka sanoi: »Saanko kysyä, kuka tämä on?» Dorrit, jonka kättä Maggy, yhä nimitellen häntä pikku äidiksi, oli alkanut hyväillä, vastasi sanoin. He seisoivat nyt porttikäytävässä, jonne enin osa perunoita oli vierinyt.
»Tämä on Maggy, sir.»
»Maggy, sir», toisti esitetty henkilö. »Pikku äiti!»
»Hän on vanhan hoitajani tyttärentytär —» sanoi Dorrit.»Tyttärentytär», toisti Maggy.
»Hoitajani on jo kauan ollut kuolleena. Maggy, kuinka vanha olet?»
»Kymmenen, äiti», ilmoitti Maggy.
»Ette aavista, kuinka kiltti hän on, sir», sanoi Dorrit äärettömän hellästi.
»Kiltti hän on», kertasi Maggy, erinomaisen ilmeikkäästi siirtäen asemosanan tarkoittamaan pikku äitiään.
»Ja kuinka taitava hän on», jatkoi Dorrit. »Hän osaa toimitella asioita yhtä hyvin kuin kuka tahansa.» Maggy nauroi. »Ja on yhtä luotettava kuin Englannin pankki.» Maggy nauroi. »Hän ansaitsee itse kokonaan toimeentulonsa. Kokonaan, sir!» kertoi Dorrit matalammalla ja voitonriemuisella äänellä. »Oikein totta!»
»Millainen hänen tarinansa on?» kysyi Clennam.
»Ajatteles, Maggy!» sanoi Dorrit tarttuen Maggyn suuriin käsiin ja läiskytellen niitä vastakkain. »Tuhansien peninkulmien takaa tuleva herrasmies tahtoo tietää sinun tarinasi!»
»Minuntarinani?» huudahti Maggy. »Pikku äiti.»
»Hän tarkoittaa minua», selitti Dorrit hiukan hämillään; »hän on hyvin kiintynyt minuun. Hänen vanha isoäitinsä ei ollut niin hyvä hänelle kuin olisi pitänyt; tokko olikaan, Maggy?» Maggy pudisti päätänsä, muodosti vasemmasta kourastaan juoma-astian, josta ryyppäsi, ja sanoi: »Viinaa.» Sitte hän piiskasi kuviteltua lasta ja selitti: »Luudanvarsia ja hiilihankoja.»
»Kun Maggy oli kymmenvuotias», kertoi Dorrit katsellen puhuessaan Maggya, »oli hänellä vaikea kuumetauti, sir, eikä hän sen jälkeen ole kasvanut kymmentä vuotta vanhemmaksi».
»Kymmentä vuotta vanhemmaksi», kertasi Maggy, nyökäyttäen päätänsä.»Mutta kuinka kaunis sairaala! Niin hauskaa siellä oli, eikö ollutkin?Oi kuinka kaunista siellä oli! Se oli taivaallinen paikka!»
»Häntä ei ennen ollut milloinkaan kohdeltu ystävällisesti, sir.» Dorrit kääntyi hetkeksi Arthurin puoleen ja puhui hiljaa. »Siksi hän alituisesti muistelee sitä aikaa.»
»Millaisia vuoteita siellä oli!» huudahti Maggy. »Millaista limonaadia ja millaisia appelsiineja! Ja kuinka herkullista lihalientä ja viiniä! Sellaisia kananpoikia! Oi, kyllä se oli ihana paikka ja siellä oli hyvä olla!»
»Ja Maggy jäi sinne niin kauaksi kuin vain voi», jatkoi Dorrit entiseen tapaansa, Maggynkin kuullessa kertoen kuin lapsen tarinaa, »ja kun hän ei enää voinut jäädä sinne, tuli hän sieltä pois. Sitten, koska hän ei voinut milloinkaan tulla kymmentä vuotta vanhemmaksi, vaikka eläisi kuinka kauan —»
»Vaikka eläisi kuinka kauan», kertasi Maggy.
»Ja koska hän oli kovin heikko, niin heikko, että kun hän alkoi nauraa, ei hän voinut lopettaa — mikä oli kovin surullista —»
(Maggy muuttui äkkiä hyvin totiseksi.)
»— ei hänen isoäitinsä tiennyt mitä tehdä hänelle ja oli muutamia vuosia hänelle hyvin paha. Vihdoin alkoi Maggy vähitellen koettaa parantaa itseään ja muuttui hyvin huomaavaiseksi ja hyvin ahkeraksi; ja vähitellen sallittiin hänen tulla ja mennä niin usein kuin itse tahtoi ja hän sai kylliksi työtä elättääkseen itsensä, ja niin hän tekeekin. Ja tällainen», lopetti pikku Dorrit, läiskytellen taas Maggyn suuria käsiä vastakkain, »tällainen on Maggyn tarina, jonka Maggy itsekin tietää».
Ah! Arthur olisi kyllä tiennyt, mitä siitä vielä puuttui, vaikkei hän milloinkaan olisi kuullut sanoja »pikku äiti», vaikkei olisikaan nähnyt Maggyn hyväilevän pientä, laihaa kättä, vaikkei olisikaan huomannut — värittömiin silmiin kohonneita kyyneleitä tai kuullut nyyhkytystä, joka tukahdutti kömpelön naurun. Likainen porttikäytävä, jossa tuuli vinkui ja sade ropisi ja rapakkoinen perunakori odotti uutta kuperkeikkaa tai päästäkseen Maggyn käsivarrelle kiikkumaan, ei milloinkaan tuntunut siltä vastenmieliseltä luolalta, mikä se oikeastaan oli, kun hän muisteli sitä tässä valossa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!
He olivat aivan lähellä päämääräänsä ja tulivat nyt ulos porttikäytävästä kulkeakseen matkansa viimeisen taipaleen. Maggy ei tyytynyt vähempään kuin että he poikkesivat tieltänsä ja pysähtyivät erään maustekaupan ikkunan eteen, jotta hän saisi näyttää taitoaan. Hän osasi omalla tavallaan lukea, mainitsi isot numerot hintalipuista, enimmäkseen oikein. Hän tavaili myöskin (tässä hänen menestyksensä ehdottomasti oli voiton puolella erehdysten rinnalla) erilaisia ihmisystävällisiä suositteluja, kuten: Koetelkaa meidän sekoitustamme, Koetelkaa mustaa perheteetämme, Koetelkaa meidän oranssituoksuista mustaa teetämme, ja kilpailuhaasteita varsinkin kukkaisteelajeille sekä varoituksia yleisölle käyttämästä arvottomia liikkeitä ja ostamasta väärennettyä tavaraa. Kun Clennam huomasi, kuinka mielihyvä punersi Dorritin kasvoja Maggyn osuessa oikeaan, tunsi hän, että tuuli ja sade ennemmin väsyisivät raivoamasta kuin hän kyllästyisi seisomaan siinä ja pitämään maustekaupan ikkunaa lukuhuoneenaan.
Viimein saapuivat he vankilan ulkopihalle, ja hän sanoi hyvästi pikku Dorritille. Pieneltä tämä aina oli näyttänyt, mutta tuntui nyt entistä hennommalta astuessaan Marshalsean porttihuoneeseen, pikku äiti ison lapsensa seuraamana. Häkin ovi avautui, ja kun pieni, vankeudessa kasvanut lintu oli kesynä pyrähtänyt sisään, näki Clennam sen sulkeutuvan taas, ja silloin hän lähti.