»Flintwinch», sanoi hänen emäntänsä ja yhtiökumppaninsa, leimahtaen äkkiä niin tarmokkaaksi, että Affery hämmästyi, »miksi ärsytätte minua? Katselkaa ympärillenne täällä. Jos se olisi jonkinlaisena korvauksena pitkäaikaisesta vankeudestani näiden ahtaiden seinien sisällä — ei silti, että valittaisin kärsimyksistäni; te tiedätte, etten milloinkaan valita jos se olisi jonkinlaisena korvauksena pitkäaikaisesta vankeudestani tässä huoneessa, että samoin kuin olen osaton kaikesta hauskasta, mikä voisi tuottaa vaihtelua, saisin myös pysyä erossa sellaisista asioista, joista en halua tietää mitään, niin miksi te, juuri te, ette soisi minulle tätä lohdutusta?»
»Kyllä minä suon sen teille», vastasi Jeremiah.
»Älkää sitten sanoko mitään muuta. Älkää sanoko muuta. Antakaa Pikku Dorritin pitää salaisuutensa älkääkä tekään ilmaisko sitä minulle. Antakaa hänen tulla ja mennä, huomaamattomana ja rauhassa kyselyiltä. Antakaa minun kärsiä ja suokaa minulle se vähäinen helpotus, mikä on tilani seurauksena. Onko se niin suuri, että teidän on syytä ahdistaa minua kuin paha henki?»
»Minä tein teille vain kysymyksen. Siinä kaikki.»
»Minä olen vastannut siihen. Kas niin, älkää sanoko muuta. Älkää sanoko muuta.» Nyt kuului pyörätuoli liikkuvan lattialla, ja Afferyn kello soi kiivaasti.
Affery, joka tällä kertaa pelkäsi miestään enemmän kuin keittiössä kuuluvaa salaperäistä ääntä, hiipi tiehensä niin hiljaa ja nopeasti kuin suinkin voi, riensi keittiönportaita alas melkein yhtä kiireesti kuin oli juossut niitä ylös, istui äskeiselle paikalleen takan eteen, kokosi helmansa ympärilleen ja heitti viimein esiliinan päänsä peitoksi. Sitten kello soi uudelleen ja taas uudelleen ja jatkoi yhä soimistaan; mutta huolimatta näistä vaativista kutsuista istui Affery yhä esiliinansa takana koettaen tointua.
Viimein tulla laahusti mr Flintwinch portaita alas eteiseen, koko ajan mutisten ja kutsuen: »Affery, vaimo!» Afferyn istuessa yhä esiliinansa takana hän tulla kompuroi keittiönportaita alas, kynttilä kädessä, haparoi hänen luoksensa, nykäisi esiliinan hänen päänsä päältä ja herätti hänet.
»Oi Jeremiah!» huudahti Affery heräten. »Kuinka pelästytit minut!»
»Mitä sinä olet tehnyt, vaimo?» kysyi Jeremiah. »Sinua on soitettu, lukemattomia kertoja.»
»Oi Jeremiah!» huudahti mrs Affery. »Olen — olen nähnyt unta.»
Muistaen vaimonsa entisiä samanlaisia yrityksiä toi mr Flintwinch kynttilän niin lähelle hänen päätänsä kuin olisi aikomus sytyttää eukko tuleen keittiön valaisemiseksi.
»Etkö sinä tiedä, että nyt on hänen tee-aikansa?» kysyi hän irvistäen ilkeästi ja potkaisten mrs Afferyn tuolin jalkaa.
»Jeremiah? Tee-aikako? En tiedä, mikä minulle tuli. Mutta tunsin kauheata huimausta, Jeremiah, ennenkuin aloin — uneksia, niin että se varmaan oli sitä.»
»Hassutuksia! Unikeko!» ärähti mr Flintwinch. »Mistä sinä puhut?»
»Kuulin sellaista outoa ääntä, Jeremiah, ja kummallista liikehtimistä.Täällä keittiössä — juuri täällä.»
Jeremiah kohotti kynttiläänsä ja katseli mustunutta kattoa, laski sen alas ja katseli kosteita lattiakiviä, kääntelehti kynttilä kädessä ja katseli likaisia tahraisia seiniä.
»Rottia, kissoja, vettä, viemärejä», selitti Jeremiah.
Mrs Affery pudisti jokaiselle sanalle kieltävästi päätänsä. »Ei, Jeremiah, olen kuullut ja kokenut sitä ennen, yläkerrassakin ja kerran portaissa, kun olin iltaselle tulossa hänen huoneestaan meidän huoneeseemme — kahinaa ja jonkinlaista väräjävää kosketusta takanani.»
»Affery, vaimoni», sanoi mr Flintwinch julman näköisenä, pistettyään nenänsä lähelle rouvan suuta, koetellakseen, tuoksahtaisiko se väkeville, »ellet nyt kiireesti toimita teetä, eukko, niin saat tuntea kahinaa ja kosketusta, joka lennättää sinut keittiön toiseen päähän».
Tämä ennustus elähdytti mrs Flintwinchin kiirehtimään ja rientämään mrs Clennamin huoneeseen. Mutta kaiken tämän jälkeen alkoi hän olla yhä varmempi siitä, että tässä synkässä talossa jotakin oli hullusti päin. Tästä alkaen ei hän milloinkaan hämärän tultua tuntenut olevansa turvassa siellä eikä milloinkaan kulkenut portaissa pimeässä peittämättä päätänsä esiliinalla, jottei näkisi mitään.
Näiden aavemaisten tuntemusten ja kummallisten unien vaikutuksesta joutui mrs Flintwinch tänä iltana levottomuuden ja pelon tilaan, josta tämä kertomus ei tiedä hänen pitkiin aikoihin tointuvan. Kaikkien hänen uusien kokemustensa ja huomioittensa epämääräisyys ja hämäryys samoin kuin häntä ympäröivien olojen salaperäisyys tekivät hänetkin salaperäiseksi muille; ja hän kävi muille yhtä käsittämättömäksi kuin talo ja mitä siinä tapahtui oli hänelle itsellensä.
Hän ei vielä ollut valmistanut mrs Clennamin teetä, kun ovelta kuului hiljainen koputus, jollainen aina ilmoitti Pikku Dorritin tulon. Mrs Affery katseli Pikku Dorritia, kun tämä riisui yksinkertaisen päähineensä eteisessä, ja mr Flintwinchiä, joka siveli leukojaan tarkastellen äänettömänä tyttöä, ja näytti odottavan tästä joitakin ihmeellisiä seurauksia, jotka pelästyttäisivät hänet järjiltään tai räjäyttäisivät heidät kaikki kappaleiksi.
Kun tee oli juotu, kuului toinen koputus, joka ilmoitti Arthurin saapuneen. Mrs Affery meni laskemaan hänet sisään, ja Arthur sanoi tullessaan eteiseen: »Affery, olipa hyvä, että te -tulitte avaamaan. Tahtoisin kysyä teiltä jotakin.»
Affery vastasi paikalla: »Jumalan tähden, älkää kysykö minulta mitään, Arthur, olen puolikuollut säikähdyksestä ja loput minusta on kuolemaisillaan unien tähden. Älkää kysykö minulta mitään! Kaikki on mullin mallin minun päässäni!» — ja hän syöksyi samassa tiehensä eikä lähestynyt häntä enää.
Mrs Afferylla ei ollut halua lukemiseen, eikä synkässä huoneessa ollut kylliksi valoa, jotta hän olisi nähnyt ommella, jos hänellä olisi ollutkin taipumusta siihen; sentähden hän joka ilta istui pimennossa, josta hän tuon tuostakin oli ilmestynyt Arthurin kotiinpaluuiltana ja hautoi mielessään hurjia mietteitä ja arveluja emännästään, miehestään ja talossa kuuluvista äänistä ja kahinasta. Kesken hirvittäviä hartaudenharjoituksia vetivät nämä mietteet mrs Afferyn katseet ovelle, aivan kuin hän odottaisi jonkun pimeän olennon ilmestyvän sieltä noina sopivina hetkinä neljänneksi heidän seuraansa.
Muuten ei Affery milloinkaan sanonut eikä tehnyt mitään, joka olisi vetänyt ovelien erikoisen huomion hänen puoleensa, paitsi jonkun kerran, tavallisesti maatapanon rauhallisina hetkinä, jolloin hän saattoi äkkiä hyökätä esille pimeästä nurkastaan ja kuiskata kauhistunein kasvoin mr Flintwinchille, joka luki sanomalehtiä mrs Clennamin pienen pöydän läheisyydessä:
»Kuule, Jeremiah! Kuuntele! Mitä melua tuo on?»
Tällöin melu, jos sellaista oli kuulunutkaan, tavallisesti taukosi, ja mr Flintwinch ärähti ja kääntyi kiivaasti hänen puoleensa, aivan kuin vaimo olisi hetkeksi pelästyttänyt hänetkin vasten hänen tahtoaan: »Affery, eukko, sinun pitää saada lääkeryyppy, eukko, aimo lääkeryyppy! Olet taas uneksinut!»
Ei kenenkään heikkous
Kun aika tuli, jolloin Clennamin piti uudistaa tuttavuutensa Meaglesin perheen kanssa, lähti hän, noudattaen Bleeding Heart Yardissa mr Meaglesin kanssa tekemäänsä sopimusta, eräänä lauantaina Twickenhamia kohden, jossa mr Meaglesilla oli pieni maalaisasumus. Koska ilma oli kaunis ja kuiva ja kaikki englantilaiset tiet erinomaisen mielenkiintoisia hänelle, joka oli ollut kauan poissa, lähetti hän laukkunsa diligenssissä ja lähti astelemaan jalkaisin. Kävelymatka itsessään oli hänelle uutta huvia ja sellaista, josta hän harvoin oli saanut nauttia kaukana vieraalla maalla.
Hän kulki Fulhamin ja Putneyn kautta saadakseen huvin käyskennellä nummella. Siellä oli kirkasta ja säteilevää, ja päästyään näin pitkälle matkallaan Twickenhamiin, huomasi hän myös päässeensä hyvän taipaleen matkallaan ilmavampia, aineettomampia päämääriä kohden. Ne olivat nopeasti kohonneet hänen näköpiiriinsä terveellisen liikunnan ja hauskan tien vaikutuksesta. Ei ole helppoa kävellä maalla mietiskelemättä jotakin. Ja hänellä oli riittävä määrä ratkaisemattomia kysymyksiä mietittävänään, vaikka olisi kävellyt maailman ääriin.
Ensiksikin kysymys, joka harvoin poistui hän mielestään, kysymys, mitä hän nyt alkaisi tehdä, mihin toimeen antautuisi, miltä haaralta olisi paras hakea elämäntehtävää. Hän ei suinkaan ollut rikas, ja jokainen päättämättömyydessä ja toimettomuudessa kulunut päivä lisäsi hänen perintönsä hänelle tuottamaa tuskaa ja huolta. Joka kerta, kun hän aikoi suunnitella perintönsä suurentamista tai säästöön panemista, palasi hänen epäluulonsa, että jollakulla oli tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen suhteensa, joita hänen oikeudentuntonsa ei saanut jättää huomioonottamatta; ja tässä jo riitti miettimisen aihetta pisimmällekin kävelyretkelle. Sitten oli kysymys äidin, jonka hän tapasi useita kertoja viikossa, ja hänen välisestään suhteesta; se oli nyt tasainen ja sovinnollinen, muttei suinkaan luottavainen. Pikku Dorrit oli vallitsevana ja pysyvänä ajatuksen aiheena; miettiessään omia olojaan yhteydessä hänen tarinansa kanssa Arthur tajusi, että tämä pieni olento oli ainoa henkilö, joka liittyi häneen, toiselta puolen viattoman luottavaisuuden, toiselta hellän suojeluksen siteillä, myötätunnon, kunnioituksen, epäitsekkään mielenkiinnon, kiitollisuuden ja säälin siteillä. Ajatellessaan häntä ja mahdollisuutta, että hänen isänsä pääsisi vankeudesta kuoleman vapauttavan käden kautta — tätä hän piti ainoana ajateltavana olojen muutoksena, joka antaisi hänelle tilaisuuden olla Pikku Dorritille sellaisena ystävänä, joksi hän tahtoikin tulla, muuttaen hänen elämäntapansa kokonaan, tasoittaen hänen kivikkoisen tiensä ja antaen hänelle oikean kodin — ajatellessaan näin Clennam kuvitteli hänet, poloisen rauhaan päässeen Marshalsean lapsen, ottotyttärekseen tulevaisuudessa. Jos hänellä lopuksi vielä oli Twickenhamia koskeva ajatuksenaihe, oli se niin epämääräinen, että se miltei muodosti vain vallitsevan ilmapiirin, jossa nämä muut aiheet liikkuivat.
Hän oli kulkenut nummen poikki ja oli juuri jättämäisillään sen taaksensa, kun saavutti erään henkilön, joka jonkun aikaa oli astunut hänen edellänsä ja jonka hän nyt, lähelle päästyään, luuli tuntevansa. Hän päätteli niin jostakin pään asennossa huomattavasta piirteestä ja vartalon miettiväisettä ilmaisevista liikkeistä, kulkijan astuessa jotenkin ripeästi eteenpäin. Mutta kun mies — sillä kulkija oli mies — työnsi hattunsa takaraivolle ja pysähtyi tarkastamaan jotakin edessään olevaa esinettä, tunsi hän Daniel Doycen.
»Mitä kuuluu, mr Doyce?» kysyi Clennam saavuttaen hänet. »Hauska tavata teitä taas ja terveellisemmässä paikassa kuin verukevirastossa.»
»Kas, mr Meaglesin ystävä!» huudahti pahantekijä heräten laskelmistaan, joita oli ollut tekemässä, ja ojentaen kätensä. »Hauska tavata teitä, sir. Suokaa anteeksi, että olen unohtanut nimenne.»
»Kyllä mielelläni. Se ei ole mikään kuuluisa nimi. Se ei ole Barnacle.»
»Ei, ei», nauroi Doyce. »Ja nyt minä muistankin sen. Clennam se on.Mitä kuuluu, mr Clennam?»
»Toivon hiukan», sanoi Arthur heidän jatkaessaan yhdessä matkaansa, »että meillä on sama päämaali, mr Doyce».
»Nimittäin Twickenhamko?». vastasi Daniel. »Sepä hauskaa kuulla.»
He tulivat pian tuttavallisiksi ja lyhensivät matkaansa keskustelemalla erilaisista asioista. Kekseliäs pahantekijä oli erittäin vaatimaton ja älykäs, joka, vaikka olikin kansanmies, oli liiaksi tottunut yhdistämään aatteiden omaperäisyyttä ja rohkeutta niiden toteuttamisen vaatimaan kärsivällisyyteen ja huolellisuuteen, ollakseen missään suhteessa tavallinen mies. Aluksi oli vaikeata johtaa häntä puhumaan itsestänsä, ja hän torjui Arthurin yritykset siihen suuntaan myöntämällä ohimennen vain, että hän kyllä oli tehnyt tämän ja tuon, että se ja se oli hänen käsialaansa ja että hän oli keksinyt sellaisen ja sellaisen, mutta tämähän kuului hänen ammattiinsa, nähkääs, ammattiinhan se kuului, kunnes hän vähitellen huomasi, että hänen toverinsa oli todella huvitettu hänen kertoessaan itsestään, jolloin hän taipui avomielisesti tyydyttämään toisen tiedonhalua. Ja silloin kävi selville, että hän oli hevosenkengitäjän poika pohjois-Englannista ja että leskeksi jäänyt äiti ensin oli pannut hänet lukkosepän, oppiin; täällä hän oli »sattunut keksimään muutamia pikkuasioita» lukkojen valmistuksessa, jonka johdosta hän oli saanut vapautuksen, työsopimuksestaan sekä rahalahjan; se teki hänelle sitten mahdolliseksi toteuttaa hartaan toivomuksensa työskennellä mekaanikon työpajassa; täällä oli hän sitten seitsemän vuoden aikana ahertanut ankarasti, opiskellut ankarasti ja elänyt ankaraa elämää. Tämän ajan kuluttua oli hän työskennellyt viikkopalkalla »verstaassa» toiset seitsemän tai kahdeksan vuotta, jonka jälkeen oli lähtenyt Clyden rantamille, opiskellut, viilannut ja takonut siellä, lisäten sekä tietojaan että taitojaan, vielä kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Hänen täällä ollessaan oli hänelle tarjottu Lyonissa paikka, jonka hän otti vastaan; sieltä hänet oli kutsuttu Saksaan ja täältä Pietariin, jossa hänellä oli ollut hyvä menestys — parempi kuin missään muualla. Kuitenkin oli hänellä, tietysti, ollut kotimaa mielessä ja halu saada siellä tunnustusta sekä palvella sitä, mikäli kykeni, mieluummin kuin vierasta maata. Ja niin oli hän palannut kotiin. Ja täällä hän oli perustanut liikkeen, tehnyt keksintöjä ja käyttänyt niitä, uurtanut itselleen uran, kunnes hänet kahdentoista vuoden herkeämättömän palveluksen ja virastoissa juoksun jälkeen kirjoitettiin suuren brittiläisen kunnialegioonan, verukevirastossa tiuskaisten torjuttujen legioonan kirjoihin ja hän sai rintaansa suuren brittiläisen ritariston ansiomerkin, Barnaclein ja Stiltstalkingien ansiottomuusmerkin.
»Olipa vahinko, että ollenkaan käänsitte ajatuksenne sille ladulle, mrDoyce», sanoi Clennam.
»Totta kyllä, sir, ainakin jossakin määrin. Mutta minkäs ihminen kohtalolleen voi? Jos hänelle sattuu sellainen onnettomuus, että hän keksii jotakin, mikä voisi hyödyttää isänmaata, täytyy hänen kantaa sen seuraukset.»
»Eikö olisi parempi jättää se sikseen?» kysyi Clennam.
»Sitä hän ei voi tehdä», vastasi Doyce ja pudisti, miettiväisesti hymyillen, päätänsä. »Sitä ei ole johdettu hänen mieleensä, jotta se haudattaisiin unhotukseen. Se on johdettu hänen mieleensä, jotta se tuottaisi hyötyä. Olemme saaneet elämämme sillä ehdolla, että viimeiseen saakka taistelemme lujasti ylläpitääksemme sitä. Samalla tavalla mies ajattelee keksinnöstään.»
»Se merkitsee siis», päätteli Arthur, joka alkoi todella ihailla rauhallista toveriansa, »ettette vielä nytkään ole menettänyt rohkeuttanne».
»Vaikka olisinkin menettänyt sen, ei minulla olisi lupaa tehdä niin», vastasi toinen. »Asia on yhtä tosi kuin konsanaan ennen.»
Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam, sekä muuttaakseen keskustelun suuntaa että välttääkseen tekemästä sitä liian äkillisesti, oliko mr Doycella liikekumppania, joka ottaisi hartioilleen osan liikehuolista.
»Ei», vastasi mr Doyce, »ei tällä kertaa. Ensin, kun aloitin, oli minulla kyllä toveri, ja hyvä olikin. Mutta hän kuoli muutama vuosi takaperin, enkä mielelläni kääntynyt toisen puoleen menetettyäni hänet, minkä tähden ostin hänen osansa ja olen sitte jatkanut liikettä yksin. Ja vielä eräs asia», sanoi Doyce, hyväntuulisesti naurahtaen, pysähtyi hetkeksi ja laski oikean nyrkkinsä, jossa oli niin erikoisen notkea ja taipuisa peukalo, Clennamin käsivarrelle, »keksijästä ei ole liikemieheksi, tiedättekös».
»Eikö?» ihmetteli Clennam.
»Ei, niin väittävät liikemiehet», vastasi toinen nauraen ääneen ja jatkaen matkaa. »En tiedä, miksi meiltä onnettomilta otaksutaan puuttuvan tervettä järkeä, mutta sellainen on yleinen luulo. Paras ystävänikin maailmassa, erinomainen yhteinen ystävämme tuolla», Doyce nyökkäsi Twickenhamiin päin, »pyrkii ottamaan minut suojelukseensa, tiedättekös, aivan kuin en oikein kykenisi itse huolehtimaan itsestäni».
Arthur Clennam ei voinut olla yhtymättä toisen hyväntuuliseen nauruun, sillä hän huomasi kuvauksen sattuvaksi.
»Sentähden olen arvellut sopivaksi ottaa itselleni yhtiökumppanin, joka on liikemies eikä syyllinen minkäänlaisiin keksintöihin», tuumi Daniel Doyce ottaen hatun päästänsä sivelläkseen otsaansa, »ellei muun tähden, niin ainakin tyydyttääkseni yleistä mielipidettä ja ylläpitääkseni työpajani arvoa. En luulisi hänen voivan väittää, että olen veltosti tai sekavasti johtanut sen työtä; mutta hänen — olipa hän kuka hyvänsä — asiansa on puhua tästä eikä minun.»
»Ette siis vielä ole valinnut häntä?»
»En, sir, en ole. Olen vastikään päässyt selville siitä, että minun on valittava toveri. Asian laita on niin, että työtä on ilmestynyt enemmän kuin ennen, ja työpajassa on minulle tehtävää kylliksi nyt, kun alan vanheta. Kun on kirjanpitoa, kirjeenvaihtoa, ulkomaanmatkoja ja muuta sellaista, johon johtajaa tarvitaan, niin ei minulta riitä aikaa kaikkeen. Olen matkalla — holhoojani ja suojelijani luokse», sanoi Doyce, taas nauravin silmin, »keskustelemaan siitä, kuinka tämä asia olisi parhaiten järjestettävä, jos nyt tästä maanantaiaamuun saan rauhallisen puolituntisen neuvotteluihin. Hän on ymmärtäväinen mies liikeasioissa ja on käynyt hyvää koulua.»
Tämän jälkeen he keskustelivat erilaisista asioista, kunnes pääsivät perille. Daniel Doycessa ilmeni tyyntä ja vaatimatonta itseluottamusta — rauhallinen tietoisuus siitä, että mikä oli totta, sen täytyi pysyä totena huolimatta Barnaclein perhemerestä, ja että se pysyi totena, tinkimättä totena senkin jälkeen, kun tämä meri oli juossut kuiviin — ja tässä oli eräänlaista suuruutta, vaikkei ulkonaista, virallista laatua.
Hän tunsi talon hyvin ja vei Arthurin sinne sellaista tietä, jolta se näkyi enimmin edukseen. Se oli ihastuttava paikka (sitä ei suinkaan haitannut sen lievä omituisuus) virran viertä kulkevan tien varrella, ja juuri sellainen, jollainen Meaglesin perheen asunnon tuli olla. Se oli puutarhan keskellä, joka epäilemättä vuoden toukokuussa oli yhtä raikas ja kaunis kuin Pet elämänsä toukokuussa; sitä suojasivat kauniit puuryhmät ja kiertelevät, rehevät muratit, aivan kuin mr ja mrs Meagles Petiä. Se oli tehty vanhasta tiilirakennuksesta, jonka yksi osa oli tykkänään purettu ja toinen osa muutettu nykyiseksi asunnoksi, niin että siihen kuului vanhempi, hyvin säilynyt osa edustamassa mr ja mrs Meaglesia ja uusi maalauksellinen, erittäin kaunis osa edustamassa Petiä. Siellä oli myös myöhemmin rakennettu kasvihuone, joka nojautui itse rakennukseen epämääräisen värisine, tummaksi maalattuine laseineen ja jonka läpinäkyvämmät osat loistivat päivänpaisteessa milloin tulena, milloin viattomina vesipisaroina; tämä saattoi edustaa Tattycoramia. Näköpiirissä kimmelsi rauhallinen virta lauttavenheineen ja saarnasi huvilan asukkaille, sanoen: »Katsokaa, vanhat ja nuoret, kiihkeät ja tyynet, ärtyisät ja tyytyväiset, näin vierii virta herkeämättä ja tasaisesti eteenpäin. Värähdelköön sydän millaisista epäsoinnuista tahansa, niin soittaa liplatteleva vesi aina samaa säveltä lauttavenheen keulaa vasten. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä on kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta tällä tasaisesti virtaavalla tiellä, jotavastoin te, ajan virralla matkaajat, olette kovin oikullisia ja rauhattomia.»
Porttikello oli tuskin kilahtanut, kun mr Meagles jo tuli heitä vastaan. Mr Meagles oli tuskin päässyt pihaan, kun mrs Meagles tuli ulos. Mrs Meagles oli tuskin tullut ulos, kun Pet ilmestyi. Pet oli tuskin ilmestynyt, kun Tattycoram tuli ulos. Harvoin tulee vieraiden osaksi vieraanvaraisempaa vastaanottoa.
»Tänne me nyt, kuten näette», sanoi mr Meagles, »olemme koteloituneet omiin kotirajoihimme, ikäänkuin emme enää milloinkaan lähtisi lentoon — matkustamaan. Täällä ei ole samanlaista kuin Marseillessa, tokko vain? Täällä ei tule kysymykseen mikään 'allons' ja 'marchons'.»
»Niin, tämä kauneus on todella aivan eriluonteista!» vastasi Clennam katsellen ympärilleen.
»Mutta voi ihme sentään!» Huudahti mr Meagles hieroen hyvillään käsiään, »se oli tavattoman hauskaa, tuo karanteenissaolomme, eikö ollutkin? Tiedättekö, olen monta kertaa toivonut olevani siellä taas. Meitä oli siellä hauska seura.»
Tällainen mr Meagles aina oli. Matkalla ollen moitti hän kaikkea, mutta kun oli kotona, ikävöi hän matkansa kiusoja ja vaivoja.
»Jos olisi kesäaika», sanoi hän, »jota toivoisin teidän tähtenne, ja kaikki täällä järjestyksessä, niin että saisitte nähdä kotimme parhaimmillaan, niin tuskin kuulisitte omaa ääntänne lintujen laululta. Me, jotka olemme käytännöllistä väkeä, emme milloinkaan salli kenenkään peloitella lintuja; ja ne, jotka niinikään ovat käytännöllistä väkeä, kokoontuvat tänne myriadein. Olemme iloisia siitä, että tulitte tänne, Clennam (jos sallitte, jätän misterin sikseen); vakuutan vilpittömästi, että olemme iloisia siitä.»
»En ole saanut osakseni näin herttaista tervehdystä», sanoi Clennam, mutta muisti samassa, mitä Pikku Dorrit oli sanonut hänelle hänen omassa huoneessaan, ja lisäsi uskollisena: »lukuunottamatta yhtä ainoata kertaa — senjälkeen kun kävelimme edestakaisin katsellen Välimerta».
»Ah!» vastasi mr Meagles. »Siinäoli näköalaa, eikö ollutkin? En ole ihastunut sotilashallitukseen, mutta en panisi pahaksenikaan, jos. joskus täältä naapuristosta kuuluisi jokunen — jokunen vain — ‘allons' ja 'marchons'. Täällä on hiivatin hiljaista.»
Pitäen tällaisen ylistyspuheen syrjäiselle kotikolkalleen ja pudistaen epäilevästi päätänsä saattoi mr Meagles vieraansa sisälle. Talo oli kylliksi avara, ei liikaa; se oli yhtä kaunis sisältä kuin ulkoakin, hyvin järjestetty, mukava ja kodikas.
Jälkiä perheen kiertolaistavoista saattoi huomata siinä, että huonekalut ja taulut olivat peitetyt, uutimet verhotut, mutta helposti saattoi nähdä, että yksi mr Meaglesin mielijohteita oli pitää koti aina heidän poissaollessaan siinä kunnossa kuin he palaisivat kotiin ylihuomenna. Siellä oli niin suuri ja sekalainen kokoelma esineitä, joita hän oli koonnut monilla matkoillaan, että talo oli kuin rakastettavan merirosvon asumus. Siellä oli muinaisesineitä Keski-Italiasta, jotka oli tehty parhaissa uudenaikaisissa, tätä teollisuutta harjoittavissa tehtaissa; muumionkappaleita Egyptistä (tai kenties Birminghamista); venetsialaisia malligondoleja; sveitsiläisiä mallikyliä, kivettyneen, hakatun vasikanlihan näköistä mosaiikkikivitystä Herculaneumista ja Pompeijista, hautatuhkaa, Vesuviuksen laavaa, -espanjalaisia viuhkoja, Spezzian olkihattuja, maurilaisia tohveleja, Toscanan hiusneuloja, Carraran veistoksia, Trasteveren vöitä, Genuan sametteja ja filigrammeja; neapelilaisia koralleja, Rooman kameoita, geneveläisiä jalokiviä, arabialaisia lyhtyjä, itse paavin siunaamia rukousnauhoja ja loppumaton varasto kaikenlaatuista kamaa. Siellä oli jos jonkinlaisia näköaloja lukemattomista eri paikoista; ja siellä oli pieni tauluhuone pyhitettynä muutamille tavanmukaisille tahmeille vanhoille pyhimyksille, joiden suonet olivat kuin ruoskansiimoja, hiukset kuin Neptunuksen hapset, kasvojen rypyt kuin tatueerausta, ja joilla oli yllään sellaiset vernissatakit, että jokainen pyhä henkilö toimi kärpäspyydyksenä. Näistä kuva-ostoista puhui mr Meagles vanhaan tapaansa. Hän ei ollut mikään asianymmärtäjä, sanoi hän, hankkipahan vain sellaista, mikä häntä miellytti; hän oli keksinyt nämä ja ostanut ne pilkkahinnasta, ja ihmiset olivat pitäneet niitä kerrassaan hienoina. Eräs mies, jonka ainakin pitäisi ymmärtää näitä asioita, oli selittänyt, että »Lukeva viisas» (erikoisen öljyinen vanha herrasmies, jolla oli huopapeitto hartioillaan ja joutsenuntuvainen leukaparta ja jota yltyleensä peitti paksua piirakankuorta muistuttava levykerros) oli hieno Guercino. Mitä tuohon Sebastian del Piomboon tuli, sai Clennam itse päättää: jos se ei ollut hänen myöhäisempää maalaustapaansa, niin täytyi kysyä, kenenkä se sitten olisi. Titianinko? Saattoi olla, saattoi olla olemattakin ehkä siinä oli vain hänen vaikutustaan. Daniel Doyce arveli, ettei siinä luultavasti tuntunut Titianin vaikutusta, mutta mr Meagles ei ollut kuulevinaan hänen huomautustaan.
Näytettyään kaikki saaliinsa, vei mr Meagles vieraat omaan hauskaan huoneeseensa, jonka ikkunat olivat pihaan päin ja jonka yksi osa oli sisustettu pukuhuoneeksi ja toinen konttorihuoneeksi; täällä oli eräänlaisella luukkupöydällä pari kuparivaakaa kullan punnitsemista varten ja rahalapio.
»Kas tässä ne ovat», sanoi mr Meagles; »näiden kahden esineen takana seisoin kokonaista viisineljättä vuotta, joiden kuluessa ajattelin maailman kiertelemistä yhtä vähän kuin nyt ajattelen — kotona pysymistä. Kun sitten erosin pankista ainiaaksi, pyysin nämä itselleni ja toin ne mukanani tänne: Mainitsen niitä nyt heti, ettette luule minun istuvan (kuten Pet väittää) liiketoimistossani ja laskevan rahojani, niinkuin kuningas laulussa, jossa kerrotaan neljästäkolmatta rastaasta.»
Clennamin silmät olivat pysähtyneet seinällä riippuvaan tauluun, joka esitti kahta pientä kaunista tyttöä, luonnollisessa koossa, kädet kiedottuina toistensa ympärille. »Niin, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaisemmalla äänellä. »Siinä he ovat molemmat. Se otettiin noin seitsemäntoista vuotta takaperin. Kuten usein sanon äidille, he olivat vauvoja silloin.»
»Heidän nimensä?» kysyi Clennam.
»Niin, tosiaankin! Ette ole kuullut muuta nimeä kuin Pet.Petin nimi on Minnie, hänen sisarensa Lillie.»
»Olisitteko voinut arvata, mr Clennam, että toinen noista olen minä?» kysyi Pet itse, joka nyt oli ilmestynyt ovelle.
»Olisin luullut molempien esittävän teitä, molemmat ovat kovin teidän näköisiänne. Todellakaan», sanoi Clennam katsellen vuoroin kaunista alkukuvaa, vuoroin taulua, »en voisi nytkään sanoa, kumpi ei ole teidän kuvanne».
»Kuuletkos, äiti?» huusi mr Meagles vaimolleen, joka seurasi tytärtään. »Aina sama juttu; kukaan ei osaa erottaa heitä. Vasemmanpuolinen lapsi on Pet.»
Taulu sattui riippumaan lähellä erästä peiliä. Kun Arthur katsoi siihen taas, huomasi hän peilistä, kuinka Tattycoram kulkiessaan oven ohitse pysähtyi kuuntelemaan, mistä oli puhe, ja jatkoi sitte matkaansa kasvoillaan vihainen ja halveksiva ilme, joka väänsi niiden kauneuden rumuudeksi.
»Mutta tulkaa nyt!» muisti mr Meagles. »Olette kävelleet pitkän matkan ja riisutte varmaan mielellänne saappaat jalastanne. Mitä Danieliin tulee, niin luulen, ettei hän milloinkaan tulisi riisuneeksi saappaitaan, ellemme asettaisi saapaspihtia hänen eteensä.»
»Kuinka niin!» kysyi Daniel, hymyillen merkitsevästi Clennamille.
»No, teillä on niin paljon muuta ajateltavaa», vastasi mr Meagles taputtaen häntä olkapäälle, ikäänkuin toista heikkoudessaan ei mistään hinnasta olisi käynyt jättäminen omiin hoteisiinsa, »malleja, pyöriä, tappeja, vipuja, ruuveja, sylinterejä ja tuhansia muita asioita».
»Minun ammatissani», vastasi Doyce huvitettuna, »pienempi aina sisältyy isompaan. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä. Mikä miellyttää teitä, se miellyttää minuakin.»
Istuessaan huoneessaan takkavalkean ääressä Clennam ei voinut olla aprikoimatta, orastiko mahdollisesti kunniallisen, sydämellisen, vilpittömän mr Meaglesinkin sydämessä mikroskooppinen hiukkanen sitä sinapinsiementä, josta verukeviraston valtava puu oli kasvanut. Siihen viittasi se merkillinen ylemmyyden sävy hänen suhteessaan Daniel Doyceen, joka ei niin paljoa perustunut tämän henkilökohtaisiin luonteenominaisuuksiin kuin siihen tosiseikkaan, että hän oli keksijä eikä kulkenut samaa tallattua latua kuin muut miehet. Tämä kysymys olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan siihen saakka, kunnes hän tuntia myöhemmin meni päivälliselle, ellei hänellä olisi ollut punnittavana toinen kysymys, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen kuin hän oli Marseillessa karanteenissa ja joka nyt palasi, vaatien ratkaisua. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin siitä, sallisiko hän itsensä rakastua Petiin.
Hän oli kaksi kertaa niin vanha kuin Pet. (Hän siirteli sääriään, vaihtaen toisen säären toisen päälle ja koetti laskea uudelleen, muttei saanut tulosta muuttumaan.). Hän oli kaksi kertaa niin vanha. No, entä sitten! Hän oli nuori ulkomuodoltaan, nuori terveydeltään ja voimiltaan, nuori sydämeltään. Nelikymmenvuotias mies ei varmaankaan ollut vanha. Ja monet miehet eivät varallisuussyiden tähden voineet naida tai eivät halunneet naida ennen tätä ikää. Toiselta puolen ei ollutkaan kysymys siitä, mitä hän ajatteli asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.
Hän luuli mr Meaglesin pitävän häntä arvossa ja tiesi vilpittömästi kunnioittavansa mr Meaglesia ja tämän hyvää vaimoa. Hän käsitti, että kauniin, ainoan, hellästi rakastetun lapsen luovuttaminen miehelle tulisi olemaan niin vaikea koetus heidän rakkaudelleen, etteivät he vielä olleet jaksaneet sitä ajatella. Mutta kuta kauniimpi, suloisempi ja viehättävämpi Pet oli, sitä lähemmäksi siirtyi välttämättömyys ottaa tämä mahdollisuus huomioon. Ja miksi se ei saattaisi tapahtua hänen eduksensa yhtä hyvin kuin jonkun muun?
Sitten juolahti hänen mieleensä taas, ettei kysymys ollut siitä, mitä he ajattelivat asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.
Arthur Clennam oli vaatimaton mies, joka tiesi itseltään paljon puuttuvan; hän liioitteli mielessään kauniin Minnien etuja ja halvensi omiansa siinä määrin, että takertuen tähän menetti kaiken toivonsa. Pukeutuessaan päivälliseksi päätti hän lopullisesti, että hän ei sallisi itsensä rakastua Petiin.
Heitä oli vain viisi pyöreässä pöydässä, ja heillä oli hyvin hauskaa. Oli niin monta paikkaa ja henkilöä muistettavana, ja he olivat kaikki niin hilpeitä ja iloisia yhdessä (Daniel Doyce istui joko huvitettuna syrjästäkatsojana tai liitti keskustelun kulkuun jonkin älykkään pienen havainnon tai kokemuksen), että olisivat saattaneet olla toistensa seurassa vaikkapa kaksikymmentä kertaa oppimatta tuntemaan toisiaan näin hyvin.
»Entä miss Wade», sanoi mr Meagles, heidän muistelmaan useita matkatovereitaan. »Onko kukaan nähnyt miss Wadea?»
»Minä olen», vastasi Tattycoram.
Hän oli käynyt noutamassa pienen viitan, jota hänen nuori emäntänsä oli pyytänyt, ja kumartui juuri panemaan sitä tämän hartioille, kun hän kohotti tummat silmänsä ja antoi tämän odottamattoman vastauksen.
»Tatty!» huudahti hänen nuori emäntänsä. »Oletko nähnyt miss Waden?Missä?»
»Täällä, miss», vastasi Tattycoram.
»Mitenkä?»
Tattycoramin kärsimätön silmäys näytti Clennamin mielestä sanovan: »Silmilläni!» Mutta sanoin vastasi hän vain: »Tapasin hänet kirkon lähellä.»
»Mitä ihmettä hän siellä teki!» sanoi mr Meagles. »Enpä luulisi hänen menneen kirkkoon.»
»Hän oli kirjoittanut minulle», ilmoitti Tattycoram.
»Oh, Tatty!» huudahti hänen emäntänsä, »ota pois kätesi.Tuntuu aivan kuin joku toinen koskettaisi minua!»
Hän sanoi tämän nopeasti, tahdottomasti, mutta puoliksi leikillään, eikä hemmoitellummin tai epämiellyttävämmin kuin lempilapsi, joka seuraavana hetkenä on valmis nauramaan. Tattycoram puristi täyteläiset punaiset huulensa yhteen ja risti kätensä rinnalleen.
»Tahdotteko tietää, sir», kysyi hän katsoen mr Meaglesiin, »mitä missWade kirjoitti minulle?»
»No niin, Tattycoram», vastasi mr Meagles, »koska kysyt ja koska kaikki olemme täällä ystäviä, niin ehkä mainitset sen, jos sinua haluttaa».
»Hän sai meidän matkalla ollessamme tietää, missä asutte», kertoiTattycoram, »ja hän näki kerran minut, kun olin hiukan — hiukan —»
»Hiukan huonolla päällä, Tattycoram?» arvaili mr Meagles ja pudisti ystävällisesti varoittaen päätänsä tummille silmille. »Odota hetkinen — laske viiteenkolmatta, Tattycoram.»
Tyttö puristi taas huulensa yhteen ja veti syvään henkeänsä.
»Hän kirjoitti sitten ja sanoi, että jos tuntisin itseni loukatuksi», hän katsoi alas nuoreen emäntäänsä, »tai jos minua kohdeltaisiin huonosti»; taas hän vilkaisi emäntäänsä, »niin tulisin hänen luoksensa, ja hän kohtelisi minua hyvin. Minun piti ajatella asiaa ja saatoin tavata hänet kirkon luona. Ja niin menin kiittämään häntä siitä.»
»Tatty», sanoi hänen nuori emäntänsä ja ojensi olkansa yli hänelle kätensä, »miss Wade melkein peloitti minua erotessamme eikä minusta ollut oikein miellyttävää ajatella, että hän äskettäin on tietämättäni ollut minua niin lähellä. Tatty rakas!»
Tatty seisoi hetkisen hievahtamatta.
»Hei!» huudahti mr Meagles. »Laske viiteenkolmatta, Tattycoram!»
Hän olisi ennättänyt laskea tusinan kertaa viiteenkolmatta, ennen kuin hän kumartui suutelemaan hyväilevää kättä. Se taputti Tattya poskelle, koskettaen hänen kauniita kiharoitaan, jonka jälkeen tyttö meni ulos huoneesta.
»Kas siinä», sanoi mr Meagles ja pyöräytti äkkiä oikealla puolellaan olevaa liikkuvaa tarjoilupöytää saadakseen sokerin ulottuvilleen, »siinä on tyttö, joka olisi mennyttä ja hukassa, ellei olisi joutunut näin käytännöllisten ihmisten pariin. Vain sentähden, että olemme käytännöllisiä, tiedämme me, äiti ja minä, että tämän tytön mieli aika ajoin nousee kapinaan, kun hän näkee meidän olevan niin kiintyneitä Petiin. Hänellä, poloisella, ei ole ollut rakastavaa äitiä eikä isää. Ei ole hauska ajatella, mitä onneton lapsi, jonka sydän on täynnä kiivautta ja uhmaa, tuntee kuullessaan sunnuntaisin viidettä käskyä luettavan kirkossa. Tekee aina mieleni huutaa: 'Kirkko, Tattycoram, laske viiteenkolmatta'.»
Mr Meaglesilla oli kaksi punaposkista ja kirkassilmäistä sisäkköä, jotka olivat varsin koristeellisia lisiä pöydän kaunistuksessa, »Ja miksi ei olisi», sanoi mr Meagles tästä puhuttaessa. »Kuten aina sanon äidille: miksi emme hankkisi jotakin kaunista katseltavaa, jos meidän kerran on katseltava jotakin tämäntapaista?»
Muuan mrs Tickit, joka toimi keittäjänä ja taloudenhoitajana, kun perhe oli kotona, ja pelkkänä taloudenhoitajana sen ollessa matkoilla, täydensi talouden. Mr Meagles pahoitteli, että mrs Tickitin tehtävät olivat senluontoiset, ettei hän voinut sillä hetkellä ilmestyä heidän seuraansa, mutta hän toivoi voivansa esittää hänet uudelle vierailijalle seuraavana päivänä. Hänellä oli tärkeä asema huvilassa, ja kaikki mr Meaglesin ystävät tunsivat hänet. Hänen muotokuvansa oli tuossa nurkkaseinällä. Kun perhe lähti matkalle, pukeutui hän aina silkkipukuun ja sysimustaan tekotukkaan, joka oli edustettuna muotokuvassakin (keittiössä hänen tukkansa oli punertavan harmaa), ja asettui aamiaishuoneeseen, pisti silmälasinsa kahden määrätyn lehden väliin tohtori Buchanin Kotilääkärissä ja istui päivät pitkään katsellen ikkunaverhon takaa ulos, kunnes he palasivat kotiin. Perheen piirissä otaksuttiin, että olisi mahdotonta keksiä keinoa, jolla mrs Tickit saataisiin taivutetuksi jättämään vartiopaikkansa ikkunan ääressä, viipyköötpä he kuinka kauan tahansa matkallaan, tai luopumaan tohtori Buchania palvomasta; mr Meagles oli muuten aivan varma siitä, ettei eukko vielä eläissään ollut kysynyt sanankaan verran neuvoa oppineen lääkärin tutkielmasta.
Illalla pelattiin vanhanaikaista wistiä, ja Pet istui väliin isänsä vieressä katsellen hänen kortteihinsa, väliin pianon ääressä laulaen pätkän silloin, toisen tällöin. Hän oli hemmoiteltu lapsi; mutta kuinka saattoikaan olla toisin. Kukapa voisi kauemmin elää sellaisen rakastettavan ja kauniin olennon kanssa joutumatta hänen herttaisen vaikutuksensa lumoihin? Kukapa voisi viettää täällä illan ja olla rakastamatta häntä pelkästään hänen suloisen ja viehättävän läsnäolonsa tähden? Näin mietiskeli Clennam huolimatta yläkerrassa tekemästään lopullisesta päätöksestä.
Näiden mietiskelyjen tähden unohti hän tunnustaa väriä. »No, mitä ajattelette, hyvä herra?» kysyi mr Meagles, hänen vastapelaajansa, ihmeissään. »Anteeksi, en mitään», vastasi Clennam. »Ajatelkaa jotakin ensi kerralla; olettepa te mainio!» päivitteli mr Meagles. Pet otaksui nauraen, että hän oli ajatellut miss Wadea.. »Minkätähden miss Wadea, Pet?» kysyi hänen isänsä. »Niin todellakin, minkätähden?» ihmetteli Arthur Clennam. Pet punastui hiukan ja palasi pianon ääreen.
Kun he olivat aikeissa erota yöksi, kuuli Arthur Doycen pyytävän isännältään puolen tunnin keskustelua seuraavana aamuna ennen suurusta. Mr Meagles vastasi myöntävästi, ja Arthur jäi Doycen jälkeen hetkeksi, sillä hänelläkin oli jotakin sanottavaa samaan asiaan.
»Mr Meagles», aloitti hän heidän jäätyään kahden, »muistatteko, että neuvoitte minua menemään suoraan Lontooseen?»
»Aivan hyvin.»
»Ja että annoitte minulle toisenkin hyvän neuvon, jota tarvitsin silloin?»
»En voi sanoa, minkä arvoinen neuvo oli», vastasi mr Meagles, »mutta sen muistan kyllä, että keskustelimme hauskasti ja tuttavallisesti».
»Olen seurannut neuvoanne; ja vapauduttuani ammatista, joka monesta syystä oli minulle kiusallinen, tahdon nyt antautua voimineni ja varoinani toiseen tehtävään.»
»Hyvä. Ryhtykää siihen mahdollisimman pian», kehoitti mr Meagles.
»Katsokaas, kun tulin tänne tänään, kuulin, että ystävänne mr Doyce etsii liikekumppania — ei koneellisten keksintöjensä ymmärtäjää, vaan miestä, joka tietäisi neuvoja ja keinoja hänen liikkeensä kehittämiseksi mahdollisimman tuottoisaksi.»
»Aivan niin», myönsi mr Meagles, kädet taskuissa ja vaakojen ja rahalapion aikainen liike-ilme kasvoilla.
»Mr Doyce mainitsi sivumennen keskustelumme kuluessa, että hän aikoi pyytää teidän arvokasta neuvoanne tämän liiketoverin valinnassa. Jos arvelette meidän mielipiteittemme ja olosuhteittemme vähänkin sopivan yhteen, niin ehkä antaisitte hänen tietää, että minä voisin olla hänelle hyödyksi. Puhun tietysti tuntematta yksityisseikkoja, ja nehän saattavat kummaltakin puolen tehdä asian mahdottomaksi.»
»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi mr Meagles, varovaisena kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.
»Mutta ne koskevat etupäässä numeroita ja laskelmia…»
»Aivan niin, aivan niin», arveli mr Meagles, laskuopillisesti varmana kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.
»— Ja minä olisin hyvin halukas liittymään tähän liikkeeseen, sillä ehdolla tietysti, että mr Doyce suostuu ja että te katsotte asian hyvin käyvän päinsä. Jos siis sallitte, niin jätän asian teidän huostaanne, ja olen kiitollinen, jos tahdotte puhua puolestani.»
»Clennam, otan mielelläni vastaan luottamuksenne», vastasi mr Meagles, »ja kajoamatta edeltäpäin niihin kohtiin, joita te liikemiehenä tietysti parhaiten ymmärrätte arvostella, otan kuitenkin vapauden lausua mielipiteenäni, että tämä yritys kyllä menestyy. Eräästä asiasta voitte olla täysin varma. Daniel on rehellinen, kunniallinen mies.»
»Olen niin varma siitä, että heti empimättä päätin puhua teille asiasta.»
»Teidän täytyy johtaa häntä, teidän täytyy ohjata ja taluttaa häntä; hänellä on kaikenlaisia oikkuja», sanoi mr Meagles, tarkoittaen nähtävästi vain sitä, että hän keksi uusia koneita ja kulki uusia teitä; »mutta hän on yhtä kirkkaan vilpitön kuin aurinko; ja nyt hyvää yötä!»
Clennam palasi huoneeseensa, istui taas takkavalkean eteen ja arveli iloitsevansa päätöksestään olla rakastumatta Petiin. Tämä oli niin kaunis, niin rakastettava, hänen lempeä luontonsa ja viaton sydämensä olivat niin alttiit kaikille vilpittömille vaikutuksille, että se mies, joka sai hänet omakseen, olisi maailman onnellisin ja kadehdittavin ihminen; ja tämän tähden Clennam iloitsi päätöksestään.
Mutta koska tämä kaikki olisi voinut olla syynä päinvastaiseen päätökseen, pohti hän asiaa vielä edelleen. Puolustaakseen menettelyänsä, kenties.
»Otaksukaamme, että mies», näin mietiskeli hän, »joka on ollut täysikasvuinen jo kaksikymmentä vuotta, joka onnettoman lapsuutensa tähden on käynyt araksi ja epäröiväksi, jonka luonteen perussävel on raskas ja vakava, joka tietää itseltään puuttuvan monta pientä viehättävää muissa ihailemaansa ominaisuutta, hän kun on viettänyt monta vuotta kaukaisissa maassa, vailla lempeätä, herkkämielistä seuraa; jolla ei ole kilttejä sisaria esitettävänä vaimolleen eikä herttaista kotia, johon voisi tutustuttaa hänet; joka on vieras isänmaassansa; jolla ei ole omaisuutta, mikä edes jossakin määrin voisi korvata nämä puutteet; jolla ei ole juuri muuta puolestaan puhuvaa kuin vilpitön rakkautensa ja yleinen halunsa tehdä oikein — otaksukaamme, että sellainen mies tulisi tähän taloon ja antautuisi tämän suloisen tytön viehätyksen lumoihin ja luulottelisi itselleen voivansa voittaa hänet omakseen; kuinka suurta heikkoutta se olisikaan!»
Hän avasi hiljaa ikkunansa ja katseli rauhalliselle joelle. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta.
Miksi tuntisi hän suuttumusta tai sydänkipua? Eihän tämä kuviteltu ja otaksuttu heikkous ollut hänen. Eikä se ollut kenenkään, kenenkään hänen tuntemansa heikkous; mitäpä hän siis surisi sitä! Ja kuitenkin hän suri sitä. Ja hän ajatteli — kukapa ei joskus hetkittäin olisi ajatellut niin — että olisi parempi joen tavoin virrata edelleen yksitoikkoista uomaansa, tuntematta tuskaa enempää kuin onneakaan.
Ei kenenkään kilpailija
Aamulla ennen suurusta lähti Arthur kävelemään ja katselemaan ympäristöä. Koska aamu oli kaunis ja hänellä oli tunnin verran aikaa, meni hän lautalla joen yli ja käveli sitte niittyjen poikki johtavaa polkua pitkin. Palatessaan lauttauspaikalle tapasi hän siellä herrasmiehen, joka huuteli vastaisella rannalla olevaa lauttaa ja odotti ylipääsyä.
Herrasmies näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Hän oli hyvinpuettu, kaunisvartaloinen; hipiä raikas, tumma, ilme vilkas ja hilpeä. Kun Arthur astui jalkaportaan yli ja veden partaalle, vilkaisi odottelija häneen ohimennen ja potki sitten edelleen aikansa kuluksi kiviä veteen. Siinä tavassa, jolla hän korollaan kaivoi kiviä esille ja asetti ne sopivaan kohtaan potkaistaviksi, oli Clennamin mielestä jotakin julmaa. Useimmat meistä ovat joskus tai ehkä useinkin saaneet samanlaisen vaikutelman katsellessamme millä tavalla ihmiset suorittavat vähäpätöisiä asioita: poimivat kukan, poistavat esteen tieltänsä tai hävittävät jonkun tunteettoman esineen.
Herrasmiehen kasvoista näkyi, että hän oli hajamielinen, eikä hän kiinnittänyt mitään huomiota kauniiseen newfoundlandilaiskoiraan, joka tarkkaavasti katseli häntä ja jokaista lentoon potkaistua kiveä, valmiina hyppäämään jokeen saatuaan herraltaan merkin. Lauttavenhe tuli kuitenkin toiselta puolen koiran saamatta merkkiä, ja kun se pääsi rantaan, tarttui herra sen kaulanauhaan ja talutti venheeseen.
»Ei tänä aamuna», sanoi hän sille. »Ei sinun sovi vettä valuvana esiintyä naisten seurassa. Makaa siinä.»
Clennam astui miehen ja koiran perässä venheeseen ja istuutui. Koira totteli ja paneutui pitkäkseen. Mies jäi seisomaan, kädet taskuissa, Clennamin ja näköalan väliin. Kohta kun lautta karahti rantaan, hyppäsivät sekä mies että koira keveästi maihin ja menivät matkaansa. Clennam oli iloinen päästyään heistä.
Tornin kello löi juuri aamiaistuntia, kun hän astui pienen aukeaman poikki, jonka reunassa puutarhaportti oli. Samassa kun hän soitti kelloa, kuului muurin takaa äänekäs, karkea haukunta.
»En kuullut koiranhaukuntaa eilen illalla», ajatteli Clennam. Toinen punaposkisista palvelustytöistä avasi portin, ja Clennam näki äskeisen miehen newfoundlandilaiskoirineen seisovan pihassa.
»Miss Minnie ei ole vielä tullut alas, hyvät herrat», ilmoitti punastuva portinvartija, heidän kaikkien saavuttua puutarhaan. Sitten esitteli hän Clennamin koiran isännälle: »Mr Clennam, sir», ja sipsutteli tiehensä.
»Omituista, mr Clennam, että tapaamme taas täällä», sanoi mies, minkä jälkeen koira taukosi haukkumasta. »Sallikaa minun esittäytyä — Henry Gowan. Tämä on kaunis paikka ja kerrassaan ihastuttava tänä aamuna!»
Hänen käytöksensä oli vapaata, ääni miellyttävä; mutta siitä huolimatta ajatteli Clennam, että ellei hän varmasti olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, olisi hän saanut vastenmielisyyden tätä Henry Gowania kohtaan.
»Paikka lienee aivan uusi teille?» kysyi Gowan, kun Clennam oli ylistänyt huvilaa.
»Aivan uusi. Tutustuin siihen vasta eilen iltapäivällä.»
»Ah! Tietysti se ei nyt esiinny enimmin edukseen. Keväällä se oli ihastuttava, ennenkuin he viimeksi lähtivät matkoille. Silloin olisin suonut teidän näkevän sen.»
Ellei tuota monesti mainittua päätöstä olisi ollut, olisi Clennam toivottanut hänet Etnan kraateriin kiitokseksi hänen kohteliaisuudestaan.
»Minulla on ollut onni nähdä se monessa eri hahmossa viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana, ja se on todellinen — paratiisi.»
Oli (ainakin olisi ollut ilman tuota viisasta päätöstä) hänen kekseliään häikäilemättömyytensä kaltaista nimittää tätä paikkaa paratiisiksi. Hän sanoi niin vain siksi, että ensin näki Petin lähestyvän ja tahtoi hänen kuultensa saada sanotuksi, että hän oli paratiisin enkeli. Hiisi vieköön miehen!
Ja kuinka säteilevä, kuinka iloinen tyttö olikaan! Kuinka hän hyväili koiraa ja kuinka tämä tunsi hänet! Kuinka ilmeikästä olikaan kirkkaampi puna hänen kasvoillaan, hänen hämminkinsä, hänen maahan luotu katseensa, hänen epävarma onnellisuutensa! Milloinka Clennam oli nähnyt hänet sellaisena? Eipä siksi, että olisi olemassakaan syytä, jonka tähden hän joskus olisi saanut, voinut, saattanut nähdä hänet sellaisena tai että hän milloinkaan sydämessään olisi toivonut näkevänsä hänet sellaisena; mutta sittenkin — milloinka hän edes oli luullut Petin esiintyvän sellaisena!
Hän seisoi vähän matkan päässä heistä. Tämä Gowan oli, puhuessaan paratiisista, mennyt ja tarttunut Petin käteen. Koira oli laskenut ison käpälänsä hänen käsivarrelleen ja päänsä hänen rinnalleen. Pet oli nauranut ja toivottanut heidät tervetulleiksi ja aivan liiaksikin hyväillyt koiraa, aivan, aivan liiaksi — ottaen huomioon nimittäin, että sitä katseli kolmas henkilö, joka rakasti häntä.
Pet irtautui nyt heistä ja tuli Clennamin luo, laski kätensä hänen käteensä toivottaen hyvää huomenta ja tarttui herttaisesti hänen käsivarteensa tullakseen talutetuksi sisälle. Tämä Gowan ei osoittanut mitään tyytymättömyyttä. Ei, hän tiesi olevansa varma asiastaan.
Ohimenevä varjo synkensi mr Meaglesin hyväntuulisia kasvoja, kun he kaikki kolme (neljä, kun koira laskettiin mukaan, ja se olikin, lukuunottamatta erästä, seuran sietämättömin jäsen) tulivat aamiaiselle. Clennam pani merkille sekä tämän että mrs Meaglesin lievän levottomuuden, kun hän huomasi pilven miehensä otsalla.
»No, Gowan», sanoi mr Meagles, tukahduttaen huokauksen, »mitäs teille nyt kuuluu?»
»Ei mitään erikoista, sir. Lion ja minä päätimme, ettemme hukkaisi hetkeäkään jokaviikkoisesta vierailustamme, jonka tähden läksimme aikaisin liikkeelle Kingstonista, nykyisestä pääkortteeristani, jossa olen maalannut pari luonnosta.» Sitte kertoi hän tavanneensa mr Clennamin lautalla ja kuinka he yhdessä tulivat joen yli.
»Mrs Gowan kai voi hyvin, Henry?» kysyi mrs Meagles. (Clennam kävi tarkkaavaksi.)
»Äiti voi varsin hyvin, kiitos.» (Clennamin tarkkaavaisuus herpaantui.) »Olen rohjennut tuoda tänne yhden vieraan lisää perhepäivällisillenne ja toivon, ettette te eikä mr Meagles pane sitä pahaksi. Minun oli vaikea menetellä toisin», selitti hän kääntyen viimemainitun puoleen. »Tämä nuori mies kirjoitti minulle ja ilmoitti aikovansa tulla luokseni; ja koska hän on hyvästä perheestä, arvelin, ettette pahastuisi, jos tuon hänet mukanani tänne.»
»Kuka tämä nuori mies on?» kysyi mr Meagles erikoisen hyväntahtoisesti.
»Hän on Barnacleja. Tite Barnaclen poika, Clarence Barnacle, joka on isänsä virastossa. Voin ainakin taata sen, ettei hänen käyntinsä vahingoita jokea; hän ei sytytä sitä palamaan.»
»Vai niin, vai niin?» sanoi mr Meagles. »Hän on Barnacleja siis? Me kyllä tiedämme yhtä toista siitä perheestä, eikö niin, Dan? Totisesti; he ovat puun latvassa, totta vie! Malttakaas! Kuinka tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle? Hänen ylhäisyytensä nai seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä seitsemän lady Jemima Bilberryn, joka oli toinen tytär kolmannesta aviosta — ei! Siinä erehdyin! Se olikin lady Seraphina — lady Jemima oli ensimmäinen tytär viidennentoista jarli Stiltstalkingin toisesta aviosta kunnianarvoisan Clementina Toozellemin kanssa. Hyvä. Sitte tämän nuoren miehen isä nai erään Stiltstalkingin, ja hänen isänsä nai serkkunsa, joka oli Barnacleja. Tämän isän, joka nai Barnaclen, isä nai Joddlebyn sukuun kuuluvan naisen. — Olen mennyt hiukan liiaksi taaksepäin ajassa, Gowan; tahdoin saada selville, millä tavoin tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle.»
»Se on helposti selvitelty. Hänen isänsä on loordi Decimuksen veljenpoika.»
»Loordi — Decimuksen — veljenpoika»; mr Meagles oikein herkutteli toistaessaan näitä sanoja, silmät ummessa, jottei mikään häiritsisi hänen nauttiessaan sukupuun tuoksusta. »Totisesti, olette oikeassa, Gowan. Niin juuri on asia.»
»Tietysti, loordi Decimus on hänen isänsä setä.»
»Mutta malttakaas!» huudahti mr Meagles avaten silmänsä ja tehden uuden keksinnön. »Äidin puolelta siis lady Stiltstalking on hänen äitinsä täti.»
»Tietysti.»
»Vai niin, vai niin!» huudahti mr Meagles erittäin innostuneena. »Tosiaankin, tosiaankin! Hyvin hauskaa tavata häntä. Otamme hänet vastaan pannen parastamme, yksinkertaisissa oloissamme; ei hänen tarvitse ainakaan nähdä nälkää täällä.»
Tämän kaksinpuhelun alussa oli Clennam odottanut mr Meaglesin puolelta samanlaista valtavaa, viatonta vihanpurkausta kuin verukevirastossa hänen taittuessaan Doycen niskaan. Mutta hänen kelpo ystävällään oli heikkous, jota ei meidän kenenkään tarvitse hakea naapurista saakka ja jota ei minkäänlainen verukevirasto-kokemus voi pitemmäksi aikaa tukahduttaa. Clennam vilkaisi Doyceen; mutta tämä tiesi kaikki jo ennakolta ja katseli vain lautaselleen silmää räpäyttämättä, sanaa virkkamatta.
»Olen hyvin kiitollinen teille», sanoi Gowan lopettaakseen keskustelun tästä aiheesta. »Clarence on tosin suuri aasi, mutta samalla herttaisin ja paras toveri maailmassa.»
Jo ennen kuin aamiainen oli päättynyt, kävi selville, että kaikki, jotka tämä Gowan tunsi, olivat joko jossakin määrin aaseja tai jossakin määrin veijareita, mutta siitä huolimatta erittäin herttaisia, miellyttäviä, vaatimattomia, luotettavia, kilttejä, rakkaita ihmisiä, maailman parhaita. Mr Henry Gowan olisi selittänyt menetelmän, jolla hän saavutti muuttumattomasti saman tuloksen huolimatta erilaisista edellytyksistä, jotenkin tähän tapaan: »Minua huvittaa pitää kirjaa, erittäin tarkkaa, jokaisen ihmisen ominaisuuksista, ja merkitsen huolellisesti muistiin hänen sekä hyvät että huonot puolensa. Teen tämän niin tunnollisesti, että voin ilokseni kertoa teille huomanneeni, kuinka kunnottominkin mies samalla on mitä herttaisin kelpo ihminen ja saatan antaa teille sen tyydyttävän tiedon, että kunnon miehen ja konnan välillä on paljoa pienempi erotus kuin mitä olette taipuvainen otaksumaan.» Seurauksena tästä ilahduttavasta keksinnöstä sattui olemaan, että kun hän tunnollisesti koki löytää hyvää useimmista ihmisistä, alensi hän sen siinä, missä sitä todella oli, ja maalasi sitä sinne, mistä sitä puuttui, mutta tämä oli menetelmän ainoa epämiellyttävä tai vaarallinen puoli.
Mutta se ei kuitenkaan tuottanut mr Meaglesille yhtä suurta tyydytystä kuin Barnaclein sukuselvitys. Pilvi, jota Clennam ei milloinkaan ennen tätä aamua ollut huomannut hänen kasvoillaan, palasi nyt alituisesti; ja sama levottoman tarkkailun varjo asui hänen vaimonsa miellyttävillä kasvoilla, kun hän katsoi mieheensä. Monta kertaa, kun Pet hyväili koiraa, huomasi Clennam isän olevan pahoillaan siitä; ja varsinkin kerran, kun Gowan seisoi koiran toisella puolella ja kumartui samalla kertaa sen yli, kuvitteli Arthur näkevänsä kyyneleitä mr Meaglesin silmissä, kun hän riensi pois huoneesta. Joko oli asia todella niin tai hän kuvitteli sen sellaiseksi perästäpäin, mutta hänestä tuntui, että Pet itse kyllä huomasi kaikki nämä pienet tapahtumat, että hän koetti tavallista hellemmin osoittaa hyvälle isällensä, kuinka paljon hän rakasti häntä, ja että hän samasta syystä jäi muiden jälkeen sekä kirkkoon mentäessä että sieltä palattaessa ja tarttui isänsä käsivarteen. Arthur olisi voinut vannoa, että hän myöhemmin kävellessään yksin puutarhassa näki vilahdukselta, kuinka Pet isänsä huoneessa hellästi syleili vanhempiansa ja itki isänsä olkapään varassa.
Loppupäivä oli sateinen, jonkatähden he pysyttelivät sisällä, katselivat mr Meaglesin kokoelmia ja kuluttivat aikaansa keskustelemalla. Tällä Gowanilla näytti olevan paljon sanottavaa itsestään ja hän sanoi sen suorasukaisesti ja hauskasti. Hän tuntui olevan taiteilija ammatiltaan ja oleskelleen jonkun aikaa Roomassa, mutta hänen kevytmielinen, huoleton tapansa ilmaisi, että hän oikeastaan oli vain harrastelija — sekä hänen taidepalvonnassaan että hänen luonteessaan oli jotakin selvästi ontuvaa — jota Clennamin oli vaikea ymmärtää.
Apua saadakseen kääntyi hän Doycen puoleen heidän seistessään yhdessä ikkunan ääressä.
»Te tunnette mr Gowanin?» kysyi hän matalalla äänellä.
»Olen tavannut hänet täällä. Hän tulee tänne joka sunnuntai, kun he ovat kotona.»
»Hänen puheestaan olen ollut ymmärtävinäni, että hän on taiteilija?»
»Niin on, jonkinlainen», vastasi Daniel Doyce happamesti.
»Minkälainen?» tiedusteli Clennam hymyillen.
»Noo, hän astelee taiteen tietä yhtä kevein askelin kuin Pall-Mall-katua», vastasi Doyce, »enkä luule, että näitä polkuja käy maleksiminen aivan yhtä huolettomasti».
Jatkaen tiedustelujaan sai Clennam tietää, että Gowanin perhe oli hyvin etäinen haara Barnaclein sukua ja että isä Gowan aikoinaan oli ollut jossakin ulkomaalaisessa lähetystössä, mutta sitte saanut eläkkeen jonkinlaisena epämääräisenä virkamiehenä ja kuollut paikalleen, nostettu palkka kädessään, sankarillisesti puolustaen sitä viimeiseen saakka. Tämän erinomaisen yhteiskunnallisen palveluksen tähden ehdotti silloin vallassa ollut Barnacle, että hallitus myöntäisi hänen leskelleen parin tai kolmen sadan punnan vuotuisen eläkkeen, johon seuraava vallassa oleva Barnacle lisäsi hyvin turvallisen ja rauhallisen asunnon Hampton Courtin linnassa; siellä vanha lady yhä asui ja valitteli aikojen huonontumista yhdessä useiden muiden vanhojen, kumpaakin sukupuolta olevien ladyjen kanssa. Hänen poikansa, mr Henry Gowan, joka oli isältään virkamieheltä perinyt todella epäilyttävän elämäntuen, varsin vähäisen riippumattomuuden, oli ollut vaikea sijoitettavaksi, varsinkin koska silloin sattui olemaan niukalti täyttämättömiä virkoja ja koska hänen neronsa hänen aikaisemman miehuutensa päivinä ilmeni yksinomaan maanviljelyksen harrastuksena, hän kun etupäässä käytti aikansa villin kauran kylvöön. Viimein oli hän selittänyt aikovansa ruveta taidemaalariksi, osaksi koska hänellä aina oli ollut jonkun verran senlaatuista kätevyyttä, osaksi ärsyttääkseen vallassa olevia Barnacleja, jotka eivät olleet pitäneet huolta hänestä. Tästä oli seurannut, että ensin muutamat hienot ladyt olivat tulleet kovin järkytetyiksi; sitten oli pantu hänen töitänsä salkkumäärin kiertämään iltakutsuissa, joissa ne oli otettu ihastuksella vastaan ja julistettu todellisiksi Claudeiksi, todellisiksi Cuypeiksi, kerrassaan ainoalaatuisiksi; sitte loordi Decimus oli ostanut häneltä taulun ja kutsunut samalla esimiehen ja neuvoston päivällisille sekä lausunut mahtavan juhlalliseen tapaansa: »Tiedättekö, minun nähdäkseni tämä maalaus on todella äärettömän ansiokas.» Lyhyesti sanoen, vaikutusvaltaiset henkilöt olivat todella nähneet vaivaa saattaakseen hänet maineeseen. Mutta jostakin syystä yritys oli epäonnistunut. Ennakkoluuloinen yleisö oli asettunut itsepäisesti poikkiteloin. Se oli päättänyt olla ihailematta loordi Decimuksen taulua. Se oli päättänyt pitää käsityksenään, että jokaisessa toimessa, paitsi heidän omassaan, miehen tulee ansioitua ahertamalla aamusta iltaan, tekemällä työtä koko voimallaan, täydestä sydämestä. Näin mr Gowan, samoin kuin sadun vanha kulunut arkku, joka ei ollut Mahometin eikä kenenkään muunkaan, riippui kahden pisteen, kahden elämismuodon välillä: kateellisena ja katkerana sille, jonka oli jättänyt, kateellisena ja katkerana sille, jota ei voinut saavuttaa.
Tämänsisältöisiä olivat ne tiedot, jotka Clennam sai tänä sateisena sunnuntai-iltana ja myöhemmin.
Noin tunti varsinaisen päivällisajan jälkeen ilmestyi nuori Barnacle silmälaseineen; hänen perhesuhteittansa kunniaksi oli mr Meagles pannut hauskat sisäkkönsä viralta siksi päiväksi ja hankkinut heidän sijalleen kaksi likaista miespalvelijaa. Nuori Barnacle hämmästyi ja hämmentyi pahanpäiväisesti nähdessään Arthurin ja ennätti tahtomattaan jupista itsekseen: »Kuulkaas! — Totta vie!» ennenkuin tointui.
Ja sittenkin täytyi hänen tarttua ensi tilaisuuteen vetääkseen ystävänsä erään ikkunan luokse ja sanoakseen hänelle nenä-äänellään, joka sekin oli hänen yleisen heikkoutensa ilmaus:
»Tahtoisin puhutella teitä, Gowan. Kuulkaas. Totta vie, kuka tuo mies on?»
»Isäntäväkemme ystävä. Ei minun.»
»Hän on kauhea yltiöpää, tiedättekös», sanoi nuori Barnacle.
»Onko hän? Mistä te sen tiedätte?»
»No, äskettäin tuli hän virastoomme, sir, ja kävi väkemme kimppuun peloittavalla tavalla. Hän meni kotiinikin ja kävi isäni kimppuun niin raivokkaasti, että hänet täytyi ajaa ulos. Sitte palasi hän virastoon ja hyökkäsi minun kimppuuni. Totta vie. Ette ole milloinkaan nähnyt sellaista miestä.»
»Mitä hän tahtoi?»
»No, sir», vastasi nuori Barnacle, »hän sanoo tahtovansa tietää jotakin, nähkääs! Tunkeutui virastoomme — kutsumattomana — ja sanoi tahtovansa tietää jotakin!»
Moittivan ihmettelevä tuijotus, jolla nuori Barnacle lopetti tämän paljastuksen, olisi rasittanut ja vahingoittanut hänen silmiänsä, ellei kutsu päivälliselle olisi tullut sopivana vapautuksena. Mr Meagles (joka erittäin huolestuneena oli tiedustellut hänen setänsä ja tätinsä vointia) pyysi häntä taluttamaan mrs Meaglesin ruokailuhuoneeseen. Ja kun nuori mies sitten istui mrs Meaglesin oikealla puolen, näytti mr Meagles niin tyytyväiseltä kuin jos koko perhe olisi ollut hänen vieraanaan.
Edellisen päivän teeskentelemätön viehätys oli tykkänään poissa. Päivällisen syöjät samoin kuin päivällinen itsekin olivat laimeita, mauttomia, seuranpidon ja keittiötulen liikarasittamia — ja kaikki tämä vain pienen, typerän, nuoren Barnaclen tähden. Tämän keskustelutaito oli tosin aina kehno, mutta nyt hän sen lisäksi oli aivan erikoisen, olosuhteista johtuvan heikkouden vallassa, jonka aiheuttajana oli yksin Clennam. Hänen oli välttämätöntä ja pakko alituisesti vilkaista tähän herrasmieheen, jonka tähden hänen silmälasinsa loikahti vuoroin hänen liemilautaselleen, hänen viinilasiinsa, mrs Meaglesin lautaselle ja roikkui useita kertoja kuin kellonnauha hänen selässään, jolloin likaiset miehet aina pistivät nöyryyttävästä sen hänen poveensa. Ymmällä tämän kapineen alituisesta häviämisestä ja sen vastahakoisuudesta pysymään silmäkulmassa ja joutuen yhä enemmän hämilleen alinomaa katsahtaessaan salaperäiseen Clennamiin, asetteli onneton nuori Barnacle milloin minkin pöytäkaluston esineen silmäänsä.
Huomatessaan nämä erehdyksensä tuli hän vain yhä neuvottomammaksi, muttei voinut olla alituisesti vilkaisematta Clennamiin. Ja kun tämä puhui jotakin, pelästyi onneton nuorukainen ilmeisesti, luullen Clennamin jonkin ovelan käänteen kautta alkavan taas kysellä ja tiedustella jotakin.
Epätietoista oli sentähden, oliko päivällisistä huvia kenelläkään muulla kuin mr Meaglesilla. Mutta hän kyllä nautti nuoren Barnaclen läsnäolosta. Samoin kuin sadussa pullollinen kultavettä maahan kaadettuna tulvahti kokonaiseksi lähteeksi, samoin näytti mr Meaglesin mielestä koko sukupuun tuoksu tulvahtavan hänen pöytäänsä tämän pienoisen Barnacle-vesan mukana. Sen läheisyydessä haalistui ja laimeni mr Meaglesin avomielinen, kirkas ja vilpitön olemus; hän ei ollut vapaa, hän ei ollut luonnollinen, kuten tavallisesti, hän pyrki johonkin, mikä ei kuulunut hänelle; hän ei ollut oma itsensä. Kuinka outo omituisuus tämä olikaan mr Meaglesin kaltaisessa miehessä ja voisiko ajatella mahdolliseksi toista samanlaista tapausta!
Sateinen sunnuntaipäivä kului viimein sateiseksi illaksi, ja nuori Barnacle ajoi kotiinsa vuokravaunuissa, poltellen mietoa savuketta. Sietämätön Gowan käveli kotiinsa sietämättömän koiransa kanssa. Pet oli koko päivän rakastettavasti pannut parastaan tullakseen hyväksi ystäväksi Clennamin kanssa, mutta tämä oli aamiaisesta alkaen pysynyt hiukan jäykkänä nimittäin olisi pysynyt, jos olisi rakastanut Petiä.
Clennamin tultua huoneeseensa ja heittäydyttyä tuoliinsa takan ääreen, koputti mr Doyce ovelle ja tuli sisään, kynttilä kädessä, kysyäkseen, mihin aikaan seuraavana päivänä Clennam aikoi palata kotiin. Kun tämä kysymys oli ratkaistu, sanoi Clennam jotakin Gowanista, joka hyvinkin olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan, jos olisi ollut hänen kilpailijansa.
»Ne eivät ole erikoisen loistavia tulevaisuudentoiveita taidemaalarille», huomautti Clennam sitten.
»Eivät», myönsi Doyce.
Tämä seisoi kynttilä kädessä, toinen käsi taskussa ja tuijotti liekkiin, kasvoillaan tyyni tietoisuus siitä, että heillä vielä oli jotakin sanottavaa tähän asiaan.
»Olin huomaavinani, että kelpo ystävämme muuttui ja että hänen hyväntuulisuutensa katosi, kun Gowan ilmestyi tänne tänä aamuna», huomautti Clennam taas.
»Niin kyllä», vastasi Doyce.
»Mutta niin ei käynyt hänen tyttärensä», sanoi Clennam.
»Ei», vastasi Doyce..
Molemmat olivat hetken vaiti. Mr Doyce, yhä tuijottaen liekkiin, lisäsi hitaasti:
»Asia on niin, että hän kahdesti on vienyt tyttärensä ulkomaille, toivoen voivansa erottaa hänet mr Gowanista. Hän luulee, että tytär on hiukan taipuvainen mieltymään nuoreen mieheen, ja epäilee tuskallisesti (kuten minäkin ja uskallanpa väittää, että teillä on sama ajatus asiasta) tämän avioliiton onnellisuutta.»
»Kaiketi —» Clennam änkytti, yski ja vaikeni.
»Niin, kaiketi olette vilustunut», sanoi Daniel Doyce, mutta katsomatta toiseen.
»Kaiketi he ovat kihloissa?» arveli Clennam huolettomasti.
»Eivät. Sen mukaan kuin minulle on kerrottu he eivät ole kihloissa. Mies on kyllä kiihkeästi tahtonut sitä, mutta siihen ei ole suostuttu. Viime kotiinpaluun jälkeen on ystävämme myöntynyt jokaviikkoiseen vierailuun, mutta enempään ei. Minnie ei petä isäänsä eikä äitiänsä. Te olette matkustanut heidän seurassansa, ja luulen teidän tietävän, kuinka erinomaisen hellät siteet yhdistävät heitä, ulottuen tämän elämän rajojen taaksekin. Olen varma siitä, ettei miss Minnien ja mr Gowanin välillä ole muuta kuin mitä mekin näemme.»
»Ah! Me näemme aivan kylliksi!» huudahti Arthur.
Mr Doyce toivotti hänelle hyvää yötä sellaisella äänellä kuin olisi kuullut jonkun huudahtavan tuskaisesti, melkeinpä epätoivoisesti ja koettaisi valaa rohkeutta ja toivoa tämän henkilön mieleen. Se kai oli yksi ilmaus hänen omituisuudestaan, hän kun oli kovin merkillinen ja oikullinen; sillä kuinka olisi hän voinut kuulla sellaista huudahdusta, kun ei Clennamkaan mitään kuullut?
Sadepisarat putoilivat raskaasti katolle, tippuivat maahan ja ropisivat murateille ja puiden lehdettömille oksille. Sade valui raskaana, alakuloisena. Oli kyynelten yö.
Jos Clennam ei olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, jos hän olisi ollut kyllin heikko rakastuakseen häneen, jos hän vähitellen olisi tullut panneeksi koko sielunsa totisuuden, toivonsa voiman ja kypsyneen luonteensa rikkauden tämän kortin varaan ja jos hän sitten olisi huomannut, että kaikki oli menetetty, olisi hän tänä iltana tuntenut itsensä sanomattoman kurjaksi. Mutta kuten nyt oli —
Kuten nyt oli, lankesi sade raskaana, alakuloisena.