Koneet käynnissä
Mr Meagles kävi niin auliin innokkaasti käsiksi niihin neuvotteluihinDaniel Doycen kanssa, jotka Clennam oli hänelle uskonut, että hänpiankin sai asiat liiketolalle ja ilmestyi eräänä aamuna kello yhdeksänClennamin luokse tekemään selkoa, saavutuksistaan.
»Doyce on erittäin tyytyväinen teidän hyvään ajatukseenne hänestä», aloitti hän liikekeskustelun, »ja toivoo mitä hartaimmin, että te puolestanne tarkastaisitte tehtaiden asiat päästäksenne täydellisesti niiden perille. Hän on antanut minulle avaimet, jotta pääsette käsiksi kaikkiin hänen kirjoihinsa ja papereihinsa — täällä avaimet kilisevät taskussani — ja ainoa määräys, minkä hän antoi minulle, on tämä: 'Antakaa mr Clennamille tilaisuus päästä tietämään liikkeestä kaikki, mitä minäkin tiedän. Vaikkei asiasta tulisikaan mitään, ei hän petä luottamustani. Ellen olisi tietänyt sitä jo alusta pitäen, en olisi ruvennut mihinkään tekemisiin hänen kanssansa.' Tämä on», sanoi mr Meagles, »Daniel Doycea alusta loppuun saakka».
»Kerrassaan kunnioitettava ja rehellinen mies.»
»No kyllä, se on varmaa. Siitä ei ole epäilystäkään. Omituinen, mutta erittäin kunnioitettava. Mutta perin omituinen. Niin, voitteko uskoa, Clennam», sanoi mr Meagles sydämellisesti naurahtaen ystävänsä omituisuudelle, »että kulutin kokonaisen aamun siellä — minkä nimisessä Yardissa —»
»Bleeding Heart Yardissa?»
»Kokonaisen aamun Bleeding Heart Yardissa, ennen kuin sain hänet houkutelluksi edes neuvottelemaan asiasta?»
»Kuinka niin?»
»Niin, kuinka niin, ystäväni. Tuskin ennätin mainita nimenne siinä yhteydessä, kun hän jo jyrkästi kieltäytyi.»
»Kieltäytyi ryhtymästä asioihin minun kanssani?»
»Tuskin olin maininnut nimenne, Clennam, kun hän vastasi. 'Siitä ei tule mitään.' Kysyin, mitä hän sillä tarkoitti. 'Älkää huoliko siitä, Meagles, mutta se ei käy päinsä.' 'Miksei se käy päinsä?’ Teidän on vaikea uskoa sitä, Clennam», sanoi mr Meagles nauraen itsekseen, »mutta kävi ilmi, ettei se ikinä käy päinsä sentähden, että te kävellessänne yhdessä Twickenhamiin olitte joutuneet tuttavalliseen keskusteluun, jonka kuluessa hän oli tullut maininneeksi aikovansa ottaa itselleen liikekumppanin, sillä hän otaksui teidän olevan yhtä varmassa lopullisessa asemassa kuin St. Paulin kirkon. 'Ja nyt', sanoi hän, 'voisi mr Clennam luulla, että minun avomielisellä puheellani oli hämärä, harkittu tarkoitus. Sitä en voi sietää, olen liian ylpeä sietääkseni sitä', sanoi hän.»
»Yhtä hyvin voisin epäillä —»
»Tietysti voisitte», keskeytti mr Meagles, »ja sen sanoinkin hänelle. Mutta koko aamu kului, ennenkuin pääsimme sen muurin yli; ja epäilen, olisiko kukaan muu kuin minä (hän pitää minusta vanhastaan) saanut hänen säärensä heitetyiksi sen yli. No niin, Clennam. Kun tämä erikoinen liikemiehen este oli voitettu, asetti hän ehdoksi, että ennen kuin puhuisin teidän kanssanne, tarkastaisin hänen kirjansa ja muodostaisin asiasta oman mielipiteen. Tarkastin kirjat ja muodostin oman mielipiteen. 'Onko tilanne yleensä puoltava vai kieltävä?' kysyi hän. 'Puoltava', vastasin minä. 'Siinä tapauksessa', myönsi hän, 'voitte, hyvä ystävä, antaa Clennamille tilaisuuden myöskin muodostaa oman mielipiteensä asiasta. Jotta hänen kävisi helpommaksi tehdä se puolueettomasti ja vapaasti, lähden itse viikoksi pois kaupungista’. Ja hän on lähtenyt jo», kertoi mr Meagles; »siinä nyt on neuvottelujemme erinomainen tulos».
»Joka herättää minussa todella ylevän tunteen hänen rehellisyydestään ja —»
»Omituisuudestaan», pisti mr Meagles väliin. »Sen minä uskon!»
Tosin Clennam ei juuri sitä sanaa aikonut käyttää, mutta hän ei huolinut keskeyttää hyväntuulista ystäväänsä.
»Ja nyt», jatkoi tämä, »voitte ryhtyä toimeen niin pian kuin katsotte sopivaksi. Minä olen luvannut selittää sen, mihin tahdotte selitystä, mutta täysin puolueettomasti, ja pidättyä kaikesta muusta.»
Vielä samana aamupäivänä he ryhtyivät tarkastukseensa Bleeding Heart Yardissa. Kokenut silmä keksi helposti pieniä omituisuuksia mr Doycen tavassa hoitaa asioitaan, mutta ne olivat melkein aina kekseliäitä keinoja, joilla vaikeudet tehtiin yksinkertaisemmiksi, ja johtivat usein suoraa tietä toivottuun päämäärään. Että hänen kirjanpitonsa oli takapajulla ja että hän tarvitsi apua liikkeensä mahdollisuuksien kehittämiseksi, oli kylläkin selvää; mutta hänen yritystensä tulokset monien vuosien kuluessa olivat selvästi kirjaan pannut ja helposti todettavissa. Ei mitään ollut tehty paraillaan käynnissä olevan tarkastuksen varalta, kaikki oli arkisessa työasussa, eräänlaisessa kunniallisen kömpelössä kunnossa. Hänen omakätiset laskelmansa ja merkintänsä, joita oli paljon, olivat karkean koruttomasti kirjoitetut, ei sirosti sijoitellut, mutta aina selvät ja suoraan päämäärään johtavat. Arthur tuli ajatelleeksi, että moni yksityiskohdissa huolellisemmin laadittu ja näköisämpi kirjanpito — kuten ehkä verukeviraston asiakirjat — saattoi olla paljoa vähemmän tarkoituksenmukainen, se kun oli tarkoitettu vähemmän käsitettäväksi.
Kolmen, neljän päivän kiinteän tarkkaavaisuuden avulla pääsi hän niiden asioiden perille, jotka hänen oli oleellisen tärkeätä tuntea. Mr Meagles oli koko ajan ulottuvilla ja aina valmis valaisemaan jokaisen hämärän kohdan kirkkaalla pienellä, vaakalautasten ja rahalapion ääressä sytytetyllä lyhdyllään. He sopivat keskenään siitä summasta, joka olisi kohtuullinen tarjota puolen liikeosuuden hinnaksi, ja kun mr Meagles avasi sinetöidyn paperin, johon Doyce oli merkinnyt hinta-arvionsa, huomattiin tämä vähän pienemmäksikin. Kun sitte Daniel palasi Lontooseen, oli asia jo miltei päätetty.
»Ja nyt minun on tunnustettava, mr Clennam», sanoi hän pudistaen sydämellisesti tämän kättä, »että vaikka olisin hakenut ylhäältä ja alhaalta liikekumppania, en luullakseni olisi löytänyt enemmän mieleni mukaista».
»Samaa sanon minä», vastasi Clennam.
»Ja minä sanon teille molemmille», lisäsi mr Meagles siihen, »että te sovitte hyvin yhteen. Te pidätte häntä aisoissa, Clennam, selvällä järjellänne, ja te, Dan, antaudutte kokonaan tehtäväänne —»
»Epäselvällä järjelläni?» arvaili Daniel, hymyillen tyyntä hymyään.
»Sanokaa sitä siksi, jos tahdotte — te tulette olemaan toistenne oikeana kätenä. Ja tässä annan minä, käytännöllisenä miehenä, oikean käteni teille molemmille.»
Kuukauden kuluttua oli kauppakirja tehty. Arthurille jäi senjälkeen yksityisomaisuutta vain vähän yli viisisataa puntaa; mutta hänelle avautui täten työtä ja menestystä lupaava ura. Ystävykset söivät yhdessä päivällistä tänä hyvien toiveiden päivänä; työpaja ja työpajan vaimot ja lapset viettivät vapaapäivää ja söivät päivällistä hekin; Bleeding Heart Yard söi myöskin päivällistä ja oli täynnä ruokaa. Kaksi kuukautta oli tuskin kulunut, kun Bleeding Heart Yard jo taas oli niin tottunut hätään ja puutteeseen, että pidot olivat unohtuneet; silloin ei yhtiössäkään näyttänyt olevan enää muuta uutta kuin ovenpieleen maalattu nimitaulu Doyce ja Clennam, ja Clennamistakin tuntui, että hän jo monta vuotta oli hoitanut liikkeen asioita.
Clennamin yksityisesti käytettäväksi varattu pieni konttori oli puusta ja lasista tehty huone pitkän työpajan toisessa päässä; paja oli täynnä höylä- ja ruuvipenkkejä, työkaluja, hihnoja ja pyöriä, ja kun höyrykone pani ne kaikki käyntiin ja kieppumaan, näytti siltä kuin niiden murhanhimoisena tarkoituksena olisi jauhaa liike nuuskaksi ja repiä talokin kappaleiksi. Katossa ja permannossa olevat isot luukut välittivät yhteyttä ylä- ja alapuolella olevien työpajojen kanssa ja lennättivät näköpiiriin valovasamia, jotka palauttivat Clennamin muistiin lapsuudenaikaisen kuvakirjan, missä samanlaiset valosäteet olivat Abelin murhan todistajina. Melu oli siksi kaukaista ja konttorihuoneesta erotettua, että se tuli vain kumeaksi työnhyrinäksi, jonka määräaikainen kilahdus ja tömähdys aina keskeytti. Kärsivälliset ahertajat olivat mustia rauta- ja teräsviilajauhosta, jota lenteli joka höyläpenkin yllä ja pursui jokaisesta palkkien välisestä raosta työpajaan noustiin ulkopihasta johtavia portaita myöten; nämä samalla toimivat suojana suurelle tahkokivelle, jolla työkaluja teroitettiin. Kaikessa tässä oli jotakin sekä haaveellista että käytännöllistä, joka vaihteluna miellytti Clennamin silmää; ja joka kerta kun hän nosti katseensa ensimmäisestä työstä, jona oli eri asiapaperien saattaminen täydelliseen järjestykseen, silmäili hän tätä kaikkea tuntien työniloa, joka oli uutta hänelle.
Nostaessaan silmänsä näin taas eräänä päivänä hämmästyi hän nähdessään naisen hatun pyrkivän portaita ylös. Tätä tavatonta ilmiötä seurasi toinenkin naisen hattu. Hän huomasi sitten, että toinen oli mr F:n tädin päässä ja toinen Floran, joka näkyi joltisella vaivalla hinanneen testamenttilahjansa jyrkkiä portaita ylös.
Vaikkei ollutkaan ylenmäärin ihastunut nähdessään nämä vierailijat, riensi Clennam heti avaamaan ja vapauttamaan heidät työpajasta; tämä pelastus olikin varsin tarpeellinen, sillä mr F:n täti oli jo kompastunut muutamiin esteisiin ja uhkaili höyryvoima-laitosta kivenkovalla laukulla, joka hänellä oli kädessään.
»Herra Jumala, Arthur — mr Clennam piti sanomani, paljon sopivampaa — sellaista kiipeämistä tänne ja kuinka pääsemme taas alas ilman palosammutuskojeita ja mitähän jos mr F:n täti putoaa askelmien välistä ja loukkaa itsensä ja te täällä kone- ja valimo-alalla, se on jo liikaa ajatellakseni, ettekä ole kertonut meille mitään!»
Näin Flora, hengästyksissään. Tällä välin kihnutti mr F:n täti arvoisia nilkkojaan sateensuojallansa ja katseli kostonhimoisin silmin ympärilleen.
»Hyvin epäystävällistä, ettette tullut käymään enää tuon päivän jälkeen, vaikkeihän voinut odottaakaan, ettämeidäntalomme mitenkään vetäisi, teillä on tietysti paljon hauskempaa muualla, se on varmaa, se, onko hän vaalea vai tummaverinen, onko hänellä siniset vai mustat siimat, tahtoisin tietää, ei silti että odottaisin muuta kuin että hän joka suhteessa on minun vastakohtani, sillä minun suhteenihan on petytty, tiedän sen hyvin, ja teillä on epäilemättä täysi oikeus ihastua, älkää suinkaan, Arthur, huoliko siitä, mitä sanon, en itsekään tiedä, Herra Jumala!»
Näihin aikoihin oli Arthur nostanut heille tuolit. Kun Flora vaipui omaansa, loi hän Clennamiin yhden entisiä katseitaan.
»Ja ajatella Doyce ja Clennamia, kuka Doyce lienee», sanoi Flora, »miellyttävä mies epäilemättä ja ehkä naimisissa tai kenties hänellä on tytär, onko todellakin, silloinhan ymmärtää liikekumppanuuden ja kaikki on selvää, älkää kertoko minulle mitään, sillä tiedän, ettei minulla ole mitään oikeutta kysyä, se kultarengas, joka kerran taottiin, on katkennut ja niinhän sen pitikin.»
Flora laski hellästi kätensä hänen kädelleen ja loi häneen toisen nuoruudenaikaisen katseen.
»Rakas Arthur — tavan voima, mr Clennam joka suhteessa hienotunteisempi ja sopivampi näissä oloissa — minun täytyy pyytää anteeksi että tunkeudun näin tänne mutta arvelin voivani sen verran vedota entisiin aikoihin, jotka ovat iäksi lakastuneet eivätkä enää milloinkaan puhkea uuteen kukkaan, että saatoin tulla mr F:n tädin seurassa onnittelemaan teitä ja toivottamaan menestystä teille, tämä on epäilemättä ison joukon parempaa kuin Kiina ja paljoa lähempänä vaikka korkeammalla!»
»Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte», vastasi Clennam, »ja kiitän teitä, Flora, siitä, että ystävällisesti muistitte minua».
»Sitä en voi omasta puolestani sanoa», vastasi Flora, »sillä vaikka minä olisin kuollut ja kuopattu moneen kertaan ja vaikka olisi tapahtunut mitä hyvänsä, ette te todellakaan olisi muistanut minua tai tehnyt mitään siihen suuntaan mutta huolimatta viime huomautuksesta tahtoisin vielä antaa viimeisen selityksen —»
»Rakas mrs Finching», vastusti Arthur säikähtäen.
»Oh, älkää käyttäkö tätä vastenmielistä nimeä, sanokaa Floraksi.»
»Flora, kannattaako teidän pahoittaa mieltänne uusilla selityksillä?Vakuutan, ettei niitä tarvita. Olen tyytyväinen täysin tyytyväinen.»
Tässä sattui pieni keskeytys, kun mr F:n täti teki seuraavan tiukan ja kammottavan huomautuksen:
»Doverin tiellä on peninkulmapatsaita!»
Huokuen tällaista kuolettavaa vihaa ihmissukua kohtaan hän ampui tämän nuolen, jota vastaan Clennam ei tiennyt kuinka puolustautua, sitä vähemmin kun hän jo ilmankin oli ymmällä siitä, että tämä kunnioitettava rouva oli tullut vierailulle hänen luoksensa, vaikka selvien merkkien mukaan katseli häntä äärimmäisen inhon tuntein. Clennam ei voinut muuta kuin katsella häntä hämillään hänen istuessaan siinä huokuen katkeruutta ja ylenkatsetta ja tuijottaen kauas etäisyyteen. Flora kuitenkin suhtautui huomautukseen kuin se olisi ollut erittäin sattuva ja miellyttävää laatua ja totesi hyväksyvästi, että mr F:n täti oli varsin älykäs nainen. Joko tämän kohteliaisuuden tai palavan suuttumuksensa kiihoittamana lisäsi tämä erinomainen nainen: »Antaa hänen suoriutua siitä, jos voi!» Ja heilauttaen tuimasti kivenkovaa laukkuansa (tämä lisäke oli sangen iso ja kivettymän näköinen) hän osoitti, että Clennam oli se onneton henkilö, jolle tämä haaste heitettiin.
»Vielä viimeinen huomautus», alkoi Flora uudelleen, »olin äsken sanomassa, että tahtoisin antaa vielä viimeisen selityksen, mr F:n täti ja minä emme olisi tunkeutuneet tänne liikeaikana, mr F:lläkin oli liike, viinikauppakin on liikettä, kaikilla liikkeillä ovatpa ne minkänimisiä tahansa on samat liiketavat, sen todisti mr F. itse, jolla oli tohvelit matolla aina säntilleen kymmentä vailla kuusi iltapäivällä ja saappaat uuninristikolla säntilleen kymmentä vailla kahdeksan aamulla kaikilla ilmoilla, satoi tai paistoi — emme sentähden olisi tunkeutuneet tänne ilman syytä, tarkoitus on ystävällinen ja otetaan toivottavasti ystävällisesti vastaan, Arthur, mr Clennam paljon sopivampi, Doyce ja Clennam olisi luultavasti vielä asiallisempaa.»
»Älkää suinkaan pyytäkö anteeksi tänne tuloanne», torjui Arthur; »olette aina tervetullut».
»Hyvin kohteliasta Arthur — en voi muistaa sanoa mr Clennam ennen kuin toinen nimi jo on päässyt huuliltani sellainen on iäksi menneiltä ajoilta saadun tavan voima ja niin uskollinen se on että usein yön hiljaisuudessa ennen unen tuloa (rengas on sitonut ihmiset yhteen) muisti tuo mieleen rakkaat henkilöt entisten aikojen valossa — hyvin kohteliasta mutta pelkään enemmän kohteliasta kuin totta sillä kun rupesitte koneliikkeeseen lähettämättä isälle edes riviä tai korttiakaan — en sano minulle vaikka oli aika mutta se on mennyttä nyt elän vain kuivassa arkipäiväisyydessä mutta mitä siitä — se ei todellakaan näytä siltä, vai mitä?»
Floran välimerkitkin näyttivät tällä kertaa olevan tipotiessään samoin kuin nuoruudenrakkauskin; hänen puheensa oli nyt vieläkin hajanaisempaa ja vuolaampaa kuin edellisen kohtauksen aikana.
»Vaikka eihän muuta voinut odottaakaan», antoi hän taas tulla, »ja mitäpä muuta odottaisikaan, ja kun ei ole mitään odotettavaa niin mitä sitten odotetaan ja minä en suinkaan moiti teitä enkä ketään muuta, kun teidän äitinne ja minun isäni väkivaltaisesti repivät rikki sen kultaisen vitsan tarkoitan vitjan ja olen varma siitä että tiedätte mitä tarkoitan ja jos ette tiedä niin vahinko ei ole suuri ettekä te siitä paljoa piittaakaan, sen arvaan — kun he repivät sen kultaisen vitjan joka yhdisti meidät ja me heittäydyimme sohvalle ollen tukehtumaisillamme itkuun, ainakin minä, niin muuttui kaikki; ja kun annoin käteni mr F:lle tiedän tehneeni sen avoimin silmin mutta hän oli niin onneton ja alakuloinen että oli tuskissaan vihjannut turvautuvansa virtaan ellei joihinkin apteekkarien öljyihin ja sentähden minä suostuin.»
»Hyvä Flora, tästähän olemme jo puhuneet. Sehän on kaikki selvää.»
»Niin teidän mielestänne kaikki on selvää», vastasi Flora »sillä te otatte asian varsin tyynesti ellen olisi tiennyt että oli kysymyksessä Kiina olisin arvannut pohjoisnavan seutuja, rakas mr Clennam teillähän on oikeus tehdä kuten haluatte enkä minä voi moittia teitä mutta mitä tulee Doyce ja Clennamiin niin isän talo on täällä läheisyydessä joten me kuulimme Pancksilta siitä muuten emme olisi ikinä saaneet asiasta tietoa, siitä olen varma.»
»Ei, ei, älkää sanoko niin.»
»Mitä joutavia miksemme sanoisi sitä Arthur — Doyce ja Clennam — minun on helpompi ja keveämpi sanoa niin kuin mr Clennam — kun minä tiedän sen ja te tiedätte sen ettekä voi kieltää sitä.»
»Mutta minä kiellän sen, Flora. Minun oli aikomus piankin tulla luoksenne ystävälliselle vierailulle.»
»Ah!» huudahti Flora nakellen niskojaan. »Todellako!» Ja loi taas häneen nuoruudenaikaisen katseen. »Joka tapauksessa kun Pancks kertoi meille siitä päätin että mr F:n täti ja minä tulisimme luoksenne sillä isä oli — jo aikaisemmin sattunut mainitsemaan hänen nimensä minulle ja sanomaan että te suositte häntä ja minä sanoin heti että hyvänen aika miksemme pitäisi häntä meillä kun täällä on työtä jota ei silloin tarvitse lähettää muualle suoritettavaksi.»
»Kun puhuttehänestä», kysyi Clennam, joka nyt oli aivan ymmällä, »tarkoitatteko mr F:n —?»
»Herra Jumala Arthur — Doyce ja Clennam paljon helpompi minulle muistoineni — kukapa ikinä olisi kuullut mr F:n tädin ompelevan ja käyvän taloissa työssä?»
»Käyvän taloissa työssä! Puhutteko Pikku Dorritista?»
»No tietysti», vastasi Flora; »ja kaikista oudoista nimistä joita olen kuullut on se oudoin se on kuin kaukana maalla oleva paikka jossa on sulkupuomi tai kuin mielipony tai nukke tai lintu tai jotakin siemenkaupasta saatua joka pistetään puutarhaan tai kukka-astiaan josta se sitte nousee kirjavana näkyville».
»Mr Casby oli siis, Flora, niin ystävällinen, että mainitsi teille Pikku Dorritista, niinkö?» kysyi Arthur, jolle keskustelu äkkiä tuli mielenkiintoiseksi. »Mitä hän sanoi?»
»Oh, tehän tiedätte millainen isä on», vastasi Flora, »ja kuinka ärsyttävänä hän saattaa istua ja vain näyttää kauniilta ja pyöritellä peukaloitansa herkeämättä, herkeämättä niin että alkaa pyörryttää jos katselee häntä, hän sanoi kun puhuimme teistä — en tiedä kumpi meistä alkoi keskustella teistä Arthur (Doyce ja Clennam), mutta olen varma siitä etten minä sitä tehnyt ainakin toivon etten tehnyt sitä teidän täytyy suoda anteeksi etten tunnusta enempää tässä asiassa».
»Tietysti», vakuutti Arthur.
»Olette perin myöntyväinen», huomautti Flora näpeillään ja sekaantui äkkiä yrittäessään näytellä viehättävän kainon osaa, »se minun on myönnettävä, isä sanoi teidän puhuneen hänestä vakavaan tapaan ja minä vastasin sen mitä olen kertonut teille jo ja siinä kaikki».
»Siinäkö kaikki?» kysyi Arthur hieman pettyneenä.
»Niin, paitsi mitä Pancks kertoi teidän joutumisestanne tähän liikkeeseen, jota hänen oli vaikea saada meitä uskomaan, minä sanoin silloin mr F:n tädille että me tulisimme tänne kysymään teiltä sopisiko kaikille asiaankuuluville että hän otettaisiin meidän taloomme kun työtä on sillä tiedän että hän usein menee teidän äitinne luo ja tiedän että teidän äitinne on hyvin tuikealuontoinen Arthur — Doyce ja Clennam — muuten en milloinkaan olisi mennyt naimisiin mr F:n kanssa vaan olisin tällä hetkellä voinut olla — mutta minä eksyn nyt joutavuuksiin.»
»Te olitte todella ystävällinen, Flora, kun ajattelitte sitä.»
Flora parka vastasi yksinkertaisen vilpittömästi, mikä sopi hänelle paremmin kuin hänen nuorekkain katseensa, olevansa iloinen siitä, että Clennam ajatteli niin. Hän sanoi sen niin sydämellisesti, että Clennam olisi maksanut paljon saadakseen heti lunastaa häneltä heidän vanhan suhteensa ja viskata sen ynnä merenneidon menemään ikipäiviksi.
»Minä uskon, Flora», sanoi hän, »että, se työ, jonka voitte antaa PikkuDorritille, ja hyvyys, jota voitte osoittaa hänelle —»
»Niin minä tahdonkin tehdä», lupasi Flora nopeasti.
»Olen varma siitä, että se on hänelle suurena apuna ja kannatuksena. Minulla ei ole oikeutta kertoa teille, mitä tiedän hänestä, sillä se on luottavasti uskottu minulle sellaisissa oloissa, että olen sidottu olemaan vaiti. Mutta tämä pieni olento kiinnittää niin mieltäni, ja minulla on niin suuri kunnioitus häntä kohtaan, etten voi ilmaista sitä teille. Hänen elämänsä on ollut niin täynnä koettelemuksia ja itsensä uhraamista, täynnä tyyntä hiljaista hyvyyttä, että tuskin voitte kuvitella sitä mielessänne. Voin tuskin ajatella häntä, vielä vähemmin puhua hänestä tulematta liikutetuksi. Tästä tunteesta voitte paremmin kuin sanoistani ymmärtää, millaiset hänen olonsa ovat, ja otatte hänet hyvyytenne hoiviin, josta kiitän teitä.»
Vielä kerran ojensi hän vilpittömästi ja vapaasti kätensä Flora-paralle, mutta Flora-parka ei tälläkään kerralla saattanut tarttua siihen vilpittömästi ja vapaasti, ei pitänyt sitä minkään arvoisena avoimesti tarjottuna, vaan tahtoi välttämättä vetää sen entisten juonien ja salaperäisyyden piiriin. Omaksi mielihyväkseen ja Clennamin kauhuksi peitti hän käden, tarttuessaan siihen, huivinsa kulmalla. Sitte hän vilkaisten konttorin lasipäätyyn näki kaksi henkilöä lähestyvän ja huudahti äärettömän tyytyväisenä: »Isä! Hiljaa, Arthur, Jumalan tähden!» ja horjui takaisin tuolilleen hämmästyttävän taitavasti matkien pyörtymäisillään olevaa, kauheasti pelästynyttä, neitseellisen ujouden valtaamaa naista.
Sillä välin tuli patriarkka konttoria kohden sisällyksettömästi säteillen ja purjehtien Pancksin vanavedessä. Pancks avasi oven hänelle, hinasi hänet sisään ja vetäytyi omille teloilleen huoneen nurkkaan.
»Kuulin Floralta», sanoi patriarkka hyväntahtoisesti hymyillen, »että hän aikoi käydä luonanne, käydä luonanne. Ja kun olin ulkona, ajattelin, että minä tulen kanssa, ajattelin, että minä tulen kanssa.»
Se hyväntahtoinen viisaus, jonka hän sinisten silmiensä, kiiltävän päälakensa ja pitkien valkoisten hapsiensa avulla valoi tähän selitykseen (joka ei itsessään ollut syvä), oli kerrassaan vaikuttava. Se tuntui ansaitsevan joutua talletettavaksi parhaiden miesten ylevimpien ajatelmien joukossa. Samaten, kun hän sanoi Clennamille, istuutuessaan hänelle tarjottuun tuoliin: »Ja te olette nyt ruvennut uuteen liikkeeseen, mr Clennam? Toivotan teille onnea, sir, toivotan teille onnea!» tuntui hän tehneen hyväntahtoisuuden ihmeitä.
»Mrs Finching on kertonut minulle», sanoi Arthur tehtyään selkoa asioistaan, mutta mr F:vainajan leski vastusti, tehden kieltävän eleen, tämän kunnioitettavan nimityksen käyttämistä, »että hän toivoo tuon tuostakin voivansa antaa työtä sille nuorelle ompelijattarelle, jota te suosititte äidilleni. Tästä olen kiittänyt häntä.»
Patriarkka käänsi raskaasti päätänsä Pancksiin päin; tämä apulainen pisti taskuunsa muistikirjan, jonka tutkimiseen oli ollut vaipuneena, ja otti hänet köyteensä.
»Te ette suositellut häntä, tiedättehän», sanoi Pancks »kuinka olisitte voinut tehdä niin? Te ette tiennyt hänestä mitään, ette mitään. Hänen nimensä vain mainittiin teille ja te mainitsitte sen edelleen. Siinä kaikki, mitä te teitte.»
»Hyvä!» puuttui Clennam puheeseen. »Hän tekee kaikki suositukset oikeutetuiksi, niin että tämä ei merkitse mitään.»
»Te iloitsette siitä, että hänen käy hyvin», selitteli Pancks, »mutta se ei olisi ollut teidän syynne, jos hänen olisi käynyt huonosti. Teillä ei ole tässä ansiota enempää kuin olisi ollut häpeätäkään, jos asiat olisivat kääntyneet niin päin. Teillä ei ole mitään edesvastuuta. Te ette tiedä hänestä mitään.»
»Ette siis tunne ketään hänen perheestään?» uskalsi Arthur umpimähkään kysyä.
»Tunne ketään hänen perheestään?» vastasi Pancks. »Kuinka se olisi mahdollista? Ette ole milloinkaan kuullutkaan heistä. Ette kai voi olla tuttu ihmisten kanssa, joista ette ole milloinkaan kuullut puhuttavankaan, vai mitä? Enpä luulisi!»
Koko tämän ajan istui patriarkka rauhallisesti hymyillen aina tarpeen mukaan nyökäyttäen tai pudistellen päätänsä hyväntahtoisesti.
»Mitä suosituksiin tulee», sanoi Pancks, »niin tiedättehän mitä suosituksilla ja takauksilla yleensä tarkoitetaan. Ne ovat vain pelkkää kuvittelua! Katsokaa vuokralaisia täällä Yardissa. He takaisivat toisensa joka ainoa, jos vain sallittaisiin. Mitä hyötyä siitä olisi? Onko parempi joutua petetyksi kahden kuin yhden suhteen? Yksi riittää. Henkilö, joka ei kykene maksamaan, takaa, että toinen maksukyvytön kykenee maksamaan. Aivan kuin jos henkilö, jolla on kaksi puujalkaa, vakuuttaisi toisen, jolla niinikään on puujalat, kävelevän luonnollisilla jaloilla. Se ei tekisi kumpaakaan kykeneväksi kävelykilpailuun. Ja neljä puujalkaa tuottaa teille enemmän huolta kuin kaksi, kun ette kuitenkaan haluaisi yhtäkään.» Näin päätteli mr Pancks puhaltaen höyrynsä ilmoille.
Syntyi hetken äänettömyys, jonka mr F:n täti katkaisi; hän oli viime julkisen huomautuksensa jälkeen istunut jonkinlaisessa horrostilassa, jäykkänä ja suorana. Nyt tempoi häntä ankara suonenvetokohtaus, joka oli tarkoitettu vaikuttamaan hätkähdyttävästi tottumattomien hermoihin, ja hän lausui peloittavan vihamielisesti:
»Tyhjästä messinkikuulasta ette voi tehdä päätä ja aivoja. Ette voinut tehdä sitä George-setänne eläessä ja vielä vähemmin nyt, hänen kuoltuaan.»
Mr Pancks oli kohta valmis vastaamaan, tavalliseen tyyneen tapaansa: »Todellako, rouva? Hyvänen aika! Olen aivan ihmeissäni siitä.» Huolimatta hänen neuvokkuudestaan Vaikutti mr F:n tädin puhe masentavasti pieneen seuraan, ensiksikin koska oli mahdotonta salata, että juuri Clennamin viaton pää oli tuo alennettu järjen temppeli, ja toiseksi, koskei kukaan milloinkaan tiennyt kenen George-setään hän näissä tilaisuuksissa viittasi tai mitä aavemaisia olentoja hän manasi esiin tällä maininnallaan.
Sentähden Flora huomautti, vaikka tosin hiukan ylpeillen testamenttilahjastaan, että mr F:n täti tänään oli varsin vilkas ja että ehkä oli parasta nyt lähteä kotiin. Mutta mr F:n täti osoittautui niin vilkkaaksi, että suhtautui tähän ehdotukseen odottamattoman kiukkuisesti ja selitti, ettei hän tahtonut lähteä, ja lisäsi, käyttäen loukkaavaa puhetapaa, että jos »hän» — liiankin selvästi tarkoittaen Clennamia — tahtoi päästä hänestä, niin »antaa hänen heittää minut ikkunasta pihalle», ja ilmaisi välttämättä tahtovansa nähdä hänen suorittavan tämän toimituksen.
Tässä pulmassa tarttui mr Pancks, jolla näytti riittävän keinoja jokaisen patriarkallisissa vesissä sattuvan tapauksen varalta, hattuunsa, livahti konttorin ovesta ulos ja tuli hetken perästä sisään taas teennäisen vilkkaana ja eloisana, ikäänkuin olisi oleskellut useita viikkoja maalla. »Mitä nyt, mitä kummia näenkään, rouva!» huudahti hän, pörröttäen tukkaansa ylenmäärin hämmästyneenä, »tekö siinä olette? Kuinka voitte, rouva? Te olette kerrassaan viehättävä tänään. Olen iloinen nähdessäni teidät. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, rouva; me lähdemme pienelle kävelylle, te ja minä, jos suotte minulle kunnian saattaa teitä.» Ja niin talutti hän erinomaisen kohteliaasti ja hyvällä menestyksellä mr F:n tädin konttorin yksityisiä portaita alas. Patriarkallinen mr Casby nousi seisomaan kasvoillaan sellainen ilme kuin hän itse olisi suorittanut tämän kaiken ja seurasi lempeänä perästä jättäen tyttärensä vuorostaan tekemään lähtöä; tämä huomautti ujosti kuiskaten (josta hän suuresti nautti) entiselle sulhaselleen, että he olivat tyhjentäneet elämän maljan pohjasakkoja myöten, ja lisäsi salaperäisen viittauksen, että mr F:vainaja oli maljan pohjalla.
Kun Clennam taas jäi yksin, ahdistivat häntä hänen vanhat epäilyksensä äidin ja Pikku Dorritin suhteen, ja hän hautoi mielessään entisiä epäluulojaan ja mietteitään. Ne asustivat koko ajan hänen tajunnassaan ja sekaantuivat tehtäviin, joita hän koneellisesti suoritteli; hänen papereilleen ilmestyvä varjo sai hänet katsahtamaan ylös nähdäkseen, mikä sen aiheutti. Sen aiheena oli mr Pancks. Hattu niskassa ikäänkuin hänen teräslankamaiset hiuksensa olisivat jousina ponnahtaneet pystyyn ja työntäneet sen päästä, pikimustat helmisilmät tiukan tarkkaavina, oikean käden sormet suussa kynsien puremista odottamassa ja vasemman käden sormet taskussa varalta vartoomassa vuoroaan loi mr Pancks lasiseinän läpi varjonsa Clennamin kirjoille ja papereille.
Mr Pancks tiedusteli heilauttamalla kysyvästi päätänsä, saisiko hän tulla vielä sisälle. Clennam vastasi nyökäyttämällä myöntävästi. Mr Pancks tulla puhkui sisään, laski sivuittain pulpetin laitaan, kiinnitti itsensä nojaamalla käsivartensa siihen ja aloitti keskustelun yhdellä aivastuksella ja yhdellä päristyksellä.
»Mr F:n täti on toivottavasti rauhoittunut?» kysyi Clennam.
»Kaikki hyvin, sir», vastasi Pancks.
»Minä olen onnettomasti kyllä herättänyt ankaran vihan tämän rouvan sydämessä», valitti Clennam. »Tiedättekö miksi?»
»Tietääkö hän miksi?»
»En luulisi.»
»En minäkään luulisi.»
Hän otti esille muistikirjansa, avasi ja sulki sen, pudotti sen hattuunsa, joka oli hänen vieressään pulpetilla, ja kurkisti siihen sen viruessa hatun pohjalla, koko ajan miettivä ilme kasvoillaan.
»Mr Clennam», aloitti hän, »tarvitsisin tietoja, sir».
»Tästä liikkeestäkö?» kysyi Clennam.
»Ei», vastasi Pancks.
»Mitä tietoja sitten, mr Pancks? Otaksun nimittäin, että tahdotte näitä tietoja minulta.»
»Kyllä, sir, kyllä, teiltä minä tahdon niitä», sanoi Pancks, »jos voin saada teidät antamaan niitä minulle. A, B, C, D, Da, De, Di, Do. Sanakirjajärjestyksessä. Dorrit. Siitä nimestä juuri, sir.»
Mr Pancks piti taas tavallista meluansa ja hyökkäsi oikean käden kynsien kimppuun. Arthur katsoi tutkivasti häneen, ja hän katsoi takaisin.
»En ymmärrä teitä, mr Pancks.»
»Tästä nimestä juuri haluan tietoja.»
»Ja mitä haluatte tietää?»
»Mitä vain voitte ja tahdotte kertoa minulle.» Tämä hänen toiveittensa laaja yhteenveto vaati ankaraa työtä ja puhkumista mr Pancksin koneelta.
»Tämä on merkillinen vierailu, mr Pancks. Minusta tuntuu perin oudolta, että tulette minun luokseni tällaisella asialla.»
»Saattaa olla, että se on outoa kaikkityynni», vastasi Pancks. »Saattaa olla, että se on tavallisuudesta poikkeavaa, mutta liikeasioita se sittenkin on. Lyhyesti, se on liikeasia. Minä olen liikemies. Mitäs asiaa minulla täällä maailmassa on, ellen hoida liikeasioita? Ei mitään asiaa.»
Kuten kerran ennenkin, heräsi Clennamissa epäilys, ettei tämä kuiva, tuikea mies aina ollut tosissaan, ja hän katseli tutkivasti hänen kasvojaan. Ne olivat yhtä sänkiset ja likaiset kuin ennenkin, yhtä kiihkeät ja innokkaat, eikä niissä näyttänyt piileksivän minkäänlaista ilmettä, joka olisi vivahtanut salaiseen ivailuun, jota hän äsken oli ollut kuulevinaan äänessä.
»No», sanoi Pancks, »asettaaksemme tämän asian oikealle tolalle, ilmoitan, ettei se ole isäntäni asia».
»Tarkoitatteko mr Casbya puhuessanne isännästänne?»
Pancks nyökäytti päätänsä. »Isännästäni, niin. Ottakaamme esimerkki. Sanokaamme, kuulen isäntäni luona mainittavan erästä nimeä — nuoren henkilön, jota mr Clennam haluaa auttaa. Sanokaamme, että tuon nimen ensiksi mainitsi isännälleni Plornish Yardista. Sanokaamme, minä menen Plornishin luo ja pyydän liikemiehenä häneltä tietoja. Sanokaamme, Plornish kieltäytyy, vaikka on velkaa kuuden viikon vuokran isännälleni. Ja mrs Plornish kieltäytyy. Sanokaamme, molemmat viittaavat mr Clennamiin. Sellainen esimerkki.»
»Entä sitten?»
»Entä sitten, sir», kertasi Pancks; »sanokaamme, minä menen mrClennamin luo. Sanokaamme, täällä olen nyt.»
Teräslankahiukset pystyssä ympäri päätä ja huohottaen raskaasti ja lyhyeen astui toimelias Pancks askeleen taaksepäin (laivakielellä: peräytyi puoli kierrosta) ikäänkuin oikein näyttääkseen likaista runkoaan, höyrysi sitten eteenpäin taas ja suuntasi nopean katseensa vuoroin hattuunsa, jossa hänen muistikirjansa oli, ja vuoroin Clennamin kasvoihin.
»Mr Pancks, tunkeutumatta teidän salaisuuksienne alueelle, tahdon olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin vain voin. Sallikaa minun tehdä pari kysymystä. Ensiksikin —»
»Hyvä!» sanoi Pancks nostaen pystyyn likaisen etusormensa haljenneine kynsineen. »Minä tiedän: 'Mikä on teillä vaikuttimena?'»
»Aivan niin.»
»Vaikutin hyvä», vakuutti Pancks. »Asia ei koske isäntääni, sitä ei nyt voi ilmoittaa, olisi naurettavaa ilmoittaa sitä nyt; mutta hyvä se on. Halu palvella nuorta henkilöä, Dorrit nimistä», etusormi yhä varoittavasti pystyssä. »Parasta myöntää, että vaikutin on hyvä.»
»Toiseksi ja viimeiseksi, mitä tahdotte tietää?»
Mr Pancks onki muistikirjan hatusta ennenkuin kysymys oli tehty ja napitti sen huolellisesti povitaskuunsa; katsoen koko ajan suoraan Clennamiin vastasi hän lyhyen vaitiolon ja sitä seuraavan pärskähdyksen jälkeen: »Haluan täydentää tietojani joka lajia.»
Clennam ei voinut olla hymyilemättä, kun tuo pieni puhkuva höyrylaiva, joka oli niin hyödyllinen isolle kömpelölle alukselle, Casbylle, vahti ja vaani häntä aivan kuin etsien tilaisuutta hyökätäkseen ja ryöstääkseen häneltä sen, mitä halusi, ennenkuin hän ehtisi vastustaa hänen liikkeitään; tosin mr Pancksin innossa oli muutakin, joka herätti hänessä kaikenlaisia ihmetteleviä mietiskelyjä. Hetken aprikoituaan päätti hän antaa mr Pancksille tärkeimmät tiedot, jotka olivat hänen vallassaan, hyvin tietäen, että ellei tämä saanut niitä häneltä, keksisi hän varmasti keinoja hankkiakseen niitä muualta.
Sentähden hän, muistutettuaan mr Pancksille tämän vapaaehtoista selitystä, että hänen isännällään ei ollut mitään osaa asiassa ja että hänen omat aikeensa olivat hyvät (jotka selitykset pieni nokinen herrasmies mitä kiihkeimmin uudisti), avomielisesti kertoi, että hän ei tiennyt mitään Dorrit-suvusta eikä sen entisistä asuinpaikoista ja että hänen tietonsa perheestä rajoittui siihen tosiasiaan, että se näytti supistuneen viiteen henkeen, nimittäin kahteen veljekseen, joista toinen oli naimaton ja toisella, leskellä, oli kolme lasta. Heidän ikänsä hän ilmoitti mr Pancksille, mikäli saattoi arvata niitä, ja lopuksi kuvasi hänelle Marshalsean isän aseman sekä ajan ja tapausten kulun, jonka kautta hän oli saanut tämän arvon. Kaikkea tätä kuunteli mr Pancks erittäin tarkkaavasti, puhisten ja pärskien sitä rajummin, kuta mielenkiintoisemmaksi asia kävi, ja näytti siltä kuin kertomuksen tuskallisimmat kohdat olisivat herättäneet hänessä miellyttävämpiä tunteita, ja erikoista nautintoa tuotti hänelle kuvaus William Dorritin pitkästä vankeusajasta.
»Lopuksi, mr Pancks», lausui Arthur, »tahdon sanoa vain sen, että paitsi henkilökohtaisesta kunnioituksesta johtuvia on minulla muitakin syitä puhua mahdollisimman vähän Dorrit-perheestä, varsinkin äitini talossa (mr Pancks nyökäytti päätänsä) ja tietää mahdollisimman paljon heistä. Niin harras liikemies kuin te — no, mikä nyt on?»
Sillä mr Pancks oli äkkiä suorittanut tavallisen nenäpuhalluksensa harvinaisen rajusti.
»Ei mitään», vastasi hän.
»Niin harras liikemies kuin te ymmärtää täydellisesti, mitä rehellinen sopimus merkitsee. Ja minä tahtoisin tehdä kanssanne rehellisen sopimuksen, jonka mukaan te kerrotte minulle, mitä tiedätte Dorrit-perheestä, sittenkun saatte jotakin tietää, samoin kuin minä olen kertonut tietoni teille. Ehkäpä ette saa erikoisen imartelevaa käsitystä minun liiketavoistani, kun en edeltäpäin jo sanellut ehtojani», jatkoi Clennam, »mutta minä teen ne mieluummin kunnia-asiaksi. Totta puhuen, mr Pancks, olen nähnyt kauppoja tehtävän niin terävän ovelasti, että olen kyllästynyt siihen.»
Mr Pancks nauroi. »Tämä käy sopimuksesta», sanoi hän; »saatte nähdä, että minä noudatan sitä».
Sitte seisoi hän hetkisen hiljaa katsellen Clennamiin ja pureksien kaikkia kymmentä kynttään; nähtävästi hän kiinnitti muistiinsa, mitä oli kuullut, ja tarkasti huolellisesti tietovarastonsa, ennen kuin tilaisuus mahdollisen aukon täyttämiseen olisi ohi. »Hyvä on», sanoi hän viimein, »ja nyt sanon teille hyvästi; tänään on vuokrankantopäivä Yardissa. Mutta kuulkaapas, siellä on kepin varassa ontuva ulkomaalainen.»
»Ahaa! Te näytte kuitenkin joskus hyväksyvän takauksen?» sanoi Clennam.
»Jos vain takaaja kykenee maksamaan, sir», vastasi Pancks. »Ota kaikki mitä saat irti äläkä anna mitään, jota sinun ei ole pakko antaa. Ne ovat liiketapoja. Ontuva ulkomaalainen haluaa ullakkohuoneen Yardissa. Kykeneekö hän maksamaan siitä?»
»Minä vastaan maksusta», sanoi Clennam.
»Se riittää», sanoi Pancks merkiten asian kirjaansa. »Mutta minun täytyy saada vuokrani Bleeding Heart Yardissa. Minun täytyy saada ne. Maksakaa, muuten omaisuus tänne. Se on Yardin tunnussana. Ontuva keppiniekka ulkomaalainen väitti teidän lähettäneen hänet, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut väittää, että Suur-Mogul oli lähettänyt hänet. Hän lienee ollut sairaalassa?»
»Niin on. Hänelle sattui tapaturma. Hän on juuri päässyt sairaalasta.»
»Sairaalassaolo on pahasti köyhdyttävää, olen kuullut sanottavan?» Ja taas hän aikaansai nenällään tuon merkillisen äänen.
»Niin olen minäkin kuullut», myönsi Clennam kuivasti.
Mr Pancks, joka nyt oli valmis lähtöön, lisäsi hetkessä höyryä ja ilman sen enempiä merkkejä ja menoja laskea tohisi jo portaita alas ja Bleeding Heart Yardin väyliä, ennen kuin saattoi arvata hänen lähteneen konttoristakaan.
Lopun päivää oli Bleeding Heart Yard aivan kuohuksissa julman Pancksin risteillessä sen vesillä; hän nuhteli asukkaita maksamattomista veloista, vaati vuokria, uhkaili häädöillä ja ulosotoilla, ajoi leväperäiset upoksiin, nostattaen edelleen kauhun hyökyaallon, joka vielä kuohui hänen vanavedessäänkin. Vaaniskellen kiertelivät ihmisparvet, kohtalokkaan vetovoiman vallassa, niiden talojen nurkkia, joissa hän kulloinkin oli, kuunnellen katkelmia hänen keskusteluistaan talon asukasten kanssa; ja kun huhuttiin hänen tulevan portaita alas, eivät he päässeet niin nopeasti hajoamaan, ettei hän sitä ennen ehtinyt ilmestyä heidän keskelleen, vaatia heiltä vuokria ja naulita heitä siihen paikkaan. Lopun päivää kaikui Yardissa vain Pancksin: »Paljonko olette velkaa?» ja »Mikä on tarkoitus?» Mr Pancks ei tahtonut kuunnella puolustuksia, ei valituksia, ei kuulla puhuttavan korjauksista eikä mistään muusta kuin että rahat ehdottomasti lyötiin pöytään. Hikoillen ja puhkuen ja puikkelehtien mitä oudoimpia väyliä ja käyden yhä likaisemmaksi ja kuumemmaksi hetki hetkeltä vitsoi hän Yardin vedet kiehuvaan kuohumistilaan. Ne eivät olleet vielä tyyntyneet runsaasti kahden tunnin kuluttua siitä, jolloin hänen oli nähty taivaanrannalla portaiden yläpäässä höyryävän matkaansa.
Bleeding Heart Yardin tavallisina kokoontumisaikoina oli tänä iltana koolla useampia pieniä ryhmiä, joiden keskuudessa yleisesti sovittiin siitä, että mr Pancks oli kova mies, jonka kanssa ei ollut hyvä asioida, ja että oli suuri vahinko, totisesti niin oli, että mr Casbyn kaltainen herrasmies oli antanut vuokrankannon hänen tehtäväkseen eikä milloinkaan joutunut näkemään häntä oikeassa valossa. Sillä (niin arvelivat Bleeding Heart Yardin asujamet) jos herrasmies, jolla oli sellainen pää sellaiset hiukset ja sellaiset silmät, ottaisi vuokrankannon omiin käsiinsä, hyvä rouva, niin ei tulisi kysymykseenkään tällainen kiusaaminen ja näännyttäminen, ja kaikki asiat olisivat, toisin päin.
Samana iltana, tuntina ja minuuttina patriarkka, joka rauhallisesti oli liukunut Yardin läpi aamupäivällä ennen kuin levottomuus oli alkanut, ilmeisesti tarkoittaen vahvistaa äsken mainittua luottamusta kiiltävään päälakeensa ja silkkikiharoihinsa — samana tuntina ja minuuttina tämä ensi luokan petkuttaja, tämä tuhattykkinen sotalaiva raskaasti paiskautui lopen uupuneen hinaajahöyrynsä pienelle telakalle kotona ja sanoi peukaloitaan pyöritellen:
»Huono päivätyö, Pancks, kerrassaan huono päivätyö! Minusta näyttää, sir, ja katson velvollisuudeksi itseäni kohtaan huomauttaa siitä pontevasti, että teidän olisi pitänyt saada kokoon paljon enemmän rahaa, paljon enemmän rahaa.»
Ennustuksia
Samana iltana tuli mr Plornish tapaamaan Pikku Dorritia, haluten puhutella häntä kahdenkesken, minkä toivomuksensa hän ilmaisi rykimällä niin huomiotaherättävästi kuin olisi ollut tarkoituksena osoittaa, että hänen isänsä, kun oli kysymys tyttären ompelijatartoimesta, oli kuvaava esimerkki sen selviön totuudesta, että umpisokeampia ihmisiä ei ole olemassa kuin ne, jotka eivät tahdo nähdä, minkä jälkeen molemmat hävisivät oven taakse yleiseen porraskäytävään.
»Meillä kävi tänään muuan rouvasihminen, miss Dorrit», mutisi Plornish, »ja hänen mukanaan toinen, joka on kuin vanha noita, vaikken ikinä ennen olisi sellaista nähnyt. Voi hirmu, kuinka pahasti hän katsoi ihmiseen!»
Lauhkealuontoinen Plornish ei aluksi voinut irroittaa ajatuksiaan mr F:n tädistä. »Sillä», puolustautui hän, »hän oli hapan kuin etikkapullo».
Viimein, ponnistaen lujasti, irtautui hän tästä ajatuksesta sen verran, että huomautti:
»Mutta hän ei nyt tällä hetkellä ole täällä eikä siellä. Toinen oli mr Casbyn tytär; ja jos mr Casby tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, paremmin kuin kukaan, ei se suinkaan ole Pancksin ansio. Sillä hän, Pancks, hän ei tule toimeen, ei totisesti, ei tule!»
Tapansa mukaan puhui mr Plornish hiukan epäselvästi, mutta tunnollisesti ja pontevasti.
»Ja mr Casbyn tytär tuli meille sanomaan», jatkoi hän, »että jos miss Dorrit tulisi tämän kortin mukaan — siinä mainitaan mr Casbyn osoite, ja Pancksilla on konttori myöskin, toisella puolen, jossa hän työskentelee, mahdotonta uskoa — niin hän tahtoisi mielellään antaa miss Dorritille työtä. Hän mainitsi erikoisesti olevansa mr Clennamin vanha ja hyvä ystävä ja toivoi voivansa olla hyödyllisenä ystävänä hänen ystävällensä. Näin hän sanoi. Koska hän tahtoi tietää, voisiko miss Dorrit tulla huomisaamuna, lupasin käydä luonanne, miss, kysymässä, ja pistäytyä tänä iltana hänen luonansa ilmoittamassa, että tulette, tai jos olette kiinni huomenna, milloin voitte tulla.»
»Minä voin kyllä mennä huomenna, kiitos», vastasi Pikku Dorrit. »Teitte hyvin ystävällisesti, mutta sellainenhan olette aina.»
Kieltäen vaatimattomasti ansionsa avasi mr Plornish huoneen oven päästääksensä Pikku Dorritin takaisin sisälle ja seurasi hänen perässään tekeytyen niin silmäänpistävän viattomaksi äskeiseen oventakaiseen kohtaukseen, että isä olisi huomannut sen, vaikkei olisi ollut erikoisen epäluuloinenkaan. Mutta hän pysyi vain kohteliaan tietämättömänä eikä ollut varuillansa. Lyhyen keskustelun jälkeen, jolloin ilmenivät vuoroin Plornishin kunnioituksen tunne entisenä vankilan jäsenenä ja tietoisuus hänen nykyisestä etuoikeudestaan ulkopuolisena ystävänä, vaatimattomana tosin, sillä hän oli vain halpa rappari, sanoi hän hyvästi ja lähti; sitten hän teki kierroksen vankilassa ja katseli hetkisen keilapeliä, sekavin tuntein, entisenä vankilan jäsenenä, jolla oli omat erikoiset syynsä uskoa kohtalon vielä johtavan hänet sinne takaisin.
Aikaisin seuraavana aamuna Pikku Dorrit, juhlallisesti uskottuaan taloudenhoidon Maggylle, lähti matkalleen patriarkallista telttaa kohden. Hän kulki Iron Bridgen yli, vaikka se maksoi hänelle pennyn, ja käveli tämän taipaleen hitaammin kuin muut välit. Kello viittä vailla kahdeksan tarttui hänen kätensä patriarkalliseen kolkuttimeen, joka oli niin korkealla, että hän juuri ylettyi siihen.
Hän antoi mrs Finchingin kortin oven avanneelle nuorelle naiselle, ja tämä ilmoitti hänelle, että miss Flora — Flora oli nimittäin palattuaan isällisen katon alle ottanut takaisin puhuttelunimen, joka hänellä oli ollut ennen asuessaan kotonaan — ei vielä ollut ilmestynyt makuuhuoneestaan, mutta miss Dorritia pyydettiin astumaan hänen seurusteluhuoneeseensa. Hän nousi miss Floran seurusteluhuoneeseen, kuten oli pyydetty; täällä näki hän hauskan, kahdelle katetun aamiaispöydän sekä lisäksi kolmatta varten varustetun tarjottimen. Nuori nainen, joka hävisi hetkeksi, palasi taas pyytämään miss Dorritia istumaan tulen ääreen, riisumaan hattunsa ja olemaan kuin kotonaan ainakin. Mutta Pikku Dorrit oli ujo eikä tottunut olemaan kuin kotonaan tällaisissa tapauksissa, sentähden hän istui yhä ovenpielessä hattu päässä, kun Flora tulla tuuskahti sisään puoli tuntia myöhemmin.
Flora oli kovin pahoillaan siitä, että oli odotuttanut itseään, ja herrainen aika miksi hän istui siinä kylmässä kun hän oi luullut tapaavansa hänet tulen ääressä lukemassa lehteä ja ei se huolimaton tyttö ollut luonutkaan hänen tervehdystään hän tahtoi taivaan tähden riisua hänen hattunsa! Ja riisuttuaan sen mitä ystävällisimmällä tavalla, hämmästyi hän suuresti kasvoja, jotka ilmestyivät sen alta, ja sanoi: »Kas, sellainen pieni kiltti olento, rakkaani!» ja otti lempeimmän naisellisesti nuo kasvot käsiensä väliin.
Sanat lausuttiin ja hyväily suoritettiin silmänräpäyksessä. Pikku Dorrit ennätti tuskin huomata niiden ystävällisyyttä, kun Flora jo syöksyi aamiaispöydän luokse touhuissaan ja sukelsi korviaan, myöten puheliaisuutensa ylenpalttisuuteen.
»Olen todellakin pahoillani, että tulin juuri tänä aamuna nukkuneeksi pitkään aioin ja toivoin voivani olla valmiina ottamassa vastaan teitä kun tulitte ja sanomassa että jokainen joka vähänkään kiinnittää Arthur Clennamin mieltä kiinnittää minunkin mieltäni ja toivottamassa teidät sydämellisimmin tervetulleeksi ja että olin iloinen mutta sen sijaan he eivät herättäneet minua vaan makasin siellä kuorsaten jos totta puhutaan ja jos ette halua kylmää lintua tai lämmintä keitettyä sianlihaa joita muutamat välttävät vaikkeivät ole juutalaisia se saattaa olla heille omantunnonasia jota on kunnioitettava vaikka minun täytyy sanoa että soisin heidän olevan yhtä tunnollisia myydessään meille väärennettyä tavaraa oikeana joka ei ole hintansa arvoista olen oikein vihoissani siitä», sanoi Flora.
Pikku Dorrit kiitti ja vastasi arasti, että leipää ja voita ja teetä hän tavallisesti —
»Joutavia rakas lapsi en tahdo kuulla puhuttavan sellaisesta», vastasi Flora käännellen teekeittiötä mitä huolettomimmin ja räpytellen silmiään saadessaan niihin kuumaa vettä, jota räiskähti teekannusta hänen kurkistaessaan siihen liian läheltä. »Tehän olette tullut tänne ystävänä ja seurakumppanina jos sallitte minun pitää teitä sellaisena ja minä häpeäisin itseäni jos olisi toisin kun Arthur Clennam puhui teistä sillä tavalla — te olette väsynyt, rakkaani.»
»En ole, ma'am.»
»Te kalpenette niin olette kävellyt liian pitkälti ennen aamiaista luulen että asutte kovin kaukana teidän olisi pitänyt ajaa tänne», sanoi Flora, »rakas lapsi mitä voisin antaa teille?»
»Voin todellakin aivan hyvin, ma'am. Kiitän teitä tuhannesti; mutta minä voin aivan hyvin.»
»Juokaa sitten teenne yhtä kyytiä, olkaa hyvä», pyysi Flora »ja syökää tämä linnunsiipi ja sianlihaviipale, älkää huoliko minusta älkääkä odottako minua sillä vien aina itse tämän tarjottimen mr F:n tädille joka syö aamiaista vuoteessaan ja hän on miellyttävä vanha nainen ja hyvin älykäs, tuolla oven luona on mr F:n muotokuva se on kyllä hänen näköisensä vaikka hiukan liiaksi otsaa ja mitä tulee pilariin ja marmorilattiaan ja kaiteisiin ja suihkukaivoon niin en milloinkaan nähnyt häntä sellaisessa tai senkaltaisessa ympäristössä koko viinikaupan aikana, erinomainen mies muuten muttei ensinkään sentyylinen.»
Pikku Dorrit katseli taulua, puutteellisesti käsittäen tähän taideteokseen liittyviä selityksiä ja tiedonantoja.
»Mr F. oli niin kiintynyt minuun ettei sallinut minun milloinkaan olla näkyvistä poissa», kertoi Flora, »vaikka tietysti en voi sanoa kuinka kauan sitä olisi kestänyt ellei hän olisi kuollut minun vielä ollessani uusi luuta, kunnioitettava mies muttei runollinen, miehekästä proosaa ei runollisuutta».
Pikku Dorrit katsoi taas muotokuvaa. Taiteilija oli antanut sille pään, joka henkisesti katsoen olisi ollut melkoinen Shakespearellekin.
»Runollisuutta, niin», jatkoi Flora touhukkaasti valmistellen mr F:n tädin paahtoleipää, »kuten peittelemättä sanoin mr F:lle kun hän kosi minua ja te ihmettelette varmaan kuullessanne että hän kosi seitsemän kertaa kerran vuokravaunuissa kerran venheessä kerran kirkonpenkissä kerran aasin selässä Tunbridge Wellsissä ja muut kerrat polvillaan minun edessäni, runoelma häipyi nuoruuden päivien ja Arthur Clennamin mukana meidän vanhempamme riistivät meidät erilleen. me muutuimme marmoriksi ja kuiva todellisuus otti valtaistuimen haltuunsa, mr F. puhui hyvin puolestaan hän tiesi koko asian pitipä tätä asiain tilaa parempanakin lupaus tuli annetuksi häät pidettiin ja sellaista on elämä rakkaani ja kuitenkaan emme taitu vaan taivumme, olkaa hyvä ja syökää hyvä aamiainen sillä välin kun minä vien tämän tarjottimen sisään».
Hän hävisi jättäen Pikku Dorritin miettimään hänen hajanaisten puheittensa merkitystä. Hän palasi taas pian ja alkoi viimein syödä, hänkin, jutellen koko ajan.
»Katsokaas, ystäväni», selitti hän mitatessaan pari lusikallista jotakin ruskeata, viinalle lemuavaa liuosta teehensä, »minun täytyy tarkkaan noudattaa lääkärini määräyksiä vaikka haju onkin epämiellyttävä sillä minä olen heikko raukka enkä ole milloinkaan tointunut siitä järkytyksestä jonka sain nuoruudessani itkiessäni ylenmäärin tässä viereisessä huoneessa kun minut erotettiin Arthurista, oletteko tuntenut hänet kauankin?»
Kohta kun Pikku Dorrit käsitti, että hänelle oli tehty tämä kysymys — sillä siihen tarvittiin aikaa, hänen uuden suojelijattarensa laukkaava juttelu kun jätti hänet kauaksi jäljelle — vastasi hän tunteneensa mr Clennamin tämän kotiintulosta saakka.
»Tietysti ette olisi voinut tuntea häntä aikaisemmin, ellette olisi ollut Kiinassa tai kirjevaihdossa hänen kanssaan kumpikin yhtä vähän luultavaa», selitteli Flora, »sillä matkustaneet ihmiset ovat tavallisesti mahonginvärisiä ja ette ole sitä ensinkään ja mistä olisitte kirjoittanut en tiedä muusta kuin teestä, vai hänen äitinsä luona te siis ensin opitte tuntemaan hänet, erittäin älykäs ja lujatahtoinen mutta peloittavan ankara — hän olisi sopinut rautanaamio-miehen äidiksi.»
»Mrs Clennam on ollut hyvä minulle», sanoi Pikku Dorrit.
»Todellako? Olen tietysti iloinen siitä sillä onhan minun hauska saada parempi käsitys hänestä kuin ennen koska hän on Arthurin äiti vaikka mitä hän ajattelee minusta kun oikein soitan suutani kuten tiedän tekeväni ja hän istuu mulkoillen minuun kuin kohtalotar pyörätuolissa – kauhea vertaus kyllä — rampa muttei se ole hänen syynsä — sitä en tiedä enkä voi kuvitella mielessäni.»
»Onko minulle täällä jotakin työtä, ma'am?» kysyi Pikku Dorrit arasti, katsellen ympärilleen; »voinko saada sen?»
»Te pieni ahkera keijukainen», vastasi Flora ottaen toisen kupillisen teetä, johon niinikään sekoitti annoksen lääkärin määräämää ainetta, »ei ole minkäänlaista kiirettä ja on parempi että aluksi juttelemme tuttavallisesti yhteisestä ystävästämme — liian kylmä sana ainakin minulle en tarkoita sitä mutta hyvin sopiva nimitys yhteinen ystävämme — kuin että pelkkien muodollisuuksien kautta tulemme ette te vaan minä spartalaisen pojan kaltaiseksi jota kettu puri, toivon suovanne anteeksi, että mainitsin hänet sillä kaikista ikävistä pojista jotka heittäytyvät kaikenlaiseen seuraan on tämä poika ikävin».
Pikku Dorrit istui, kovin kalpeana, taas kuuntelemaan. »Enkö voisi sillä välin tehdä työtä?» kysyi hän. »Voin ommella ja kuunnella samalla kertaa. Olisi parempi, jos voisin saada tehdä niin.»
Hän oli niin todella levoton työttömänä, että Flora vastasi: »No niin, ystäväni, kuinka vain tahdotte», ja toi hänelle korillisen valkoisia nenäliinoja. Pikku Dorrit asetti tyytyväisenä sen viereensä, otti esille pienen ompelurasiansa, pujotti langan neulansilmään ja alkoi päärmätä.
»Kuinka näppärät sormet teillä on!» ihmetteli Flora, »mutta voitteko aivan hyvin?»
»Kyllä, aivan hyvin!»
Flora nosti jalkansa uunin ristikolle ja valmistui erittäin romanttiseen paljastukseen. Hän alkoi täydellä höyryllä, heilautteli päätänsä, huokaili huomiota herättävällä tavalla, käytteli ahkerasti silmäkulmiaan ja vilkaisi toisinaan, ei usein, työn yli kumartuneisiin hiljaisiin kasvoihin..
»Teidän tulee tietää, ystäväni», sanoi hän, »vaikken epäille teidän tietävänkin sitä jo ei vain siksi että olen viitannut siihen ylimalkaisesti vaan koska tiedän, että se hehkuvin merkein — vai miten ne sanat olivatkaan on leimattuna minun otsaani että ennenkuin tutustuin mr F:vainajaan olin kihloissa Arthur Clennamin kanssa — mr Clennam julkisuudessa jolloin varovaisuus on tarpeen täällä Arthur — me olimme kaikki kaikessa toisillemme silloin oli elämän aamu oli onnea oli intohimoa oli kaikkea tätä korkeimmassa määrässä, silloin meidät riistettiin erilleen ja muutuimme kiveksi jollaisena Arthur meni Kiinaan ja minusta tuli mr F:vainajan marmorimorsian».
Flora lausui nämä sanat syvällä äänellä ja nautti sanomattomasti.
»En yritä», jatkoi hän, »kuvata senaamuisia mielenliikutuksia kun kaikki oli vain marmoria sisällisesti ja mr F:n täti seurasi lasivaunuissa jotka tietysti olivat kurjassa kunnossa eihän ne muuten olisi voineet rikkoontua parin kadunvälin päässä kotoa ja mr F:n täti tuotiin samoin kuin marraskuun viidentenäkin kotiin ruokopohjaisessa tuolissa riittää kun mainitsen että kolkko aamiainen syötiin alakerran, ruokasalissa ja että isä söi liiaksi lohisäilykettä ja sairasti viikkomäärin ja että mr F. ja minä läksimme mannermaa-matkalle Calaisiin jossa ihmiset satamassa tunkeilivat niin että erottivat meidät vaikkei iäksi ollut vielä aika.»
Marmorimorsian, joka tuskin pysähtyi hengähtämään, jatkoi edelleen tyytyväisenä ja haaveellisen haihattelevaan tapaan, jollaista joskus sattuu lihalle ja verelle.
»Tahdon vetää verhon tämän unelmaelämän peitoksi, mr F. oli hyvällä tuulella hänellä oli hyvä ruokahalu hän piti hyvästä ruuasta ja heikosta mutta hyvänmakuisesta viinistä, me palasimme kotiin ja asetuimme asumaan numero kolmeenkymmeneen aivan lähelle Little Gosling Streetiä Lontoon telakoiden tienoolle, ennenkuin vielä olimme päässeet oikein selville siitä että sisäkkö möi höyheniä ohuesta patjastaan oli leini alkanut levitä ylöspäin ja liiti mr F:n kanssa toiseen maailmaan.»
Hänen leskensä katsahti seinällä riippuvaan muotokuvaan, pudisti päätänsä ja pyyhki silmiään.
»Minä kunnioitan mr F:n muistoa hän oli kelpo mies ja erittäin myöntyväinen ja hyvä aviomies, minun tarvitsi vain mainita parsaa niin ilmestyi sitä kohta pöytään tai vihjata haluavani jotakin hyvää juotavaa niin sitä oli jo kuin taian tuomana pieni pullollinen edessäni se ei ollut hurmaavaa mutta rattoisaa, sitte palasin isän katon alle ja elin yksin mutta onnellisena muutamia vuosia kunnes isä eräänä päivänä tulla hissutteli sisään ja sanoi Arthur Clennamin odottavan minua alhaalla, minä menin alas ja tapasin hänet älkää kysykö millaisena tapasin hänet paitsi että hän vielä oli naimaton ja muuttumaton.»
Hämärä salaperäisyys, johon Flora nyt verhoutui, olisi pysähdyttänyt mitkä muut sormet tahansa, muttei niitä näppäriä sormia, jotka työskentelivät hänen läheisyydessään. Ne ompelivat edelleen, herkeämättä, ja ahkera pää kumartui työn yli tarkatakseen pisteitä.
»Älkää kysykö minulta», kielsi Flora, »rakastanko häntä vielä tai rakastaako hän minua tai mikä lopuksi tulee tai milloin, meitä ympäröivät tarkkaavat silmät ja voi käydä niin että olemme määrätyt riutumaan erillä toisistamme ettemme milloinkaan enää voi yhtyä uudelleen ei sanaakaan ei henkäystä ei silmäystä joka voisi ilmaista meidät kaiken täytyy pysyä salassa niinkuin haudassa, älkää sentähden ihmetelkö jos minä suhtaudun verrattain kylmästi Arthuriin tai jos Arthur suhtautuu verrattain kylmästi minuun meillä on kohtalokkaat syymme riittää jos me ymmärrämme ne vaiti!»
Tämän kaiken Flora sanoi niin kiivaan kiihkeästi kuin olisi todella uskonut sen. Ei epäilystä, ettei hän, kiihoitettuaan itsensä oikeaan merenneito-hurmioon, todella uskonutkin mitä sanoi.
»Vaiti!» toisti hän, »olen nyt kertonut teille kaikki meidän kesken vallitsee luottamus vaiti, Arthurin tähden tahdon aina olla ystävänne iäkäs tyttöni ja Arthurin nimessä voitte aina luottaa minuun».
Näppärät sormet laskivat työn syrjään ja pieni olento nousi suutelemaan hänen kättään. »Te olette aivan kylmä», huomautti Flora, muuttuen taas olennoltaan luonnollisen hyväntahtoiseksi, joka muutos oli hänelle suureksi eduksi. »Älkää enää ommelko tänään, ette varmaankaan voi hyvin, luulen, ettette ole erikoisen voimakas.»
»Se johtuu siitä vain, että tunnen itseni yllätetyksi teidän hyvyytenne tähden ja mr Clennamin hyvyyden tähden, kun hän uskoo minut teidän huostaanne, jota hän on niin kauan rakastanut.»
»Niin, ystäväni», sanoi Flora, jolla oli selvä taipumus olla rehellinen, kun hän vain malttoi ajatella. »Parasta on, että jätämme tämän asian nyt, sillä en voi kuitenkaan mennä sanomaan, mutta mitäpä siitä, ruvetkaa hiukan pitkäksenne!»
»Minulla on aina riittänyt voimia sen suorittamiseen, mitä minulla on ollut tehtävänä, ja minä voin kohta aivan hyvin», vakuutti Pikku Dorrit heikosti hymyillen. »Te olette kuormittanut minut kiitollisuudella, siinä kaikki. Jos istun hetkeksi ikkunan ääreen, niin toinnun entiselleni.»
Flora avasi ikkunan, asetti hänet tuoliin sen ääreen ja vetäytyi varovasti entiselle paikalleen. Oli tuulinen päivä, ja raikkaat puhallukset kirkastivat Pikku Dorritin kasvot. Vähän ajan kuluttua palasi hän työkorin luo, ja hänen näppärät sormensa olivat taas yhtä näppärät kuin konsanaan ennen.
Tyynesti jatkaen työtänsä hän kysyi Floralta, oliko mr Clennam kertonut mitään hänen asuinpaikastaan. Floran vastattua kieltävästi sanoi Pikku Dorrit hyvin ymmärtävänsä, miksi mr Clennam oli ollut näin hienotunteinen, mutta olevansa varma siitä, että hän pahoittamatta mr Clennamin mieltä sai uskoa salaisuutensa Floralle, joten hän Floran luvalla tekisi niin. Saatuaan rohkaisevan vastauksen sisällytti hän oman elämänsä tarinan muutamaan niukkaan sanaan ja piti hehkuvan ylistyspuheen isästään; ja Flora kuunteli sitä luonnollisen hellänä, joka täysin ymmärsi asian, eikä hänessä silloin ollut mitään hajanaista eikä epäjohdonmukaista.
Kun tuli päivällisaika, veti Flora uuden suojattinsa käden omalleen, talutti hänet portaita alas ja esitti hänet patriarkalle ja Pancksille, jotka ruokahuoneessa jo odottivat aterian alkamista. (Mr F:n täti oli sillä haavaa vuoteessa, jossa hän söi päivällistään.) Molemmat herrat ottivat hänet vastaan kumpikin luonteensa mukaan: patriarkka näytti tekevän hänelle arvaamattoman palveluksen sanoessaan, että hän iloitsi nähdessään hänet, iloitsi nähdessään hänet, ja mr Pancks puhalsi ilmoille mielitohahduksensa tervehdykseksi.
Tässä uudessa ympäristössä hän olisi joka tapauksessa ollut kylläkin ujo, varsinkin Floran kehoittaessa häntä juomaan lasillisen viiniä ja syömään parasta mitä oli tarjolla; mutta mr Pancksin tähden kävi painostus vieläkin suuremmaksi. Tämän herrasmiehen käytös herätti hänessä ensin sen otaksuman, että hän mahdollisesti oli kuvien piirtäjä, sillä niin kiinteästi hän katseli tulokasta ja niin usein hän vilkaisi vierassään olevaan pieneen muistikirjaan. Huomatessaan, ettei hän kuitenkaan piirtänyt siihen mitään luonnoksia, puhuen pelkistä liikeasioista, alkoi hän epäillä, että mies edusti jotakin hänen isänsä velkojaa, jonka saamatta jäänyt laina oli merkittynä taskukirjaan. Tältä kannalta katsoen ilmaisivat mr Pancksin puhkumiset loukkausta ja kärsimättömyyttä, ja jokaisesta äänekkäämmästä pärskähdyksestä tuli maksukehotus.
Mutta mr Pancksin outo ja ristiriitainen käytös osoitti, että Pikku Dorrit tässäkin käsityksessään oli harhateillä. Hän oli puoli tuntia takaperin noussut pöydästä ja istui yksin työnsä ääressä. Flora oli »heittäytynyt pitkäkseen» viereisessä huoneessa, ja samoihin aikoihin kuin hän vetäytyi sinne, oli taloon levinnyt jonkinlaisten juotavien aineiden haju. Patriarkka nukkui ruokailuhuoneessa sikeästi, ihmisystävällinen suu ammollaan ja keltainen nenäliina kasvojen peittona. Tänä rauhallisena hetkenä ilmestyi mr Pancks hänen eteensä, ystävällisesti nyökäten.
»Hieman ikävä, vai mitä, miss Dorrit?» kysyi hän matalalla äänellä.
»Ei, kiitos kysymästä, sir», vastasi Pikku Dorrit.
»Ahkera, huomaan», huomautti mr Pancks, hiipien vähitellen peremmälle.»Mitä nämä ovat, miss Dorrit?»
»Nenäliinoja.»
»Niinkö, todellako?» ihmetteli Pancks. »Sitä en olisi arvannut.» Vilkaisemattakaan niihin katseli hän vain Pikku Dorritia. »Kenties ihmettelette, kuka minä olen. Sanonko? Olen ennustaja.»
Nyt alkoi Pikku Dorrit luulla häntä mielipuoleksi.
»Kuulun ruumiineni, sieluineni isännälleni», ilmoitti Pancks; »näittehän isäntäni syövän päivällistään alhaalla. Mutta harjoitan ennustustakin toisinaan, yksityisesti, miss Dorrit, aivan yksityisesti.»
Pikku Dorrit katseli häntä epäröiden ja hiukan levottomana. »Pyytäisin teitä näyttämään minulle kämmenenne», sanoi Pancks. »Tahtoisin katsella sitä. Mutta älkää antako minun häiritä.»
Hän häiritsi kuitenkin siinä määrin, ettei häntä ensinkään olisi kaivattu siellä, mutta Pikku Dorrit laski työn helmaansa ja ojensi hänelle vasemman kätensä, sormustin sormessa.
»Vuosikausien raadantaa, vai kuinka?» päätteli Pancks, hiljaa, koskettaen kättä kömpelöllä etusormellaan. »Mutta mitäs muuta täältä löytyy? Ei mitään. Halloo!» Hän katseli viivoja. »Mikä ristikko tuossa on? Se merkitsee velkavankilaa! Entä tämä tässä, harmaa takki yllä, musta lakki päässä? Se on isä! Ja tuo klarinetti? Se tarkoittaa setää! Ja tuossa on tanssikengät? Sisar! Kukas tuossa maleksii laiskana? Veli se on! Ja tämä ajattelee ja huolehtii kaikkien puolesta? Se olette te, miss Dorrit!»
Tämä katsoi häntä silmiin ihmetellen ja arveli, että vaikka ne olivat terävät, näytti hän nyt kuitenkin iloisemmalta ja lempeämmältä mieheltä kuin päivällispöydässä. Mutta Pancks tarkasteli taas kättä, joten tilaisuus tämän vaikutelman vahvistamiseen tai korjaamiseen oli mennyt.
»No hiisi vie», jupisi Pancks seuraten erästä viivaa kömpelöllä sormellaan, »enkös minä ole tuossa kulmassa? Mitä minulla siellä on tekemistä? Entä mitäs minun takanani on?»
Hän kuljetti hitaasti sormeaan ranteeseen ja sen ympäri katsellen muka käden selkäpuolelta mitä hänen takanaan oli.
»Eihän se vain liene mitään ikävää?» kysyi Pikku Dorrit hymyillen.
»Hiisi olkoon!» sanoi Pancks. »Mitä luulette sen merkitsevän?»
»Minunhan pitäisi kysyä sitä teiltä. Enhän minä ole ennustaja.»
»Totta», myönsi Pancks. »Mitä se merkitsee? Saatte elää nähdäksenne sen, miss Dorrit.»
Päästäen vähitellen irti hänen kätensä Pancks työnsi kaikki sormensa teräslankatukkaansa, niin että se törrötti pystyssä pahintaennustavana, ja toisti hitaasti: »Muistakaa mitä sanon, miss Dorrit. Saatte elää nähdäksenne sen.»
Pikku Dorrit ei voinut olla näyttämättä kummastustaan, ellei muusta, niin siitä, että toinen tiesi hänestä näin paljon.
»Ah! katsokaas nyt!» huudahti Pancks osoittaen häntä. »Ei noin, missDorrit, ei mitenkään.»
Yhä enemmän ihmeissään ja hiukan pelokkaanakin katsoi Pikku Dorrit häneen saadakseen selityksen viime sanoihin.
»Ei näin», sanoi Pancks jäljitellen hyvin totisena hämmästynyttä katsetta ja käytöstä, mikä hänen sitä tarkoittamattaan teki perin hullunkurisen vaikutuksen. »Älkää tehkö näin. Älkää nähkö minua, ei missään eikä milloinkaan. Minä en ole kukaan. Älkää välittäkö minusta. Älkää mainitko nimeäni. Älkää kiinnittäkö minuun mitään huomiota. Suostutteko siihen, miss Dorrit?»
»En todellakaan tiedä mitä sanoa», vastasi Pikku Dorrit ällistyneenä.»Minkätähden?»
»Sentähden, että minä olen ennustaja. Pancks, mustalainen. En ole vielä kertonut teille niin paljon kohtalostanne miss Dorrit, että tietäisitte mitä minun takanani on tässä pienessä kädessä. Olen sanonut, että saatte elää nähdäksenne. Se on siis sovittu, miss Dorrit?»
»Sovittu, että — minä —»
»Että te ette kiinnitä minuun mitään huomiota tästälähin, ellen minä ensin lähesty teitä. Ette huomaa minua, kun tulen tai lähden. Se on hyvin helppoa. Minä en ole vaivainen, en ole kaunis, en hauska seuramies, olen vain isäntäni työväline. Teidän ei tarvitse ajatella muuta kuin: 'Ah, Pancks, mustalainen ja ennustaja — hän ilmoittaa loput kohtalostani jonakin päivänä — minä saan elää nähdäkseni sen. Onko sovittu, miss Dorrit?»
»O—on», änkytti Pikku Dorrit, joka oli aivan ymmällä, »kyllä kai, kunhan ette tuota mitään ikävyyksiä».
»Hyvä!» Mr Pancks vilkaisi viereisen huoneen seinään ja kumartui eteenpäin. »Rehellinen ihminen, erinomainen nainen, mutta ajattelematon ja lavertelija, miss Dorrit.» Ja hän hieroi käsiään, ikäänkuin tämä haastattelu olisi ollut erittäin tyydyttävä, mennä huohotti ovelle ja hävisi ystävällisesti nyökäten.
Jos Pikku Dorrit oli ylenmäärin hämmästynyt uuden tuttavansa omituisesta käytöksestä ja siitä, että hän oli joutunut tekemään tällaisen merkillisen sopimuksen, niin se, mitä sitte seurasi, ei ollut omiaan vähentämään hänen hämmästystään. Paitsi että mr Pancks käytti jokaista mr Casbyn talossa tarjoutuvaa tilaisuutta katsoakseen merkitsevästi häneen ja pärskiäkseen hänelle — mikä ei ollut paljon senjälkeen, mitä hän jo oli tehnyt ennen — tämä mies alkoi tunkeutua hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Kun hän tuli mr Casbylle, oli Pancks aina siellä. Kun hän meni mrs Clennamin taloon, tuli Pancks sinne jonkin tekosyyn nojalla, aivan kuin pitääkseen häntä silmällä. Tuskin oli kulunut viikko, kun hän ihmeekseen eräänä iltana tapasi hänet porttihuoneessa juttelemassa virantoimituksessa olevan portinvartijan kanssa ja näytti olevan tämän läheisiä tuttavia. Uusia yllätyksiä tuli yhä: Pikku Dorrit tapasi hänet yhtä kotiutuneena vankilassa, näki hänen esittäytyvän muiden vierasten joukossa isälle tämän sunnuntaivastaanotossa, sitten kävelevän käsikoukkua erään vankilanjäsenen kanssa pihassa, kuuli huhun kertovan että hän eräänä iltana oli herättänyt suurta huomiota vankilanjäsenten kerhossa, joka piti istuntojaan yhteisessä kokoushuoneessa, pitämällä puheen mainitun kerhon jäsenille laulamalla heille laulun ja tarjoamalla koko seuralle ankkurillisen olutta — hullu huhu lisäsi kymmenen kapallista katkorappoja. Se vaikutus, jonka nämä ilmiöt tekivät mr Plornishiin, kun tämä uskollisilla vierailuillaan joutui niiden todistajaksi, herätti Pikku Dorritissa ihmettelyä; se oli verrattavissa vain siihen hämmästykseen, jonka itse ilmiöt hänessä herättivät. Plornish aivan mykistyi ja jäykistyi, tuijotti vain ja jupisi joskus hiljaa, ettei kukaan Bleeding Heart Yardissa tuntisi tätä Pancksiksi; mutta senjälkeen hän ei enää sanonut sanaakaan asiasta eikä viitannut siihen, ei edes Pikku Dorritille. Mr Pancks kruunasi salaperäisyytensä tutustumalla jollakin tuntemattomalla tavalla Tipiin ja tuli eräänä sunnuntaina Marshalseaan Tipin käsi kainalossaan. Tämän ohella hän ei milloinkaan kiinnittänyt huomiota Pikku Dorritiin, paitsi yhden tai pari kertaa, jolloin hän sattui joutumaan ihan lähelle eikä ollut muita saapuvilla; silloin sanoi hän ohimennen, luoden häneen ystävällisen silmäyksen ja tohahtaen rohkaisevasti: »Mustalais-Pancks — ennustaja.»