Hän meni takaisin huoneeseen, missä Hovelsen, puettuna paksuun kudottuun villaröijyyn, letitti valepalmikkoaan, jonka yläpäätä hän piteli hampaitten välissä, "sillä minä olen luvannut äidilleni, etten koskaan olisi niin varomaton, että heittäisin yltäni villavaatteet", sanoi Hovelsen, vaikka läähätti ja hikoili lämpimässä.
"Laittakaa kahvitarjotin järjestykseen, ystävä hyvä. Rouva juo kahvinsa sängyssä, sillä he syövät aamiaista myöhään", sanoi Hovelsen. "Voitteko laittaa hyvää vetokahvia? Täällä käytetään vain sitä?"
"Sellaista pahaa katkeraa, joka vuotaa pienen pussin läpi? Sellaista me myöskin saamme serkkuni luona. Mutta me käytämme keittokahvia, sillä se on näkyisämpää."
"Minustakin vetokahvi on huonompaa. Se painostaa rintaa", sanoiHovelsen tuttavallisesti. "Itsellemme me muuten kyllä keitämmekin."
Petra laittoi tarjottimen valmiiksi, ja kun Hovelsen oli pukeutunut, opetti hän Petraa valmistamaan kahvia rouvan maun mukaan ja näytti hänelle, missä pöytäliinat, lasit ja kupit olivat.
"Nyt te voitte kastella kukkaset", sanoi Hovelsen. Ja Petra täytti ruiskun toisensa jälkeen ja kaasi kaikki ruukut niin täpösen täyteen, että vesi pulppuili alusastiain reunojen yli.
Kun Petra haki kuudennen ruiskullisen, kiintyi Hovelsenin huomio häneen.
"Mitä Herran nimessä te teette niin paljolla vedellä?" hän kysyi. Mutta Petra oli jo taas livahtanut sisälle ja kaasi hyväntahtoisuudessaan yhä lisää. Ja kun Hovelsen tuli sisään, juoksi monta pientä puroa jok'ikisestä ikkunasta.
"No kylläpä te täällä olette laittanut vedenpaisumuksen", sanoiHovelsen ja löi kauhistuneena kädet yhteen.
"Ne ovat niin janoisia tässä kuumuudessa", vastasi Petra. "Minä kastelin kahta kovemmin puutarhassa kotona."
"Puutarhassa, niin", sanoi Hovelsen. "Mutta kas täällä on lätäkköjä kaikkialla."
"Pyh, Jennyn kai pitää pestä täällä", sanoi Petra, "tuossa hän jo on".
Jenny tuli hihittäen sisään, laski ämpärin kädestään, niin että kolahti, ja läiskäytti rätin lattialle.
"Nyt te pidätte sellaista elämää, että rouva taas kuulee", nuhteliHovelsen. "Mutta joutukaa nyt vain, etteivät sämpylät myöhästy."
"Ehkä neiti Febbeleriä haluttaa mennä leipuriin niitä noutamaan", ehdotti Jenny, "se on aivan lähellä Haegdehaugsveienin varrella."
"Kyllä kernaasti."
Petra sai tarvitsemansa tiedot, sieppasi hattunsa ja juoksi ulos. Leipurinpuodissa kävi kiusaus liian suureksi, vaikka hän oli päättänyt säästää omia rahojaan, ja hän tuli ulos sieltä syöden omenakakkua. Hän sattui aivan kolmea nuorta herraa vastaan.
"Kas", huusi yksi heistä hämmästyneenä – tervehti ja punastui.
"Kiitos viimeisestä", nyökäytti Petra ohimennessään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli nopeita askelia takanaan.
"Hyvää päivää, neiti. Niin, miksikähän sanoisimme sitä, että satuimme yhteen tänään taas?"
"Kaitselmukseksi", ehdotti Petra – "siksi Maren olisi sitä sanonut."
"No, miten tulette toimeen helpossa ja miellyttävässä paikassa? Kenen luona te olette?"
"Hyvin vain", vastasi Petra luottavasti. "Hän on nimeltään maaherraTuesen ja on sairas. Hänen luonaan minä kai olen."
"Eikö muuten rouva ole tärkein nuorille neideille, joilla on helpot ja miellyttävät paikat?"
"Rouva ei pidä minusta", sanoi Petra avomielisesti, "mutta ehkä hän muuttaa mieltään."
"Sen hän varmasti tekee", sanoi Borting – ja punastui taas. "Mutta Tuesen? Se on varmaankin Vilhelm Veyerin eno – Veyer on hänen perijänsä. Luultavasti te ihastutte Veyeriin, hän on kaikkien naisten suosikki."
"Niin, minä tiedän sen. Hovelsen on kovin ihastunut", sanoi Petra. "Minä olen saanut kirjeen häneltä. Sellaiset eivät muuten tavallisesti ole hauskoja ollenkaan. Meillä kävi kerran yksi, hän oli sellainen kuin te. Niin, minä tarkoitan, hänestä piti myöskin tulla lääkäri. Ja kaikki sanoivat, että kaikki olivat ihastuneita häneen. Hän oli inhottava. Hän ei viitsinyt edes puhua minun kanssani. Mutta hän pelkäsi lehmää, uskotteko. Te kai ette pelkää mitään, te. Paitsi ruttoa ja koleraa ja sellaista, jota lääkärientäytyypelätä."
Ja kaksi kirkasta harmaata silmää katseli täynnä peittelemätöntä ihailua Bortingin pyöreihin kesakkoisiin kasvoihin.
He seisoivat kauan puhellen. Äkkiä Petra hätkähti.
"Sämpylät", huusi hän, pudisti nuorukaisen kättä ja lensi sisään kuin lintu.
Borting jäi seisomaan kadulle, ja hänestä tuntui, kuin ei hän olisi saanut sanotuksi mitään siitä, mitä olisi tahtonut. Mutta nyt hän joka tapauksessa tiesi, mistä Petra oli löydettävissä, ja hän kulki hyräillen puiston läpi.
Petra alkoi kattaa päivällispöytää. Sillä aikaa ajuri tuli noutamaan Hovelsenin tavaroita, ja kesken kaikkea touhua ja matkakirstujen kantelemista soi kello kimakasti läpi talon.
"Maaherra se nyt on tuotava sisään. Juoskaa, ystävä hyvä, ja voikaa hyvin älkääkä panko kovin pahaksenne, jos he vaativat mahdottomia. He ovat pahimmat alussa", joudutteli Hovelsen – hän seisoi jo ulko-ovessa kolme shaalia käsivarrella.
Petra hyökkäsi makuuhuoneen ovelle, kompastui kynnykseen ja kaatui vatsalleen huoneeseen juuri maaherran ja Letta rouvan eteen, jotka seisoivat lähtövalmiina ja vain odottivat tukea sairaan toiselle puolelle.
"Ai! Katsokaa toki eteenne. Ja kulkekaa kuin säädyllinen ihminen", sanoi rouva kärsimättömästi. "Te pelästytätte Tuesenia."
"Pyh, ei se ole vaarallista. En minä loukannut itseäni", rauhoittiPetra ja nousi.
"No. Sehän oli hyvä, se", sanoi maaherra, "tahdotteko nyt auttaa minua."
Petra kietoi vahvan käsivartensa vanhan miehen ympärille.
"Olette te totta tosiaankin hoikka. Pitää olla varovainen, ettei taita teitä keskeltä poikki", sanoi Petra.
"Aivan oikein. Te ymmärrätte, että minä voin taittua. Sitä ei Hovelsen ymmärtänyt. Hän oli kuin kärpänen voimiin nähden", sanoi maaherra hyvillään.
Ja aivan hitaasti mentiin sisälle ruokasaliin.
Maaherra asetettiin istumaan pöydän päähän suureen, nahkaiseen nojatuoliin. Rouva jäi tuijottamaan.
"Ruusuja? Keneltä?" hän kysyi.
"Minulta", sanoi Petra. "Se on puutarhasta."
"Puutarhan kukkiin koskeminen on kiellettyä", sanoi rouva ankarasti. "Me olemme ylpeät puutarhasta emmekä kernaasti näe, että sitä turmellaan."
"Minä ajattelin, että maaherrastakin varmaan olisi hauskaa nähdä muutamia ruusuja, kun hän kerran on puutarhan omistaja", sanoi Petra. "Mutta jos ette pidä siitä, niin en enää poimi niitä."
Rouvan veltot, harmahtavat kasvot kävivät aivan punaisiksi.
"Kiitos paljon. Te olette hyvin kiltti", sanoi maaherra ja loi välinpitämättömän katseen ruusuihin – hän ei välittänyt vähääkään kukista.
Petra toi kauralientä ja kahvia, veti tuolin maaherran tuolin viereen ja istuutui.
Rouva katsoi häneen – ylhäältä päin.
"Anteeksi, että minä jo olen syönyt tänään", sanoi Petra, "mutta Hovelsenin piti matkustaa tänään, ja hän sanoi, että minä söisin hänen kanssaan."
"Hovelsen syö tavallisestiainajäljestäpäin", sanoi rouva hyvin merkitsevästi.
"Letta", varoitti maaherra.
"Kas vain, ettäseoli hänestä hauskempaa."
Jotain hymyn tapaista näkyi maaherran toisessa suupielessä.
"Onko täällä jotain, mitä minä voin parsia tai korjata", kysyi Petra asetettuaan maaherran istumaan nurkkaansa sanomalehtien ääreen ja korjattuaan ruuat pöydältä. "Minä olen hyvin taitava laittamaan kuntoon villavaatteita."
"Hyvä, että olette taitava jossakin suhteessa", mutisi rouva.
Hetken kuluttua Petra seisoi syli täynnä sukkia, rouvan vaaleanpunaisia villaröijyjä ja maaherran alushousuja. Mutta hänen päähänsä ei pistänytkään istua sisällä, kun aurinko paistoi niin kauniisti. Hän kantoi koko taakan huvimajaan, ja kun Jenny huusi hänet sisälle auttamaan päivällisruuan valmistamisessa, jätti hän sinne sen, mikä vielä oli korjaamatta.
Kun Vilhelm Veyer tuli päivälliselle, liehuivat hänen enonsa alushousut iloisesti häntä vastaan korkearunkoisen La France ruusun latvasta, ja hänen tätinsä vaaleanpunainen villaröijy koetti turhaan irtaantua huvimajan luona kasvavista pensaista.
"Uuden komennon vaikutusta luultavasti", nauroi Vilhelm Veyer itsekseen.
Rrrrrrr. Pienet nopeat hyppelevät askeleet Hovelsenin raskaiden epätasaisten asemesta. Kaksi iloista silmää ovenraossa.
"Hyvää päivää, neiti Felber – kandidaatti Veyer", sanoi hän.
"Sen minä jo ymmärsin", nauroi Petra, ojensi kätensä ja jäi katsomaan häneen. Hän hymyili.
"No? Ehkä en aivan vastaa ystäväni Hovelsenin kuvausta?"
"Minä – luulin melkein, että te olisitte vieläkin kauniimpi", sanoiPetra avomielisesti.
"Tuo 'vieläkin' pelastaa minut, neiti. Minun laitani on päinvastoin. Minä en huomannut, että olitte noin sievä, kun viimeksi tervehdimme toisiamme."
"Viimeksi?"
"Niin, eilen illalla. Ette kai ole unohtanut, että sanoimme hyvää yötä toisillemme eilen?"
"Hyi! Te olette aivan samanlainen kiusantekijä kuin pojat kotona, huomaan minä", sanoi Petra.
"Miten te nyt sitten viihdytte täällä? Tuletteko toimeen vanhusten kanssa?"
"Eivät he niin pahoja ole", sanoi Petra. "Voihan yhtä hyvin olla toisessa paikassa kuin toisessa, kun ei kuitenkaan voi olla siellä, missä mieluimmiten tahtoisi, eikö niin?"
"Onko herratar herttainen?"
"Herratar?"
"Niin, Letta täti – maaherratar. Me sukulaiset sanomme häntä herrattareksi."
"Hänestä ei varmaankaan ole juuri hauskaa elää. Hän on hiukan ärtyisä. Mutta siihen minä olen tottunut. Kotona Maren usein murisee vieläkin pahemmin."
Vilhelm Veyer nauroi.
"Tiedättekö, neiti. Minäpä melkein luulen, että te olette oikea henkilö tässä talossa. Te olette varmaankin filosofi." Vakavammin hän lisäsi: "Jos muuten sattuisi ikävyyksiä, niin kertokaa minulle. Sillä tietäkää, että herratar suuresti suosii minua. Eno Tuesenin kanssa kyllä tulette toimeen."
"Kyllä, me olemme erinomaiset ystävykset. Muuten kyllä suoriudun omin neuvoin", sanoi Petra ja katosi taas keittiöön.
Istuutuessaan päivällispöytään rouva katsahti loukkaantuneen näköisenä paikkaan, joka muuten tavallisesti oli tyhjänä. Hän täytti lautaset liemellä, ja maaherra alkoi heti syödä.
Petra loi häneen kysyvän katseen, kumarsi sitten päänsä ja luki pöytärukouksen hiljaa itsekseen.
"Muistakaa, neiti, että meillä on tapana leikata soppajuuret paljon hienommiksi. Tällaisia suuria palasia emme tahdo", nuhteli rouva.
"Niinpä niin", sanoi Petra tyynesti, "se johtuu siitä, että kotona eivät juuret maksa rahoja, niinkuin täällä kaupungissa, siksi meillä voi olla niin suuria palasia kuin meitä haluttaa."
Vilhelm Veyer pudotti lautasliinansa ja katosi pöydän alle.
Maaherra lausui rouvalle pari sanaa eräästä sukulaisesta, joka oli purkanut kihlauksensa.
"Tuesen", sanoi rouva jääkylmästi, "pyydän sinua muistamaan, ettemme enää ole yksiksemme."
Vilhelm Veyer lensi tulipunaiseksi.
Mutta Petra katsahti ylös aivan rauhallisesti.
"Pitääkö minun ehkä mennä ulos siksi aikaa, kun te puhelette? Niin serkkuni ja minun aina piti tehdä, kun täti ja hänen vieraansa tahtoivat panetella – se on, sanoa jotain, joka ei ollut sopivaa – jota meidän ei pitänyt kuulla", paranteli hän lausettaan.
Maaherra vilkaisi Vilhelmiin. Molemmat hymyilivät.
Letta rouva ei vastannut.
"Eversti Samsingko oli teidän isoisänne?" kysyi maaherra nopeasti ohjatakseen keskustelun toisaalle.
Petra hätkähti tuolillaan, niin että lautanen kilisi, ja rouvaa tärisytti hermoväre.
"Tunnetteko isoisän?"
"Isoisänne oli hieno mies", sanoi maaherra. "Me tapasimme hänet eräänä kesänä."
"Isoisä on aivan samanlainen kuin minä", sanoi Petra. "Niin sanovat kaikki. Isoisä on paras ystäväni maailmassa."
"Te sanotte 'on', neiti. Minä luulin, että isoisänne oli kuollut", sanoi maaherra.
"Saattaa kai hänsiltiolla paras ystäväni", sanoi Petra epäröimättä. "Kun minulle sattuu jotakin hyvää, niin aina luulen, että äidillä tai isoisällä on jotakin sen kanssa tekemistä. Esimerkiksi kun sain tämän paikan", lisäsi hän loistavin kasvoin.
Syntyi pieni vaitiolo.
Rouva katseli alaspäin, melkein kuin hämillään. Maaherra katseli rouvaa ja Vilhelm Petraa.
"Voi olla, ettette ole niinkään väärässä, lapsi", sanoi maaherra vakavasti ja lempeästi. "Hauskaa, että laskette meidätkin kuuluviksi 'johonkin hyvään'", lisäsi hän hymyillen.
Vilhelm Veyer alkoi puhella teatteri- ja konserttikaudesta. Tänä iltana"Butterfly" piti esitettämän ensi kerran tänä vuonna.
"Ja jonkun ajan kuluttua, Letta täti, tulee madame Wedloffska, muistathan, hän, jonka kuulimme Brysselissä, tänne antamaan konsertin. Silloin sinun täytyy mennä. Oletteko ehkä kuullut puhuttavan hänestä, neiti Felber – hän on suurimpia tähtiä."
"Hän on minun ystäväni", sanoi Petra kuivasti.
Vilhelm Veyer näytti ensin ällistyneeltä, sitten hän nauroi hiukan ylenkatseellisesti.
"Etteköhän erehdy, neiti. Wedloffska ei koskaan ennen ole laulanut täällä."
"Minä tapasin hänet, kun pienenä olin ulkomailla", sanoi Petra. "Mutta silloin hän vain oli tanskalainen eikä niin kuuluisa. Hänellä oli leuassaan samanlainen syntymämerkki kuin teillä on poskessa, ja käyrä nenä, ja hän lauloi niin, ettei kukaan voinut laulaa kauniimmin."
"Mutta silloinhan neidin välttämättä täytyy kuulla hänet. Te olette ehkä itse musikaalinen."
"Olen", sanoi Petra. "Minä aion käydä hänen luonaan, kun hän tulee. Minä aion antaa hänen kuulla, mitenkä laulan. Lauloin hänelle silloinkin. Ja hän sanoi, että piti ottaa vaari minun äänestäni", kertoi Petra niin huolettomasti, kuin olisi puhunut paidannapin tallettamisesta.
"Kiitos ruuasta", keskeytti rouva kiireesti. "Te voitte tuoda kahvin ulos huvimajaan tänään, neiti."
"Huvimajaan – eiköhän se ole toisen seuran hallussa?" kuiskasi Vilhelm Veyer puoliääneen ja veitikkamaisesti Petralle heidän noustessaan pöydästä.
Petra nyökäytti kiitokseksi päätään ja riensi ulos. Vilhelm näki hänen katoavan sisään eteisen kautta, juuri kun hän ja Letta täti tulivat ulos verannalle.
Vähän sen jälkeen hän toi kahvin ja kaksi kuppia ulos huvimajaan.
"Ettekö te sitten aiokaan juoda kahvia?" kysyi Vilhelm Veyer.
Mutta Petra vain pudisti päätään ja pujahti tiehensä. Vilhelm Veyer katseli pienen tanakan olennon jälkeen. Hänellä oli sanomalehden vapaaliput illan "Butterfly"-näytäntöön – tyttö varmaankin olisi onnellinen, jos saisi tulla mukaan. Mutta Camilla Ovenberg, jota he kaikki ihailivat – hänelle hän oli jo noin sivumennen puhunut näytännöstä, ja Camilla oli hiiden komea – elegantti. Oli tosi nautinto istua hänen rinnallaan – vaikka hän ei ollutkaan sen musikaalisempi, kuin että luuli, että erinomaisen hienossa kukkasduetissa ei laulettu puhtaasti. Ja minkälaisen puvun tuo tuolla keksisi ottaa yllensä, sitä ei ollut helppo tietää. Parasta joka tapauksessa ensin pyytää Camillaa.
"Sinun ei pitäisi yllyttää häntä vaateliaisuuteen, kun hän kerrankin osoittaa hienotunteisuutta, Vilhelm", nuhteli Letta täti. "Käyhän aivan sietämättömäksi, jos meidän aina pitää nähdä hänet ruokapöydässä."
"Minun mielestäni teidän tulisi kiittää onneanne, kun olette saaneet tänne niin hyväsydämisen ja luonnollisen ihmisen kuin tämä tuntuu olevan, Letta täti", sanoi Vilhelm. "Ja enollehan on virkistävää, jos hänellä on seuranaan hilpeäluontoinen henkilö. Toisethan olivat niin ikävystyttäviä, että oli vallan kauheaa."
"Kylläpä Tuesen ja sinä nyt olette haltioissanne", sanoi Letta rouva happamesti. "Hän ei kuitenkaan ole täällä huvin vuoksi. Ja hyöty, se –"
Ja Letta rouva kohotti suippoja hartioitaan.
Petra oli ottanut parsimatyönsä ja istuutunut maaherran huoneeseen.Maaherra aukaisi silmänsä ja hymyili hiukan.
"Istutteko täällä, pikku ystävä? Ettekö mene ulos auringonpaisteeseen toisten luo kahvia juomaan?"
"Kahvia minä en koskaan juo päivällisen jälkeen. Me lapset emme saaneet sitä milloinkaan kotona, sillä Maren oli niin säästäväinen", sanoi Petra. "Ja sitten, eihän teidän, joka olette sairas, pidä istua aivan yksin."
"En ole ollenkaan sairas", puuttui maaherra kiivaasti puheeseen. "Lääkärit eivät löydä mitään tautia – vain verenvähyyttä. Nyt olen paranemaan päin."
"Herrat kai eivät kernaasti tahdo olla sairaita. Noin sanoi isoisäkin aina", vastasi Petra.
Maaherra istui hetkisen ääneti.
"Laihtuiko teidän isoisänne myöskin – laihtuiko teidän isoisänne kovin, ennenkuin hän kuoli?"
"Laihtui toki", sanoi Petra, "hän oli yhtä laiha kuin –" Petra vaikeni, lensi tulipunaiseksi, mutta ei keksinyt mitään muuta neuvoa – "kuin minä", lopetti hän ylväästi.
Maaherra katsoi häneen pitkään ja oli kauan vaiti.
"Tunsiko teidän isoisänne – pelkoa, kun hänen piti kuolla?" kysyi hän ja katsoi poispäin.
"Ei kai hän sitä tuntenut. Hänellähän oli siellä isoäiti ja minun äitini vastassa", vastasi Petra varmasti.
Maaherra istui silmät suljettuina ja antoi kepin kolahtaa lujasti pöytään kerran toisensa perästä.
"Niin niin. Niin niin", sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitten hän aukaisi silmänsä ja katsoi Petraan.
"Kertokaa minulle vähän isoisästänne. Kertokaa, miten hänen oli olla, ennenkuin hän kuoli", sanoi hän vihdoin.
"Sen minä kyllä voin", sanoi Petra, "sillä minä se istuin isoisän luona viimeisinä päivinä. Minun piti kohottaa hänet takaisin tyynylle, kun hän luisui alas, ja kääntää hänet ja muuta sellaista. Sillä minä olen niin hurjan väkevä. Minä voin kantaa isän", kertoi Petra ylpeästi. "Ja isoisää janotti alituiseen, ja minä istuin hänen vieressään ja annoin hänelle vettä teelusikalla, mutta hän tuskin saattoi niellä. Ja hän tahtoi koko ajan pitää minua kädestä. Ja joskus hän sitten sanoi asioita, joita me emme ymmärtäneet – hän makasi siinä vuoteessaan ja mutisi itsekseen ja sanoi 'au-au' kuin pieni lapsi. Hän oli niin valkea ja niin laiha, ja parta oli kasvanut, mutta se parta näytti ikäänkuin kuolleelta, ennenkuin isoisä itse oli kuollut.
"Kuolemansa edellisenä iltana hän sanoi: 'Tunturihiiri, kunpa et koskaan pettyisi järkkymättömässä uskossasi.' Se oli niin juhlallista. Melkein kuin raamatunlause. Eikö teistäkin?
"Mutta sitten hän luuli minua sisarekseen, joka kuoli, kun isoisä oli pieni. Hän luuli olevansa pieni poika taas, sillä hän puhui vain sellaisesta koko viimeisenä päivänä, ja hänellä oli niin kovat tuskat, että hän väänteli kasvojaan ja valitteli.
"Mutta äkkiä hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi aivan voimakkaalla äänellä: 'Valjastakaa hevoset. Nyt minä tahdon matkustaa.'
"Ja sitten hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat, ja hän veti yhden syvän hengähdyksen eikä enempää. Sitten oli aivan hiljaa. Ja silloin me ymmärsimme, että isoisä oli matkustanut."
Petra istui katsellen suoraan eteensä. Huulet vavahtelivat, ja pitkin poskia hypähteli suuria kirkkaita helmiä.
Maaherra istui pää kumarassa eikä sanonut mitään.
"Ei, ei", mutisi hän vihdoin hiljaa, "hän kai kylläkään ei pelännyt."
Ja hetken kuluttua.
"Ette kai tekään pelkää kuolemaa?"
"Minäkö? En toki", sanoi Petra varmasti, "meidänhän täytyy kuolla, aivan niinkuin meidän täytyy käydä ripillä ja mennä naimisiin ja muuta sellaista. Sitäpaitsi siihen on niin pitkä aika", hymyili hän.
"On niitä muuten sellaisia, jotka eivät edes uskalla puhua siitä", lisäsi hän hetken kuluttua, "he sanovat aina 'mennä pois', sen sijaan että sanoisivat kuolla. Niin tekee minun tätini."
Maaherra nyökäytti myöntävästi päätään – sen hän kyllä tunsi.
"Ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, kun käyttää vääriä sanoja", sanoi Petra.
"Hyvästi, eno, nyt minun täytynee lähteä", kuului Vilhelm Veyerin ääni verannanovelta.
"Hyvästi, neiti. Vai te tahdotte mieluummin istua täällä sisällä?"
"En toki, mutta – kyllä, minusta on hauskaa olla sisällä – toisinaan", sanoi Petra. Hän punastui ja vilkaisi maaherraan.
"Kiltti pikku tyttö, Vilhelm", sanoi maaherra ja katsoi ystävällisestiPetraan.
"Ehkä te tahdotte tulla minun mukanani teatteriin, neiti – joskus, kun saan liput. Me saamme lippuja sanomalehden puolesta, näettekö", sanoi Vilhelm Veyer rakastettavasti.
"Voi tuhat kiitosta."
Petran silmät loistivat. Hän tarttui Veyerin käteen ja puristi sitä voimakkaasti.
"Muuten minun piti pyytää teitä menemään tädin luo viemään – niin, menemään tädin luo", sanoi Veyer – hänen oli äkkiä aivan mahdoton sanoa jotain, joka voisi olla käskyn tapaista tai muistuttaa Petran asemaa talossa.
Petra saattoi hänet ulos – jäi seisomaan puutarhaan hänen ja maaherrattaren seuraan. Heidän huomionsa kiintyi ihmisjoukkoon, joka oli kokoontunut kadulla seisovan hevosen ympärille.
"Mikä siellä?" heräsi sanomalehtimies Vilhelm Veyerissä, kun hän näki kahden pojan juoksevan sinnepäin.
"Hevonen, joka äksyilee. He eivät saa sitä liikahtamaan paikaltaan."
Sanaakaan sanomatta Petra oli pujahtanut ulos puutarhanportista kadulle hevosen luo. Hänellä oli yhä yksi maaherrattaren vaaleanpunaisista villaröijyistä kädessään.
"Pois tieltä", komensi hän lähinnä seisovia. Sitten hän päättävästi astui esiin ja sitoi vaaleanpunaisen röijyn hevosen silmille pään ympäri, tarttui suitsiin – ja hevonen lähti liikkeeseen.
Hän talutti sen maaherran portille asti; joukko katupoikia ja joutilaita henkilöitä seurasi ihaillen mukana. Sitten hän otti pois siteen:
"Nyt se kyllä kulkee. Minä en voi lahjoittaa sille maaherrattaren villaröijyä. Hyvästi", nauroi Petra, sieppasi vaaleanpunaisen röijyn mukaansa ja katosi portista poikien hurratessa ihmeen reippaalle neidille.
Mutta maaherrattaren mieli oli syvästi järkytetty.
Hän aukaisi juuri suunsa sanoaksensa jotain, joka vastaisuuden varalta ehkäisisi sentapaisia skandaaleja, kun Petra loistavana sanoi:
"Eikö ollut tavaton onni, että minulla oli röijy kädessä, niin että saatoin auttaa. Muuten minun olisi täytynyt riisua hameeni. Minä pesen sen heti", sanoi hän ja haisteli röijyä, joka haisi tallille pitkän matkan päähän. Sitten hän nyökäytti päätään Vilhelm Veyerille, otti kahvitarjottimen ja juoksi sisään – oikopäätä nurmikon poikki.
"Herra paratkoon, kyllä kai hän voisi sen tehdä", huokasi Letta täti aivan epätoivoissaan. "Riisua hameensa", selitti hän sitten.
"Hän olisi tehnyt sen keskellä Karl Johania musiikin aikana, siitä voit olla riivatun varma, Letta täti", sanoi Vilhelm Veyer vakaumuksella. Ei ollut helppo ratkaista, oliko hänen äänessään suuttumusta vaiko ihailua – Vilhelm Veyer ei tietänyt sitä itsekään.
"Vilhelm, kuinka usein minun pitääkään sanoa sinulle, etten halua olla riivatun varma mistään", sanoi Letta täti hermostuneena.
"Ei, ei. En oikeastaan voi kuvitellakaan sitä sinusta", nauroi Vilhelm.
"Näkemiin" – hän heilautti hattuaan ja meni. Kulkiessaan puutarhanaidan ohi hän katseli koko ajan sisälle, näkyisikö ehkä ovessa vaalea hame. Kun hän tuli toimitukseen, telefonoi hän heti Camilla Ovenbergille.
"Olipa oikein hauskaa, että voitte tulla tänä iltana, neiti", kumarsi hän telefonissa.
Mutta kun hän illalla istui permannon ensi rivillä rinnallaan Camilla Ovenbergin vartalo ja monet kullankeltaiset hiuskäärylät ja kuuli Butterflyn ihmeellisen äänen "mä pikku tyttö silloin en muuta pyytää voi" – silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti, että jos hän, se pikku puolivilli, olisi nyt voinut istua täällä tätä kuuntelemassa, olisi hän varmaankin ajatellut, että nyt pikku tyttö ei muuta pyytää voi.
Ja äkkiä hän vastasi aivan hermostuneena: "niin, Jumalan kiitos", kun Camilla kuiskasi, että itse asiassa ei oopperassa ollut mitään oikeaasäveltä.
Mutta maaherran huoneessa istui pieni ruskea pää kumarassa vihreän lampun alla ja luki ääneen kolme palstaa ulkomaanpolitiikkaa maaherran silloin tällöin keskeyttäessä selittämällä, miten niiden hemmetin lurjusten olisipitänytesiintyä, ja maaherrattaren kutoessa ääneti, niin että puikot säännöllisesti kitisivät.
Sinä päivänä Petra kirjoitti kotiin. Isälle ja pojille, hauskasta matkasta ja siitä, kuinka hienoa täällä oli, ja hyvästä maaherrasta ja Jennystä ja hauskasta kandidaatti Veyeristä.
Marenille oli pieni kirje erikseen – siinä seisoi lopuksi: "Hyvästi, vanha Maren kulta. Minä en koskaan sanosinua'murisijaksi' enää."
Mutta pojat nauroivat, kun he olivat lukeneet kirjeen ääneen.
"Maaherratar on siis ilkeä otus", sanoi Ulf.
"Mitä sinä sanot? Eihän siitä sanota sanaakaan", sanoi pappi levottomana.
"Ei, siinäpä se juuri on", nauroi Herman. "Hänestä ei ole mainittu sanaakaan. Ja Tunturihiiri luulee olleensa hyvin valtioviisas."
"Kunhan hänellä vain ei olisi paha olla siellä, pikku Tunturihiirellämme", sanoi pappi ja käänsi päänsä avuttomasti isoja poikiaan kohti.
"Sen asianminäkyllä selvitän, isä", sanoi Herman, "kun tulen kaupunkiin".
"Niin, tee se, poikaseni. – Tunturihiiri ei käytä puhetta ajatustensa peittämiseksi, sanoi isoisäsi aina. Ja se ehkä ei ole mikään onnea tuottava ominaisuus seurustellessa ihmisten kanssa maailmassa", sanoi pappi.
"Oo, älä sitä sure, isä", lausui Finn mielipiteensä. "Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen. Sen minä kyllä tiedän, joka olen ollut hänen kanssaan kaikkialla."
* * * * *
Neljä päivää oli satanut ja myrskynnyt – ulvonut ja piessyt, niin että ihmiset vetäytyivät kotosalle ja sytyttivät lampun jo ennen pimeän tuloa. Kun aurinko tuli takaisin, ei se enää löytänyt kesää missään.
Ruusut olivat hajallaan nurmella pieninä ruskeina lehtinä. Myrsky oli vienyt mukanaan puiden lehdet paitsi muutamia vaaleita, verettömiä, jotka eivät enää riittäneet peittämään mustaa runkoa.
Mutta asterit ja georgiinit olivat pitäneet puoliaan. Ja reseda tuoksui väkevästi.
Aamu oli virkistävän raitis ja kirkas.
Maaherrattaren keittiössä seisoi Petra puettuna uuteen siniseen jättiläisesiliinaan ja valmisti kalapyörylöitä. Sillä ostettuja kalapyörylöitä Tuesen ei tahdo maistaakaan, sanoi maaherratar. Mutta Jenny hihitti ja sanoi, että se vain tahtoo tuupata meidän niskoillemme enemmän työtä, sillä maaherra, hän ei totta tosiaankaan tunne mitään eroitusta.
Petra sekoitti ja mausti ja maisteli, ja silloin tällöin hän sivumennen pistäytyi huoneeseensa, missä Marenin vanha keittokirja oli avattuna sängynpeitteen alla.
"Nyt vasta ymmärrän, että oli järkeä ainekirjoitustehtävässä 'Miten hyvät kirjat voivat olla hyviä ystäviä'", sanoi Petra ja läimäytti iloisesti vanhaa rasvaista kirjaa.
Maaherratar tuli keittiöön ja maisteli.
"Enemmän suolaa", hän sanoi. Ja sitten hän lähetti Jennyn pois.
"Neiti Felber", alotti hän ankarasti, "minun täytyy sanoa teille, että joka aamu, kun tulette leipomosta, olen nähnyt teidän keskustelevan nuoren herran kanssa puutarhanportin ulkopuolella – kauan. Minun täytyy sanoa teille, ettei se sovi hienolle naiselle. Panisin yleensä arvoa siihen, jos te koettaisitte tavoitella hienompaa esiintymistä, niin kauan kuin oletteminuntalossani."
"Vai niin", sanoi Petra. "Minä luulin, ettette ehkä pitäisi siitä, jos hän tulisi mukaan sisään. Mutta me voimme varsin hyvin ensi kerran seisoa puutarhassa puhelemassa. Se on ylioppilas Borting – lääketieteen ylioppilas. Hän kulkee sitä tietä vain puhellakseen minun kanssani, sillä hän tietää, ettei minulla ole ketään toista, kenen kanssa olla, ennenkuin tätini ja enoni tulevat kotiin ulkomailta serkkuni kanssa."
Maaherratar seisoi ja katseli häntä ylhäältä alas – lasiensa läpi.
"Te olette sangen rohkea, se minun täytyy sanoa, kun aivan avoimesti kerrotte, että nuori mies kulkee täältä ohi tavatakseen teitä joka aamu ennen aamiaista", sanoi hän.
"Se on aivan totta", vakuutti Petra innokkaasti, "minä kysyin häneltä, eikö hän tee sitä sentähden. Teen, sanoi hän. Hän on hirveän ystävällinen."
"Mitä luulette, että isänne sanoisi tästä?" kysyi maaherratar. "Minullahan on jonkinlainen edesvastuu häntä kohtaan, kun minulla on lapsi talossa."
Hän painosti kovasti lapsi-sanaa.
"Isäkö? Hän pitää kaikista, joista minä pidän", vastasi Petra varmasti. "Isä pitää kaikista. Niin, joskus, kun hän sanoo, että se on varmaankin hyvin kunnioitettava mies tai että se on rouva, jolla varmaankin on hyvät puolensa, niin me kyllä aivan hyvin ymmärrämme, että he itse asiassa ovat hänestä aaseja. Mutta hän koettaa todellakin pitää heistä. Hyvin usein hän myöskään ei huomaa, että ihmiset ovat ilkeitä. Ja me annamme hänen uskoa mitä uskoo, sillä hänestä on hauskempaa luulla ihmisiä hyviksi. Ja jotain hyväähän jokaisessa onkin", hymyili Petra. "Niin isä aina sanoo. Minä olen varma, että hän sanoisi niin puhuessaan – että – ei – ei mitään", sopersi hän. Hän kävi tulipunaiseksi ja sukelsi kalapyörylöihinsä.
Maaherratar seisoi hetken ääneti. Sitten hän sanoi hiukan ystävällisemmin:
"Minä tahtoisin mielelläni, että menisitte näihin myyjäisiin minun puolestani tänä iltana, neiti, minä en kernaasti jätä Tuesenia tänään. En ole antanut niihin mitään tällä kertaa – tahdotteko olla hyvä ja ostaa arpoja näillä viidellätoista kruunulla."
"Arpoja viidellätoista kruunulla!" huusi Petra. "Ihmettä ja kummaa! Kotona meistä on komeaa, jos joku ottaa kolmella. Minä olin viime keväänä myyjäisissä kauppaamassa arpoja. Voittoina minulla oli syli koivuhalkoja ja sika, jonka nimi oli Trine. Minä sain kokoon rahoja enemmän kuin kukaan muu. Kaikki ostivat arpoja minulta, joka olin papin tytär, ja niin oli Trinekin – se on, se oli pappilasta. Mutta kyllä minä olinkin pannut parastani, sillä minä olin ripustanut paikkani yläpuolelle ilmoituksen, johon oli maalattu mahtava etusormi ja 'Katsokaa tänne, Trine, maailman hienoin sika, voitetaan 20 äyrillä. P.S.F.' Kirjaimet, ne olivat minun nimeni. Sen minä panin siihen, jotta huomattaisiin, että sika oli pappilasta, sillä kaikki tietävät, että minä annan nimet kaikille eläimille, sioille ja lampaille ja siipikarjallekin. Minä se pyysin isää antamaan Trinen myyjäisiin, ja siksi minä toki tahdoin kunniankin itselleni. Ja ihmisiä kihisi minun ympärilläni. Trine ja minä ansaitsimme kaksi kertaa niin paljon kuin kukaan muu myyjättäristä. Mutta ajatelkaa, sitten meidän oma karjakkomme voitti sen, ja sitten isän piti ottaa Trine takaisin ja antaa karjakolle rahaa sijaan. Mutta eikö ollutkin mukavaa, että sen piti tulla takaisin pappilaan. 'On revient toujours à ses premiers amours', kuten ranskalainen sanoo", sanoi Petra ylpeänä tiedoistaan.
"Niin, olihan se lystiä."
Maaherrattaren äänessä tuntui melkein olevan hiukan huvitettu sävy.
"Mitä arpoja minun pitää ottaa?"
"Mitä tahdotte. Minä en koskaan voita", sanoi maaherratar.
"Minä voitan", sanoi Petra voitonriemuisena. "Minä olen voittanut housukankaan pojille ja villahameen ja viheriän lasisen kukkasmaljakon. Minä olen varma, että voitan jotain teille molemmillekin."
Vilhelm Veyer tuli päivälliselle.
"Jos te tahdotte tulla myyjäisiin jo kello seitsemältä, niin minä voin saattaa teidät sisälle", ehdotti hän. "Minun pitää olla kokouksessa samassa talossa myöhemmin illalla.
"Voinko minä?"
Petra katsoi odottavaisesti maaherrattareen, ja maaherra kiiruhti vastaamaan:
"Menkää te vain, lapsi. Minä tulen hyvin toimeen. Ja teille on hauskaa, kun saatte Vilhelmin mukaanne, hän tuntee koko kaupungin."
Neljännestuntia ennen kuin heidän piti tavata, seisoi Petra ylioppilasyhdistyksen talon luona odottamassa.
Ihmisiä, enimmäkseen nuorisoa, tulvi sisään. Parittain ja kolme yhdessä puettuina liehuviin hattuihin ja ahtaisiin hameisiin. – Oletko hullu, Mossik, tekikö hän niin? – Antakaahan kun minä kerron teille, mitä hän uskalsi sanoa! Hän ei ole mitään erinomaista minun mielestäni! – Hän – hän – hän surisi kaikessa heidän puheessaan. Nuoria herroja asteli välinpitämättömästi, mahdikkaasti ohi – piti mennä ilahduttamaan pikkutyttöjä hetkiseksi! Silloin tällöin automobiili tai ajuri, jossa koristeltu ja hyvin kammattu rouva. Nuoria pareja, jotka antoivat toisilleen loistavia silmäyksiä. Vanhempia pariskuntia, jotka kulkivat toistensa rinnalla näkemättä toisiaan.
Petra seisoi aivan hiljaa ja katseli innostunein silmin.
Vilhelm Veyer pyörähti nopeasti esiin nurkan takaa.
"Ei muttaolenkominä kuitenkin myöhästynyt, neiti?"
"Minä se aina tulen liian aikaisin", hymyili Petra. "Isoisä sanoi aina:Mieluummin tuntia aikaisemmin kuin minuuttia liian myöhään."
"Kunpa meille sanomalehtimiehille riittäisi aikaasensäännön noudattamiseen!" huokasi Vilhelm Veyer.
Jo portaissa joukko nuoria valkopukuisia naisia hyökkäsi heidän kimppuunsa.
"Ostakaa minulta arpoja, niin pääsette ehkä ajelemaan Holmenkolleniin." "Sata kruunua voitetaan kymmenellä äyrillä." – "Ei mutta Vilhelm, sinäkö se olet? Sinun täytyy heti paikalla ostaa minulta arpoja, niin voitat ehkä huvilan – sali, ruokasali, keittiö, arkihuone j.n.e. kaikki samassa huoneessa, – hahaa – mutta täydessä kunnossa. Sinä voit kosia Camillaa aivan heti."
"Vallan mahdotonta, Lilly", vastasi Vilhelm haudanvakavana, "olen juuri sijoittanut viimeisen kuukauspalkkani kiinteään omaisuuteen – kaulahuiviin ja kiiltonahkakenkiin – se riitti juuri".
"Voitkosinä milloinkaan olla vakava – inhottava kun olet", letkautti neiti hänen jälkeensä ja kävi toisen kimppuun.
Petra osti arpoja oikealta ja vasemmalta. Hän huomasi äkkiä, että häneltä jo oli mennyt monta kruunua, ennenkuin hän oli päässyt ovesta sisälle.
Paljon valoa ja äänten ja naurun sorinaa. Pitkien pöytien takana istuivat vakavan iän saavuttaneet naiset hymyillen ja juhlanauhalla koristettuina, edessään joukoittain sohvatyynyjä ja mattoja ja hopeakoteloja ja nukkeja ja kaikenlaisia tavaroita. Niiden välillä kuljeskelivat vaaleapukuiset tyttäret ja veljentyttäret ja tytärten ystävättäret ja koettivat näyttää hyödyllisiltä.
Tahdotteko ostaa arpoja?
Petra osti iloisesti ja mielellään joka taholta. Hänen rahansa hupenivat tavattoman nopeasti.
"Nyt meidän täytyy saada jotain syötävää, neiti Felber. Tanssi, jonka ylempiin seurapiireihin kuuluvat naiset esittävät ja joka on illan loistokohta, seuraa vasta parin tunnin perästä", sanoi Vilhelm Veyer ja vei Petran pois suunnattoman suuren mantelikakun luota, joka arvottiin samana iltana. "Sitäpaitsi en uskalla olla täällä kauemmin. Herttaiset ystävättäreni nylkevät minut kokonaan."
Heille tarjoiltiin olutta ja makkaraa. Pöytänä heillä oli tynnyri, ja heitä palvelivat lystinmoiset nuoret tarjoilijat, joilla oli valkeat esiliinat yllään ja jotka sinuttelivat useimpia vieraita.
"Eikö tämä tynnyreiltä syöminen ole kodikasta ja hauskaa, neiti? Sellaisessa kai ette ennen ole ollut mukana?" kysyi Vilhelm Veyer hiukan suojelevaisesti.
"Olen, usein", sanoi Petra.
Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen – hän oli luullut Petraa aivan kotinurkissa kasvaneeksi. Mutta mikä tyttölasta vaivasi? Eikö vierinyt suuria pyöreitä kyyneliä alas hänen poskilleen?
"Eikö kaikki ole, niinkuin olla pitää?" kysyi Veyer vakavasti.
Petra nyökäytti päätään.
"On, paitsi että – että oli niin hauskaa, kun viimeksi söin tynnyriltä."
Vilhelm Veyer katsoi häneen taas. Niin, nainen on tosiaankin mutkikas ja selittämätön. Kuka nyt olisi aavistanut, että tälläkin pienellä jumalansanalla oli ollut kokemuksensa. Häntä melkein suututti.
"Anteeksi, jos kysyin liikoja", sanoi hän jäykästi. Silloin Petra kääntyi hänen puoleensa pieni väkinäinen hymy huulillaan.
"Me joimme aina kahvia tynnyriltä, kun Maren kotona laittoi viinimarja- ja karviaismarjaviiniä", sanoi hän.
Vilhelm Veyer istui hetken vaiti.
"Mahtaa tuntua omituiselta, kun on koti, jonne ikävöi. Minulla ei koskaan ole ollut muuta kotia kuin eno Tuesenin – en ainakaan muuta muista", sanoi hän hiljaa.
"Huh", sanoi Petra. Pieni lämpöinen käsi tarttui Vilhelm Veyerin käteen. "Mutta – mutta siitä on teille se hyöty, ettei teidän tarvitse matkustaa sieltä pois", hymyili hän. "Eikö ole kummallista maailmassa, että juuri ne asiat, joista pitää eniten, panevat aina itkemään. Mutta ehkä kaikki muut asiat ikäänkuin eivät pysty sitä tekemään. Mutta on toki hyvä, ettei muista sitä kauan kerrallaan – sitä, mikä on surullista."
Vilhelm Veyer ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa ja katseli pientä voimakasta ruskeaa kättä, joka ikäänkuin suojelevasti piteli hänen kättään. Vilhelm Veyer veti kätensä pois – nopeasti.
"Matka Bergenin rataa myöten, kandidaatti Veyer?Voittekovastustaa?" houkutteli vaalea, solakka neiti, jolla oli tukkaa niin runsaasti, että se olisi riittänyt kolmeksi luonnolliseksi tukkalaitteeksi.
"Olisin ehkä voinut vastustaa Bergenin rataa – mutta en teitä.Huolimatta alituisesta taloudellisesta pulastani."
Vilhelm Veyer puhui hymyillen – mutta hymy ikäänkuin ei ulottunut ääneen ja silmiin.
Petrakin otti kaksi arpaa.
"Minun pitää saada viisi äyriä takaisin", sanoi hän.
"Hyvänen aika, antakaa anteeksi."
Se sanottiin ivallisesti. Rahat laskettiin hitaasti äyri äyriltä.
"Hyvästi sitten, Veyer!"
"Hän aikoi peijata minua", sanoi Petra harmistuneena. "Hän suuttui, kun minä huomasin sen."
Vilhelm Veyer hymyili.
"Myyjäisissä ei olla niin tarkkoja", sanoi hän. "Siellä koetetaan saada ihmisiltä niin paljon kuin mahdollista."
"Peijaus on peijausta, koskekoon se sitten viittä äyriä tai viittä kruunua – ja tapahtukoonpa se vaikka kapalolasten hyväksi – se on minun ajatukseni."
"Te varmaankin elätte tarkasti kymmenen käskyn mukaan", nauroi Veyer.
"Kyllä. Noin suurissa piirteissä", vastasi Petra. "Sillä sen voivat kaikki tehdä. Mutta hienomman sisällyksen mukaan on mahdoton elää – ainakin minun on mahdoton. Minusta käskyjen pitäisi olla mitä ovat, eikä mitään muuta, niin kaikki ihmiset voisivat elää niiden mukaan. Varastamisen ja tappamisen ja sellaisenhan helposti voi jättää tekemättä. Mutta tuo, ettei saa olla suuttunut kellekään ja että pitää kääntää toinen poski päin, kun on saanut korvapuustin toiselle, ja ettei saa pyytää tavaroita, joita kernaasti tahtoisi itselleen. Ei, siihen minä en kykene", selitti Petra.
Vilhelm Veyer nauroi, niin että silmät ja hampaat loistivat.
"Ei siinä ole mitään nauramista. Minä puhun tosissani. Minä olen sanonut sen isällekin, ja hän on melkein samaa mieltä kuin minäkin", sanoi Petra harmistuneena.
Vilhelm Veyer katsoi kelloaan.
"Niinhän minäkin olen", nauroi hän, "minä vain en koskaan ole ajatellut sitä – sillä tavalla. Mutta nyt minun ikävä kyllä täytyy jättää teidät. – Vahtimestari!"
"Minulla on vielä koko joukko rahoja, niin että me voimme maksaaniillä. On kai yhdentekevää, miten minä käytän ne – ja hänhän onteidäntätinne", sanoi Petra ja veti kukkaronsa esille.
"Siitä syystäkö, että minä sanoin itseäni vähävaraiseksi?"
Petra nyökäytti päätään.
"Niin, ettekö luule, että minä tiedän, minkälaista se on. Kotona meillä ei melkein koskaan ole rahoja. Jos ei Maren pidä varaansa, kun isä saa palkan, niin se on jo hävinnyt kaikille muille, ennenkuin me olemme saaneet siitä hitustakaan. Mutta pyh, kyllä tulee hyvin toimeen ilman rahoja", nauroi hän huolettomasti. "Olkaa hyvä."
"Te olette lystinmoinen pikku – te olette herttainen."
Vilhelm Veyer punastui – ja huomatessaan sen hän punastui vielä enemmän, se kun ei ollenkaan kuulunut hänen tapoihinsa. Olihan hän satoja kertoja sanonut kaikkia noita toisia herttaisiksi, ja se oli aivan kuin olla pitikin. Mutta nyt hänestä äkkiä tuntui, kuin hänen pitäisi selittää sanansa.
"Minä tarkoitan, että te olette niin kiltti. Ja rehellinen", sanoi hän."Mutta minä voin kyllä maksaa tämän loistoaterian, vaikkei minulleolekaan suotu kovin suuria rikkauksia. Niin, nyt minun täytyy rientää.Tuhat kiitosta tästä illasta."
Pari askelta otettuaan hän kääntyi takaisin.
"Minä voin luullakseni tulla teitä hakemaan ja saattaa teidät raitiovaunulle, jos olette täällä vielä puoli tuntia."
"Ei kiitos. Kotiin minä kyllä hyvin voin mennä yksin", sanoi Petra.
"Ja sitten – sitten teidän ei pidä luulla, etten minä osaa muuta kuin lörpötellä ja puhua pötyä ja sellaista. Minä en mielelläni tahtoisi, että ajattelisitte niin."
Petra katsoi luottavaisesti hänen mustiin silmiinsä – ja pudisti hänen kättään.
"Ei, hyvä ystävä. Onhan yhdentekevää, millainen joku on, kun kerran on tultu ystäviksi. Eihän koskaan ajattele, millaisia neovat, joiden kanssa on ystävä. Ja mehän olemme kovin hyvät ystävät, emmekö olekin?"
"Olemme. Kovin", sanoi Vilhelm Veyer vakavammin kuin hänen oli tapana.
Petra kulki ympäri ostellen arpoja. Hän katseli vanhaa tyylikästä menuettiä, jota esitti neljä vanhanaikuisiin pukuihin puettua paria. Se oli kaunis – hän taputti käsiään kuin hullu.
Kun hän tuli ulos, oli alkanut sataa tihuuttaa. Lyhdyt olivat sytytetyt ja ne loistivat väräjävinä viiruina vesilätäköissä ja katukäytävän märillä kivillä. Mutta puodit olivat suljetut ja pimeät.
Petra kääntyi Karl Johanille kulkeakseen puiston läpi. Hänen päähänsä ei pistänytkään mennä raitiovaunussa – täällä kaupungissa täytyi nauttia raittiista ilmasta, kun vain sai tilaisuutta siihen. Ja vihreitä puita hän aina haki. Hän astui nopeasti eteenpäin pienessä kireässä sinisessä kävelypuvussaan.
"Hyvää iltaa, neiti. Enkö saa tarjota teille sateenvarjoa."
Kookas herra astui takaa hänen rinnalleen.
Petra katsahti häneen – herra oli painanut pehmeän hattunsa niin syvään silmille, että kasvot olivat varjossa.
"Tuhat kiitosta. Se oli kovin ystävällistä – hattuni tähden", sanoi Petra, "niin, jos teillä on sama tie kuin minulla. Minä asun Parkveienin varrella."
Se oli oleva hänelle hyvin mieluisaa. Neiti oli ehkä vieras täällä kaupungissa? Eikö hän ehkä saanut tarjota käsivarttaan neidille?
"Ehei. Niin vanha en toki onneksi vielä ole. Kyllä minä voin kulkea yksikseni", nauroi Petra.
Hän kertoi, että tuli myyjäisistä, ja puheli kävellessään niistä. Hän ei huomannut, että herra kävi yhä harvapuheisemmaksi, kuta pitemmälle he kulkivat puiston läpi.
Satoi nyt yhä rankemmin – hän piteli sateensuojaa vinossa Petran yli.
"Mutta tehän kastutte itse aivan kokonaan. Te olitte hirveän ystävällinen, kun tulitte saattamaan minua, vaikkette tunne minua", sanoi Petra kiitollisena.
Hän ei vastannut sanaakaan.
"Niin olisivat pojatkin tehneet, minun veljeni. Herman saattoi Tomse-Annea koko kylän läpi kerran, kun Anne kuollakseen pelkäsi ukkosta. Ehkä tekään ette ole täältä kaupungista?"
Herra mutisi jotain käsittämätöntä kaulukseensa. He olivat jo melkein vahtikojujen luona, kun heidän takanaan kuului nopeita askelia.
"Hyvää iltaa, neiti Felber", sanoi ylioppilas Bortingin iloinen ääni.
"Kas tekö siinä olette! Niin kiitos, silloin ei teidän tarvitse –"
Ällistyneenä Petra kääntyi ympäri. Herra oli kadonnut hänen vierestään – Petra näki vain sateenvarjon ja sen alla pitkät sääret, jotka nopeasti kulkivat poispäin pitkin erästä puiston käytävää.
"Sepä oli omituinen ihminen, kun ei sanonut hyvästiä", sanoi Petra. "Tuhat kiitosta sateenvarjosta", huusi hän herran jälkeen, niin että kaikui.
"Kuka hän oli?" kysyi Per Borting.
"Mistä minä sen tiedän?" sanoi Petra rauhallisesti. "Se oli ystävällinen herra, joka tarjosi minulle sateenvarjonsa ja tarjoutui saattamaan minua, vaikkei hän tuntenut minua. Kyllä kaupungissakin on paljon hyviä ihmisiä", sanoi hän ja hymyili.
Per Borting kulki ja katseli häntä sivultapäin omituinen ilme kasvoissaan – ikäänkuin hän ei oikein olisi tiennyt, miten käyttäytyä.
"Niin, kyllähän he ovat koko lailla ystävällisiä", sanoi hän hetken epäröityään. "Mutta – mutta kaikkihan eivät ole – sellaisia. Siksi teidän ei pitäisi mennä ulos tähän aikaan, neiti Felber. Luvatkaa, ettette tee sitä. Ei ainakaan täällä kaupungissa. Eikä yleensä ollenkaan."
"Ei, luvata en kylläkään voi", nauroi Petra. "Sillä ajatelkaa, jos minun kerran välttämättä täytyisi. Silloin en voisi, koska olisin luvannut. Ja olenhan minä kertonut teille, että olen tottunut kulkemaan niinkuin itse tahdon."
"Mutta kotona maalla kaikki tunsivat teidät", huomautti Borting.
"Eihänseasiaa muuta. Näittehän itse, että ihmiset ovat yhtä ystävällisiä, jos eivät tunnekaan minua", sanoi Petra turvallisesti. – "Ei mutta miten kaunis neiti! Ettekö te nähnyt häntä? Hän, joka seisoi tuolla kulmassa ja jolla oli paksut mustat kulmakarvat ja niin kaunis punainen ja valkoinen iho. Ehkä hän ei tuntenut tietä, raukka. Emmekö käänny takaisin auttamaan häntä?"
Per Borting tarttui äkkiä, tietämättä oikein itsekään mitä teki, pieneen kylmään märkään käteen, joka oli ilman hansikasta. Hän katseli innokkaita kasvoja ja loistavaa silmäparia, joka oli käännettynä häneen päin. Hän ei sanonut mitään.
"Niin mutta ajatelkaa, jos hän on vieras täällä eikä löydä tietä", intti Petra ja kääntyi katsomaan.
"No, nyt hän kysyi eräältä herralta", rauhoitti hän itseään.
Per Bortingin kasvoille ilmestyi hymy, mutta samassa hänen mieleensä juolahti saksalainen runo – siinä sanottiin jotain, että Gott pitäisi erhalten niin hold und rein und –
"Teidän pitää tulla mukaan puutarhaan", sanoi Petra innokkaasti ja veti häntä hihasta. "Hän sanoi, ettei ollut sopivaa, että me seisoimme kadulla ja puhelimme."
"Tokkohan tämä hänestä oikeastaan olisi parempaa."
Mutta hän astui kuitenkin pari askelta portista sisäänpäin – ei päästänyt irti Petran kättä.
"Ettekö salli – neiti Felber, ettekö salli, että minä hiukan huolehdin teistä", sanoi hän äkkiä, ja hänen äänessään ja silmissään leimahti nuori lämpö.
Rehellinen, kirkas silmäpari antoi hänelle vastauksen.
"Kyllä, hirveän kernaasti. Tehän olette minun paras ystäväni, niinkuin tiedätte. Mikä hätä minulla on. Nyt sekä te että kandidaatti Veyer olette ystäviäni, ja viikon kuluttua tulevat molemmat pojatkin."
Hän päästi äkkiä Petran käden. Hänen kasvonsa synkkenivät.
"Kun teillä on Vilhelm Veyer, tarvitsette tuskin minua", sanoi hän jäykästi, "hänhän on numero yksi kaikkien naisten silmissä."
"Minä en ole numeroinut teitä", sanoi Petra. "Mutta teidäthän minä paremmin tunnen. Ja teidän kanssanne paraiten voin puhua kaikesta. Ja sitten minä melkein tiedän, minkälaista kaikki on teidän kodissanne – kertomuksienne mukaan. Ja te, te tunnette joka sopen meidän pappilassa."
"Niin", vastasi Per Borting lauhtuneena. "Sen kyllä teen. Mutta luvatkaa, että aina puhutte minun kanssani kaikesta, sekä pahasta että hyvästä. Etenkin pahasta."
"Minulle tuskin milloinkaan sattuu mitään pahaa", sanoi Petra avomielisesti, "paitsi että minulla on kauhean ikävä kotia – kun muistan sitä."
Hän räpytteli silmiään.
"Mutta luvatkaa kuitenkin, että puhutteminunkanssani, pyydätteminuaauttamaan itseänne, jos jotakin sattuisi – eikä Vilhelm Veyeriä", sanoi Borting nopeasti ja hiukan hämillään.
"Kylläpä te olette kärkäs kuulemaan ikäviä asioita", sanoi Petra. Mutta sitten hän lisäsi vakavammin: "Minä hyvin ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Iloisista asioista voi puhua kaikkien kanssa, mutta pahoista voi vain puhua sellaisen kanssa, joka on mieltynyt – johonkin." Viimeinen sana tuli hiukan erillään muista.
"Niin", sanoi Borting. "Otaksutaan siis, että minä olen mieltynyt – johonkin. Ja te lupaatte siis, ettette kävele yksin ulkona iltaisin."
"Lupaan, te kiusankappale", nauroi Petra. "Ja sitten menemme yhdessä konserttiin ylihuomenna?"
"Menemme. Varmasti."
"Siinäkin tapauksessa, että – joku toinen pyytäisi teidät mukaansa?"
"Oletteko tottunut siihen, että ihmiset teitä puijaavat?" kysyi Petra.
"En, mutta – kun oikein iloitsee jostakin, niin sattuu usein, että se otetaan meiltä pois. Ja minä iloitsen kovasti, kun saan kuulla musiikkia teidän seurassanne."
"Minua ei varmaankaan kukaan ole aikonut ottaa", sanoi Petra. "Mutta jättäkää kaikki iloitseminen, kun ajattelette noin tyhmästi. Voi sentään, te olette läpimärkä. Te olette vain pitänyt sateensuojaa minun ylitseni. Te olette paras ihminen, minkä tunnen."
"Teistä äiti pitäisi äärettömän paljon", sanoi Borting ja punastui samassa. "Niin, hyvästi sitten. Jos onni on hyvä, niin tavataan ehkä huomisaamuna taas", sanoi hän kiireesti.
"Onni on kyllä hyvä. Hyvää yötä", huiskutti Petra ja meni sisälle.
Eteisen oven lukko rasahti.
Borting jäi seisomaan portin eteen, kunnes ei kuulunut mitään muuta kuin sateen loiske kadulla ja sen rapina sateenvarjoa vasten.
Petran pöydällä oli kirje hänen serkultaan. Sen osoite oli muutettu pappilassa. Siinä hän kirjoitti, että hän tuli kotiin viikon kuluttua äidin ja isän kanssa, sillä hän oli väsynyt olemaan pensionikoulussa, ja siinä hän myöskin kirjoitti, että äiti kirjoittaa tänään enolle ja kysyy, eikö Finn tahdo tulla meille joulun jälkeen ja jäädä asumaan meille ja käydä koulua, niin että nyt sinun ei tarvitse mennä siihen paikkaan, josta kirjoitit, kun sinusta kerran on niin inhottavaa asua kaupungissa.
Petra istui sängynlaidalla kirje kädessä ja silmät suurina ja loistavina, kun Jenny tuli sisään katsomaan, oliko pesukannussa vettä.
"Oletteko saanut tietää jotain lystiä, neiti Febbeler?" kysyi hän ja katseli Petran säteileviä kasvoja.
"Niin, Jenny, nyt minä voin säästää kaikki rahat, mitkä ansaitsen. Ja silloin minusta pian tulee miljoonatar, tai miksi miljoonain omistajattaret nimittävätkään itseään, ja silloin minä opettelen laulamaan oikein kunnolla."
"Niin, laulu on kaunista", sanoi Jenny, "minä kuulin erään laulavan Dovrehallenissa, kun täällä muutamana iltana olin siellä serkkuni kanssa, ja hän lauloi niin ihmeen kauniisti, että voi sentään, ja hieno hän oli, paljaskaulainen ja niin poispäin. Jos teistä vain voisi tulla sellainen kuin hän!"
"Niin, jos minusta voisi tulla sellainen", sanoi Petra – hän istui vaipuneena tulevaisuudenunelmiin.
* * * * *
Syyssade oli alkanut oikein toden teolla. Kostea sumu nousi vuonolta.Kaupunki oli kuin käärittynä harmaaseen villaan.
Tänäänkin satoi rankasti.
Vihreä lampunvarjostin jätti huoneen yläosan pimeään. Suuresta koksiuunista kuului hiljaista rapinaa ja suhinaa.
Petra istui lämmöstä punoittavin poskin kirjansa ääressä, mutta maaherra painautui kokoon ja värisi skotlantilaisen pleedin alla, joka peitti hänen hartioitaan. Letta rouva kutoi ja kutoi. Maaherralla oli polvillaan paperiveitsi ja kirja, jonka lehdet eivät olleet auki leikatut. Hänen laiha valkea kätensä painoi turhaan veistä paperia vasten – se oli aivan voimaton, ei kyennyt leikkaamaan.
"Eikö ole hemmetin harmillista", sanoi hän kiukkuisesti. "Ennen maailmassa paperi oli ohutta ja kevyttä kuin höyhen. Kaikki huonontuu. Nythän se on kuin punttinahkaa, niin raskasta ja sitkeätä. Eihän siihen saa veistäkään pystymään."
"Koetanko minä?" kysyi Petra.
"Mitä joutavia. Osaatteko te paremmin?" sanoi hän.
Hän yritti vielä kerran – sitten hän lakkasi yrittämästä. Hetken kuluttua hän taas katsoi kirjaan – ja sitten Petraan.
"Leikatkaa te kuitenkin, te pieni. Te istutte ehkä sopivammassa asennossa. – Noin, kiitos vain. Onnistuihan se."
Maaherra vetäisi tuolinsa hiukan lähemmäksi lamppua, joka räikeästi valaisi hänen kasvojaan. Ne olivat käyneet laihemmiksi, valkeammiksi, terävämmiksi jo vain sinä aikana, jolloin Petra oli ollut siellä, ajatteli tämä itsekseen. Hänen katseensa siirtyi maaherrasta maaherrattareen. Kutomatyö oli vaipunut alas syliin, Letta rouva katsoa tuijotti miehensä kasvoihin, ikäänkuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Ja kalpeihin, välinpitämättömiin piirteisiin hiipi jotain – tuskan ja neuvottoman avuttomuuden ilme, joka teki ne pehmeiksi. Hän istui aivan hiljaa ja katseli, miten maaherran pää vaipui taaksepäin tyynyjen varaan ja miten hänen joka kerta täytyi ponnistaa voimiansa kohottaakseen sitä, kun hän jälleen tahtoi lukea. Harmaille, teräville silmille laskeutui ikäänkuin harso. Sitten hän kumarsi päänsä alas ja tarttui taas työhön – kutoi, kutoi, kutoi kuten ennenkin. Vain vielä hermostuneemmin.
Petra katseli häntä – pari raskasta pisaraa tippui kutomatyölle, mutta hän ei liikahtanut.
Petra nousi, haki jakkaran ja työnsi sen maaherrattaren jalkojen alle.Hän ei huomannut sitä, ei sanonut mitään.
"Huh. Kylmä täällä lisäksi on. En ymmärrä minkälaiseksi tämä ilmastokin on muuttunut", riiteli maaherra, "pitäisi oikeastaan nyt vielä olla vähän kesäistä".
"Ehkä minä laittaisin jotain lämmintä?" ehdotti Petra innokkaasti. "Ehkä olutjuustoa? Isoisä joi usein olutjuustoa, kun hän oli – oli nuori", sammalsi hän vihdoin hämillään.
Maaherra käänsi päätään ja katsoi häneen. Kauan.
"Vai tunsitte te isoisänne jo silloin, kun hän oli nuori", sanoi hän suu hiukan irvissä. "Olutjuustoa? Ei kiitos. Teidän isoisänne oli sairas. Minä en ole sairas."
"Isä juo myöskin olutjuustoa, kun hän – kun on hyvin kylmä. Monet terveet juovat olutjuustoa", intti Petra.
Maaherratar katsahti häneen lasiensa yli – hänen huulilleen ilmestyi jotain hymyn tapaista.
"Niin, niin. No laittakaa sitten olutjuustoa, koska niin välttämättä tahdotte", sanoi maaherra kiukkuisesti.
Petra katosi kiireimmiten.
"Mukava pikku tyttö, Letta", sanoi maaherra.
"Hänellä on epäilemättä hyvät puolensa", vastasi maaherratar, mutta muisti samassa eilisaamuisen keskustelunsa Petran kanssa keittiössä – ja hymyili todella. "Minä tarkoitan, hän on varmaankin kiltti kaikkine omituisuuksineen", korjasi hän.
Petra tuli sisään kantaen höyryävää kannua ja kahta kuppia ja asetti toisen rouvan eteen. Tämä teki torjuvan kädenliikkeen. Maaherra vei vapisevin käsin teelusikan suuhunsa.
"Kas. Todellakin hyvää. Se ei ollut mikään hullu keksintö, pienokainen."
Hän joi vähän kerrallaan, mutta usein.
"Maistakaa tekin", kehoitti Petra. "Te tulette tavattoman lihavaksi siitä. Ja sitten voisin ehkä tuoda voileipiä tänne, niin ei maah – ei meidän tarvitsisi mennä ruokasaliin syömään illallista."
Petra iski silmää maaherrattarelle – hän nyökäytti päätään ja ojensiPetralle kätensä.
Maaherra tahtoi aina välttämättä laahautua pöytään, "sillä kun ei ole varsinaisesti sairas, pitää syödä pöydässä kuin säädyllinen ihminen" – mutta kun hän sitten vihdoinkin oli istuutunut paikalleen, ei hän tavallisesti voinut syödä mitään.
Petra tuli takaisin tuoden ohuita voileipiä, joista kuori oli leikattu pois. Maaherra katseli niitä.
"Te varmaankin luulette, että minusta on tullut aivan pikkulapsi", sanoi hän hiukan loukkaantuneena.
"Monet syövät mieluimmin kuoretonta ruokaa", selitti Petra. Ja maaherra söi enemmän kuin oli syönyt pitkiin aikoihin.
Kun he olivat taluttaneet hänet makuuhuoneeseen ja saaneet hänet asetetuksi sängynlaidalle, saattoi rouva Petran ovelle.
"Kiitos, neiti Felber", sanoi hän ystävällisemmin kuin Petra koskaan oli kuullut hänen puhuvan.
"Ei kestä", sanoi Petra hämillään ja niiasi – se tuli niin aivan odottamatta.
"Ja jos Vilhelm telefonoi konserttilipuista, niin sanokaa, etten millään ehdolla tahdo jättää Tuesenia."
"Voi, menisitte vain."
Petra laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Tarvitsee kaikkein eniten jotain virkistävää, kun on alakuloinen, sanoo isä."
Maaherran keppi kutsui kärsimättömästi, ja Letta rouva sulki oven sisäpuolelta.
Petra järjesteli salia. Kello soi, ja Jenny hyökkäsi eteiseen. Jenny oli aina altis ja palvelevainen, kun kandidaattia odotettiin, "sillä voi taivas, miten kaunis kandidaatti on, oikein ihana siihen kesakkoiseen nuorukaiseen verraten, joka kieppuu teidän kintereillänne aamusin, neiti Febbeler. Mitä te hänestä, kun teillä on kandidaatti silmien edessä joka ikinen päivä" – sanoi Jenny.
"Hyvää iltaa, kiitos eilisestä." Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen. "Ovatko he jo panneet maata? Onko eno huonompi?" kysyi hän, kun Petra osoitti makuuhuonetta merkiksi, ettei hänen pitänyt häiritä.
"Ei. Mutta nytrouvaymmärtää, miten sairas maaherra on", sanoi Petra vakavasti. "Raukka. Hän muuttui niin kiltiksi, kun katseli maaherraa – ja niin araksi ja pieneksi kasvoiltaan. Se on omituista, ihmiset ikäänkuin astuvat ulos omasta itsestään eivätkä muista pitää itseään silmällä, kun tapahtuu jotain jollekin, josta he pitävät. Maren muuttui tavattoman hyväksi, kun – kun ei kaikki enää ollut vain hauskaa. Hän ei riidellyt kokonaiseen viikkoon. Hän pyysi minua muuten sanomaan, ettei hän tahtonut mennä konserttiin, hän ei tahtonut jättää Tuesenia."
"Vai eikö Maren tahtonut?" nauroi Vilhelm.
"Ei, hyi, olkaa kunnolla. Herratar", vastasi Petra hymyillen hänkin.
"Niin, siitä muistan. Kylläpä te olette oivallinen, kun ilmaisette perheen salaisuudet. Tiedättekö kuka voitti sadankruununsetelin, joka arvottiin myyjäisissä eilen? 'Herratar', olitte te kirjoittanut. Ja sitten tämän talon osoitteen. Oli toki onni, että yksi lukemattomista ystävättäristäni tiesi, että minä kutsun tätiä sillä nimellä, ja kääntyi minun puoleeni. Ja minä olin jalo ja uhrauduin luonnollisesti – annoin heidän uskoa, että minä olin sen kirjoittanut."
"Ei mutta nyt hän tulee iloiseksi! Tiesinhän minä, että voittaisin, minä voitan aina", sanoi Petra säteilevänä.
"Surkuttelen teitä", sanoi Vilhelm Veyer. "Tiedättehän: onni pelissä, onnettomuus rakkaudessa."
"Ei aina", nauroi Petra. "Meidän karjakko voitti huonekaluston suurista arpajaisista, ja silloin kaksi miestä heti kosi häntä."
"Toivokaamme, että teillekin kerran sattuu se onni, että voitatte huonekaluston."
"Ehei. Tällä iällä minulla ei enää ole sellaisia mielitekoja", sanoi Petra. "Kun olin pieni, tahdoin mennä naimisiin ja saada kolmekymmentä lasta, mutta nyt tahdon mieluimmiten oppia laulamaan."
"Kolmekymmentä! Herra auttakoon onnetonta elättäjää", sanoi Vilhelm Veyer. – "Mutta laulusta puhuttaessa, nyt te tietysti tulette mukaan herrattaren asemesta?"