The Project Gutenberg eBook ofPikku PetraThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pikku PetraAuthor: Barbra RingTranslator: Kersti BergrothRelease date: June 11, 2024 [eBook #73809]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1915Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU PETRA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pikku PetraAuthor: Barbra RingTranslator: Kersti BergrothRelease date: June 11, 2024 [eBook #73809]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1915Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Pikku Petra
Author: Barbra RingTranslator: Kersti Bergroth
Author: Barbra Ring
Translator: Kersti Bergroth
Release date: June 11, 2024 [eBook #73809]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1915
Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU PETRA ***
Kirj.
Barbra Ring
Suomentanut
Kersti Bergroth
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Tuuli suhisi voimakkaasti pappilan puutarhan kirsikkapuissa. Se pyöri poikki peltojen, niin että vilja huojui pitkinä aaltoina ja loisti kuin keltainen silkki iltapäiväauringon valossa.
Se puhalsi sisään puutarhaan aukenevasta ovesta ja työnsi helakat kotikutoiset oviverhot pullistuneiden purjeiden näköisinä huoneeseen päin, niin että ne jäivät riippumaan kahden keskeltä kirjaillun telttatuolin varaan. Se syöksyi puutarhanpuoleisen huoneen läpi papin työhuoneeseen, jossa se nosti irtonaisia papereita kirjoituspöydältä ja tanssitti ne lattialle.
Koivikossa se heilutteli pitkiä, riippuvia oksia ja taivutti nuorimpien puiden latvoja, ja pitkin maantietä se tuprutteli tomupilviä.
Mutta lammen luona oli tyyntä. Lampi oli siellä, missä koivikko päättyi ja kuusimetsä alkoi.
Sen ympärillä ruoho oli viheriäistä ja tiheää ja mehukasta, silloinkin kun nurmikko muualla oli aivan auringon polttamaa.
Hyönteiset lentelivät ja koskettivat heikoin napsahduksin lammen pintaa muodostaen pyörylöitä veteen. Näytti siltä, kuin olisi sadepisaroita putoillut siihen. Sudenkorennot kiitivät edestakaisin ruohojen ja kortteiden lomitse, ensin nopeasti yhteen suuntaan, -sitten ne tekivät kokokäännöksen ja kiitivät yhtä kiireesti toiseen suuntaan.
Pohjassa oli ruohoa, joka oli sammalen näköistä, lyhyttä, tiheää ja ruskeanviheriäistä. Se oli aivan lähellä pintaa. Mutta eräässä kohden lampi oli musta ja kiiltävän silkin näköinen, siinä, missä se oli syvin, muutamat sanoivat pohjaton.
Nurmikolla istui kaksi ihmistä.
Yksi siinä vain oikeastaan istui. Hän oli pieni ja vanha, ja hänen viheriänharmaa tukkansa oli kireästi vedetty pitkin päätä ja ohuet letit kierretty pieneksi pähkinäksi niskaan.
Hänen litteällä nenällään riippuivat papin vanhat hopeasankaiset lasit, joissa sekä kehykset että sangat olivat korjatut mustalla pumpulilangalla. Ne olivat ikäänkuin jääneet riippumaan aivan nenän päähän, ylemmäksi ne eivät olleet ottaneet pysähtyäkseen.
Sylissä hänellä oli kirje, ja rosoinen, punainen etusormi, jonka päässä oli pahka ja mahdollisimman pieni kynsi, siirtyi hitaasti sanasta sanaan.
Erään sanan kohdalla se viipyi kauan.
Silloin pujahti sen käsivarren alle, joka piteli kirjettä, ruskea pieni pää, jonka ympäri kaksi paksua lettiä oli kierretty siten, että ne yhtyivät niskassa samassa paikassa, missä alkoivatkin. Pieni ruskea sormi ilmestyi punaisen rinnalle ja osoitti samaa sanaa.
"Siinä seisoo monivuotinen, Maren. Mo-ni-vuo-ti-nen. Ja sitten siinä seisoo kokemus. Se merkitsee kaikki mitä olen oppinut, sen kai ymmärrät", sanoi lämmin nuori ääni. Lettipää kääntyi vanhoihin kasvoihin päin ja nauroi harmaine, iloisine silmineen ja leveine, valkoisine hampaineen, jotka loistivat mustalaisruskeissa kasvoissa.
"Eikö se ole tavattoman hienoa, Maren? Aivan niinkuin sanomalehdessä? Juuri sellaista on sunnuntaisin Aftenpostenin viime sivu aivan täynnä. Eikä se ole turhaa kerskailua, kun minä kirjoitan noin, Maren, sillä tiedäthän sinä, että minä olen parsinut poikien sukkia ja paikannut isän alushousuja ja villapaitoja ja auttanut sinua taloudessa puolet ikääni, kun sinulla on ollut liian paljon tekemistä. Ja lypsää minä osaan niin että surisee, ja valjastaa hevoset, jos siksi tulee. Eikä lammas, jonka minä keritsin, onnistunut aivan huonosti sekään, Maren. Pari kolme pientä naarmua nahkaan vain. Mutta se pahus potkikin minua vatsaan. Voin siis hyvin sanoa monivuotinen kokemus, ymmärrätkö."
Maren ei vastannut. Punainen etusormi siirtyi eteenpäin riviltä riville. Ja nuoret silmät seurasivat sitä innokkaasti.
"Ehkä minun pitäisi luetella, mitä kaikkea kokemukseeni kuuluu? Mitä sinä arvelet, Maren? Sitä ei tavallisesti ole sanomalehdessä, mutta ehkä se pitää olla hakemuksessa. Luuletko?"
"Hm", sanoi Maren ja asetteli lasejaan. Hän työnsi niitä ylöspäin, mutta niillä ei ollut siellä mitään tukea, joten ne heti taas liukuivat alas nenän kärjelle.
"Hm", sanoi hän taas ja katsahti lasien yli pienin terävin sinisin silmin. "Minä sanon, niinkuin jo olen sanonut, että tätä sinun ei pitäisi tehdä, Petra, pappasi selän takana. Meneppäs ja tiedä, mitä hän sitten sanoo, kun sinun pitää tehdä tili jokaisesta sanasta, minkä olet kirjoittanut."
Hän käänsi paperin kokoon. "Ja muuten minulla olisi parempaakin tekemistä kuin kuluttaa päiväni täällä lammen luona sinun kanssasi."
"Sinä murisija", sanoi Petra Marenin suureen neliskulmaiseen korvaan. "Minä lähetän sen nyt kumminkin. Mutta ehkä kirjoitan sen uudestaan tänä iltana. Sitten tulen sinun luoksesi ja luen sen sinulle taas."
Ja vankka käsivarsi kiertyi Marenin laihan, köyristyneen selän ympäri ruskean pään painautuessa hänen syliinsä ja koko pienen, lujarakenteisen olennon, joka oli puettuna vaalenneeseen, tiukkaan siniseen hameeseen, ojentautuessa pitkäkseen, niin että jalat ulottuivat aivan veden reunaan saakka.
"Varo jalkojasi."
Maren tarttui tyttöön ja veti hänet ylöspäin pelastaakseen kengät.
"Olehan vähän aikaa vaiti, Maren."
Ja kaksi kirkasta silmää tuijotti taivasta kohti.
"Minunkomuka piti olla vaiti?" kysyi Maren pilkallisesti.
"Näetkö tuon pilven, Maren? Ei, ei tuota. Niin, tuon juuri. Voitko nähdä, että se on piispan näköinen? Ei meidän piispan, vaan sen, joka oli täällä silloin kun hanhi syötiin, ja joka pyysi meidän raamattua omakseen. Isä teki oikein, kun sanoi ei. Sillä aina, kun luen 'kotiliedestä', niin ajattelen raamattua, Maren, johon meidät kaikki on merkitty syntymästämme kuolemaan saakka. Kuulehan, Maren, luuletko, että minun pitäisi panna siihen, että käytökseni on vakava ja miellyttävä? He kai pitävät siitä, sillä niin on toisinaan ilmoituksissa. Luuletko?"
Maren silitteli luisevalla kädellään Petran otsaa ja tukkaa, joka muodosti vasemman silmän yläpuolelle hupaisen polven.
"Minä luulen, että parasta on, kun sanot niin vähän kuin suinkin itsestäsi", sanoi hän. "Voisivatpa he vain nähdä sinut ja puhua kanssasi, ehkä kyllä silloin saisit sen paikan."
Pieni sinipukuinen olento hypähti istumaan innoissaan.
"Jos minulla olisi rahoja, niin voisin matkustaa sinne. Mutta se on totta, enhän minä tiedä, kuka se onkaan, koska siinä seisoo vain 'vastaus merk.' Mutta valokuvan minä voisin lähettää. Lähettäisinkö, Maren? Mutta nyt on taas niin, ettei minulla ole muita kuin se viimevuotinen, missä minulla on lyhyet hameet. Ja siinä kuvassa on suu korviin saakka ja toinen silmä itään päin ja toinen länteen, sillä valokuvaaminen kesti niin kauan, että oli vallan mahdotonta pysyä hiljaa. Sitäpaitsi hän oli niin hullunkurinen, että minun täytyi nauraa joka kerta, kun hän tuli luokseni ja pisti kymmenen kynttään päähäni käännelläkseen sitä."
"Niin, siitä sinulle kyllä aina vaikeus tulee – hiljaapysymisestä", murisi Maren. "Etkös voisi koetteeksi olla hetken vertaa vaiti nyt, Petra! Muuten minun varmasti nyt on aika mennä ylös panemaan illallinen pöytään."
"Istu vielä vähän, Maren. Eivät toiset vielä tule. Lampi on koko pappilan hauskin paikka, ja minä niin mielelläni makaan näin sinun sylissäsi. Toisinaan tekee mieli olla juuri kuin aivan pieni."
Ja Petran käsivarret pitivät Marenin kuin pihdeissä.
Hetken aikaa oli hiljaista. Petra loikoi katsellen valkeita untuvaisia pilviä, jotka purjehtivat niin nopeasti sinisellä kesätaivaalla.
Äkkiä hänen omia hehkuvia kasvojaan synkisti pilvi.
"Kuulehan, Maren. Olenko minä kevytmielinen nainen?"
"No, mitä hullutusta tuo nyt taas on? Sinun ei pidä puhua noin jumalattomasti, Tunturihiiri. Kevytmielinen nainen on Belialin lapsi, tyttö parka."
"Niin mutta Maren, minä en voi surra. En noin oikein kunnolla surra. Kun me saimme tietää, ettei isä enää milloinkaan saa näköään jälleen ja että meidän piti ottaa virkaero ja muuttaa pois täältä, silloin minä olin niin onneton, että luulin kuoleman tulevan. Koko päivän. Ja koko yön. – Eniten yöllä. Minä itkin koko yön enkä nukkunut hitustakaan. Tai ainakin vain vähän. Kuule, Maren, miksi kaikki on niin paljon pahempaa pimeässä? Ikäänkuin paljon suurempaa. Ainakin kaikki, mikä on surullista ja ilkeää. Näetkö, jos esimerkiksi ajattelet kimalaista, niin se yöllä muuttuu suureksi karvahousuiseksi karhuksi. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan? Oletko sinä, Maren, milloinkaan unohtanut irroittaa kädet toisistaan, kun olet rukoillut iltarukouksesi? Jos sitten koetat tehdä sen unessa, niin sormet ovat niin paksut ja suuret kuin talot ja yhteen tarttuneet kuin lampaan villat. Oletko milloinkaan tuntenut sellaista, Maren?"
Maren pudisti päätään.
"Minä olen liian väsynyt yöllä, jotta enää mitään tuntisin", sanoi hän."Siitä kyllä sinä ja poikavekarat huolen pidätte."
"Se oli pahin yö koko elämässäni, Maren", jatkoi Petra. "Mutta sitten sattui, että seuraavana päivänä oli oikein ihana auringonpaiste. Ja ajatteleppas, Maren, silloin minusta elämä taas tuntui suloiselta. Enkö minä ollut kauhea silloin? Minun kai täytyy olla kevytmielinen, Maren, kun voin olla sellainen? Sillä eihän toki voi itkeä kyyneleitään kuiviin yhtenä ainoana yönä? Ainakin Kaupungin-Petra voi itkeä, niin että tulvii, joka ainoa päivä kokonaisen kesän aikana, jos hänen ei ole hyvä olla."
"Kyllä kai hän vuodattaa kyynelvirtoja nyt pensionikoulussa. Minäkään en ole siellä rohkaisemassa häntä, ja pelkkien ranskalaisten kanssa hän saa puhua. Minä varmasti uskon, että Kaupungin-Petra itkee litranmitan täyteen viikossa."
"Nythän kaikki on kääntynyt hyvään päin, Tunturihiiri", sanoi Maren juhlallisesti ja silitteli Petran päätä, niin että hiukset tarttuivat hänen rosoiseen käteensä ja Petrasta tuntui, kuin olisi häntä tukistettu. "Nyt sinun vain pitäisi ylistää Herraa ja kaikkia hänen teitään. Mutta minä olen jo sanonut mitä ajattelen, että olisi parempi, jos sinä itse hoitaisit taloa ja isääsi ja pääsisit minusta, vanhasta hylystä."
Petra oli jo taas noussut istumaan ja ravisteli Marenia, niin että silmälasit hypähtelivät.
"Etkö sinä ehkä kuulu meihin? Etkö sinä ole riidellyt ja raadellut ja tehnyt työtä saadaksesi ihmisiä pojista ja minusta ja ollut meille sekä äitinä että melkein isänäkin koko elämämme ajan? Muuten sinä oikeastaan vasta nyt, sitten kun kaikki muuttui näin surulliseksi, olet tullut niin äärettömän kiltiksi, Maren", lisäsi Petra veitikkamaisesti.
"Ja miten luulet, että isä tulisi toimeen ilman sinua, Maren! Pitäähän hänellä olla joku, joka voi kuunnella häntä kauan kerrallaan haluamatta ulos juoksentelemaan. Ja joku, joka voi pitää häntä aisoissa, kun on kysymys rahoista ja muusta sellaisesta, jota hän ei ymmärrä. Ja tiedäthän sinä, että minun täytyy koettaa ansaita vähän rahoja. Onhan hirveän hyvä, että isällä on se pieni talo, jonka seurakunta on antanut hänelle – kyllä he ovat tavattoman hyviä, Maren, kun niiksi tulee, vaikka he ovat panneet kirkkohaaviin housunnappeja ja muuta – ja sittenhän sinä olet täällä, joka saat rahat riittämään kaikkeen, silloinkin kun niitä tuskin on ollenkaan. Ja Hermanhan on hirveän taitava, kun on opettajanakin, vaikka on vasta ylioppilas. Ja Ulf kun työskentelee verstaassa, hän kyllä tulee toimeen, kunnes pääsee teknilliseen kouluun. Mutta Finn, hän täyttää kohta kolmetoista, ja kun hän on suorittanut keskikoulututkinnon, pitää hänen mennä kaupunkiin kouluun, ja se käy kalliiksi. Sillä tiedäthän sinä, että Finn tahtoo tohtoriksi eikä miksikään muuksi. Hänelle minun siis pitää ansaita rahoja. Ymmärrätkö sen nyt viimeinkin, vai pitääkö minun jankata sitä sinulle vielä kahteenkymmeneen kertaan? Mutta jos hiiskut sanankaan siitä isälle tai kellekään muulle, ennen kuin saan paikan, niin varo nahkaasi, Maren! Kuulehan, siinä sanotaan 'palkka edellytysten ja ansioiden mukaan' – mitä sinä luulet, että minä saan, Maren?"
"Sinä saarnaat ihmisten päät pyörälle" – alkoi Maren.
Pim pam! Pim pim pam! katkaisi kiivas ja kiukkuinen ruokakello hiljaisuuden.
Maren hätkähti, vieritti Petran sylistään ja kämpi pystyyn nelinkontin.
"Jos mitä osaat, niin ainakin osaat saada ihmisen unohtamaan ajan. Sen sinä voit kirjoittaa niiden edellytysten joukkoon, joista puhuit", murisi hän.
Petra nauroi että kaikui.
"Te olette totta tosiaankin aivan samanlaiset, Maren, sinä ja Hellen ruokakello. Kiivaat ja kiukkuiset kumpikin. Mutta kumpikin tarkoitatte vain hyvää. Laittaudu matkaan sinä, minä löntystän perässä."
Maren riensi juoksujalkaa koivikon läpi, mutta tullessaan pihaveräjälle hän kuuli rattaiden ratinaa tieltä ja lisäsi vauhtiaan vieläkin enemmän. Hän ponnisteli pihan poikki niin pitkin askelin, että oli melkein vatsallaan maata vasten.
Hän syöksyi isoon keittiöön, jonka seinillä kiilsi vanhoja vankkoja kupariastioita, jotka rouva oli tuonut mukanaan kotoaan, ja ohuita kuhmuisia läkkikaluja, jotka olivat kuuluneet papin vaatimattomiin myötäjäisiin – sytytti tulen keittiön uuniin ja sukelsi kellariin hakeakseen kylmää voita ja kermaa illalliseksi.
Petra astuskeli hitaasti lehdon läpi. Hän pysähtyi vanhan ison riippukoivun alle, jonka tieltä polku niin sievästi väistyi. Hän tuijotti ylös tiheään vihreään lehvistöön, jossa saattoi huomata muutamia liian aikaisin kellastuneita lehtiä, ja haljenneeseen runkoon, joka oli valkea vain latvan puolelta. Ja äkkiä iloiset silmät kävivät vakaviksi ja kosteankiiltäviksi. "Äiti", kuiskasi nuori punainen suu aivan hiljaa.
Finn se oli keksinyt vanhalle koivulle nimen "äiti". Ehkä siksi, että se levitteli siipiään juuri kuin kana – valmistaakseen tilaa oikein monelle poikaselle, ajatteli Petra. Hän, Petra, ei puolestaan kuvitellut äitiä sellaiseksi.
Äiti oli jotain hienoa ja nuorta ja kaukaista. Jotain, jota ei koskaan, ei koskaan saanut tuntea. Jotain, jota kaipasi, aina kun oli paha olla.
Äiti, hän riippui isän työhuoneen seinällä kirjoituspöydän yläpuolella vihreän seppeleen ympäröimänä – hänen kasvonsa olivat hienot ja kapeat, ja suuret ja vakavat silmät hänellä oli, aivan kuin Hermanilla. Siitä kuvasta saattoi ikäänkuin nähdä, että äiti oli kuollut.
Silmistä sen saattoi nähdä.
Petra muisti, miten omituiseksi isä oli käynyt, kun he kerran leikillään olivat pukeutuneet mikä miksikin ja Herman tuli sisään valkea huivi päässään. Isä ei ollut sanonut mitään, mutta hän oli katsonut niin pitkään Hermaniin, ja sitten hän oli ottanut hattunsa ja mennyt ulos. Ja sitten Maren oli tullut ja torunut ja sanonut, että he olivat pahoja ja sydämettömiä kakaroita, jotka eivät antaneet papin unohtaa suruaan.
Ja kun isä sitten taas tuli sisään, oli hän –
Petra käänsi äkkiä päätään ja kuunteli. Aivan oikein, siellä rattaat tulivat ratisten tiellä.
Hän jätti polun ja hyökkäsi läpi pensaiden ja vesakkojen, kiiti täyttä laukkaa niityn poikki, hyppäsi yli aidan, putosi päistikkaa ojaan, kämpi ylös taas ja seisoi maantiellä, juuri kun molemmat pienet ruskeat hevoset tulivat juosten rattaat jäljessään.
Petra hyppäsi kesken vauhtia astuimelle ja jäi makaamaan vatsalleen neljän jalkaparin poikki.
"Huh sitä Tunturihiirtä. Aina hänen pitää keksiä jotain", sanoi Finn. Pienenä ja ruskeana ja tanakkana Finn istui istuimellaan, ja harmi kuvastui hänen suurissa silmissään, jotka olivat niin siniset kuin ruiskukat pellolla.
"Se oli tosi sana. Aina hänen pitää keksiä jotain", nauroi Ulf, joka istui Finnin rinnalla. Hän oli pitkä ja harteva, ja hänellä oli samanlaiset silmät kuin Finnillä, mutta hän oli vaalea ja hänellä oli kesakoita kasvoissa.
Herman piti ohjaksia. Hän oli kalpea ja ruskea, kasvot olivat kapeat ja silmät kuin Petran, paitsi että Petran silmät olivat ikäänkuin täynnä auringon välkettä ja Hermanin taas hiljaiset ja totiset. Hänen vieressään istui laiha mies, kumarassa, pehmeä musta hattu syvään painettuna vihreän silmivarjostimen ja pyöreäksi leikatun harmaan parran yli. Se oli pappi.
Hän ojensi kalpean, luisevan käden Petraa kohti ja silitti hänen poskeaan. – Petra oli kämpinyt ylös ja istui poikkipäin Ulfin ja Finnin polvilla, molemmat kömpelöt pojankenkiin puetut jalkansa rattaiden ulkopuolella.
Petra hymyili puoleksi onnellisena, puoleksi hämillään – tapahtui niin harvoin, että papin kädet ja sanat ehtivät perille, vaikka hänen silmänsä usein sanoivat niiden olevan tiellä. Hän arasteli hyväilemistä.
Pieni mustanruskea, luja käsi silitti nopeasti valkean käden selkäpuolta.
"Miltä sinusta tuntuu, isä? Eikö ollut ihanaa, kun pääsit ulos ajelemaan? Ja ajattele, nyt tuskin enää tuulee, – sinä inhottava poika!"
Lämmin, hellä ääni muuttui äkkiä raivon huudoksi, sillä Ulf oli vetänyt polvet erilleen toisistaan, ja niin istui Petra kaksinkerroin rattaiden pohjalla, pää ja jalat ilmassa.
"Teidän pitää muistaa, että Petra nyt on täysikasvuinen neiti", nuhteli pappi.
"Täysikasvuinen? Hänkö?" sanoi Finn niin loukkaavan veljellisellä äänellä kuin suinkin voi.
Finn kannatti aina Ulfia. Mutta hän lyyhistyi kokoon ja kävi noloksi ja pieneksi, kun Herman – joka oli suuri ja merkillinen henkilö, jolla oli tupsulakki ja omia rahoja, jommoisia annettiin, kun joku oli osoittanut erityisesti harrastavansa historiaa, ja joka koulussa opetti poikia, niin suuria kuin Finn itse – hyvin vakavasti sanoi:
"Kun meillä on yksi ainoa sisko, niin meidän toki pitää olla hyviä hänelle, niin kauan kuin saamme olla yhdessä."
Pappi nyökäytti päätään. Molemmat toiset olivat nolon näköisiä. JaPetra nosti nenänsä korkealle.
He menivät oikopäätä illallispöytään. Pappi luki pöytärukouksen, ja puuro syötiin hiljaisuuden vallitessa. "Vasta kun karkein työ on suoritettu, alamme me puhella pappilassa, sillä me olemme aina niin kauhean nälissämme." Niin oli Petran tapana kuvailla jokapäiväistä elämäänsä.
Pappi meni makuuhuoneeseensa heti illallisen jälkeen. Eihän hän enää voinut lukea, sitten kun silmien oli käynyt näin huonosti, ja toimettomana istuminen oli niin tukalaa.
"Lukisinko minä sinulle jotain, isä?" kysyi Petra. "Minä olen saanut tohtorilta lainaksi sikamaisen hauskan kirjan. Se on täpösen täynnä murhia."
"Sinä pysyt kaltaisenasi, sinä Tunturihiiri, kuinka suureksi ja täysikasvuiseksi tulletkin", hymyili pappi. "Ajatteleppas, minä luulen, että annan etusijan hyvälle, rauhalliselle vuoteelleni – murhista huolimatta."
"Saankominäsitten lainata sen? Ei, minä", huusivat Ulf ja Finn yhteen ääneen.
"Se – ei ole lapsia varten", vastasi Petra neiti komeasti, "sitäpaitsi tarvitsen sen itse, kun olen saanut kirjevaihtoni hoidetuksi. Hyvää yötä."
"Pitääkö sinun nyt taas kirjoittaa Kaupunkihiirelle? Ää niitä tyttöjä!" sanoi Finn halveksivasti.
"Ää – ei, sattumalta ei", matki Petra. Sitten hän ojensihe ja oikaisihe ja meni mielestään ylpeänä ja arvokkaana pois puutarhaportailta ja ala-arvoisesta seurasta.
Mutta hetken kuluttua aukeni portaiden yläpuolella oleva ikkuna – ja pom, pom, pom jymähti toinen omenaraakila toisensa jälkeen portaita vastaan.
"Terveydeksi", kaikui ylhäältä, ja ikkuna paukahti kiinni.
"Kiitos kaunis. Tunturihiiri on kuitenkin aina Tunturihiiri", sanoi Ulf kiitollisesti. – Tiehänensydämeensä kulki selvään ja ehdottomasti vatsan kautta.
Ylhäällä istui Petra pienen maalaamattoman pöydän ääressä, joka oli käynyt aivan kullankarvaiseksi auringonpaahteesta, edessään irtileikattu ilmoitus, kirjoitettu hakemus ja monta puhdasta paperiarkkia. Hän istui puettuna yöpaitaan, paljaat sääret kierrettyinä pöydänjalkojen ympäri ja kynä viippuen hampaiden välissä.
Nuori, sivistynyt, hyvään perheeseen kuuluva neiti– luki Petra kymmenettä kertaa – jolla on iloinen luonne ja joka on hyvin perehtynyt kaikkiin taloudellisiin toimiin, saa helpon ja miellyttävän paikan hyvässä kodissa. Palkkaa edellytysten ja ansioiden mukaan. Vastaus t. l. kontt. merk. "286".
Mitähän he tarkoittavat hyvällä kodilla? Ja Petra katseli ylhäältä alas vanhoja harmaanvalkeita seinäpapereita, joihin sade, joka syksyllä tunki katon läpi, oli tehnyt keltaisia tahroja. Ja kapeaa koivusänkyä, jossa äiti lapsena oli maannut. Ja pesukaappia, joka sai olemassaolostaan kiittää tyhjää appelsiinilaatikkoa, sitsiuudinta ja Marenin satulasepäntaitoa.
Aivan vaistomaisesti Petra otti kynän suustaan ja alkoi paperilla käsitellä aihetta "hyvä koti", samaan suuntaan kuin hän ennen oli koulussa kirjoittanut aineitaan, joiden arvosteleminen oli tuottanut hänen opettajalleen koko paljon päänvaivaa – lievimmin sanoen omituisen muodon ja perin persoonallisen sisällyksen takia.
Hyvä koti on paikka, missä on asunut koko elämänsä iän. Hyvä koti on etenkin, kun pitää matkustaa pois sieltä –.
Kynä pysähtyi.
Petra katseli puutarhaa ja vanhoja hedelmäpuita, joiden oksat ja niissä olevat jalkojen tukikohdat hän tunsi niin tarkalleen, että hyvin saattoi kiipeillä niissä pilkkopimeässä. Hän näki yön tulevan pehmeänä, harmaana harsona, joka vaimensi kaikki äänet. Ja sen keskellä loisti kuu pyöreänä ja punakeltaisena kuin suunnaton veriappelsiini. Se loisti kuusimetsän yläpuolella, joka seisoi mustana koivikon takana.
Ja äkkiä Petra käsitti, että tätä hän ei koskaan enää saisi nähdä. Ei koskaan elämässään. Kun hän nyt tulee kotiin, tulee hän pieneen valkeaan taloon, joka on joen rannalla, ja täällä asuu mahdollisesti – niin, varmastikin – uusia ihmisiä. Silloin hän kulkee siellä ylhäällä ja katselee tänne alas, mutta hän ei kuulu tänne enää. Aurinko nousee ja kuu laskee toisissa paikoissa kuin mihin hän on tottunut. Eikä mikään ole samanlaista kuin nyt.
Hän istui kauan ja katseli ulos – kuu oli varmasti vähän siirtynyt asemastaan.
"Ihmisillä ei pitäisi olla jalkoja kulkeakseen. Silloin heidän täytyisi pysyä siinä, missä ovat", huokasi hän.
Mutta koska Petran tapana aina oli keksiä jotain, joka saattoi parantaa asioita, lisäsi hän hymyillen:
"Kuu on ainakin sama kaikkialla!"
Ja uuden innon valtaamana hän alkoi muovailla paperille uutta hakemusta.
* * * * *
Kuumuus höyrysi kaduilla, niin että melkein saattoi nähdä sen.
Sitä uhkui talojen seinistä ja katukivistä, ja se leijaili puistojen vihreän katon alla.
Ihmiset, joilla oli jotain toimitettavaa ulkona, hiipivät syrjäkatuja päästäkseen osallisiksi siitä vähäisestä varjosta, joka oli tarjona, ja moitteettomimmatkin herrat kulkivat paitahihasillaan ja käyttivät olkihattua viuhkana. Toisessa kädessään he pitelivät nenäliinaa valmiina, pyyhkiäkseen sillä kiiltävää hikeä punaisista, pöhöttyneistä kasvoistaan.
Nuori mies tuli ulos puistosta, kulki Parkveienin poikki ja katsoi puutarhaan, joka oli pienenpuoleisen talon edustalla. Talo torkkui suljetuin silmin – yläkerran kaikki ikkunat olivat liidutut, alakerrassa ne olivat vihreiden sälekaihtimien peitossa.
Hän oli mustasilmäinen ja mustatukkainen ja niin jäntevä, että näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut liian paljon voimia kulkeakseen vain täällä valkeissa flanellihousuissa ja vaalean sinipunaisessa paidassa heilutellen ohutta kävelykeppiä.
Hänellä oli paperikäärö kainalossa, joten hän nähtävästi oli asioilla.
Hän soitti ensimmäisen kerroksen ovikelloa. Sisältä kuului askelia – toinen raskas, toinen kevyt – raskas, kevyt. –
"Mitä kuuluu, Hovelsen?"
"Hyvä, että kandidaatti tuli, sillä nyt on kärsivällisyys lopussa, ja maaherratar valittaa kuumuutta ja maaherraa palelee, ja kaikki on sen mukaan", sanoi mariseva ääni. Ja Hovelsen astui pitkälle jalalleen ja loksahti alas lyhyelle jalalleen, niin että sekä lanteet että olkapäät vääntyivät vinoon, ja harmaalle päälaelle asetettu ruskea valepalmikko kiikkui edestakaisin.
"Vai niin huonosti ovat asiat täällä nyt, Hovelsen?"
Hän seisoi peilin edessä, silitteli mustaa tukkaansa ja järjesti kaulaliinaa.
"Sitä minä en ole sanonut", mutisi Hovelsen. "Jos kandidaatti olisi minun sijassani, niin kyllä kai –"
"Kyllä kai tekisin samoin kuin te, Hovelsen", nauroi nuori mies. "Mutta nyt en ole neiti Hovelsen, vaan lakit. kand. Vilhelm Veyer, ja hänen on ikävä kyllä mahdoton sanoutua irti. Näettekö, Hovelsen, minun täytyy ajatella vaimoani ja lapsiani."
Hovelsenin pitkiin keltaisiin kasvoihin tuli sama ilme, kuin milloin maaherra sanoi hänelle vastaukseksi latinalaisen sananparren.
"Niin, ei minulla niitä vieläole, Hovelsen. Ei teidän tarvitse olla niin kauhistuneen näköinen. Mutta minä saan ne vielä, jos kaikki käy hyvin ja saan pysyä terveenä."
"Niin, kandidaattihan se sitten perii", alkoi Hovelsen.
"Hyi sentään, Hovelsen, hyi sentään, ei toki pidä käyttää niin rumia sanoja. 'Saa' on minusta kauniimpi. Eikö olekin? Mutta katsokaahan tänne. Tässä minulla on jotain, millä aion huvittaa herratarta. Hakemuksia, Hovelsen."
Hän läimäytti paperikääröä.
"Te ette varmaankaan aavista, minkä tavoiteltavan paikan te jätätte, Hovelsen. 'Helppo ja miellyttävä toimi', tietäkää se. Niin, tehän luitte sen itse painettuna."
"Helppo ja miellyttävä. Istu ja pala", murahti Hovelsen – ja samassa ovi aukeni raolleen. Raon kautta pisti terävä ääni ulos.
"Vilhelmkö siellä on? Mutta hyvä Jumala, minkä vuoksi sinä seisot täällä puoli tuntia lörpöttelemässä Hovelsenin kanssa? Kaulaliinako? Niin tietysti – semmoinen apina!"
"Minä tulen, minä tulen, täti. Sata pientä tytöntoivetta kainalossani."
Ja Vilhelm Veyer laajensi ovenrakoa niin paljon, että pääsi pujahtamaan sisään.
Sisällä oli puolipimeää ja viheriäistä ja jokseenkin viileää kuten suurien puiden alla. Sälekaihtimet olivat lasketut aivan alas. Puutarhaan vievän oven kummallakin puolen oli palmuja. Huonekalut olivat vanhaa mahonkia, korkeaselkäiset ja viheriäpäällyksiset. Huoneen perimmäisessä nurkassa, vanhanaikuisessa säyläkiikkutuolissa, istui laiha vanha herra tyynyjen varassa. Hänellä oli musta silkkikalotti sisäänpainuneilla ohimoillaan, valkea parta ja vaalistuneet, väsyneet silmät.
Hän kiikutteli tuolia edestakaisin sysäämällä kävelykeppiä seinään – nir – nar.
Keskellä huonetta seisoi hoikka mustapukuinen olento. Hänen kasvonsa olivat pienet ja piirteet kuluneet, ja tukka oli väriltään lakastunutta, harmahtavan punaista; se laskeutui kahtena peilinsileänä kielekkeenä vaaleita, likinäköisiä silmiä kohti, jotka olivat kulmakarvoja vailla.
"En ymmärrä, Vilhelm, ettet koskaan voi heittää tuota lörpöttelemistä Hovelsenin kanssa eteisessä. Ei sovi jutella noin palvelijattaren kanssa – sitäpaitsi Tuesen joutuu tuulenviimalle alttiiksi."
"Ellet sinä olisi aukaissut ovea, ennenkuin minä tulin sisään, ei olisi syntynyt viimaa, Letta täti. Ja muista, että minä olen Hovelsenin ainoa ihailija ja se ikkuna, jonka kautta hän voi katsella sitä, mitä me vaativaisesti sanomme maailmaksi tässä Kääpiömaassa."
"Eikö maakaan nyt ole kylliksi hyvä sinulle", torui Letta täti loukkaantuneena. "Onko sinulla hakemukset?"
Vilhelm heilutteli paperikääröä, mutta meni samassa huoneen perälle pudistamaan laihaa, luista kättä ja norsunluista kepinpäätä. Sitä kepinpäätä ei eno Tuesen koskaan päästänyt kädestään, ei nukkuessaankaan. Keppi oli hänen turvansa ja hänen yhteytensä maailman kanssa. Sillä hän saattoi painaa sähkönappulaa ja soittaa Hovelsenia, kun tahtoi nousta vuoteesta tai siirtyä toiseen paikkaan. Sillä hän saattoi hilata luokseen sanomalehdet ja jakkaran. Sen avulla hän saattoi ilmaista vihansa ja kiukkunsa, kun hänen täytyi istua tässä sairaana ja tuoliin sidottuna.
"Hyvää päivää. Sinä olet reippaan näköinen tänään, eno."
Vilhelm Veyerin mustat silmät ja valkeat hampaat nauroivat valheen ujostelematta vasten eno Tuesenin kasvoja.
"Olenko mielestäsi, poika? Niin, tunnen itseni tosiaankin reippaammaksi. Miesväki, näetkö, senäkee. Letta sanoo tietysti, että minä olen huono tänään. Ne eivät hemmetissä näe omaa nenäänsä pitemmälle. No, mitä uutta! Pysyvätkö paikoillaan vai menevätkö?"
"Hallitus? Se pysyy luon-nol-li-ses-ti paikoillaan. Ja nythän suurkäräjät ovat kokoontuneet, niin nopeasti asiat edistyvät."
"Edistyvät? Jumal'auta, sen minä sanon, sanoi Kristian Kahdeksas. Ja mistä muuten tapellaan tänään rakkaassa kaupungissamme, sillä tapellahan heidän täytyy. Näetkö, poika, he ovat pieniä. Ei ole ketään, joka tuntisi itseään kyllin suureksi ja ylhäiseksi suodakseen toisille sitä kunniaa, joka heille tulisi; ei yhtään ainoaa, joka uskaltaisi kulkea suoraan omia teitään. Mitä tuo on? Hakemuksia? No, käy istumaan ja ala, poikaseni. Jotain juotavaa? Ohut kauraliemi on erinomaista kuumalla – sitä minä aina juon."
Vilhelm Veyer veti matalan tuolin eno Tuesenin tuolin viereen ja aukaisi käärön.
Letta täti astui jäykkänä nojatuolinsa luo, istuutui selkä suorana, otti esille tulipunaisen kutomatyönsä ja rupesi silittelemään molempia hiuskielekkeitään luisella työpuikolla.
"Minulla on kunnia oheen liittäen", alkoi Vilhelm.
Eno Tuesenin keppi paukahti voimakkaasti pöytään.
"No on niitä riivattuja naisia! Eivätkö hekin nyt ala kirjoittaa oikeus- ja virastokieltä ja oheen ja liittää ja tyhmyyksiä ja roskaa. Sen sijaan että sanoisivat aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: tässä lähetän todistukseni. Nyt eteenpäin."
Vilhelm Veyer luki seitsemän hakemusta perätysten. Maaherran suuttumus kasvoi, ja rouva näytti yhä kärsivämmältä.
Taaskin keppi paukahti pöytään.
"Ei, sanon minä, Letta. Nyt minä en tahdo tuollaista vanhaa akanrähjää, joka puolessa tunnissa tuskin ehtii permannon poikki. Pane pois ne, Vilhelm, kaikki nuo ylenansiolliset neidot, joilla ei ole ollut sen vertaa ymmärrystä eikä ihanuutta, että olisivat voineet hankkia itselleen rehellisen miehen. Nyt kai minä olen niin vanha ja vaaraton, että uskallat antaa minun ottaa nuoremman ja viehättävämmän kuin Hovelsen, Letta."
"Tuesen", vastasi Letta rouva terävästi ja ojensi selkäänsä vieläkin suoremmaksi.
"Eteenpäin, Vilhelm."
Vilhelm otti kahdeksannen hakemuksen ja silmäili sen sisällystä. Sitten hän laski sen alas ja nauroi – nauroi – nauroi, niin että suu ulottui aina mustaan luomeen asti, joka oli keskellä laihaa ruskeaa poskea.
"Tässä on epäilemättä jotain sinun mielesi mukaista, eno. Kuulehan:Minä haen sitä helppoa ja miellyttävää paikkaa. Minä olen sivistynyt.Minulla on monivuotinen kokemus talousaskareissa ja iloinen luonne.Minä otaksun, että kuulun hyvään perheeseen. Isä on vain pappi, muttaisoisä oli eversti. Petra Samsing Felber.
"Kas siitä voi sanoa, että se on lyhyttä, joskaan ei juuri tyhjentävää, eno Tuesen. Hakemuksena arvosteltuna tällä ei ole vertaistaan. Käsiala ei oikeastaan osoita monivuotista kokemusta ainakaan sillä alalla. Se on lähinnä suuri lapsenkäsiala – selvä ja selkeä muuten. Se teidän tosiaankin pitäisi ottaa."
"Aivan minun ajatukseni", sanoi maaherra. "Se on tyttö, joka voi lausua ajatuksensa kiitettävän lyhyesti ja kursastelematta. Tahtoisinpa tietää, mikä eversti – miten sanoit tytön nimen olevan?"
"Petra Samsing Felber."
"Saatpa nähdä, Letta, että hän on sen eversti Samsingin lapsenlapsi, jonka tapasimme kylpylaitoksessa, muistathan. Hieno, hauska mies. Hän kuoli kaksi vuotta sitten, ellen erehdy. Niin niin, sitten ainakin tietäisi, että tyttö kuuluu hyvään sukuun. – Mutta voisivatko eversti Samsingin lapsenlapset olla niin vanhoja?"
"No, niin kovin vanha tämä neiti nyt ei tunnu olevan", nauroi Vilhelm. "Mutta minun mielestäni teidän pitäisi ottaa hänet. Hän on ainakin originelli."
Mutta Letta täti oli noussut tuolistaan ja hänen kätensä vapisivat pelkästä kiihtymyksestä.
"Minä pyydän sinua, Tuesen. Muista, että ihmisen myöskin tulee olla minulle avuksi ja hyödyksi, ja että hänen hätätilassa täytyy voida hoitaa koko talo, kun minä olen heikkona. Mikä hakemus tämä nyt on? Tässähän ei sanota ollenkaan mitään siitä, mitä hän osaa. Eikä yhtään ainoaa todistusta."
"Vai eikö, Letta?"
Maaherran ääni oli niin taistelunhaluinen kuin nykyisissä oloissa oli mahdollista.
"Siinähän ovat kaikki pyytämämme tiedot. Hänellä on monivuotinen kokemus, niin että aivan pikkulapsi hän ei voi olla. Lisäksi siinä on, että hän on iloinen luonteeltaan ja kuuluu hyvään perheeseen, emmekä me enempää ole vaatineetkaan. Minä pidän tytöstä ja luulen, että otamme hänet. Minullehan hänen lähinnä tuleekin olla avuksi. Ota kynä ja mustetta, Vilhelm, ja kirjoita, että hän saa tulla. Ja kuta pikemmin, sitä parempi. Palkka on — —"
"Ei, Tuesen,siinäkohden sinun ainakin pitää odottaa, kunnes näemme, mihin hän kelpaa. Tämä on Jumala paratkoon selvää hulluutta. Mutta minä pesen käteni", sanoi rouva loukkaantuneena ja epätoivoisena.
"Siis palkkaa lähemmän sopimuksen mukaan, Vilhelm. Pääasia on, että hän tulee heti. Voiko muuta kuin tulla sairaaksi nähdessään tämän surkean Hovelsenin laahautuvan paikasta toiseen. Ei, naisihmisten ei pitäisi tulla vanhoiksi, hyvä Vilhelm."
Letta rouva osoitti mieltään heittämällä kutomatyönsä pöydälle ja menemällä ulos huoneesta. Ovi sulkeutui hiukan tavallista kovemmin.
"Vahinko sattui, eno", nauroi Vilhelm ja pudisti päätään.
"Niin, niin. Kuka hemmetissä voi muistaa –" maaherran täytyi itsensäkin hymyillä. Mutta se oli heikko, aavemainen hymy, joka heti taas katosi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä keppi painoi sähkökelloa, joka soi keskeytymättä, kunnes Hovelsenin ontuvat askeleet kuuluivat ruokasalista.
"Olkaa hyvä ja pyytäkää rouvaa tulemaan", – ja ikäänkuin puolustellenVilhelmille:
"Näetkö, poikaseni, en tahtonut loukata. Hänhän tarkoittaa vain hyvää,Letta. Mutta huumoria hänessä ei hemmetissä ole."
Hovelsen liikkasi ulos, mutta tuli takaisin ilmoittaen, ettei rouvalla ollut aikaa nyt juuri, hän tulee myöhemmin.
Eno Tuesen katsoi sisarenpoikaansa, joka puolestaan kohotti silmänsä papereistaan.
"Siinä kuulit, Vilhelm, nyt sitä kestää koko päivän, ehkä kaksi, siksi vain, ettei osaa varoa kieltään, niin vanha ja kurja kun on. Pitääkö sinun jo mennä? Mitä turhia. Kyllä he valehtelevat kokoon, minkä tarvitsevat sanomalehteen, vaikket sinä tulisikaan. Hemmetin lehdet. Ja pahinta on, että niihin päällepäätteeksi on niin tottunut, ettei voi elää ilman niitä – niin paljon pahaa kuin ne saavatkin aikaan. Sanotko, että sinun täytyy? Niin, niin, tule sitten pian uudelleen, poika. Äläkä unohda vastata tytölle, joka kuuluu hyvään perheeseen."
Ja maaherra vaipui takanojaan tuoliin ja sulki silmänsä väsyneenä paljosta puhelemisesta.
"Ovatko he päättäneet ottaa jonkun?"
Hovelsenin ääni ilmaisi harrasta mielenkiintoa – hän oli odotellutVilhelmiä käytävässä.
"Ovat kyllä. Nyt voitte milloin tahansa panna vapauden kellot soimaan, Hovelsen, sillä nyt tänne tulee olento, jommoista täällä varmaankaan ei vielä ole nähty – vaikka Herra tietäköön, että täällä on ollut koko kaunis kokoelma."
Vilhelm Veyer sytytti paperossin ja kulki pitkin ja nopein askelin puiston läpi ja sitten pitkin itse paahtavankuumaa Karl Johania. Grandin luona hän pysähtyi ja pani kirjeen postilaatikkoon.
"Ja tästä kai pahaa aavistamaton olento tulee onnelliseksi", hymyili hän itsekseen. "Viaton raukka, joka ei tietystikään aavista, mitä helppo ja miellyttävä paikka on."
Hän poikkesi Lille-Graensenille, ja kulkiessaan hän päässään muovaili erään artikkelin alkua. Sen nimenä oli "Epäsiveellinen kirjallisuus ja taide" – siitä piti tulla ohjelmakirjoitus, sävyltään hehkuva ja harmistunut, ja siinä tuli päätoimittajan yksityisen maailmankatsomuksen ilmetä.
Vilhelm Veyer nousi portaat kolmella hyppäyksellä.
Hänen pöydällään oli lippu: Käykää ensin haastattelemassa kirkollisministeriä ja pastori Kuenaesiä asiasta. "Hemmetissä – kuten eno Tuesen olisi sanonut", sanoi Vilhelm Veyer, pani taas hatun päähänsä ja meni epäsiveellisine kirjallisuuksineen ja taiteineen portaita alas.
* * * * *
Matala, harmaa taivas riippui pappilan yllä ja lupasi sadetta lisää.
Aamulla olivat lehdet vähän kahisseet, ja maantientomussa oli näkynyt muutamia tummia pisaroita, ei kuitenkaan kylliksi sitoakseen sitä.
Rattaat jättivät jälkeensä tomupilven ratistessaan ulos pihalta. Ja pilven keskellä seisoi vanha Maren ja heilutti punaista, luisevaa kättään – toisen käden toimena oli pyyhkiä pois jotain, jota ei moneen vuoteen oltu nähty Maren Övrevoldin poskilla.
Rattaiden perältä katselivat pienet ruskeat kasvot huulet yhteenpuristettuina takaisin pappilaan päin. Koko ajan. Aivan liikahtamatta. Jos pappi tai Finn sanoi jotain, nyökkäsivät pienet kasvot vain – ääneen ei ollut luottamista.
Finn se enimmäkseen puhui. Herman ja Ulf olivat itse istuneet kasvot yhtä jäykkinä ja kaula yhtä paksuna, silloin kun he ensi kerran matkustivat kotoa – he ymmärsivät, että tuntui hyvältä, jos ei tarvinnut vastata.
Ja pappi ajatteli omiaan.
Oli syntynyt taistelu papin ja hänen tyttärensä välillä, kun kirje tuli, että Petra oli saanut paikan. Ja nuori tahto, joka niin varmasti luotti oikeuksiinsa, oli voittanut. Se olikin odottamatta saanut voimakkaan liittolaisen: Herman veli arveli, että Petralle voisi olla hyödyksi oppia hiukan ihmisten seurustelutapoja. Sen hän sanoi papille.
Pappi tosin ei voinut käsittää tarpeelliseksi, että hänen Tunturihiirensä muuttui vähääkään toisenlaiseksi kuin oli, mutta hän taipui, kun hänelle esitettiin, että nuori tyttö saattoi tarvita hiukan vaihtelua.
He lähestyivät asemaa. Yhä vielä Petra istui taaksepäin kääntyneenä ja tuijotti samaan suuntaan – näkemättä mitään. Juna jyrisi esiin vuoren takaa, juuri kun rattaat pysähtyivät. Matkakirstut olivat jo lähetetyt maitomiehen mukana, ja ennenkuin Petra tiesikään, istui hän jo tyhjässä kolmannen luokan vaunussa, vieressään Marenin leivoslaatikko ja se hieno käsilaukku, jonka hän oli saanut tädiltä ja enolta ripille päästessään.
Ulkoa ojennettiin neljä kättä sisään viimeisen kerran puristettaviksi.
"Herra suojelkoon sinua ja säilyttäköön sinut sellaisena kuin nyt olet, rakas lapseni", sanoi pappi hyvin juhlallisesti ja epävarmalla äänellä.
"Sen hän kyllä tekee", rauhoitti Petra.
"Kahden viikon perästä me tulemme", sanoi Herman. "Pysy rohkeana ja ota ajuri ja aja suoraan sinne."
Hyvästi, hyvästi. Nykäys – taas toinen. Juna liikkui – hitaasti – nopeammin.
"Terveisiä Marenille ja – kaikelle", sanoi Petra ikkunasta. Mutta ei kukaan sitä kuullut, sillä ei ollut mitään ääntä sanoja kannattamassa.
Hän otti hatun päästään ja kumartui ulos ikkunasta – ja tuijotti taaksepäin. Asemaa, tien käännettä, taloja ja mökkejä. Kauimmin hän näki Hellen katon ja kirkontornin – sen takana oli pappila.
Ja koko ajan hyppeli suuria, kirkkaita helmiä alas pitkin ruskeita poskia. Ne eivät päässeet tarttumaan kiinni ihoon, jota suojelivat pienet utukarvat, tehden sen sametintapaiseksi.
Kun vanha vaimo koreineen ja nuori herra tulivat sisään seuraavalla asemalla, näkivät he vain tummansinisen mytyn, joka oli kääriytynyt kokoon nurkkaan.
Petra nukkui.
Ja sade alkoi. Ensin pieninä, melkein näkymättöminä viiruina pitkin vaununikkunaa. Sitten ne yhtyivät leveämmiksi juoviksi. Viimein ne juoksivat vuolaina virtoina ristiin rastiin, ja joka kerta, kun juna pysähtyi, rapisi katolla, kuin olisi siihen heitetty pikkukiviä.
Mutta Petra nukkui.
Hän heräsi kirkassointuisen äänen sanoessa:
"Nyt olemme Hamarissa, neiti. Teidän kai on joko poistuttava vaunusta täällä tai vaihdettava junaa."
Petra hypähti pystyyn ja tarttui hattuunsa. Hän tuijotti hetken ymmärtämättä mitään hilpeään tummansiniseen silmäpariin.
"Oo – kiitos. Totta kai, kyllä minun pitää vaihtaa junaa. Ja saada ruokaa myöskin."
"Joutukaa sitten, neiti. Minä otan tavarat."
Täyttä ravia mentiin toiseen junaan, jossa varattiin kaksi paikkaa.Sitten ravintolaan.
Petra söi pitämättä liikaa kiirettä, mutta myöskin säästämättä ainoatakaan vatia – järjestys riippui siitä, mikä vati oli lähinnä. Hän söi herkeämättä, kunnes ravintolan kello soi.
"Teillä on turmeltumaton ruokahalu, neiti", sanoi sinisilmäinen ja nauroi.
"Minä en muulloin koskaan saa niin paljon hyvää samalla kertaa", vastasi Petra tyynesti.
Vaunussa istui vain kaksi eukkoa puhellen marjanhinnoista.
Petra istui ikkunan luona ja katsoi ulos asemasillalle, missä ihmiset kuljeksivat edestakasin junien välissä. Äkkiä hänen päänsä pisti ulos ikkunasta.
"Te, te paksu harmaahousuinen, te pudotitte kirjeen."
Kauppamatkustaja, jolla oli vaaleanharmaa elefanttimainen selkäpuoli ja kaksi ihomakkaraa niskassa kauluksen yläpuolella, kääntyi ja otti kirjeen maasta, – hän ei katsellut erikoisen kiitollisena junan jälkeen. Sen tekivät ne, jotka seisoivat hänen ympärillään.
Sade oli lakannut. Aurinko oli taas esillä ja poltti ikkunaan.
"Nyt tulee taas kaunis ilma, neiti", sanoi Petran matkatoveri.
"Niin, eikö ole surkeaa", sanoi Petra, "mutta hänellä kai on tarkoituksensa, kuten Maren sanoo."
"Niin – hänellä. Te ette ehkä pidä auringosta? Minä pidän."
Ja hän lähensi kesakkoisen, terhakan pystynenän ja vaaleat viiksenalut vaununikkunaan.
Petra katsoi tutkivasti häneen.
"Tuleeko teistä ehkä pappi? Te olette liian nuori joollaksennesitä", sanoi hän.
"Pappi? Minustako? Ei, ei aivan, mutta likeltä ottaa. Minä olen papin poika ja opiskelen lääketiedettä. Lääketieteen ylioppilas Borting."
Hän nousi puoleksi seisomaan ja kumarsi.
"Minun nimeni on Petra Felber", sanoi Petra ja ojensi kätensä. "Mutta minua sanotaan enimmäkseen Tunturihiireksi."
Borting tarttui käteen, katseli sitä ja nauroi.
"Anteeksi – mutta mitään niin ruskeaa en koskaan ole nähnyt. Vai on teidän nimenne Tunturihiiri. Se oli vasta lysti nimi. Mutta miksi te luulitte, että minusta tulisi pappi?"
"Kun te puhuitte noin ilmasta. Papithan eivät koskaan huomaa, mitä maa ja lapset ja sellaiset tarvitsevat, tiedättekö – joko aurinkoa tai sadetta. He huomaavat ikäänkuin vain, mitä kaikki ihmiset yhteensä – koko maailma – tarvitsee. Ikäänkuin sisäisesti. Sillä papit, ne lukevat niin kerrassaan liiaksi", huokasi Petra.
"Mistä ilkeästä papista neidillä on noin huonot kokemukset?" kysyiBorting – hän nauroi koko ajan.
"Ilkeästä papista!"
Petra istui aivan suorana suuttumuksesta ja käänsi kaksi vihaista silmää häntä kohti. "Isä ei ole mikään ilkeä pappi. Hän on taitavin ja paras pappi, mitä on olemassa. Mutta juuri siksi, että hän on lukenut niin kerrassaan liian paljon myöhään öisin, hänestä on tullut – hän ei voi nähdä enää", korjasi hän lauseensa hiljaisella äänellä. Ja sitten hän kiireesti jyskäytti nenänsä ikkunaan ja räpytteli silmiään ja nieli.
"Anteeksi."
Bortingin ääni oli niin pehmeä.
"Ei se tee mitään."
Petra käänsi taas kasvonsa näkyviin ja hymyili hiukan hämillään, silmät vielä kosteina.
"Minä unohdan sen enimmäkseen. Mutta aina, kun tulen sitä ajatelleeksi, tuntuu niin pahalta."
Syntyi pitkä vaitiolo.
Borting olisi kovin mielellään sanonut jotain, joka olisi saanut Petran hymyilemään, mutta hän ei keksinyt mitään. Kaikki sanat tuntuivat niin kömpelöiltä. Hän istui katsellen Petraa syrjästä – hänen täytyi lopulta hymyillä – tuo sivukuva oli niin herttaisen ruma. Petra oli taas painanut nenänsä aivan litteäksi ikkunaa vasten.
Äkkiä hän taas käänsi sen Bortingiin päin – koko kasvot olivat suurena hymynä.
"Minusta on niin ihanaa, että voimme unohtaa. Toisinaan."
Hän nousi seisomaan, oikoi käsivarsiaan ja meni vaunun poikki toisen ikkunan luo. He olivat nyt kahden vaunussa. Petra seisoi katsellen kuusimetsää, joka kasvoi tiheänä ja vihreänä aivan likellä. Ja äkkiä hän alkoi hyräillä. Ensin hiljaa, sitten hän unohti ympäristönsä ja lauloi kovemmin.
Borting kuunteli hartaasti.
"Teillä on harvinaisen kaunis ääni", sanoi hän ihastuneena, kun Petra lopetti.
Petra kääntyi häneen päin.
"Niin on", sanoi hän tyynesti.
Borting katsahti häneen – ällistyneenä – mutta alkoi sitten nauraa.
"Kylläpä te olette omituinen. Niin on, sanotte te, aivan kuin minä olisin sanonut teille: 'teillä on musta tahra nenällänne' – se teillä muuten onkin – sensijaan että nyt sanoin teille parasta, mitä ihmiselle voi sanoa."
"Laulatteko te?"
Petran silmät loistivat.
"Koska tiedätte, ettäseon parasta?"
"Kyllä minä laulankin. Mutta eniten soitan viulua."
"Kertokaa."
Ja Petra istuutui häntä vastapäätä kasvot loistaen ikäänkuin sisältäpäin.
Ja Borting kertoi länsirannikon kaupungissa sijaitsevasta kodistaan, jossa musiikki oli jokapäiväisenä leipänä hänelle ja äidille ja isälle. Äidistä, josta piti tulla laulajatar, mutta joka luopui siitä mennäkseen naimisiin isän kanssa. Ulkomaanmatkasta, jonka hän oli tehnyt isän ja äidin kanssa ja jolloin hän oli kuullut kaikki suuret oopperat. Kertoi näistä. Hyräili säveliä.
Äkkiä hän keskeytti ja katsoi Petraan.
"Tiedättekö, te kuuntelette silmillänne, te."
"Se kai johtuu siitä, että olen kuunnellut isää. Sillä hän on niin oppinut, että kyllä saa käyttää sekä silmiä että korvia että mitä vain on, jos tahtoo ymmärtää kaiken. Kertokaa enemmän."
Hän ei tiennyt, että pani kätensä Bortingin käsivarrelle. Hän ei nähnyt, ettei nuorukainen voinut irroittaa silmiään hänen nuorista hehkuvista kasvoistaan. Hän imi vain sanat itseensä.
Asemat lensivät heidän ohitseen.
Terävä, pitkä vihellys. Ja sitten tulivat Oslon rumien, harmaiden vuokrakasarmien takasivut näkyviin kummallakin puolella – tiheämpään ja tiheämpään.
"Kaupunki", huusi Petra pelästyneenä. Hän hyppäsi seisomaan penkille ja heitti leivoslaatikon ja käsilaukun matkatoverinsa syliin.
"Onko joku sukulainen teitä vastassa, vai autanko minä teitä kantamaan tavaroita?" kysyi Borting.
"Minä en mene sukulaisten luo. Minä olen saanut paikan – helpon ja miellyttävän paikan kahden vanhuksen luona Parkveienin varrella. Mutta jos te tahdotte auttaa minua kantamaan tavaroita, niin säästyy minulta se raha, joka menisi kantajalle", sanoi Petra hyvillään.
Borting auttoi häntä hankkimalla ajurin ja seisoi hänen luonaan, sillä aikaa kun mies haki ison matkakirstun.
"Voisimmeko – voisimmeko ehkä joskus mennä kuuntelemaan musiikkia yhdessä?" kysyi Borting hiukan hämillään.
"Voisimme kyllä", sanoi Petra ja ojensi hänelle kätensä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. Mutta kun hän seisoi siinä ja näki tuon pienen olennon istuvan yksin matkalaukkujensa keskellä lähteäkseen helppoon ja miellyttävään toimeen kahden vanhuksen luo, tunsi hän itsensä mieheksi ja suojelijaksi. Sillä hän oli niin nuori eikä hänen sydämensä vielä ollut sanonut ensi sanaansa.
"Eikö minun pitäisi tulla mukaan valvomaan, että tulette hyvin perille?" kysyi hän.
Petra nauroi että kaikui.
"Valvomaan minua? Ei, ellen minä olisi valvonut sekä itseäni että muita, olisivat pappilassa asiat kyllä olleet huonolla kannalla", sanoi hän.
Ja niin vaunut vierivät pois.
Pieni ruskea käsi pisti esiin ja huiskutti taaksepäin. Borting seisoi ja katseli sen jälkeen, kun se jo kauan sitten oli täydessä toimessa vaunujen pohjalla sitomassa uuden kenkäparin nauhoja.
Ajuri pysähtyi Parkveienillä.
"Jos tahdotte kantaa sisään matkakirstun, niin minä sillä aikaa pitelen hevosta", sanoi Petra. "Minulla on paikka täällä – helppo ja miellyttävä paikka", kertoi hän.
"Kyllä se seisoo pitelemättäkin, neiti. Hyvä on, minä kannan sisään sen."
Ajuri asetteli olkapäitään ja ravisteli ruumistaan ja sai matkakirstun niskalleen.
Kuului hiljainen suriseva soitto, kun Petra painoi kelloa. Ja heti sen jälkeen raskaita, epätasaisia askelia.
"Tekö olette se uusi?" kysyi Hovelsen raottaen ovea.
"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra. "Kiitos, asettakaa matkakirstu tuonne – minä laahaan sen huoneeseen yksin. Ja kiitos kyydistä."
Ajuri ei oikein näyttänyt tietävän, mitä tekisi kädellä, jonka Petra maksettuaan ojensi jäähyväisiksi. Mutta sitten hän pyyhkäisi oman kätensä polveen ja pudisti voimakkaasti pientä ruskeaa.
"Onneksi olkoon, neiti."
Ja sitten eteisen ovi paukahti kiinni Petran jälkeen.
"Tekö olette rouva?" kysyi Petra.
Hovelsen joutui aivan ymmälleen ylpeydestä.
"En, ystävä hyvä. Minä olen vain Hovelsen", sanoi hän. "Mutta ette suinkaan te voi olla se uusi! Tuollainen lapsi!"
"Minä olen saanut paikan täällä. Onko teilläkin paikka täällä?" kysyiPetra.
"Ei mutta mitenkä ihmiset voivat lähettää mokoman lapsen mokomaan paikkaan?Minätiedän, minä, minkälainen se on, neiti, sillä minulla se on ollut, mutta nyt minä en kestä enää. He marisevat niin, neiti, että sitä ei kukaan voi sietää. Kandidaatti on ainoa ilo tässä talossa. Hän on kuin talon oma lapsi, mutta rouva tahtoisi kyllä mieluimmin pitää hänet lasikaapissa."
"Pyh, minä olen tottunut Marenin marinaan, minä", sanoi Petra ja ripusti päällys vaatteensa naulaan.
Huoneen ovea raotettiin.
"Kuka siellä puhuu, Hovelsen?" kuului rouvan ääni sisältä. "Onko se uusi tullut? Lähettäkää hänet heti sisään."
"Rouva", kuiskasi Hovelsen puoliääneen ja liikkasi pois pitkin käytävää kantaen Petran pienempiä matkakapineita.
Petra astui sisään.
Huone oli aivan valaistu ja viheriät verhot olivat vedetyt ikkunoiden eteen, vaikka ulkona oli valoisaa.
Petra jäi seisomaan ja räpytteli silmiään sähkövalon sattuessa niihin.
Keskellä huonetta seisoi jokin laiha musta ja tuijotti häneen kaksinkertaisiksi käännettyjen nenälasien läpi, ja vihreän työlampun alla hän näki hämärästi valkeat miehenkasvot.
"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra, ja hänen tervehdyksensä oli pikkutytön niiauksen ja pojan kumarruksen välimuoto.
Musta kumarsi päätään, ja pöydän luona istuva vanhus jyskäytti keppinsä maahan ja sanoi:
"Tulkaa tänne, niin minä saan katsella teitä."
Petra meni hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen eteensä.
"Te olette hyvin terveen ja vahvan näköinen, mutta tehän olette vasta lapsi. Minä toivon, että viihdytte täällä", sanoi maaherra ja ojensi hänelle kätensä, mutta veti sen ehdottomasti takaisin, kun Petra voimakkaasti puristi sitä.
"Minä viihdyn joka paikassa", vastasi Petra iloisesti hymyillen. "Ja vahva minä olen. Minä voin nostaa isän maasta. Niin että jos minun pitää kantaa teitä, niin –"
Väsyneet valkeat kasvot kirkastuivat.
"Ellei nyt juuri sitä, niin on kuitenkin erittäin hyvä, että olette vahva. Hovelsenin voimat eivät ole mistään kotoisin. Tekee kipeätä, kun hän koskee minuun", sanoi hän.
"Jos vain siitä olisi kysymys, niin", huokasi rouva – hän astui lähemmäksi. "Sen toki ymmärrätte, että te ette kestä tällaisessa asemassa.Noinnuoreksi en sentään ollut otaksunut teitä. Tehän sanoitte, että teillä oli monivuotinen kokemus."
"Totta kai minulla onkin – minä olen ollut työssä yhdeksänvuotiaasta asti", sanoi Petra. "Eikä helppo ja miellyttävä toimi voi tuottaa suuriakaan vaikeuksia", hymyili hän luottavaisesti.
Rouva loi häneen pistävän katseen. Ivasiko tyttö?
Mutta maaherra ennätti sanomaan:
"Aivan totta, neiti. Saattepa nähdä, että me vielä viihdymme yhdessä.Sanokaahan, oliko teidän isoisänne –?"
"Minä otaksun, että neiti on väsynyt matkasta ja kernaammin tahtoo päästä lepoon", keskeytti rouva. "Tänä yönä teidän täytyy tyytyä nukkumaan samassa huoneessa kuin Hovelsen, huomisesta saatte olla siellä yksin. Hovelsen neuvoo teille tehtävänne, ennenkuin lähtee pois. Hyvää yötä!"
"Tahdotteko, että minä menen? Minne minun pitää mennä?" kysyi Petra.
Rouva osoitti ovea, josta Petra oli tullut sisään.
"Te tapaatte varmaankin Hovelsenin keittiössä, neiti."
"Hyvää yötä sitten."
Petra niiasi taas.
"Ja hyvää paranemista", lisäsi hän ja meni antamaan kättä maaherralle.
"Kiitos paljon, pikku ystävä."
Väsyneessä vanhassa äänessä oli hämmästystä ja hiukan iloa.
"Hän tuntuu olevan rakastettava ihminen, tuo pienokainen, Letta", sanoi hän tunnustellen, kun Petra oli sulkenut oven.
Letta rouva asetti lasit nenälleen, otti sanomalehden eikä vastannut.
Petra istui sängynlaidalla pienessä, mutta koko hauskassa huoneessa ja selaili vanhaa kulunutta keittokirjaa, jonka Maren huolellisesti oli asettanut päällimmäiseksi matkakirstuun. Kaikkien sivujen alanurkassa oli läpinäkyviä täpliä, jotka Marenin sormet monien vuosien kuluessa olivat aikaansaaneet. Ja siniset ylpeät lyijykynällä piirretyt ristit osoittivat, että omenakakku n:o 2 ja monet muut kakkulajit olivat olleet Petran oman yritteliäisyyden esineinä.
Petralle nousivat kyyneleet kurkkuun, kun hän äkkiä näki kirjan täällä vieraassa huoneessa. Ja samassa hän näki edessään illallispöydän kotona, isän vihreine silmivarjostimineen pöydän yläpäässä ja pojat alempana ja Marenin, joka kantoi ulos tyhjiä puurolautasia ja sisään suuria sinisiä teekuppeja – ja paikan, joka oli tyhjänä. Hän nieli ja nieli ja koetti pian ajatella jotain toista.
Silloin ovi aukeni ja sisään tuli teetarjotin, jolla oli valmiita voileipiä, ja sen takana punaposkinen pullea tyttö, jonka tukka oli käherä ja jolla oli kevytmieliset silmät.
"Hyvää päivää", sanoi Petra. "Mikä teidän nimenne on? Minun nimeni onPetra Felber."
"Jenny", vastasi tyttö ja purskahti lyhyeen pieneen nauruun. Hän oli kiltin näköinen ja puhui etelämurretta.
"Teitäkö minun pitää auttaa keittiössä, kun tarvitaan?" kysyi Petra.
Taaskin hihitys.
"Hohhoh! Täällä jokaisella on tarpeeksi omassa työssään. Täällä on vain hyppäämistä ja juoksemista ja soittamista yhtämittaa. Ainoa hyvä on, että he menevät maata niin aikaisin, että ehtii pujahtaa ulos vähän iltasin."
"Minä huomasin sen. He eivät tahtoneet minua jäämään sisälle luokseen tänä iltana", sanoi Petra.
"Sisälle?"
Jenny katsoi Petraan ja purskahti vielä hillittömämpään nauruun.
Hovelsen pisti päänsä sisään.
"Syökää te, ystävä hyvä, ja pankaa maata, jos tahdotte. Minulla on paljon puuhailtavaa vielä vaatekammiossa."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Petra jo pisti päänsä eteisessä olevaan vaatekammioon teekuppi toisessa kädessä ja voileivät yhteenpuristettuina toisessa.
"Minä vien ruuan mukanani puutarhaan, minä. Olen istunut sisällä koko päivän, ja se on pahinta mitä tiedän."
Ja ennenkuin Hovelsen sai kauhunsa ilmaistuksi, oli Petra poissa.Eteisen oven hän jätti selkoselälleen.
Hän kulki ja katseli pientä puutarhatilkkua ja tunsi syvää pettymystä. Ei ainoatakaan hedelmäpuuta, pensaita vain ja kukkasia ja siroja käytäviä. Hän istuutui huvimajaan, joka oli aivan aidan luona.
Heti sen jälkeen kuului askelia, jotka kulkivat ohi ja pysähtyivät portille.
"No iltaa, Vilhelm", sanoi ääni.
"Terve, terve", vastasi toinen.
Ja niin kulkivat nopeat, varmat askeleet soraisen pihan poikki eteisen ovelle.
Parin minuutin kuluttua Jenny hyökkäsi ulos.
"Neiti! Neiti Febbeler", sanoi hän puoliääneen.
"Täällä", sanoi Petra ja tuli lentäen häntä vastaan heiluttaen tyhjää kuppia.
"Parasta on, että joudutte sisään, sillä juuri äsken tuli kandidaatti, ja minä kuulin, että rouva kysyi, kuka hänet oli päästänyt sisään, ja silloin hän sanoi, että hän itse oli päästänyt itsensä sisään, sillä ovi oli auki, sanoi hän. Eikä rouva mistään raivostu niin kuin siitä, että jättää ovet auki."
"Tekeekö se mitään? Kotona ne olivat auki koko päivän", sanoi Petra rauhallisesti. "Kiitos muuten, että sanoitte minulle."
Hän meni sisään ja alkoi ottaa tavaroita matkalaukuistaan. Mutta äkkiä hän ei enää voinut pitää silmiään auki. Hän riisuutui kiireesti ja hypähti vuoteeseen – tuli sitten ajatelleeksi Hovelsenia, nousi ja tassutti lattian poikki, aukaisi eteisen oven ja huusi olennolle, jonka näki siellä puolihämärässä.
Vilhelm Veyer, joka juuri oli lähtemäisillään, jäi ällistyneenä seisomaan, kun äkkiä näki pitkän valkean yöpuvun ja ruskean tytönpään valoisassa ovenaukeamassa.
"Hyvää yötä. Minä panen maata, minä", sanoi uninen nuori ääni.
"Siinä teette oikein. Hyvää yötä, neiti", hymyili Vilhelm Veyer.
Ovi sulkeutui salaman nopeudella.
Vilhelm Veyer seisoi hetkisen hiljaa – sitten hän raotti salin ovea.
"Letta täti. – Minä luulen, että kuitenkin voin tulla päivälliselle huomenna."
Kun Hovelsen tuli sisään huoneeseen, näki hän vain ruskean niskan aivan seinän luona ja kaksi tummaa lettiä, jotka ulottuivat sängynlaidan yli.
"Raukka. Oikein käy sääliksi", sanoi Hovelsen – hän kokosi lattialta vaatekappaleet, jotka pieni ruskea jalka, joka pisti esiin peitteen alta, oli potkinut alas tuolilta.
* * * * *
Aamuaurinko paahtoi lyhyttä ruskeaa nenää, jonka juuressa oli pieniä, melkein mustia kesakoita, ja pitkiä mustia silmäripsiä.
Petra heräsi, hieroi silmiään ja nousi istumaan suuresti hämmästyneenä. Aurinko tuli sisään väärältä puolelta – takaapäin – ja Hovelsenin yömyssy ja pyöreä yönutun verhoama selkä olivat aluksi aivan käsittämättömät. Mutta kun hänelle vihdoinkin selveni, missä hän oli, ja että oli kulunut vain yksi yö ja yksi päivä eikä sata vuotta siitä, jolloin hän heräsi kotona omassa huoneessaan, hyppäsi hän vuoteesta, pesi ruumiinsa vedellä ja märällä pyyheliinalla ja pukeutui.
Hän hiipi saliin, veti uutimet syrjään ja aukaisi puutarhaan vievän oven. Valo tulvi virtana sisään. Hän meni ulos puutarhaan, joka tuoksui raittiisti yökasteen jälkeen. Korkearunkoiset ruusut lemusivat väkevästi. Niillä oli vielä kaikki tummat ja vaaleat päänsä tallella.
Oli toki hyvä, että vanhalla sairaalla miehellä oli kaikki nämä kauniit kukkaset katseltavina, ajatteli Petra. Mutta sitten hän muisti Hovelsenin sanoneen, ettei maaherra koskaan päässyt ulos puutarhaan, vaan istui siellä sopessaan koko päivän. Mutta saattoihan hänellä kuitenkin olla muutamia sisällä luonaan – ja päättäväisesti Petra kulki ympäri ja puri valkoisine hampaineen kaikki kauneimmat ruusut poikki. Sitten hän kantoi ne sisälle ja asetti ne lasiin ruokapöydän yläpäähän.