»Jos vielä on mahdollista korjata vääryys ja maksaa takaisin vääryyttä kärsineelle, niin ottakaamme selvä asiasta ja tehkäämme se. Ei, äiti, jos kykenen siihen, niin salli minun tehdä se. Perin vähän onnea olen nähnyt rahasta lähtevän, se on minun tietääkseni tuottanut niin vähän rauhaa ja tyydytystä tähän kotiin ja sen jäsenille, että sillä minun silmissäni on vähemmän arvoa kuin useimpien muiden. En voisi hankkia sillä itselleni mitään, mikä tuottaisi iloa ja tyydytystä, jos minua ahdistaisi epäluulo, että se synkistytti omantunnon vaivoilla isäni viimeisiä hetkiä ja ettei se kunniallisesti ja oikeuden mukaan kuulu minulle.»
Laudoitetulla seinällä, parin kolmen kyynärän päässä kirjoituspöydästä riippui kellonnuora. Äkkiä ja nopeasti liikahduttaen jalkaansa työnsi mrs Clennam pyörätuolinsa vinhasti sen ääreen ja soitti vimmatusti — yhä pidellen käsivarttaan kilpenään, ikäänkuin odottaen pojaltaan iskua, jota vastaan täytyi suojella itseään.
Huoneeseen riensi tyttö pelästyneen näköisenä.
»Lähetä Flintwinch tänne!»
Tyttö hävisi silmänräpäyksessä, ja samassa seisoi vanhus huoneessa. »Mitä? Joko te nyt olette otelleet?» virkkoi hän, tyynesti sivellen kasvojaan. »Arvasin sen. Olin aivan varma siitä.»
»Flintwinch!» sanoi äiti, »katso poikaani. Katso häntä!»
»No! Minä katson häntä», vastasi Flintwinch.
Mrs Clennam oikaisi kilpenä käytetyn käsivartensa ja puhuessaan osoitti sillä vihansa esinettä.
»Melkein samassa hetkessä kuin hän palaa kotiin — ennenkuin kenkä hänen jalassaan on kuivunut — häpäisee hän isänsä muistoa äitinsä kuullen! Pyytää äitiänsä yhdessä kanssaan urkkimaan isän liikeasioita, jopa koko elämän ajalta! Epäilee, että maallinen tavara, jota olemme vaivaloisesti koonneet myöhään ja varhain, työllä ja tuskalla, raataen ja kieltäytyen, on vain ryöstettyä omaisuutta, ja kysyy, kenelle se on luovutettava takaisin, jotta vääryys tulisi korjatuksi ja sovitetuksi.»
Vaikka hän oli raivoissaan sanoessaan tämän, oli hänellä kuitenkin äänensä niin vallassaan, että hän puhui melkein tavallista hiljemmin. Sanat hän myös lausui erittäin selvästi.
»Sovitetuksi!» kertasi hän. »Niin kai! Helppoa on hänen puhua sovituksesta, hänen, joka juuri palaa matkoilta ja huvituksista vierailta mailta ja elää turhuudessa ja nautinnoissa. Mutta katsokoon hän minua, vankia, tuoliini kytkettyä. Minä kestän nurkumatta, koska minut on määrätty näin sovittamaan syntejäni. Sovitusta! Eikö tässä huoneessa ole sovitettu? Eikö täällä ole viidentoista vuoden aikana sovitettu?»
Näin hän aina selvitti tilinsä taivaan Herran kanssa, merkiten hyväkseen kaikki tarkkaan tulopuolelle, velkoen ankarasti saatavansa ja pitäen lujasti kiinni vaatimuksistaan. Tuhannet tekevät samoin joka päivä, kultin omalla tavallaan. Hänen tapansa oli vain huomattava siinä ilmenevän voiman ja ponnen tähden.
»Flintwinch, anna minulle tuo kirja.»
Vanha mies nouti sen hänelle pöydältä. Mrs Clennam pisti kaksi sormea lehtien väliin, sulki kirjan jättäen sormet paikoilleen ja ojensi kirjan uhkaavasti poikaansa kohti.
»Muinaisina aikoina, Arthur, joista puhutaan tässä selityskirjassa, eli Herran valittuja, hurskaita miehiä, ja he olisivat kironneet poikansa vähemmästäkin syystä kuin tästä, olisivat karkoittaneet heidät, vieläpä kokonaisia kansojakin, jotka olisivat kannattaneet heitä, karkottaneet heidät Jumalan ja ihmisten yhteydestä, hukkumaan ja häviämään, äitinsä helmassa lepäävää sylilasta myöten. Mutta minä ilmoitan sinulle näin, että jos kerrankin vielä otat puheeksi tämän asian, niin hylkään sinut; lähetän sinut ulos tuosta ovesta sillä tavalla, että sinun olisi ollut parempi olla äidittömänä kehdosta saakka. En tahdo enää milloinkaan nähdä sinua enkä tietää sinusta mitään. Ja jos kuitenkin kerran tulisit tähän hämärään huoneeseen katsomaan minua maatessani kuolleena, niin ruumiini, jos se vain olisi vallassani, hikoaisi verta sinun lähestyessäsi sitä.»
Rauhoittuneena osaksi uhkauksensa kiihkeydestä osaksi tuntiessaan (outoa kyllä) suorittaneensa jonkinlaisen uskonnollisen toimituksen, antoi hän kirjan takaisin vanhalle miehelle ja oli vaiti.
»No», sanoi Jeremiah, »en aio asettua teidän molempien väliin, mutta sallinette minun kysyä (koska minut oli kutsuttu tänne kolmanneksi), mistä on kysymys».
»Pyytäkää selitystä äidiltäni», vastasi Arthur, huomaten, että puhuminen oli jätetty hänen asiakseen. »Jääköön tämä sikseen. Mitä olen sanonut, oli vain äitiäni varten.»
»Oh!» huudahti vanha mies. »Äidiltänne? Vai pitäisi minun pyytää selitystä äidiltänne? Hyvä! Mutta äitinne mainitsi, että te olitte epäillyt isäänne. Siinä ette menettele kuuliaisen ja nöyrän pojan tavoin, mr Arthur. Ketä te tämän jälkeen alatte epäillä?»
»Jo riittää», keskeytti mrs Clennam kääntyen yksinomaan vanhan miehen puoleen. »Älkäämme puhuko enää tästä asiasta.»
»Kyllä, mutta odottakaa, odottakaa hiukan», sanoi ukko itsepintaisesti. »Tarkastakaamme tilannetta. Oletteko sanonut mr Arthurille, ettei hän saa syyttää isäänsä? Ettei hänellä ole oikeutta siihen? Ettei hänellä ole syytä siihen?»
»Sanon sen hänelle nyt.»
»Ah! Aivan niin», vastasi vanha mies. »Te sanotte hänelle sen nyt. Ette ole sanonut hänelle sitä ennen, mutta sanotte sen nyt. Niin, niin! Aivan oikein! Tiedätte, että seisoin teidän ja hänen isänsä välillä niin kauan, ettei kuolemakaan näytä muuttaneen asiaa, vaan on kuin seisoisin siinä yhä edelleen.
»Sentähden tahdon vilpittömästi ja ehdottomasti saada tämän asian selväksi. Arthur, suvaitkaa kuulla, ettei teillä ole oikeutta epäillä isäänne eikä mitään aihetta siihen.»
Hän asetti kätensä pyörätuolin selkänojalle ja mutisten itsekseen työnsi emäntänsä hitaasti takaisin kirjoituspöydän ääreen. »Sen varalta», jatkoi mr Flintwinch jääden seisomaan tuolin taakse, »että lähtisin tieheni jättäen tehtäväni kesken ja että minua taas kutsuttaisiin sitä jatkamaan, kun uudelleen joudutte riitaan keskenänne, sen varalta kysyn, onko Arthur kertonut, miten hän aikoo menetellä liikkeen suhteen».
»Hän on luopunut siitä.»
»Hän on kai luovuttanut sen jollekulle?»
Mrs Clennam katsahti poikaansa, joka nojautui ikkunaan. Arthur huomasi hänen katseensa ja vastasi: »Äidilleni tietysti. Hän tekee siinä asiassa niin kuin häntä miellyttää.»
»Ainoa miellyttävä puoli», vastasi mrs Clennam oltuaan hetken vaiti, »minkä saatan keksiä pettymyksessäni, on se, että voin auttaa vanhaa, uskollista palvelijaa eteenpäin. Poikani, jonka olin toivonut miehuutensa kukoistuksessa valavan uutta nuoruutta ja voimaa vanhaan liikkeeseemme ja tekevän sen tuottoisaksi ja mahtavaksi, pettää toiveeni. Jeremiah, kapteeni pakenee laivasta, mutta sinä ja minä vajoamme tai pelastumme sen mukana.»
Jeremiah, jonka silmät välähtivät kuin hän olisi, nähnyt rahaa, loi poikaan pikaisen katseen, joka näytti sanovan: »Sinulle en ole kiitoksen velassa tästä, sinä et ole tehnyt mitään asian hyväksi.» Sitte hän sanoi emännälleen kiittävänsä häntä ja että Affery kiitti häntä ja ettei hän milloinkaan eikä Affery milloinkaan hylkäisi häntä. Lopuksi hän veti kellonsa esille taskun syvyyksistä, ilmoittaen: »Yksitoista. Osterienne aika!» Ja vaihtamatta puheenaineen mukana ilmettä tai käytöstä hän soitti kelloa.
Mutta mrs Clennam oli päättänyt kohdella itseään entistä ankarammin, koska oli otaksuttu, että syntien sovitus oli hänelle tuntematonta, ja kun osterit tuotiin, kieltäytyi hän syömästä niitä. Ne näyttivät houkuttelevilta; valkoisella liinalla peitetyllä tarjottimella oli valkoinen lautanen, ja sille oli asetettu kahdeksan osteria kehän muotoon; vieressä oli kappale ranskanleipää ynnä voita ja pieni tanakka lasi kylmää viiniä ja vettä; mutta hän vastusti kaikkia suostutteluja ja lähetti tarjottimen alas taas — epäilemättä merkiten toimituksen hengellisen tilikirjansa tulopuolelle.
Tätä osteriateriaa ei tarjonnut Affery, vaan se tyttö, joka oli ilmestynyt kellon soidessa, sama, joka oli ollut hämärässä huoneessa edellisenä iltana. Nyt kun hänellä oli tilaisuutta tarkastaa häntä, huomasi Arthur, että hänen pieni vartalonsa, hennot kasvonpiirteensä ja kapea, köyhä pukunsa tekivät hänet paljoa nuoremman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli. Hän oli luultavasti noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen nainen, mutta kadulla olisi häntä luullut miltei puolta nuoremmaksi. Ei siksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet erikoisen nuoret, sillä todellisuudessa niissä näkyi enemmän huolen ja huolenpidon jälkiä kuin oli luonnollista siinä iässä, mikä hänellä korkeintaan saattoi olla; mutta hän oli niin pieni ja hento, kevytliikkeinen ja arka ja näytti olevan niin tietoinen siitä, ettei sopinut näiden kolmen jäykän aikuisen pariin, että hän käyttäytyi aivan kuin pelästynyt lapsi ja oli hyvin sellaisen näköinenkin.
Mrs Clennam näytti tuntevan tätä palvelijaansa kohtaan jonkinlaista mielenkiintoa, joka ilmeni milloin tuimalla milloin epävarmalla tavalla, milloin suojelevana, milloin masentavana, vaikuttaen toisinaan kuin ruiskukannun valelu, toisinaan kuin vesipuristin. Sinäkin hetkenä, jolloin tyttö totellen kiivasta soittoa, tuli huoneeseen, kun äiti merkillisellä toimituksellaan suojasi itseänsä pojaltaan, sinäkin hetkenä näkyi mrs Clennamin silmissä jonkinlainen yksilöllisen jälleentuntemuksen ilme, joka näytti olevan omistettu vain tytölle. Samoin kuin kovimmankin metallin kovuudessa on asteita ja itse mustassa Värissäkin on vivahduksia, niin oli mrs Clennamin käytöksen tylyydessäkin hieno astevaihtelu, kun oli tehtävä ero pikku Dorritin ja muun ihmiskunnan välillä.
Pikku Dorrit kulki taloissa ompelemassa. Hänet sai tilata niin ja niin suuresta tai niin ja niin pienestä maksusta päivässä, kahdeksasta kahdeksaan. Säntillisesti minuutilleen ilmestyi pikku Dorrit; säntillisesti minuutilleen hän hävisi. Salaisuutena pysyi, missä hän vietti molempien kahdeksien välisen ajan.
Vielä toinen pikku Dorritin omituisuus. Paitsi rahaa kuului hänen päiväpalkka-sopimukseensa myöskin vapaa ruoka. Hänestä oli erikoisen vastenmielistä syödä seurassa; hän ei tehnyt sitä milloinkaan, jos vain suinkin sai vältetyksi. Hän esteli aina ilmoittaen, että täytyi ensin aloittaa tuo tai lopettaa tämä työ; hän mietti ja suunnitteli luultavasti, kuinka voisi syödä yksin — erikoisen ovelasti se ei tapahtunut, sillä hän ei saanut petetyksi ketään. Pikku Dorritin senpäiväinen suuri murhe oli ohi, jos hän onnistui suunnitelmissaan; hän oli onnellinen saadessaan kantaa lautasensa johonkin, käyttäen helmaansa, jotakin laatikkoa tai vieläpä lattiaakin pöytänä; jopa luultiin hänen syövän, varpaillaan seisten, uunin reunaltakin.
Ei ollut helppoa päästä selville siitä, millaiset pikku Dorritin kasvot olivat; hän vetäytyi niin erilleen, käytteli neulaansa jossakin etäisessä nurkassa ja pakeni pelästyneenä kohdatessaan jonkun portaissa. Mutta ne näyttivät olevan kalpeat, läpikuultavat ja ilmeikkäät, vaikka ne muuten, Lukuunottamatta lempeitä, ruskeita silmiä, eivät olleet kauniit. Sirosti taivutettu pää, hento varsi, näppärät, ahkerat kätöset ja kulunut puku — se lienee ollut hyvin kulunut, koska saattoi näyttää niin nukkavierulta huolimatta erinomaisesta siisteydestään — sellaiselta näytti pikku Dorrit istuessaan työnsä ääressä.
Näistä pikku Dorritia koskevista yksityisseikoista ja yleisistä piirteistä, joiden perille mr Arthur päivän pitkään oli päässyt, oli hänen kiittäminen omia silmiään ja mrs Afferyn kieltä. Viimemainittu tietolähde olisi luultavasti koitunut pikku Dorritille vahingoksi, jos mrs Affery olisi saanut seurata omaa tahtoaan ja mieltään. Mutta koska »nuo molemmat ovelat» — joihin mrs Affery alituisesti vetosi ja joiden tahtoon hänen persoonallisuutensa hukkui — koska he olivat sopineet keskenään pitääkseen pikku Dorritia taloon kuuluvana, ei Afferylla ollut muuta neuvoa kuin seurata esimerkkiä. Samaten, jos »ovelat» olisivat päättäneet murhata pikku Dorritin kynttilänvalossa ja mrs Afferyn olisi käsketty pidellä kynttilää, olisi hän epäilemättä totellut.
Mrs Affery paistoi peltokanaa sairashuonetta varten sekä valmisti lihapiirakkaa ja vanukasta ruokasalia varten, mutta työnsä lomassa hän ehti antaa yllämainitut tiedot ja kurkisti kurkistamasta päästyäänkin ovesta sisään yllyttääkseen vastustamaan »molempia ovelia». Hänen halunsa nostattaa talon ainoa poika taisteluun heitä vastaan näytti paisuneen todelliseksi intohimoksi.
Päivän kuluessa tarkasti Arthur myös koko talon. Hän huomasi sen ikäväksi ja synkäksi. Ränsistyneet huoneet, jotka vuosi vuodelta pysyivät käyttämättöminä, näyttivät vaipuneen tylsään horrokseen, josta ei mikään voinut herättää niitä. Huonekalut, nekin kehnoja ja kömpelöitä, näyttivät pikemmin piiloutuvan huoneisiin kuin kalustavan niitä, ja koko talossa ei näkynyt minkäänlaista väriä; ne värit, joita siellä kenties joskus oli ollut, olivat jo aikoja sitten häipyneet sinne eksyneiden päivänsäteiden mukana — olivat hajonneet ja ehkäpä imeytyneet kukkiin, perhosiin, lintujen sulkiin, kallisarvoisiin kiviin ja kukaties mihin. Siellä ei ollut ainoatakaan suoraa permantoa, kellarista ullakkoon saakka; pöly ja savu olivat kirjailleet katot niin haaveellisin kuvioin, että vanhat eukot olisivat voineet ennustaa niistä paremmin kuin teen pohjasakasta; kalmankylmissä liesissä ei näkynyt muuta muinaisen lämmityksen merkkiä kuin piipuista tuiskahtaneet tuhkakasat, jotka ovia avattaessa pölähtivät ilmaan pieninä pyörteinä. Siinä suojassa, jota joskus oli käytetty seurusteluhuoneena, oli pari vaivaista kuvastinta; niiden kehyksiä kiersi jono mustia olentoja, mustat seppeleet käsissä; mutta nämäkin olivat toiset päätä, toiset sääriä vailla, ja muuan hautausurakoitsijalta näyttävä Cupido oli pyörähtänyt oman akselinsa ympäri ja joutunut seisomaan päällänsä, ja toinen oli tykkänään pudonnut pois. Huone, jota Arthur Clennamin isävainaja oli käyttänyt liiketarkoituksiin pojan aikaisimpien muistojen aikoina, oli niin koskematon ja muuttumattomassa kunnossa, että olisi voinut luulla hänen näkymättömänä vielä asustavan siinä, samoin kuin hänen näkyväinen leskensä asui omassa huoneessaan yläkerrassa, Jeremiah Flintwinchin yhä liikkuessa heidän välillään sovittelijana. Isän mustunut ja synkkä kuva riippui vakavan äänettömänä seinällä; silmät katsoivat poikaan yhtä kiihkeän puhuvina kuin sinä hetkenä, jolloin elämä sammui niistä, ja näyttivät juhlallisesti kehoittavan häntä täyttämään tehtävän, johon oli ryhtynyt; mutta äidin taipumisesta hänellä ei nyt ollut mitään toivoa, ja samoin oli hän pitkiksi ajoiksi luopunut toivosta päästä muilla keinoin rauhaan epäilyksiltään. Alhaalla kellareissa ja ylhäällä makuuhuoneissa oli vanhoja esineitä, jotka hän hyvin, muisti; ne olivat entisillä paikoillaan, mutta vanhuuttaan rappeutuneet ja muuttuneet; olipa siellä tyhjiä oluttynnyreitäkin, harmaina hämähäkinverkoista, ja tyhjiä viinipulloja, kaulat tukehduttavan täynnä karvaista hometta. Tuonne, kassahuoneeseen, käyttämättömien pullokorien ja kalpeiden, pihasta heijastuvien valojuovien keskelle oli ladottu joukko vanhoja pääkirjoja, ja niistä levisi sellainen ummehtuneen, ja mädänneen haju, että olisi luullut vanhojen kirjanpitäjien joka yö aaveaikoina palaavan tekemään niihin tilinpäätöstä.
Lihapiirakka tarjottiin, kuin katumuksentekijälle ainakin, ryppyisellä pöytäliinalla ruokapöydän toisella kulmalla, kello kaksi; Arthur söi yhdessä mr Flintwinchin, uuden yhtiökumppanin kanssa. Tämä ilmoitti Arthurille, että hänen äitinsä taas oli rauhoittunut ja ettei tarvinnut pelätä hänen enää koskettavan aamullista keskustelunaihetta. »Ja älkää syyttäkö isäänne, mr Arthur», lisäsi Jeremiah, »kerta kaikkiaan, älkää tehkö sitä! No, nyt emme enää puhu siitä asiasta.»
Mr Flintwinch oli uudelleenjärjestänyt ja pölyttänyt oman erikoisen pienen konttorinsa, ikäänkuin uuteen arvoon astumisensa kunniaksi. Hän palasi työhönsä täytettyään itsensä lihalla, särvittyään veitsenterällä sisäänsä kaiken kastikkeen ja ryypättyään aimo kulauksia keittiössä seisovasta kaljalekkeristä. Näin virkistyneenä kääri hän ylös paidanhihansa ja teki työtänsä; mr Arthur, katsellessaan hänen toimiaan, huomasi selvästi, että hän tältä mieheltä saattoi odottaa yhtä paljon tietoja asioista kuin isänsä kuvalta tai haudalta.
»No, Affery, vaimo», huusi mr Flintwinch, kun eukko meni eteisen läpi. »Sinä et ollut valmistanut mr Arthurin vuodetta, kun viimeksi kävin ylhäällä. Ala liikkua. Kiirehdi.»
Mutta mr Arthurin mielestä talo oli niin autio ja synkkä ja hän oli niin haluton olemaan toista kertaa läsnä äidin leppymättömästi luovuttaessa vihollisensa (joihin kenties hän itsekin kuului) ajalliseen turmioon ja ikuiseen perikatoon, että hän ilmoitti aikovansa ruveta asumaan hotellissa, johon oli jättänyt matkatavaransa. Mr Flintwinch oli tyytyväinen päästessään hänestä, ja hänen äitinsä ei sekautunut taloudellisiin järjestelyihin, oman huoneensa seinien ulkopuolella, kunhan vain oteltiin huomioon hänen säästäväisyysperiaatteensa, joten mr Arthur, aikaansaamatta lisää pahennusta, saattoi panna aikomuksensa täytäntöön. Sovittiin muutamista tunneista päivässä, jotka he, hänen äitinsä, mr Flintwinch ja hän itse, käyttäisivät välttämättömään tilikirjojen ja paperien tarkastamiseen, ja sydän raskaana hän lähti näin myöhään löytämästään kodista.
Entä pikku Dorrit?
Liiketunnit kestivät kymmenestä kuuteen, kahden viikon ajan; lomahetkinä nautti mrs Clennam sairasruokiaan, ostereja ja peltokanaa, kun taas mr Arthur virkistäytyi tekemällä kävelymatkoja. Toisin ajoin pikku Dorrit oli ompelutöissä, toisin ajoin ei; toisinaan ilmestyi hän taloon nöyränä vierailijana, jollaisena hän lienee ollut siellä Arthurin tuloiltanakin. Alussa herännyt uteliaisuus kasvoi mr Clennamissa yhä, kun hän piti silmällä pikku Dorritia, näki hänet tai oli näkemättä ja mietiskeli hänen olemustaan. Entisyyttä koskeva, hellittämätön huoli ja epäilys vei hänet niinkin pitkälle, että hän usein kyseli itseltään, olisiko tämä tyttö mahdollisesti jollakin tavoin yhteydessä sen kanssa. Viimein päätti hän hankkia lisää tietoja pikku Dorritin tarinasta.
Marshalsean isä
Kolmekymmentä vuotta takaperin oli Southwarkin esikaupungissa, juuri ennen kuin tullaan Saint Georgen kirkolle, etelään johtavan tien vasemmalla puolen Marshalsean vankila. Se oli seisonut siinä jo monta vaotta ja jäi siihen vielä useaksi ajastajaksi; mutta nyt se on hävinnyt, eikä maailma ole tullut sen menettämisestä huonommaksi.
Vankila oli pitkulainen, kasarmimainen rykelmä, jaettu likaisiin, selkä selkää vasten seisoviin taloihin, joten siinä ei ollut mitään perähuoneita; ympärillä oli ahdas, kivetty piha, jota kiersi korkea piikeillä varustettu muuri. Vankila oli kylläkin ahdas ja rajoitettu velkavankien säilytyspaikka, mutta sisälsi vieläkin ahtaamman ja rajoitetumman tyrmän salakuljettajia varten. Valtiokassaa vastaan rikkoneiden samoin kuin myyntivero- ja tullilakien rikkomisesta sakotettujen, jotka eivät kyenneet maksamaan sakkojaan, otaksuttiin istuvan raudoitetun oven takana toisessa vankilassa, joka sisälsi pari lujaa koppia ja pimeän, noin puolitoista kyynärää leveän käytävän; tähän salaperäiseen osastoon päättyi se perin rajoitettu keilarata, jolla Marshalsean vangit pelasivat pois murheensa ja huolensa.
Heidän vain otaksuttiin istuvan siellä, sillä aika oli jo hyvän matkaa sivuuttanut lujat kopit ja pimeän käytävän. Käytännössä oli jouduttu pitämään niitä hiukan liian huonoina, mutta teoriassa ne olivat yhtä hyvät, kuin konsanaan ennen; samoin on nykyään, eräiden koppien laita, jotka eivät ole ensinkään lujat, ja eräiden pimeäin käytävien, jotka ovat pilkkopimeitä. Tästä johtui, että salakuljettajat tavallisesti seurustelivat velkavankien kanssa, jotka ottivat heidät vastaan avoimin sylin, paitsi muutamina lainsäätäminä hetkinä, jolloin joku jostakin virastosta tuli jonkin muodollisuuden täyttämiseksi tarkastamaan jotakin, mistä ei hänellä eikä kellään muullakaan ollut mitään tietoa. Näissä aito brittiläisissä tilaisuuksissa olivat ainakin salakuljettajat vetäytyvinään lujiin koppeihinsa ja pimeään käytäväänsä, sillä välin kun virallinen joku oli toimittavinaan jotakin; todellisuudessa hän lähti tiehensä mitä pikimmin, ehdittyään jättää suorittamatta sen, mitä oli tullut suorittamaan — antaen pienoiskuvan useimpien yleisten asioiden hoidosta perin pienellä, ahtaan pienellä saarellamme.
Aikoja ennen tuota päivää, jolloin aurinko paahtoi Marseillen yllä ja josta tämä kertomus alkaa, oli Marshalsean vankilaan tuotu muuan velkavanki, josta hiukan puhutaan tässä tarinassa.
Hän oli siihen aikaan hyvin rakastettava ja hyvin avuton keski-ikäinen herrasmies, joka heti taas pääsisi vapaaksi. Tietysti hän heti pääsisi vapaaksi, sillä Marshalsean ovi ei milloinkaan sulkeutunut velkavangin jälkeen, joka ei aivan heti taas pääsisi pois. Hän toi mukanaan matkalaukun, jota hän ei arvellut tarvitsevansa purkaa, koska oli täysin varma siitä — kuten kaikki muutkin, sanoi portinvartija — että hän heti taas pääsisi ulos.
Hän oli ujo, arka mies, kaunismuotoinen, vaikka naisellinen; hänellä oli lempeä ääni, kiharat hiukset, epävarmasti liikehtivät kädet (sormuksia sormissa siihen aikaan), jotka alituisesti kohosivat vapiseville huulille hänen vankilassa-oloaikansa alussa. Etupäässä hän oli levoton vaimostaan.
»Luuletteko, sir», kysyi hän portinvartijalta, »että hän olisi hyvin järkytetty, jos tulisi tapaamaan minua portilla huomisaamuna?» Portinvartija ilmoitti kokeneensa, että toiset olivat, toiset eivät. Yleensä eivät olleet. »Mitä laatua hän on, nähkääs, siitä se riippuu», arveli hän mietiskelevästi.
»Hän on hyvin herkkä ja kokematon.»
»Siitä on hänelle haittaa», vastasi portinvartija.
»Hän on niin tottumaton liikkumaan yksin ulkona», sanoi vanki, »etten käsitä, kuinka hän pääsee tänne ensinkään, jos hän tulee jalan».
»Ehkäpä hän ottaa ajurin», ehdotti vartija.
»Niin, ehkä.» Epävarmat sormet kohosivat vapiseville huulille. »Soisin, että hän tekisi niin. Mutta tuskin hän tulee ajatelleeksi sitä.»
»Tai kenties», arvaili vartija, »ottaa hän veljensä tai sisarensa saattamaan itseään». Istuen kuluneella puutuolillaan lausui hän otaksumiaan ja ehdotuksiaan kuin lapselle, jonka heikkoutta hän sääli.
»Hänellä ei ole veljeä eikä sisarta.»
»No, veljentyttären, veljenpojan, serkun, palvelijan, kamarineidon tai vihanneskauppiaan sitten. — Kissa vieköön! Ottakoon jonkun niistä», kivahti portinvartija, eväten jo edeltäpäin kaikkien ehdotustensa hylkäämisen.
»Pelkään — toivon, ettei ole vastoin asetuksia — että hän tuo lapset mukanaan.»
»Lapset?» ihmetteli vartija. »Ja vastoin asetuksia? Voi taivas, meillähän on täällä oikea lasten leikkikenttä. Lapsia! Ohhoh, niitä täällä suorastaan vilisee. Montako teillä on?»
»Kaksi», vastasi vanki, nostaen taas epävarman kätensä huulilleen ja kääntyen menemään sisälle vankilaan.
Vartija katseli hänen jälkeensä. »Ja sinä olet yksi, mikä tekee kolme», huomautti hän itsekseen. »Ja lyönpä vetoa kruunusta, että vaimosi on yksi. Siitä tulee jo neljä. Ja panen lisäksi likoon puolikruunusen siitä, että vielä viides on tulossa! Luulenpa vielä, totta tosiaan, tietäväni, kumpi on avuttomampi, syntymätön vauva vai sinä.»
Kaikki hänen otaksumansa osuivat kohdalleen. Vaimo tuli seuraavana päivänä, -mukanaan kolmivuotias poikanen ja pieni kaksivuotias tyttö, ja vartijan arvelut saivat täyden vahvistuksen.
»Joko olette saanut huoneen?» kysyi portinvartija parin viikon kuluttua.
»Jo sain oikein hyvän huoneen.»
»Kai sinne hankitaan yhtä ja toista kalustusta, vai kuinka?» kysyi vartija.
»Erään ajurin pitäisi tänään iltapäivällä tuoda sinne muutamia välttämättömimpiä huonekaluja.»
»Rouva ja pienokaiset kai tulevat teille seuraksi?» kyseli vartija edelleen.
»Kyllä, niin, mielestämme on parempi, ettemme ole erossa, emme muutamaa viikkoakaan.»
»Muutamaa viikkoakaan, niin tietysti», vastasi vartija. Ja taas hän katsahti vangin jälkeen ja nyökäytteli päätään moneen kertaan hänen mentyään.
Tämän velkavangin raha-asiat olivat joutuneet epäjärjestykseen sen kautta, että hän oli osakkaana liikeyrityksessä, josta hän ei tiennyt muuta kuin että oli pannat siihen rahoja; oli olemassa oikeudellisia asiakirjoja luovutuksista ja sopimuksista, myönnytyksistä sinne ja myönnytyksistä tänne, mutta myös epäluuloja muutamien saamamiesten laittomasta suosimisesta yhtäällä ja salaperäisestä omaisuuden häviämisestä toisaalla; ja koska ei kukaan maan päällä voinut olla kykenemättömämpi kuin velkavanki itse selvittämään ainoatakaan seikkaa tässä sotkussa, ei hänen asioistaan päästy milloinkaan sen paremmin selville. Juttu kasvoi vain korkoa korolle sotkuisuudessa, kun häntä yksityiskohtaisesti tutkittiin, koettaen saada vastaukset sopusointuun keskenään, ja kun hänet teljettiin neljän seinän sisään yhdessä laskumestarien ja ovelien asianajajain kanssa, jotka tunsivat maksukyvyttömyyden ja vararikon kaikki metkut ja juonet. Jokaisessa tällaisessa tilaisuudessa hapuilivat avuttomat sormet vapisevia huulia yhä tuloksettomammin, ja ovelimmatkin asianajajat hylkäsivät hänet, selittäen hänen juttunsa toivottomaksi.
»Vapaaksi?» puheli portinvartija; »hän ei milloinkaan pääse vapaaksi. Elleivät hänen saamamiehensä tartu hänen hartioihinsa ja työnnä häntä ulos vankilasta.»
Hän oli ollut vankilassa noin viisi, kuusi kuukautta, kun hän eräänä aamupäivänä tuli juosten portinvartijan luokse, kalpeana ja hengästyneenä ja kertoi vaimonsa olevan sairaana.
»Senhän saattoi kuka hyvänsä nähdä, että hän sairastuisi», vastasi vartija.
»Olimme ajatelleet», kertoi toinen, »että hän vasta huomenna vuokraisi itselleen asunnon maalla. Mitä minä nyt teen? Voi, hyvä Jumala,-mitä minä nyt teen?»
»Älkää tuhlatko aikaa vääntelemällä käsiänne ja puremalla sormianne», sanoi käytännöllinen portinvartija, tarttuen häntä kyynärpäähän, »vaan tulkaa minun kanssani».
Vartija kuljetti häntä eräitä vankilan pääportaita ylös ja pysähtyi muutaman ullakkohuoneen ovelle; matkalla vapisi vanki kiireestä kantapäähän ja hoki itkien itsekseen: »Mitä minä teen, mitä minä teen?» ja tuhersi avuttomilla -sormillaan kasvonsa yltäympäri kyyneliin. Vartija koputti oveen avaimensa kädensijalla.
»Käykää sisään!» huudettiin sisältä.
Hän avasi oven, jonka takaa ilmestyi kurja, pieni, pahanhajuinen huone ja siinä kaksi käheätä, pöhöttynyttä, punanaamaista miestä istumassa huojuvan pöydän ääressä, pelaten korttia, polttaen piippua ja juoden viinaa.
»Tohtori», sanoi portinvartija, »erään herrasmiehen vaimo tarvitsisi täällä teidän apuanne nyt heti; asia ei siedä hetkenkään viivytystä!»
Tohtorin ystävä oli käheyden, pöhöttyneisyyden, punanaamaisuuden, korttipelin, tupakan, lian ja viinan positiivisella asteella, tohtori taas niiden komparatiivisella asteella — hän oli käheämpi, pöhöttyneempi, punanaamaisempi, enemmän korttipelin, tupakan, lian ja viinan turmelema. Tohtori oli hämmästyttävän kurjasti puettu; hänellä oli yllään repaleinen ja parsittu takki, jollaisia merimiehet käyttävät kovalla säällä; hihat olivat rikki kyynärpäiden kohdalta, ja se oli melkein kokonaan vailla nappeja (hän oli aikoinaan ollut matkustajalaivan kokeneena lääkärinä); lisäksi hänellä oli likaisimmat valkoiset housut mitä ikinä on nähty kuolevaisella ja kangastohvelit, eikä mitään näkyviä liinavaatteita. »Lapsivuodeko?» kysyi hän. »No, kyllä minä tulen!» Näin sanoen otti tohtori kamman uuninreunalta ja suki hiuksensa pystyyn — tämä näkyi olevan hänen tapansa puhdistautua; kaapista, jossa hän säilytti kuppia, teevatia ja hiiliä, veti hän esille kurjan näköisen, ammattitarpeita sisältävän lippaan tai laatikon, painoi leukansa hartioilla riippuvan likaisen viittansa poimuihin, ja niin oli tämä aavemainen lääkäri — variksenpelätti — valmis lähtöön.
Tohtori ja velkavanki riensivät portaita alas ja viimemainitun huoneeseen, jättäen vartijan palaamaan toimeensa. Kaikki vankilan naiset olivat saaneet tiedon uutisesta ja kokoontuneet pihaan. Muutamat olivat jo ottaneet huostaansa molemmat lapset ja olivat juuri viemässä niitä pois; toiset tarjosivat lainaksi pieniä mukavuuksia omista vähistä varoistaan; toiset taas ilmaisivat osanottonsa mitä vuolaimmalla puhetulvalla. Herrat vangit, jotka tunsivat itsensä syrjäytetyiksi, vetäytyivät, ellei tahdo sanoa matelivat, huoneisiinsa, joiden avoimista ikkunoista toiset kohteliaasti tervehtivät tohtoria vihellyksillä tämän kulkiessa ohitse, kun taas toiset, edempänä vankilassa asuvat, vaihtoivat ivallisia huomautuksia yleisestä jännitystilasta.
Oli kuuma kesäpäivä, ja vankilan huoneet huokuivat hellettä korkeiden muurien puristuksessa. Velkavangin ahtaassa huoneessa oli mrs Bangham tarjoutunut kärpästen pyydystäjäksi ja apulaiseksi yleensä; hän oli pesijätär ja asialähetti, ei vanki (oli kyllä kerran ollut sitäkin), mutta oli nyt suosittuna välittäjänä vankilan ja ulkomaailman välillä. Seinät ja katto olivat mustina kärpäsistä. Mrs Bangham, joka oli kekseliäs, löyhytteli toisella kädellä, kaalinlehti viuhkana, sairaalle viileyttä ja viritti toisella kädellä kärpäsille pyydyksiä sekoittamalla etikkaa ja sokeria purkkeihin; sen ohella lausui hän rohkaisevia ja onnea toivottavia, tilaisuuteen sopivia mietelmiä sairaalle.
»Kärpäset kiusaavat teitä, vai kuinka, ystäväiseni?» sanoi mrs Bangham. »Mutta kenties ne myöskin haihduttavat huolianne ja tekevät teille hyvää. Marshalsean kärpäset kasvavat kovin isoiksi tässä hautausmaan, maustekaupan, vaunuvajojen ja teurastamon välissä. Ehkäpä ne ovat lähetetyt meille lohdutukseksi, jos vain ymmärrämme sen. Kuinka nyt voitte, rakkaani? Ette paremmin? Ette, ystäväiseni, sitähän ei voi odottaa; tulette vielä sairaammaksi ennenkuin paranette, ja te tiedätte sen, eikö niin? Kyllä. Se on oikein! Ja ajatelkaas pientä keruubia, joka syntyy täällä lukkojen takana. Eikö se ole kauriista, eikö se ajatus voi ylläpitää teitä vaikeuksissanne? Niin, tällaista ei ole tapahtunut täällä, rakkaani — en todellakaan voi sanoa kuinka pitkään aikaan. Ja te itkette vielä!» puheli mrs Bangham koettaen yhä rohkaista potilasta. »Te, joka teette itsenne kuuluisaksi kerrassaan! Ja vaikka kärpäsetkin tipahtelevat purkkeihin kymmenittäin! Ja kaikki käy niin hyvin! Ja tässähän», jatkoi hän, kun ovi avautui, »tässähän tulee teidän rakas miehenne tohtori Haggagen kanssa! Ja nyt olemme kyllä turvassa, olemme totisesti!»
Tohtorin ulkonainen olemus oli tuskin omiaan valamaan potilaaseen täydellisen turvallisuuden tunnetta, mutta kun hän nyt lausui mielipiteensä: »Asiamme on kyllä niin hyvällä alulla kuin se voi olla, mrs Bangham, ja me suoriudumme tästä kuin leikillä vain», ja kun hän ja mrs Bangham ottivat poloisen avuttoman pariskunnan hoiviinsa, kuten kaikki muutkin olivat tehneet, oli tilanne niin hyvä, ettei paremmasta juuri apua. Pääpiirteenä tohtori Haggagen hoitotavassa tässä tapauksessa oli hänen luja päätöksensä ylläpitää mrs Banghamin rohkeutta ja toimintakykyä! Kuten esimerkiksi:
»Mrs Bangham», sanoi hän ennenkuin oli vielä ollut kahtakymmentä minuuttia paikalla, »menkää ulos ja tuokaa hiukan viinaa; muuten saamme nähdä, ettette jaksa kestää loppuun asti».
»Kiitos, sir. Muttei sitä tarvita minua varten», kielteli mrs Bangham,
»Mrs Bangham», vastasi tohtori, »minä hoidan lääkärinä tätä rouvaa, niin että älkää yrittäkö vastustaa määräyksiäni. Menkää noutamaan hiukan viinaa, muuten lyyhistytte kokoon.»
»Kai minun on toteltava sitten, sir», taipui mrs Bangham ja nousi. »Luulen, että teillekin tekisi hyvää maistaa sitä, sillä näytätte huonolta, sir.»
»Mrs Bangham», torjui tohtori, »kiitos vain, mutta teidän asianne ei ole huolehtia minusta, mutta minun on pidettävä huolta teistä. Älkää, milloinkaan välittäkö minun asioistani, sitä pyydän. Teidän tulee vain tehdä mitä käsketään ja nyt mennä noutamaan sitä, mitä äsken pyysin.»
Mrs Bangham alistui, ja tohtori, annettuaan annoksen eukolle, otti itsekin kulauksen. Tämä virkistely uudistui joka tunti, ja tohtori oli erittäin täsmällinen mrs Banghamia kohtaan. Kului kolme tai neljä tuntia; kärpäsiä kävi sadoittain pyydyksiin; ja viimein ilmestyi näiden pikku kuolleiden keskelle hentoinen elämä, joka ei ollut niitä paljoa voimakkaampi.
»Kerrassaan sievä pieni tyttö», arveli tohtori, »pieni, mutta hyvin muodostunut. Hohoi, mrs Bangham! Näytätte kovin surkealta! Menkää tuossa paikassa, rouvaseni, hakemaan lisää viinaa, muuten saatte hermokohtauksen.»
Näihin aikoihin olivat sormukset alkaneet putoilla velkavangin avuttomista sormista kuin lehdet talvisesta puusta. Niissä ei ollut ainoatakaan tänä iltana; kun hän pisti jotakin kilahtelevaa tohtorin rasvaiseen kouraan. Sillä välin oli mrs Bangham ollut asialla läheisessä liikkeessä, jota koristi kolme kultaista palloa ja jossa hänet hyvin tunnettiin.
»Kiitos», sanoi tohtori, »paljon kiitoksia. Teidän kelpo vaimonne on aivan tyyni ja rauhallinen. Hän on kestänyt mainiosti.»
»Olen hyvin iloinen ja kiitollinen siitä», vastasi velkavanki, »vaikken olisi voinut aavistaa milloinkaan, että —»
»Että teille syntyisi lapsi tällaisessa paikassa?» arvasi tohtori. »Pyh, sir, mitäpä se merkitsee? Emme kaipaa täällä mitään muuta kuin hiukan avarampaa liikkumisalaa. Täällä saamme olla rauhassa; täällä ei kukaan ahdistele meitä; ei täällä ole ovikelloja, sir, joita velkojat helistelisivät pelästyttäen meitä pahanpäiväisesti. Kukaan ei täällä kysele, olemmeko kotona, eikä lupaa odottaa, kunnes tulemme. Tänne ei kukaan lähetä uhkailevia velkomiskirjeitä. Tämä on vapautta, sir, vapautta! Olen harjoittanut lääkärinammattiani sekä kotimaassa että ulkomailla, olen ollut sotilaslääkärinä ja laivalääkärinä, mutta sanon teille, etten milloinkaan ole toiminut näin rauhallisissa oloissa kuin tänään täällä. Muualla ihmiset ovat levottomia, kiusaantuneita, kiireisiä, huolissaan yhdestä ja huolissaan toisesta asiasta. Täällä ei mikään sellainen tule kysymykseen, sir. Me olemme kokeneet tämän kaiken — tunnemme pahimman siitä; olemme saavuttaneet pohjan, emme voi enää pudota alemmaksi, ja mitä olemme löytäneet? Rauhan. Sen juuri. Rauhan.» Lausuttuaan tämän uskontunnustuksen, palasi tohtori, joka oli vanha vankilalintu ja nyt oli tavallista pöhnäisempi ja kantoi taskussaan harvinaista lisäkiihoitinta, rahaa, kumppaninsa luo, joka oli melkein yhtä käheä, pöhöttynyt ja punanaamainen kuin hän ja yhtä paljon korttipelin, tupakan, lian ja viinan tylsistyttämä.
Velkavanki oli kyllä aivan erilainen mies kuin tohtori, mutta hänkin oli jo alkanut taivaltaa ympyrän vastakkaisella puolella samaa pistettä kohden. Aluksi oli hän tosin musertunut vankeudessaan, mutta pian alkoi hän tuntea siinä tylsää helpotusta. Hän oli tosin lukkojen ja salpojen takana; mutta samat lukot ja salvat, jotka estivät häntä pääsemästä ulos, estivät joukon huolia ja ikävyyksiä pääsemästä sisään. Jos hän olisi ollut lujatahtoinen mies ja päättänyt uhmata näitä vaikeuksia ja taistella niitä vastaan, olisi hän murtanut kietovan verkon tai hänen sydämensä olisi murtunut; mutta ollen sellainen kuin oli, liukui hän veltosti tasaista luisua alas eikä milloinkaan enää yrittänyt askeltakaan ylöspäin.
Päästyään vapaaksi sotkuisista liikeasioistaan, joita ei millään keinoin voitu selvitellä, ja sitten kun asiamiehet, joita tusinamäärin kävi hänen luonansa yrittämässä etsiä sekavan vyyhdin alku- ja loppupäätä, huomaten mahdottomaksi päästä asioiden enempää kuin miehenkään perille, olivat jättäneet hänet omiin hoteisiinsa, hän huomasi kurjan pakopaikkansa rauhallisemmaksi kuin mitä hänellä ennen oli ollut. Aikoja sitten hän oli jo purkanut matkalaukkunsa; ja hänen vanhemmat lapsensa leikkivät nyt säännöllisesti pihalla, ja kaikki tunsivat pikku vauvan ja vaativat itselleen eräänlaista omistusoikeutta häneen.
»Tiedättekö, minä olen ylpeä teistä», sanoi hänen ystävänsä portinvartija eräänä päivänä. »Teistä tulee pian Marshalsean vanhin asukas. Marshalsea ei olisi kaltaisensa ilman teitä ja perhettänne.»
Vartija oli todellakin ylpeä hänestä. Hän puhui tästä miehestä ylistävin sanoin vastatulleille, silloin kun hän ei ollut itse kuulemassa. »Huomasitte kai hänet», saattoi hän kysyä, »joka äsken juuri tuli ulos rakennuksesta?»
Vastatullut vastasi luultavasti myöntäen.
»Hän jos kukaan on syntynyt herrasmieheksi. On saanut äärettömän kalliin kasvatuksen. Kävi kerran vankilanjohtajan talossa koettelemassa uutta pianoa siellä. Soitti sitä ymmärtääkseni kuin kone vain —kauniisti! Entä kieliä — hän puhuu mitä kieltä hyvänsä. Meillä on hänen aikanaan täällä ollut ranskalainen, ja minun käsitykseni mukaan osasi herrasmiehemme enemmän ranskaa kuin hän. Meillä on täällä hänen aikanaan ollut italialainenkin, ja puolessa minuutissa tukki hän italialaiselta suun. En tahdo väittää, ettette tapaisi arvohenkilöitä muissakin vankiloissa, mutta jos haluatte nähdä mainitsemissani suhteissa etevimmän, niin teidän täytyy tulla Marshalseaan.»
Kun hänen nuorin lapsensa oli kahdeksanvuotias, matkusti hänen vaimonsa maalle tervehtimään köyhää ystävää, entistä imettäjäänsä, ja kuoli siellä; hän oli jo kauan sairastanut ja riutunut, perittyä heikkouttaan vain, ei siksi että olisi kärsinyt oudosta asuinpaikastaan enempää kuin miehensäkään. Tämä sulkeutui pariksi viikoksi huoneeseensa sen jälkeen, ja eräs asianajajakirjuri, jonka vararikko-oikeus oli tuominnut, kirjoitti hänelle surunvalitus-adressin; se oli vuokrasopimuksen näköinen, ja kaikki vangit allekirjoittivat sen. Kun hän taas ilmestyi muiden joukkoon, oli hän harmaampi (hän oli alkanut aikaisin harmeta); ja portinvartija huomasi, että hänen kätensä usein taas kohosivat vapiseville huulille samalla tavoin kuin hänen ensin tullessaan vankilaan. Mutta hän tointui haikeasta surustaan parissa kuukaudessa; ja sillä välin lapset leikkivät säännöllisesti pihassa kuten ennenkin, mutta mustiin puettuina.
Sitten alkoi mrs Bangham, joka kauan oli ollut suosittu välittäjä vankilan ja ulkomaailman välillä, käydä heikoksi; yhä useammin tavattiin hän kadulle nukahtaneena, korissa olevat ostokset tärveltyinä, ja asiakkaat saivat liian vähän rahaa takaisin. Velkavangin poika astui nyt mrs Banghamin sijalle ja toimitteli asioita taitavasti; hän oli pian yhtä selvillä kaduista ja kujista kuin vankilan sokkeloista.
Aika kului ja vartijakin alkoi heikontua. Hänen vartalonsa pöhöttyi; sääret kävivät voimattomiksi ja häntä ahdisti. Kulunut puutuoli kävi hänelle »ylivoimaiseksi», valitti hän. Hän istui nyt pieluksella varustetussa nojatuolissa ja huohotti toisinaan niin, ettei kyennyt lukitsemaan ovea. Usein kun hänellä oli tällaisia kohtauksia, teki velkavanki sen hänen puolestansa.
»Te ja minä», sanoi portinvartija eräänä lumisena talvi-iltana, kun portinvartijanhuone, jossa paloi kirkas takkavalkea, oli jotenkin täynnä väkeä, »olemme vankilan vanhimmat asukkaat. Olen itse ollut täällä vain seitsemän vuotta kauemmin kuin te. En jää tänne enää pitkäksi aikaa. Kun lähden portiltani ainiaaksi, tulee teistä Marshalsean isä.»
Portinvartija astui ulos tämän elämän portista seuraavana päivänä. Hänen sanojaan muisteltiin ja toisteltiin, ja perimätieto kertoi sukupolvelta sukupolvelle — Marshalseassa sukupolvi laskettiin noin kolme kuukautta käsittäväksi — että vanha, nukkavieru, lempeäkäytöksinen ja valkotukkainen velkavanki oli Marshalsean isä.
Ja hän alkoi olla ylpeä arvonimestään. Jos joku petkuttaja olisi noussut vaatimaan sitä itselleen, olisi hän vuodattanut suuttumuksen kyyneleitä, koska häneltä yritettäisiin riistää hänen oikeutensa. Hänessä alkoi ilmetä halu suurentaa vankilavuosiensa lukumäärää; tiedettiin yleisesti, että hänen laskuistaan oli vähennettävä muutamia vuosia; velkavankien vaihtelevat sukupolvet syyttivät häntä turhamaisuudesta.
Kaikki vastatulleet esiteltiin hänelle. Hän oli hyvin tarkka tässä toimituksessa. Irvihampaat saattoivat suorittaa sen liioitellun juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta eivät niin vakavasti kuin hän. Hän otti heidät vastaan köyhässä huoneessaan (pihassa esittämistä hän ei hyväksynyt, se ei ollut kyllin muodollista — kuka hyvänsä saattoi tulla siellä esitellyksi) alentuvan hyväntahtoisesti. Hän sanoi heille, että he olivat tervetulleita Marshalseaan. Kyllä, hän oli Marshalsean isä. Siksi maailma häntä ystävällisesti nimitti; ja se hän olikin, jos enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden oleskelu siellä saattoi antaa hänelle oikeuden vaatia sitä arvonimeä. Aluksi siellä saattoi tuntua ahtaalta ja pieneltä, mutta seura oli oikein hyvää — sekalaista kyllä — tietysti sekalaista — ja ilma oli hyvää.
Sattui usein, että yöllä pistettiin hänen ovensa alta kirjeitä, jotka sisälsivät puolikruunusen, kaksi puolikruunusta, vieläpä toisinaan, vaikka paljoa harvemmin, puoli sovereigniakin, Marshalsean isälle. »Ynnä terveisiä poislähtevältä vankilatoverilta.» Hän otti vastaan nämä lahjat julkiselle henkilölle tulevina ihailun osoituksina. Toisinaan kirjeiden lähettäjät ottivat itselleen leikillisiä nimiä, kuten Tiilikivi, Palkeet, Vanha karviaismarja, Valvoja, Kala, Mopsi, Hännystakkimies, Sianruuan syöjä; mutta hän pani tällaisen pahakseen ja loukkautui siitä aina hiukan.
Aikojen kuluessa alkoi tässä kirjeenvaihdossa näkyä väsähtämisen oireita, se kun vaati lähettäjiltä ponnistusta, johon he eivät lähtökiireessä kyenneet; sentähden otti Marshalsean isä tavakseen saattaa arvokkaampia yhteiskuntansa jäseniä portille ja siellä hyvästellä heitä. Käsittelynalainen saattoi silloin toisinaan, kättä paiskattua, pysähtyä kääriäkseen jotakin paperiin ja tulla takaisin, huudahtaen: »Hei!»
Silloin toinen katsahti hämmästyneenä taakseen. »Minäkö?» kysyi hän ja hymyili.
Tällä välin oli lähtijä saavuttanut hänet, jolloin hän kysyi isällisestä »Oletteko unohtanut jotakin? Miten voin auttaa teitä?»
»Unohdin jättää tämän Marshalsean isälle», vastasi poispääsijä tavallisesti.
»Hyvä herra», lausui silloin Marshalsean isä, »hän on erinomaisen kiitollinen teille siitä». Mutta sitten jäi aina avuton käsi taskuun, johon raha oli solahtanut, koko ajaksi, kun hän käveli pariin kolmeen kertaan pihan ympäri, jottei tämä toimitus liiaksi pistäisi muiden vankilanasukkaiden silmään.
Eräänä iltapäivänä hän oli edustanut laitosta ja hyvästellyt useampia vankilatovereita, jotka sattuivat pääsemään samalla kertaa vapauteen, ja palatessaan portilta hän tapasi erään köyhän miehen, joka vähäpätöisen rahamäärän takia oli pantu velkavankeuteen viikko takaperin ja nyt pääsi pois hänkin, saatuaan asiansa järjestetyksi. Mies oli yksinkertainen rappari, työpukuunsa puettu, mytty kädessä; hän oli vaimonsa seurassa ja hyvin iloinen.
»Jumala siunatkoon teitä, sir», lausui hän kulkiessaan ohitse.
»Niin teitäkin», vastasi Marshalsean isä ystävällisesti.
He olivat jo jonkun matkan päässä toisistaan astuen kukin omaa tietänsä, kun rappari huusi: »Kuulkaas, sir!» ja tuli takaisin.
»Tämä ei ole paljon», sanoi mies ja pisti pienen kasan puolen pennyn kolikoita hänen käteensä, »mutta se annetaan hyvästä sydämestä».
Marshalsean isälle ei ollut vielä milloinkaan tarjottu veroa kuparissa. Hänen lapsilleen kyllä usein, ja isän täydellä suostumuksella olivat rahat menneet yhteiseen kukkaroon ja niillä oli ostettu ruokaa, jota hän oli syönyt, ja juomaa, jota hän oli juonut, mutta kalkin tahrimaan molskiin puettu työmies tarjoamassa puolen pennyn kolikoita hänelle kädestä käteen, se oli sentään uutta.
»Kuinka kehtaatte!» sanoi hän miehelle ja purskahti heikkoudessaan itkuun.
Rappari käänsi hänet muuriin päin, jottei hänen kasvojaan nähtäisi; tämä teko oli niin hienotunteinen ja mies niin perin katuvainen ja pyysi niin vilpittömästi anteeksi, että toisen täytyi antaa hänelle tunnustus: »Tiedän, että tarkoituksenne oli hyvä. Älkää sanoko muuta.»
»Jumala siunatkoon teitä, sir, se oli todella hyvä», vakuutti rappari innokkaasti. »Luulenpa, että tahtoisin tehdä enemmän hyväksenne kuin nuo muut.»
»Mitä sitte tahtoisitte tehdä?» kysyi toinen.
»Tulisin takaisin katsomaan teitä päästyäni täältä.»
»Antakaa minulle rahat taas», pyysi toinen innokkaasti, »minä säilytän enkä milloinkaan käytä niitä. Kiitos teille niistä, tuhannet kiitokset! Tapaammeko vielä toisemme?»
»Jos elän vielä viikon, niin tapaamme.»
He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Vankilan asukkaat, kokoontuneina sinä iltana erääseen huoneeseen juomakesteihin, ihmettelivät, mitä oli tapahtunut heidän isälleen, hän kun käveli myöhään illalla hämärässä pihassa ja näytti kovin alakuloiselta.
Marshalsean lapsi
Lapsi, jonka ensimmäiseen hengenvetoon oli sekautunut tohtori Haggagen viinanhöyryä, kulki perintönä vankipolvelta toiselle samoin kuin perimätieto heidän yhteisestä isästään. Olemassaolonsa alkuaikoina hän todella kirjaimellisesti ja kouraantuntuvasti kulki perintönä vankien keskuudessa, sillä kultakin uudelta vankilayhteiskunnan jäseneltä vaadittiin miltei sisäänpääsyehtona, että hän hoitaisi vankilassa syntynyttä pienokaista.
»Oikeastaan», huomautti portinvartija, kun lasta ensimmäisen kerran näytettiin hänelle, »oikeastaan minun pitäisi saada tulla hänen kummikseen».
Isä mietti epävarmana asiaa hetkisen ja sanoi sitten: »Ehkäpä ette olisi vastahakoinen todella rupeamaan hänen kummiksensa?»
»En toki! En minä ole», vastasi portinvartija, »ellette itse ole vastahakoinen pyytämään minua siksi».
Näin tapahtui, että pienokainen ristittiin eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun portinvartija oli vuorollaan vapaa toimestaan, ja että tämä astui kastemaljalle P. Yrjön kirkossa, lupasi, kieltäytyi ja vannoi lapsen puolesta kuin hyvä kristitty ainakin, kuten hän sieltä palattuaan kertoi.
Tämä antoi hänelle uuden omistusoikeuden lapseen, paitsi ja yläpuolella entistä virallista. Kun pienokainen alkoi kävellä ja puhua, tuli se hänelle rakkaaksi; hän osti pienen nojatuolin ja asetti sen uunin edessä olevan korkean ristikon viereen portinvartijan huoneessa. Hän piti mielellään lasta luonaan ollessaan virantoimituksessa ja houkutteli hänet halvoilla leikkikaluilla juttelemaan kanssansa. Lapsi puolestaan kiintyi pian vartijaan, niin että tulla ryömi vapaaehtoisesti hänen tupansa portaita ylös minä päivänhetkenä hyvänsä. Kun hän nukahti tuoliinsa korkean uuninristikon vieressä, peitti vartija hänet nenäliinallaan; ja kun hän istui siinä pukien ja riisuen nukkeansa — joka pian muuttui erilaiseksi kuin portin toisella puolen olevat nuket ja alkoi hirvittävästi muistuttaa mrs Banghamia — katseli vartija häntä erinomaisen lempeästi. Vangit, jotka näkivät kaiken tämän, arvelivat, että portinvartija, joka oli naimaton, oli oikeastaan luotu perheenisäksi. Mutta tämä kiitti ja vastasi: »En ole, tyydyn täydellisesti katselemaan muiden lapsia täällä.»
Vaikeata olisi ollut vastata kysymykseen, minä varhaisen elämänsä jaksona tämä pieni olento alkoi käsittää, etteivät kaikki ihmiset eläneet näin, teljettyinä korkeiden piikkiharjaisten muurien ympäröimiin ahtaisiin pihoihin. Mutta hän oli todella hyvin, hyvin pieni tehdessään sen huomion, että hänen isänsä käsi aina irtautui hänen omastaan portilla, joka avattiin isolla avaimella, ja että vaikka hänen kepeät jalkansa olivat vapaat kulkemaan siitä, ei isä milloinkaan saanut astua tämän rajan yli. Säälivä ja surkutteleva katse, jolla hän katseli isäänsä jo aivan pienenä, oli kenties seuraus tästä huomiosta.
Tällaisena liikkui tämä Marshalsean lapsi ja Marshalsean isän tytär täällä kahdeksan ensimmäistä ikävuottansa, katsellen kaikkea säälivin ja surkuttelevin silmin — isän varalle niissä vielä oli jonkinlainen suojeleva ilme — istui ystävänsä portinvartijan luona hänen huoneessaan, oleskeli isänsä huoneessa tai käveli vankilan pihassa. Säälien ja surkutellen hän katseli itsepäistä, oikullista sisartansa, laiskaa veljeänsä, korkeita, autioita muureja, niiden sisäpuolelle teljettyä, kuihtunutta joukkoa, vankilan lasten leikkiä, kun he huusivat ja juoksivat, leikkien piilosilla ja pitäen sisäportin rautatankoja »kotina».
Kaihoisana ja miettivänä hän istui kesäpäivinä porttihuoneessa korkean ristikon vieressä katsellen taivaalle ristikkoikkunan läpi, kunnes hänen ja ystävän väliin ilmestyi valoristikko, kun hän käänsi silmänsä pois ikkunasta; näin hän näki ystävänsäkin ristikon läpi.
»Ajattelet kai peltoja ja niittyjä», kysyi vartija kerran, katseltuaan häntä, »eikö niin?»
»Missä ne ovat?» kysyi lapsi.
»Ne, ne ovat — tuolla, rakkaani», vastasi portinvartija heilauttaen epämääräisesti avaintaan. »Juuri tuollapäin ne ovat.»
»Avataanko niitäkin ja lukitaan? Ovatko nekin suljetut?»
Vartija oli ymmällä. »Hm!» vastasi hän. »Eivät yleensä.»
»Ovatko ne hyvin kauniita, Bob?» Hän nimitti vartijaa Bobiksi tämän erikoisesta pyynnöstä ja neuvosta.
»Ihania. Täynnä kukkia. Siellä on voikukkia ja siellä on satakaunoja, siellä on» — portinvartija epäröi, kun ei ollut selvillä kukkien nimistöstä — »siellä on leijonanhampaita ja kaikenlaisia leikkejä».
»Onko siellä hyvin hauskaa, Bob?»
»Erinomaisen», vastasi tämä.
»Onko isä milloinkaan ollut siellä?»
»Hm!» rykäisi vartija. »Kyllä, hän on ollut siellä, joskus.»
»Onko hänestä ikävää, ettei hän nyt saa olla siellä?»
»E—ei erikoisesti», vastasi portinvartija.
»Eikö noiden muidenkaan mielestä?» kysyi lapsi katsahtaen pihalla liikkuvaan huolettomaan joukkoon päin. »Oletteko ihan varma siitä, Bob?»
Keskustelun jouduttua tällaiseen pulmalliseen kohtaan peräytyi Bob ja käänsi puheen piparkakkuihin; ne olivat aina hänellä viimeisenä turvana, kun hänen pikku ystävänsä oli ajanut hänet poliittiseen, yhteiskunnalliseen tai jumaluusopilliseen umpikujaan. Mutta tästä keskustelusta sai alkunsa sarja sunnuntaisia huvimatkoja, joita nämä omituiset ystävykset tekivät yhdessä. He lähtivät tavallisesti joka toinen sunnuntai-iltapäivä juhlallisesti matkaan suuresta portista ja kävelivät jollekin niitylle tai vihreälle kedolle, jonka portinvartija viikon kuluessa oli tarkkaan määrännyt, ja siellä tyttönen poimi ruohoja ja kukkia kotiin vietäviksi, jolla välin vartija poltteli piippuansa. Perästäpäin menivät he johonkin puistoon, jossa tarjoiltiin teetä, katkorappoja, olutta ja muita herkkuja; ja sitte he palasivat vankilaan käsikkäin, ellei pienokainen ollut tavallista väsyneempi ja nukahtanut Bobin olkapäätä vasten.
Lapsen varhaisimpina elonvuosina alkoi portinvartija perinpohjin miettiä kysymystä, joka vaati niin suurta henkistä ponnistusta, että se vielä hänen kuolinpäivänään oli ratkaisematta. Hän päätti testamentata pienet säästönsä kummityttärelleen ja pohti kysymystä, miten jälkisäädös olisi kirjoitettava, jotta rahat tulisivat kokonaan lapsen omaksi hyväksi. Hänen vankilakokemuksensa oli antanut hänelle erinomaisen selvän käsityksen siitä, kuinka uskomattoman vaikeata oli suunnilleenkin tarkasti pitää kiinni rahoista, ja päinvastoin, kuinka tavattoman helposti ne luiskahtivat hyppysistä, niin että hän vuosi vuodelta säännöllisesti esitti tämän kiperän kysymyksen jokaiselle uudelle asianajajalle tai muulle laintuntijalle, joka velkavankina istui aikansa Marshalseassa.
»Otaksukaamme», saattoi hän sanoa, tehden selkoa asiastaan ja silitellen lakiherran liivejä avaimellaan, »otaksukaamme, että mies haluaa määrätä omaisuutensa nuorelle naiselle ja tahtoo saada jälkisäädöksensä sellaiseen muotoon, ettei kukaan muu pääse kouraisemaan noita rahoja; kuinka tuo jälkisäädös silloin on kirjoitettava?»
»Määrätkää tarkasti, että omaisuus lankeaa yksin hänelle», vastasi laintaitava herrasmies kohteliaasti.
»Mutta kuulkaas», jatkoi vartija. »Otaksukaamme, että hänellä on esimerkiksi isä tai vaikkapa veli tai puoliso, joka mahdollisesti haluaisi kouraista tuota omaisuutta hänen saatuaan sen — kuinka silloin olisi meneteltävä?»
»Perintö on määrättävä hänelle yksin, eikä heillä ole siihen enempää laillista oikeutta kuin teilläkään», kuului ammatillinen vastaus.
»Malttakaas», keksi vartija vielä. »Otaksukaamme, että hän on helläsydäminen ja että he ahdistavat häntä. Kuinkas teidän lakinne järjestäisi sen asian?»
Mutta terävinkään lakimies, jolta portinvartija kysyi neuvoa, ei kyennyt keksimään kylliksi sitovaa lakipykälää. Niinpä vartija mietti asiaa koko elämänsä ajan ja kuoli sittekään tekemättä jälkisäädöstä.
Mutta tämä tapahtui paljoa myöhemmin, sittenkun hänen kummityttärensä oli täyttänyt kuusitoista. Tämän elämänjakson ensimmäinen puolikas oli vasta juuri päättynyt, kun hänen säälivä ja surkutteleva katseensa näki isän leskenä. Tästä ajasta alkaen hänen kummastelevien silmiensä suojeleva ilme ruumiillistui toiminnaksi, ja Marshalsean lapsen suhde isään sai uuden luonteen.
Aluksi näin pieni lapsi tuskin saattoi tehdä muuta kuin istua hänen luonansa ja katsella häntä, jättäen hupaisamman paikkansa korkean uuninristikon ääressä. Mutta tämäkin jo teki hänet niin tarpeelliseksi isälle, että tämä tottui häneen ja alkoi tuntea kaipaavansa häntä, kun hän ei ollut läsnä. Tämän pienen portin kautta kulkien hän jätti lapsuuden taaksensa ja astui huolten kuormittamaan elämään.
Mitä kaikkea hänen säälivä silmänsä hänen nuorella iällään näki isässä, sisaressa, veljessä, vankilassa, kuinka paljon tai kuinka vähän kurjasta todellisuudesta Jumala salli hänen käsittää, se pysyy moninkertaisen salaperäisyyden verhossa. Siinä on kylliksi, että hän innostui tulemaan joksikin, jota eivät muut olleet, ja olemaan sitten erikoinen ja työteliäs, toisten hyväksi. Innostui? Niin kyllä. Puhuisimmeko vain runoilijan tai papin innoituksesta emmekä sydämen, jota rakkaus ja itsensäuhraamisen halu pakottaa ihanimpaan työhön, ihanimpaan elämäntapaan!
Ilman ainoatakaan maallista ystävää apunaan tai edes näkemässä häntä, lukuunottamatta tuota yhtä omituista, paripuolta toveria, tietämättä mitään tavallisimmistakaan jokapäiväisen elämän tavoista ja sävystä vankilan ulkopuolisen vapaan yhteiskunnan jäsenten keskuudessa; syntyneenä ja kasvaneena yhteiskunnallisessa asemassa, joka oli kiero kieroimpaankin muurien ulkopuoliseen asemaan nähden, juoden lapsuudesta saakka lähteestä, jonka vesi oli omalla erikoisella tavallaan mutaista ja sameaa, jolla oli oma erikoinen epäterveellinen ja luonnoton makunsa, tällaisissa oloissa aloitti Marshalsean lapsi elämänsä naisena.
Mitäpä siitä, mitä kaikkea hänen oli kärsittävä ja kestettävä, ennenkuin hänet huomattiin tarpeelliseksi, vieläpä korvaamattomaksikin; mitäpä kannatti muistella kaikkia erehdyksiä ja masennuksia, leikinlaskua (ei pahasti tarkoitettua mutta silti kipeästi koskevaa) hänen nuoruutensa ja pienen kokonsa kustannuksella, nöyrää oman lapsellisuuden ja heikkouden tuntoa (kun oli kysymyksessä nostaminen ja kantaminen) taikka väsymystä ja toivottomuutta ja monia salaisia kyyneleitä. Se aika tuli kerran, jolloin hänet huomattiin tarpeelliseksi, jopa korvaamattomaksikin. Hän otti vanhimman paikan sisarusjoukossa, vaikkei ollutkaan ensin syntynyt; hän oli rappeutuneen perheen pää ja kantoi omalla sydämellään sen huolia ja häpeää.
Kolmetoistavuotiaana hän osasi lukea ja laskea — se on, osasi sanoin ja numeroin merkitä, mitä heidän välttämättömimmät tarpeensa maksoivat ja kuinka paljon rahaa heiltä puuttui niiden ostamiseen. Hän oli muutamin ottein, joitakuita viikkoja kerrallaan, käynyt iltakoulua vankilan ulkopuolella ja toimittanut sisarensa ja veljensä päiväkouluihin, joissa he jotenkin epäsäännöllisesti kävivät kolme tai neljä vuotta. Kukaan heistä ei voinut saada mitään opetusta kotona; mutta hän ymmärsi sen — paremmin kuin kukaan muu — että niin murtunut mies kuin Marshalsean isä ei kyennyt olemaan omien lastensa isä.
Näihin vajavaisiin kasvatuskeinoihin lisäsi hän vielä erään, oman keksimänsä. Kerran ilmestyi vankilan monikirjavaan asujainjoukkoon tanssinopettaja. Lapsen sisarella oli suuri halu oppia tanssimestarin taidetta, ja hänellä näytti olevan taipumustakin siihen. Kolmetoistavuotias Marshalsean lapsi ilmestyi tanssinopettajan luokse pieni laukku kädessä ja esitti nöyrän pyyntönsä.
»Anteeksi, sir, olen syntynyt täällä.»
»Vai niin, te siis olette se nuori neiti, eikö niin?» kysyi tanssimestari ja tarkasti pientä olentoa ja puoleensa kohotettuja kasvoja.
»Olen sir.»
»Ja mitä — voin tehdä hyväksenne?» kysyi tanssimestari.
»Ette mitään minun hyväkseni, sir, kiitoksia», ja hän aukoi hätäisesti pienen laukkunsa nauhoja, »mutta tahtoisitteko täällä ollessanne opettaa sisartani halvalla —»
»Lapseni, minä opetan häntä ilmaiseksi», lupasi tanssinopettaja ja sulki laukun. Hän oli hyväluontoisin tanssimestari, mikä milloinkaan on tanssinut vararikkotuomioistuimen eteen, ja hän piti sanansa. Sisar oli niin taitava oppilas, ja mestarilla oli niin runsaasti aikaa opettamiseen (häneltä meni kymmenen viikkoa kumartaessaan velkamiehilleen, viedessään tanssiin asiamiehet ja pyörähdellessään heidän kanssansa sekä karkeloidessaan oikeaan ja vasempaan takaisin ammattiharrastuksiinsa), että tulokset olivat kerrassaan ihmeelliset. Tanssimestari olikin niin ylpeä tästä menestyksestä ja innokas tekemään sen ennen lähtöään tunnetuksi muutamille valituille vankilaystävilleen, että eräänä kauniina aamuna kello kuusi pihassa esitti oppilaansa kanssa hovimenuetin — vankilahuoneet olivat liian ahtaat tähän tarkoitukseen — jossa karkeloitiin niin laajalla alalla ja askeleet otettiin niin tunnollisesti, että hän itse, joka samalla soitti viulua, oli aivan hengästynyt.
Tämä menestyksellinen alku, josta seurasi, että tanssimestari vielä vapaaksi päästyäänkin jatkoi opetustaan, rohkaisi poloista lasta yrittämään uudelleen. Hän odotteli kuukausimäärin ompelijatarta. Ja ajan tultua saapuikin vankilaan muotikauppias, ja hänen puoleensa kääntyi nyt Marshalsean lapsi omalla asiallaan.
»Anteeksi, rouva», sanoi hän ja kurkisti arasti muotikauppiaan ovesta sisään ja tapasi rouvan itkemässä ja vuoteessa, »minä olen täällä syntynyt!»
Jokainen näkyi saavan kuulla hänestä kohta kun tuli vankilaan; muotikauppiaskin nousi istumaan vuoteessaan, kuivasi silmänsä ja sanoi, samoin kuin tanssinopettajakin:
»Vai niin, sinäkö se lapsi oletkin?»
»Niin, rouva.»
»Olen pahoillani, ettei minulla ole sinulle mitään antaa», pahoitteli muotikauppias pudistaen päätänsä.
»Ei se ole sitä, rouva. Tahtoisin oppia ompelemaan.»
»Miksi opettelisit sitä», vastasi muotikauppias, »kun näet, miten minun on käynyt? Ei se ole tuottanut minulle mitään hyvää.»
»Ei mikään — olipa se mitä hyvänsä — näytä tuottaneen hyvää kenellekään tänne tulijalle», vastasi lapsi viattomasti, »mutta tahtoisin sittekin oppia sitä».
»Pelkäänpä, että olet liian heikko sellaiseen», vastusteli muotikauppias.
»En luule olevani heikko, rouva.»
»Ja katsos, sinä olet kovin, kovin pieni», väitti toinen vielä.
»Kyllä, pelkään todellakin olevani kovin pieni», vastasi Marshalsean lapsi ja alkoi itkeä tätä onnetonta vikaansa, joka niin usein oli hänelle haittana. Muotikauppias, joka ei ollut äreä eikä kovasydäminen, vain äskettäin joutunut vararikkotilaan, tuli liikutetuksi, otti hänet hyväntahtoisesti hoiviinsa, huomasi hänet erittäin kärsivälliseksi ja vakavaksi oppilaaksi ja teki hänestä aikaa myöten taitavan ompelijattaren.
Aikojen kuluessa ja juuri tähän samaan aikaan kehitti Marshalsean isä vähitellen uuden luonnekukkasen. Kuta isällisemmäksi hän kävi Marshalsealle ja kuta riippuvaisemmaksi vaihtelevan perheensä avustuksista, sitä suuremman arvon pani hän menetetylle ylhäisyydelleen. Samalla kädellä, jolla hän puoli tuntia takaperin oli pistänyt taskuunsa poislähtevän vangin puolikruunusen, hän pyyhki pahastuksen kyyneleet poskiltaan, jos joku sattui vihjaamaan, että hänen tyttärensä ansaitsi perheen elatuksen. Niin että Marshalsean lapsen oli jokapäiväisten huoltensa lisäksi vielä ylläpidettävä ylhäistä kuvitelmaa, että he kaikki olivat joutilaita kerjäläisiä.
Sisaresta tuli tanssijatar. Suvun jäsenten joukossa oli taloudellisesti häviölle joutunut setä; hän oli veljensä, Marshalsean isän, kautta joutunut häviölle, tietämättä enempää kuin tämäkään, miten se oli tapahtunut, mutta mukautuen siihen kuten välttämättömään tosiseikkaan ainakin, ja hänen suojelukseensa uskottiin sisar nyt. Hän oli luonnostaan ujo ja vaatimaton mies eikä ollut onnettomuuden sattuessa osoittanut panevansa sitä erikoisesti pahakseen, paitsi että jättäytyi pesemättömäksi sinä päivänä, jolloin sai tiedon vararikosta, eikä enää milloinkaan langennut tällaiseen ylellisyyteen. Hän oli ollut hyvin keskinkertainen musiikinharrastaja parempina päivinään, ja kun hän yhdessä veljensä kanssa joutui perikatoon, ryhtyi hän, ansaitakseen leipänsä, soittamaan klarinettia, joka oli yhtä likainen kuin hän itsekin, pienessä teatteriorkesterissa. Samaan teatteriin joutui hänen veljentyttärensäkin tanssijattareksi, setä oli jo pitkän aikaa ollut siellä, melkein kuin kiinteään kalustoon kuuluvana, kun tyttö astui vaatimattomaan toimeensa, ja hän suostui olemaan tytön saattajana ja suojelijana yhtä alistuvasti kuin olisi mukautunut sairauteen, testamenttilahjoitukseen, juhlaan, nälännäkemiseen — kaikkeen muuhun paitsi saippuaan.
Hankkiakseen sisarelleen tilaisuuden ansaita joitakuita shillingejä viikossa, täytyi Marshalsean lapsen noudattaa huolellisesti mietittyjä muodollisuuksia isänsä kanssa.
»Fanny ei nyt vähään aikaan asu kotona, isä. Hän on kyllä suuren osan päivästä täällä, mutta hän muuttaa kaupunkiin sedän luokse.»
»Sinä hämmästytät minua. Minkätähden?»
»Luulen, että setä tarvitsee seuraa, isä. Hän tarvitsee palvelusta ja hoitoa.»
»Seuraa? Hänhän viettää suuren osan ajastaan täällä. Ja sinä, Amy, palvelet ja hoitelet häntä paljoa enemmän kuin sisaresi konsanaan. Te olette kaikki kovin paljon poissa kotoa — kovin paljon poissa kotoa.»
Tällä tavalla ylläpidettiin kuvitelmaa ja luulottelua, ettei isällä ollut aavistusta siitä, että Amy itse päivisin oli kaupungissa työssä.
»Mutta me tulemme aina mielellämme taas kotiin, isä, eikö niin? Ja mitä Fannyyn tulee, niin paitsi että hän pitää huolta sedästä ja on hänellä seurana, niin ehkäpä on hyvä, ettei hän aina asu vain täällä. Eihän hän ole syntynyt täällä kuten minä, isä.»
»Hyvä, Amy, hyvä. En oikein ymmärrä sinua, mutta on kai luonnollista, että Fanny mieluummin oleskelee ulkopuolella, ja samoin haluat sinäkin usein. Niin että tehkää te, sinä, rakkaani, ja Fanny ja setä, niinkuin parhaaksi näette. Hyvä, hyvä. En tahdo sekaantua asiaan; älkää välittäkö minusta.»
Vaikein tehtävä hänellä oli koettaessaan saada veljensä pois vankilasta ja hänen mrs Banghamilta perimästään asiapoikatoimesta sekä epäilyttävien toverien huonosta seurasta, johon hän joutui vankilassa asuessaan ja asioilla liikkuessaan. Kahdeksannestatoista kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka saattaisi hän tällä tavalla laahautua eteenpäin, eläen kädestä kärsään, tunnista tuntiin, pennistä penniin. Vankilaan ei ilmestynyt ketään, jolta hän olisi voinut oppia jotakin hyödyllistä tai hyvää, eikä Amy voinut keksiä hänelle muuta suojelijaa kuin vanhan ystävänsä ja kumminsa.
»Rakas Bob», sanoi hän, »mikähän Tip-parasta tulee?» Hänen nimensä oliEdward, jonka lyhennyksestä Tedistä vankilassa oli muodostettu Tip.
Portinvartijalla oli hyvinkin selvät yksityiset mielipiteet siitä mitä Tip-parasta tulisi, olipa sen estämiseksi mennyt mm pitkälle, että oli tiedustellut Tipiltä, eikö hänestä olisi sopivaa lähteä pois vankilasta ja ruveta maansa palvelukseen. Mutta Tip kiitti eikä sanonut itsellään olevan halua palvella maatansa.
»Niin, rakkaani», vastasi vartija, »jotakin pitäisi tehtämän hänen hyväkseen. Mitähän, jos koettaisin saada hänet lakitielle?»
»Kyllä olisitte kiltti, Bob.»
Portinvartijalla oli nyt kaksi asiaa esiteltävänä vankilaan tuleville lakimiehille. Tätä toista asiaa hän ajoi niin itsepintaisesti, että Tipille viimein löytyi pulpetti ja kahdentoista shillingin viikkopalkka oikeuspalatsi-nimisessä kansallisessa laitoksessa erään asianajajan luona; tämä laitos oli siihen aikaan Albionin arvon ja turvallisuuden monia ikuisesti kestäviä tukipylväitä, joiden sija ei enää tunne niitä.
Tip vetelehti kuusi kuukautta Cliffordin majatalossa ja tämän ajan kuluttua asteli eräänä iltana kädet taskuissa takaisin, huomauttaen ohimennen sisarelleen, ettei hän enää aikonut palata työhönsä.
»Et palaa työhösi?» huudahti poloinen, levoton Marshalsean lapsukainen, joka aina laski ja suunnitteli Tipin varalle; tämä oli hänen päähuolenansa.
»Olen niin kyllästynyt siihen», vastasi Tip, »että livistin sieltä».
Tip kyllästyi kaikkeen. Uskollisen ystävänsä avulla toimitti hänen pieni toinen äitinsä hänet vuoron perään työhön tavaravarastoon, puutarhakauppaan, humalakauppaan, lakimiehelle uudelleen, huutokauppiaalle, panimoon, osakekauppiaalle, taas lakimiehelle, ajurin liikkeeseen, omnibuskonttoriin, lakimiehelle taas, sekatavarakauppiaalle, tislaamoon, uudelleen lakimiehelle, villavarastoon, lyhyttavarakauppaan, kalakauppaan, ulkomaisten hedelmäin kauppaan ja laivatelakoille, ja väliaikoina hän vetelehti Marshalseassa ja hoiti mrs Banghamilta perimäänsä tointa. Ryhtyipä Tip mihin tahansa, aina hän väsyi ennen pitkää ja ilmoitti livistäneensä. Tulipa onneton Tip mihin tahansa, niin hän näytti kuljettavan vankilanmuureja mukanaan ja asettavan ne pystyyn toimipaikassaan ja maleksivan niiden ahtaissa rajoissa entiseen huolettomaan, tarkoituksettomaan, länttäkantaiseen tapaansa, kunnes todelliset, liikkumattomat Marshalsean muurit taas lumosivat hänet ja vetivät takaisin taikapiiriinsä.
Siitä huolimatta oli hänen uljas pieni sisarensa lujasti päättänyt pelastaa hänet, ja sillä välin kun veli teki surkean kiertokulkunsa, oli hän raatanut ja saanut kokoon sen verran, että saattoi lähettää hänet Canadaan. Kun Tip sitten oli kyllästynyt tyhjäntoimittamiseen ja oli halukas livistämään vuorostaan siitäkin, suostui hän armollisesti lähtemään Canadaan. Ja sisaren sydämessä oli sekä eron surua että toivon iloa: pääsisihän veli nyt vihdoinkin oikealle tielle.
»Jumala siunatkoon sinua, rakas Tip. Älä vain rikastuttuasi käy niin ylpeäksi, ettet tule meitä katsomaan.»
»Hyvä!» vastasi Tip ja lähti.
Mutta ei Canadaan saakka; ei edemmäs kuin Liverpooliin. Matkustettuaan Lontoosta Liverpoolin satamaan, hän tunsi olevansa ehdottomasti pakotettu livistämään laivasta ja päätti kävellä takaisin. Pantuaan päätöksensä toimeen ilmestyi hän kuukauden päästä sisarensa eteen repaleisena, paljain jaloin ja kyllästyneempänä kuin milloinkaan ennen.