»Mutta en minä silti kanna mitään kaunaa noita yksitoikkoisia muureja vastaan», sanoi mr Meagles. »Ihminen on aina taipuvainen suomaan anteeksi paikalle, jonka on saanut jättää taaksensa; uskallanpa väittää, että vanki alkaa leppyä vankilalleen päästyänsä siitä pois.»
Seurueessa oli noin kolmekymmentä henkeä, ja kaikki juttelivat, mutta tietysti ryhmittäin. Isä ja äiti Meagles istuivat, tytär välissään, alinna toisella puolen pöytää, ja toisella puolen vastapäätä heitä istui mr Clennam; hänen vierustoverinsa oli kookas ranskalainen herrasmies, tukka ja parta pikimustat, ilme synkkä ja peloittava, voisipa sanoa ylhäisen pirullinen, vaikka hän itse oli osoittautunut miehistä lauhkeimmaksi. Sitte seurasi nuori, kaunis, ylpeän ja tarkkaavaisen näköinen englannitar, joka matkusti aivan yksin; hän oli joko itse vetäytynyt erilleen muista tai olivat toiset väistäneet häntä — ei kukaan, häntä itseään ehkä lukuunottamatta, voinut päättää kumpi oli tapahtunut. Loput seurueesta oli tavallisista aineksista koottu. Siinä oli asioillaan matkustavia ja huvikseen matkustavia, Intiasta lomalle tulleita upseereita. Kreikassa ja Turkissa kauppaa käyviä liikemiehiä, yksinkertaiseen, ruumiinmukaiseen takkiin puettu englantilainen pappismies häämatkalla nuoren vaimonsa kanssa, mahtava englantilainen äiti ja isä, ylhäisöön kuuluvia, mukanaan kolme täysikasvuista tytärtä, jotka pitivät päiväkirjaa, nolostuttaen sillä lähimmäisiään, ja kuuro, vanha englantilainen äiti, matkoilla karaistunut, yhdessä totisesti täysikasvuisen tyttärensä kanssa, joka kierteli maailmaa piirrellen luonnoksia ja toivoen lopulta saavansa piirtää nimensä naineitten luetteloon.
Erillään pysyttelevä englannitar tarttui mr Meaglesin viime huomautukseen.
»Tarkoitatteko, että vanki antaa anteeksi vankilallensa?» kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.
»Niin otaksuin, miss Wade. En kuitenkaan tahdo väittää tietäväni tarkoin, mitä vanki tuntee. En ole milloinkaan ollut vankina.»
»Mademoiselle epäilee», huomautti ranskalainen herrasmies omalla kielellään, »ettei ole niinkään helppoa antaa anteeksi».
»Niin teen.»
Pet sai kääntää tämän keskustelun mr Meaglesille, joka ei milloinkaan ottanut selvää sen maan kielestä, jossa hän matkusti. »Oh!» huudahti hän. »Hyvänen aika! Mutta sehän on surullista, eikö olekin?»
»Ettäkö en ole herkkäuskoinen?» kysyi miss Wade.
»En tarkoittanut juuri sitä. Mutta sanokaamme näin: että ette voi uskoa anteeksiannon olevan helppoa.»
»Kokemukseni», vastasi toinen tyynesti, »ovat oikaisseet uskoani monessa suhteessa viime vuosina. Se kuuluu luonnolliseen kehitykseemme, olen kuullut sanottavan.»
»Hyvä, hyvä! Mutta ei ole luonnollista kantaa kaunaa kuitenkaan, toivoakseni?» arveli mr Meagles ystävällisesti.
»Jos minut olisi teljetty johonkin riutumaan ja kärsimään, vihaisin aina sitä paikkaa ja tahtoisin polttaa sen tai hajoittaa sen maan tasalle. Muuta en tiedä.»
»Tuimaa puhetta, sir?» kääntyi mr Meagles ranskalaisen puoleen; hänen tapoihinsa kuului myöskin puhutella minkämaalaista tahansa murteellisella englanninkielellä, ollen aivan varma siitä, että he kyllä ymmärtävät sen jollakin tavalla. »Nuoressa ystävässämme on pontta ja perää, eikö teidänkin mielestänne?»
Ranskalainen vastasi kohteliaasti: »Plait-il?» johon mr Meagles tyytyväisenä huomautti: »Olette oikeassa, aivan samaa mieltä kuin minäkin.»
Kun hilpeys aamiaispöydässä alkoi vähitellen väsähtyä, piti mr Meagles seuralle puheen. Se oli sydämellinen ja puheeksi kylläkin lyhyt ja järkevä. Hän tahtoi vain saada sanotuksi, että koska sattuma oli heittänyt heidät tänne yhteen ja koska he kaikki koko ajan olivat pysyneet hyvässä sovussa keskenään ja nyt hajoaisivat eri suunnille eivätkä luultavasti enää milloinkaan tapaisi koko seuraa näin koolla, niin mitäpä he muuta voisivat tehdä kuin jättää toinen toisensa hyvästi ja juoden yhdessä lasillisen jäähdytettyä samppanjaa toivottaa toisillensa onnellista matkaa. Niin tehtiinkin ja yleisen kättenpudistelun jälkeen seura hajosi ainiaaksi.
Yksinään pysyttelevä nuori englannitar ei ollut enää virkkanut mitään. Hän nousi pöydästä muiden mukana ja vetäytyi äänettömänä ison huoneen etäiseen nurkkaan, jossa istui ikkunan viereiseen sohvaan ja näytti katselevan ikkunaverhossa hopeisena väreilynä näkyvää veden heijastelua. Hän istui selin huoneeseen, ikäänkuin omasta ylpeästä tahdostaan pysytellen näin yksin. Ja kuitenkin oli yhä yhtä vaikeata kuin ennenkin päättää, välttikö hän muuta seuraa vai välttikö se häntä.
Varjo, jossa hän istui, lankesi synkkänä huntuna hänen otsalleen ja sointui hyvin hänen kauneutensa erikoiseen sävyyn. Kun katseli hänen tyyniä ja pilkallisia kasvojaan kaarevine tummine kulmakarvoineen ja tummine hiusaaltoineen, ei voinut olla aprikoimatta, millaisiksi ne muuttuisivat, jos niiden ilme vaihtuisi. Näytti melkein mahdottomalta, että ne pehmenisivät ja kävisivät lempeämmiksi. Useimmat katselijat saivat niistä sen vaikutuksen, että niiden ilme kyllä saattoi syventyä suuttumukseksi tai äärimmäiseksi uhmaksi ja että jos niiden ilme ollenkaan muuttuisi, niin muutos tapahtuisi juuri tähän suuntaan. Niissä ei näkynyt koristelevaa sovinnaista ilmettä. Ne eivät olleet avonaiset, muttei niissä ollut teeskentelyäkään. »Minä olen riippumaton ja luotan itseeni; teidän mielipiteenne ei merkitse mitään minulle; te ette vähääkään kiinnitä mieltäni, en välitä teistä, katselen ja kuuntelen teitä välinpitämättömänä» — sen nuo kasvot selvästi sanoivat. Sen saattoi lukea ylpeistä silmistä, laajentuneista sieraimista, kauniista, mutta yhteenpuristetuista huulista, joissa näkyi julmakin piirre. Jos kaksi noista luonteen ilmaisijoista olisi peitetty, niin kolmas olisi kertonut samaa. Jos kaikki kolme olisi naamioitu, niin pelkkä pään heilahdus olisi ilmaissut kukistamattoman luonteen.
Pet oli lähestynyt häntä — mr ja mrs Meagles sekä mr Clennam, jotka paitsi molempia neitosia olivat ainoat huoneeseen jääneet, olivat keskustelleet miss Wadesta — ja seisoi nyt hänen vieressään.
»Onko teillä» — toinen katsahti ylös ja Pet alkoi änkyttää — »onko teillä ketään vastassanne täällä, miss Wade?»
»Minullako? Ei.»
»Isä lähettää kysymään postista kirjeitä. Saako hän luvan käskeä tiedustelemaan teillekin kirjeitä?»
»Kiitän häntä, mutta tiedän, ettei siellä ole minulle mitään.»
»Pelkäämme», jatkoi Pet arasti ja lempeästi, istuen hänen viereensä, »teidän tuntevan itsenne kovin hyljätyksi, sittenkun me kaikki olemme lähteneet».
»Todellako!»
»Emme tietystikään», puolustautui Pet hämmentyneenä toisen katseesta, »kykene olemaan teille seurana emmekä ole olleetkaan; emme edes luule teidän haluavankaan sitä».
»Tarkoitukseni ei ole ollut uskotella kenellekään haluavani sitä.»
»Ei, tietysti ei. Mutta — lyhyesti», ehdotti Pet, koskettaen arasti heidän välillään sohvalla liikkumattomana lepäävää kättä, »ettekö sallisi isän jollakin tavalla auttaa tai palvella teitä. Se ilahduttaisi häntä.»
»Todellakin se ilahduttaisi minua», vahvisti mr Meagles tullen lähemmäksi vaimonsa ja mr Clennamin seurassa. »Olen valmis tekemään mitä hyvänsä teidän puolestanne, mutta vierasta kieltä en puhu.»
»Olen kiitollinen tarjouksestanne», vastasi nainen, »mutta olen jo tehnyt tarpeelliset varustukseni ja kuljen mieluimmin omaa tietäni omalla tavallani.»
»Niinkö teette!» ihmetteli mr Meagles itsekseen katsellen häntä hieman ymmällä. »Hyvä! Siinä on tarmoakin.»
»En ole tottunut nuorten naisten seuraan ja pelkään, etten osaa antaa sille sitä arvoa, mitä muut ihmiset. Hauskaa matkaa toivotan teille! Hyvästi!»
Hän ei näyttänyt aikovan ojentaa kättänsä, mutta mr Meagles pisti esiin omansa hänen eteensä, niin ettei hän voinut välttää sitä. Hän pani kätensä siihen, ja se lepäsi siinä yhtä liikkumattomana kuin äsken sohvalla.
»Hyvästi!» sanoi mr Meagles. »Nämä ovat viimeiset jäähyväiset listalla, sillä äiti ja minä olemme juuri sanoneet hyvästi mr Clennamille, ja hän odottaa vain saadakseen hyvästellä Petiä. Jääkää hyvästi. Emme kai enää milloinkaan tapaa toisiamme.»
»Elämämme tiellä kohtaamme ihmisiä, jotka ovat lähetetyt tapaamaan meitä, oudoissa paikoissa ja oudoilla teillä», kuului rauhallinen vastaus; »ja mitä he ovat määrätyt tekemään meille ja mitä me olemme määrätyt tekemään heille, se myös tehdään.»
Hänen tavassaan sanoa tämä oli jotakin, mikä särähti Petin korvissa. Siihen sisältyi, että se, mikä tulisi tehdyksi, oli välttämättä jotakin pahaa, ja siksi Pet kuiskasi: »Oi, isä!» ja vetäytyi lapsellisen hemmoiteltuun tapaansa lähemmäksi isäänsä. Tämä ei jäänyt puhujalta huomaamatta.
»Kaunis tyttärenne», sanoi hän, »värisee ajatellessaan sellaisia asioita. Kuitenkin», katsoen suoraan Petiin, »voitte olla varma siitä, että nyt jo on liikkeellä miehiä ja naisia, joiden on määrä joutua tekemisiinteidänkanssanne ja jotka myös täyttävät tehtävänsä. Aivan varmasti he täyttävät sen hinta saattaa tulla satojen ja tuhansien peninkulmien takaa tuolta meren toiselta puolen; he lienevät kohta täällä; heitä saattaa ilmestyä tämänkin kaupungin kurjimmilta kulmilta ennenkuin aavistattekaan tai ehditte tehdä mitään estääksenne heitä.»
Tervehtien mahdollisimman kylmäkiskoisesti lähti hän huoneesta kasvoillaan uupunut ilme, joka antoi hänen varmasti vasta alkukukoistuksessaan olevalle kauneudelleen jonkinlaisen riutuneen leiman.
Hänen oli kuljettava monet portaat ja käytävät matkallaan avaran talon läpi vuokraamaansa huoneeseen. Päästyään melkein matkansa päähän ja astuessaan käytävää, jonka varrella hänen huoneensa sijaitsi, kuuli hän vihaista mutinaa ja nyyhkytystä. Eräästä avoimesta ovesta näki hän äsken jättämänsä nuoren neidin palvelijattaren, tuon outonimisen tytön.
Hän pysähtyi katselemaan tätä. Äreä ja kiukkuinen tyttö! Hänen tuuhea, musta tukkansa riippui kasvoilla, jotka olivat punaiset ja kuumat, ja itkiessään ja raivotessaan hän nyki säälimättömin käsin huuliaan.
»Itsekkäät elukat!» sanoi hän, tavantakaa huokaillen ja nyyhkien.»Eivät välitä siitä, kuinka minun käy. Jättävät minut tänne nälkäisenä,janoisena ja väsyneenä, eivät välitä mistään! Pedot! Paholaiset!Kelvottomat!»
»Mikä on hätänä, tyttö rukka?»
Tämä katsahti äkkiä ylös, silmät punaisina, kädet kohotettuina nipistelemään kaulaa, jossa näkyi rumia, äsken revittyjä veripunaisia naarmuja. »Ette te välitä siitä, mikä minulla on hätänä. Se ei merkitse mitään kenellekään!»
»Kyllä minä välitän; olen pahoillani nähdessäni teidät tuollaisena.»
»Ettepä ole», väitti tyttö vastaan. »Iloitsette siitä. Tiedän sen. Olen vain kaksi kertaa ollut tällainen, tuolla karanteenissa; ja molemmilla kerroilla yllätitte minut. Pelkään teitä.»
»Pelkäätte minua?»
»Niin kyllä. Te näytte tulevan samalla tavoin kuin oma vihani, oma pahuuteni, oma — mitä se lienee — en tiedä mitä se on. Mutta minua kohdellaan huonosti, huonosti, huonosti!» Ja nyt alkoivat uudelleen itku ja nyyhkytykset ja repimiset, jotka ensi hämmästys oli hetkeksi hillinnyt.
Vieras seisoi ja katseli häntä omituinen tarkkaava hymyhuulillaan. Oli ihmeellistä katsella tytön taistelun raivoa ja ruumiillista kamppailua; näytti siltä kuin pahat henget olisivat raadelleet häntä.
»Minä olen kaksi tai kolme vuotta häntä nuorempi, ja kuitenkin minun on pidettävä huolta hänestä ikäänkuin olisin vanhempi, ja häntä aina hemmotellaan ja nimitetään pienokaiseksi. Halveksin tuota nimitystä. Vihaan häntä. He tekevät hänestä hupsun, turmelevat hänet. Hän ei ajattele muita kuin itseään; minua hän ei ajattele enempää kuin jos olisin kivi tai kanto!» Näin hän raivosi edelleen.
»Teidän täytyy olla kärsivällinen.»
»Entahdoolla kärsivällinen.»
»Jos he hyvin huolehtivat itsestään ja teistä vain vähän tai ei ensinkään, niin ette saa välittää siitä!»
»Mutta minätahdonvälittää siitä.»
»Hiljaa! Olkaa varovaisempi. Unohdatte riippuvaisen asemanne.»
»En välitä siitä. Lähden karkuun. Teen jotakin pahaa. En kestä tätä; en voi kestää tätä; kuolen, jos koetan kestää.»
Vieras seisoi käsi povellaan ja katseli tyttöä, niinkuin sairas tarkkaa samanlaisen vamman leikkausta ja paljastusta toisessa sairaassa.
Tyttö raivosi ja kamppaili nuoruutensa ja elämänkyllyytensä täydellä voimalla, kunnes hänen intohimoiset purkauksensa vähitellen vaimenivat katkonaiseksi jupinaksi, ikäänkuin hän olisi valitellut ruumiillista kipua. Sitä myöten muuttui hänen asentonsakin; ensin hän vaipui tuolille istumaan, sitte polvilleen, siitä lattialle vuoteen ääreen, josta hän veti peiton alas, osaksi piilottaakseen siihen nolostuneet kasvonsa ja kosteat hiuksensa ja osaksi syleilläkseen sitä, koska hän nähtävästi tarvitsi jotakin, mitä voisi painaa katuvalle sydämelleen.
»Menkää pois luotani, menkää pois! Kun vihastus valtaa minut, olen ihan mieletön. Tiedän, että kyllä voisin hillitä sen, jos vain koettaisin parastani, ja joskus koetankin, mutta toisinaan taas en tee niin enkä tahdokaan yrittää. Mitä olenkaan sanonut! Tiesin saneessani sen, että kaikki oli valhetta. He luulevat, että minusta täällä pidetään huolta ja että saan kyllä, mitä tarvitsen. He ovat aina hyviä minulle. Rakastan heitä sydämestäni; kukaan ei voi olla ajattelemattomalle olennolle kiltimpi kuin he ovat minulle. Menkää, menkää pois, minä pelkään teitä. Pelkään itseäni, kun tunnen vihani nousevan, ja yhtä paljon, pelkään teitä. Menkää pois luotani ja antakaa minun rukoilla ja itkeä itseni paremmaksi!»
Päivä kului loppuun, ja suuri tuijotus tuijotti taas itsensä sammuksiin; kuuma yö levisi Marseillen ylle, ja aamuisen karavaanin jäsenet, hajoitettuina eri suuntiin, matkustivat kukin määrättyä tietänsä omalle haaralleen. Ja näin me elon tien rauhattomat matkaajat vaellamme herkeämättä, yötä ja päivää, auringon paisteessa ja tähtien valossa, kiipeilemme pölyisiä mäkiä ja laahustamme väsyttävillä tasangoilla, matkustamme maitse ja matkustamme meritse, tulemme ja menemme ihmeellisesti, kohtaamme toisemme, vaikutamme ja vastavaikutamme toinen toiseemme.
Koti
Oli synkkä, painostava, ummehtunut sunnuntai-ilta Lontoossa. Tiilimuurit kajahtelivat raivostuttavasti kaikenkaltaisten kirkonkellojen hirveistä epäsoinnuista, terävien ja ohuiden, halkinaisten ja kirkkaiden, nopeasti kilkattavien ja hitaasti kumahtelevien kellojen soitosta. Katumuksentekijäin nokiseen pukuun verhotut alakuloiset kadut upottivat synkkään epätoivoon niiden sielut, jotka olivat tuomitut katselemaan niitä ikkunoistaan. Jokaiselta pääkadulta, miltei joka kujalta ja kulmauksesta kuului kurjan kirkonkellon jyskytys, pauke ja pauhu, aivan kuin rutto raivoaisi kaupungissa ja ruumisvaunut kiertelisivät katuja. Kaikki, mikä olisi voinut tuottaa virkistystä ylen rasittuneille ihmisille, oli suljettu ja lukon takana. Ei ollut tilaisuutta katsella tauluja tai outoja eläimiä tai harvinaisia kasveja ja kukkia tai muinaisen maailman luonnollisia tai keinotekoisia ihmeitä — kaikki kiellettyä niin valistuneen ankarasti, että British Museumissa säilytetyt rumat Etelämeren epäjumalat olisivat voineet luulla olevansa taas kotimaassaan. Ei muuta nähtävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei muuta hengitettävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei mitään virkistävää tai vilkastuttavaa mietteitään hautovalle mielelle. Uupuneella raatajalla ei ollut muuta tekemistä kuin verrata lepopäivänsä yksitoikkoisuutta työpäivien yksitoikkoisuuteen, ihmetellä elämänsä vaivaloisuutta ja tehdä se mahdollisimman siedettäväksi — tai sietämättömäksi, aina olosuhteiden mukaan.
Tällaisena onnellisena, uskonnon ja siveellisyyden vaikutuksille otollisena hetkenä istui mr Arthur Clennam Ludgate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa; hän oli äskettäin saapunut Marseillesta Doverin kautta tänne Doverin postivaunuissa, n.s. Sinisilmäisessä tytössä. Häntä ympäröi kymmenentuhatta mahtavaa taloa, jotka katselivat muodostamilleen kaduille niin synkästi, kuin jos jokaisessa asuisi sadun kymmenen nuorukaista, jotka mustasivat kasvonsa ja joka yö valittelivat kurjuuttansa. Hänen ympärillään oli viisikymmentätuhatta luolaa, joissa ihmiset elivät niin epäterveellisessä ilmassa, että jos lauvantai-iltana asetti astiallisen raikasta vettä heidän täpötäysiin asuntoihinsa, oli se jo sunnuntaiaamuna turmeltunutta; ja kuitenkin hänen ylhäisyytensä, heidän parlamenttiedustajansa, ihmetteli, etteivät he tahtoneet pitää liemilihaansa makuuhuoneessaan. Umpinaisten kaivonkuilujen kaltaisia taloja, joiden asukkaat läähättivät ilman puutteessa, levisi peninkulmittain kompassin joka suuntaan.
Keskikaupungin läpi juoksi kuolemaa tuottava likaviemäri kauniin, raikkaan virran asemesta. Mitäpä maallista hyvää tämä miljoonainen ihmisolentojen lauma saattoi odottaa viikkonsa seitsemänneltä päivältä, tämä lauma, jonka kuusi viikonpäivää kului työssä tässä arkaadisessa ympäristössä ja joka syntymähetkestään kuolemaansa asti oli sidottu sen suloiseen yksitoikkoisuuteen? He eivät tietysti tarvinneet muuta kuin ankaran poliisin.
Mr Arthur Clennam istui Lugdate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa ja seurasi läheisen kirkonkellon soittoa, sepitellen vasten tahtoansa sen säestyksellä joukon kertosäkeitä ja aprikoiden, kuinka monen sairaan kuoleman se vuodessa aiheutti. Sitä mukaa kuin tunti lähestyi täyttymystään, kävi sen tahdin muutos raivostuttavammaksi. Neljännestä vailla alkoi se läppäillä kauhistuttavan vilkkaasti ja tungettelevasti, kutsuen ihmisiä suulaasti: »tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon!» Kymmentä vailla älysi se, että kirkkoväkeä saapuisi niukasti, ja takoi hitaasti ja alakuloisesti: »He eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla!» Viittä vailla menetti se toivonsa ja tärisytteli naapurirakennuksia kolmensadan sekunnin ajan, iskien epätoivoisen voihkinan kaltaisen synkän iskun joka sekunti.
»Jumalan kiitos!» huoahti Clennam, kun kello löi ja soitto taukosi.
Mutta sen ääni oli herättänyt eloon pitkän jonon surkeita sunnuntaipäiviä, eikä niiden kulkue pysähtynyt kellonsoiton mukana, vaan jatkoi marssiansa yhä edelleen. »Jumala suokoon anteeksi minulle», sanoi hän, »ja kasvattajilleni. Kuinka olenkaan vihannut tätä päivää!»
Siinä kulkueessa oli hänen lapsuutensa kaamea sunnuntai, jolloin hän istui kädet edessään, mielettömäksi pelästyneenä kuunnellessaan julmaa saarnaa, joka kääntyi lapsiparan puoleen kysymällä ensi työkseen, otsakkeessa, miksi hän oli matkalla kadotukseen — jota uteliaisuutta mekkoon ja polvihousuihin puettu poikanen ei kyennyt tyydyttämään — ja joka vielä enemmän viehättääkseen lapsen mieltä teki joka toisella rivillä sellaisia sykähyttäviä viittauksia kuin 2. Tess. 3:6-7. Siinä oli hänen poikaikänsä pitkäveteinen ja unelias sunnuntai, jolloin häntä, siveellisesti kytkettynä toiseen poikaan, marssitettiin kuin mitäkin karannutta sotilasta opettajavartion saattamana kolmasti päivässä kirkkoon ja jolloin hän mielellään olisi vaihtanut kaksi ateriaa sulamatonta saarnaa yhteen tai pariin unssiin huonoa lampaanlihaa, jota hänen niukalla ruumiillisella ateriallaan tarjottiin. Siinä oli hänen alaikäisyytensä loppumaton sunnuntai, jolloin hänen äitinsä ankarakasvoisena ja tylynä istui koko päivän raamatun ääressä — se oli, samoin kuin äidin raamatuntulkintakin, sidottu mahdollisimman koviin, alastomiin ja jäykkiin kansiin; päällyskannessa oli kahleenmuotoinen painettu koriste ja syrjissä vihaisen punaisia viiruja — aivan kuin juuri tämä kirja olisi linnana ja varustuksena mielen lempeyttä, luonnollista tunnetta ja ystävällistä keskustelua vastaan. Ja siinä oli harmistunut sunnuntai vähän myöhäisemmältä ajalta, jolloin hän istui äkäisenä ja synkkänä koko pitkän päivän, katkera loukatun tunne sydämessään, tietämättä Uuden Testamentin siunaustatuottavasta historiasta enempää, kuin jos olisi kasvatettu pakanain parissa. Kokonainen legioona tällaisia sunnuntaipäiviä, täynnä hyödytöntä katkeruutta ja nöyryytystä, vaelsi kulkueena hänen mielensä läpi.
»Anteeksi, sir», sanoi ripeä tarjoilija pyyhkien pöytää. »Haluatteko valita itsellenne makuuhuoneen?»
»Kyllä. Olen juuri päättänyt tehdä niin.»
»Siivoojatar!» huusi tarjoilija. »Tämä herra tahtoo valita itselleen huoneen.»
»Odottakaa!» sanoi Clennam, kooten ajatuksensa. »En ajatellut mitä sanoin, vastasin koneellisesti. En jää tänne yöksi. Menen kotiin.»
»Niinkö, sir? Siivoojatar! Tämä herra ei jääkään tänne yöksi.»
Kun ilta tuli, istui Clennam yhä samalla paikalla ja katseli vastapäätä olevia ikäviä taloja, aprikoiden saattoivatko niiden entisten asukkaiden ruumiistaan eronneet henget nähdä niitä ja kuinka he mahtoivat surkutella itseään, joiden oli täytynyt asua tällaisissa vankiloissa. Tavantakaa ilmestyivät yhdet ja toiset kasvot sameiden ikkunaruutujen taakse ja hävisivät taas pimeään ikäänkuin nähtyään kylliksi elämästä olisivat häipyneet siitä tyhjään. Nyt alkoi sade vetää vinoja viivojaan hänen ja talojen väliin, ja ihmiset kokoontuivat suojaa hakien vastapäiseen kauppakujaan ja katselivat toivottomina taivaalle, josta sade alkoi tippua yhä kiivaammin ja tiheämmin. Sitten ilmestyi näkyviin märkiä sateensuojia, tuhrautuneita helmoja ja rapakkoa. Kuka voi sanoa, missä rapakko oli piillyt tähän saakka ja mistä se nyt ilmestyi? Mutta hetkessä se nyt kokoontui aivan kuin kansan tahto ja ennätti viidessä minuutissa tuhria kaikki Aatamin pojat ja tyttäret. Lyhtyjen sytyttäjä kulki kierroksellaan, ja kun kirkkaat liekit sävähtivät palamaan hänen kosketuksestaan, saattoi kuvitella näiden ihmettelevän sitä, että valon sallittiin pilkahtaakaan tällaiseen surkeuteen.
Mr Arthur Clennam otti hattunsa, napitti takkinsa ja lähti ulos. Maalla olisi sade kehittänyt ilmaan tuhansia raikkaita tuoksuja, ja jokainen pisara olisi ollut vilkkaassa yhteydessä jonkin kasvamis- ja elämismuodon kanssa. Kaupungissa se herätti eloon vain inhoittavia, ummehtuneita hajuja ja oli vain katonräystäiden sairaloisena, haaleana, likaisena, kurjana lisänä.
Hän meni aukeaman poikki Pyhän Paavalin kirkon kohdalla ja sitten alaspäin, tehden suuren mutkan, melkein vedenrajaan saakka, pitkin virran ja Cheapsiden välisiä katuja (nämä olivat siihen aikaan vieläkin mutkaisempia ja ahtaampia kuin nyt). Hän sivuutti milloin vanhanaikaisen, kunnianarvoisen ammattikunnan homeenpeittämän seuratalon, milloin seurakunnattoman kirkon, joka yhä valaistuna näytti odottavan jotakin seikkailunhaluista Belzonia kaivamaan sitä esille ja julkaisemaan sen historian; toisinaan taas kulki hän hiljaisten tavaratalojen ja veistämöjen tai virralle vievän ahtaan lehtokujan ohitse tahi muurin sivuitse, jossa pieni surkea ilmoitus,Löydetty hukkuneena, itkeä vetisteli märällä seinällä. Vanha tiilirakennus, likaisuuttaan melkein musta, seisoi erillään erään porttikäytävän sisäpuolella. Sen edustalla oli neliön muotoinen pihamaa ja siinä pari pensasta ja pieni läiskä nurmikkoa, jotka olivat yhtä huonosti hoidetut ja metsistyneet (ja se merkitsi paljon) kuin niitä ympäröivä rauta-aita oli ruostunut; sen takana näkyi kattoja sikin sokin. Rakennus oli kaksikerroksinen, ikkunat korkeat, kapeat ja kömpelösti kehystetyt. Monta vuotta takaperin sillä oli ollut aikomuksena kellistyä toiselle kyljelleen; mutta sitä oli pönkitetty, ja nyt sillä oli tukenaan puoli tusinaa jättiläiskokoisia kainalosauvoja, mutta nämä ilmojen tahrimat, nokiset, sammaltuneet naapurikissojen voimistelutelineet eivät enää viime aikoina näyttäneet erikoisen luotettavilta tukipylväiltä.
»Kaikki ennallaan», huomautti kulkija pysähtyen katselemaan ympärillensä. »Pimeätä ja kurjaa kuten aina. Äitini ikkunassa valoa, joka näyttää palaneen siinä aina siitä saakka, kun palasin kahdesti vuodessa koulusta, raahaten matkalaukkuani, pihan poikki. Niin, niin, niin!»
Hän meni ovelle, jonka ulkonevaa katosta koristivat erääseen aikaan hyvin suositun, suurenmoisen mallin mukaan tehdyt leikkaukset: köynnösmäisesti poimutettu pitkäliina ja köynnösten lomissa lapsenpäitä, joilla näytti olevan vettä aivoissa. Hän koputti ovelle. Eteisen kivilattialla kuului pian laahustavia askeleita, ja oven avasi vanha, kumaraselkäinen, kuivettunut, mutta teräväkatseinen mies.
Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka hän hetkeksi kohotti terävien silmiensä avuksi. »Ah, mr Arthur?» sanoi hän ilmaisematta minkäänlaista liikutusta. »Olette vihdoinkin tullut! Käykää sisään!»
Mr Arthur astui sisään ja sulki oven.
»Olette lihonut ja käynyt tanakammaksi», huomautti vanha mies, kääntyen taas tarkastamaan häntä kynttilä koholla, ja pudisti päätänsä; »mutta ette te minun mielestäni vedä vertoja isällenne. Ettekä äidillennekään.»
»Kuinka äitini voi?»
»Hän on sellainen kuin aina ennenkin», kuului vastaus. »Pysyttelee huoneessaan silloinkin, kun ei ole suorastaan vuoteenomana; hän ei ole käynyt ulkona viittätoista kertaa yhtä monen vuoden aikana, Arthur.» He olivat tulleet kehnoon, alastomaan ruokailuhuoneeseen. Vanha mies oli asettanut kynttilänjalan pöydälle; kannattaen oikeata kyynärpäätänsä vasemmalla kädellään hän silitteli nahkamaista leukaansa ja katseli vierasta. Tämä tarjosi kättään. Toinen tarttui siihen kylmästi, mutta näytti pitävän leukaansa parempana ja palasi siihen kohta, kun se kävi mahdolliseksi.
»En luule äitinne hyväksyvän sitä, että palaatte kotiin sunnuntaipäivänä, Arthur», sanoi hän ja pudisti arvelevasti päätänsä.
»Ette suinkaan lähetä minua takaisin?»
»Minä? Minäkö? Enhän minä ole isäntä täällä. Sitä en suinkaan tahtoisi. Olen seisonut isänne ja äitinne välissä monta vuotta. Mutta en tahdo seistä äitinne ja teidän välillä.»
»Tahdotteko ilmoittaa hänelle, että olen tullut kotiin?»
»Kyllä, Arthur, kyllä. Tietysti. Kerron hänelle, että olette tullut kotiin. Olkaa hyvä ja odottakaa täällä. Tapaatte huoneen aivan entisessä kunnossa.» Hän otti toisen kynttilän kaapista, sytytti sen, jätti toisen pöydälle ja meni toimittamaan asiansa. Hän oli lyhyenläntä, kaljupäinen vanha mies, yllään musta, hartioista korkea takki, mustat liivit, harmaat polvihousut ja pitkät, harmaat säärystimet. Häntä olisi puvusta päättäen luullut joko kirjuriksi tai palvelijaksi, ja todellisuudessa hän oli kauan ollut kumpaakin. Hänellä ei ollut mitään muuta koristuksentapaista kuin vanhasta mustasta nauhasta riippuva kello, joka oli upotettu oman taskunsa syvyyteen, ankkurina taskun reunalta näkyvä vihreän ruosteinen kupariavain osoittamassa, minne kello oli vajonnut. Hänen päänsä oli vinossa, ja hän liikkui krapumaisen toispuoleisesti, ikäänkuin hänen perustuksensa olisivat liikahdelleet samoihin aikoihin kuin talonkin ja kuin hänkin olisi ollut samalla tavalla pönkityksen tarpeessa.
»Kuinka heikko olenkaan», sanoi Arthur Clennam itsekseen toisen mentyä; »niin, voisinpa itkeä, kun minut otetaan tällä tavalla vastaan! Minä, joka en milloinkaan ole kokenut muuta enkä nytkään odottanut muuta.»
Hän ei ainoastaan voinut itkeä, hän todella itki. Hän antautui hetkeksi haikeiden tunteiden valtaan, sillä sydän, tajunnan aamunkoitosta saakka koettuaan vain pettymyksiä, ei sittenkään ollut tauonnut toivomasta ja ikävöimästä. Sitten hän malttoi mielensä, tarttui kynttilään ja tarkasteli huonetta. Vanhat huonekalut olivat entisillä paikoillaan; Egyptin vitsaukset Lontoon vitsausten, kärpästen ja savun mustentamina riippuivat kehyksiin ja lasiin pantuina seinällä. Siellä oli vanha, lyijyllä verhottu tyhjä pullosäilytin, joka oli kuin osastoilla varustettu ruumisarkku; siellä oli entinen pimeä säilytyshuone, sekin tyhjänä, jonka ainoana sisältönä hän monta kertaa oli ollut rangaistuspäivinä ja jota hän oli pitänyt sen kauhujen paikan naapuriseutuna, jota kohti saarna oli havainnut hänen laukkaavan. Siellä oli tarjoilupöydällä iso, tylykasvoinen kello, jonka hän aina oli kuvitellut rypistävän kirjailtua otsaansa hänelle, hurjasti iloiten, kun hän oli takapajulla läksyissään; kun se kerran viikossa vedettiin rauta-avaimella, oli hän ollut kuulevinaan, kuinka se murisi julmana nauttien edeltäpäin ikävyyksistä, joihin se saattaisi hänet. Mutta vanha mies palasikin jo, sanoen: »Arthur, minä menen edellä ja näytän valoa.»
Arthur seurasi häntä porraskäytävään, jonka seinälaudoituksen ruudut muistuttivat surukortteja, ja sitte hämärään makuuhuoneeseen, jonka lattia vähitellen oli vajonnut ja kallistunut niin, että uuni oli joutunut kuoppaan. Tässä syvennyksessä seisoi musta, paarinkaltainen sohva, ja siinä istui hänen äitinsä puettuna leskenpukuun ja nojaten isoon, mustaan, kulmikkaaseen pielukseen, joka muistutti entisinä hyvinä aikoina juhlallisissa mestauksissa käytettyä mestauspölkkyä.
Hän ja hänen miehensä olivat eläneet epäsovussa niin kauan kuin poika saattoi muistaa. Hänen lapsuutensa rauhallisimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin hän ankaran hiljaisuuden vallitessa oli istunut ääneti ja katsellut pelokkaana vuoroin toisia, vuoroin toisia poispäin kääntyneitä kasvoja. Äiti antoi pojalleen kylmän suudelman ja ojensi hänelle neljä kankeata, villakintaisiin verhottua sormea. Saatuaan tämän tervetuliaishyväilyn istui poika pienen pöydän toiselle puolen.
Ristikolla paloi valkea, niinkuin se oli tehnyt yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kattila riippui koukusta sen yllä, kuten oli riippunut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kiitoksella oli pieni kasa kostutettua tuhkaa ja toinen pieni kasa oli lakaistuna ristikon alle, kuten oli ollut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Huoneen ummehtuneessa ilmassa tuntui mustan värin haju, jonka valkea oli imenyt lesken puvusta viidentoista kuukauden aikana ja paarien kaltaisesta sohvasta viidentoista vuoden kuluessa.
»Äiti, sinä olet luopunut entisestä toimeliaasta elämäntavastasi.»
»Minun maailmani on nyt supistunut näin pieneksi, Arthur», vastasi äiti, kiertäen huonetta katseellaan. »On hyvä, etten ole milloinkaan kiinnittänyt sydäntäni sen joutaviin turhuuksiin.»
Äidin läheisyyden ja hänen tylyn, ankaran äänensä entinen vaikutus valtasi niin hänen poikansa, että tämä tunsi, kuinka lapsuudenaikainen viluntunne ja arka varovaisuus taas palasivat.
»Etkö milloinkaan lähde huoneestasi, äiti?»
»Reumatismini ja siitä johtuvan voimattomuuden tai hermoheikkouden tähden — nimitykset eivät tässä merkitse mitään — olen menettänyt liikuntokykyni. En milloinkaan lähde huoneestani. En ole ollut tämän oven ulkopuolella — kerro hänelle kuinka pitkään aikaan», sanoi hän puhuen olkansa yli.
»Ensi jouluna kahteentoista vuoteen», vastasi vinkuva ääni huoneen pimennosta.
»Onko se Affery?» kysyi Arthur, katsoen sinne päin.
Vinkuva ääni totesi, että se oli Affery; ja vanha vaimo tuli esille hämärään valopiiriin ja suuteli emäntänsä kättä; sitte hän taas häipyi pimentoon.
»Kykenen kuitenkin», selitti mrs Clennam viitaten heikosti pyörätuoliin, joka seisoi korkean, tarkasti suljetun kirjoituspöydän edessä, »kykenen kuitenkin hoitamaan liikeasioitani ja olen kiitollinen siitä edusta. Se on suuri etu. Mutta ei sen enempää liikeasioista tänään. Siellä on ruma ilma, eikö olekin?»
»Kyllä, äiti.»
»Sataako siellä lunta?»
»Luntako, äiti? Vastahan olemme syyskuussa.»
»Minusta ovat kaikki vuodenajat samanlaisia», vastasi mrs Clennam ikäänkuin tuntien julmaa nautintoa. »En tiedä mitään kesästä enkä talvesta, tänne kun olen teljetty. Herra on nähnyt hyväksi erottaa minut kaikesta siitä.» Kun katseli hänen kylmän harmaita silmiään, kylmän harmaita hiuksiaan ja liikkumattomia kasvojaan, jotka olivat yhtä jäykät kuin hänen kivenkovan päähineensä poimut, niin tuntui luonnolliselta, että hän oli yhtä kaukana vaihtelevien vuodenaikojen kuin vaihtelevien mielenliikutustenkin ulottuvilta.
Hänen pienellä pöydällään oli pari kolme kirjaa, hänen nenäliinansa, äsken riisutut terässankaiset silmälasit ja vanhanaikainen kaksi- ja paksukuorinen kultakello. Tähän esineeseen pysähtyivät hänen poikansa ja hänen omat silmänsä nyt yhtaikaa.
»Huomaan, että isän kuoleman jälkeen sinulle lähettämäni paketti on tullut perille, äiti.»
»Niin tuli.»
»En milloinkaan nähnyt isäni olevan niin huolissaan mistään asiasta kuin siitä, että hänen kellonsa lähetettäisiin suoraa päätä sinulle.»
»Pidän sitä tässä muistona isästäsi.»
»Hän ilmaisi tämän toivomuksen vasta viimeisinä hetkinään, jolloin hän kykeni vain laskemaan kätensä sen päälle ja sanomaan epäselvästi: 'Äitisi.' Hetkistä aikaisemmin olin luullut hänen hourivan, kuten hän oli tehnyt tuntimäärin sitä ennen — en luule hänen tunteneen mitään kipua lyhyen sairautensa aikana — kun näin hänen kääntyvän vuoteessaan ja koettavan avata kelloa.»
»Eikö isäsi sitten houraillutkaan koettaessaan avata sitä?»
»Ei. Hän oli aivan selvä silloin.»
Mrs Clennam pudisti päätänsä; muttei käynyt selville tekikö hän niin pudistaakseen kuolleen muiston mielestään vai vastustaakseen poikansa mielijohdetta.
»Isän kuoltua avasin sen itse otaksuen sieltä löytyvän joitakin muistiinpanoja, joista en tiennyt. Tuskin tarvinnen mainita sinulle, äiti, etten löytänyt sieltä muuta kuin vanhan helmikoristeisen silkkipaperin; sen sinä (epäilemättä) näit olevan paikallaan kuorien välissä, josta löysin sen ja johon sen myös jätin.»
Mrs Clennam nyökkäsi ja lisäsi sitten: »Älkäämme enää puhuko asioista tänä päivänä. — Affery, kello on yhdeksän.»
Tämän jälkeen vanha vaimo tyhjensi pöydän, meni ulos ja palasi kohta, mukanaan tarjotin; siinä oli pieniä korppuja lautasella ja säntillinen, kylmä, valkoinen, tiivis voipala. Vanha mies oli koko vastaanoton ajan seisonut ovella samassa asennossa, katsellen äitiä yläkerrassa samalla tavalla kuin oli katsellut poikaa alakerrassa; hän meni ulos samalla kuin vaimo, viipyi kauemmin kuin tämä ja palasi kantaen toista tarjotinta, jolla oli runsas puoli pullollinen portviiniä (jonka hän, huohotuksesta päättäen, oli noutanut kellarista), sitruuna, sokeriastia ja mausterasia. Näistä aineksista ja kattilan sisällöstä valmisti hän kuuman ja hyvänhajuisen juoman ja kaatoi sen pikariin mitaten ja sekoitellen sitä niin täsmällisesti, kuin jos se olisi ollut lääkärin määräyksen mukaan tehtävä. Tähän sekoitukseen kastoi mrs Clennam tietyn määrän korppuja ja söi ne, jolla välin vanha vaimo levitti voita myöskin tietylle määrälle korppuja, jotka oli syötävä kuiviltaan. Kun sairas oli syönyt kaikki korppunsa ja juonut juomansa, siirrettiin tarjottimet pöydältä, jolle kirjat ja kynttilä, kello, nenäliina ja silmälasit taas pantiin takaisin. Mrs Clennam pani silmälasit nenälleen ja luki ääneen muutamia kohtia eräästä kirjasta — ankarasti, raivokkaasti, kiukkuisesti — rukoillen, että hänen vihollisensa (äänestä ja sävystä päättäen teki hän ne omikseen) kaatuisivat miekan terään, palaisivat tulessa, sairastuisivat ruttoon ja pitaaliin, että heidän luunsa muserrettaisiin tomuksi ja että heidät hävitettäisiin sukupuuttoon. Hänen lukiessaan tuntuivat vuodet häipyvän hänen poikansa muistista kuin unikuvat, ja sijalle kohosivat kaameina varjoina entiset synkät kauhut, joilla häntä tavallisesti oli vaivutettu viattomaan lapsenuneen.
Mrs Clennam sulki kirjan ja jäi hetkeksi istumaan käsi silmillä. Samoin teki vanha mies, pysyen muuten entisessä asennossaan, ja niin luultavasti teki eukkokin pimeässä nurkassaan. Sitten oli sairas valmis menemään vuoteeseen.
»Hyvää yötä, Arthur. Affery pitää huolta sinun mukavuudestasi. Kosketa minua varovasti, sillä käteni on arka.» Poika kosketti hänen villakinnastaan — se ei merkinnyt mitään; jos hänen äitinsä olisi ollut puettuna kuparivarustukseen, eivät he olisi olleet sen kauempana toisistaan kuin nyt — ja seurasi molempia vanhuksia alakertaan.
Vanha vaimo kysyi häneltä, heidän ollessaan kahden hämärässä ruokahuoneessa, eikö hän tahtonut illallista.
»En, Affery, en tahdo illallista.»
»Saatte, jos tahdotte», vakuutti Affery. »Ruokasäiliössä on peltokana huomista varten — ensimmäinen tänä vuonna; käskekää vain, niin paistan sen heti.»
Ei, hän oli äskettäin syönyt eikä halunnut mitään.
»Ettekö edes tahdo jotakin juotavaa», kysyi Affery; »saatte hänen portviiniään, jos vain tahdotte. Sanon Jeremiahille, että te käskitte minun tuoda sitä.»
Ei, sitäkään hän ei tahtonut.
»Ei teidän tarvitse, Arthur» — eukko kumartui hänen puoleensa kuiskatakseen — »ei teidän tarvitse pelätä heitä, vaikka minä pelkään. Olettehan saanut puolet omaisuudesta, vai mitä?»
»Olen, olen.»
»Hyvä, älkää te antako masentaa itseänne. Olettehan viisas mies,Arthur, olettehan?»
Toinen nyökäytti päätänsä, koska eukko näytti odottavan vahvistusta otaksumalleen.
»Nouskaa siis heitä vastaan! Äitinne on kauhean viisas, ja vain viisas uskaltaa vastustaa häntä. Mutta ukko on myös ovela — kuinka ovela hän onkaan! ja ottelee toisinaan itse rouvankin kanssa, tekeepä niinkin!»
»Teidänkö miehenne?»
»Niin kyllä. Vapisen kuin haavanlehti, kun he kiistelevät. Mieheni, Jeremiah Flintwinch, voittaa teidän äitinnekin. Eikö hän silloin ole viisas mies?»
Ukon laahustavat askeleet kuuluivat lähestyvän ja ajoivat eukon huoneen toiseen päähän. Hän lyyhistyi kokoon pienen, teräväsilmäisen, krapumaisen ukon edessä, vaikka olikin kookas, karkeapiirteinen, jäntevä nainen, joka nuoruudessaan olisi huoleti voinut salaa pujahtaa jalkaväkeen pahoinkaan pelkäämättä ilmituloa.
»No, Affery», sanoi ukko, »no, vaimo, mitä sinä toimitat? Etkö voi keksiä master Arthurille jotakin pureksittavaa?»
Master Arthur toisti äskeiset vakuutuksensa, ettei tahtonut mitään pureksittavaa.
»Hyvä, tee sitten hänelle vuode», käski vanha mies. »Ala liikkua.» Hänen kaulansa oli niin vääntynyt, että valkoisen kaulustimen solmitut päät tavallisesti roikkuivat toisella korvalla; hänen luonnollinen terävyytensä ja tarmonsa, joka lakkaamatta kamppaili tavaksi tullutta luonteen tukahduttamista vastaan, teki hänen kasvonsa pöhöttyneiksi ja punaisiksi, ja koko miehestä sai täten sen kaamean vaikutelman, että hän joskus oli yrittänyt hirttäytyä ja oli siitä saakka kulkenut hirttonuora kaulassa, aivan kuin joku olisi ehtinyt hätään ja ajoissa katkaissut nuoran..
»Äitinne ja teidän välillänne vaihdetaan huomenna katkeria sanoja, Arthur», ennusti Jeremiah. »Hän ei hyvällä alistu teidän päätökseenne luopua liikkeestä isänne kuoltua — hän aavistaa sitä, vaikka olemme jättäneet sen teidän kerrottavaksenne.»
»Olen luopunut elämässä kaikesta liikkeen tähden, ja nyt on aika luopua siitä.»
»Hyvä!» huudahti Jeremiah, vaikka nähtävästi tarkoitti: paha. »Mainiota! Mutta älkää odottako, että asetun äitinne ja teidän väliin, Arthur. Menin ennen äitinne ja isänne väliin torjuen milloin minkin onnettomuuden ja jouduin puristetuksi ja litistetyksi heidän välillään; mutta nyt olen saanut kyljikseni sellaisesta.»
»Minä en ikinä pyydä teitä ryhtymään siihen uudelleen, Jeremiah.»
»Hyvä, olen hyvilläni siitä, sillä minun täytyisi kieltäytyä, jos pyytäisitte sitä. Mutta olemme jo puhuneet kylliksi, kuten äitinne sanoi, enemmänkin kuin kylliksi tällaisista asioista pyhäpäivänä. Affery, vaimo, oletko jo löytänyt, mitä tarvitset?»
Tämä oli ottanut eräästä kaapista hursteja ja peittoja ja kiirehti nyt kokoamaan niitä ja vastaamaan: »Olen, Jeremiah.» Arthur Clennam auttoi itse häntä kuorman kantamisessa, toivotti ukolle hyvää yötä ja nousi sitten eukon kanssa talon ylimpään kerrokseen.
He nousivat yhä ylemmäksi vanhan, umpinaisen, vähänkäytetyn talon homeelta haisevassa ilmassa ja tulivat avaraan ullakkomakuuhuoneeseen. Se oli köyhä ja alaston, kuten muutkin huoneet ja sitäpaitsi niitä rumempi ja kurjempi, sillä sitä käytettiin kuluneiden huonekalujen karkoituspaikkana. Sen irtaimistoa olivat rumat, vanhat tuolit, joiden istuimet olivat kuluneet, ja rumat, vanhat, tykkänään istuimettomat tuolit, kulunut, haalistunut matto, rampa pöytä, raajarikko vaatekaappi, niukka kokoelma takka-aseita, kuin edesmenneen kokoelman luuranko, pesulaitos, joka näytti iät ja ajat seisseen likaisessa saippuavaahtosateessa, ja sänky, jonka kaikki neljä alastonta, kummitusmaista pylvästä päättyivät terävään kärkeen, ikäänkuin niiden yövierasten synkäksi mukavuudeksi, jotka halusivat seivästää itsensä kuoliaiksi. Arthur avasi matalan, leveän ikkunan ja katseli vanhaa tuttua, nokista ja mustaa savupiippumetsää ja vanhaa tuttua punaista paistetta taivaalla, joka ennen muinoin hänestä näytti hornantulen heijastukselta, se kun aina kummitteli hänen lapsellisessa mielessään, katsoipa hän minne päin hyvänsä.
Hän veti päänsä taas sisään ja istui katselemaan, kuinka AfferyFlintwinch teki vuodetta.
»Affery, te ette ollut naimisissa, kun läksin täältä.»
Eukko väänsi suutansa sanoakseen »en», pudisti päätänsä ja sovitteli pielusta päälliseensä..
»Mitenkä se tapahtui?»
»No, Jeremiah tietysti», vastasi Affery päällisen kulma hampaissa.
»No, tietysti hän ehdotti sitä, mutta kuinka te tulitte ajatelleeksi sellaista? En olisi luullut teidän kumpaisenkaan menevän naimisiin, ja kaikkein vähimmän toinen toisenne kanssa.»
»Enkä minä myöskään», sanoi mrs Flintwinch sitoen päällisen nauhoja.
»Sitähän minäkin. Milloin aloitte ajatella toisin?»
»En minä alkanutkaan ajatella toisin», vastasi mrs Flintwinch.
Pannessaan pielusta paikoilleen huomasi hän, että Arthur yhä katseli häntä ikäänkuin odottaen vastauksen jatkoa, antoi pielukselle aimo tönäyksen ja kysyi sitte: »Minkäs minä sille tein?»
»Naimisiinmenollenneko?»
»Tietysti», vastasi mrs Flintwinch. »Ei se ollut minun keksintöni. En ollut milloinkaan ajatellut sitä. Oli minulla muutakin tekemistä kuin ajatella, oli totisesti. Teidän äitinne piti kyllä huolen siitä, silloin kun hän oli jalkeilla, ja hän oli vielä siihen aikaan jalkeilla.»
»Entä, sitten?»
»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Niin sanoin silloinkin itsekseni. Entä sitten? Mitäpä hyötyä oli miettimisestä? Kun nuo molemmat viisaat olivat päättäneet asian, niin mitäpä minulla oli siihen sanomista? Ei mitään.»
»Äitinikö oli suunnitellut asian?»
»Herra siunatkoon teitä, Arthur, ja suokoon minulle anteeksi!» huudahti Affery, puhuen aina matalalla äänellä. »Elleivät he molemmat olisi olleet yhtä mieltä, niin kuinka siitä olisi voinut tulla mitään? Jeremiah ei milloinkaan mielistellyt minua; kuinkapa se olisi tullut kysymykseenkään, kun olimme eläneet samassa talossa ja hän oli komennellut minua niin monta vuotta. Hän sanoi minulle eräänä päivänä näinikään: 'Affery', sanoi hän, 'nyt kerron sinulle jotakin. Mitä sinä pidät Flintwinch-nimestä?' 'Mitäkö pidän siitä?' sanoin minä. 'Niin,' sanoi hän, 'sillä sinä otat sen nyt omaksesi', sanoi hän. 'Otan omakseni?' sanoin minä. 'Jere-mi-ah!' Voi, kyllä hän on ovela!»
Mrs Flintwinch alkoi levitellä päällimmäistä hurstia vuoteelle, huopaista sen päälle ja sitten peittoa, aivan kuin olisi jo lopettanut kertomuksensa.
»Entä sitten?» kysyi Arthur taas.
»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch taas. »Minkäs minä sille tein? Hän sanoi minulle: 'Sinun ja minun täytyy mennä naimisiin, ja sanonpa sinulle minkätähden. Hän on käynyt sairaloiseksi ja tarvitsee alituista palvelusta huoneessaan, ja meidän on oltava paljon hänen kanssaan eikä hänellä ole ketään muita luonansa kuin me, ja näin sopii kaikin puolin parhaiten. Hän on samaa mieltä kuin minäkin', sanoi hän, 'niin että pane vain hattu päähäsi ensi maanantai-aamuna kello kahdeksan, niin suoritamme asian'.» Mrs Flintwinch tukki peiton patjan alle.
»Entä sitten?»
»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Minä suostuin. Istahdin tuolille ja sanoin sen. No! — Jeremiah sanoi silloin minulle: 'Mitä kuulutuksiin tulee, niin on ensi sunnuntai kolmas koulutuspäivä (kävin ilmoittamassa jo kaksi viikkoa takaperin), ja siksi määräsin maanantain vihkipäiväksi. Hän puhuu itse sinulle tästä ja huomaa sinut nyt valmistuneeksi, Affery.' Samana päivänä hän puhui minulle ja sanoi: 'Affery, olen kuullut, että sinä ja Jeremiah aiotte naimisiin. Olen iloinen siitä ja niin sinäkin olet, täydestä syystä. Se on hyvä sinulle ja hyvin sopivaa minulle näissä oloissa. Hän on ymmärtäväinen ja luotettava mies, sitkeä ja hurskas mies. Mitäpä minä saatoin sanoa, kun asia oli jo näin pitkällä? Niin, vaikka olisi ollut puhe minun — tukehduttamisestani naittamisen sijasta» — mrs Flintwinch mietti päänsä ympäri keksiäkseen tämän ilmaisumuodon — »en olisi voinut virkkaa sanaakaan kahta niin viisasta vastaan».
»Sen uskon kyllä.»
»Niin, voitte uskoa sen, Arthur.»
»Affery, kuka tyttö oli äsken juuri äitini huoneessa?»
»Tyttö?» kysyi mrs Flintwinch jotenkin terävällä äänellä. »Näin varmasti siellä tytön teidän lähellänne — hän oli melkein piilossa pimeässä nurkassa.»
»Oh, hän? Pikku Dorrit? Ei hän ole mikään — vain hänen oikkujaan.» Affery Flintwinchin omituisuuksia oli, ettei hän milloinkaan maininnut mrs Clennamia nimeltä. »Mutta on olemassa muitakin ja toisenlaisia tyttöjä. Oletteko unohtanut entisen mielitiettynne? Aikoja sitten, arvaan.»
»Sain kärsiä niin paljon siitä, että äitini erotti meidät, etten ole unohtanut. Muistan hänet aivan hyvin.»
»Oletteko saanut toisen?»
»En.»
»Silloin tiedän kertoa teille uutisia. Hän voi hyvin ja on leski. Ja jos tahdotte, niin voitte saada hänet.»
»Ja mistä te sen tiedätte, Affery?»
»Nuo molemmat viisaat ovat puhuneet siitä. — Mutta Jerehmiah kuuluu tulevan portaissa!» Ja hän hävisi silmänräpäyksessä.
Mrs Flintwinch oli lisännyt viimeisen mallista puuttuvan langan kudokseen, jota Arthur Clennamin muisti ahkerasti kutoi tässä vanhassa työpajassa, jossa hänen nuoruutensa kangaspuut olivat seisseet. Poikamaisen rakkauden keveä hullutus oli löytänyt tien tähänkin taloon, ja hän oli lempensä toivottomuudessa ollut yhtä onneton, kuin jos talo olisi ollut romanttinen linna. Vähän enemmän kuin viikko takaperin Marseillessa oli se nuori kaunis tyttö, josta hän oli eronnut kaivaten, kiinnittänyt tavattomassa määrässä hänen mieltänsä ja herättänyt hänessä hellää mieltymystä siitä syystä, että hän huomasi hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä, todellista tai luuloteltua, niiden kasvojen kanssa, jotka olivat kohottaneet hänet hänen synkästä elämästään liitelemään mielikuvituksen kultamailla. Hän nojasi matalan, leveän ikkunan pieleen, katseli taas mustunutta savupiippumetsää ja alkoi uneksia. Sillä tämän miehen elämän suunta oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä uneksijan — niin monta puutetta siinä oli, joita sieti ajatella, niin monen seikan saattoi mietiskelemällä saada näyttämään paremmalta ja onnellisemmalta.
Mrs Flintwinch näkee unta
Kun mrs Flintwinch uneksi, teki hän sen tavallisesti toisella tavalla kuin vanhan emäntänsä poika, nimittäin silmät ummessa. Tänä yönä, vain jokunen tunti sen jälkeen kun hän oli eronnut vanhan emäntänsä pojasta, näki hän erittäin elävän unen. Oikeastaan se ei ollutkaan kuin unta, niin todelliselta se tuntui joka suhteessa. Se oli tällaista.
Mr ja mrs Flintwinchin makuuhuone oli vain muutaman askeleen päässä siitä huoneesta, johon mrs Clennam näin kauan oli ollut sidottu. Se ei ollut samassa kerroksessa, vaan kylkirakennuksessa, ja siihen päästiin kulkemalla lyhyitä, epätasaisia, jyrkkiä portaita alas, jotka erosivat pääportaista melkein vastapäätä mrs Clennamin ovea. Tuskin saattoi sanoa, että huone oli korvan kuuluvissa, sillä vanhan talon seinät, ovet ja laudoitukset, olivat siksi ääntä ehkäiseviä, mutta sinne oli helppo päästä, pukemattomana ja mihin aikaan hyvänsä yöllä ja riippumatta siitä, oliko kylmä vai lämmin. Vuoteen pääpuolessa, muutaman tuuman päässä mrs Flintwinchin korvasta, riippui kello, jonka langan toinen pää oli mrs Clennamin käden ulottuvilla. Kohta kun tämä kello soi, hyökkäsi Affery pystyyn ja ilmestyi sairashuoneeseen jo ennen kuin oli täysin hereillä.
Saatuaan emäntänsä vuoteeseen sytytti mrs Flintwinch yölampun, toivotti hyvää yötä ja lähti levolle kuten tavallista, vaikka hänen herraansa ei vielä näkynyt. Herrastaan ja miehestään juuri mrs Flintwinch näki unta, huolimatta huomioista, joita monet oppineet olivat tehneet mielessä olleen viimeisen asian vaikutuksesta uniin.
Hän oli heräävinään, nukuttuaan muutaman tunnin, ja huomasi, ettei Jeremiah vielä ollut vuoteessa. Sitte hän oli katsovinaan kynttilää, jonka oli jättänyt palamaan, ja arvioi, kuten kuningas Alfred Suuri, ajan kulua sen mukaan, päätellen sen lyhyydestä nukkuneensa jotensakin pitkän ajan. Hän oli nousevinaan ylös, kietoi vaipan ympärillensä, pani kengät jalkaansa ja lähti ihmeissään porraskäytävään etsimään Jeremiahia.
Portaat olivat yhtä puisevat ja lujat kuin tavallisestikin, ja Affery astui niitä alas tekemättä minkäänlaisia unitilalle ominaisia hairahduksia. Hän ei liidellyt niiden yli, vaan astui alas, porras portaalta, pidellen kiinni käsipuusta, sillä kynttilä oli palanut loppuun. Eräässä eteisen nurkassa pääoven takana oli pieni, onkalon kaltainen odotushuone, jossa oli pitkä kapea, kuin aukiviilletty ikkuna. Tässä huoneessa, jota ei milloinkaan käytetty, paloi kynttilä.
Mrs Flintwinch meni eteisen poikki ja tunsi sen kivityksen kylmäävän sukattomia jalkojaan; ovi oli raollaan, ja hän kurkisti sisään sen ruosteisten saranoiden välistä. Hän odotti näkevänsä ukon nukkumassa tai pyörtyneenä, mutta tämä istui rauhallisena tuolilla hereillä ja yhtä terveenä kuin tavallisesti. Mutta mitä — mitä? — Herra armahtakoon! Mrs Flintwinch mutisi jotakin sentapaista ja tunsi päätänsä huimaavan.
Sillä hereillä oleva mr Flintwinch vartioi nukkuvaa mr Flintwinchiä. Hän istui pienen pöydän ääressä tuijottaen pöydän toisella puolen istuvaan, leuka rintaa vasten kuorsaavaan itseensä. Hereillä oleva Flintwinch istui kasvot suoraan päin vaimoonsa, nukkuva sivuttain. Valvova Flintwinch oli oikea, alkuperäinen, nukkuva oli hänen kaksoisolentonsa. Affery huomasi, pää pyörällä, tämän erotuksen, niinkuin olisi erottanut käsin koskettavan esineen sen kuvastinkuvasta.
Jos hän olisi ollut epätietoinen siitä, kumpi oli hänen oma Jeremiahinsa, niin olisi tämän kärsimättömyys pian hälventänyt epäilyksen. Mr Flintwinch katseli ympärilleen etsien hyökkäysasetta, tarttui kynttiläsakseihin ja, ennenkuin niisti karrelle palaneen kynttilänsydämen, töykkäsi saksilla toista kuin olisi aikonut lävistää hänet.
»Kuka se on? Mikä on hätänä?» huudahti nukkuja havahtuen hereille.
Mr Flintwinch heilautti asettaan ikäänkuin vaatien toista vaikenemaan uhkaamalla työntää sakset hänen kurkkuunsa; toinen alkoi tointua, hieroi silmiään ja sanoi: »Unohdin, missä olin.»
»Sinä olet nukkunut kaksi tuntia», ärisi Jeremiah katsoen kelloaan.»Sanoit virkistyväsi, jos saat hiukan vain nukahtaa.»
»Hiukan vain minä olenkin nukahtanut», väitti kaksoisolento.
»Kello on puoli kaksi aamulla», jupisi Jeremiah. »Missä hattusi on ja takkisi? Entä missä laatikko on?»
»Täällä on kaikki tallella», vastasi kaksoisolento kietoen unisen huolellisesti huivin kaulaansa. »Odotas. Anna nyt hiha tänne, ei sitä — toinen. Haa! En olekaan enää nuori kuin ennen.» Mr Flintwinch oli auttanut takin hänen päällensä vihaisen tarmokkaasti. »Lupasit minulle toisen lasillisen levättyäni.»
»Tuossa on!» vastasi Jeremiah, »ja tarttukoon se kurkkuusi, olin sanoa — mutta lähde nyt, tarkoitan». Ja puhuessaan otti hän esille äskeisen portviinipullon ja täytti viinilasin.
»Hänen viiniänsä, arvaan?» kysyi kaksoisolento, maistellen sitä ikäänkuin olisi ollut lastaustyöläinen eikä kiireestä olisi tietoa. »Hänen maljansa!»
Hän ryyppäsi.
»Sinun maljasi!»
Taas hän ryyppäsi.
»Pojan malja!»
Vielä ryyppy.
»Ja kaikkien Saint Paulin seuduilla asuvien ystävieni malja!» Hän tyhjensi lasinsa ja asetti sen pöydälle, jättäen kesken tämän vanhanaikaisen kansalaismaljan ja tarttui laatikkoon. Tämä oli rautainen, neliönmuotoinen, sivu noin kaksi jalkaa pitkä, ja hän kantoi sitä jotensakin kevyesti kainalossaan. Jeremiah katseli epäluuloisin silmin, kuinka hän käsitteli sitä; hän koetteli sitä, ollakseen varma siitä, että toinen piteli sitä kyllin lujasti, käski häntä hengen uhalla olemaan huolellinen tehtävässään ja sitte hiipi varpaillaan huoneesta avaamaan hänelle ovea. Affery, arvaten edeltäpäin viime liikkeen, oli jo portaissa. Asioiden kulku oli niin luonnollinen ja tavallinen, että hän, siinä seisten, saattoi kuulla oven avautuvan, tunsi yöilman viimaa ja näki tähdet taivaalla.
Mutta nyt seurasi unen merkillisin osa. Hän pelkäsi miestään niin, ettei kyennyt vetäytymään portailta huoneeseensa (kuten hän kyllä olisi hyvin ehtinyt tehdä ennen kuin mies oli sulkenut oven), ja seisoi paikallaan tuijottaen. Seuraus oli, että toinen törmäsi häneen astuessaan kynttilä kädessä portaita ylös mennäkseen nukkumaan. Mr Flintwinch näytti hämmästyneeltä, muttei virkkanut mitään. Astuen edelleen piti hän vaimoaan koko ajan silmällä, ja tämä, joka kokonaan oli hänen vallassaan, peräytyi hänen edellään. Näin, toinen kulkien takaperin edellä ja toinen seuraten perässä, pääsivät he omaan huoneeseensa. Mutta ovi oli tuskin sulkeutunut heidän perässään, kun mr Flintwinch tarttui vaimoaan kurkusta ja pudisteli häntä, kunnes Affery oli sininen kasvoiltaan.
»No, Affery, vaimo — Affery!» sanoi mr Flintwinch. »Oletko nähnyt unta?Herää, herää! Mikäs on hätänä?»
»Hätänäkö — Jeremiah?» läähätti mrs Flintwinch, pyöritellen silmiään.
»No, Affery — vaimo — Affery! Sinä olet unissasi lähtenyt vuoteestasi, rakkaani. Tulin tänne nukahdettuani hetkisen tuolla alhaalla ja tapasin sinut käärittynä vaippaasi ja painajaisen kiusaamana. Affery vaimo», lisäsi mr Flintwinch, ystävällinen hymy ilmeikkäillä kasvoillaan, »jos vielä kerran näet tällaista unta, niin merkitsee se, että olet lääkkeen tarpeessa. Ja minä annan sinulle annoksen sitä, eukkoseni — aimo annoksen.»
Mrs Flintwinch kiitti häntä ja ryömi sänkyynsä.
Perheasioita
Kun kaupungin kellot löivät yhdeksän maanantaiaamuna, työnsi hirsipuusta pudotettua muistuttava Jeremiah Flintwinch mrs Clennamin pyörätuolissa ison kirjoituspöydän ääreen. Kun rouva oli avannut pulpettinsa ja asettunut sen eteen, vetäytyi Jeremiah pois — kuten näytti hirttäytyäkseen perinpohjaisemmin — ja Arthur Clennam ilmestyi huoneeseen.
»Voitko paremmin tänään, äiti?»
Äiti pudisti päätänsä, kasvoillaan sama tuiman nautinnon ilme kuin edellisenä iltana ilmasta puhuttaessa. »Minä en enää milloinkaan tule paremmaksi. Ja hyvä on, Arthur, että tiedän ja jaksan kantaa sen.»
Istuessaan kädet hajalla pulpetilla, korkea kirjoituspöytä törröttämässä edessään, hän näytti kuin soittavan mykkiä urkuja. Hänen poikansa ajatteli niin (se oli lapsuudenaikainen mielikuva) istuessaan hänen viereensä.
Mrs Clennam avasi pari laatikkoa, tarkasteli muutamia asiapapereita ja pisti ne taas paikoilleen. Hänen tuimissa kasvoissaan ei näkynyt vähintäkään liikettä, joka olisi saattanut opastaa toista hänen ajatustensa hämäriin sokkelokäytäviin.
»Puhunko nyt liikeasioistamme, äiti? Haluatko neuvotella niistä?»
»Haluanko, Arthur? Pikemmin, haluatko sinä? Isäsi on jo ollut kuolleena toista vuotta. Olen siitä saakka ollut käytettävänäsi ja odottanut, milloin suvaitsisit tulla kotiin.»
»Oli paljon järjestelemistä, ennenkuin pääsin lähtemään; ja kun sitte lähdin, matkustelin hiukan levokseni ja huvikseni.»
Mrs Clennam kääntyi häneen päin, ikäänkuin ei olisi kuullut tai käsittänyt hänen viime sanojaan.
»Levoksesi ja huviksesi?»
Hän kiersi katseellaan synkkää huonetta ja näytti, huulten liikkeestä päättäen, kertaavan sanoja itsekseen, ikäänkuin haastaen huonetta todistajaksi siitä, kuinka vähän kumpaakin se tarjosi hänelle.
»Sitäpaitsi, äiti, sinähän yksin olet jälkisäädöksen toimeenpanija ja omaisuuden hoitaja ja määrääjä, joten minulle jäi vähän tai, voisinpa sanoa, ei mitään tehtäväksi, ennenkuin sinä olit saanut asiat mielesi mukaiseen järjestykseen.»
»Tilinpäätökset on tehty», vastasi äiti; »minulla on ne täällä. Todisteet ovat tarkastetut ja hyväksytyt. Voit katsoa niitä, Arthur, kun tahdot, vaikkapa nyt, jos haluat.»
»Minulle riittää tieto, että tilit ovat päätetyt, äiti. Jatkanko nyt?»
»Miksei!» vastasi äiti tylyyn tapaansa
»Äiti, meidän kauppamme on supistunut supistumistaan vuosi vuodelta, ja liikkeemme taantuu askel askeleelta. Me emme milloinkaan ole osoittaneet suurta luottamusta muille emmekä ole itsekään saaneet sitä osaksemme; emme ole hankkineet itsellemme ystäviä; emme ole pysyneet aikamme tasalla; olemme jääneet kauas takapajulle. Minun ei tarvitse selittää tätä tarkemmin, äiti, sinä kyllä tiedät sen.»
»Tiedän, mitä tarkoitat», vastasi mrs Clennam kuivasti.
»Tämäkin vanha talo, jossa nyt keskustelemme», jatkoi hänen poikansa, »todistaa väitteeni oikeaksi. Isäni nuoruudessa ja hänen setänsä aikoina ennen häntä se oli kauppatalo — todellinen liiketalo, vieläpä liikekeskuskin. Nyt se seisoo tässä luonnottomana ja mahdottomana, ajasta jääneenä ja tarkoituksettomana. Kaikki tavaralähetyksemme ovat jo kauan kulkeneet Rovinghamin välitysliikkeen kautta; ja vaikka tämän valvominen ja isäni varojen hoito on kysynyt sinulta terävää arvostelukykyä ja suurta valppautta, niin eivätkö nämä ominaisuudet olisi voineet vaikuttaa isäni omaisuuteen yhtä paljon, jos olisit asunut jossakin yksityishuoneustossa, vai mitä?»
»Arveletko», vastasi mrs Clennam ottamatta huomioon hänen kysymystään, »ettei talolla ole mitään tarkoitusta ollessaan heikon ja murheellisen — täydellä syyllä ja omasta ansiostaan heikon ja murheellisen — äitisi suojana?»
»Puhuin vain liiketarkoituksista.»
»Ja missä mielessä?»
»Tulen juuri siihen.»
»Arvaan», vastasi mrs Clennam katsoen kiinteästi poikaansa, »mistä on kysymys. Mutta Herra varjelkoon minua marisemasta missään koettelemuksessa. Syntieni tähden olen ansainnut tämän katkeran pettymyksen, ja minä otan sen vastaan.»
»Äiti, olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan noin, vaikka pelkäsinkin jo, että sinä —»
»Pelkäsit siis jo sitä. Sinä tunsit minut», keskeytti äiti.
Poika oli hetken ääneti. Hän oli saanut äitinsä tulistumaan ja oli ihmeissään. »No!» virkkoi tämä jähmettyen taas kiveksi. »Jatka. Anna kuulua.»
»Kuten olet otaksunut, äiti, olen päättänyt puolestani luopua liikkeestä, Olen saanut siitä kyltikseni. En tahdo pyrkiä, neuvonantajaksesi; huomaan, että aiot jatkaa sitä. Jos voisin vaikuttaa sinuun jotakin, niin käyttäisin tätä valtaani lieventääkseni arvosteluasi minusta, joka tuotan sinulle tämän pettymyksen, ja muistuttaakseni sinulle, että olen jo elänyt pitkän elämän toisen puolen enkä ole kertaakaan tätä ennen asettanut omaa tahtoani sinun tahtoasi vastaan. En voi sanoa kyenneeni muodostelemaan sydäntäni ja mieltäni sinun sääntöjesi mukaan; enkä voi väittää olleeni näinä neljänäkymmenenä vuotena hyödyksi tai iloksi itselleni enkä kellekään muulle, mutta olen aina alistunut, ja vain sitä pyydän sinua muistamaan.»
Voi sitä anojaa — jos sellaista milloinkaan oli ollut täällä — joka odotti näkevänsä jonkinlaista myöntymystä näiltä järkähtämättömiltä kasvoilta! Voi sitä erehtynyttä, joka vetosi siihen oikeuteen, missä nämä ankarat silmät katselivat häneen tuomarinistuimelta! Tämä kovasydäminen nainen tarvitsi lakkaamatta salaperäistä, synkkyyteen ja pimeyteen verhottua uskontoansa, joka välähdytteli kirouksen, koston ja hävityksen salamoita mustien pilvien lomista. Anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet — se oli hänen mielestään liian raukkamainen rukous. Lyö Sinä, Herra, minun vihollisiani, ja muserra heidät; tee Sinä niinkuin minäkin tekisin ja minä tahdon palvoa Sinua: tällaisen jumalattoman kivitornin hän rakensi kunnioittaakseen taivasta.
»Joko olet lopettanut, Arthur, vai onko sinulla vielä muuta sanottavaa minulle? En luulisi enää olevan muuta. Puheesi on ollut lyhyttä, mutta sisältörikasta!»
»Äiti, minulla on kuitenkin vielä jotakin sanottavaa. Se on ahdistanut mieltäni yötä päivää koko tämän pitkän ajan. Se on paljon vaikeampaa sanoa kuin äskeinen. Se koski vain minua, tämä taas meitä kaikkia.»
»Meitä kaikkia? Keitä kaikkia?»
»Sinua, minua ja isä vainajaani.»
Mrs Clennam siirsi kätensä pulpetilta, risti ne helmaansa ja tuijotti tuleen kasvoilla muinaisegyptiläisen kuvapatsaan tutkimaton ilme.
»Sinä tunsit isäni monin verroin paremmin kuin minä konsanaan, ja hän ei ollut yhtä umpimielinen sinua kohtaan kuin minua. Sinä, äiti, olit häntä paljon voimakkaampi ja johdit häntä. Tiesin sen lapsena yhtä hyvin kuin nyt. Tiesin, että sinun vaikutusvaltasi häneen oli syynä siihen, että hän lähti Kiinaan hoitamaan liikettämme siellä, sillä välin kun sinä hoidit täällä (vaikken vieläkään ole selvillä siitä, nämäkö olivat erosopimuksenne varsinaiset ehdot), ja että minä sinun tahdostasi jäin luoksesi kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka ja sitte matkustin hänen luoksensa. Etkö loukkaannu siitä, että nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muistutan sinulle tätä?»
»Odotan saavani kuulla, mistä syystä teet sen.»
Arthur alensi ääntänsä ja sanoi ilmeisen vastenmielisesti ja vastahakoisesti:
»Tahtoisin kysyä sinulta, äiti, juolahtiko milloinkaan mieleesi epäillä —»
Kuullessaan sanan »epäillä» käänsi mrs Clennam silmänsä hetkeksi poikaansa, rypistäen synkästi kulmiaan. Sitte katsoi hän takaisin tuleen, kulmat yhä rypyssä, ikäänkuin muinais-egyptiläinen kuvanveistäjä olisi kaivertanut koviin graniittikasvoihin ikuisesti vihaisen ilmeen.
»— että jokin salainen muisto ahdisti hänen mieltänsä ja tuotti hänelle — omantunnonvaivoja. Huomasitko milloinkaan hänen käytöksessään jotakin tällaiseen viittaavaa tai puhuitko milloinkaan hänen kanssaan siitä tai kuulitko hänen joskus vihjaavan tällaisiin asioihin?»
»En ymmärrä, millaisten muistojen ahdistamana päättelet isäsi olleen», vastasi mrs Clennam, oltuaan hetken vaiti. »Puhut kovin hämärästi.»
»Onko mahdollista, äiti» — hänen poikansa kumartui ollakseen lähempänä kuiskatessaan kysymyksensä ja laski hermostuneesti käteensä pulpetille, — »onko mahdollista, äiti, että hän onnettomuudeksi oli tehnyt jollekulle vääryyttä, myöhemmin sovittamatta sitä?»
Luoden raivostuneen katseen poikaansa vetäytyi mrs Clennam taaksepäin tuolissaan pitääkseen häntä edempänä itsestään, muttei vastannut mitään.
»Käsitän täydellisesti, äiti, että ellei tämä ajatus milloinkaan ole juolahtanut mieleesi, minä näytän julmalta ja luonnottomalta sinun silmissäsi mainitessani siitä, näin meidän keskenkin vain. Mutta en pääse siitä eroon. Aika ja olojen muutos (olen koetellut kumpaakin, ennenkuin puhuin asiasta sinulle) eivät voi sitä haihduttaa. Muista, että olin yhdessä isäni kanssa. Ajattele, että näin hänen kasvonsa, kun hän antoi kellon minun huostaani koettaen saada sanotuksi, että hän lähettää sen sinulle merkiksi, jonka sinä kyllä ymmärrät. Muista, että näin hänen, kynä voimattomassa kädessään, yrittävän kirjoittaa sinulle muutamia sanoja, joita hän ei kuitenkaan saanut paperille muodostetuiksi. Kuta hämärämmältä ja julmemmalta tämä epämääräinen aavistus tuntuu, sitä useampia asianhaaroja ilmestyy, jotka mielestäni saattavat sen näyttämään todenmukaiselta. Koettakaamme taivaan tähden tarkoin tutkia, onko jollekulle tehty vääryyttä, joka on jätetty meidän korjattavaksemme. Ei kukaan muu voi auttaa tässä asiassa niinkuin sinä, äiti.»
Mrs Clennam istui edelleen niin takakenossa, että häiritty tasapaino tuon tuostakin liikahdutti tuolin pyöriä, joten hän näytti yhä edemmäksi liukuvalta kauhealta aaveelta; hän kohotti kyynärpäästä koukistetun vasemman käsivartensa, käden selkä kasvoja vasten käännettynä, itsensä ja poikansa väliin ja katseli häntä jäykän äänettömänä.
»Rahaa koottaessa ja armotonta kauppaa käytäessä — olen alkanut ja minun täytyy nyt jatkaa puhetta näistä asioista, äiti on kenties jotakuta pahasti petetty, jopa viety hänet perikatoon. Jo ennen minun syntymääni olit sinä koko tämän koneiston liikkeellepanevana voimana; sinä valoit voimakkaamman henkesi kaikkiin isäni yrityksiin enemmän kuin neljän kymmenen vuoden aikana. Uskon, että sinä voit hälventää kaikki nämä epäluulot, jos vain tahdot auttaa minua paljastamaan totuuden. Tahdotko tehdä sen, äiti?»
Hän vaikeni toivoen äidin vastaavan. Mutta tämän harmaat suortuvat eivät olleet sen liikkumattomammat kuin hänen lujasti yhteen puristetut huulensa.