Sisältää koko hallitsemistaidon
Verukevirasto oli (mikä on jokaiselle sanomattakin selvää) hallituksen tärkein osasto. Ei minkään laatuista julkista asiaa voitu milloinkaan ratkaista ilman verukeviraston vahvistusta. Sen sormi oli mukana pienintä julkista piirakkaa ja isointa julkista kakkua leivottaessa. Oli yhtä mahdotonta suorittaa yksinkertaisinta laillista tekoa kuin ehkäistä selvintä vääryyttä ilman verukeviraston nimenomaista valtuutusta. Jos uusi räjähdyttämishanke olisi keksitty puoli tuntia ennen tulilangan sytyttämistä, ei kenelläkään olisi ollut oikeutta pelastaa parlamenttia, ennenkuin verukevirasto olisi pitänyt tusinan istuntoja ja saanut kokoon puoli tynnyrillistä pöytäkirjoja, useita säkillisiä julkisia asiakirjoja sekä perhearkistollisen kieliopillisesti virheellistä kirjeenvaihtoa.
Tämä kunniakas laitos oli ollut alusta pitäen mukana, kun valtiomiehille ensiksi selvisi valtion hallitsemisen vaikean taidon ainoa ylevä periaate. Se oli ensimmäisenä alkanut tutkia tätä loistavaa keksintöä ja antanut sen säteilevän vaikutuksen tunkea läpi koko virallisen toimintansa. Olipa mikä asia hyvänsä suoritettava, niin verukevirasto oli aina ennen muita selvillä siitä —kuinka se ei ollut tehtävä.
Tämä hieno käsityskyky ynnä tahdikkuus, jolla se aina kävi asiaan käsiksi, ja nerous, jolla se ajoi sitä, oli kohottanut verukeviraston kaikkien muiden virastojen yläpuolelle; ja yleinen tila oli muodostunut sellaiseksi — kuin se oli.
Totta on, että »kuinka ei ollut tehtävä» oli kaikkien verukevirastoon kuuluvien osastojen ja ammattipolirikkojen tärkeänä tutkimuksen esineenä ja päämääränä. Totta on, että jokainen uusi pääministeri ja jokainen uusi hallitus, joka oli päässyt valtaan kannattamalla jotakin määrättyä, välttämättä aikaansaatavaa parannusta, oli tuskin ryhtynyt toimeensa, kun jo ponnisti kaikki kykynsä osoittaaksensa, kuinka se ei ollut tehtävä. Totta on, että heti kun yleiset vaalit olivat ohi, jokainen tappiolle joutunut mies, joka vaalipaikalla oli kiihkoillut siitä, ettei sitä ollut tehty, ja syytteen uhalla tiedustellut vastapuolueen arvoisan herra ehdokkaan ystäviltä, miksei sitä ollut tehty, ja vaatinut sitä tehtäväksi ja luvannut omasta puolestaan, että se tulisi tehdyksi, alkoi mietiskellä, kuinka sitä ei olisi tehtävä. Totta on, että parlamentin molempien huoneiden neuvottelut koko istuntokauden ajan johdonmukaisesti pyrkivät pitkäpiimäiseen harkintaan, kuinka se ei tulisi tehdyksi. Totta on, että tällaisen istuntokauden alkajaisissa kuninkaallinen puhe todellisuudessa sanoi näin: »Loordit ja herrat, teillä on huomattava työmäärä edessänne ja suvainnette vetäytyä kukin neuvotteluhuoneeseenne keskustelemaan siitä, kuinka se ei tulisi tehdyksi.» Totta on, että kuninkaallinen puhe tällaisen istuntokauden päättäjäisissä todellisuudessa sanoi näin: »Loordit ja herrat, olette monen työkuormaisen kuukauden kuluessa uskollisesti ja isänmaallisesti harkinneet, kuinka ei olisi tehtävä, ja olette päässeet selville siitä; ja toivottaen kaitselmuksen siunausta sadonkorjuulle (luonnolliselle, ei poliittiselle) lasken teidät nyt lomalle.» Kaikki tämä on totta, mutta verukevirasto meni vielä paljon pitemmälle.
Sillä verukevirasto toimi koneellisesti joka päivä pitäen liikkeessä tätä ihmeellistä, kaikkeen pätevää valtionhoidon ratasta, jonka nimeksi sopii Kuinka — ei — ole — tehtävä. Se näet hyökkäsi jokaisen tietämättömän valtionpalvelijan kimppuun, joka oli aikeissa tehdä jotakin tai näytti olevan vähimmässäkin vaarassa joutua jonkun odottamattoman tapahtuman sattuessa tekemään sen, ja pommitti häntä pöytäkirjalla, virkakirjelmällä tai toimintaohjeilla, jotka sammuttivat hänen intonsa. Juuri tämä verukeviraston käyttökelpoisuus oli vähitellen saattanut sen tekemisiin kaiken ja kaikkien kanssa. Mekaanikot, luonnonfilosofit, sotilaat, merimiehet, anomuksentekijät, ihmiset, jotka tahtoivat välttää vääryyttä, ihmiset, jotka tahtoivat korjata vääryyttä, keinottelijat, keinottelijain uhrit, sellaiset, jotka eivät saaneet palkintoa kunnostaan, ja sellaiset, jotka eivät saaneet rangaistusta kunnottomuudestaan, kaikki he erotuksetta työnnettiin verukeviraston vihreän veran alle.
Lukematon joukko ihmisiä hävisi verukevirastoon. He olivat onnettomia, vääryyttä kärsineitä tai sellaisia, jotka olivat tehneet yleishyödyllisiä suunnitelmia (heidän olisi ollut parempi kärsiä vääryyttä heti vain kuin käyttää tätä katkeraa, varmasti onnettomuutta vaikuttavaa englantilaista lääkettä) ja verkkaisen vitkaan ja tuskia tuntien onnellisesti läpäisseet muut virastot; näissä heitä oli kohdeltu säännöksi tulleella tavalla, toisissa haukuttu, toisissa viekkaudella voitettu, toisissa väistetty ja vältetty; ja viimein he olivat joutuneet verukevirastoon eivätkä enää milloinkaan nähneet päivänvaloa. Heitä pohdittiin komiteoissa, sihteerit tekivät heistä pöytäkirjoja, asiamiehet jaarittelivat heistä ja kirjurit merkitsivät heidät luetteloihinsa, vertailivat ja numeroivat, ja niin he hävisivät olemattomiin. Lyhyesti, kaikki maan asiat kulkivat verukeviraston läpi; lukuunottamatta niitä, jotka eivät milloinkaan läpäisseet sitä, ja niiden luku oli loputon.
Toisinaan ärtyneet henget ahdistivat verukevirastoa. Toisinaan nostettiin siitä kysymys parlamentissa ja kansanvillitsijät, joilla oli niin alhainen ja typerä käsitys, että hallituksen ainoana pyrkimyksenä muka oli saada jotakin tehdyksi, tekivät tai uhkasivat tehdä esityksiä siitä parlamentissa. Silloin ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa herrasmies, jonka osaston tehtäväksi verukeviraston puolustaminen kulloinkin osui, pisti appelsiinin taskuunsa ja varustautui tuimaan otteluun asiasta. Hän saapui alahuoneeseen, iski kätensä pöytään ja kohtasi arvoisan moittijan kasvoista kasvoihin. Sitte puolustajalla oli tapana ilmoittaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että verukevirasto ei ollut ainoastaan täysin moitteeton tässä asiassa, vaan oli kiitettäväkin, vieläpä pilviin saakka ylistettävä tässä asiassa. Lisäksi oli hänellä tapana sanoa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että vaikka verukevirasto aina oli oikeassa ja täysin oikeassa, ei se milloinkaan ollut niin oikeassa kuin tässä asiassa. Vielä oli hänellä tapana huomauttaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että olisi ollut hänelle enemmän kunniaksi, enemmän ansioksi, todistanut suurempaa älyä, suurempaa tahdikkuutta, enemmän kaikkia kuluneiden lauseparsien sanakirjassa lueteltuja hyveitä, jos hän olisi jättänyt verukeviraston rauhaan eikä ensinkään puuttunut tähän asiaan. Sitten oli hänellä tapana toisella silmällä tarkata verukeviraston palveluksessa olevaa neuvojaa eli päähänpänttääjää, joka istui aidakkeen alapuolella, ja nujertaa vastustajansa, tuo arvoisa herrasmies, esittämällä verukeviraston kertomukset asiasta. Ja vaikka aina kävi joko niin, että verukevirastolla ei ollut mitään sanottavaa ja se sanoi sen tai että sillä oli jotakin sanottavaa, mutta ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa herrasmies erehtyi toisesta puolesta ja unohti toisen puolen, niin sittekin verukevirasto joka kerta äänestettiin syyttömäksi nöyrästi mukautuvan enemmistön avulla.
Pitkällisen, tämänluontoisen toimintansa kautta oli verukevirastosta muodostunut sellainen valtiomiesten kasvatuslaitos, että muutamia juhlallisia loordeja pidettiin suorastaan yliluonnollisen taitavina asioiden ajajina vain sentähden, että he verukevirastoa johtaen olivat toteuttaneet sen periaatetta, kuinka ei ole tehtävä. Tämän temppelin alemman papiston ja virkamiehistön kesken oli tästä seurauksena, että he kaikki, nuorinta juoksupoikaa myöten, olivat jakautuneet kahteen luokkaan ja joko uskoivat verukevirastoon kuin jumalaiseen laitokseen, jolla oli ehdoton oikeus tehdä mitä ikinä mieli, tahi johtuivat täydelliseen uskottomuuteen ja pitivät sitä huutavana häpeänä.
Barnaclen perhe oli jonkun aikaa ollut apuna verukeviraston hoitamisessa. Tite Barnaclen haara katsoi kyllä yleensä itsellään olevan erikoisoikeudet tällä alalla ja pani pahakseen, jos joku muu perhe pyrki vaikutusvaltaan. Barnaclet olivat hyvin ylhäistä ja hyvin laajaa sukua. Heitä oli siroteltuna kaikkiin julkisiin virastoihin, ja heillä oli hallussaan kaikenlaatuisia valtion toimia. Joko oli isänmaa suuressa kiitollisuudenvelassa Barnacleille tai Barnaclet olivat suuressa kiitollisuudenvelassa isänmaalle. Sitä ei kuitenkaan ollut vielä lopullisesti ratkaistu; Barnaclet olivat siitä toista, isänmaa taas toista mieltä.
Se mr Tite Barnacle, joka puheenaolevaan aikaan tavallisesti opasti verukeviraston päämiestä ja pani hänelle sanat suuhun, silloin kun tämän ylhäisen tai hyvin arvoisan miehen asema kävi hieman epävarmaksi siitä syystä, että joku maankiertäjä oli hyökännyt hänen kimppuunsa jonkun sanomalehden palstoilla, tämä mr Tite Barnacle saattoi enemmän ylpeillä ylhäisestä suvustaan kuin rahoista. Barnacle-sukuun kuuluvana oli hänellä tosin virkansa, mikä oli kylläkin hyvä, ja Barnacle-sukuun kuuluvana oli hän tietysti sijoittanut poikansa, Barnacle nuoremman, virastoon. Mutta hän oli nainut eräästä Stiltstalking-suvun haarasta, joka niinikään oli saanut osakseen enemmän ylhäistä verta kuin kiinteätä tai irtainta omaisuutta, ja tästä avioliitosta oli syntynyt Barnacle nuorempi ja kolme nuorta neitiä. Barnacle nuoremman, nuorten neitien, mrs Tite Barnaclen, o.s. Stiltstalkingin, ja hänen omien ylimyksellisten tarpeittensa tähden tuntuivat neljännesten väliajat mr Tite Barnaclen mielestä ison joukon pitemmiltä kuin olisi ollut suotavaa; tämän pulan laski hän aina isänmaan kitsauden syyksi.
Mr Arthur Clennam kävi eräänä päivänä verukevirastossa viidennen kerran pyrkimässä mr Barnaclen puheille; edellisillä kerroilla oli hän odottanut mainittua herraa vuoron perään eteishallissa, ikkunakomerossa, odotushuoneessa ja tulenkestävässä käytävässä, jossa virasto tuntui säilyttävän ilmanvetoansa. Tällä kertaa mr Barnacle ei, kuten edellisillä, ollut kiinni viraston ylhäisen ihmejohtajan luona, vaan oli poissa. Mr Clennam ohjattiin kuitenkin Barnacle nuoremman luo, joka pienempänä tähtenä vielä näkyi viraston taivaalla.
Clennam ilmoitti haluavansa neuvotella Barnacle nuoremman kanssa ja tapasi nuoren herran lämmittelemässä pohkeitaan isällisen lieden ääressä ja nojaamassa selkärankaansa uunia vasten. Huone oli hauska, kauniisti kalustettu ylempään viralliseen tyyliin, ja poissaolevan Barnaclen johtivat komeasti mieleen paksu matto, nahalla päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi istua, nahalla päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi seistä, suunnaton nojatuoli, liesimatto, tulenvarjostin, korkeat paperipakat, sähkösanomalokerot, joista puikotti esille pieniä paperiliuskoja kuin lääkepulloista tai takavarikoidun talon ovilta, huoneessa vallitseva nahan ja mahonkipuun haju ja yleinen hämmentävä, kuinka — se — ei — ole — tehtävä — periaatteen painama leima.
Läsnäoleva Barnacle, joka piti kädessään mr Clennamin korttia, oli hyvin nuoren näköinen ja hänellä oli untuvaisimmat pienet viikset, mitä kenties milloinkaan on nähty. Hänen kaljuilla poskillaan oli untuvainen häivä, niin että hän näytti vasta sulkansa saavalta linnunpoikaselta, ja osaaottava katsoja olisi ymmärtänyt, että ellei hän olisi lämmitellyt pohkeitaan, olisi hän kuollut viluun. Hänellä riippui kaulassa hieno silmälasi, mutta ikävä kyllä hänellä oli niin laakea silmäkuoppa ja niin veltot, pienet silmäluomet, ettei lasi pysynyt kiinni, kun hän nosti sen silmälleen, vaan vierähti kilahtaen liivinnappeja vasten, mikä harmitti häntä kovin.
»Ah niin, katsokaas! Isäni ei ole täällä eikä tule tänne enää tänään», sanoi Barnacle nuorempi. »Voisinko minä tehdä jotakin tässä asiassa?»
(Helskis! Silmälasi putosi. Barnacle nuorempi aivan pelästyi ja hapuili lasia, muttei löytänyt sitä.)
»Olette kovin ystävällinen», sanoi Arthur Clennam. »Mutta tahtoisin kuitenkin tavata mr Barnaclea.»
»Mutta kuulkaas! Ettehän ole saanut mitään määräystä», sanoi Barnacle nuorempi.
(Nyt hän taas oli löytänyt silmälasin ja asetteli sitä silmäkulmaansa.)
»En», vastasi Arthur Clennam. »Sellaisen juuri tahdonkin saada.»
»Mutta, kuulkaas! Onko asianne valtiollista laatua?» kysyi Barnacle nuorempi.
(Helskis! Silmälasi putosi taas. Barnacle nuorempi oli niin kiintynyt sen etsimiseen, ettei mr Clennam katsonut kannattavan vastata.)
»Onko», kysyi Barnacle nuorempi ottaen huomioon vieraansa ruskettuneet kasvot, »onko kysymys — tonniluvusta — tai sentapaisesta?»
(Pysähtyen kuulemaan vastausta avasi hän kädellään oikean silmänsä ja pisti lasin silmäkulmaan niin kiivaasti, että silmästä alkoi vuotaa vettä virtanaan.)
»Ei», vastasi Arthur, »ei ole kysymys tonniluvusta».
»No, kuulkaas, onko asianne yksityisluontoinen?»
»En voi sanoa varmasti. Se koskee erästä mr Dorritia.»
»Kuulkaas, minäpä sanon teille. Teidän olisi parasta käydä meidän kotonamme. Kaksikymmentä neljä Mews Street, Grosvenor Square. Isäni on saanut lievän leinikohtauksen, jonka tähden hänen on pysyteltävä kotona.»'
(Ymmällä olevan nuoren Barnaclen lasilla varustettu silmä oli nähtävästi tulemaisillaan sokeaksi, mutta hän ei kehdannut enää korjailla kiusallisia laitteitaan.)
»Kiitoksia. Lähden sinne nyt. Hyvästi.» Nuori Barnacle näytti neuvottomalta, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan hänen lähtevän.
»Onko aivan varmaa», kysyi Barnacle nuorempi toisen ollessa jo ovella, »ettei asia koske tonnilukua?» Hän ei näkynyt tahtovan luopua muka sukkelasti keksimästään otaksumasta.
»Aivan varmaa.»
Näin vakuuttaen ja miettien, mitä olisi tapahtunut, jos hänen asiansa olisi koskenut tonnilukua, lähti mr Clennam jatkamaan tiedustelujaan.
Mews Street, Grosvenor Square, ei ollut itse Grosvenor Square, mutta aivan lähellä sitä. Se oli hirveä, pieni katu; sen varrella oli ikkunattomia muureja, talleja, lantakasoja, parvekkeellisia ajurintaloja, joissa asuvat ajurinperheet intohimoisesti kuivailivat vaatteita ja koristivat ikkunalautansa pienoiskokoisilla kääntöporteilla. Tämän hienon korttelin päänuohooja asui Mews Streetin umpikujapäässä, ja samassa kulmauksessa sijaitsi muudan kauppapuoti, jossa kävi vilkas liike aikaisin aamulla ja iltahämärässä ja josta ostettiin viinipulloja ja paistinrasvaa. Usein saattoi nähdä joukon työkaluja nojallaan Mews Streetin elotonta muuria vasten, sillä välin kun työkalujen omistajat jossakin söivät päivällistä, ja naapuriston koirat pitivät kokouksiaan samoissa nurkissa. Mews Streetin alkupäässä oli kuitenkin pari kolme pientä ummehtunutta taloa, joista maksettiin suunnattomia vuokria, koska ne asemaltaan olivat hienon kaupunginosan kurjia kuokkavieraita; ja jos joskus joku näistä pelottavan pienistä häkeistä oli vuokrattavana (mikä harvoin sattui, sillä ne olivat kovin haluttuja), niin talon isännöitsijä ilmoitti siitä kehuen sitä hienoksi herrasasunnoksi, joka sijaitsi ylhäisimmän ylhäisön kaupunginosassa.
Ellei hieno herrasasunto juuri näissä ahtaissa rajoissa olisi ollut olennaisen tärkeä Barnaclein verelle, olisi tämä vaatelias perhe hyvin voinut valita itselleen jonkun toisen, sanokaamme, kymmenestätuhannesta talosta, jotka tarjosivat viisikymmenkertaisen mukavuuden, vuokran kolmanneksesta. Näin ollen mr Barnacle, huomaten hienon, herrasasuntonsa äärimmäisen sopimattomaksi ja äärimmäisen kalliiksi, laski isänmaan palvelijana aina syyn isänmaan niskoille ja toi sen esiin lisäesimerkkinä kruunun kitsaudesta.
Arthur Clennam tuli ahtaalle pienelle talolle, jonka julkisivu oli huojuva ja kallellaan, ikkunat pienet ja himmeät, edessä oleva kosteata liivintaskua muistuttava pihamaa pieni ja pimeä; tämä oli numero kaksikymmentäneljä, Mews Street, Grosvenor Square. Hajuaistiin vaikutti talo kuin pullollinen väkevästi tislattua tallintuoksua; ja kun lakeija avasi oven, tuntui hän ottavan tulpan pullon suulta.
Lakeija oli samassa suhteessa Grosvenor Squaren lakeijoihin kuin talo Grosvenor Squaren taloihin. Hän oli erinomainen lajiaan, mutta hänen lajinsa oli kolmannen ja neljännen luokan. Hänen loistonsa ei ollut vapaata likaisuudesta, ja hänen sekä ulkomuotonsa että älynsä olivat kärsineet hänen ruokasäiliönsä umpinaisuudesta. Harmaan velttouden leima olemuksessaan hän otti tulpan pullon suulta työntäen pullon mr Clennamin nenän eteen.
»Tehkää hyvin ja antakaa tämä kortti mr Tite Barnaclelle ja sanokaa, että olen juuri käynyt nuoremman mr Barnaclen puheilla ja että hän neuvoi minua tulemaan tänne.»
Lakeija (jonka taskujen käänteillä oli niin monta isoa Barnaclein sukumerkillä koristettua nappia, kuin hän olisi ollut perheen aarrearkku ja kantanut muassaan nappiensa takana kaikkia talon pöytähopeita ja jalokiviä) tarkasti ensin korttia mietiskellen ja sanoi sitten: »Käykää sisään.» Kehoituksen noudattamisessa vaadittiin jonkun verran älyä, jottei sysännyt auki eteisen sisäovea eikä myöskään sisäisen hajamielisyyden ja ulkonaisen pimeyden tähden romahtanut keittiön portaita alas. Vieras pääsi kuitenkin onnellisesti kynnysmatolle.
Vielä kerran lakeija kehoitti: »Käykää sisään», ja vieras seurasi häntä. Sisemmältä ovella tuntui kuin olisi otettu tulppa toisen pullon suulta. Sen huomattiin olevan täynnä keskitettyä ruokatavaraa, ruokasäiliöihanasta puristettua mehustetta. Ahtaassa käytävässä sattui ensin pieni välikohtaus, kun lakeija luottavasti avaten kurjan ruokahuoneen oven huomasikin hämmästyen, että siellä oli joku, ja peräytti hämillään vieraan, joka sitte suljettiin pieneen takahuoneeseen odottamaan, että hänet ilmoitettaisiin. Siellä hänellä oli tilaisuus virkistäytyä molempien pullojen tuoksulla samalla kertaa, katsellessaan ikkunasta kolmen jalan päässä olevaa matalaa, ikkunatonta takaseinää ja miettiessään, kuinka suuri kuolevaisuusmäärä mahtoi olla Barnaclein keskuudessa, jotka omasta vapaasta lakeijamaisesta tahdostaan asuivat tällaisissa hökkeleissä.
Mr Barnacle suostui ottamaan hänet puheilleen. Tahtoiko hän nousta yläkertaan? Hän tahtoi ja hän nousi, ja vastaanottohuoneessa hän tapasi itse mr Barnaclen, sääri nostettuna sohvalle, kuinka — ei — ole — tehtävä — periaatteen ilmeisenä perikuvana ja edustajana.
Mr Barnacle oli sen paremman ajan lapsia, jolloin isänmaa ei ollut niin kitsas eikä verukevirasto niin liikatyön rasittama. Hän kiersi valkoisen kaulaliinan monin kerroin kaulaansa samoin kuin kiersi paperia ja sidenauhaa monin kerroin isänmaan kaulaan. Hänen kalvosimensa ja kauluksensa olivat valtavat; hänen äänensä ja käytöksensä oli valtava. Hänellä oli mahtavat kellonperät ja niissä kimpullinen sinettejä, takki rasittavan korkealle napitettu, liivit niinikään rasittavan korkealle napitettu, rypyttömät housut ja kankeat kengät. Hän oli kaikin puolin komea, mahtava, valtava ja jäykkä. Hän näytti koko elämänsä ajan joka päivä istuneen sir Thomas Lawrencen edessä maalattavana.
»Mr Clennam?» sanoi mr Barnacle. »Istukaa.»
Mr Clennam istui.
»Olette käynyt kysymässä minua, sanotaan», lausui mr Barnacle, »verukevirastossa». Hän venytti tätä sanaa, niinkuin siinä olisi ollut noin kaksikymmentäviisi tavua.
»Olen rohjennut tehdä niin.»
Mr Barnacle taivutti nyt juhlallisesti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: »En tahdo kieltää, että se todistaa rohkeutta; rohkaiskaa edelleen mieltänne ja ilmoittakaa asianne.»
»Sallikaa minun huomauttaa, että olen oleskellut useita vuosia Kiinassa, että olen täysin vieras täällä kotimaassa ja ettei minulla ole minkäänlaista henkilökohtaista vaikutinta tai itsekästä tarkoitusta tiedustellessani asioita, joista pulmakseni olen tullut luoksenne.»
Mr Barnacle naputteli sormillaan pöytään ja ikäänkuin istuen maalattavana uuden ja oudon taiteilijan edessä näytti sanovan vieraalleen: »Olisin kiitollinen, jos suvaitsisitte maalata minut tämä arvokas ilme kasvoillani.»
»Olen tavannut Marshalsean vankilassa velkavangin, nimeltä Dorrit, joka on ollut siellä jo monta vuotta. Tahtoisin päästä selville hänen sekavista asioistaan saadakseni tietää, eikö olisi mahdollista näin pitkän ajan kuluttua parantaa hänen onnetonta asemaansa. Minulle on mainittu mr Tite Barnaclen nimi edustamassa erittäin vaikutusvaltaista osakasta hänen velkojiensa joukossa. Ovatko saamani tiedot oikeat?»
Verukeviraston periaatteisiin kuului, ettei missään asiassa milloinkaan ole annettava suoraa vastausta, ja sentähden mr Barnacle vastasi: »Mahdollisesti.»
»Sallikaa kysyä, kruununko puolesta vai yksityisenä henkilönä.»
»Verukevirasto, sir», vastasi mr Barnacle, »on saattanut määrätä — mahdollisesti — en voi sanoa varmasti — että joitakin valtion vaatimuksia on valvottava jonkun liikkeen tai yhtiön vararikossa, johon mainittu henkilö ehkä kuuluu. Se lienee julkisen käsittelyn kuluessa alistettu verukeviraston mietittäväksi. Virasto lienee määrännyt laadittavaksi tai vahvistanut pöytäkirjan, jossa tällainen päätös on tehty.»
»Otaksun siis, että asia on niin.»
»Verukevirasto», jatkoi mr Tite Barnacle, »ei vastaa kenenkään otaksumista».
»Sallikaa minun kysyä, kuinka voisin saada virallisen tiedon asian todellisesta tilasta.»
»Kuka hyvänsä — yleisöstä» — mr Barnacle mainitsi tämän epäilyttävän yhtymän vastahakoisesti, kuten luonnollisen vihollisensa ainakin — »on oikeutettu lähettämään hakemuksen verukevirastolle. Mitä muodollisuuksia tässä on otettava huomioon, sen saa selville tiedustelemalla asianomaiselta osastolta.»
»Mikä on asianomainen osasto?»
»Minun täytyy», vastasi mr Barnacle ja soitti, »kehoittaa teitä kääntymään osaston itsensä puoleen saamaan muodollisen vastauksen kysymykseenne».
»Anteeksi, että mainitsen —»
»Virasto on avoinna — yleisölle» — mr Barnacle pysähtyi aina tämän julkeamerkityksisen sanan kohdalla — »jos yleisö lähestyy sitä noudattaen virallisia muotoja; ellei — yleisö noudata virallisia muotoja, saa — yleisö syyttää itseään».
Mr Barnacle kumarsi hänelle vakavasti, loukattuna ylimyksenä, loukattuna virkamiehenä ja loukattuna herrasasunnon isäntänä; mr Clennam vastasi tähän kolminkertaista loukkausta ilmaisevaan kumarrukseen, ja veltto lakeija saattoi hänet Mews Streetille.
Päästyään näin pitkälle päätti hän, harjoittautuakseen kestävyydessä, palata verukevirastoon ja koettaa, mitä tietoja sieltä mahdollisesti lähtisi. Niin hän palasi verukevirastoon ja lähetti vielä kerran korttinsa Barnacle nuoremmalle vahtimestarin mukana, joka pani kovin pahakseen, että hän tuli takaisin, ja joka söi perunasuttua ja paistinkastiketta eteisen lieden edessä olevan varjostimen takana.
Hänet saatettiin taas Barnacle nuoremman luokse, ja hän tapasi tämän nuoren herran lämmittelemässä tällä kertaa polviansa ja haukottelemassa aikansa kuluksi odotellessaan, että kello tulisi neljä.
»No! Kuulkaas! Te vaivaatte meitä oikein hitonlaisesti», tervehtiBarnacle nuorempi, katsahtaen olkansa yli vieraaseen.
»Tahdon tietää —»
»Kuulkaas. Älkää tulkokaan tänne sanoen, että tahdotte tietää jotakin», oikaisi Barnacle nuorempi häntä, kääntyen ympäri ja sovitellen lasia silmäänsä.
»Tahdon tarkkaan tietää», intti Arthur Clennam, joka oli päättänyt olla itsepäinen ja lyhytsanainen, »mitä vaatimuksia kruunulla on esitettävänä Dorrit-nimiselle velkavangille».
»No, mutta! Kuulkaas! Kylläpä te pidätte asiallanne kiirettä. Ettehän, hitto vie, ole saanut määräystäkään», sanoi Barnacle nuorempi, ikäänkuin asia jo olisi ruvennut näyttämään vakavalta.
»Minä tahdon tietää», ilmoitti Arthur sitkeästi ja kertasi taas asiansa.
Barnacle nuorempi tuijotti häneen, niin että silmälasi putosi silmäkuopasta; hän pani sen paikoilleen ja jatkoi tuijotustaan, kunnes lasi taas putosi: »Teillä ei ole oikeutta nostaa tällaista hälinää», huomautti hän sitte peräti voimattomana. »Kuulkaas. Mitä teillä on mielessä? Tehän ette äsken sanonut tietävänne, oliko asia julkista laatua vai ei.»
»Olen nyt päässyt selville siitä, että se on julkista laatua», vastasi asiakas, »ja minä tahdon tietää» — ja taas hän toisti yksitoikkoisen kysymyksensä.
Se vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että hän avuttomasti taas toisti: »Kuulkaas! Älkää taivaan tähden tulko tänne virastoon sanoen tahtovanne tietää jotakin — älkää!» Tämä vaikutti Arthur Clennamiin niin, että hän toisti kysymyksensä aivan samoin sanoin ja samalla äänellä kuin ennenkin. Tämä taas vuorostaan vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että hän painui neuvottomuuden ja avuttomuuden ilmeiseksi kuvaksi.
»Hyvä, minäpä sanon teille jotakin. Kuulkaas. Teidän olisi parasta yrittää sisäasiain osastossa», neuvoi hän viimein, hivutti itsensä kellon luo ja soitti. »Jenkinson», puhutteli hän vahtimestaria, joka tuli perunasuttunsa äärestä, »mr Wobbler!»
Arthur Clennam, joka nyt tunsi vihkiytyneensä tekemään rynnäkön verukevirastoa vastaan ja tahtoi päästä voitolle, seurasi vahtimestaria rakennuksen toiseen kerrokseen, jossa tämä virkailija osoitti hänelle mr Wobblerin huoneen. Hän astui sisään ja tapasi siellä kaksi herrasmiestä istumassa vastakkain ison ja mukavan kirjoituspöydän ääressä; toinen kiilloitti nenäliinallaan pyssynpiippua ja toinen levitti paperiveitsellä hilloa leivälle.
»Mr Wobbler?» kysyi asiakas.
Molemmat herrat katsahtivat häneen ja näyttivät hämmästyvän hänen rohkeuttaan.
»Sitte hän matkusti», kertoi pyssynpiippua kiilloittava herrasmies, joka puhui äärettömän hitaasti ja harkiten, »serkkunsa maatilalle ja otti koiran mukaansa junaan. Verraton koira. Hyökkäsi kantajan kimppuun, kun se pantiin koiravaunuun, ja junankuljettajan kimppuun, kun se otettiin sieltä pois. Sen omistaja kokosi puoli tusinaa tovereita erääseen latoon sekä hyvän joukon rottia ja koetteli koiraa. Huomatessaan sen suoriutuvan hyvin tehtävästään hän löi vetoa suuresta summasta. Kun kilpailun aika tuli, lahjoi vastapuoluelainen erään heittiön, sir, joka juotti koiran päihdyksiin, ja koiran omistaja hävisi.»
»Mr Wobbler?» kysyi asiakas.
Se herrasmies, joka levitti hilloa leivälle, kysyi nostamatta katsettaan työstään: »Mikä oli koiran nimi?»
»Lovely», vastasi toinen. »Koiran isäntä kertoi sen olevan aivan hänen vanhan tätinsä näköisen, jonka hän toivoi saavansa periä; varsinkin kun koira oli juovuksissa, oli yhdennäköisyys huomattava.»
»Mr Wobbler?» sanoi asiakas.
Molemmat herrat nauroivat vähän aikaa. Pyssynpiipun kiilloittaja ojensi piipun toiselle tarkastettuaan sitä ja huomattuaan sen olevan tyydyttävässä kunnossa; saatuaan huomionsa vahvistetuksi hän pisti pyssyn paikoilleen pöydällä olevaan koteloon, josta otti esille pyssynperän; tätä hän nyt alkoi, hiljaa vihellellen, kiilloittaa.
»Mr Wobbler?» sanoi asiakas.
»Mitä on asiaa?» kysyi nyt mr Wobbler, suu täynnä leipää.
»Tahtoisin tietää —» ja taas Arthur Clennam koneellisesti kertasi, mitä hän tahtoi tietää.
»En voi antaa teille tietoja siitä», huomautti mr Wobbler nähtävästi leipäpalallensa. »En ole milloinkaan kuullut siitä. Se asia ei ensinkään kuulu minulle. Parempi yrittää mr Cliven luona, toinen ovi vasemmalle seuraavassa käytävässä.»
»Ehkä hän antaa minulle saman vastauksen.»
»Hyvin luultavaa. En tiedä mitään asiasta», vastasi mr Wobbler.
Asiakas lähti tiehensä ja oli jo päässyt huoneesta, kun pyssynpiipun kiilloittaja kutsui häntä. »Hoi, herra!»
Clennam kurkisti ovelta.
»Sulkekaa ovi jälkeenne. Päästitte tänne hitonmoisen vedon.»
Muutaman askeleen kuljettuaan joutui hän toiselle ovelle vasemmalla seuraavassa käytävässä. Tässä huoneessa tapasi hän kolme herrasmiestä, joista ensimmäinen ei tehnyt mitään erikoista, toinen ei tehnyt mitään erikoista ja kolmas ei tehnyt mitään erikoista. Mutta he näyttivät kuitenkin olevan suoranaisemmin kuin edelliset mukana viraston suuren periaatteen tehokkaassa toimeenpanossa, sillä huoneen takana oli kaksinkertaisella ovella varustettu juhlallinen osasto, jossa verukeviraston viisaat näyttivät pitävän neuvottelua ja josta virtasi kunnioitusta herättävä määrä paperia ja jonne niinikään virtasi kunnioitusta herättävä määrä paperia, melkein herkeämättä; neljäs herrasmies toimi tämän paperivirran kuljettajana.
»Tahtoisin tietää», sanoi Arthur Clennam — ja taas hän esitti asiansa entiseen posetiivimaiseen tapaansa. Koska numero yksi neuvoi hänet numero kahden luo ja numero kaksi numero kolmen luo, oli hänellä tilaisuus esittää asiansa kolmeen kertaan, ennenkuin he kaikki kolme lähettivät hänet numero neljän puheille. Tälle hän taas kertoi sen.
Numero neljä oli vilkas, hauskan näköinen, hyvin puettu, miellyttävä nuori mies — hän oli Barnacleja, mutta suvun eloisampaa haaraa — ja sanoi luontevasti:
»Oh, tiedättekö, parempi olisi, ettette vaivaisi päätänne tällä asialla.»
»Etten vaivaisi päätäni tällä asialla?»
»Niin! Neuvon teitä olemaan vaivaamatta sillä päätänne.»
Tämä oli Arthur Clennamille niin uusi näkökohta, ettei hän käsittänyt, miten oli meneteltävä.
»Te voitte, jos tahdotte. Minä voin antaa teille vaikka kuinka monta kaavaketta täytettäväksi. Kyllä niitä on täällä. Saatte vaikkapa tusinan, jos tahdotte. Mutta tätä asiaa ette ikinä saa suoritetuksi», vakuutti numero neljä.
»Onko se niin toivotonta työtä? Anteeksi, minä olen vieras Englannissa.»
»En minä sano, että se on toivotonta», vastasi numero neljä hymyillen vapaasti. »En minä lausu mielipidettäni asiasta; lausun vain ajatukseni teistä. En usko, että te saatte tätä asiaa ajetuksi. Mutta te teette tietysti niinkuin haluatte. Otaksun, että siinä jokin sopimus on jätetty täyttämättä, tai jotakin sentapaista, vai mitä?»
»En todellakaan tiedä.»
»No niin. Sen te kyllä saatte tietää. Sitte saatte selville, mihin osastoon sopimus kuului, ja siellä pääsette kaiken muun perille.»
»Pyydän anteeksi, mutta kuinka saan tämän kaiken selville?»
»No, teidän pitää — teidän pitää kysellä siksi, kunnes he vastaavat. Sitte teidän on kirjoitettava anomus tälle osastolle (määrättyjen kaavojen mukaan, joista teidän on otettava selko) saadaksenne luvan kirjoittaa anomuksen tuolle osastolle. Jos saatte luvan (mikä on mahdollista jonkun ajan kuluttua), niin on tämä anomus annettava tuohon osastoon, lähetettävä kirjoihin merkittäväksi tähän osastoon, takaisin leimattavaksi tuohon osastoon, varmennettavaksi tänne, ja sitte sitä aletaan säännönmukaisesti käsitellä tuossa osastossa. Saatte tietää millä asteella asia milloinkin on, jos kyselette kummastakin osastosta siksi, kunnes he vastaavat.»
»Mutta ei suinkaan asia tällä tavalla tule ajetuksi», pääsi ArthurClennamilta.
Nuorta, vilkasta Barnaclea suorastaan huvitti, että toinen yksinkertaisuudessaan saattoi hetkenkin uskoa, että asia näin tulisi ajetuksi. Tämä tietäväinen nuori Barnacle oli täysin selvillä siitä, ettei se tulisi näin ajetuksi. Tämä nopeaälyinen nuori Barnacle oli kiivennyt tähän osastoon yksityisenä sihteerinä ollakseen sitten valmis, kun joku valtion läskipala olisi tarjolla, ja hän ymmärsi hyvin, että tämä osasto oli rattaana poliittisdiplomaattisessa hölynpöly-koneistossa, jonka tehtävänä oli avustaa ylhäisiä yleisöä vastaan. Lyhyesti, tästä komeasta, nuoresta Barnaclesta tulisi todennäköisesti vielä valtiomies ja huomattava henkilö.
»Kun asia viimein on säännöllisesti käsiteltävänä tuossa toisessa osastossa, mikä tämä sitte lienee», jatkoi loistava nuori Barnacle, »niin voitte tuon tuostakin seurata sen kulkua osastossa. Kun se tulee säännöllisesti käsiteltäväksi tässä osastossa, silloin teidän on tuon tuostakin seurattava sitä tässä osastossa. Me lykkäämme sitä oikeaan ja vasempaan, ja mihin se lykättäneenkin, on teidän pidettävä sitä silmällä. Kun se joskus palautuu meille, on parasta, että käytte täällä tiedustamassa sitä. Jos se pysähtyy johonkin, on teidän koetettava antaa sille sysäys. Kun ehkä kirjoitatte toiseen osastoon tiedustellen sitä ja sitte kirjoitatte tähän osastoon tiedustellen sitä — ettekä saa mitään tyydyttäviä tietoja, niin on parasta, että — vain kirjoitatte edelleen.»
Arthur Clennam näytti todella hyvin epätietoiselta.
»Olen kuitenkin joka tapauksessa kiitollinen kohteliaisuudestanne», sanoi hän.
»Ei mitään kiittämistä», vastasi kohtelias nuori Barnacle. »Koettakaa keinoa ja katsokaa, mitä pidätte siitä. Omassa vallassannehan on luopua siitä, ellei se miellytä teitä. Teidän olisi paras ottaa joukko kaavakkeita mukaanne. Antakaa hänelle joukko kaavakkeita!» Annettuaan tämän määräyksen numero kahdelle otti tämä loistava nuori Barnacle uuden kourallisen papereita numero yhdeltä ja numero kolmelta ja kantoi ne pyhäkköön tarjotakseen ne verukeviraston maan parasta valvoville epäjumalille.
Arthur Clennam pisti jotenkin alakuloisena kaavakkeet taskuunsa ja lähti tiehensä, astuen pitkän kivikäytävän läpi ja pitkiä kiviportaita alas. Hän tuli sitten kääntöovelle ja odotti, ei ylen kärsivällisenä, että ne kaksi henkilöä, jotka olivat hänen ja oven välissä, menisivät ulos; silloin kuului toisen ääni perin tutulta. Hän katsoi puhujaan ja tunsi mr Meaglesin. Mr Meagles oli kovin punainen kasvoiltaan — punaisempi kuin pitkällä matkalla ahavoitunut ja taluttaen niskasta mukanaan olevaa lyhyttä miestä lausui: »Tulkaa ulos, senkin heittiö, tulkaa ulos!»
Oli niin odottamatonta kuulla mr Meaglesin ääntä täällä ja hänen käytöksensä niin outoa hänen sysätessään kääntöoven auki ja sukeltaessaan ulos kadulle mukanaan perin viattomalta näyttävä, lyhyenläntä mies, että Clennam pysähtyi hetkeksi ja vaihtoi ällistyneitä silmäyksiä ovenvartijan kanssa. Hän seurasi kuitenkin heitä kiireesti ja näki mr Meaglesin astelevan katua pitkin, vihollisensa rinnallaan. Pian saavutti hän vanhan matkatoverinsa ja kosketti hänen selkäänsä. Kiukkuiset kasvot, jotka mr Meagles käänsi häneen päin, lauhtuivat, kun hän näki, kuka häneen oli koskettanut, ja hän ojensi ystävällisesti kätensä.
»Kas, päivää!» huudahti hän. »Kuinka voitte? Olen juuri palannut ulkomailta. Olipa hauskaa tavata teitä.»
»Minäkin olen iloinen tavatessani teidät.»
»Suur' kiitos! Suur' kiitos!»
»Mrs Meagles ja tyttärenne —?»
»Voivat mahdollisimman hyvin», vastasi mr Meagles. »Olisin vain suonut teidän tapaavan minut miellyttävämmässä tilassa, mitä vilpoisuuteen tulee.»
Vaikka päivä oli kaikkea muuta kuin helteinen, oli mr Meagles niin kuumissaan, että se herätti ohikulkijoiden huomiota, varsinkin kun hän nojasi selkänsä erääseen aitaan, riisui hattunsa ja kaulahuivinsa ja kaikin voimin hieroi höyryävää päätänsä ja kasvojaan, punoittavia korviaan ja niskaansa, vähääkään välittämättä yleisestä mielipiteestä.
»Huhhuh!» ähki mr Meagles ja pukeutui taas. »Sepä teki hyvää. Nyt olen vilpoisempi.»
»Teitä on suututettu, mr Meagles. Mitä on tapahtunut?»
»Odottakaa hetkinen, niin kerron. Onko teillä aikaa kävellä hiukan tuolla puistossa?»'
»Niin kauan kuin haluatte.»
»Menkäämme sitten. Ah, katsokaa vain häntä!» Clennam oli sattunut vilkaisemaan rikolliseen, jota mr Meagles oli niin tuimasti pudistellut niskasta. »Häntä sietää kyllä katsoa, tuota vekkulia.»
Hänessä ei ollut paljoa katseltavaa, ei koon eikä puvun puolesta; hän oli vain lyhyt, tanakka, käytännölliseltä näyttävä mies, hiukset harmaantuneet, kasvoissa ja otsassa syviä, mietiskelyn kyntämiä vakoja, jotka näyttivät kovaan puuhun kaiverretuilta. Hän oli puettu siistiin mustaan, hiukan kuluneeseen pukuun ja näytti älykkäältä käsityöläismestarilta. Hänellä oli kädessään silmälasikotelo, ja ollessaan puheenaiheena pyöritteli hän sitä peukaloillaan, joissa ilmennyttä taidokkuutta ja näppäryyttä näkee vain työkaluihin tottuneilla.
»Te seuraatte meitä», käski mr Meagles uhkaavasti, »ja minä esittelen teidät heti. No niin!»
Clennam ihmetteli itsekseen heidän kulkiessaan suorinta tietä puistoon, mitä tämä tuntematon (joka totteli lempeän taipuvasti) oikeastaan oli tehnyt. Hänen ulkomuotonsa ei millään tavoin oikeuttanut epäilemään, että hänet olisi tavattu suunnittelemassa hyökkäystä mr Meaglesin nenäliinan kimppuun; eikä hän liioin näyttänyt riitaiselta tai väkivaltaiselta. Hän oli tyyni, vaatimaton, vakava mies; ei yrittänyt karata; näytti hieman alakuloiselta, mutta ei häpeävältä eikä katuvalta. Jos hän oli pahantekijä, oli hän varmasti parantumaton tekopyhä; jos hän taas ei ollut pahantekijä, niin miksi mr Meagles hyökkäsi hänen niskaansa verukevirastossa? Hän huomasi, ettei mies tuottanut päänvaivaa vain hänelle vaan myös mr Meaglesille; sillä heidän keskustelunsa lyhyellä matkalla puistoon ei tahtonut ensinkään sujua, ja mr Meaglesin katse palasi alituisesti mieheen, silloinkin kun hän puhui muista asioista.
Viimein kun he olivat puiden siimeksessä, pysähtyi mr Meagles äkkiä ja sanoi:
»Mr Clennam, tehkää mielikseni ja katsokaa tuota miestä. Hänen nimensä on Doyce, Daniel Doyce. Ette kai voisi aavistaa, että tämä mies on tunnettu veijari, ettehän?»
»Enpä suinkaan.» Kysymys tuosta miehestä oli todella pulmallinen.
»Ette. Ette voisi. Tiedän, ettette voisi. Ette voisi aavistaa, että hän on julkinen pahantekijä, ettehän?»
»En.»
»Ette. Mutta hän on. Hän on julkinen pahantekijä. Mihin hän on syypää? Murhaanko, miestappoon, murhapolttoon, väärennykseen, huijaukseen, murtovarkauteen, ryöstöön, näpistelyyn, salajuonitteluun vai kavallukseen? Mitä näistä luulette hänen tehneen?»
»Luulen», vastasi Arthur Clennam, joka huomasi pienen hymyn DanielDoycen kasvoilla, »ettei hän ole tehnyt mitään näistä».
»Oikeassa olette», sanoi mr Meagles. »Mutta hän on ollut kekseliäs ja koettanut käyttää kekseliäisyyttään maansa hyödyksi. Se on suoraa päätä tehnyt hänestä julkisen pahantekijän, sir.»
Arthur katsoi mieheen itseensä, joka vain pudisti päätänsä.
»Tämä Doyce», selitti mr Meagles, »on seppä ja koneenkäyttäjä. Hän ei ole suurtyöntekijä, mutta tunnettu hyvin kekseliääksi mieheksi. Noin kaksitoista vuotta takaperin teki hän keksinnön (se käsittää hyvin omituisen, salaperäisen menetelmän), joka on erinomaisen tärkeä hänen maallensa ja lähimmäisillensä. En tahdo sanoa, paljonko rahaa se maksoi hänelle ja kuinka monta elinvuottansa hän kulutti siihen, mutta hän sai sen valmiiksi noin kaksitoista vuotta takaperin. Kaksitoistahan se oli?» kysyi mr Meagles kääntyen Doycen puoleen. »Hän on maailman raivostuttavin ihminen, hän ei milloinkaan valita!»
»Kyllä. Paremminkin kuin kaksitoista vuotta takaperin.»
»Paremminkin?» huudahti mr Meagles. »Tarkoitatte huonomminkin. No niin, mr Clennam. Hän kääntyy hallituksen puoleen. Samassa hetkessä kuin hän kääntyy hallituksen puoleen, tulee hänestä julkinen pahantekijä! Sir», pauhasi mr Meagles, joka taas oli vaarassa kuumeta ylenmäärin, »hän taukoaa olemasta viaton kansalainen ja muuttuu rikolliseksi. Häntä kohdellaan tästä hetkestä alkaen kuin inhoittavan rikoksen tehnyttä miestä. Häntä väistetään, torjutaan, kohdellaan ylimielisesti, ivataan, lähetetään toisen ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luota toisen ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luokse ja juoksutetaan takaisin taas; hänellä ei ole oma aikansa eikä oma omaisuutensa vallassaan; hän on suojaton, josta on lupa vapautua millä keinoin hyvänsä ja jota saa kiusata kuinka tahansa.»
Tätä ei tämänaamuisen kokemuksen jälkeen ollut niin vaikea uskoa kuin mr Meagles luuli.
»Älkää, Doyce, tuossa pyöritelkö silmälasikoteloanne», huusi mrMeagles, »vaan kertokaa mr Clennamille se, mitä tunnustitte minulle».
»Minut saatettiin todella tuntemaan», selitti keksijä, »kuin olisin tehnyt rikoksen. Liikkuessani kuin sukkula edestakaisin eri virastojen välillä kohdeltiin minua aina enemmän tai vähemmän niinkuin rikokseni olisi ollut suurikin lisäksi. Pysyäkseni pystyssä olen katsonut tarpeelliseksi aika ajoin johtaa mieleeni, etten todellakaan ole tehnyt mitään, minkä tähden minun tarvitsisi joutua Newgaten luetteloihin, vaan olen vain tahtonut aikaansaada suuren säästön ja suuria parannuksia.»
»Kas niin!» huudahti mr Meagles. »Päättäkää nyt liioittelinko minä äsken! Ja nyt kai voitte uskoa minua, kun kerron loput jutusta.»
Näiden valmistelujen jälkeen jatkoi mr Meagles kertomusta iänikuista kertomusta, joka jo väsyttää, tavallista, jokapäiväistä kertomusta, jonka me kaikki jo osaamme ulkoa. Kuinka loppumattoman virastoissa juoksun ja virallisen kirjeenvaihdon, lukemattomien hävyttömyyksien, tyhmyyksien ja loukkausten jälkeen ylhäiset herrat viimein kirjoittivat pöytäkirjan, numero kolmetuhatta kaksisataa seitsemänkymmentäkaksi, jossa pahantekijälle annettiin lupa omalla kustannuksellaan tehdä eräitä kokeita keksinnöllänsä. Kuinka kokeet suoritettiin kuusimiehisen lautakunnan läsnäollessa, jonka kaksi vanhaa jäsentä olivat liian sokeita nähdäkseen, kaksi vanhaa jäsentä olivat liian kuuroja kuullakseen, yksi vanha jäsen ontui niin pahasti, ettei päässyt kyllin lähelle ja kuudes vanha jäsen oli liiaksi härkäpäinen katsoakseen. Kuinka kului yhä useampia vuosia ja kokoontui yhä enemmän hävyttömyyksiä, tyhmyyksiä ja loukkauksia. Kuinka ylhäiset herrat tekivät uuden pöytäkirjan, numero viisituhattasatakolme, ja lykkäsivät jutun verukevirastoon. Kuinka verukevirasto aikaa myöten otti asian käsiteltäväkseen aivan kuin se olisi ollut uuden uutukainen, eilispäiväinen, josta ei milloinkaan ennen ollut kuultu, tonki sitä, kaiveli sitä ja käänteli sitä kylmän suihkun alla. Kuinka hävyttömyydet, tyhmyydet ja loukkaukset kävivät läpi kertomataulun. Kuinka kolme Barnadea ja yksi Stiltstalking määrättiin antamaan lausunto keksinnöstä; nämä herrat eivät tienneet mitään keksinnöstä, heidän päähänsä ei käynyt takominen mitään siitä, he ikävystyivät siihen ja toivat lausunnossaan esiin fysikaalisia mahdottomuuksia. Kuinka verukevirasto pöytäkirjassaan, numero kahdeksantuhatta seitsemänsataa neljäkymmentä, »ei katsonut olevan syytä muuttaa ylhäisten herrojen päätöstä». Kuinka verukevirasto saatuaan tietää, etteivät ylhäiset herrat olleet tehneet mitään päätöstä, pani asian pöydälle. Kuinka juuri tänä aamuna oli ollut lopullinen neuvottelu verukeviraston pääpomon kanssa ja kuinka tämä häpeämätön ihminen oli puhunut ja ollut yleensä ja joka tapauksessa ja katsoen asiaa eri puolilta sitä mieltä, että asiassa oli noudatettava toista kahdesta keinosta: joko se oli jätettävä sikseen tykkänään tai aloitettava uudelleen alusta pitäen.
»Jonka perästä minä», jatkoi mr Meagles, »käytännöllisenä miehenä siinä paikassa ja pomon läsnäollessa tartuin Doycen niskaan ja sanoin, että selvästi ymmärsin hänen olevan inhottavan veijarin ja petollisen häiritsijän, joka ei jättänyt hallitusta rauhaan, ja saatoin hänet ulos. Kuljetin häntä niskasta viraston ovelle, jotta portinvartijakin älyäisi minun olevan käytännöllisen miehen, joka ymmärtää sellaisten veijarien virallisen arvon; ja tässä me nyt olemme!»
Jos vilkas nuori Barnacle olisi ollut läsnä, olisi hän kenties ujostelematta selittänyt, että verukevirasto oli täyttänyt velvollisuutensa; että Barnaclein tehtävänä oli vain tarrautua kiinni valtiolaivaan ja pysytellä siinä niin kauan kuin mahdollista, että laivan kohentaminen tasapainoon, sen keventäminen ja siistiminen tietäisi heidän sysäämistään yli laidan, että heidät vain pois sysäämällä saataisiin lähtemään laivasta ja että jos se ajoi karille heidän yhä pysytellessään siinä, oli se laivan asia eikä heidän.
»Kas niin!» lopetti mr Meagles, »nyt tiedätte Doycen jutun. Kuitenkaan ette nytkään kuule hänen valittavan, ja se ei suinkaan paranna minun mielentilaani.»
»Te olette varmaan harvinaisen kärsivällinen», sanoi Arthur Clennam ja katseli Doycea jonkun verran ihmetellen, »harvinaisen suvaitsevainen».
»En», vastasi toinen, »en luule olevani sitä enemmän kuin muutkaan ihmiset».
»Kautta taivaan, te olette sitä enemmän kuin olin luullutkaan», huudahti mr Meagles.
Doyce hymyili sanoessaan Clennamille: »Katsokaas, nämä kokemukseni eivät ole alkaneet oman juttuni kanssa. Olen joutunut näkemään tästä yhtä ja toista ennenkin. Minun juttuni ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Minua ei ole kohdeltu huonommin kuin satoja muitakaan samassa tilanteessa olevia kuin kaikkia muitakaan, olin sanoa.»
»En usko, että tämä voisi millään tavalla lohduttaa minua, jos juttu olisi minun; mutta olen iloinen, että se lohduttaa teitä.»
»Ymmärtäkää minut oikein! En väitä», vastasi Doyce vakavaan, harkitsevaan tapaansa ja katsellen etäisyyteen, ikäänkuin hänen harmaat silmänsä mittaisivat välimatkoja, »että tämä olisi minkäänlainen korvaus miehen työstä ja toiveista; mutta tunnen jonkinlaista tyydytystä tietäessäni, etten oikeastaan ole odottanut muuta».
Hän puhui tyyneen, punnitsevaan tapaan ja hillityllä äänellä, kuten usein mekaanikot, jotka ovat tottuneet tarkasti miettimään ja sovittelemaan. Se oli hänelle ominaista samoin kuin hänen peukalonsa taipuisuus tai kuin hänen erikoinen tapansa tuon tuostakin työntää hattunsa takaraivolle, ikäänkuin tarkastelisi puolivalmista kättensä työtä ja mietiskelisi sitä.
»Pettynytkö?» jatkoi hän kävellen heidän välissään puiden siimeksessä. »Kyllä. Epäilemättä olen pettynyt. Loukkautunutko? Kyllä. Tietysti olen loukkautunut. Sehän on luonnollista. Mutta sanoessani, että tähän tilanteeseen joutuneita ihmisiä enimmäkseen kohdellaan tällä tavoin, tarkoitan —»
»Niin, Englannissa», pisti mr Meagles väliin.
»Niin, tietysti tarkoitan Englannissa. Kun he vievät keksintönsä ulkomaille, on asianlaita aivan toisin. Ja siksi moni usein tekeekin niin.»
Mr Meaglesin oli jo taas perin kuuma.
»Tarkoitin sanoa, että samanlainen kuin hallituksemme laillinen menettely sattuu olemaan tällä kertaa, sellainen sen laillinen menettely on kaikessa muussakin. Oletteko milloinkaan kuullut, ettei keksijä tai uudistusten suunnittelija olisi huomannut sitä luoksepääsemättömäksi ja ettei se olisi masentanut ja kohdellut heitä huonosti?»
»En voi sanoa kuulleeni.»
»Oletteko milloinkaan huomannut sen ensiksi hyväksyvän mitään hyödyllistä asiaa? Tai olevan esimerkkinä minkäänlaisessa hyödyllisessä toiminnassa?»
»Olen hyvän joukon vanhempi ystäväämme tässä», sanoi mr Meagles, »ja vastaan sentähden: emme milloinkaan».
»Mutta otaksun, että me kolme», virkkoi keksijä, »tiedämme suuren joukon esimerkkejä siitä, että se on lujasti päättänyt pysytellä peninkulmia ja vuosia meitä muita jäljessä ja on näkynyt itsepäisesti pitävän kiinni sellaisesta, mikä jo aikoja sitten on hyljätty käytännöstä ja minkä sijalle on saatu yleisesti tunnettua ja käytettyä uutta ja parempaa».
Kaikki myönsivät tämän todeksi.
»No niin», jatkoi Doyce huoahtaen, »samoin kuin tiedän, miten minkin metallin käy missäkin lämpömäärässä ja kuinka kukin kappale muuttuu kussakin puristuksessa, samoin saatan (jos mietin asiaa) arvata, kuinka nämä ylhäiset loordit ja herrasmiehet luultavasti menettelevät tällaisessa asiassa kuin minun on. Jos minulla on päätä ja järkeä, niin ei minulla ole oikeutta hämmästyä sitä, että joudun saman kohtalon alaiseksi kuin kaikki edeltäjäinkin. Minun olisi pitänyt jättää asia sikseen. Olen totisesti saanut kylliksi varoituksia.»
Näin sanoen pisti hän silmälasikotelon taskuunsa ja sanoi ArthurClennamille: »Vaikken valita, mr Clennam, osaan kuitenkin tunteakiitollisuutta ja vakuutan tuntevani sitä yhteistä ystäväämme kohtaan.Monet kerrat ja monella tavalla on hän tukenut minua.»
»Joutavaa jaaritusta», murahti mr Meagles.
Arthur ei voinut olla katselematta Daniel Doycea nyt seuraavan lyhyen äänettömyyden kestäessä. Hän oli pidättynyt toimettomasta napisemisesta, sillä se johtui hänen luonteensa peruspiirteistä ja oman asiansa arvon tunnosta, mutta hän oli vanhentunut, köyhtynyt ja käynyt tuimaksi pitkän ponnistelunsa aikana. Arthurin täytyi ajatella, kuinka siunattu asia olisi, että tämä mies olisi käynyt oppia niiden herrojen luona, jotka hyvyydessään olivat ottaneet kantaakseen isänmaan huolia hartioillaan, ja oppinut, kuinka se ei ole tehtävä.
Mr Meagles oli kuuma ja alakuloinen viiden minuutin ajan ja alkoi sitte jäähtyä ja käydä iloisemmaksi.
»Kas niin, kas niin!» sanoi hän. »Me emme paranna asiaa murjottamalla.Minne olette menossa, Dan?»
»Menen takaisin työpajaan», vastasi Dan.
»No, me menemme kaikki takaisin työpajaan tai kävelemme sinne päin», päätti mr Meagles iloisesti. »Eihän mr Clennam säikähdä sitä, että työpaja on Bleeding Heart Yardissa.»
»Bleeding Heart Yardissa?» kysyi Clennam. »Sinne minäkin olen menossa.»
»Sitä parempi», huudahti mr Meagles. »Menkäämme siis!»
Heidän kävellessään ajatteli varmaan yksi seurasta ja luultavasti useampikin, että Bleeding Heart Yard ei ollut niinkään sopimaton matkan määrä miehelle, joka oli ollut virallisessa kanssakäymisessä ylhäisten loordien ja Barnaclein kanssa — kenties oli heillä lisäksi vielä paha aavistus, että itse Britannia jonakin onnettomana päivänä joutuisi etsimään itselleen asuntoa Bleeding Heart Yardissa, jos se piti verukevirastoa liian suuressa arvossa.
Vapaa
Myöhäinen, pilvinen syysyö laskeutui Saône-joen ylle. Virta kuvasti raskaita pilviä kuin tahrainen kuvastin synkässä huoneessa, ja matalat rannat kumartuivat paikka paikoin veden ylle, ikäänkuin olisivat olleet puoliksi peloissaan, puoliksi uteliaita näkemään kuvaisensa siinä. Chalonsin ympärillä leviävä tasanko kulki pitkänä, leveänä, paikka paikoin kasvavien poppelirivien tähden hiukan epätasaisena viivana vihaisenpunaista iltaruskoa kohden. Saône-virran ranta millä oli kosteata, masentavaa, yksinäistä; ja yö pimeni nopeasti.
Chalonsia kohden hitaasti asteleva mies oli maiseman ainoa näkyvä olento. Kain mahtoi näyttää yhtä yksinäiseltä ja hyljätyltä kuin tämä. Hänellä oli selässä vanha lampaannahkainen reppu ja kädessä paksu, kuorimaton sauva, jostakin metsästä katkaistu; hän oli likainen, jalat haavoilla, kengät ja säärystimet kuluneet, hiukset ja parta sukimattomat, hartioille heitetty päällystakki ja muut vaatteet märät sateesta; tuskallisesti ja vaivaloisesti ontui hän eteenpäin, näyttäen siltä kuin pilvet olisivat paenneet häntä, kuin tuuli olisi valittanut hänestä ja ruoho värissyt hänen tallatessaan sitä, kuin vesi olisi hiljaa, salaperäisesti loristen jupissut hänestä ja kuin hän olisi häirinnyt oikullista syysyötä.
Hän vilkaisi milloin oikeaan, milloin vasempaan, äreästi, mutta samalla arasti; ja toisinaan hän pysähtyi, kääntyi ja katseli ympärillensä. Sitten ontui hän edelleen, vaivaloisesti ja jupisten itsekseen:
»Piru periköön tämän loppumattoman tasangon! Piru periköön nämä kivet, jotka viiltävät kuin veitset! Piru periköön tämän kurjan pimeyden, joka kalmankylmänä kietoutuu ympärilleni! Minä vihaan teitä!»
Hän olisi tahtonut, jos olisi voinut, purkaa vihansa tämän kaiken yli siinä kiukkuisessa katseessa, jonka hän loi ympärilleen. Hän tallusteli vähän matkaa edelleen, pysähtyi sitten taas ja tuijotti etäisyyteen.
»Minä täällä nälkäisenä, janoisena, uupuneena. Te, pöllöpäät siellä, missä valot tuikkivat, te syötte, juotte ja lämmittelette itseänne takan ääressä! Soisinpa, että saisin pakkoverottaa kaupunkianne, niin kyllä kostaisin teille, lapseni!»
Mutta vaikka hän puri hammasta kaupungille ja pui sille nyrkkiä, ei se tullut sen lähemmäksi; ja hän oli vieläkin nälkäisempi, janoisempi ja uupuneempi, kun hänen jalkansa vihdoin tallasivat sen epätasaista kiveystä ja hän seisoi katsellen ympärilleen.
Siinä oli hotelli porttikäytävineen, jonka tienoilla tuntui suloinen ruuanhaju, tuossa kahvila, jonka valaistujen ikkunoiden läpi kuului dominolaattojen kalina, tässä värjäämö, ovenpielessä punainen kankaanpalanen, tuolla kultasepän myymälä korvarenkaineen ja alttariuhreineen, tuolla tupakkakauppa ja sen edustalla vilkas ryhmä ostajia, kaikilla piiput hampaissa; siinä oli kaupungin paha haju, sade ja katuojien törky, kadun poikki lankeava heikko lyhdynvalo, isot diligenssivaunut tavarakuormineen, edessä kuusi harmaata hevosta, hännät solmulla; vaunut olivat juuri matkalla asemalleen. Mutta koska ei missään näkynyt köyhälle matkamiehelle sopivaa majataloa, kiersi hän pimeän nurkan taakse, missä kaalinlehtiä virui paksuimmalta maassa tallattuina yleisen vesisäiliön ympärillä, josta naiset vieläkin nostivat vettä. Siellä syrjäkadulla löysi hän sopivan majatalon, Päivänkoitto nimisen. Uutimet tosin verhosivat Päivänkoiton, mutta sisällä näytti olevan lämmintä ja valoisaa, ja selvin kirjaimin sekä sopivin, biljardipalloa ja -sauvaa esittävin koristein ilmoitettiin, että Päivänkoitossa oli tilaisuus pelata biljardia, että siellä tarjottiin ruokaa, juomaa ja yösijaa sekä jalan että ratsain kulkijalle samoin kuin että siellä oli saatavana hyvää viiniä, likööriä ja viinaa. Mies tarttui Päivänkoiton ovenripaan ja kompuroi sisään.
Astuessaan ovesta sipaisi hän haalistunutta, lerpattavaa hattuansa, tervehtien huoneessa olevia muutamia miehiä. Kaksi näistä pelasi dominoa pienen pöydän ääressä, kolme tai neljä istui takkavalkean ympärillä, jutellen ja poltellen; biljardipöytä huoneen keskellä oli sillä hetkellä käyttämättä. Päivänkoiton emäntä istui lyhyen myymäpöydän takana pölyisten mehupullojensa, leipäkoriensa ja lyijyisten lasinkuivauskojeittensa keskellä ja ompeli.
Vieras meni pienen tyhjän pöydän luo uunintakaiseen nurkkaan, irroitti repun selästään ja riisui takin lattialle. Kehottaessaan päätänsä tämän tehtyään huomasi hän majatalon emännän seisovan vieressään.
»Saako täällä yösijaa, madame?»
»Saapi kyllä!» vastasi emäntä kimakalla, laulavalla, hilpeällä äänellä.
»Hyvä. Ja täällä saa päivällistä — illallista — miksi haluatte nimittää sitä?»
»Ah, kyllä saa!» huusi emäntä kuten äskenkin.
»Kiirehtikää siis, madame, olkaa hyvä. Jotakin syötävää, niin pian kuin voitte, ja hiukan viiniä nyt heti. Olen aivan uuvuksissa.»
»On kovin ruma ilma, monsieur», huomautti emäntä.
»Kirottu ilma.»
»Ja pitkä matka.»
»Kirottu matka.»
Hänen käheä äänensä sortui ja hän painoi päänsä käsiensä varaan leväten siinä siksi, kunnes viini tuotiin hyllyltä. Kahdesti täytettyään ja tyhjennettyään pienen pikarinsa, ja lohkaistuaan kappaleen isosta leipäviipaleesta, joka pantiin hänen eteensä yhdessä pöytäliinan ja ruokaliinan sekä lautasen, suolan, pippurin ja öljyn kanssa, nojasi hän selkänsä seinän nurkkaukseen, nosti jalkansa penkille, jolla istui, ja alkoi pureksia leipää odotellessaan aterian valmistumista.
Uunin ympärillä oli keskustelu tuokioksi keskeytynyt ja siinä istujat olivat hetkeksi käyneet välinpitämättömiksi ja hajamielisiksi toistensa suhteen, kuten aina käy tällaisessa seurassa, kun vieras tulee isään. Tämä hetki oli nyt jo ohi, ja miehet olivat herenneet katselemasta vierasta ja juttelivat edelleen.
»Tästä syystä juuri», sanoi yksi heistä lopetellen kertomaansa juttua, »tästä syystä juuri sanottiin, että paholainen oli päässyt irti». Puhuja oli pitkäkasvuinen sveitsiläinen, kirkonpalvelija, ja hän loi keskusteluun jonkun verran kirkollista pätevyyttä ja asiantuntemusta — varsinkin kun oli kysymys paholaisesta.
Emäntä, joka oli antanut määräyksensä uuden vieraan vastaanotosta miehellensä Päivänkoiton kokille, istuutui taas pöydän taakse työnsä ääreen. Hän oli vilkas, sievä, iloinen pieni nainen, iso myssy päässä ja paksut sukat jalassa; ja hän sekaantui tavantakaa keskusteluun hymyillen ja nyökäyttäen päätänsä, mutta nostamatta katsettaan työstä.
»Voi taivas, sentään!» huudahti hän. »Kun laiva tuli Lyonista ja toi tiedon, että paholainen oli päässyt irti Marseillessa, nielaisivat muutamat uutisen kuin lammen hauet. Mutta minä? En minä.»
»Madame, te olette aina oikeassa», vastasi pitkä sveitsiläinen.»Tietysti te olitte vimmastunut tuohon mieheen, madame?»
»No, tietysti!» huudahti emäntä, nostaen silmänsä työstä ja avaten ne selkoselälleen, ja keikautti päätänsä toiselle sivulle. »Olin tietysti.».
»Hän oli huono ihminen.»
»Hän oli kurja heittiö», sanoi emäntä, »ja olisi hyvin ansainnut sen, mistä hänen hyvä onnensa pelasti hänet. Ikävä kyllä.»
»Seis, madame! Katsokaammepa», vastasi sveitsiläinen ja käänteli todistelevasti sikaaria hampaissaan. »Ehkä tämä vain oli hänen onneton kohtalonsa. Ehkäpä hän oli olosuhteiden tulos. Onhan mahdollista, että hänessä oli ja on jotakin hyvää, jos vain päästäisiin siihen käsiksi. Filosofinen ihmisrakkaus opettaa —»
Uunin ympärillä istuvan pienen seuran muut jäsenet murisivat tämän uhkaavan aiheen puheeksi ottamista vastaan. Molemmat dominonpelaajat katsahtivat ylös pelistään, ikäänkuin vastustaakseen filosofisen ihmisrakkauden mainitsemistakin Päivänkoitossa.
»Vaiti te siellä ihmisrakkauksinenne», nauroi emäntä, nyökäyttäen päätänsä entistä vilkkaammin. »Kuulkaahan, minä olen nainen, minä, enkä tiedä mitään teidän filosofisesta ihmisrakkaudestanne. Mutta minä tiedän, mitä olen nähnyt ja mitä olen katsellut silmästä silmään tässä maailmassa, missä elän. Ja sanonpa teille, ystäväni, että on olemassa ihmisiä (sekä miehiä että naisia, valitettavasti), joissa ei ole mitään hyvää — ei kerrassaan mitään. Että on ihmisiä, joita täytyy ehdottomasti inhota. Että on ihmisiä, joita on kohdeltava kuin ihmissuvun vihollisia. Että on ihmisiä, joilla ei ole inhimillistä sydäntä ja jotka on hävitettävä kuin villipedot ja raivattava pois tieltä. Sellaisia on vain vähän, toivon; mutta olen nähnyt (tässä maailmassa, missä elän, ja pienessä Päivänkoitossakin), että sellaisia ihmisiä on olemassa. Enkä epäile, että se mies — mikä hänen nimensä lienee, olen unohtanut sen — on yksi niitä.»
Emännän vilkas puhe sai suurempaa suosiota osakseen Päivänkoitossa kuin se olisi saanut eräiltä rakastettavilta, lähempänä Suur-Britanniaa olevilta henkilöiltä, jotka olivat taipuvaisia pesemään puhtaaksi ja puolustamaan sitä ihmisluokkaa, jonka emäntä näin kohtuuttomasti tuomitsi.
»Totisesti! Jos teidän filosofinen ihmisrakkautenne», päätteli emäntä ja laskien työn käsistään nousi ottamaan vieraalle valmistetun liemen mieheltään, joka ilmestyi sivuovelle, »pitää tuollaisten ihmisten puolta sanoin tai teoin tai molemmin ja sallii jonkun raukan joutua heidän käsiinsä, niin älkää mainitko sitä oppianne täällä Päivänkoitossa, sillä se ei ole sounkaan arvoinen».
Kun hän asetti liemen vieraan eteen, joka nyt kohottautui istuvaan asentoon, katsoi tämä häntä suoraan silmiin; hänen viiksensä kohosivat nenän alle ja nenä vajosi viiksien ylle.
»Hyvä!» sanoi ensimmäinen puhuja, »palatkaamme äskeiseen keskustelunaiheeseemme. Jättäen kaiken tämän sikseen, herrat, tiedämme, että Marseillen asukkaat kertovat paholaisen päässeen irti, kun tämä mies oli julistettu vapaaksi syytteestä. Näin tämä puhe sai alkunsa ja sitä se tarkoitti; muuta ei.»
»Miksikä he nimittävät häntä?» kysyi emäntä. »Biraud, vai kuinka?»
»Rigaud, madame», vastasi pitkä sveitsiläinen.
»Rigaud! Aivan niin!»
Liemen jälkeen tarjoiltiin matkustajalle lihaa ja sen jälkeen kasviksia. Hän söi kaikki, mikä tuotiin hänen eteensä, tyhjensi viinipullonsa, tilasi lasillisen rommia ja poltteli savukettaan kahvia juodessansa. Virkistyttyään kävi hän ylimieliseksi ja kohteli Päivänkoiton iltaseuraa alentuvaisen ystävällisesti, sekaantuen tavantakaa heidän jutteluunsa, aivan kuin hänen asemansa olisi paljoa korkeampi kuin mitä ulkomuoto osoitti.
Seuralla lienee ollut muita tehtäviä tai kenties tunsivat he alemmuutensa, sillä oli miten oli, he hävisivät vähitellen, ja kun ei muita vieraita tullut sijalle, jättivät he Päivänkoiton uuden herransa ja mestarinsa haltuun. Isäntä kolisteli keittiössään, emäntä istui tyynenä työnsä ääressä ja virkistynyt matkamies istui tupakoiden uunin edessä, lämmitellen repaleisia jalkojaan.
»Anteeksi, madame — se Biraud —»
»Rigaud, monsieur.»
»Rigaud, niin — onko hän herättänyt teidän tyytymättömyytenne vai mitä?»
Emäntä, joka yhtenä hetkenä oli itsekseen ajatellut, että mies oli kauniin näköinen, ja toisena taas, että hän oli ruman näköinen, huomasi nyt nenän vaipuvan viiksien ylle sekä viiksien nousevan nenän alle ja taipui kiivaasti jälkimäisen mielipiteen puolelle. Rigaud oli pahantekijä, kertoi hän, joka oli murhannut vaimonsa.
»Ai, ai. Totta vie, kylläpä onkin pahantekijä. Mutta mistä tiedätte sen?»
»Koko maailma tietää sen.»
»Höh! Ja kuitenkin hän pääsi oikeuden kynsistä?»
»Monsieur, häntä vastaan ei ollut riittäviä todistuksia. Niin sanottiin oikeudessa. Siitä huolimatta kaikki tietävät hänen tehneen sen. Kansa tiesi sen niin varmasti, että se tahtoi repiä hänet kappaleiksi.»
»He kun kaikki elävät niin erinomaisessa sovussa omien vaimojensa kanssa! Haha!» nauroi vieras.
Päivänkoiton emäntä katsoi häneen taas ja päätteli jälkimmäisen mielipiteensä melkein varmaksi. Mutta, miehellä oli hienot kädet, joita hän mielellään näytteli. Emäntä rupesi taas miettimään, ettei mies sittenkään näyttänyt hullummalta.
»Mainitsitteko te, madame — vai äskeiset herrasmiehetkö siitä puhuivat — miten hänen sitten on käynyt?»
Emäntä pudisti päätänsä; tämä oli keskustelun kuluessa ensimmäinen kerta, jolloin hän ei vilkkaan innokkaasti nyökäyttänyt päätänsä sanottavansa tahdissa. Hän huomautti, että Päivänkoitossa oli sanomalehtien mukaan kerrottu, että miestä oman turvallisuutensa tähden oli pidetty vankilassa. Oli miten oli, hän oli kuitenkin välttänyt rangaistuksensa, ja se oli hyvin pahasti.
Vieras istui ja katseli häntä polttaessaan viimeistä savukettaan ja emännän työskennellessä pää kumarassa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka, jos emäntä olisi nähnyt sen, olisi haihduttanut hänen epäröimisensä ja auttanut häntä pääsemään lopulliseen varmuuteen miehen ulkomuodosta. Mutta kun hän katsoi ylös, oli ilme hävinnyt. Käsi vain siveli pörröisiä viiksiä.
»Saisinko kysyä, missä makuuhuoneeni on, madame?»
»Hyvin kernaasti; monsieur. Hoi, mieheni!»
Tämä opastaisi hänet yläkertaan. Siellä oli jo toinen matkustaja nukkumassa, uupuneena mennyt aikaisin vuoteeseen; mutta huone oli iso, siinä oli kaksi vuodetta ja tilaa kahdellekymmenelle. Tämän kaiken emäntä sirkutteli selitykseksi, kutsuen sivuovelta tuon tuostakin: »Hoi, mieheni!»
»Mieheni» vastasi viimein: »Tässä olen, vaimoni!» ja ilmestyi heidän luoksensa, kokkilakki päässä, ja valaisi vieraan jyrkkiä ja ahtaita portaita yläkertaan; vieras otti takkinsa ja reppunsa ja toivotti emännälle hyvää yötä kohteliaasti sekä mieluisaa jälleentapaamista seuraavana päivänä. Huone oli avara, lattia karkea ja rosoinen, katto-orret rappaamattomat, ja kummallakin sivuseinällä oli vuode. Täällä »mieheni» laski kädessään olleen kynttilän pöydälle, loi syrjäsilmäyksen vieraaseensa, joka kumartui reppunsa yli, ilmoitti jurosti: »Oikeanpuolinen vuode!» ja jätti vieraansa lepäämään. Olipa isäntä hyvä tai huono kasvoistakatsoja, joka tapauksessa oli hän heti selvillä siitä, että mies oli ruma veijari.
Vieras katseli halveksien hänelle valmistettua siistiä, mutta karkeata vuodetta, istui sen vieressä olevaan rottinkituoliin, veti rahat taskustaan ja laski ne kädessään. »Ihmisen täytyy syödä», jupisi hän itsekseen, »mutta kautta taivaan, huomenna minun on syötävä toisen miehen kustannuksella!»
Hänen istuessaan siinä miettien ja koneellisesti punniten rahoja kourassaan, kuului toisesta vuoteesta niin syvä ja säännöllinen hengitys, että se veti hänen huomionsa sinne päin. Nukkuja oli lämpimästi peitetty ja oli vetänyt päänpuoliset valkoiset uutimet eteen, niin että häntä ei näkynyt; huokuminen vain kuului. Mutta syvä, säännöllinen hengitys, joka jatkui hänen riisuessaan kuluneet kenkänsä ja sääryksensä ja yhä edelleen jatkui hänen heittäessään päähänsä takkinsa ja kaulaliinansa, alkoi aikaa myöten kiihoittaa hänen uteliaisuuttansa ja herätti hänessä halun nähdä nukkujan kasvot.
Ja niinpä valvova matkamies hiipi lähemmä, vielä hiukan lähemmä nukkuvaa matkamiehen vuodetta, kunnes seisoi aivan sen ääressä. Hän ei vielä silloinkaan voinut nähdä nukkujan kasvoja, sillä tämä oli vetänyt hurstin niiden peitoksi. Koska hengitys yhä jatkui säännöllisenä, ojensi hän hienon, valkoisen kätensä (kuinka petolliselta se näyttikään hiipiessään siinä hänen luotansa!) ja kohotti hiljaa hurstia.
»Kuolema ja kirous!» kuiskasi hän kavahtaen taaksepäin, »Cavallettohan se on!»
Pieni italialainen oli ehkä jo unissaan tuntenut toisen hiiviskelevän läheisyyden, Ja hänen säännöllinen hengityksensä taukosi; hän huokasi syvään ja avasi silmänsä. Aluksi ne eivät olleet hereillä, vaikka olivatkin auki. Hän makasi muutaman sekunnin tyynesti katsellen entistä vankilatoveriaan, mutta hyppäsi sitten yhtäkkiä vuoteestaan huudahtaen hämmästyksestä ja levottomuudesta.
»Hiljaa! Mikä on hätänä? Ole rauhallinen! Minä tässä olen. Tunnetko minut?» huudahti toinen hillityllä äänellä.
Mutta John Baptist tuijotti eteensä, mutisi joukon rukouksia ja huudahduksia, peräytyi väristen nurkkaan, veti housut jalkaansa ja sitoi nuttunsa hihat kaulaan ja näytti selvästi olevansa halukkaampi livahtamaan ovesta ulos kuin uudistamaan tätä tuttavuutta. Huomaten tämän riensi hänen vanha vankilatoverinsa ovelle ja asettui selin sen eteen.
»Cavalletto! Herää, poika. Hiero silmiäsi ja katso minuun. Älä nimitä minua entisellä nimelläni — älä suinkaan — Lagnier, sano Lagnier!»