The Project Gutenberg eBook ofPikku Lallin maapalloThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pikku Lallin maapalloAuthor: John BerghRelease date: April 8, 2018 [eBook #56944]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU LALLIN MAAPALLO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pikku Lallin maapalloAuthor: John BerghRelease date: April 8, 2018 [eBook #56944]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Pikku Lallin maapallo
Author: John Bergh
Author: John Bergh
Release date: April 8, 2018 [eBook #56944]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU LALLIN MAAPALLO ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Mikael Sand
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
1. Pohjoisnapa. 2. Afrikka. 3. Aasia. 4. Pohjois-Ameriikka. 5. Etelä-Ameriikka. 6. Austraalia. 7. Polyneesia. 8. Maanjäristys.
1. Pohjoisnapa.
Jouluaatto. Karttapallo. Lalli ja Villi hyppäävät maailman avaruuteen.He ovat menehtymäisillään napaseutujen yön pakkaseen. Uusi yritys.Kuinka Villi pelastaa Lallin jääkarhujen kynsistä. Auttavaiset mursut.Lalli joutuu tappeluun eskimopojan kanssa. Kummallinen maa. KuinkaLalli on vähällä menettää henkensä halveksiessaan eskimoittenvieraanvaraisuutta ja heidän tarjoamaansa suojaa.
Jouluaatto ja kaikki sen ihanuudet olivat tiessään. Kuusen kynttilät oli sammutettu, joululahjat jaettu ja jouluateria syöty. Pikku Lalli oli saanut määräyksen mennä nukkumaan, sillä välin kuin äiti ja isä istuisivat vielä hetkisen lukemassa. Pikku sisarukset olivat jo hyvän aikaa olleet vuoteessa.
Pikku Lalli oli kahdeksanvuotias ja hänen nimensä oli oikeastaan Lauri, vaikka hän pikku ressuna oli alkanut nimittää itseään Lalliksi, ja tämä nimi säilyi yhä vielä. Hän ei siitä enää oikein pitänyt, mutta sitä ei ollut niin helppo saada muuttumaan nyt, kun kaikki olivat siihen tottuneet.
Lalli suuteli tottelevaisena äitiä ja isää toivottaen hyvää yötä ja lähti lastenkamariin, missä hänen sänkynsä oli. Jo edeltäkäsin oli hän kantanut sinne kaikki joululahjansa ja asettanut ne vierekkäin. Siinä oli leikkikalua jos jonkinlaista, mutta myöskin vaatekappaleita, joita Lalli ei oikein tahtonut suostua joululahjoina pitämään, koska ne olivat tarpeellisia ja hän sai sellaisia vuoden muinakin aikoina. Ja sitten oli lahjojen joukossa sellainenkin, josta hän ei oikein tietänyt, pitäisikö hän sitä kuuluvana tarpeellisten tavarain vai leikkikalujen joukkoon, mutta johon hän kuitenkin oli kiintynyt enemmän kuin mihinkään muuhun. Sen tieltä sai väistyä sekä dominopeli että torvi, ja ennenkuin hän meni vuoteeseen, täytyi hänen vielä kerran asettua sitä ihmettelemään.
Se oli suuri, sileä monivärinen pallo, monine viivoineen ja koukeroineen. Sinne tänne oli siihen painettu nimiä. Isä oli sanonut, että pallo kuvasi koko maapalloa, ja että sininen merkitsi merta ja muu väri maata. Olipa isä kaiken lisäksi osoittanut, missä Suomi sijaitsi, vieläpä Helsinkikin, mutta Lalli ei kuitenkaan voinut ymmärtää, että maa saattoi olla noin pyöreä. Sehän oli litteä kuin suuri pannukakku! Omin silmin oli hän sen joka päivä nähnyt. Ja kukapa voi myöskään kävellä ja liikkua pallon pinnalla.
Mutta tähän ihmeelliseen joululahjaan ei kuulunut vain tuo pallo, vaan myöskin pyöreä, kirkkaasti loistava sähkölamppu, jonka isä sanoi esittävän aurinkoa, ja pieni kiiltävä pallo, joka kuvasi kuuta. Valaistusjohdosta saatu sähkövoima pani koko laitoksen käyntiin, ja kun kiersi nappulaa, alkoi aurinko valaista, maa pyöri akselinsa ympäri ja kiersi samalla hitaasti aurinkoa, kun sillävälin pieni sinisenhohtava kuu liikkui kehässä maan ympäri. Isä oli osoittanut Lallille, kuinka Suomessa toisinaan oli päivä, toisinaan yö aina sen mukaan, käänsikö maa tämän puolensa aurinkoon päin vai siitä poispäin. Myöskin tätä oli ollut vaikea ymmärtää, sillä näkihän Lalli joka päivä, kuinka aurinko nousi ja meni mailleen, mutta täytyihän isän tietää, sillä isä tiesi kaikki.
Lallin täytyi vielä kerta saada nähdä tämä ihmeellinen koneisto käynnissä, ennenkuin hän meni maata. Hän kiersi sähkönappulaa, ja jotta kaikki näyttäisi oikein luonnolliselta, teki hän, kuten isä oli häntä opettanut, ja sammutti kattolampun, niin että vain pieni aurinko ja kalpea kuu loisti huoneessa. Ja sitten hän istahti sohvaan katselemaan.
Kaikki näytti niin ihmeelliseltä ja salaperäiseltä, ja samaa mieltä oli varmasti myös Villi, tuo hauska punakeltainen kissa, joka sohvalla Lallin vieressä vihreän-säkenöivillä silmillään tuijotti ihmelaitokseen. Hiljaa suristen pyöri maa, ja Lalli näki päivän ja yön vaihtuvan eri maanosissa, ja kun Euroopassa oli päivä, niin oli yö Amerikassa, ja kun Lalli oikein tarkkasi, oli hän vielä lisäksi ymmärtävinään, kuinka toisin ajoin voi olla kesä, toisin ajoin talvi. Hän oli näkevinään, kuinka pieni maa tyhjässä, kylmässä avaruudessa kiersi valaisevaa ja lämmittävää aurinkoa, joka taasen antoi kirkkauden kuulle, joka itsessään oli pimeä. Hänen silmiänsä rupesi oikein huimaisemaan ja hänestä tuntui, että hän itse istui ilman tukea tuolla tyhjässä avaruudessa ja että hänen piti hypätä maahan, jottei jäisi jäljelle kun se vieri tiehensä. Samantapaiselta tuntui ehkä Villistäkin, sillä selvästikin se kyyristäytyi loikkaukseen hypätäkseen sekin maahan.
— Hyppäämmekö, Villi, — kysyi Lalli vapisten jännityksestä.
— M-jaa, — vastasi Villi ja kehräsi, niin että kuului kuin sähkökoneen surina.
Oli todella liian houkuttelevaa. Lalli tunsi, että hänellä täytyi olla uskallusta hyppäykseen. Mutta mihin pitäisi hänen näin ollen suunnata lentonsa? Tosin hän saattoi hypätä takaisin Helsinkiin, mutta hän voi myös yhtä kernaasti pudottautua jotakin toista paikkaa kohti, jota hän ei ennen ollut nähnyt, ja tämä olisi hänestä yhdentekevää. Sillä hän tahtoi niin mielellään nähdä myöskin muita maapallon seutuja eikä vain alituisesti samoja katuja ja esplanadeja.
Tuolla korkealla pallon kuvulla, juuri siinä, missä kiiltävä teräsakseli tuli näkyviin, oli soma valkoinen patalakki. Se ei ensinkään muistuttanut noita kaikkia muita koreavärisiä maita. Lalli oli aikonut kysyä isältä, mitä se merkitsi, mutta jotakin oli sattunut esteeksi, ja hän oli unohtanut koko kysymyksen teon. Nytpä hän saattoi siitä ottaa selvän omin päin.
— Hyppäämmekö tuolle valkealle täplälle, Villi, — kysyi Lalli.
— M-jaa, — vastasi kissa, ja sen silmät säkenöivät vielä tulisemmin.
— Kas nyt, — huusi Lalli ja hyppäsi kohti salaperäisesti pyörivää maata ja otti vauhtia maalinaan valkea patalakki, joka juuri silloin oli yönpimeydessä. Samalla kertaa kuin hän loikkasi Villikin, ja he lensivät kumpikin vierekkäin pienen, kiiltävän kuun ohitse ja kierivät alas maan valkeaa patalakkia kohti halki sinisen avaruuden, joka jäätävän kylmänä tuulahteli heidän ympärillään miljoonien tähtien säihkyessä. Henki aivan salpautui Lallilta, niin ettei hän tullut tajuihinsa ennenkuin huomasi olevansa pitkällään pehmeässä lumessa kissa vieressään. Hän nousi pystyyn innoissaan ja uteliaana, mutta väristen vilusta, sillä oli hirvittävän kylmä.
Hän huomasi seisovansa keskellä loputtoman laajaa lumilakeutta. Hänen yläpuolellaan kaareutui tummansininen taivas, missä tähdet tuikkivat, ja niiden keskellä vaelsi suuri, pyöreä täysikuu, hopeakasvot leveässä, hyväntahtoisessa irvistyksessä. Taivaankannen toisella puolella kajasti salaperäinen, vihreä ja keltainen hohde, jonka räiskyvät tulikielet hyppelivät tähtiin saakka. Lalli tiesi sen revontuliksi, sillä kerran ennenkin hän oli näitä tulia nähnyt, joskaan ei niin kauniita.
Tässä ihmeellisessä valossa hän näki vasemmalla puolellaan korkeita, sinisiä jäävuoria, jotka kimaltelivat revontulten loimossa. Ei ääntäkään kuulunut valkealta, autiolta lakeudelta, lukuunottamatta Villin levotonta naukumista, kun se kahlasi syvässä lumessa. Kaikki näytti kuolleelta ja jääksijähmettyneeltä, ja pakkanen oli niin hirveä, että Lalli töin tuskin kykeni hengittämään. Se puri korvia, nenää, sormia ja varpaita ja tunkeutui vastustamattomasti ohkaisten vaatteiden lävitse. Hän vapisi kuin haavanlehti, ja hänestä tuntui, että hänen kohta täytyisi paleltua kuoliaaksi, jollei pääsisi pois tästä hirveästä paikasta.
— Miaa-u, miaa-u, — valitti Villi. — Jähmetyn jääksi, tule pois täältä!
Oli kummallista, kuinka hyvin Lalli saattoi ymmärtää mitä Villi sanoi.Ennen hän ei ollut sitä ensinkään ymmärtänyt.
— Miten voimme sitten päästä täältä? — sai Lalli kysytyksi, vaikka hampaansa kalisivat.
— Hyppää, hyppää, — sähähti Villi kärsimättömästi. — Minä jähmetyn kohta niin, etten kykene hyppäämään. Joudu!
— Mutta minne päin, — kuului kuiskaus Lallin kylmänsinisiltä huulilta.
— Etkö muista, että hyppäsimme kuun oikealta puolen aivan sen ohitse, — vastasi Villi. — Jos nyt hyppäämme sen vasemmalta puolelta, niin joudumme kyllä oikeaan paikkaan. Olimme hulluja kuin rotat kumpikin. Tämähän on pohjoisnapa, totta tosiaan, ja sydäntalvi päälle päätteeksi. Istuin ja katselin maapalloa sen kiertäessä ja huomasin, että täällä on monta kuukautta kestävä yhtämittainen yö, mutta sitten taas kesällä ei aurinko moneen kuukauteen mene mailleen. Meidän olisi tietysti pitänyt tulla tänne kesällä. Hyppää nyt! M-jaa!
Ja Villi otti vauhtia ja hyppäsi kohti kuuta, aivan kuin olisi aikonut siepata sen kiinni. Lalli otti myöskin vauhtia jonkunverran oikeaan tuosta hyväntahtoisesti irvistävästä hopeakiekosta. Taaskin vilisi jääkylmä ilma heidän ympärillänsä, he lensivät kuun ohitse, ja äkkiä istuivat he läähättäen vierekkäin sohvalla. Heidän edessään pyöri maa hitaasti, ja aurinko valaisi sinisiä meriä ja koreiksi maalattuja maita.
Lalli huomasi nyt, että hän todella oli ollut typerä hypätessään juuri silloin, kun pohjoisnapa oli pimeän peitossa, sillä maanakseli oli vähän vinossa, niin ettei tämä napa saanut auringonvaloa, vaikkakin maa teki monta kierrosta. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes maa oli tullut auringon toiselle puolelle, jolloin aurinko loi kauan aikaa valoaan tuolle valkealle patalakille.
Hiljalleen maa kiersi aurinkoa puolen kierrosta ja nyt loistivat kaikki maanakselin ympärillä olevat seudut heloittavan kirkkaassa auringonpaisteessa. Nyt mahtoi siellä varmastikin olla kesä ja lämmin.
— Tule nyt, Villi, — huusi Lalli. — Ei meidän sovi säikähtää niin vähäisestä. Hyppää nyt!
— M-jaa! — parkaisi Villi, ja niin lensivät he taaskin kuun ohitse ja halki jäätävän maailmanavaruuden ja taaskin kierivät he suin päin pehmeään lumeen, vaikkakin tällä kertaa heloittavassa päivänpaisteessa. Aurinko ei kylläkään paljoa lämmittänyt, mutta sen säteet kimaltelivat niin kauniisti sulavalla lumella.
Kun Lalli nousi pystyyn ja silmäili ympärillensä, huomasi hän taaskin olevansa laajalla ja kimaltelevalla lumi- ja jäälakeudella, mutta tällä erää ei näköala ollutkaan aivan yhtä yksitoikkoinen kuin edellisellä kerralla. Hänen vasemmalla puolellaan kohosi jään keskestä jotakin, joka mustine kallioineen ja sinisine jäävuorineen näytti saarelta, ja hänen ja saaren välillä kimalteli sula salmi auringonpaisteessa. Tässä salmessa uiskenteli siellä täällä hitaasti liikkuen valtavan suuria jäävuoria. Myöskin toisilla tahoilla näkyi tummia railoja, ja Lalli luuli huomaavansa, että se jääkenttä, jolla hän ja Villi seisoivat, liikkui hitaasti eteenpäin. Se oli varmaankin vain tavattoman suuri, irtonainen jäälautta, ja hänen täytyi koettaa päästä salmen yli saarelle, muutoin saattoi hän joutua suureen vaaraan.
— Joudu nyt, Villi, — huusi hän sentähden kissalle, joka ylen vastahakoisesti kahlasi nuoskeassa lumessa, — muutoin ajaudumme merelle. Minä näin selvästi, että oli kirjoitettu "Atlantin valtameri" tuolle suurelle siniselle kentälle valkean patalakin alapuolella.
Villi naukaisi myöntävästi, ja sitten alkoivat molemmat kahlata lumessa salmea kohti, mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin Villi käännähti ympäri vihaisesti sähähtäen, ikäänkuin olisi kuullut jotakin epäilyttävää heidän takanansa.
Kun Lalli katsoi taakseen, jähmettyi hän kauhusta, sillä heidän kintereillään hiipi hirveän suuri, valkoinen karhu, veripunainen kita ammollaan.
Kun karhu älysi olevansa keksitty, aikoi se heti syöksyä heidän kimppuunsa, mutta Villi oli vielä vikkelämpi ja loikkasi nopeasti kuin salama karhun päälle ja alkoi raapia sen silmiä ja purra sen korvia. Karhu tavoitteli kissaa raskaalla kämmenellään, joka olisi kissasta tehnyt märän läiskän, jos isku olisi osunut, mutta Villi livahti syrjään ketterästi kuin orava puolelle ja toiselle ja puri ja repi edelleen ja huutaen samalla Lallille.
— Paina sinä nyt tiehesi, sillä välin kuin minä tätä pidättelen! Minä sinut kyllä taaskin tavoitan.
Lalli ymmärsi, ettei hän voinut tehdä sen viisaammin ja juoksi avoveden partaalle. Siinä menettelyssä ei ollut paljon järkeä, koskapa hän ei tiennyt miten hän pääsisi sen ylitse, mutta eipä hän keksinyt parempaakaan.
Kun hän tuli jäälautan reunalle, näki hän siellä koko joukon kömpelöitä olentoja, jotka makasivat vatsallaan jäällä ja nauroivat Villin ja karhun ottelulle niin, että hampaat, jotka olivat kuin norsun torahampaat, loistivat auringonpaisteessa.
— Häh, häh, häh, — röhkivät ne. — Sattuikin hyvästi roistolle. Siinä mokomalle palkkansa siitä, että tulee varastamaan meiltä poikasiamme, kun käännämme vähänkin selkämme niille. Pelkuri raukka se on ja kavahtaa kyllä ahdistamasta täysikasvuista mursua, mutta kas poikasen tappajaksi siinä on miestä.
— Eivätkö herrat voisi auttaa minua salmen toiselle puolelle, — kysyi Lalli kohteliaasti kumartaen ja tapasi kädellään tukkaansa nostaakseen lakkiaan, niinkuin hän oli tottunut tekemään, vaikka hänellä ei ollutkaan lakkia lainkaan päässään.
Muuan suurimmista mursuista hillitsi naurunpuuskansa.
— Tottahan sen toki voin tehdä, pikku nallikka, — röhkäisi hän suopeasti. — Näyt kyllä kuuluvan ihmiskuntaan sinäkin, ja ihmiset eivät ole hyvänsävyisiä meitä mursuja kohtaan, mutta sinä olet huomaavainen ja kohtelet meitä vesieläimiä, niinkuin kunnollista väkeä ainakin. Ja sitten vielä tuon kissapahuksen takia, joka sulla on mukanasi ja joka niin nasevasti antaa karhulle kyytiä, tahdon viedä teidät molemmat salmen toiselle puolelle. Toverit, pitäkää nyt Nallea matkan päässä!
Kaksi suurinta koirasmursua asettui heti paikalla karhun tielle torahampaat uhkaavasti kohollaan, sillävälin kuin Villi ja Lalli kiipesivät ystävällisen mursu-vanhuksen selkään tämän lähtiessä uida lekottelemaan salmen poikki taakkoinensa.
Jään reunamalla salmen toisella puolella seisoi kiireestä kantapäähän nahkavaatteisiin puettu poika ja katsoa tuijotti tulijoihin suurin, hämmästynein silmin ja suu selällään. Hänen kasvonsa olivat keltaisenruskeat, poskipäät ulkonevat ja nenänsä litteä, ja kädessään hän piti pientä jousta. Hän oli suunnilleen Lallin ikäinen.
— Mikäs hullunkurinen poika tuo on, — kysäisi Lalli.
— Onhan se eskimopoika, tiedän mä — vastasi mursu vähän äreästi. — Etkös ole ennen mokomia nähnyt? Ne ovat ilkeitä pahuksia ja ampuvat meitä noilla pitkillä, terävillä puikoillaan.
— Hei, poika, — huusi Lalli. — Jos ammut mursu-ystävääni, niin saatpa minulta vasten silmiäsi.
— Kaikkea vielä, siihenpä et kykene, — virnisti poika. Ja sitten otti hän yhden pieniä nuoliaan, asetti sen jouselle ja ampui kohti mursua. Nuoli oli toki liian heikko voidakseen tunkeutua paksun nahkan lävitse, mutta niin pian kuin Lalli oli tullut kyllin lähelle jäänreunamaa, hyppäsi hän maihin ja kävi pojan kimppuun; ja syntyipä siitä oivallinen ottelu, niin että pojat kierivät keränä lumessa. Vieras poika oli väkevä kuin nuori karhu, mutta Lalli kun oli paljon ketterämpi ja sukkelatuumaisempi, ei hän ollut toista huonompikaan. Vihdoin viimein olivat molemmat niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet tapella kauempaa, ja sitten nousivat he pystyyn ja nauroivat, tulivat hyviksi ystäviksi, ja vieras poika kertoi, että hänen nimensä oli Patsu ja että hän oli päällikön poika.
— Mikä paikka tämä on, — kysyi Lalli, kerrottuaan toiselle, kuinka hän oli sinne joutunut.
Uteliaana hän katseli noita kimaltelevia jäävuoria, mustia kallioita, joita siellä täällä auringon puolella peitti sammal ja vihreät korret. Toisin paikoin olivat vuoret suurien vesilintuparvien peitossa, sillä linnuilla oli siellä pesänsä.
— Tämä on kaukainen saari Jäämeren perukoilla, — vastasi poika koppavan näköisenä. — Tämä on komein paikka koko maailmassa. Täällä sinä saat ampua peuroja ja isoja myskihärkiä ja hylkeitä ja kaloja. Täällä ei tarvitse koskaan nähdä nälkää, kunhan vain osaa hankkia varastoja talven varalle. Tietäisitpä vain, miten ihanata rasvaa me täällä syömme! Sellaista sinä et saa missään muualla maailmassa. Käyppäs mukanani isäni asuntoon, niin saat nähdä jotakin hienoa. Se on koko heimon ja piankin koko maailman muhkein talo. Mutta mikä hassunkurinen eläin sinulla on seurassasi?
— Onpahan vain kissa, — vastasi Lalli. Mutta jollet ole sille kiltti, niin voi se repiä silmät päästäsi, niinkuin se repi jääkarhulta.
— Tekikö se niin? — kysyi poika kunnioittavasti. — Silloinpa en uskalla siihen koskea.
Ja sitten kiitteli Lalli mursua ja puristi hyvästiksi kahden kouran sen oikeata etukäpälää. Sitten kävelivät molemmat pojat saaren rinnettä ylöspäin Villin seuratessa kintereillä.
Matkalla he näkivät peuralaumoja ja parven isoja, rumia eläimiä, jotka osaksi muistuttivat härkää, osaksi lammasta.
— Älä ärsyttele noita — varoitti eskimopoika. — Ne ovat kovin vaarallisia, eikä pyssynluoti läpäise niiden otsaa.
Lalli oli hyvin kohtelias myskihärille ja kumarsi niille ja kysyi, mitä syötävää ne lumesta löysivät. Ja ne tirkistelivät suopeasti häneen hirvittäväin sarviensa alta pienillä, säkenöivillä silmillään ja vastasivat, että ne kaapivat sammalta ja muita kasveja lumen alta niillä paikoin, missä kalliot eivät vielä olleet paljastuneet. Eläimet näyttivät kuitenkin niin vaarallisilta ja äksyiltä, ettei Lalli jäänyt pitemmäksi aikaa juttelemaan, vaan kiiruhti eteenpäin.
Matkalla he kohtasivat vielä muitakin nisäkkäitä ja lintuja, joista monet olivat lumivalkeat. Hän oli niitten joukossa tuntevinaan sekä kettuja että jäniksiä, vieläpä susiakin. Nämä eläimet hiipivät kuitenkin enimmäkseen syrjään, kun ne näkivät molemmat pojat tuleviksi.
— Enpä luullut, että pohjoisnavalla olisi näin paljon eläimiä, — sanoi Lalli ihmeissään.
— Äh sinua, eipä ole sinulla maantietosi selvillä, — nauraa virnisti Patsu. Ei tämä vielä ole varsin pohjoisnapaa. Etpä aivan oikein osannut hypätä, kun tänne tulit. Et ottanut näet laskuihisi, että maa kierii, ja siten jouduit tähän kohtaan, joka on hyvän taipaleen päässä navalta! Enpä muuten luule siellä maata olevankaan, vaan ainoastaan pelkkää jäätä.
— No, sepä onkin samantekevää, — arveli Lalli. — Sain aivan tarpeekseni navasta, kun olin siellä ensimmäistä kertaa. Mutta enpä vielä voi nähdä isäsi taloa.
— Etkö näe tuolla kallion kyljessä tuota hienoa taloa? — huudahtiPatsu aivan loukkaantuneena, — tuota valkoista tuolla?
— Sehän on vain jääröykkiö — nauroi Lalli.
Eskimopoika näytti nyrpeältä ja vihaiselta ja joudutti kulkuaan, ja pian tulivatkin he valkoisen kukkulan luo, joka oli aivan kuin mikäkin valkoinen hatunkoppa, jossa on reikä kupeessa. Sekin ilmeisesti näytti sulavan, sillä vesi valui sen sivuja pitkin päivän paistaessa.
— Teiltähän sulaa koko talo, — sanoi Lalli.
— Isä onkin juuri paraikaa laittamassa kesäasuntoa nahoista, — vastasi Patsu äreästi. — Mutta talviasunto on joka tapauksessa paljon, suurempi ja kauniimpi, niin että tahdoin sen ensin sinulle näyttää.
He ryömivät aukosta sisään ja tulivat matalaan suojaan, jonka seinillä riippui hylkeennahkoja. Siellä löyhkäsi merirasvalle ja kalalle ja savunkitkalle ja kaikenlaiselle muulle ilkeälle, mutta kylmä siellä vain ei ollut. Sisällä istui vanha ja ruma eskimoakka ommellen nahkoja yhteen luuneulalla.
— Kuka sinä olet, — kysyi akka ja tirkisti Lallia pistävillä, mustilla silmillään.
— Nimeni on Lauri ja tulen Helsingistä, — vastasi Lalli reippaasti.
Silloin akka käski hänet istumaan ja kestitsi häntä hylkeenrasvalla ja raa'alla kalalla. Kun Lalli ei voinut syödä mitään kestityksestä, kävi akkakin happameksi ja nyreäksi niinkuin Patsu.
— No, eikös talomme ole mielestäsi suuri ja hieno, kysyi poika, tahtoen, että äiti omin korvin saisi kuulla Lallin halveksivan arvostelun heidän kodistaan.
— Jopa jotakin, — vastasi Lalli mahtavasti. — Meidän talomme Helsingissä on yhtä korkea kuin tuo kallio, ja siinä asuu enemmän kuin sata henkeä.
— Nytpä valehtelet, — kiljaisivat sekä poika että akka yhteen ääneen.— Sinä olet ilkeä ihminen ja halveksit meidän vieraanvaraisuuttamme.Et syö meidän ruokaamme ja parjaat meidän taloamme.
Ja akka aikoi käydä hänen kimppuunsa ja lyödä häntä isolla valaanluulla, mutta silloin oli Villi taaskin esillä ja sylki ja sähisi niin kiukkuisesti, ettei akka uskaltanut Lalliin kajota, varsinkin kun Patsu häntä varoitti ja kertoi, kuinka vaarallinen otus kissa oli.
— Kunhan vain mieheni tulee kotiin, niin keihästää hän sekä sinut että tuon pienen pedon, — kirkui akka raivoissaan. — Kohtapa hän palaakin kotiin kalamatkaltaan.
Kun Lalli silmäili ulos oviaukosta, näki hän todellakin nahkatamineisen miehen lähestyvän avoimella salmella soutaen salaman nopeudella nahkavenettä, jota hän ihmeteltävän taitavasti ohjasi ainoalla kaksilapaisella airollaan.
Patsu ja akka olivat myöskin älynneet soutajan ja huutelivat häntä kiiruhtamaan ja surmaamaan nenäkkään vieraan, joka oli häväissyt heidän kotiansa ja vieraanvaraisuuttaan. Pian oli mies maissa ja tölmäsi majaa kohti pitkä keihäs kädessä.
Lalli kiiruhti ulos majasta Villi kintereillään ja koetti turhaan ennättää raivostuneen miehen tieltä. Koko ajan hän tunsi tukalaa tunnonvaivaa, sillä olivathan eskimot kuitenkin yleensä olleet hänelle ystävällisiä, eikä hänen olisi pitänyt kerskata isolla kotitalollaan.
— Hyppää, hyppää, — huusi Villi, kun mies oli aivan kohdalla keihäs uhkaavasti ojossa.
Lalli ymmärsi heti, mitä kissa tarkoitti, ja teki mahtavan loikkauksen avaruuteen jonkun verran vasempaan auringosta.
Melkein turtana hurjasta vauhdista heräsi hän taaskin tajuihinsa sohvalla lastenkamarissa, edessään pyörivä maapallo. Mutta Villi näytti olevan aivan tajutonna, sillä se nukkui silmät ummessa sykkyrässä sohvan nurkassa.
— Olivatpa ne aika ilkeitä ihmisiä, — sanoi Lalli Villille, joka juuri raotti silmiään ja haukotteli ja venytteli itseään. — Hyppäämmekö sinne takaisin isän pyssy mukanamme ja ammumme heidät?
— M-jaa, — sanoi Villi ja haukotteli uudelleen.
Oli ihmeellistä, ettei Lalli lainkaan ymmärtänyt kissan puhetta täällä kotona, vaan ainoastaan tuolla etäisellä maapallolla. Itsekin hän oli hyvin väsynyt ja uninen, eikä hänellä ollut suurtakaan halua palata pohjoisnavalle, eivätkä nuo tunnonvaivat tahtoneet jättää häntä laisinkaan rauhaan. Hän pysäytti sentähden sähkökoneen, aurinko ja kuu sammuivat ja maa lakkasi pyörimästä akselinsa ympäri.
Senjälkeen riisuutui Lalli hiljaa ja ryömi vuoteeseen.
2. Afrikka.
Lalli suunnittelee uusia matkoja. Hiekkameri. Kuumuutta ja janoa. Villi tahtoo maistella linnunmunia, mutta sen sijaan korjaa lintu sen itsensä. Yksin erämaassa. Beduiinit. Ihmeellinen matto. Yö metsässä. Jalopeura vähällä syödä Lallin, mutta norsu pelastaa hänet. Äkäpäinen sarvikuono. Villin kertomus. Kuinka neekerit tekivät Lallista pyhimyksen. Pako majasta. Maton kohtalo.
Kun Lalli seuraavana aamuna heräsi, virui hän kauan vuoteessaan ja mietiskeli. Hän ei voinut päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut vain unta, vai oliko hän todella käynyt pohjoisnavalla. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tietysti kysyä äidiltä, mutta kun hän mietti tarkemmin asiaa, ymmärsi hän, että tämä aivan varmaan selittäisi koko jutun unennäöksi. Hän päätti sentähden vielä samana iltana yrittää uudelleen; päivällä hän ei sitä voinut tehdä, sillä silloin oli lastenkamari tykkänänsä pikku sisarusten vallassa. Jos hänen tälläkin kertaa onnistuisi hypätä karttapallolle, niin täytyihän edellisen illan seikkailujen olla tosia, vaikka ne selvällä päivällä hänestä tuntuivatkin sangen vähän todellisilta. Päivän valossa tuntui aivan mahdottomalta hypätä tuolle pienelle, sileälle pallolle.
Hän leikki sentähden koko päivän uusilla leikkikaluillaan ja pikku sisarustensa kanssa, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvää yötä vanhemmille, meni hän keittiöön noutamaan Villin ja istui sohvalle karttapallon eteen kissa sylissään.
— Hyppäämmekö taaskin maapallolle, Villi? — kysyi hän, mutta kissa katseli vain silmät unisina ja ymmärtämättä häntä.
Silloin pani Lalli sähkökojeen käyntiin ja istui hetkisen katsellen kiertävää palloa. Hän ihmetteli mielessään, minne hän tällä kertaa hyppäisi. Häntä houkutteli puoleensa eniten tuo suuri Euroopan alapuolella oleva maanosa, jonka nimeksi hän tavaili "Afrikka". Hän oli usein kuullut tuon nimen puhuttaessa neekereistä, jalopeuroista ja muusta sellaisesta, ja hän tahtoi kernaasti päästä sinne omin silmin näkemään nämä ihmeet.
Kotvasen istuttuaan tunsi hän päässään samaa huimausta kuin edellisenä iltana, ja hänestä tuntui taaskin, kuin olisi aivan helppo temppu hypätä tuohon maanosaan. Hän silmäili kysyvästi Villiin, ja nytpä istuikin kissa aivan valveilla valmiina hyppäykseen.
— Kas nyt! — huusi Lalli.
— M-jaa, — vastasi kissa, ja sitten lensivät molemmat pienen auringon ohitse ja halki kylmän avaruuden.
Tällä kertaa he tulla tupsahtivat pehmeään kuumaan hiekkaan, ja kun Lalli nousi pystyyn ja katseli ympärillensä, huomasi hän seisovansa keskellä autiota hiekkalakeutta, joka levisi joka taholle silmän kantamattomiin, niinkuin mikä punaisenruskea meri pitkine aaltoviivoineen. Missään ei näkynyt muuta kuin hiekkaa ja yhä vain. hiekkaa. Hänen päänsä päällä kaareutui taivas niin kirkkaan sinisenä, ettei hän mokomaa ollut koskaan ennen nähnyt, ja tältä taivaalta poltti aurinko hirvittävän kuumasti, niin että hänestä tuntui, että se pian paistaa hänet.
— Hui, — sanoi Lalli. — Mitä ihmettä me täällä teemme? Täällähän ei ole paljon parempi olla kuin pohjoisnavallakaan, vaikka täällä onkin kuuma eikä kylmä. Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiekkaa.
Mutta Villi ei häntä kuunnellut. Sen huomio oli kokonaan kiintynyt hiekkaan, johon se tuijotti, ja kun Lalli otti selvän siitä, keksi hän hiekassa kuopan ja sen pohjalla ison joukon valtaisen suuria munia, jotka olivat pikku siskon pään kokoisia.
Villi haisteli munia ja alkoi purra yhtä rikkoakseen kuoren ja syödäkseen sisällön, mutta kuori oli niin paksu, ettei se saanut sitä rikki.
— Odotas, minä autan sinua, — sanoi Lalli ja otti kiven iskeäkseen sillä reiän kuoreen.
— Eipä olisi hullummaksi tässä helteessä juoda tuollaista munaa.Tahtoisinpa tietää, millä linnulla on mokomat munat.
Samassa kuului kohua ja siipien suhinaa, ja kun Lalli katsoi taakseen, tulla tuhisi valtavan suuri korkeajalkainen ja pitkäkaulainen lintu juosten hiekka-aukean yli ja seuloen lyhyitä siipiään ottaakseen siten vielä vinhempaa vauhtia. Se syöksähti suoraa päätä Villin kimppuun ja sähisi uhkaavasti:
— Rosvo! Varas! —
Mutta Villi oli uljas kuten aina ja hyppäsi linnun selkään kynsiäkseen sitä. Silloin hulmahti lintu tiehensä samaa huimaa vauhtia, Villin yhä kököttäessä sen selässä, ja kohtapa oli Lalli yksinään autiolla hiekka-aavikolla polttavan auringon alla. Hän tunsi itsensä kerrassaan hylätyksi, hänen päänsä oli kuumuudesta kipeä, ja kova jano alkoi vaivata häntä.
Jonkun aikaa juoksi hän kuumassa hiekassa pakoonkiitävän linnun perästä, mutta yhtä hyvin olisi hän voinut tavoitella tuulta. Lopuksi menetti hän tykkänään rohkeutensa, ja hän istahti itkien hiekkaan, joka poltti niin ilkeästi housujen lävitse. Hänestä tuntui, että hänen täytyi täällä yksinäisyydessä kuolla helteeseen ja janoon, eikä hän kuitenkaan voinut pakottaa itseään hyppäämään tiehensä, niinkuin oli tehnyt pohjoisnavalla. — Miten saattaisikaan hän jättää Viliinsä pulaan, Villin, joka oli pelastanut hänet jääkarhun kynsistä? Kun hän vihdoin loi katseensa ylös, näki hän aivan lähellänsä ihmeellisen näyn. Hänen edessään oli pitkä jono kömpelöitä, kuormitettuja kameeleja, joita tupsu- ja punalakkiset miehet hoputtivat kulkemaan, ja kameelien molemmin puolin ratsasti muhkeita ratsumiehiä valkeissa, liehuvissa viitoissa ja kierteiset turpaanit päässä. Heillä oli tummat, auringonpaahtamat kasvot, mustat, säihkyvät silmät ja aseinansa pyssyt ja käyrät miekat. Kookas, mustapartainen mies lumivalkoisen ratsun selässä ajaa karautti Lallin luo.
— Ei sinun sovi itkeä vetistellä, poika, — sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. — Sen saat jättää tyttöjen toimeksi. Mitä on tapahtunut?
Lalli kertoi yhä vain nyyhkyttäen, mitä oli tapahtunut, ja selitti, että Villi oli kerran pelastanut hänen henkensä.
Silloin kirkastuivat miehen ankarat kasvot, ja hän sanoi:
— Ystävyys on jalo tunne, ja sentähden suon sinulle anteeksi epämiehekkäät kyyneleesi. Muutamat nuorista miehistäni saavat heti lähteä ajamaan kamelikurkea takaa. Sinä voit sillä välin nousta hevoseni selkään ja seurata minua keitaalle.
Silloin tunsi Lalli itsensä aivan uljaaksi ja iloiseksi, ja ratsastaja nosti hänet korskuvan, valkoisen ratsun selkään, ja niin ratsastivat he kappaleen matkaa halki suuren erämaan, jota ratsastajat nimittivät Saharaksi, aina siksi, kunnes näkivät edessään huojuvia palmuja, vihantia ruohokenttiä ja loistavanvärisiä kukkia. Sinne suuntasi karavaani kulkunsa, ja miehet, jotka sanoivat itseään beduiineiksi, pystyttivät teltan palmujen varjoon kaivon luo, jossa oli raitista, kirkasta vettä. Ja sitten tarjosivat he Lallille taateleita ja leipää ja kamelinjuustoa ja muuta hyvää odotellessaan nuorten miesten paluuta kamelikurjenajosta.
Vihdoin tulivat nämä takaisin tuoden mukanansa kuolleen kamelikurjen, mutta kissasta he eivät olleet nähneet jälkeäkään.
Silloin oli Lallin vaikea pidättää kyyneleitään, mutta hän häpesi komeaa, mustapartaista päällikköä ja koetti pysyä niin rohkeana kuin suinkin. Kaikki beduiinit olivat hyvin ystävällisiä hänelle ja kertoivat merkillisiä juttuja niistä maista, joissa he matkoillaan olivat käyneet: alavasta Egyptistä vanhoine pyramiideineen, jonka läpi Niili virtasi, tehden maan hedelmälliseksi tulvillaan, villistä Abessiniasta ja ihanasta Algeriasta, mutta ennen kaikkea niistä seuduista, missä neekerit asuivat, ja edelleen tiesivät he kertoa kauniita satuja sulttaaneista ja kalifeista ja ihanista prinsessoista, ja varsinkin eräällä heistä, vanhalla dervishillä nimeltä Romallah, oli loppumaton satuvarasto.
Aurinko meni mailleen punaisen hiekkarneren taa, yö teki tuloaan hämmästyttävän nopeasti ollenkaan hämärtämättä, ja pian tuikkivat tähdet tummansinisellä taivaalla kuin mitkäkin säihkyvät timantit. Mutta yhä vain istui Lalli kuuntelemassa vanhan dervishin kertomusta.
— Minä pidän sinusta, poika, — sanoi ukko lopulta, — ja pidän myöskin siitä, että suret kissaasi, joka on ollut sinun ystäväsi ja pelastajasi. Minä autan sinua, jos lupaat, ettet kerro mitään heimolleni, ja tuot takaisin sen, minkä sinulle lainaan.
Kaiken sen lupasi Lalli mielihyvällä, ja sitten kertoi vanhus, että hänellä oli hallussaan matto, joka aikoinaan oli ollut prinssi Husseinin oma ja jolla oli se ominaisuus, että jokainen, joka istui sillä, voi päästä minne ikinä vain tahtoi ja olla heti perillä haluamassaan paikassa.
Dervishi otti rääsymytystä esiin vanhan kuluneen maton, jossa oli omituisia, haalistuneita kirjauksia.
— Istahda vain tälle ja toivottele itsesi sinne missä kissasi on, — kuiskasi hän juhlallisesti, — mutta kun olet ystäväsi löytänyt, täytyy sinun tuoda matto takaisin.
Tämän Lalli lupasi ja istahti heti matolle lausuen sitten halunsa päästä sinne missä Villi oli.
Tuskin oli hän sen tehnyt, ennenkuin hän huomasi istuvansa miltei pilkkosen pimeässä. Hänen korvissaan kuului kuin korkeitten puitten hiljaista suhinaa, ja hänen päänsä päällä tuikki jokunen tähti pimeyden halki. Tämä pimeys oli niin läpäisemätön, ettei hän aluksi, ennenkuin hänen silmänsä oli ehtinyt pimeään tottua, voinut nähdä mitään ympärillään, mutta metsä oli ääniä täynnä. Pimeästä erotti tömisteleviä ja polkevia ja hiipiviä ja tassuttelevia askeleita, hirveätä ulvontaa, mylvintää, korskumista ja toitottamista, ja ylinnä kuului kuin kaukaisena ukkosen jyrinänä kauhea karjunta, joka pani Lallin vapisemaan. Tämä oli kauhea paikka, ja hän melkein katui, että hän oli tullut sinne, mutta sitten hän ajatteli Villiä ja koetti olla rohkea. Pimeän takia oli mahdotonta nähdä, oliko kissa todella läheisyydessä, ja peläten noita kaikkia petoeläimiä hän ei uskaltanut huutaakaan.
Kuten pohjoisnavalla ymmärsi hän myöskin täällä eläinten kieltä. Toiset parkuivat nälkäänsä, toiset uhkailivat toisiansa, ja toiset taas kutsuivat luokseen puolisoaan tai metsästystovereitaan. Lähellä olevassa lammikossa korskahteli ja uida läiskytteli moniaita virtahepoja röhkien tyytyväisinä yön viileydessä, ja norsut huutelivat toisiaan kovasti toitotellen ja kertoen, kuinka makeita puiden nuoret vesat olivat, ja valtavan iso jalopeura kiljui, että eläimet metsässä kuuluivat hänelle, niin ettei kenenkään kannattanut pakoon yrittää, sillä hän kuitenkin löytäisi ne ja pistäisi poskeensa.
Tuo kiljunta oli niin lamauttavan hirmuista, että Lalli istui aivan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Ääni yhä lähestyi, ja äkkiä seisoi hänen edessään tähtien valossa tavattoman iso jalopeura pudistellen ylvästä harjaansa.
— Vai niin, ihminenkö, — karjaisi peto. — No niin, tapanani ei ole syödä sellaisia kovin usein, mutta minun on nälkä tänä iltana. Hampaani ja kynteni alkavat käydä vähän huonoiksi näin vanhoilla päivillä, niin että minun on hiukan vaikea selviytyä suurista eläimistä. Pidäppäs varasi nyt, poloinen! —
Lalli vapisi, sillä nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut. Mutta samassa kuului raskasta töminää aivan vierestä, pehmeä kärsä kiertyi hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin norsun selkään, missä Villi istui jo ennen häntä ja nauroi, niin että sen silmät loistivat kuin pienet, vihreät lamput pimeässä. Jalopeura päästi pettyneenä kauhean kiljunnan, mutta norsu toitotti vain pilkaten vastaukseksi, eikä peto uskaltanut ahdistaa valtavaa eläintä, joka kohotti uhkaavasti pitkät torahampaansa sitä vastaan.
— Villi, — huudahti Lalli, vielä aivan hengästyneenä ja hämmentyneenä. — Mitä tämä merkitsee?
— Minun vaiheistani on pitkä tarina, — vastasi Villi. — Kerronpa sinulle heti, kuinka olen tullut tämän norsun ystäväksi, mutta sanohan ensin, minne sen pitää viedä sinut.
— Pyydä häntä sitten nostamaan maasta tuo matto, jolla istuin, — vastasi Lalli. — Olen luvannut palauttaa sen takaisin oikealle omistajalleen enkä tahdo millään muotoa jättää sitä jäljelle.
— Siinä teet oikein, poikaseni, — sanoi norsu. - Aina on toki ennen muuta muistettava lupauksensa. Yksistään noiden sanojesi takia tahdon tulla ystäväksesi, niinkuin olen jo kissankin ystävä.
Ja se ojensi kärsänsä ja nosti maasta prinssi Husseinin maton ja ojensi sen Lallille.
— No, minne minä nyt kuljetan teidät, — kysyi norsu ja toitotti merkiksi, että he olivat valmiit lähtemään.
— Tahtoisin kovin kernaasti nähdä neekerikylän, — lausui Lalli hetkisen mietittyään.
Norsu röhkäisi halveksivasti.
— Ei sellaisessa ole mitään nähtävää, — puhisi hän. — Mutta koska tahdot, niin olkoon sitten menneeksi.
Ja sitten lähti se ravaamaan metsän läpi ja suuntasi kulkunsa lammikon ohi, missä virtahevot makasivat ja rypivät tai nousivat rannalle laitumelle. Aivan lammikon lähellä he sivuuttivat kokonaisen norsulauman, ja eläimet kohottivat kärsänsä tervehdykseksi, kun he kulkivat ohitse, ja päästivät kimakan toitotuksen. Pimeissä viidakoissa ulvoivat shakaalit ja hyenat, ja kohtapa yhdyttivät he valtavan suuren, mustan sarvikuonon, jolla oli kuonossa kaksi terävää sarvea. Se pysähtyi hetkiseksi ja katseli vihaisesti vilkuillen Lalliin.
— Oletpa saanut haltuusi soman ihmispennun, joka on ihan valkeanahkainen, — röhkäisi hän halveksivasti.
— On olemassa myöskin sekä valkoisia että mustia sarvikuonoja, — vastasi norsu rauhallisesti, ja valkeat niistä ovat suuremmat ja kauniimmat kuin mustat.
— Odotappas, niin saat minulta sarven kylkeesi, — sähähti sarvikuono kiukkuisesti, mutta piti kuitenkin parhaana lönkyttää tiehensä.
— No, Villi, kerrohan nyt minulle, miten tänne olet joutunut, — pyysiLalli, sitten kun sarvikuono oli kadonnut näkyvistä.
Kissa asettui mukavampaan asentoon norsun selässä, peseytyi huolellisesti miettiessään ja alkoi sitten:
— Niin, katsohan, minä koetin tietysti heti hypätä maahan kamelikurjen selästä niin pian kuin kiukkuni oli vähän asettunut, mutta minun kynteni olivat jollakin merkillisellä tavalla takertuneet pehmeihin höyheniin, niin että kesti kauan aikaa ennenkuin selviydyin, ja sillä välin oli lintu juosta pyyhältänyt pitkän matkaa. Kun se vihdoin kävi päinsä, hyppäsin hiekalle, mutta silloin en sinua enää nähnyt. Aikomukseni oli juuri palata takaisin kamelikurjen jälkiä seuraten, kun kuulin pääni päältä siipien räpyttämistä, ja julman suuri kotka iski minuun vahvoilla kynsillään. Ymmärsin heti, ettei kannattanut ponnistella vastaan, sillä silloin olisi se nokkinut minusta samalla hengen, vaan olin sen sijaan olevinani kuollut, ja niin kantoi se minua ilmojen halki pitkän, pitkän aikaa, niin että oli ilta, kun se vihdoin pesänsä reunalla päästi minut kynsistään. Kotka ei huolinut olla varovainen, vaan päästi minut aivan huolettomasti nälkäisten poikasiensa eteen. Tirkistelin silmät raollaan ja näin, että olin pilvenkorkuisen puun latvassa, ja ennenkuin poikaset olivat alkaneet noukkia minua, loikkasin alemmalle oksalle ja livahdin runkoa alas niin nopeasti, ettei kotka saanut ilmaa siipiinsä, ennenkuin jo olin tiheässä lehdikossa.
Metsä oli tiheä ja täynnä vaarallisia eläimiä, niin etten uskaltanut hypätä maahan, vaan haparoin eteenpäin puusta puuhun. Istuessani lepäämässä eräällä oksalla näin yht'äkkiä jättimäisen, mustan ja karvaisen käden salamannopeudella kurkottavan paksun rungon takaa ja tarttuvan niskanahkaani. Käsi oli tavattoman ison mustanaamaisen apinan, joka istui rungon toisella puolella ja irvisteli, niin että valtavan suuret, valkoiset hampaat kiiluivat.
— Sinustapa saan soman leikkikalun poikaselleni, — sanoi apina äänessään ystävällinen sävy.
— Mikäs sinä olet? — kysyin minä.
— Häh, häh, häh, gorillapa tietenkin, — motkotti apina. — Mahdat olla kaukaa kotoisin, kun et minua tunne. Itse olet kyllä jalopeuran ja pantterin sukulainen, vaikka olet niin pieni, että sovit leluksi. Älä pelkää, en minä sinulle pahaa tee.
Sitten otti hän minut mukaan taloonsa, joka oli rakennettu puuhun oksista ja lehdistä. Siellä istui gorilla-akka joka oli yhtä ruma ja musta kuin ukkonsakin ja hyväili pientä gorillanpoikasta. Kaikki ne olivat minulle aika hyväntahtoisia, mutta antoivat minulle vain hedelmiä syötäväksi, ja poika veti minua hännästä ja tukisti minua ja sitten oli minun myöskin vähin ikävä sinua, niin että pian karkasin sieltä taas tieheni. Harhaillessani puiden oksien välissä tuli iso norsulauma tallustaen metsän läpi ja katkoen oksia kärsillään. Eräs niistä kohotti ulotintaan aivan lähellä minua. Samassa silmänräpäyksessä keksin puussa pienen, vihreän käärmeen, joka nosti päätänsä puraistakseen norsua kärsään. Mutta minä olin käärmettä sukkelampi ja iskin sitä käpälälläni, niin että se lensi puusta alas, ja norsu polki sen jalkoihinsa.
— Tuonpa teit oikein oivallisesti, pikku veitikka, — mörähti norsu hyväksyvästi astuessaan eteenpäin, — ja sen tähden olen myöskin sinun ystäväsi, niin kissa kuin oletkin.
— No niin, — jatkoi Villi kertomustansa, — sillä välin oli ehtinyt aivan pimetä, ja norsu ystäväni nojasi puuta vastaan ja nukkui, ja minä makasin, uinailin ja mietin, kuinka sinut taas tapaisin, kun kuulimme jalopeuran rehentelevän tuolla alhaalla. Minä katsahdin sinne, ja kun näin sinun olevan vaarassa, pyysin norsua nostamaan sinut selkäänsä, minkä hän tekikin.
He tulivat nyt metsästä avaralle ruohotasangolle. Se oli aivan täynnänsä kaikenlaisia ruohonsyöjiä eläimiä: moniailla oli sarvet, toiset muistuttivat juovikkaita hevosia, muutamat olivat kuin valtavan suuria härkiä ja näyttivät perin vaarallisilta ja rajuilta, mitkä taas olivat hevosten kaltaisia, mutta päät niillä oli kuin härillä, ja metsän laidassa kulki pitkäkaulaisia eläimiä haukaten ruuakseen puiden lehviä. Norsu tunsi kaikki ja sanoi, että ne olivat antilooppeja, seebroja, puhveleita, turpakauriita ja kirahveja. Viimein tulivat he leveälle virralle, jonka rannalla oli iso joukko majoja, ympärillään maahan isketyistä paaluista rakennettu aitaus. Majat olivat pieniä ja vähäpätöisiä ja muistuttivat mehiläiskekoja. Sepä oli neekerikylä.
— En huoli mennä varsin lähelle noita mustakoipia, — sanoi norsu huolestuneesti. — On parasta, että sanon hyvästi ja toivotan teille molemmille onnellista matkaa.
Lalli taputteli ystävällisesti norsua kärsälle, sillä välin kuin Villi selkä köyryssä hyväillen hieroi kylkeään sen suurta jalkaa vastaan, ja sitten lähtivät he taivaltamaan neekerikylää kohti.
Lähestyessään paaluaitausta kohtasivat he joukon mustia, alastomia lapsia, jotka heidät nähtyään parkaisivat pahasti ja kauhuissaan pakenivat suinpäin kylään. Sieltä kuului vähän ajan kuluttua huutoa ja rumpujen pärinää. Pian tuli kokonainen parvi noita mustilaisia heitä vastaan, miehillä oli keihäät käsissä, ja vaimot ja lapset piileskelivät heidän takanansa. Ne olivat kaikki hirvittävän näköisiä, mustankiiltäviä, paksuhuulisia ja litteänenäisiä ja villaiset takkutukat olivat kierretyt mitä merkillisimpiin laitteihin. He pysähtyivät muutaman askelen päähän Lallista ja Villistä, miehet kohottivat keihäänsä ikäänkuin tervehdykseksi, ja naiset sihisivät ja suhisivat.
— Katsokaapa vain! Sillähän on aivan valkea nahka ja punaiset täplät poskissa, — kuiskivat he. — Ja sen tukka on ihan keltainen niinkuin lakastunut ruoho, ja silmät siniset kuin taivas. Eikös olekin hullunkurinen? Ja kuinka kummalliset vaatteet sillä onkaan!
Ja sitten he kävivät yhä rohkeammiksi ja aikoivat kosketella ja tunnustella häntä mustilla käsillään, jopa taputellakin. Muutamien naisten mielestä hän oli hyvin kaunis, toiset nauroivat ja arvelivat, että hän vain oli naurettava, mutta moniaistapa hän oli oikein hirveä. Miehet sen sijaan katselivat häntä kunnioittavasti, ja heidän noitansa julisti hänet pyhäksi.
Sitten taluttivat he hänet kylään ja kestitsivät häntä kaikella hyvällä mitä vain saivat käsiinsä, varsinkin hedelmillä, ja he sytyttivät suuria ilotulia, tanssivat hurjia tansseja tulien ympärillä ja heiluttivat välkkyviä keihäitään. Vähitellen uskalsivat lapsetkin lähestyä Lallia ja tuijottivat häneen silmät pyöreinä, ja pienet alastomat tytöt alkoivat kantaa hänelle kukkia.
Kun juhla oli lopussa, tahtoi Lalli heittää hyvästit ystävällisille metsäläisille, sillä täytyihän hänen palata kotiin, mutta siitä eivät neekerit tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Noita selitti, että poika oli saapunut tuomaan onnea heidän kyläänsä, joten he eivät mitenkään voineet sallia hänen lähteä, ja vaimot ja lapset itkivät. Kun hän vielä hangoitteli vastaan, tarttuivat miehet häneen vahvoilla käsillään, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, kantoivat hänet suureen, asumattomaan majaan ja salpasivat sinne hänet ja hänen mukanaan Villin.
— No, mitäs me nyt teemme, — kysyi Lalli aivan alakuloisena. — Emme voi hypätä kotiin katonkaan lävitse.
Villi pani päänsä kallelleen ja mietti hetkisen.
— No, entäpä tuo matto sitten, — virkkoi hän vihdoin.
— Se jäi tuonne ulos tulen ääreen, missä tanssia katselin, — selittiLalli alakuloisesti.
— Meidän täytyy sitten saada se tänne sisään, — sanoi Villi päättäväisesti. — Käske vain tuota ovea vartioivaa mustaa miestä tuomaan se tänne. Hän tekee sen kyllä.
Lallin katse kirkastui. Hän kolkutti ovea, ja sillä vartioinut neekeri kävi sisään.
— Tuo minulle heti paikalla mattoni, mikä minulla oli mukanani, — komensi Lalli mahtavasti.
— Valkea poika, — vastasi neekeri nöyrästi, — emmekö ole antaneet sinulle pehmeitä mattoja, joilla voit maata? Miksi sinulla täytyy olla juuri tuo matto? Se on päällikön talossa.
— Mene heti päällikön luo ja sano hänelle, etten voi nukkua millään muulla kuin sillä matolla, — sanoi Lalli yhtä käskevästi.
Neekeri taivutti päätänsä kuuliaisuuden merkiksi ja kiiruhti noutamaan mattoa. Lalli kiitti häntä ystävällisesti, kun hän palasi matto mukanansa, Villin istuessa ja nauraa hohottaessa. Niin pian kuin neekeri oli mennyt, istuutuivat molemmat matolle ja ilmaisivat halunsa palata beduiinileiriin. Heti kohtapa istuikin Lalli siellä nukkuvan dervishin Ramallahin vieressä.
Ukko heräsi heti ja tervehti häntä leppeästi hymyillen.
— Minun täytyy sanoa, että hetkisen luulin sinun petkuttaneen minua, kun viivyit niin kauan, — sanoi hän ja viittasi poikaa istumaan.
Lalli jutteli silloin kaikesta, mitä hänelle ja Villille oli tapahtunut, ja ukko kuunteli tarkkaavaisena.
— Onpa vahinko, etten uskalla kertoa tästä toisille, — sanoi hän huokaisten syvään. Siinä olisi niin kaunis satu kerrottavaksi leirinuotion ääressä. Itse en ole koskaan mattoa käyttänyt, sillä lupasin Allahille, etten koskaan itse käyttäisi sitä enkä sallisi kenenkään muunkaan tavoitella sillä itselleen hyötyä. — En uskalla sanoa kellekään leirissä, että minulla on prinssi Husseinin matto, sillä silloin he koettaisivat varastaa minulta sitä. Joskus olen ajatellut, että minun pitäisi polttaa se, sillä muutoin se voisi kerran joutua jonkun kelvottoman käsiin joka käyttää sitä arvottomiin tarkoituksiin, ehkäpä varkauteen tai murhaan. Niin, kautta Allahin, luulenpa että teen sen juuri tällä hetkellä, kun minulla on voimaa tällaiseen tekoon.
Ja ukko tarttui vapisevin käsin kallisarvoiseen mattoon ja paiskasi sen melkein hiiltyneeseen leirivalkeaan. Salaperäinen punainen liekki kohosi tulesta pimeätä yötaivasta kohti, ja tulesta kuului kuin vapautetun henkiolennon huokaus.
— Nyt se on tehty, ja nyt tahdon nukkua, — sanoi vanhus väsyneellä äänellä.
Lalli kiitti häntä vielä kerran, ja pian kuului ukon tasainen hengitys.
— Nyt meidän täytyy lähteä kotiin, — sanoi Lalli ja haukotteli hänkin.
— Minä olen hirveän väsynyt ja uninen kaiken tämän perästä. Kas niin,Villi, hyppää nyt!
Ja niin hyppäsivät molemmat tähtikirkkaaseen avaruuteen, ja Lalli huomasi taas olevansa sohvalla lastenkamarissa.
3. Aasia.
Lalli aikoo lähteä intiaanien luo, mutta putoaa suinpäin lämpimään veteen. Kolkko kohta. Apinat laskettelevat pilkkalauluja ja pitävät juorupakinaa. Viisivuotias leski puukasalla. Apinan rangaistus. Kummallinen köysi. Papukaijat sähkölennättimenä. Villin uusi leikkitoveri. Tiikeri ja krokotiilit. Sutten pettymys. Norsu työssä. Retkeilyjä alkuasukkaitten parissa. Fakiiri. Ihmetyö.
Seuraavana aamuna makasi Lalli taaskin kauan sängyssään ja mietti. Hänen oli yhtä mahdotonta kuin edellisenäkin aamuna päästä selvyyteen siitä, oliko kaikki tuo hänen ihmeellinen kokemansa ollut todellisuutta vaiko unta. Olihan se ollut niin hassua ja merkillistä, että hänen itsensäkin oli vaikea sitä uskoa, ja hän ymmärsi nyt paremmin kuin muulloin, ettei hän saisi ketään muuta sitä uskomaan. Ja jos hänen vanhempansa pitäisivätkin tosina hänen seikkailujansa, niin oli mahdollista, etteivät he enää sallisi hänen hypätä karttapallolle, sillä aivan vaaraton ei tällainen hyppäys ilmeisestikään ollut, ja hänen äitinsä oli aina niin peloissaan, että hän vaaroihin joutuisi. Parasta siis oli, että hän vast'edeskin tekisi löytöretkensä omalla uhallaan. Varmaankin oli maan päällä vielä paljon nähtävää, mikä menisi häneltä hukkaan, jos hän liian aikaiseen ilmaisisi salaisuutensa.
Niin pian kuin ilta tuli ja vanhemmat lähettivät hänet nukkumaan, ei hän riidellyt vastaan niinkuin tavallisesti, vaan käväisi vain ensin keittiössä noutamassa Villin ja otti kissan mukaansa lastenkamariin, sillä hän oli niin tottunut pitämään sitä seurassaan, ettei hän ajatellutkaan lähteä yksin löytöretkillensä. Kissa oli hyvin uninen eikä näyttänyt olevan lainkaan huvitettu matkustelemisesta, mutta niin pian kuin sähkökone alkoi surista ja pieni kuu kiertää maata, oli se täysin valveilla ja valmiina hyppäykseen.
Tällä kertaa Lalli päätti käydä Aasian suuressa maanosassa ja varsinkin sillä suurella niemimaalla, jonka houkutteleva nimi oli Intia. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon intiaaneista ja otaksui, että hän täällä saisi nähdä heidät todellisuudessa.
Huh! Niin sitä taas kiidettiin suhisevan avaruuden halki, jotta päätä huimasi. Loiskis! Ja siinäpä makasi Lalli ja potkia sätkytteli haaleassa vedessä, joka oli yhtä lämmintä kuin hänen tavallinen kylpyvetensä. Hän sukelsi suin päin veteen, mutta onneksi ei se ollut syvää, niin että pulikoituaan hetkisen, hän taas pääsi pystyyn. Hänen vieressään kohosi veden pinnalle Villin pyöreä pää pärskyen ja sylkien.
Kun Lalli oli puristanut vettä silmistään sen verran, että saattoi katsoa ympärilleen, huomasi hän seisovansa pää parahiksi veden pinnan yläpuolella melkein keskellä leveätä korkeaäyräistä virtaa, jonka rannoilla kasvoi ihmeellisiä, jättimäisiä puita. Hän varmaankin seisoi jollakin hiekkasärkällä, sillä niin pian kuin hän astui askelen sivulle päin, kävi heti syvemmäksi, mutta toisella puolella oli taas jonkunverran matalampaa.
— Kissa vieköön, — sanoi hän pyyhkäisten vettä valuvat kiharansa otsaltaan.
— Mikä kissa, — kysyi Villi äreästi tuijottaen häneen pyörein, kauhistunein silmin.
Suuressa puussa, joka levitteli tuuheata latvaansa kauas joelle, istui moniaita apinoita, jotka nauraa virnistelivät ja näyttivät heille kieltä. Nyt ne alkoivat laulaa, kauhean väärällä ja motkottavalla sävelellä:
Lalli, Lalli punapääkissaa lyödä läiskyttää.Mirri pyytää säälimään,Lalli vain ei säästäkään.
— Vartokaahan vain, senkin pitkähäntäiset roistot, — sähisi Villi kiukkuisesti. — Minäpä kykenen kyllä kiipeämään yhtä hyvin kuin te, ja näytän kohta teille, mistä Taavetti olutta osti.
Silloin virnailivat apinat vielä pahemmin ja osoittelivat sormellaan ja tirskuivat, ja kun Lalli katsoi heidän osoittamaansa suuntaan, näki hän kauhukseen, että hänen ja rannan välillä oli vielä korkeampi hiekkasärkkä, joka eräässä kohden kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja sillä letkotti puolisen tusinaa krokotiilejä nukkumassa päivänpaisteessa. Hän oli kyllä nähnyt ne katsellessaan ensin ympärilleen, mutta hän oli luullut niitä puunrungoiksi. Lalli-parka osasi uida vain parin vetäisyn verran, ja vastakkaiselle rannalle oli hyvin pitkältä. Myöskin Villi keksi nyt krokotiilit ja kiipesi kauhuissaan Lallin päälaelle raapaisten häntä tällöin aika kovasti. Pahinta oli, ettei Lalli uskaltanut kissaa kurittaa peläten herättävänsä hirveät matelijat. Oli ihmeellistä, ettei apinain räkätys niitä herättänyt, mutta krokotiilit olivat kai niin tottuneet niiden meluamiseen, etteivät häiriytyneet siitä. Tilanne oli kuitenkin vallan vakava, ja Lalli katui jo, että oli lainkaan lähtenyt tähän uuteen seikkailuun. Mahdotonta oli vedestä käsin hypähtää avaruuteen, vaikka olisi tahtonutkin.
— Mikäs nyt neuvoksi, — kysyi Villi vapisten.
— Sinun täytyy uida toiselle rannalle hankkimaan apua, — kuiskasiLalli vastaukseksi.
— En minä osaa uida, — valitti Villi surkealla äänellä.
— Kyllä minä tiedän että osaat, jos vain tahdot, mutta sinä olet sellainen pelkuri-raukka, — vastasi Lalli suutuksissaan.
Sitten otti hän kissan päälaeltaan, painoi sen veteen ja töytäisi menemään toista rantaa kohti, sillä välin kuin apinat nauroivat pilkkanauruaan ja jatkoivat juoruamistaan. Villi epäili hetkisen, mutta sitten alkoi hän uida varsin taitavasti. Vihdoin näki Lalli kissan pääsevän maihin ja häviävän rannan pensaikkoon.
Odotus tuntui Lallista sietämättömältä. Korkealta taivaalta helotti aurinko kuin sulatusuuni suoraan hänen päähänsä, niin että hänen toisinaan täytyi valella sitä tuolla keltaisella, mutaisella vedellä, jottei pyörtyisi. Joka silmänräpäys hän pelkäsi krokotiilien heräävän, ja kaiken onnettomuuden lisäksi kuuli hän toiselta rannalta jonkun petoeläimen kauheata kiljuntaa. Vihdoin erotti hän selvästi, kuinka krokotiileista muudan aukoi suutansa ja haukotteli hitaasti. Mutta samassa kuuli hän myöskin vienon ihmisäänen hiljaista hyräilyä, ja kun hän katsoi siihen suuntaan, mistä ääni kuului, keksi hänen silmänsä hirsiröykkiöltä näyttävän lautan, jota virta kuljetti mukanaan. Röykkiön harjalla istui pieni, valkopukuinen olento.
Kun krokotiili oli lakannut haukottelemasta, tuijotti se julmilla silmillään ympärilleen ikäänkuin saalista etsien. Silloin osoittivat apinat Lallia ja irvistivät vahingoniloisesti, ja nytpä näki krokotiili jo hänet.
— Petturit, roistot, — kähisi ääni puunoksien välistä, ja äkkiä tuntui kuin olisi paksu oksa alkanut liikkua, ja Lalli näki jättiläiskäärmeen riippuvan siellä aivan liikkumattomana ja hissukseen, niin etteivät apinatkaan olleet sitä ennen huomanneet. Ne parkaisivat kauhusta ja koettivat paeta, mutta salaman nopeudella kiertyi jättiläiskäärme juuri sen apinan ympärille, joka oli kavaltanut Lallin ja tukahutti sen kauheaan puristukseensa.
Lalli seisoi apinan hirveästä kuolemasta kauhuissaan sekä peläten krokotiilia, joka nyt oli kierittäytynyt veteen hiekkasärkältä ja alkoi uida häntä kohti. Mutta samassa näki hän myöskin, että hirsikasa, johon hän äsken oli kiinnittänyt huomionsa, oli virran mukana ajautunut aivan hänen luokseen ja pysähtynyt hiekkaan. Kasan harjalla istui pieni valkopukuinen tyttö, jolla oli kauniit, tummanruskeat kasvot ja korea kehäkukkaseppele sinisenmustilla kiharoillaan. Hän viittoili innokkaasti Lallille kehoittaen tätä kiipeämään luokseen, ja ennenkuin krokotiili oli saanut pojan terävien hampaittensa väliin, oli hän kahlannut hirsikasan luo ja kiivennyt sen harjalle. Hän näki nyt, että röykkiön muodostivat hävitetyn rakennuksen jätteet, missä katto vielä oli jäljellä, ja sillä juuri istui tuo tyttö.
— Kuka sinä olet, tyttö, — kysyi Lalli, niin pian kuin hän huomasi olevansa turvassa krokotiilin hampailta.
— Nimeni on Sindra, — vastasi toinen, — mutta en ole tyttö, vaan leskivaimo.
— Leski, — nauroi Lalli, — kuinka voit olla leski, kun olet noin pieni?
— Minä menin naimisiin viiden vuoden ikäisenä, — vastasi Sindra uljaasti. — Mieheni, joka silloin oli kahdeksanvuotias, kuoli aivan äskettäin, ja nyt olen leski. Oikeastaan olisi minut pitänyt polttaa samalla kertaa kuin mieheni ruumis poltettiin, mutta vieraat valtiaat, englantilaiset, eivät salli enää leskiä poltettavan, ja nyt minua halveksitaan vain sen tähden, ettei minua poltettu, mutta eihän syy ole minun. Sitten tuli tulvavesi ja huuhteli mukanansa talomme, ja minä pelastuin viime hetkessä katolle. Mutta miten sinä olet tänne tullut? Olethan aivan noiden vieraiden herrojen näköinen.
Lalli koetti kertoa hänelle, miten hän oli tullut hypänneeksi Intiaan, mutta Sindra ei ymmärtänyt selitystä laisinkaan, eikä Lalli sitä ihmetellyt.
— Tulin tänne saadakseni nähdä intiaaneja, — lopetti hän. — Mutta ethän sinä ole ensinkään sen näköinen, millaisiksi intiaaneja mielessäni kuvittelin.
— Emme me olekaan intiaaneja, — nauroi Sindra. — Meitä nimitetään hindulaisiksi. Opettajani on kertonut minulle koko tuon jutun Kolumbuksesta, joka löysi uuden maan, Ameriikan, ja luuli, että hän oli matkustanut maan ympäri ja tullut Intiaan ja sentähden nimitti asukkaita siellä intiaaneiksi. Etkös sinä, joka itse olet valkoihoinen, sitä toki tiennyt?
Silloin hävetti Lallia hirveästi, että tuo ruskea tyttö tiesi enemmän kuin hän itse.
— Mitä me nyt teemme, kun virta ei enää kuljeta taloa? — jatkoi pikku leski. — Tuolla uiskentelee tuo ilkeä krokotiili ja vartoo vain, että me laskeutuisimme hänen ruuakseen. Olen purjehtinut tätä suurta, pyhää virtaa useita peninkulmia, matkannut kylien ja kaupunkien ohitse enkä ole mitään syönyt koko aikana. Minä istuin odottamassa, että virta kuljettaisi minut aavalle merelle, minne isäni on sanonut virran laskevan, ja missä kulkee laivoja, jotka ovat talojakin suuremmat. Tahtoisinpa nähdä nuo laivat ja valkoisten miesten asunnot ja kaupungit. Mutta nyt en voi päästä kauemmaksi, ja krokotiili odottaa vain saadakseen niellä minut.
— Hst, siellä! Älkää puhuko roskaa, — kuului käheä ääni korkeasta veteen kallistuvasta puusta. — Minä en salli krokotiilin syödä sinua suuhunsa. Se on tosin minulle kaukaista sukua, mutta sukuhan aina on pahinta, niinkuin tietänet. Mutta oikeastaan tahdon auttaa teitä molempia noitten apinaveitikoiden käsistä. Minä halveksin sitä roskajoukkoa, ja niiden käytös oli halpamaista, kun juorusivat krokotiilille. Kas niin, kiivetkää nyt puuhun minua pitkin. Joutukaa!
Ja jättiläiskäärme riippui puunoksasta pyrstönsä varassa, ja silloin ulottui sen ruma pää ja suussa oleva kaksijakoinen liikkuva kieli alas lasten luo.
Lalli katseli hetkisen epäluuloisesti käärmeen kimalteleviin silmiin, ja myöskin tyttö oli kauhistuneen näköinen, mutta miten olikaan, niin alkoi poika luottaa tuohon terävään katseeseen, tarttui lujasti kiinni käärmeen niskaan ja alkoi kiivetä ylöspäin. Käärme auttoi kiipeämistä kiemurtelemalla itse ylöspäin, ja pian istui Lalli turvassa paksulla puunoksalla. Silloin rohkaisi myöskin tyttö mielensä, ja kun käärme oli taaskin laskeutunut alas, kiipesi hänkin ylös joustavasti ja ketterästi.
Kun lapset olivat päässeet puuhun, keksivät he istuvansa isossa viikunapuussa. Tämän puun hedelmillä apinat olivat herkutelleet. Sindra alkoi heti syödä viikunoita, ja Lalli noudatti hänen esimerkkiään.
— No, mitäs me nyt teemme, — kysyi pikku leski.
— En minä vain tiedä, — vastasi Lalli hiukan alakuloisena. — Minä tulin tänne kissa seuralaisenani. Se on nyt uinut hakemaan minulle apua, enkä saata lähteä pois ja jättää sitä pulaan. Minun täytyy odottaa täällä, kunnes se palaa.
— Villi, Villi, — huusi hän niin kovalla äänellä kuin jaksoi, mutta huuto ei kuulunut kauas virran kohistessa ja pauhatessa.
— Villi, Villi, — huusi papukaija kimeällä äänellä puunlatvasta, ja hänen toverinsa lähimmässä puussa jatkoivat huutamista, niin että huuto kuului puusta puuhun virran molemmin puolin.
— Kun nuo lörppökielet ovat saaneet jotakin huulilleen, niin kiertää se ympäri koko maailman, sähisi käärme ylenkatseellisesti. — Saatpa kyllä asiasi kissanystäväsi kuuluviin, niin että hän tietää sinun kaipaavan häntä takaisin.
Lalli ja Sindra asettuivat mukavaan asentoon puunoksalle, herkuttelivat viikunoilla ja puhelivat keskenään odotellessaan. Äkkiä kuului selvästi virran toiselta puolelta naukumista, se toistui puu puulta, ja tuota pikaa naukaistiin joka puusta ylt'ympärillä.
Yhtä haavaa kuului taaskin kauheaa kiljuntaa vastakkaiselta rannalta, ja kun lapset katselivat sinnepäin joen poikki, seisoi rantapensaikossa valtavan suuri kuningastiikeri ja ulvoi puolittain vihaisesti, puolittain surullisesti:
— Missä on lapseni? Kuka on varastanut lapseni minulta? Kuuletko, poikaseni, kuuletko!
— Emme vain me, emme vain me, — ulvoi shakaaliparvi levottomasti, ja myöskin lauma harmaita susia, joita oli kerääntynyt lähelle sitä puuta, missä lapset olivat, päästi kuuluviin puolustelevan murinansa.
Moniaita minuutteja kului, ja yhä istuivat lapset aivan äänettöminä ja pelästyneinä, mutta silloin tulla tupsahtikin Villi juosten pensaikosta kintereillään pieni tiikerinpentu, joka ei ollut häntä itseään paljoa suurempi. Ne leikkivät nähtävästi "hippasilla", mutta kun Villi keksi Lallin puussa, päästi hän iloissaan äänekkään naukaisun ja oli yhdellä loikkauksella lasten vieressä oksalla. Aivan hänen kintereillään seurasi pieni tiikerinpentu.
Nytpä keksi tiikerikin toisella rannalla heidät ja kiljui uhkaavasti pojalleen, jotta tämä joutuisi hänen luokseen joen toiselle puolelle, mutta poikanen vain nauroi ja huusi vastaukseksi.
— Minulla on nyt niin hauskaa, äiti. Tulen kyllä myöhemmin. Anna minun nyt vain jäädä vähäksi aikaa! Eihän kello vielä ole paljoa.
Silloin naarastiikeri hyppäsi raivostuneena veteen uidakseen virran ylitse, ja Sindra huudahti kauhuissaan, mutta ennenkuin tiikeri oli päässyt virran yli, saivat krokotiilit hänet valtaansa ja repivät hänet kappaleiksi.
Silloin pieni tiikerinpoikanen alkoi itkeä katkerasti eikä saanut lohdutusta suruunsa. Villi kertoi, kuinka hän oli tavannut sen toisella rannalla, ja sitten olivat he alkaneet leikkiä yhdessä, ja Villi oli unohtanut asiansa ja tiikeri äitinsä, kunnes Villi viimein oli kuullut papukaijain huudon. Silloin oli hän alkanut seurata joenrantaa saadakseen jonkun auttamaan Lallia, ja viimein oli hän tullut joen yli johtavalle sillalle ja kiiruhtanut toista rantaa takaisin siihen kohtaan, missä oli löytänyt Lallin puusta.
Pieni leski silitti ja lohdutti tiikerinpoikasta, antoi sille nimeksi Huru ja lupasi pitää siitä huolta, ja loppujen lopuksi ryömi tuo pikku-poloinen Sindran syliin ja nukahti siihen.
— Mitä me nyt teemme, — kysyi Lalli epäröiden. Emmehän pääse täältä lähtemään noiden susien takia, jotka tuolla alhaalla meitä vaanivat.
Ja hän osoitti sormellaan susilaumaa, joka oli kerääntynyt aivan puun juurelle ja katseli heitä himokkain silmin ja valkeina kiiluvin hampain.
— Siitä asiasta minä kyllä huolehdin, — sähisi jättiläiskäärme heidän vieressään.
Se oli riippunut taaskin aivan liikkumattomana, niin että he olivat melkein unohtaneet sen olemassaolon, mutta nyt se kiemurteli hitaasti puusta alaspäin susia kohti, jotka heti pakenivat hurjan kauhun valtaamina. Silloin kiipesivät myöskin lapset alas puusta. Sindra kantaen Hurua sylissään; ja Villi juoksi vieressä.
Kun he olivat kiittäneet jättiläiskäärmettä, taivalsivat he kappaleen matkaa metsän halki ja tulivat pian avonaiseksi raivatulle paikalle, missä suunnaton norsu kulki työtä tekemässä. Torahampaillaan se kiskoi kantoja ja kiviä ylös maasta ja kuljetti ne pois kärsällään. Ihmistä, joka olisi johtanut sen työtä, ei näkynyt eikä kuulunut.
Niinkuin tavallista oli Lalli kohtelias ja kävi sitä tervehtimään.
— Hyvää päivää, norsu-herra. Minulla on sinulle terveisiä serkultasiAfrikasta.
Norsu keskeytti työnsä ja vastasi ystävällisesti tervehdykseen.
— En minä tunne siellä kaukana asuvia sukulaisiani, — sanoi hän miettiväisenä. — Olen vain kuullut sanottavan, että ne ovat suurempia ja levottomampia kuin täällä Intiassa asuva sukuhaara, ja etteivät ne suvaitse ihmisen käyttää niitä työssä. No niin, oma asiansahan on, tahtovatko ne elää vapaina metsässä, mutta kyllä voi pitää paljon ihmisistäkin, kun ne meikäläistä vain siivosti kohtelevat. Heiltä oppii aika paljon, ja jos heidän hyväkseen tekee työtä, niin on elatuksen huoli taas heidän murheenansa.
— Sinähän olet oikein filosoofi, kuulen ma, — sanoi Villi pisteliäästi. — Ihmiset elättävät myöskin minua, mutta en minä vain tee työtä heidän hyväkseen.
— Luuletko sinä, että ihmiset tekevät mitään katsomatta omaa hyötyään? — kysyi norsu ylevän levollisesti. — Sinä pyydystät rottia ihmisen vastuksista, vaikkapa luulet, että teet sitä vain omaksi huviksesi. Ja tarvitsevathan ihmiset joskus leikkikalujakin, ja sellainenpa sinä juuri oletkin heille.
Villi näytti aika nololta eikä virkkanut sen enempää vähään aikaan,
— Mitä sinä täällä teet, pikku herra, — kysyi norsu, kääntyen Lallin puoleen.
— Olenpahan vain tullut hiukan katselemaan näitä seutuja, — vastasiLalli.
— Silloin on viisainta, että sinä niin pian kuin mahdollista laputat tiehesi metsästä ja pysyt teillä ja kylissä, sillä metsä on täynnä vaarallisia eläimiä, — sanoi norsu samaan äänensävyyn, jolla isä kotona tapasi puhua, kun Lalli oli lähdössä jollekin huviretkelle. — Maantie ei ole kaukana täältä.