Elämä on kaipausta. Ja riippuen siitä, pidetäänkö kaipausta suloisena vai katkerana, elämä tuomitaan hyväksi tai pahaksi. Jokaisen asiana on ratkaista kysymys oman tunteensa nojalla. Järkeileminen on tässä tapauksessa turhaa; se jää metafyysikkojen asiaksi. Viiden vuoden ikäisenä minä kaipasin rumpua. Oliko tuo kaipaukseni suloinen vai katkera? Sitä en tiedä. Sanokaamme, että se oli katkera, koska johtui puutteesta, ja suloinen, koska osoitti mielikuvitukselleni kaivatun esineen.
Kaiken väärinkäsityksen välttymiseksi huomautan, että ikävöin itselleni rumpua ollenkaan toivomatta pääseväni rummunlyöjäksi. En välittänyt ollenkaan sen ammatin loistokkuudesta enempää kuin siihen liittyvistä vaaroistakaan. Vaikka olinkin ikäisekseni varsin hyvin perehtynyt Ranskan sotilaalliseen prameuteen, en ollut vielä kuullut kerrottavan nuoresta Barasta, joka kuoli painaen pärrytyspuikkojansa sydäntään vasten, enkä siitä viisitoistavuotiaasta rumpalista, joka Zürichin taistelussa sai kuulan käsivarteensa, mutta löi edelleen rumpuansa, sai ensimmäiseltä konsulilta eräässä dekadikatsastuksessa kunniapuikon ja syöksyi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa surman suuhun ansaitakseen tuon kunnianosoituksen. Rauhan aikana kasvaneena minä en tuntenut muita rummunlyöjiä kuin ne kaksi kansalliskaartiin kuuluvaa, jotka vuoden ensimmäisenä päivänä toivat isälleni, toisen pataljoonan lääkärille, ja hänen puolisolleen värillisellä kuvalla koristetun onnittelukirjeen. Tuo kuva esitti ylenmäärin kaunistellen molempia rummunlyöjiä, jotka kauttaaltaan kullatussa salissa kunnioittavasti tervehtivät viheriään lievetakkiin puettua herraa ja vannehameeseen ja pitsireunuksiin puettua rouvaa. Todellisuudessa heillä oli virkut silmät ja isot viikset, ja heidän nenänsä hohtelivat punaisina. Isäni lahjoitti heille viiden frangin kolikon ja lähetti heidät juomaan lasin valkoviiniä, jota vanha Mélanie tarjosi heille keittiössä. He kulahduttivat lasin sisällön kerrallaan, maiskahduttivat kieltään ja pyyhkivät suunsa hihaansa. Vaikka eräänlainen rattoisa luonnepiirre heissä minua miellytti, he eivät kumminkaan herättäneet minussa minkäänlaista halua päästä heidän kaltaisekseen.
Ei, minä en tahtonut päästä rummuttajaksi; pikemmin halusin tulla kenraaliksi, ja jos kiihkeästi toivoelinkin itselleni rumpua ja mustia palikoita, oli syynä vain se, että liitin noihin esineisiin tuhansia sotaisia mielikuvia.
Siihen aikaan minua ei voitu moittia siitä, että pidin Kassandran vuodetta Akhilleun peistä parempana.
Minusta uhkui pelkkä ase-ilo ja taisteluhalu, verityöt riemastuttivat mieltäni, minusta olisi tullut sankari, jos sallimus, joka 'aatostamme haittaa, olisi sen sallinut. Se ei sitä sallinut. Jo seuraavana vuonna se suisti minut pois tältä kauniilta uralta ja innoitti minut rakastamaan nukkia. Vaikka minua senvuoksi pilkkailtiin, minä ostin niitä useita kappaleita säästörahoillani. Minä rakastin niitä kaikkia; eräs oli erikoinen suosikkini, ja kelpo äitini on sanonut, ettei se ollut kaunein. Mutta miksi riennänkään näin himmentämään neljännen ikävuoteni kunnianloistetta, sen aikakauden, jona rumpu oli kaipaukseni ainoana esineenä?
Koska en ollut luonnonlaadultani stoalainen, ilmaisin usein haluni sellaisille henkilöille, jotka kykenivät sen tyydyttämään. He eivät olleet mitään ymmärtävinään tai vastailivat minulle kerrassaan masentavalla tavalla.
— Tiedäthän, sanoi äitini, ettei isä siedä leluja, jotka pitävät melua.
Sitä, minkä äiti epäsi minulta aviollisen pieteetin nojalla, minä anelin täti Chaussonilta, joka ei ollenkaan pelännyt tuottaa isälleni ikävyyttä. Tuon seikan olin havainnut aivan oikein ja luotin siihen pyrkiessäni saavuttamaan kiihkeästi toivomaani esinettä. Mutta ylen säästeliäs täti Chausson antoi valitettavasti harvoin ja vähän.
— Mitä tekisitkään rummulla? kysyi hän minulta. Eikö sinulla ole riittävästi leluja? Onhan sinulla niitä kaapit täynnä. Minun aikoinani lapsia ei niin hemmoteltu; pienet kumppanini ja minä teimme nukkia lehdistä… Eikö sinulla ole kaunis Nooakin arkki?
Hän puhui siitä Nooakin arkista, jonka oli minulle lahjoittanut edellisenä uutenavuotena ja joka oli aluksi, se täytyy tunnustaa, näyttänyt minusta yliluonnolliselta asialta. Se sisälsi patriarkan perheineen ja parin kutakin luontokappaletta. Mutta perhoset olivat siinä norsuja suuremmat, mikä seikka ajan pitkään loukkasi suhdevaistoani, ja nyt, kun nelijalkaiset aiheuttamani tuhon vuoksi seisoivat vain kolmella jalalla ja Nooak oli kadottanut sauvansa, ei arkki enää minua lumonnut.
Eräänä päivänä, kun nuhaisena vietin aikaani kotosalla, yömyssy leuan alle sidottuna, valmistin itselleni rummun ja palikat kiviruukusta ja puulusikasta. Sen piti ilmaista melkoisen hyvin hollantilaista tyyliä ja Brouwerin ja Jan Steenin tunnesävyä. Minun makuni oli jalompi, ja kun vanha Mélanie närkästyneenä pelasti käsistäni voiastian ja kauhansa, minä olin jo ehtinyt niihin kyllästyä.
Suunnilleen niihin aikoihin isäni toi minulle eräänä iltana pienen maalatun biskviitin, jossa nähtiin Pierrot lyömässä isoa rumpua. En tiedä, ajatteliko hän kuvan voivan korvata todellisuutta vai tahtoiko pitää minua pilkkanaan. Hän hymyili kuten ainakin hieman alakuloisesti. Olipa miten hyvänsä, minä otin hänen lahjansa vastahakoisesti, ja tuo leivos, jonka koskettaminen tuntui kamalalta, alkoi minua äkkiä inhottaa.
En enää toivonutkaan saavani hartaiden toiveitteni esinettä, kun äitini eräänä kirkkaana kesäpäivänä aamiaisen jälkeen suuteli minua hellästi, kehoitti olemaan kiltti ja lähetti minut kävelylle vanhan Mélanien keralla ojennettuaan minulle harmaaseen paperiin käärityn lieriömäisen esineen.
Minä avasin käärön. Siinä oli rumpu. Äitini ei ollut enää huoneessa. Minä ripustin rakkaan soittimen olkapäälleni nuorasta, joka oli olkahihnan virassa, enkä kysynyt ollenkaan, mitä kohtalo vaatisi vastalahjaksi; uskoin näet siihen aikaan, että onnen lahjat tulevat ilmaiseksi. En ollut oppinut tuntemaan Herodotoksen taivaallista Nemesistä, ja tuntematon oli minulle myös tämä runoilijan ydinlauselma, jota olen myöhemmin monesti ajatellut:
Ikirikkumaton jumalilla on laki: ylen korkea lunnas, ken onnea haki.
Onnellisena ja ylpeänä, rumpu kupeellani, puikot käsissäni, minä syöksyin ulos ja marssin Mélanien edellä ankarasti pärryttäen. Minä kuljin rientoaskelin, varmasti uskoen vieväni joukkojani voittoon. Vaikka en tahtonut asiaa itselleni tunnustaa, minä sentään aavistelin, ettei rumpuni ollut kovin sointuisa ja ettei sen ääni kuulunut peninkulman piirissä. Huonosti jännitetty aasinnahka (jos se oli nahkaa; nyt sitä kovin epäilen) ei tosiaankaan ottanut kaikuakseen palikkaini alla, jotka olivat niin pienet ja kevyet, etten niitä tuntenut sormieni lomissa. Huomasin siinä äitini rauhallisen ja varovan luonnonlaadun ja hänen innokkaan pyrintönsä pitää kaikkia meluisia leluja loitolla asunnostamme. Hän oli jo karkoittanut pyssyt, pistoolit ja karabiinit, minun suureksi mielipahakseni, sillä minua hälinä ilahdutti ja paukahdukset saivat minut haltioihini. Kukaan ei tietenkään toivo itselleen äänetöntä soitinta; mutta innokas mieli korvaa kaikkea. Sydämeni leiske täytti korvani kunnian pauhulla. Minä kuvittelin rytmin, joka sai tuhansia ihmisiä astumaan tahdissa, kuvittelin pärrytyksiä, jotka loivat mieliin sankaruutta ja pelkoa. Minä kuvittelin Luxembourgin kukkivassa puutarhassa kolonnia, jotka etenivät katseenkantamattomiin rannattomalla tasangolla, kuvittelin hevosia, tykkejä, ampuma varavaunuja, jotka puhkoivat tiet kuopille, kiilteleviä kypäreitä mustine jouhikoristeineen, karvalakkeja, sulkia, tupsuja, töyhtöjä, peitsiä ja pistimiä.
Minä näin, tunsin, loin tuon kaikki. Ja luovassa työssäni läsnäolevaisena minä olin itse tuo kaikki, ihmiset, hevoset, tykit, ruutisäiliöt, tulenloimuinen taivas ja verinen maa. Kaiken tuon minä vedin ilmoille rummustani! Ja täti Chausson kysyi minulta, mitä rummulla tein!
Minä palasin kotiin, joka lepäsi hiljaisena. Huusin äitiä, mutta hän ei vastannut. Juoksin hänen huoneeseensa ja ruusunkukkasuojaan, mutta en nähnyt ketään. Lähdin isäni työhuoneeseen, mutta sekin oli tyhjä. Ainoastaan salin pöytäkellon päällä seisova Foyatier'n Spartacus vastasi rauhattomaan katseeseeni ikuisen närkästyksensä elein.
Minä huusin:
— Äiti! Missä olet, äiti?
Ja aloin itkeä.
Vanha Mélanie kertoi nyt minulle, että isäni ja äitini olivat lähteneet Rue du Bouloin diligenssillä Havreen, herra ja rouva Danquinin keralla, ja että he tulisivat viettämään siellä viikon päivät.
Tuo uutinen syöksi minut syvään epätoivoon. Nyt tiesin, mistä hinnasta kohtaloni oli suonut minulle rummun, käsitin, että äitini oli lahjoittanut minulle tuon lelun salatakseen minulta lähtönsä ja kääntääkseen ajatukseni toisaalle. Ja kun muistin, kuinka vakavin ja hieman surullisin äänin äitini oli sanonut minulle lähtiessään 'Ole kiltti!' ihmettelin, etten ollut mitään epäillyt. Minä ajattelin:
— Jos olisin tietänyt, olisin estänyt hänet lähtemästä.
Minä olin lohduton ja häpeissäni senkin vuoksi, että olin antanut pettää itseäni. Kuinka monien merkkien olisikaan pitänyt olla varoituksinani! Olin jo useita päiviä kuullut vanhempieni kuiskuttelevan, olin kuullut kaappien ovien kitisevän, olin nähnyt sängyissä liinavaatekasoja, huoneissa matka- ja käsilaukkuja. Erään matkalaukun kupera kansi oli rupisella ja paljaaksi hieroutuneella eläimennahalla peitetty, nahan yli kulkivat erittäin likaiset mustat puuvanteet, ja koko esine oli ruma. Minulle oli turhaan ilmennyt monenlaisia enteitä, joista koirapahanenkin olisi jo käynyt levottomaksi. Olin kuullut isäni sanovan, että Finette aavisti matkaanlähdön.
Asuntomme oli suuri ja kolea. Siinä vallitseva kamala hiljaisuus hyyti sydäntäni. Ja tyhjyyden täytteeksi oli Mélanie tosiaankin liian pieni: hänen poimumyssynsä kohosi tuskin päätäni korkeammalle. Minä rakastin Mélanieta, rakastin häntä lapsen-itsekkyyteni koko voimalla, mutta hän ei askarruttanut riittävästi mieltäni. Hänen puheensa tuntuivat minusta typeriltä. Harmaine hiuksineen ja köyryine selkineen hän näytti minusta minua itseäni lapsellisemmalta. Se ajatus, että oli elettävä kokonainen viikko yksin hänen seurassaan, sai minut epätoivoon.
Mélanie koki minua lohdutella, sanoi, että viikko kuluu pian, että äitini tuo minulle pienen laivan, jota voin uittaa Luxembourgin puiston altaassa, että isäni ja äitini kertoisivat minulle matkaseikkailujansa ja kuvailisivat Havren sataman niin hyvin, että luulisin olevani itse sitä näkemässä.
Tunnustaa täytyy, ettei tuo viimeksimainittu piirre ollutkaan huono, sillä satusepon kyyhkynen käyttelee juuri sitä lohduttaakseen hellää puolisoaan, jonka luota poistuu. Mutta minä en tahtonut tulla lohdutetuksi. Pidin sitä mahdottomana ja ajattelin, että sellainen menettely ei olisi kaunis.
Täti Chausson tuli kanssani aterioimaan. Minulla ei ollut mitään iloa siitä, että näin hänen kissapöllön-kasvonsa. Hän lausui minulle lohdutuksen sanoja, mutta ne maistuivat tähderuoalta samoinkuin kaikki, mitä hän tarjosi. Hän oli luonnostaan liian itara antaakseen runsasta, raikasta ja puhdasta lohdutusta. Pöydässä hän istuutui äitini sijalle karkoittaen siten rakkaan emoni istuimelta hänen huomaamattoman hohtelunsa, käsin koskemattoman varjonsa, näkymättömän kuvansa, sanalla sanoen kaiken sen, mitä rakastetuista poissaolevista jää heidän käyttelemiinsä esineisiin.
Tuo säädyttömyys sai minut vimman valtaan. Epätoivoissani minä kieltäydyin syömästä lientä ja ylpeilin tuosta kieltäytymisestäni. En tiedä, ajattelinko silloin, että Finette olisi sijassani menetellyt samoin; mutta jos ajattelin, niin se ei suinkaan tuntunut minusta nöyryyttävältä, koska tiesin eläinten olevan vaistoiltaan ja tunnoiltaan minua paljon etevämpiä. Äitini oli käskenyt tarjota lintupiirasta ja kermakastiketta, joiden oli arvellut hälventävän murhettani. Minä olin kieltäytynyt nauttimasta lientä; lintupiiraan ja kastikkeen minä hyväksyin löytäen niistä onnettomuudessani jonkinlaista lievikettä.
Päivällisen jälkeen täti Chausson neuvoi minua leikkimään Nooakin-arkillani. Tuo neuvo minua raivostutti. Minä vastasin mitä hävyttömimmin ja sinkosin sitäpaitsi aivan asiattomia syytöksiä Mélanieta vastaan, joka ei ollut koko pyhän elämänsä aikana ansainnut muuta kuin kiitosta.
Mélanie-rukka saattoi minut hellin huolin vuoteeseeni, pyyhki kyyneleni ja sijoitti telttasänkynsä huoneeseeni. Siitä huolimatta minä huomasin aivan kohta äitini poistumisen aiheuttamat kamalat vaikutukset. Voidakseen täysin käsittää, kuinka minun kävi, tulee muistaa, että näin joka ilta samassa huoneessa ennen uneen vaipumista joukon suuripäisiä, kyttyräselkäisiä, vääräsäärisiä, omituisen muodottomia pieniä ihmisiä, joilla oli päässä sulkahatut ja nenänvarrella valtavan suuret pyöreät silmälasit ja käsissä erilaisia soittimia, paistinvartaita, mandoliineja, kasareita, tiukurumpuja, sahoja, torvia ja kainalosauvoja, joista he houkuttelivat esiin ihmeellisiä ääniä tanssien samalla hullunkurisia tansseja. Heidän ilmaantumisensa tähän huoneeseen tänä hetkenä ei minua enää ihmetyttänyt: en tuntenut luonnonlakeja niin tarkoin, että olisin tietänyt ilmiön sotivan niitä vastaan. Ja kun ilmiö uudistui säännöllisesti joka ilta, minä en pitänyt sitä erinomaisena, mutta se pelotti minua, joskaan ei siinä määrin, että olisin huutanut. Kauhuani lievensi suuressa määrin se seikka, että huomasin noiden pienten soittoniekkojen pysyttelevän seinäpinnassa ollenkaan pyrkimättä vuoteeni läheisyyteen. Sellainen oli niiden tapa. Ne eivät näyttäneet minua huomaavankaan, ja minä pidätin henkeäni, jotten kiinnittäisi niiden huomiota. Heitä piti varmaan loitolla äidin hyvä vaikutus, ja vanha Mélanie ei suinkaan vallinnut yhtä hyvin näitä ilkeitä henkiä, sillä tänä kamalana yönä, Rue de Bouloin diligenssin kuljettaessa rakkaita vanhempiani kohti kaukaisia rantoja, nuo pienet soittoniekat huomasivat ensimmäisen kerran minun läsnäoloni. Eräs niistä, jolla oli puujalka ja laastari silmässä, osoitti minua sormellaan vierustoverilleen, kaikki kääntyivät minuun päin, toinen toisensa jälkeen, nostivat nokalleen suunnattoman suuret pyöreät silmälasit ja tarkastivat minua uteliaasti ja ilman vähintäkään hyväntahtoisuutta. Kaikki jäseneni alkoivat vapista. Mutta kun ne sitten lähestyivät vuodettani tanssien ja heiluttaen paistinvartaitaan, sahojaan ja kasareitaan ja kun eräs niistä, jolla oli nenä kuin klarinetti, suuntasi minua kohti suuren kaukoputken kokoisen käsiruiskun, niin minä kiljaisin kauhun jäätämänä:
— Äiti!
Vanha Mélanie kiiruhti luo. Hänet nähdessäni minä sulin kyyneliin.Sitten nukahdin jälleen.
Herätessäni varpusten tirskutukseen olin unohtanut kaikki, murheellisen eron ja yksinäisyyteni. Mutta äitini heljät kasvot eivät kumartuneetkaan vuoteeni yli, hänen mustat hiuskiharansa eivät hyväilleet poskiani ja minä en saanut hengittää hänen aamuviitastaan uhoavaa iris-tuoksua. Vain vanhan Mélanien talviomenia muistuttavat posket, valtavan suuren myssyn ympäröiminä, ilmaantuivat näkyviin, ja minä näin tuon kelpo olennon yöröijyssä temppelien ja amorien kuvia. Ne oli painettu vaaleanpunaisina kellanharmaalle pohjalle, ja hän kantoi niitä kaikessa viattomuudessa. Tuo näky herätti jälleen tuskani. Minä harhailin koko aamupuhteen autiossa ja äänettömässä huoneistossa. Löydettyäni rumpuni ruokasalin tuolilta minä heitin sen raivoissani lattiaan ja poljin rikki korollani.
Myöhemmin, kun olin ehtinyt mieheksi, minun kenties teki toisinaan mieli jotakin samanlaista kuin tuo sointuva ja ontelo soitin, jota olin kovin kaivannut varhaisen lapsuuteni aikana — maineen harppulautaa ja yleisösuosion symbaaleita. Mutta tuntiessani sellaisen kaipauksen syntyvän ja liikkuvan mielessäni minä muistelin nelivuotiaan rumpua ja siitä maksamaani hintaa, ja silloin lakkasin heti ikävöimästä lahjoja, joita kohtalo ei suo meille ilmaiseksi.
Jean Racine on latinankielistä raamattuansa lukiessaan alleviivannut tämän kohdan: Et tribuit eis petitionem eorum. Ja hän on sen muistanut sijoittaessaan Arician suuhun nämä sanat, jotka saavat harkitsemattoman Theseun kalpenemaan:
Kavahda, herra, taivaan valtaa tuimaa, vihassaan kuuntelee se toivettasi huimaa; jos torjukaan ei luotaan uhrejasi, se kostaa lahjoillansa rikkomasi.
Kun niinä aikoina makasin valveilla vuoteessani joko jonkin sairauden vuoksi tai vain siitä syystä, että olin herännyt tavallista varhemmin, niin minua silmäili harmaa ja synkkä hahmo, laajat ja muodottomat kasvot, haamu, joka on tuskaa ja pelkoakin kaameampi: Ikävystyminen. Eikä vain ikävyys sellaisena kuin runoilijain laulelmissa, ei sellainen kaunis ja ylpeä, vihan ja rakkauden värittämä ikävyys, ei, vaan muuttumaton, syvä ikävystyminen, sisäinen sumuisuus, aistittavaksi muuttunut tyhjyys. Torjuakseni kaameata tulijaa minä kutsuin äitiäni tai Mélanieta, mutta he eivät valitettavasti tulleet tai jäivät vain hetkiseksi luokseni ja sanoivat minulle niinkuin mehiläinen rouva Desbordes-Valmoren pienelle pojalle:
… Minulla on kiire mennä…… Ei aina naurun aika.
Ja äitini lisäsi:
— Kertailehan kertotauluasi, poikaseni, ajankuluksi.
Se oli äärimmäinen keino, johon en hevin voinut ryhtyä. Mieluummin kuvittelin matkaa maan ympäri ja erinomaisia seikkailuja. Jouduin haaksirikkoon ja saavutin uiden tiikerien ja jalopeurojen asuttaman maan rannikon. Voimallisen mielikuvituksen avulla tuo olisi riittänyt turvaamaan minut ikävystymiseltä. Pahaksi onneksi olivat minun nostattamani kuvat niin kalpeita ja heikkoja, etteivät kyenneet peittämään minulta huoneeni seinäpapereita enempää kuin pelkäämääni sumuhahmoakaan. Ajan mittaan asia onnistui minulle paremmin ja vihdoin osasin hankkia itselleni leposijallani miellyttävää ja henkevää huvitusta, josta kaikki sivistyneet kansat pitävät: minä esitin huvinäytelmää. Tuskin tarvinnee huomauttaa, ettei teatterini saavuttanut täydellisyyttänsä yhdellä iskulla. Kreikkalainen murhenäytelmä kehittyi Thespiin rattaista. Minä viritin virteni lyöden tahtia kädelläni: siinä oli odeionini alku. Epäilemättä sangen vaatimaton. Hyvänsuopa tuhkarokko piti minua vuoteessa suoden siten minulle hyvää tilaisuutta sen täydellistämiseen. Minä ohjasin viittä näyttelijää tai paremmin sanoen viittä luonnetta, sellaisia kuin italialaisessa komediassa. Ne olivat oikean käteni viisi sormea. Jokaisella oli oma nimensä ja omat piirteensä. Ja samoinkuin italialaisen näyttämön naamiot, joihin en omia näyttelijöitäni rohkene nimenomaan verrata, henkilöni säilyttivät nimensä esittämissään osissa, mikäli kappale ei pakottanut niitä muuttamaan, kuten oli laita esimerkiksi historiallisissa näytelmissä. Mutta oman luonteensa he säilyttivät aina muuttumattomana. Tahtomatta heitä imarrella, voin sanoa, etteivät he siinä suhteessa ole milloinkaan olleet uskottomat itselleen.
Peukalon nimi oli Rappart. Minkätähden? Sitä en tiedä. Turha on meidän toivoa voivamme kaikki selittää. Kaikkien asioiden perusteita ei käy määritteleminen. Rappart, lyhyt, leveä, tanakka ja tavattoman voimakas mies, oli sivistymätön henkilö, väkivaltainen, riidanhaluinen, juoppo, oikea Caliban, seppä, kantaja, muuttomies, maantierosvo, aina sen mukaan, mitä osaa kulloinkin näytteli; hän harjoitti pelkkää väkivaltaa ja julmuutta. Tarvittaessa hän esitti villien eläinten osaa, esiintyi sutena 'Pikku Punahilkassa' ja karhuna eräässä varsin somassa komediassa, jossa nähtiin, kuinka nuori paimentyttö yllätti nukkuvan mesikämmenen, sujutti renkaan sen turpaan ja vei sen vankinaan tanssimaan kuninkaan luo, joka heti nai paimentytön.
Etusormi, Mitoufle nimeltään, muodosti sekä moraalisessa että ruumiillisessa katsannossa Rappartin nimenomaisen vastakohdan. Mitoufle ei ollut joukon suurin eikä kauneinkaan, näyttipä hän vielä hieman muuttuneelta ja muodottomaltakin, koska oli joutunut liian nuorella iällä suorittamaan jotakin käsiammattia. Mutta Iiikkeittensä vilkkauteen ja älylliseen iskuvalmiuteen nähden hän oli paras näyttelijäni. Luontaisen jalomielisyytensä nojalla hän taipui välittömästi puolustamaan sorrettuja. Hänen pelkäämättömyytensä kiihtyi usein uhkarohkeudeksi, ja dramaturgi soi hänelle usein tilaisuutta tuon ominaisuuden harjoittamiseen. Tulipalon sattuessa ei ollut toista hänen vertaistaan, kun oli temmattava liekeistä lapsi ja jätettävä se äidilleen. Hänen ainoana vikanaan oli liiallinen vilkkaus; mutta se suotiin hänelle anteeksi tai paremmin: häntä rakastettiin senvuoksi sitäkin enemmän.
Ei miellyttäis' Akhilleus, jos oisi torkkuvampi.
Hienon, suoran, korkea- ja ylväsvartisen keskisormen onnekas ulkopinta sulki sisäänsä ritarillisen sielun. Hän oli kaikkein kuuluisimpien esivanhempien jälkeläinen ja nimeltä Dunois. Ja pelkäänpä nyt hyvinkin tietäväni minkätähden enkä epäile ollenkaan sitä, että äiti kultani oli siihen syypää. Äitini ei laulanut hyvin eikä laulanut kuin minun läsnäollessani. Hän lauloi:
Lähtiessään Syyriaan nuori kaunis Dunois rukoeli Maariaa siunaamahan tekojaan.
Hän lauloi vielä 'Levätkää, kelpo ritarit'. Ja vielä 'Huokaillen näin päivänkoiton'. Äiti kultani oli hullaantunut Hortense-kuningattaren romansseihin, jotka olivat siihen aikaan suuressa suosiossa.
Suokaa anteeksi pitkäveteisyyteni: minä esitän tässä kokonaista taidelaatua. Nimettömän sormen kanssa samastui eräs ylen kaunis nainen nimeltä Kastilian Blanka. Tuo oli kenties salanimi. Seurueen ainoana naishenkilönä hän näytteli äitien, puolisoiden ja rakastettujen osia. Nuori ja kaunis Dunois pelasti siveän ja vainotun monet kerrat mitä suurimmista vaaroista Mitouflen uutteralla ja epäitsekkäällä avustuksella. Hän nai usein Dunois'n, harvoin Mitouflen. Vielä eräs, ja seurueeni on täydellinen. Jeannot, pikkusormi, oli nuori viattomuutta uhkuva poika, josta tarpeen tullen tehtiin tyttö, esimerkiksi 'Pikku Punahilkkaa' esitettäessä. Ja luulenpa, että hän tytöksi muuttuessaan muuttui henkeväksikin.
Mainitsemiani tulkitsijoita varten valmistetut näytelmäkappaleet lähenivätcommedia del arteasikäli, että minä sepitin niiden loimen ja näyttelijät improvisoivat vuoropuhelun noudattaen omaa luonnettansa ja tilanteen vaatimuksia. Ne eivät kuitenkaan ollenkaan muistuttaneet italialaisia farsseja eikä niitä markkinapiloja, joissa kiistelevät Harlekiini, Colombine ja alhaisia edunharrastuksia ja kehnoja intohimoja noudatteleva tohtori. Minun teokseni olivat jalompia, kuuluivat sankarilliseen lajiin, joka itse asiassa soveltuukin parhaiten viattomille ja yksinkertaisille olennoille. Minä olin lyyrillinen ja pateettinen, traagillinen ja erittäin traagillinen. Intohimojen kohotessa niihin korkeuksiin, jossa puhe mykistyy, laulettiin. Näissä näytelmissä oli koomillisiakin kohtauksia. Minä työskentelin tietämättäni Shakespearen menetelmän mukaan; paljoa vaikeampi minun olisikin ollut noudattaa Racinen järjestelmää. Minä en suinkaan kauhistunut kujeilua, niinkuin Lamartine. Kaukana siitä! Mutta komiikkani oli erittäin yksinkertaista, ja siihen ei sekaantunut ironiaa. Samat tilanteet toistuivat usein teatterissani. Minulla ei ollut rohkeutta siitä itseäni moittia: ne olivat ylen liikuttavia! Mieliaiheitani olivat vangiksijoutuneet prinsessat, joita urheat ritarit pelastelivat, varastetut lapset, jotka palautettiin äideilleen ja muut samanlaiset.
Minä kuljin kuitenkin toisiakin uria. Sepitin rakkausnäytelmiä, joihin sirottelin suuria kauneuksia. Sellaisista näytelmistä puuttui toimintaa ja varsinkin ratkaisua; nämä puutokset johtuivat puhtaasta sielustani, joka käsitti rakkauden olevan oma ja ainoa tarkoituksensa ja sisältönsä eikä niinmuodoin edellyttänyt sen vaativan minkäänlaista muuta tyydykettä. Se oli kaunista, mutta yksitoikkoista.
Minä käsittelin sotilaallisiakin aiheita enkä ollenkaan pelännyt käydä käsiksi Napoleonin epopeiaan, jonka poimin niiden vielä eloissaolevien suuren aikakauden henkilöiden huulilta, joita oli runsaasti kätkyeni ympärillä. Dunois esitti Napoleonin osaa, Kastilian Blanka oli Josephine (Marie-Louisea minä en tuntenut), Mitoufle krenatööri, Jeannot pikkuhuilunpuhaltaja; Rappart edusti englantilaisia, preussilaisia, itävaltalaisia ja venäläisiä, sanalla sanoen vihollista. Näine apukeinoineni minä kykenin saavuttamaan Austerlitzin, Jenan, Friedlandin ja Wagramin voitot ja marssimaan Wieniin ja Berliniin. Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden minä olin oikea Calderon.
Helppo on arvata, että tämä teatteri, jossa olin samalla kertaa johtaja, kirjailija, näyttelijäseurue ja katsomo, ei enää sallinut minun ikävystyä vuoteessani. Päinvastoin: minä oljentelin leposijallani mahdollisimman kauan ja keksin kaikenlaisia sairauksia, jottei olisi tarvinnut nousta. Äitini, jonka oli vaikea tuntea minua entisekseni, kysyi minulta, mistä tämä uusi laiskuus johtui. Tuntematta taidettani ja voimatta mitata neroni syvyyttä hän nimitti laiskuudeksi sitä, mikä oli toimintaa ja liikettä.
Tämä teatteri, joka saavutti korkeimman kukoistuksensa minun ollessani kuudennella ikävuodellani, joutui sitten äkkiä nopean rappeutumisen tilaan, jonka syyt minun on tässä esitettävä.
Kuuden vuoden iällä, kun minun oli pakko eräiden lievien kasvuhäiriöiden vuoksi pysytellä vuoteessa useita päiviä ja vieressäni, pienellä pöydällä, oli väri- ja nauhalaatikko, päätin käytellä saatavissani olevia keinoja kaunistaakseni teatteriani ja saattaakseni sen kuulumattoman täydellisyyden tilaan. Minä ryhdyin heti työhön ja suoritin kiihkein innoin kuumeisia keksintöjäni. En ollut milloinkaan huomannut, ettei näyttelijöilläni ollut kasvoja enempää kuin kananmunalla, ja kun tuo puutos nyt äkkiä minulle selvisi, tein niille silmät, nenät, suut, ja havaitessani, että he olivat alasti, puin heidät silkkiin ja kultaan. Sitten tuntui mielestäni välttämättömältä toimittaa heille päähineet, ja minä tein heille erimallisia hattuja tai myssyjä, mutta yleensä suippoperäisiä. Minä en viivytellyt maalauksellisten vaikutusten etsinnässä; minä suunnittelin näyttämön, maalasin koristeet, valmistin kaluston. Aivan liikutettuna minä sitten sepitin näytelmän, jonka nimi oli 'Pyhän haudan paroonit' ja jonka oli määrä yhdistää itä- ja länsimaat valtavaan draamalliseen toimintaan. Valitettavasti en saanut valmiiksi ensimmäistäkään näytöstä. Innoitus oli hyytynyt: henki ja liike, kaikki oli kadonnut. Intohimo oli tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus tukehduttavat draaman, joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta.
Minä en ollut vielä neljää vuotta täyttänyt, kun äitini eräänä aamuna nosti minut vuoteesta ja isä, kansalliskaartin puvussa, suuteli minua hellästi. Hänellä oli lakissaan kultainen kukko ja punainen pumpula. Rantakadulla rummutettiin kokoon, hevosten kaviot kapsoivat kivetyllä tiellä; toisinaan kuului ohikulkevien laulua ja hurjia huutoja ja etäistä ammunnan räiskettä. Isäni lähti ulos. Äiti astui ikkunan luo, kohotti musliiniuudinta ja nyyhkytti. Oli tapahtumassa vallankumous.
Helmikuun päivät ovat jättäneet mieleeni vain vähän muistoja. Katutaisteluiden kestäessä minua ei päästetty kertaakaan ulos. Ikkunamme olivat pihanpuolella, ja kadun tapahtumat olivat minusta sanomattoman salaperäiset. Kaikki talon asujamet veljeytyivät. Madame Caumont, kirjainkustantajan rouva, rouva Laroquen jo iäkäs tytär neiti Mathilde, ompelijatar neiti Cécile, erittäin hieno rouva Petitpas, kaunis rouva Moser, jonka kanssa ei tavallisissa oloissa seurusteltu, kokoontuivat iltapäivällä äitini luo ja nyhtivät liinannukkaa haavoittuneita varten, joiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Siihen aikaan oli kaikissa sairaaloissa tapana peittää haavat liinannöyhdällä, ja kukaan ei epäillyt tämän menetelmän erinomaisuutta, kunnes tapahtui lääkeopillinen kumous, joka poisti kosteat siteet. Naiset toivat kukin liinakäärönsä, istuutuivat ruokasalin pyöreän pöydän ympärille, repivät liinan kapeiksi nauhoiksi ja nyhtivät sen nöyhdäksi. Asiaa ajatellessaan joutuu ihmettelemään, että näillä perheenemännillä oli niin paljon vanhoja liinavaatteita. Rouva Petitpas luki tuomastaan lakanan kappaleesta äidinäitinsä nimen ja vuosiluvun 1745. Äiti oli samassa työssä kuin hänen vieraansa. Nuori Octave Caumont ja minä otimme mekin osaa tähän laupeudentyöhön, valvojanamme vanha Mélanie, joka nyhti kangasta karhein sormin hieman loitompana, kunnioittavan matkan päässä pöydästä. Minä puolestani suoritin tehtävääni innokkaasti, ja ylpeyttäni lisäsi jokainen irtinyhtämäni lanka. Mutta kun sitten havaitsin, että Octave Caumontin kasa oli suurempi kuin minun, niin itserakkauteni siitä kovin loukkaantui ja haavoittuneiden tilan lievittämistä tarkoittavan työn aiheuttama tyydytys väheni melkoisesti.
Tavan takaa tulivat uutisia tuomaan tuttavat henkilöt, herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja herra Caumont, kustantaja.
Herra Caumont oli kansalliskaartin puvussa, mutta univormu ei sopinut hänelle läheskään yhtä moitteettomasti kuin isälleni. Isäni oli kalpeakasvoinen ja solakkavartinen. Herra Caumontin kasvot olivat näppyläiset, ja hänen kolme leukaansa riippuivat pitkin asetakkia, joka loistottomasti rehotti avoinna vatsan kohdalta, koska oli liian ahdas napitettavaksi.
— Tilanne on kamala, sanoi hän meille. Parisi liekkien vallassa, kaduilla seitsemänsataa sulkua, kansa piirittää linnaa, jota puolustaa marsalkka Bugeaud neljällä tuhannella miehellä ja kuudella tykillä.
Nuo uutiset aiheuttivat suurta kauhun ja säälin liikutusta. Taampana istuva vanha Mélanie teki ristinmerkkejä ja liikutteli hiljaa huuliansa.
Äitini tarjosi madeiraa ja kuivia leivoksia. (Siihen aikaan ei juotu teetä, ja naiset eivät pelänneet viiniä siinä määrin kuin nyt.) Kulaus madeiraa elvytti katseita ja nosti huulille hymyn. Kasvot eivät olleet enää entiset; ja mieletkin olivat muuttuneet toisiksi.
Välipalan aikana ilmaantui luoksemme herra Clérot, Quai Malaquais'n varrella asuva kehystäjä. Hän oli erittäin jykevä mies, paljoa jykevämpi kuin herra Caumont, ja näytti valkoisessa puserossaan vieläkin pyöreämmältä. Hän tervehti kokoontuneita ja pyysi tohtori Nozièreâ tulemaan Palais-Royaliin auttamaan haavoittuneita, joilta puuttui kaikkea. Äitini vastasi hänelle, että tohtori Nozière oli Charité-sairaalassa. Herra Clérot kuvaili meille kaamein värein, mitä oli nähnyt Tuileries-palatsin tienoilla. Siellä täällä kuolleita, haavoittuneita hevosia, jotka yrittivät nousta, jalka katkenneena, vatsa auki, yrittivät nousta ja kaatuivat jälleen uteliaiden ihmisten sillävälin täyttäessä kahvilat ja katupoikajoukon huvikseen katsellessa koiraa, joka ulvoi erään ruumiin vieressä. Hän kertoi Palais-Royalin torilla olevan Château-d'Eaun puolustajien, joita ahdisti suuri aseilla ja ammuksilla varustettu kapinallisten joukko, laskeneen aseensa vasta kun heitä ympäröivät liekit joka taholta.
Herra Clérot jatkoi esitystään suunnilleen näin:
— Kun tuo asema oli luovutettu, värvättiin vapaaehtoisia sammuttamaan tulipaloa; minä olin toisten joukossa; hankittiin sankoja, ja me muodostimme ketjun. Minä olin suunnilleen sadan askelen päässä palosta, iäkkään ja kunnianarvoisen kansalaisen ja katupojan välissä, jolla viimeksimainitulla oli sotilaan patruunavyö pään yli olalle heitettynä. Sangot liikkuivat edestakaisin. Minä sanoin: 'Huomio, kansalaiset, huomio!' Minä tunsin voivani pahoin; tuuli ajoi liekkejä ja savua meihin päin; jalkani olivat jääkylmät, ja toisinaan kulki pitkin säärtäni hirmuinen viiunväristys, jonka syytä yritin turhaan keksiä, ja niin minä jo kyselin itseltäni, enkö kukaties ollut haavoittunut taistelun tuoksinassa ja eikö vereni vuotanut kuiviin. Seisoessani siinä ketjussa sanoin itsekseni 'Se, mitä nyt tunnen, ei ole luonnollista' ja käännyin eteen ja taakse, oikeaan ja vasempaan saadakseni selville, mitä minulle tapahtui. Ja mitä näinkään! Vasen vieruskumppanini, poikavintiö, on parhaillaan tyhjentämässä nuttuni taskuun vasta hänelle ojentamaani sankoa… Hyvät rouvat, se lurjus sai minulta viisilehtisen korvatillikan, jota voi näyttää lemmitylleen.
— Jos siis suvaitsette sallia, rouva Nozière, lämmittelen mielelläni hetkisen teidän lietenne ääressä. Se riiviö jääti minut luita ja ytimiä myöten. Kerrassaan kamalaa, että nuoriso siinä määrin on kadottanut kunnioituksen tunteet!
Jykevä mies veti nurinkääntyvästä ja vettä valuvasta taskustaan metrimitan, lasinleikkuutimantin ja taikinaksi muuttuneen sanomalehden. Sitten hän avasi puseronsa, ja hänen vaatteensa alkoivat kohta höyrytä lieden lämmössä.
Äitini kaatoi hänelle lasin viinaa, jonka hän joi seuran terveydeksi, hän näet osasi käyttäytyä.
Minä olin ihastunut kuulemiini ja huomasin varsin hyvin, että rouvaCaumont tukahdutti hillittömän naurunsa.
Samassa ilmaantui näkyviimme herra Debas, liikanimeltään Nantuan Simon, sotilaan nahkavarusteissa ja pyssy kädessä. Tapahtumat loivat häneen erinomaista tärkeyttä, ja hän ilmoitti juhlallisesti rouva Nozièrelle, ettei tohtori, jonka täytyi jäädä sairaalaan, voinut tulla päivälliselle. Hän kertoi meille, mitä oli nähnyt, ja esitti erikoisen laajasti niitä kohtauksia, joissa oli ollut itse mukana. Hän oli piilottanut erääseen Rue de Beaunen varrella sijaitsevaan kellariin kuusi kaupungin kaartin miestä, joita kapinalliset olivat ahdistaneet; erään kuninkaallisen ratsaspalvelijan, jonka punaiset liverit herättivät kansan raivoa, hän oli pukenut Rue de Verneuilin kulmassa asustavalta viinikauppiaalta lainaamaansa puseroon. Hän kertoi meille, että Firminin, herra Bellaguet'n kamaripalvelijan, oli rantakadulla surmannut harhaluoti. Ja koska meitä erikoisesti liikuttaa se, mikä tapahtuu läheisyydessämme, herätti tuo uutinen syvää liikutusta.
Muistan vielä, kuinka muutamia hetkiä myöhemmin, yön tultua, ollessani äitini ja rouva Caumontin seurassa, näin rantakadun puolella olevasta välikerroksen ikkunasta erittäin korkeat ja avarat vaunut, jotka ilmiliekissä palaen sukelsivat esiin Louvren portista. Joukko miehiä hinasi sitä Saints-Pères-sillalle molempien istuvien kuvapatsaiden väliin ja keikautti sen kumoon, ennenkuin olivat ehtineet keskelle siltaa. Se kimmahti pari kertaa joustimiensa varassa ja viskautui sitten Seineen vieden valurautaisen kaiteen kerallansa. Ja tuo näytelmä, jota seurasi äkkiä syvä pimeys, näytti minusta suurenmoiselta ja salaperäiseltä.
Siinä ovat muistelmani helmikuun 24 p:ltä 1848 sellaisina kuin ne painuivat kehittymättömään ymmärrykseeni ja sellaisina kuin äitini on niitä monet kerrat virkistänyt; olen kertonut ne vilpittömässä puutteellisuudessaan. Olen kovin varonut niitä mitenkään kaunistelemasta tai rikastuttamasta.
Kokemusteni piiriin tulevat ajan tapahtumat vaikuttivat pysyväisesti julkista elämää koskevaan oivallukseeni ja muovasivat osaltaan melkoisesti historian-filosofiaani. Varhaisen lapsuuteni aikana ranskalaisissa oli naurettavuuden vaistoa, jonka he sittemmin ovat menettäneet syiden nojalla, joita en kykene selvittelemään. Lentolehtiset, piirrokset ja laulu ilmaisivat heidän ivailevaa henkeänsä. Minä synnyin pilapiirrosten kulta-aikana ja muodostin itselleni käsityksen kansallisesta elämästä "Charivarin" kivipiirrosten ja kummisetäni herra Pierre Danquinin ivailujen nojalla; tuo elämä näytti minusta naurettavalta niistä kapinoista ja kumouksista huolimatta, joiden vallitessa kasvoin. Kummisetäni nimitti Louis-Napoleon Bonapartea alakuloiseksi papukaijaksi. Minua miellytti kuvitella tuo lintu taistelemassa punaista kummitusta vastaan, jona oli luudanvarteen sujutettu linnunpelätti. Ja heidän vaiheillaan näin hyöriviä orleanisteja, joilla oli päärynä pään sijalla, näin kääpiömäisen Thiersin, Girardinin sirkusilveilijänä ja presidentti Dupinin, jolla oli siivilä kasvoina ja venheen kokoiset jalkineet. Mutta erikoisesti minua huvitti Victor Considérant, jonka tiesin asuvan läheisyydessämme, Quai Voltairen varrella ja joka oli kuvattu riippumassa puun oksasta suureen silmään päättyvän pitkän hännän varassa.
Äitini vei minut siihen aikaan varsin usein Rue de Bacin varrelle. Talvi lähestyi. Hän osti tuon liikekadun myymälöistä kudinteoksia ja villakankaita, ja herra Augris, yhtä kohtelias kuin epätäsmällinenkin räätälimestari, joka asui vastapäätä sitä taloa, missä Chateaubriand oli kuollut edellisenä vuonna, sai tehtäväkseen valmistaa minulle lämpimän puvun. Kuolemantapauksen muisto ei minua ollenkaan liikuttanut, ja minä silmäilin huolettomasti sitä pyörökuvin kaunistettua ylevä- ja puhdastyylistä ovea, joka oli avautunut hänen lähtiessään viimeiselle matkalleen. Kauniin Rue de Bacin varrella minua ihastuttivat eniten myymälät, jotka olivat täynnä muodoiltaan ja väreiltään ihmeellisiä esineitä, lukemattomia koruompeluksia, kirjoituspaperia kultaisine tai taivaansinisine kirjaimineen, vuodemattoja jalopeuroineen ja panttereineen, vahanukkia taiteellisine hiuslaitteineen, Savoijan biskviittejä, joiden yläpinnassa nähtiin auennut ruusu, samanlainen kuin Pantheonin katossa, ja vihdoin mainioita teeleivoksia, kolmikolkkahattujen, dominolevyjen ja mandoliinien muotoisia. Osoittaessaan minulle kaikkia noita ihmeitä äitini sai ne sanallaan vieläkin merkillisemmiksi. Hänessä oli harvinainen kyky luoda elämää kaikkiin olioihin ja saada syntymään symbolia.
Tämän kadun varrella, Rue de l'Universitén kulmassa, oli siihen aikaan eräs taulukauppias, jonka luo päästiin verrattain ahtaasta, keltaiseksi maalatusta ja ajan tyylin mukaan verrattain runsaasti koristellusta ovesta. Sen yläpuolella olevasta karmisista en sano mitään, koska mieleeni ei ole jäänyt siitä minkäänlaista muistoa, mutta varmaa on, että karmisia kannattaviin olkakiviin nojasi käsivarren korkuisia kuvioita, joita sommiteltaessa oli oudolla tavalla käytetty ihmisen, nelijalkaisten ja lintujen jäseniä. Ne eivät oikeastaan olleet khimairoja, koska eivät mitenkään polveutuneet jalopeurasta ja vuohesta, eivät myöskään aarnilintuja, sillä niiltä puuttuivat naisenrinnat. Niiden yölepakon-päissä olivat pitkät korvat, ja niiden hoikat ruumiit muistuttivat vinttikoiraa. Nykyjään nähdään Suresnes-sillan lyhtyjalustoissa pieniä haaveenomaisia olentoja, jokseenkin samanlaisia kuin nyt puheenaolevat, joita sopisi verrata myöskin Firenzessä olevan Riccardi-palatsin julkisivun lyhtyä pitelevään hirviöön. Sanalla sanoen: ne olivat pieniä koristeellisia kuvioita, jotka oli suunnilleen vuonna 1840 valmistanut Feuchèrenkaltainen kuvanveistäjä; mutta niiden kasvojenilme oli aivan eriskummallinen ja niillä on minun elämässäni sellainen merkitys, etten voi niitä sekoittaa mihinkään muihin samanlaisiin tuotteisiin.
Äitini viittasi niihin eräänä päivänä ohikulkiessamme.
— Katsohan, Pierre, noita pieniä otuksia, sanoi hän minulle. Niissä on paljon ilmettä. Niiden piirteet ovat täynnä ilkeyttä ja hilpeyttä. Voisi viettää tuntikausia niitä katsellen, niin henkeviltä ja eläviltä ne näyttävät! Katsohan, kuinka ne nauravat.
Minä kysyin, mitä ne olivat nimeltään. Äitini vastasi, ettei niillä ollut luonnonhistoriassa mitään nimeä, koska niitä ei ollut luonnossa olemassa. Minä sanoin:
— Ne ovat sisarukset.
Seuraavana päivänä meidän oli jälleen mentävä herra Augris'n luo koettamaan vielä kerran talvipukuani. Kun kuljimme sisarusten ohi, äiti osoitti heitä vakavasti sormellaan.
— Katsohan, ne eivät enää naura.
Äiti puhui totta. Sisarten ilme oli muuttunut, he eivät enää nauraneet, heidän kasvonsa näyttivät ankaroilta ja uhkaavilta.
Minä kysyin, minkätähden ne eivät enää nauraneet.
— Sentähden, ettet ole ollut tänään kiltti.
Se asia oli kiistämätön. Minä olin ollut kaikkea muuta kuin kiltti sinä päivänä. Olin lähtenyt keittiöön, jonne sydämeni ikävöi, ja olin tavannut siellä vanhan Mélanien nauriita listimässä. Minäkin tahdoin käydä niitä kuorimaan tai pikemmin veistämään; oli näet tarkoitukseni muovata ne ihmisten ja eläinten hahmoon. Mélanie vastusteli. Hänen kieltonsa ärsyttämänä tempasin hänen päästään poimumyssyn pitseineen päivineen. Tuo saattoi olla kuumaverisen luonnonlaadun ilmaus, mutta missään tapauksessa se ei ollut viisas teko. Minä silmäilin sisaruksia, ja lieneekö ollut laita niin, että he minusta tosiaankin näyttivät omistavan yliluonnollisia kykyjä, tai lieneekö ihmeitä himoitseva mieleni suostunut harhavaikutelmaan, joka tapauksessa tuntui rinnassani vähäinen katkeransuloinen väristys.
— He eivät tiedä sinun vikojasi, virkkoi äitini, mutta sinä luet ne heidän silmistään. Ole hyvä, niin ne hymyilevät sinulle samoinkuin sinulle silloin hymyilee koko luonto.
Kun myöhemmin kuljimme sisarusten ohi, olimme levottomat näkemään, olivatko he ärtyneet vai iloiset, ja heidän ilmeensä vastasi aina mielentilaani Minä tutkin niitä täysin hyvässä uskossa ja löysin heidän hymyilevistä tai synkeistä kasvoistaan kilttiyteni palkan tai kurittomuuteni rangaistuksen.
Vuodet kuluivat. Olin jo ehtinyt mieheksi ja saavuttanut täyden henkisen vapauden, mutta kysyin yhä vielä vaikeuksien ja epäröinnin valtaan jouduttuani sisarusten neuvoa. Eräänä päivänä, kun oli erikoisen tärkeätä päästä selvyyteen itsestäni, lähdin heidän luokseen. Minä en heitä enää löytänyt: ne olivat kadonneet koristamansa oven keralla. Minä käännyin takaisin mieli täynnä epävarmuutta ja epäröintiä ja tein huonon päätöksen.
Kun näin ensimmäisen kerran meren, se näytti suunnattoman suurelta vain sen valtavan alakuloisuuden nojalla, jota tunsin sitä katsellessani ja hengitellessäni. Se oli kesytön meri. Me olimme lähteneet viettämään kesäkuukautta erääseen pieneen Bretagnen kylään. Rannikon kuva on muistissani kuin syövytyslevyssä: rivi puita, jotka ulapan tuulen piekseminä taivuttivat käyriä runkojaan ja laihoja oksiaan kohti latteata ja karua maata matalan taivaan alla. Tuo näky jäyti sydäntäni ja säilyy mielessäni verrattoman kovan! onnen symbolina.
Meren pauhu ja hajut hämmensivät minua. Meri näkyi minulle joka päivä ja joka hetki erilaisena, milloin sileänä ja sinisenä, milloin toiselta puoleltaan taivaansinisten, toiselta hopeisten pienten ja rauhallisten laineiden peittämänä, milloin viheriän vahapeitteen alle kätkeytyvänä, milloin jylhänä ja synkkänä, kantaen kiitävien aaltojensa harjalla Vetehisen villiä katrasta; vielä eilen hymyillen vetäydyttyään pois se hyökkäsi tänään raivoisana eteenpäin. Koska olin lapsi ja voimaton lapsi, tuo kavala epävakaisuus vähensi suuressa määrin sitä luottamusta ja ystävyyttä, jota minussa herätti luonto. Meren eläimet, kalat, simpukat ja varsinkin kuoriaiseläimet, kamalammat niitä pyhän Antoniuksen kiusauksessa esiintyviä eläimiä, jotka Quai Malaquais'n varrella sijaitsevassa rouva Letordin myymälän näyteikkunassa olivat olleet uteliaan tarkasteluni esineinä, langustit, läkkikalat, meritähdet, kravut, osoittivat minulle ylen merkillisiä elämänmuotoja ja olentoja, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet minuun niin tutunomaisesti kuin pieni koirani Caire, kuin rouva Caumontin ponihepo, kuin Robinsonin aasit, kuin Parisin varpuset, eivätpä edes niin ystävällisesti kuin kuvaraamattuni vaskipiirrokset ja Nooakin-arkkini eläinparit. Merihirviöt ahdistivat minua unessakin ilmaantuen yöllä suunnattoman suurina tummansinisine selkäkilpineen, piikkisinä ja karvaisina, pihdeillä, veitsillä ja sahoilla varustettuina, vailla kasvoja ja juuri siitä syystä kaikkia muita kauhistuttavampina.
Paikkakunnalle saavuttuani minut otti jo seuraavana päivänä eräs iso poika jäseneksi joukkoon, joka kuokilla ja lapioilla varustettuna rakensi rannikolle hiekkalinnoitusta kohottaen sen harjalle Ranskan lipun ja puolustaen sitä vuoksivesiltä. Me kärsimme kunniakkaan tappion. Minä poistuin tuhoutuneesta varustuksesta poistuvien viimeisten keralla täytettyäni velvollisuuteni, mutta suostuen tappioon niin kevein mielin, ettei voinut otaksua minusta koituvan suurta sotapäällikköä.
Eräänä päivänä lähdin venheellä pyydystämään simpukoita Jean Élôn kanssa, jonka ahavoituneissa ja savuttuneissa kasvoissa nähtiin vaaleansiniset silmät. Hänen kätensä olivat niin karkeat, että raapivat ihoani, kun hän kiintymystään osoittaakseen tarttui käteeni. Hän kalasteli aavalla merellä, paikkaili verkkojansa, tilkitsi alustaan ja rakenteli joutohetkinänsä karahviin kuunaria täysine taklauksineen. Vaikka olikin yleensä harvasanainen, hän sentään kertoi minulle elämäntarinansa, jonka ainoan sisällön muodostivat hänen merelle hukkuneiden sukulaistensa kuolemantapaukset. Kolme hänen veljeänsä ja hänen isänsä olivat edellisenä talvena hukkuneet yhdessä kaapelinmitan päähän satamasta. Sitä samoinkuin kaikkia muitakin tapahtumia hän piti vain hyvänä. Oman vähän uskonnollisuuteni nojalla minä keksin Jean Èlôssa taivaallista viisautta. Eräänä sunnuntai-iltana tapasimme hänet makaamassa poikkipuolin tiellä, ja meidän oli pakko harpata hänen ylitsensä. Siitä huolimatta hän oli edelleenkin mielestäni täydellinen olento. Minun vaikutelmassani saattoi olla kvietismin leimaa. Jätän toisten tehtäväksi asian arvostelemisen: en ollut silloin mikään teologi ja vielä vähemmän olen sellainen nykyjään.
Suurimpana huvinani oli pyydystää katkorappoja kahden tyttösen keralla, jotka herättivät minussa hurmaantunutta ja häipyväistä ystävyydentuntoa. Toinen, Marianne le Guerrec, oli kotoisin Quimperistä, ja äitini oli tutustunut hänen äitiinsä tällä rannikolla; toinen, Catherine O'Brien, oli irlantilainen. Molemmat vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä. He olivat toistensa näköiset, eikä ihmekään:
On neidot Erinin ja neidot Armorin kuin kaksi omenaista oksan kaltaisen.
Salainen vaisto sanoi heille, että he näyttivät soreimmilta liikkuessaan yhdessä, ja niin he näyttäytyivätkin aina toisiinsa liittyneinä. Liikuttaen täysin sopusointuisesti hoikkia, paljaita jalkojaan, jotka olivat auringon ja meriveden tummentamat, he juoksentelivat hietikossa kierrellen kaarrellen ikäänkuin olisivat muodostaneet tanssin kuvioita. Catherine O'Brien oli kauniimpi, mutta puhui huonosti ranskaa, ja minä tietämättömyydessäni siitä loukkaannuin. Minä etsin heille tarjotakseni kaikkein kauneimpia simpukankuoria, joista he eivät huolineet. Vaivasin päätäni keksiäkseni huomaavaisuudenosoituksia, ja he joko näyttivät olevan kerrassaan niitä havaitsematta tai pyrkivän hullaantuneina saamaan niitä osaksensa. Kun katselin heitä, he käänsivät päänsä toisaalle; mutta jos minä puolestani en ollut heitä näkevinäni, he käänsivät huomioni itseensä jonkin kiusanteon avulla. He herättivät minussa arkuutta; heidän saapuessaan en enää keksinyt sanoja, jotka olin heitä varten sommitellut. Jos puhuin heille toisinaan karusti, niin se tapahtui pelosta, uhmasta tai jonkin selittämättömän nurinkurisuuden vuoksi. Marianne ja Catherine olivat yhtä mieltä, kun oli ivailtava ja naurettava heidän ikäisiään pieniä kylpyvieraita. Kaikissa muissa tapauksissa he useammin kiistelivät kuin sopivat. He syyttelivät toisiaan siitä, etteivät olleet syntyneet samassa maassa. Marianne moitti ankarasti Catherineä siitä, että hän oli englantilainen. Catherine, Englannin vihollinen, kimmahti pystyyn tuon solvauksen kuullessaan, polki jalkaa, puri hammasta ja huusi olevansa irlantilainen. Mutta Marianne ei nähnyt siinä mitään eroa. Eräänä päivänä heidän isänmaata koskeva kiistelynsä rouva O'Brienin huvilassa päättyi käsikähmään. Marianne saapui luoksemme rannalle kasvot kynsittyinä. Hänen äitinsä huudahti hänet nähdessään:
— Armias taivas, mitä sinulle on tapahtunut?
Marianne vastasi aivan koruttomasti:
— Catherine kynsi minua, koska olen ranskalainen. Minä nimitin sitten häntä ilkeäksi englantilaiseksi ja iskin häntä nyrkillä niin että hänen nenänsä vuoti verta. Rouva O'Brien lähetti meidät peseytymään Catherinen huoneeseen, ja me teimme sovinnon, kun ei ollut käytettävänämme kuin yksi ainoa pesuastia.
Päivällisen jälkeen vanha Mélanie lähti joka päivä yliskamariinsa, puki jalkoihinsa kiiltävät matalat kenkänsä, sitoi kuvastimen edessä valkoisen pitsimyssynsä nauhat, veti pienen mustan hartiahuivinsa ristiin rinnoillensa ja kiinnitti sen neulalla. Hän noudatti näissä toimissaan uutteraa huolellisuutta, sillä taide on aina vaikea asia, ja Mélanie ei jättänyt sattuman varaan mitään sellaista, minkä arveli olevan omansa tekemään inhimillistä olentoa kunnianarvoiseksi, siveäksi ja jumalallisen alkuperänsä arvoiseksi. Saatuaan vihdoin varmuuden siitä, että oli täyttänyt kaikki hänen sukupuolelleen, iälleen ja olotilalleen asetettavat vaatimukset, hän lukitsi huoneensa oven, astui kerallani portaita alas, pysähtyi ällistyneenä eteiseen, huudahti kimakasti ja nousi jälleen portaita yliskamariinsa hakemaan sieltä laukkuansa, jonka oli unohtanut kuten ainakin. Hän ei olisi missään tapauksessa suostunut lähtemään ilman tätä granaattipunaista laukkuansa, joka sisälsi hänen iänikuisen kutimensa ja josta hän aina tarpeen mukaan löysi sakset, lankaa ja neuloja, vetipä kerran esiin neliskulmaisen kappaleen englantilaista vetolaastariakin kiinnittääkseen sen vertavuotavaan sormeeni. Sitäpaitsi hän säilytti laukussaan reiällistä viiden sentiimin rahaa, erästä maitohammastani ja paperilappuun merkittyä osoitettansa, jotteivät, kuten hän sanoi, veisi häntä ruumishuoneeseen, jos hän sattuisi äkkiä kuolemaan kadulle. Kun rantakadulle ehdittyämme käännyimme vasemmalle, sanoimme hyvää päivää rouva Petit'lle, silmälasikauppiaalle, joka istui ulkosalla, Hôtel de Chimayn muurin kupeella lasilaatikkonsa vieressä korkealla puutuolillaan suoraselkäisenä ja liikahtamatta, kasvot helteen ja pakkasen parkitsemina ja ankaran alakuloisena. Nämä naishenkilöt vaihtoivat toistensa kanssa sanoja, jotka olivat melkein samat kerran toisensa jälkeen, epäilemättä siitä syystä, että koskettelivat luonnon muuttumatonta ydintä. He juttelivat lapsista, joissa oli hinkuyskä tai kuristustauti tai joita hivutti hiljainen kuume, naishenkilöistä, jotka potivat salaisempia vammojansa, ja työmiehistä, jotka olivat joutuneet kamalain onnettomuuksien uhreiksi. He puhuivat vuodenaikojen ikävästä vaikutuksesta ihmisten luonnonlaatuun, elintarpeiden hintain kohoamisesta, yhä kehnommiksi muuttuvien ihmisten kasvavasta ahneudesta ja maailmaa kauhistuttavien rikosten lisääntymisestä. Myöhemmin, Hesiodosta lukiessani, olen huomannut, että Quai Malquais'n silmälasikauppias ajatteli ja puhui niinkuin Kreikan vanhat mietelmärunoilijat. Tuo viisaus ei kumminkaan minua yhtään liikuttanut, vaan ahdisti minua ikävyydellä, ja minä kiskoin hoitajatartani hameesta päästäkseni sitä kuulemasta. Mutta jos rantakadulle ehdittyämme käännyimmekin oikealle, niin minä tahdoin pysähtyä niiden vaskipiirrosten luo, jotka asetti näytteille rouva Letord sen puuaitauksen varrella, joka rajoitti nyt Kaunotaiteiden palatsille kuuluvaa, mutta siihen aikaan tyhjää aluetta. Kuvat täyttivät mieleni ihmetyksellä ja ihailulla. Varsinkin 'Fontainebleaun jäähyväiset', 'Eevan luominen', 'Ihmisen pään muotoinen vuori' ja 'Virginian kuolema' aiheuttivat minussa tunneliikutusta, jota vuodet eivät ole kyenneet vieläkään täysin tyynnyttämään. Mutta vanha Mélanie veti minua eteenpäin, joko siitä syystä, ettei pitänyt minua kyllin iäkkäänä tutkimaan kaikkia piirroksia, tahi pikemmin senvuoksi, ettei itse osannut niissä mitään erottaa. Tosiasia näet on, ettei hän välittänyt niistä enempää kuin pieni koiramme Caire.
Me menimme joko Tuileriesiin tahi Luxembourgin puutarhaan. Selkeän ja lauhan sään vallitessa me etenimme aina kasvitieteelliseen puutarhaan tai Trocadéroon, jonka viheriä ja kukkiva kunnas kohosi siihen aikaan yksinäisenä Seinen rannalla. Kun hyvin sattui, minut vietiin leikkimään herra de la B:n puutarhaan, jonka omistaja salli minun liikkua siellä poissaollessaan. Tämä raikas ja autio, suurten puiden kaunistama puutarha sijaitsi erään kauniin talon takana Rue Saint-Dominiquen varrella. Minulla oli mukanani kämmenen kokoinen puulapio, ja kun tuli se vuodenaika, jolloin plataanien rungoista irtautui ohut kiiltävä kuori ja sade oli uurtanut niiden juurelle matalia aaltomaisia vakoja, jotka minun leikeissäni esiintyivät rotkoina ja äkkijyrkänteinä, niin minä suunnittelin niiden yli johtavia siltoja ja rakensin niiden reunoille hienosta kaarnasta kyliä, vallituksia ja kirkkoja; minä istutin siihen ruohoja ja oksia, jotka edustivat puita ja muodostivat puutarhoja, lehtokujia ja metsiä, ja iloitsin siitä, mitä tehnyt olin.
Nämä kävelyretket kaupungissa ja etukaupungeissa tuntuivat minusta toisinaan hitailta ja yksitoikkoisilta, toisinaan levottomilta, toisinaan kiusallisilta, toisinaan hymyilevän hupaisilta. Me vaelsimme pitkiä matkoja noudatellen pitkää puistokatua, jota kaunistivat hunajakakku-, sokerileivos- ja paperileijamyymälät, Champs-Elyséetä, missä puuhevoset kiersivät rataansa urkujen pauhatessa ja missä Guignol teatterissaan taisteli pirun kanssa. Sitten saavuimme pölyisille rannoille, missä nostokurjet purkivat kivilastejaan perche-rotuisten hevosten kiskoessa hilausraitissaan liikkuvia proomuja. Maa seurasi maata, seutu seutua; me kuljimme väkirikkaiden ja autioiden, hedelmällisten ja kukoistavien tienoiden halki. Mutta oli olemassa eräs maa, johon tahdoin päästä mieluummin kuin mihinkään toiseen ja johon luulin toisinaan olevani pääsemässä, mutta en kuitenkaan koskaan päässyt. Minä en tietänyt mitään tuosta ikävöimästäni maasta, mutta uskoin varmaan sen tuntevani, jos pääsisin sitä näkemään. En kuvitellut sitä kauniimmaksi enkä miellyttävämmäksi kuin ne, jotka tunsin, päinvastoin, mutta aivan toisenlaiseksi, ja halusin kiihkeästi sen löytää. Tuo tienoo, tuo maailma, joka minusta tuntui luoksepääsemättömältä ja läheiseltä, ei ollut se jumalallinen maailma, josta minulle oli kertonut äiti. Tuo henkinen maailma liittyi minun mielessäni kiinteästi aistien maailmaan. Isä Jumala, Jeesus, Pyhä Neitsyt, enkelit, pyhimykset, autuaat vainajat, kiirastulessa olevat sielut, demoonit ja kadotetut eivät olleet salaperäisiä. Minä tiesin heidän tarinansa, tapasin kaikkialla heitä muistuttavia kuvia. Yksin Rue Saint-Sulpice tarjosi minulle niitä tuhansittain. Ei! Se maailma, joka herätti minussa hurjaa uteliaisuutta, unelmieni maailma, oli tuntematon, synkkä, mykkä maailma, jonka pelkkä ajatteleminen sai minut kokemaan pelon hurmiota. Minulla oli kovin pienet jalat voidakseni sen saavuttaa, ja vanha Mélanie, jota kiskoin hameesta, astua tepsutti lyhyin askelin. En kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, vaan toivoin kerran saapuvani tuohon seutuun, jota ikävöiden ja peläten etsin. Eräinä hetkinä, eräissä paikoissa minusta tuntui kuin pääsisin sinne, kunhan astuisin muutaman askeleen kauemmaksi. Minä käyttelin kavaluutta ja väkivaltaa saadakseni Mélanien sinne kerallani, ja kun tuo hurskas olento jo alkoi peräytyä, minä työnsin hänet kiivaasti takaisin, kohti salaperäisyyden rajoja, vaikka olinkin vaarassa repiä hänen hameensa, ja hän, ollenkaan ymmärtämättä pyhää kiihkoani ja epäillen sydäntäni ja järkeäni, kohotti taivaaseen päin silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Minä en kumminkaan kyennyt hänelle selittämään käyttäytymistäni. En voinut hänelle huutaa: 'Vielä askel eteenpäin, ja me saavumme valtakuntaan, jolla ei ole nimeä.' Ah, kuinka monta kertaa onkaan minun sittemmin täytynyt epätoivoisena kätkeä sydämeeni salainen kaipaukseni!
Minä tosin en piirtänyt mieleeni tuon tuntemattoman karttaa, en tietänyt sen maantieteellistä asemaa, mutta otaksuin tuntevani eräitä kohtia, joissa se kosketti meidän maailmaamme. Ja nuo otaksutut rajakohdat eivät olleet kaikki ylen kaukana niistä tienoista, joissa minä asustin. En tiedä, mistä muusta olisin ne tuntenut, ellen niiden omituisuudesta, niiden levottomuutta aiheuttavasta viehätyksestä, niiden minussa herättämästä pelonsekaisesta uteliaisuudesta. Erään noista rajakohdista, joiden yli en ollut onnistunut pääsemään, muodosti kaksi rakennusta, joita liitti toisiinsa rautainen ristikkoaita ja jotka eivät olleet toisten rakennusten kaltaiset: kaksi neliönmuotoista jykevää, synkkää rakennusta, joiden kauniissa friisissä naiskuviot pitelivät toisiaan kädestä suurten vaakunakilpien välimaalla. Ja siinä oli tosiaankin eräs raja, joskaan ei aistittavan maailman, niin joka tapauksessa eräs niitä Parisin rajoja, joita oli Ludvig XVI:n hallitessa rakentanut arkkitehti Ledoux, Enferin raja-aita. [Place d'Enfer, joka on markiisi de Bièvren tyyliä noudattavan surkean sanaleikin nojalla v. 1879 muuttunut Place Denfert-Rochereauksi.] Kosteassa Tuileries-puutarhassa, ei kovin kaukana kastanjapuiden alla sijaitsevasta marmorisesta villikarjusta, on pengermän alla veden partaalla jäinen onkalo, missä nukkuu valkoinen nainen, käärme käsivarren ympärille kiertyneenä. Minä otaksuin tuon luolan olevan tuntemattoman maailmani yhteydessä, mutta arvelin, että sinne päästäkseen täytyi nostaa sijoiltaan raskas paasi. Oman talomme kellarissakin aiheutti eräs ovi minulle levottomuutta; se oli suunnilleen samanlainen kuin viereisten kellarien ovet, lukko oli ruostunut, ja saunajaakkoja kiilteli kynnyksellä ja mätänevän puun raoissa; mutta se erosi kaikista toisista ovista sikäli, ettei sitä kukaan milloinkaan avannut. Sattuipa vielä omassa makuuhuoneessanikin, että lattian raot osoittivat muotoja, jotka oikeastaan eivät olleet mitään muotoja, varjoja, jotka oikeastaan eivät olleet varjoja, vaikutelmia, jotka saivat minut kauhun valtaan eivätkä voineet olla peräisin mistään muualta kuin tuosta läheisestä, mutta kuitenkin ylen saavuttamattomasta maailmasta. Se, mitä tässä kerron, saattaa tuntua epäselvältä. Tällä hetkellä minä puhun itselleni ja kuuntelen itseäni kerrankin mielenkiinnoin, mieli tunnetta läikkyen.
Toisinaan, kun en enää uskonut voivani löytää tuota tuntematonta maailmaa, toivoin saavani siihen tutustua edes kuulemalta. Eräänä päivänä, Mélanien istuessa kutimineen Luxembourgin puutarhan penkillä, minä kysyin häneltä, eikö hän tietänyt mitään siitä, mitä oli siinä luolassa, jossa valkoinen nainen nukkui käärme käsivarren ympärille kiertyneenä, tai sen oven takana, jota ei milloinkaan avattu.
Mélanie ei näyttänyt minua ymmärtävän.
Minä en vääjännyt:
— Entä mitä on niiden kahden talon takana, joissa näemme kivisiä naisia?
Kun en saanut mitään vastausta, muovasin kysymykseni toisin.
— Kuulehan, Mélanie, kerro minulle tarina tuntemattomasta maailmasta!
Mélanie hymyili:
— Herraseni, minä en osaa kertoa tuntemattoman maailman tarinoita.
Minä ahdistelin häntä muuttuen yhä kiusallisemmaksi, ja hän virkkoi:
— Kuulehan, herraseni, minä laulan sinulle.
Hän hyräili tuskin kuuluvasti:
Oi varpunen, sa virka mulle, jo koittaneeko kuolo sulle…
Elämä, muodonmuuttajista korkein, on valitettavasti säilyttänyt minut sen lapsen kaltaisena, joka kyseli hoitajattareltaan sellaista, mitä ei kukaan tiedä. Minä olen elellyt päivien pitkän sarjan luopumatta tuntemattoman maailman kaipauksesta. Olen etsinyt sitä kaikilla kävelyretkilläni. Kuinka monesti, harhaillessani hopeavälkkeisen Gironden rannoilla kumppanini, ystäväni, pienen kellervän Mitzi-koirani keralla, kuinka monesti olenkaan säpsähtänyt uuden tien ja tutkimattoman polun käänteessä! Sinä, Mitzi, olet nähnyt, kuinka olen kaikissa tienristeyksissä, kaikissa käänteissä, kaikissa metsäpolun polvekkeissa vaaniskellut sitä kamalaa, muodotonta ja tyhjyydenkaltaista ilmestystä, joka olisi hetkiseksi lievittänyt elämäni ikävyyttä. Ja sinä, ystäväni, veljeni, etkö sinäkin etsinyt jotakin, mitä et milloinkaan löytänyt? Minä en ole tunkeutunut sielusi kaikkiin salaisuuksiin, mutta olen huomannut siellä niin paljon samanlaista kuin omassa mielessäni, että pakostakin uskon sen rauhattomaksi ja kiusatuksi. Sinä etsit suotta samoinkuin minä. Miten etsimmekin, me löydämme aina vain oman itsemme. Maailma on meille jokaiselle se, mitä me siitä itseemme sisällytämme. Mitzi-rukka, sinulla ei ollut tutkimuksiasi varten käytettävänä monipoimuisia aivoja, ei puhekykyä, ei tieteellisiä kojeita eikä sitä runsasta havaintoainehistoa, joka sisältyy kirjoihimme. Sinun silmäsi ovat sammuneet ja niiden keralla maailma, se maailma, josta tiesit tuskin mitään. Ah, jos pieni varjosi voisi minua kuulla, minä sanoisin sille näin: Minunkin silmäni sulkeutuvat pian iäksi, ja minä en ole oppinut tuntemaan elämää ja kuolemaa paljoa enemmän kuin sinä. Mitä tulee etsiskelemääni tuntemattomaan maailmaan, olin lapsena aivan oikeassa, kun uskoin sen olevan aivan lähelläni. Tuntematon maailma ympäröi meitä, se on kaikki se, mikä on meidän ulkopuolellamme. Ja me emme voi saavuttaa sitä milloinkaan, koska emme voi irtautua omasta itsestämme.
Rantakadun varrella sijaitseva talomme, jota hoiti itse omistaja, herra Bellaguet, oli kunniallinen, rauhallinen ja, kuten sanotaan, porvarillinen talo. Vaikka herra Bellaguet kuului restauratioajan ja heinäkuun-hallituksen suuriin rahamiehiin, hän piti itse huolta huoneistojen vuokraamisesta, kirjoitti kontrahdit, johti ylen säästeliäänä korjauksia ja valvoi töitä aina, kun jokin huoneisto oli järjestettävä uuteen kuntoon, mikä tapahtui harvoin. Hän ei luovuttanut seiniin kiinnitettäväksi kahtakymmentä metriä seinäpaperia, joka maksoi neljäkymmentä sentiimiä rulla, olematta itse työtä valvomassa. Muuten hän oli hyväntahtoinen ja leppoisa ja pyrki palvelemaan vuokralaisiaan, kun se ei mitään maksanut. Hän asusti meidän keskuudessamme niinkuin isä lastensa joukossa, ja minä näin ikkunastani hänen makuukamarinsa uutimet, jotka olivat heleänsiniset. Hänelle ei oltu vihoissaan siitä, että hän hoiti hyvin omaisuuttansa; pidettiinpä häntä kenties senvuoksi sitäkin suuremmassa arvossa. Rikkaat ovat arvossapidettyjä rikkautensa vuoksi. Ahneus, joka tekee heistä rikkaita, saa heidät sitäkin arvossa pidetymmiksi; anteliaisuus, joka vähentää heidän varojaan, sitävastoin vähentää heidän luottoansa ja hyvää mainettansakin.
Herra Bellaguet oli nuoruudessaan, vallankumousaikana, harjoittanut kaikenlaisia ammatteja. Hänessä oli, samoinkuin hänen kuninkaassaan, hieman apteekkarin vikaa. Pakottavissa tapauksissa hän antoi ensimmäistä apua haavoittuneille tai häkämyrkytyksen uhreiksi joutuneille, ja kelpo ihmiset olivat siitä hänelle kiitolliset. Kauniimpaa, kunnianarvoisempaa ja ryhdikkäämpää vanhaa herraa ei voinut nähdä. Hän osasi olla koruton. Hänestä kerrottiin luonnepiirteitä, jotka olisivat kelvanneet Napoleonille. Eräänä iltana hän ei ollut hennonut herättää portinvartijaansa, vaan oli avannut ulko-oven itse. Hän oli hyvä perheenisä; hänen molemmat tyttärensä todistivat iloisilla ja onnellisilla ilmeillään isänsä hellyyttä. Sanalla sanoen: herra Bellaguet nautti talossaan yleistä arvonantoa, ja häneen suhtauduttiin kunnioittavasti koko sillä alueella, jossa voitiin nähdä hänen fetsinsä ja kukillinen aamunuttunsa. Kaikkialla muualla maailmassa häntä nimitettiin aina vain vanhaksi Bellaguet-veijariksi.
Hän oli saavuttanut sellaista kuuluisuutta ollessaan osallisena eräässä huijaus- ja lahjustenottojutussa, joka upotti heinäkuun-hallituksen ankaraan häpeänhälinään. Herra Bellaguet huolehti talonsa kunniasta ja otti vuokralaisikseen vain moitteettomia henkilöitä. Ja jos kaikkien talon asujainten joukossa kaunis rouva Moser ei ollutkaan kaikkein parhaassa maineessa, niin hänestä vastasi eräs vieraan valtakunnan lähettiläs ja hän käyttäytyi muuten aivan moitteettomasti. Mutta talo oli avara ja jakautui lukuisiksi huoneistoiksi, joista useat olivat pieniä, matalia ja pimeitä. Ullakkokamarit, jotka eivät olleet kaikki tarpeen palvelusväen suojiksi, olivat ahtaat, epämukavat, hatarat, kesällä kuumat, talvella kylmät. Herra Bellaguet menetteli varsin älykkäästi varatessaan pieniä ullakkoasumuksia sellaisille henkilöille kuin herra ja rouva Debas ja silmälasikauppias rouva Petit, vähäpätöisille ihmisille, jotka eivät maksaneet paljoa, mutta maksoivat aina neljänneksittäin.
Herra Bellaguet, neuvokas mies, oli vielä järjestänyt kattokourun alle pienen ateljeen, jossa herra Ménage maalasi. Tämä ateljee oli vastapäätä kelpo Mélanieni huonetta, josta sitä erotti ainoastaan ahdas tahmea käytävä, hämähäkkien mieluisa tyyssija, missä leijuivat likaviemärin verkkaiset hajut. Portaat loppuivat siinä käyden loppuessaan jyrkemmiksi. Ensimmäinen ovi johti kelpo Mélanieni huoneeseen. Tämä runsaasti kalkittu huone sai valaistuksensa kattoikkunasta, jonka ruudut olivat vihertävät, useasta kohden rikki, paperilla paikatut ja pölyiset ja himmensivät taivaan. Mélanien vuoteessa oli Jouyn palttinasta valmistettu peite, johon oli punaisin värein ja moneen kertaan painettu 'ruusumorsiamen' seppelöimistä esittävä kuva. Pähkinäpuisen lipaston keralla se muodosti rakkaan hoitajattareni koko omaisuuden. Tätä huonetta vastapäätä sijaitsi maalaajan työhuone. Oveen oli kiinnitetty käyntikortti, josta voitiin lukea herra Ménagen nimi. Kääntyessään tätä ovea kohti näki hämähäkinverkkojen himmentämästä kattoikkunasta tulevan alakuloisen päivänvalon ja huomasi viemärin putkineen, josta kohosi alinomainen kaalinhaju. Tällä taholla, rantakadun puolella, oli luukkuun korkeintaan kymmenen askeleen matka. Toisella puolen ei näkynyt muuta kuin portaista nouseva hämärä valon kajaste: käytävä hukkui varjoon ja näytti minusta loputtomalta. Mielikuvitukseni kansoitti sen kummituksilla.
Lähtiessään järjestämään liinavaatteitaan lipastoonsa kelpo Mélanie salli minun toisinaan lähteä kerallaan. Mutta yksin ollen minulla ei ollut oikeutta nousta ylimpään kerrokseen, ja erikoisesti oli minua kielletty astumasta maalaajan ateljeeseen tai sitä edes lähestymästä. Mélanie sanoi, etten olisi voinut kestää eteeni avautuvaa näkyä; hän itsekään ei ollut kyennyt kauhistumatta katselemaan sinne ripustettua ihmisen luurankoa ja seinille ripustettuja kalmankalpeita ihmisten jäseniä. Tuo kuvaus sai minussa syntymään pelkoa ja uteliaisuutta, ja minä halusin kiihkeästi päästä herra Ménagen ateljeeseen. Eräänä päivänä, seurattuani kelpo hoitajatartani ullakkokamariin, missä hän sijoitti paikoilleen monia vanhoja sukkapareja, minä pidin tilaisuutta soveliaana. Minä pujahdin pois huoneesta ja kuljin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minua ateljeesta. Avaimenreiästä näkyi valoa; minä aioin tirkistää siitä, kun samassa kauhistuin rottien pääni päällä aikaansaamaa kamalaa meteliä, peräydyin ja palasin viipymättä Mélanien luo. Kaikesta huolimatta kerroin vanhalle hoitajattarelleni, mitä olin avaimenreiästä nähnyt.
— Minä näin, kerroin minä hänelle, ihmisruumiin jäseniä, kalmankalpeita, niitä oli siellä ainakin miljoona… se oli kauheata; näin luurankoja, jotka tanssivat piirissä, näin apinan, joka soitti torvea; se oli kauheata. Minä näin seitsemän erinomaisen kaunista naista, jotka olivat kulta- ja hopeavaatteisiin ja auringon-, kuun- ja ilmanvärisiin viittoihin puetut ja riippuivat poikkileikatuin kurkuin seinällä veren valuessa virtoina hohtavalle marmoripermannolle…
Minä mietin, mitä olin vielä voinut nähdä, kun Mélanie tiedusteli minulta ivallisesti, oliko tosiaankin mahdollista, että olin nähnyt niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Minä suostuin luopumaan naisista ja luurangosta, joita kenties en ollut kyennyt aivan tarkoin erottamaan, mutta vannoin nähneeni kalmankalpeita ihmisen jäseniä. Ja taisinpa uskoakin nähneeni.