Herra Morinilla oli täyteläiset kasvot ja paksut huulet, ja kohonneet suupielet koskettivat hänen harmahtavaa poskipartaansa. Hänen silmänsä, nenänsä, suunsa ja avoimet kasvonsa henkivät vilpittömyyttä. Hänen ulkoasunsa oli koruton ja täsmällisen siisti, ja hänestä uhosi Marseillen saippuan tuoksu. Herra Morin oli kahden ikäkauden rajalla, ja jos hän oli tarinan miehen tavoin kahden naisen välissä, jotka tahtoivat tehdä hänet ikäisekseen, niin epäilemättä rouva Morin, hänen puolisonsa, nyhti hänestä irti mustia hiuksia, sillä rouva näytti häntä vanhemmalta. Hän oli muuten asemaansa nähden sangen hieno ja osasi käyttäytyä sievästi. Minä en kumminkaan hänestä pitänyt, sillä hän oli alakuloinen.
Rouva Morin oli ovenvartijana herra Bellaguet'lle kuuluvan talomme viereisessä talossa ja istui komerossaan surumielisenä ja hienona; hänen kalpeat ja lakastuneet kasvonsa olisivat soveltuneet ylhäiselle onnettomalle, ja äitini sanoikin hänen muistuttavan kuningatar Marie-Amélietä. Herra Morin kuului tosin hänkin ovenvartiastoon ja avasi oven, kun häntä vaadittiin. Mutta hän suoritti tätä tointa kaikkein vähäpätöisimpänään. Häntä askarruttivat enemmän toiset toimet: herra Bellaguet'n uskotun miehen tehtävät ja virkailijana-olo Edustajakamarissa. Isäni piti häntä niin suuressa arvossa, että salli minun viettää päiväkausia hänen seurassaan. Herra Morin oli tosiaankin arvollinen mies. Kaikki lähiseudun asukkaat tunsivat hänet, ja hän kuului historiaan, koska oli kantanut sylissään Parisin kreiviä helmikuun 24 p:nä 1848.
Louis-Philippen luovuttua kruunusta pojanpoikansa hyväksi ja kuninkaallisen perheen paettua Orleansin herttuatar, kuten tiedämme, poistui vallatusta palatsista ja lähti kahden alaikäisen lapsensa, Parisin kreivin ja Chartresin herttuan kanssa ja eräiden hyvien tuttavien seuraamana Edustajakamariin, missä antoi ilmoittaa itsensä uuden kuninkaan äitinä ja valtakunnan sijaishallitsijana. Samalla tunkeutui saliin meluten joukko tasavaltalaisia. Puhujalavan edessä seisoen ja pitäen kädestä molempia lapsiansa hän odotti kokoukselta valtansa vahvistusta. Ne suosionosoitukset, joita oli kuulunut hänen tullessaan, taukosivat aivan kohta. Enemmistö vastusti sijaishallituksen asettamista. Presidentti Sauzet kehoitti henkilöitä, jotka eivät kuuluneet Edustajakamariin, poistumaan salista. Prinsessa poistui hitaasti puolikehästä, mutta kieltäytyi lähtemästä salista, joko kunnianhimon yllyttämänä tai äidinrakkauden vuoksi, päättäen vaarojen uhatessa puolustaa poikansa oikeuksia. Hän nousi askelmittain amfiteatterin korkeimpaan kohtaan, levitti paperin ja yritti puhua. Tuo pieni nainen, joka näytti ylen kalpealta pitkissä lesken-hunnuissaan, kykeni yllättämään sydämiä, mutta hänessä ei ollut kykyä vallita ihmisten suuria joukkoja. Häntä ei kuultu, hänet tuskin huomattiin keskellä niitä meluisia joukkoja, jotka kuhisivat hänen ympärillään. Yhtäkkiä kuuluvat ulkona kaikuvat äänet paisuvan ja lähenevän; pyssynperillä särjetyistä ovista syöksyy puoliympyrään kansanmiehiä, ylioppilaita ja kansalliskaartilaisia, jotka huutavat:
— Alas Bourbonit! Alas kuningas! Eläköön tasavalta!
Käytävissä kuuluu laukauksia. Ja huutojen ja paukahdusten lomitse erottaa säikähtynyt korva etäisen, kumean ja vielä heikon, mutta paljoa kamalamman pauhinan: ihmismeren aallot siellä vyöryvät vasten palatsin seiniä. Kohta tulvahtaa sisään uusi ihmisaalto, joka tällä kertaa valtaa yleisön parvekkeet ja upottaa tulvaansa kokouksen. Keihäillä, puukoilla ja pistooleilla varustetut joukkiot kiljuvat kuolemaa. Lamartine on puhujalavalla ja hänen otaksutaan (aivan väärin) puhuvan sijaishallituksen puolesta; pyssynpiiput ja veriset sapelienkärjet kääntyvät heti häntä kohti. Kauhistuneet edusmiehet rientävät oville pyrkien ulos. Pakenevien vyöry tempaa mukaansa Orleansin herttuattaren lapsineen, hänet työnnetään vasemmanpuoliselle pienelle ovelle ja ahtaaseen käytävään, missä hän pakenevien edusmiesten ja sisäänhyökkäävän väkijoukon tyrkkimänä ja tukahduttamana, muuria vasten puserrettuna, lapsistaan erotettuna, vaipuu puolipyörtyneenä portaiden juurelle. Käytävässä oleva Morin kuulee lapsen huutoa ja näkee Parisin pienen kreivin maassa tallattavana. Hän nostaa pojan syliinsä, kuljettaa hänet salien ja eteisen läpi ja ojentaa puutarhaan avautuvasta alhaalla olevasta ikkunasta eräälle ordonanssiupseerille, joka etsi prinssejänsä. Puhemiehistön saliin paennut herttuatar kutsuu ääneen huutaen lapsiansa. Hänelle tuodaan Parisin kreivi ja ilmoitetaan, että Chartresin herttua on hyvässä turvassa, tytöksi puettuna palatsin ullakolla.
Sellainen oli herra Morinin kertomus. Hän esitti sen usein ja lausui lopuksi tämän huomautuksen:
— Orleansin herttuatar osoitti tässä tilaisuudessa kuulumatonta rohkeutta ja vastustusvoimaa, johon vain harvat miehet olisivat kyenneet. Jos hän olisi ollut kahdeksantoista tuumaa pitempi, niin hänen poikansa olisi kuningas. Mutta hän oli liian vähäinen varreltaan. Hän häipyi näkymättömiin suuressa ihmisjoukossa.
Kuinka suuressa arvossa vanhempani pitivät Morinin herrasväkeä, näkyy parhaiten siitä, että he sallivat minun seurustella heidän kanssaan mielin määrin, vaikka muuten pitivätkin erittäin tarkkaa lukua tuttavistani. Heidän siinä suhteessa osoittamansa ankaruus oli minulle kiusallinen. Niinpä asui meidän yläpuolellamme kaunis rouva Moser, josta kuiskuteltiin; hän vietti päivät pitkät turkkilaiseen tapaan kalustetussa huoneistossaan, yksinään, joutilaana, ruusunpunaiseen aamunuttuun ja sinisiin, kullankirjaeltuihin tohveleihin puettuna ja hempeitä tuoksuja uhoten. Tilaisuuden tarjoutuessa hän nouti aina minut ratokseen. Raukeasti sohvallaan maaten hän veti minut leikkien syliinsä. Kertoisin varmaan hyvässä uskossa, että hän nosti minut ilmoille jalkapohjiensa varassa, kuin pienen koiran, ellei mieleeni johtuisi, etten ollut kyllin pieni siten käsiteltäväksi ja että tuon mielikuvan on luultavasti minuun istuttanut Fragonardin 'Gimblette', jonka näin ensimmäisen kerran, kun rouva Moserin kauniit jalat olivat jo vuosikausia levänneet ikuisten varjojen joukossa; mutta usein käy niin, että eri ikäkausien muistot mielessä liittyvät toisiinsa, sulautuvat yhteen ja muodostavat kuvan. Sitä seikkaa minä varon näissä kertoelmissa, joiden ainoana ansiona voi olla täsmällisyys. Rouva Moser antoi minulle makeisia, kertoi ryövärijuttuja ja lauloi romansseja. Onnettomuudekseni vanhempani kielsivät minua suostumasta tuon naishenkilön lähentelyihin ja uhkasivat minua kaikkein mustimmalla suuttumuksellansa, jos milloinkaan astuisin turkkilaisen huoneiston kynnyksen yli suojiin, joissa hohtelivat iloiset värit ja leijuivat suloiset tuoksut. Samoin oli minua kielletty uskaltautumasta ullakolle, herra Ménagen ateljeeseen. Mélanie perusteli tätä kieltoa kertomalla herra Ménagen ripustavan huoneensa seinille kalmanvärisiä jäseniä ja luurankoja. Ja tuo ei suinkaan ollut ainoa syytös, jonka hoitajattareni sinkosi naapuriaan, maalaajaa vastaan. Eräänä päivänä hän valitti herra Danquinille, että tuo kauhea Ménage esti häntä nukkumasta pitämällä kaiken yötä hurjaa menoa ja musiikkia ystäviensä kanssa. Ja kummisetäni uskoi tuolle yksinkertaiselle olennolle, jota kehtasi ivailla, etteivät taiteilijat ainoastaan laulaneet ja tanssineet yökausia, vaan joivat vielä kuumaa punssia pääkalloista. Mélanie oli liian vilpitön epäilläkseen kummini sanoja. Maalaaja muuten mustensi itsensä kunniallisen palvelijan silmissä vieläkin kauheammalla teolla. Eräänä iltana, kynttilä kädessä noustessaan ullakkokamariinsa, Mélanie näki oveensa liidulla piirretyn Lemmenjumalan kuvan; jousi ja viini riippuivat siipien välissä, ja Amor jyskytti suljettua ovea anelevan näköisenä pienellä nyrkillään. Mélanien epäluulot suuntautuivat heti herra Ménageen, hän nimitti maalaajaa lurjukseksi ja suupaltiksi ja kielsi jälleen minua seurustelemasta sellaisen sivistymättömän kanssa.
Sanalla sanoen: ainoastaan muutamia ylen harvoja henkilöitä pidettiin soveliaina seurustelemaan kanssani.
Minun ei pitänyt leikkiä pihamaalla herra Bellaguet'n keittäjättären pojan, nuoren Alphonsen kanssa, joka oli nokkela keksimään kaikenlaisia sukkelia temppuja ja luonteeltaan uskalias; hänen käytöstapansa näet oli kehno. Hän käytti karkeata puhetapaa, tappeli kuin riivattu ja vietti kulkurielämää. Eräänä päivänä Alphonse vei minut mukanaan erään Rue Dauphinen varrella asuvan tuttavansa leipurin luo, joka möi öylättien rippeitä, pyysi niitä viiden sentiimin arvosta, ja minä maksoin, koska olin rikas. Me jaoimme saaliimme kahtia ja kannoimme muruja esiliinassamme, ja matkan varrella Alphonse söi sekä oman osansa että minulle kuuluvan. Tämä kolttonen tuotti minulle ankarat nuhteet, ja minun täytyi luopua Alphonsen seurasta. Honoré Dumontin kanssa minun ei myöskään ollut lupa antautua minkäänlaisiin tekemisiin. Honoré oli valtioneuvoksen poika, siis hyvän perheen lapsi ja sitäpaitsi kaunis kuin päivä, mutta julma eläimille ja täynnä epäterveitä vaistoja. Estettiinpä minua käymästä Caumontinkin perheessä, jonka jäsenet sulloutuivat keittiöön ja olivat pakahtua lihavuuteensa, isä, äiti, poika ja tytär samoinkuin koira ja kissakin. Minä näet olin eräänä päivänä pessyt kaivolla unteloiden Caumontien mustepulloja ja palasin kotiin kiireestä kantapäähän asti musteen ja veden kostuttamana. Sitävastoin minulle annettiin täysi vapaus seurustella herra ja rouva Morinin kanssa.
Minä käyttelin tuota vapauttani pidättyvästi suhteessani rouva Moriniin, joka kuningatar Marie-Amélien tukkalaitetta muistuttavine suurine valkoisine kiharoineen, pitkine ja synkkine, sitruunaakin keltaisempine kasvoineen huokui alakuloisuutta ja lohduttomuutta. Jos rouva Morin olisi herättänyt niissä, jotka häntä lähestyivät, avaraa, syvää ja synkkää murhemieltä, kauniin kammon lohduttomuutta, olisin kenties kokenut hänen seurassaan eräänlaista mielihyvää, jota minussa silloin aiheuttivat kaikki ylenpalttiset, tavallisuuden rajoja rikkovat asiat. Mutta rouva Morinin alakuloisuus oli tasaista, kohtuullista ja yksitoikkoista, sanalla sanoen keskinkertaista. Se läpäisi minut kuin hieno vihmasade jähmetyttäen mieleni. Rouva Morin värjötteli aina ajoportin vieressä sijaitsevassa ahtaassa, matalassa ja kosteassa komerossaan, jossa ei ollut mitään muuta huomattavaa kuin vuode, niin runsaasti olkipohjilla, patjoilla, peitteillä, poikkityynyillä, pieluksilla ja untuvapatjoilla varustettu, että minusta näytti kerrassaan mahdottomalta nukkua siinä tukehtumatta. Minä otaksuin, että herra ja rouva Morin, jotka nukkuivat siinä kaiket yöt, saivat kiittää pelastuksestaan puksipensaan oksaa, joka porsliinisen vihkivesimaljan alle kiinnitettynä kiikkui tuon tuhoisalta näyttävän leposijan yläpuolella. Lasikupukan alle sijoitettu oranssikukkaseppele koristi pähkinäpuista lipastoa. Mustan marmorilieden reunalla, samoin lasikupukan alla sijaitsevan, sekä turkkilaista että goottilaista tyylipartta ilmaisevan heilurikellon päällä oli kullattu kuvaryhmä, joka rouva Morinin tiedonannon mukaan esitti 'Mathildeä antamassa kunniasanaansa Malek-Adhelille, aavikon rajuilman keskellä'. Minä en kysynyt enempää, vaikka olinkin kyselynhaluinen ja utelias pieni poika; tuo selittämätön tarina näet viehätti minua salaperäisyydellään. En ole sitä myöhemminkään sanottavasti selvitellyt, ja Malek-Adhelin ja Mathilden nimet liittyvät yhä vielä muistissani siihen keitetyn purjolaukan, paistettujen sipulien ja hiilensavun hajuun, joka vallitsi rouva Morinin suojassa. Tämä kunnianarvoinen henkilö keitteli alakuloisesti ruokiansa erittäin matalassa liedessä, jonka savutorvi oli yhdistetty uuninpiippuun ja joka aina savusi. Suorimpana huvinani oli hänen luonaan nähdä, kuinka hän kauhoi pois liemen vaahtoa ja kuori porkkanoita huolellisesti varoen leikkaamasta liikaa ja siten ilmaisten ylen säästäväistä luonnonlaatuansa. Herra Morinin seura sitävastoin oli aina erittäin mieluisa.
Kun hän ryhtyi luomaan huoneeseen siisteyttä, josta piti, aseinaan harjat, höyhenviuhkat ja luudat, niin hilpeä hymy levitti hänen suupielensä korviin saakka, hänen pyöreät silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen kasvonsa kirkastuivat; silloin hänessä ilmeni Herkuleen Elis-maakunnassa osoittamaan siivoavaan sankaruuteen verrattavaa intoa. Jos minulla oli ilo yllättää hänet sellaisena hetkenä, niin tartuin hänen jykevään ja karvaiseen käteensä, josta uhosi Marseillen saippuan haju, ja niin me nousimme yhdessä portaita ja astuimme johonkin huoneistoon, joka oli isäntäväen ja palvelijoiden poissaollessa uskottu hänen hoiviinsa. Kaksi huoneistoa on säilynyt muistissani.
Näen vieläkin kreivitär Michaud'n avaran salin kuvastimineen, jotka olivat täynnä utukuvia, valkoisiin verhottuine huonekaluineen ja savun ja kuulatuiskun keskellä juhlaunivormussaan seisovan kenraalin muotokuvineen. Morin selitti minulle, että kuvan esittämä henkilö oli kenraali kreivi Michaud Wagramin taistelussa, kaikkine kunniamerkkeineen. Kolmas kerros miellytti minua enemmän. Siellä oli kreivi Colonna Walewskin majapaikka. Siellä sai nähdä lukemattomia merkillisiä ja viehättäviä esineitä, kiinalaisia porsliininukkia, silkkisiä varjostimia, lakeerattuja irtoesineitä, vesipiippuja, turkkilaisia piippuja, varuksia, kameelikurjenmunia, kitaroita, espanjalaisia viuhkoja, naisten muotokuvia, leveitä leposohvia ja paksuja uutimia. Minun ihmetellessäni kaikkia noita tuntemattomia esineitä Morin sanoi minulle, hieman rintaansa röyhistäen, että kreivi Walewski oli moitteeton suuren maailman mies. Hän oli asunut kauan Englannissa, oleskeli nyt ohimennen Parisissa ja varustautui lähtemään Italiaan, jonne hänet oli nimitetty lähettilääksi. Minä tutustuin Morinin johdolla suureen maailmaan.
Kun eräänä päivänä nousin hänen kerallaan verrattain ahtaita portaita, jotka johtivat kreivitär Michaud'n, kreivi Walewskin ja muutamien muiden vuokralaisten luo, joiden nimet ovat muististani häipyneet (talon julkisivu, jota usein katselen, on yhä ennallaan, mutta minkätähden, minkä itselleni tuntemattoman syyn vuoksi, minkä salaisen vaiston nojalla olen pidättynyt tarkastamasta, ovatko portaatkin säilyneet samanlaisina kuin minun lapsuuteni aikana?), eräänä päivänä, sanon, kun olimme, Morin ja minä, ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä, näimme yläpuolellamme nuoren naishenkilön laskeutuvan portaita. Morin, joka oli moitteettoman kohtelias ja opetti minulle jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa lapsellista ja vilpitöntä kohteliaisuutta, veti minut viereensä seinustalle, kehoitti minua ottamaan lakin käteeni ja kohotti omaa fetsiänsä.
Tällä nuorella naisella oli yllään vaaleanruskea samettipuku ja suurin palmunlehdenmuotoisin kuvioin koristettu iso kashmirihuivi ja päässä myssymäinen hattu, joka ympäröi hänen kapeita ja kalpeita kasvojansa. Hän asteli sulavasti portaita alas. Ohikulkiessaan hän suuntasi minuun suuret, säihkyvät ja tummat silmänsä, ja sitten hänen pienestä, erittäin pienestä, granaattiomenaa muistuttavasta suustaan kuului vakava ja himmeä ääni, joka oli soinniltaan ja ilmeeltään ainoalaatuinen niiden joukossa, joita olen milloinkaan kuullut.
Hän sanoi:
— Onko hän teidän poikanne, tuo pienokainen? Hän on soma.
Hän laski päälaelleni valkoisen käsineen peittämän kätensä.
Morinin vastattua hänelle, että olin naapuri, hän virkkoi jälleen:
— Hän on soma. Mutta hänen vanhempiensa tulee varoa: hänen poskipäänsä punoittavat, ja hän on kovin kalpea.
Noihin silmiin, jotka katselivat minua lempeästi, syttyi teatterissa se 'tumma lieska', joka tuhoaa Phaidran; tuo hentoinen käsi, joka nyt lepäsi hellästi päälaellani, antoi liikutettujen katselijoiden nähden merkin Pyrrhuksen surmaamiseen. Rachel, jo sen taudin tavoittamana, johon hänen oli määrä kuolla, etsi sen merkkejä sattumalta portaissa kohtaamansa lapsiraukan kasvoista. Hän erosi teatteristä, ennenkuin minä ehdin kuulemaan hänen näyttämöesityksiään, mutta päälaellani tunnen yhä vielä hänen pienen kätensä kosketuksen.
Tätini Chausson asui Angersissa, missä oli syntynyt ja naimisiinkin mennyt. Leskeksi jäätyään hän hoiti ankaran säästävästi pientä tilustansa ja valmisti vaahtoilevaa viiniä käsitellen sitä ylpeästi ja saidasti. Tehdessään niihin aikoihin suurena pidetyn matkan Parisiin hän asui vanhempieni luona. Tieto hänen saapumisestaan ei herättänyt iloa äidissäni enempää kuin vanhassa Mélaniessakaan, joka pelkäsi tuon maalaisen äreitä mielialoja. Isäni sanoi hänestä:
— Onpa merkillistä, että sisareni Renée, oltuaan kahdeksan vuotta leskenä, edustaa vanhaapiikaa kaameassa täydellisyydessään.
Täti Chausson, joka oli paljoa vanhempi kuin hänen veljensä, laiha ja keltainen, niukasti ja vanhanaikaisesti vaatetettu, näytti vanhemmalta kuin olikaan, ja minä otaksuin hänet ylen iäkkääksi kunnioittamatta häntä siitä syystä enemmän; minä tunnustan tuon epäröimättä. Vanhuuden kunnioittaminen ei ole lapsissa luontaista; se johtuu kasvatuksesta eikä ilmene heissä milloinkaan syvällisenä. Minä en rakastanut täti Chaussonia, mutta kun en tuntenut minkäänlaista haluakaan häntä rakastaa, tunsin oloni hänen seurassaan varsin mieluisaksi. Hänen tulostaan koitui minulle suuri ilo, koska talossa samalla tapahtui muutoksia ja koska jokainen muutos oli minulle tervetullut. Sänkyni siirrettiin pieneen ruusuhuoneeseen, ja minä olin haltioissani.
Oleskellessaan kolmatta kertaa luonamme minun syntymäni jälkeen hän silmäili minua tarkkaavammin kuin ennen, ja tämä tarkastelu ei ollut minulle suotuisa. Hän havaitsi minussa lukuisia ja vastakkaisia puutoksia: harmillista vallattomuutta, jonka vuoksi hän moitti äitiäni huomauttaen, että sellainen ominaisuus oli ankarasti tukahdutettava, rauhallisuutta, joka ei soveltunut ikäkauteeni eikä hänen mielestään ennustanut mitään hyvää, hän havaitsi auttamatonta laiskuutta, hillitöntä toimeliaisuutta, takapajulle jäänyttä älyä ja varhaiskypsää ymmärrystä. Sitäpaitsi hän osoitti kaikkien näiden huonojen ominaisuuksien yhteisen alkulähteen. Tätini mielestä kaikki paha (ja sitä oli paljon) johtui siitä, että olin ainoa lapsi.
Kun äitini oli huolissaan siitä, että näytin kalpealta ja riutuvalta, virkkoi täti:
— Hän ei voi olla iloinen eikä terve, sillä hänellä ei ole ikäistään leikkikumppania, hänellä ei ole veljeä.
Ellen osannut kertomatauluani, jos kaadoin mustepulloni siniselle samettinutulleni, jos söin ylen paljon puserrettuja uunissa kuivattuja omenia, jos itsepintaisesti kieltäydyin lausumasta rouva Caumontille runoa 'Ruttotautisista eläimistä', jos kaaduin kuhmun otsaani, jos Sulttaani Mahmud raapi minua, jos itkin kanarialintuani, joka nähtiin eräänä aamuna makaamassa häkkinsä pohjalla liikkumattomana, silmät suljettuina, jalat pystyssä, jos satoi tai tuuli, niin kaikkeen tuohon oli syynä se, ettei minulla ollut veljeä. Eräänä iltana, aterialla oltaessa, minä rohkenin sirottaa hyppysellisen pippuria siihen kermatorttuun, jonka oli määrä joutua makeasta pitävän vanhan Mélanien nautittavaksi. Äitini yllätti minut itse teossa ja nuhteli minua menettelystä, jonka ei katsonut olevan kunniaksi älylleni enempää kuin sydämellenikään. Täti Chausson, jonka mielestä tuo tuomio oli liian lievä ja joka piti tuota kepposta syvän turmeluksen oireena, lausui puolustuksekseni, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta.
— Hän elää yksin. Yksinäisyys vaikuttaa huonosti, se kehittelee tässä lapsessa luonnottomia vaistoja, joiden idut hänessä elävät. Hän on kerrassaan sietämätön. Ei siinä kyllin, että hän yrittää leivoksella myrkyttää vanhaa palvelijatarta, hän vielä puhaltelee niskaani ja piilottaa silmälasini. Jos asuisin kauan luonanne, rakas Antoinette, niin hän saisi minut ihan järjiltäni.
Koska tunsin itseni viattomaksi mihinkään myrkytysyritykseen ja koska en ollenkaan epäröinyt saada täti Chaussonin menettämään järkensä, niin nuo syytökset, eivät minua paljoakaan liikuttaneet. Minä en suinkaan uskonut vanhan rouvan sanoja, vaan taivuin aivan vastakkaisiin mielipiteisiin, ja se seikka, että hän toivoi minulle veljeä tai sisarta, riitti herättämään minussa vastakkaista toivoa. Minä tulinkin varsin hyvin toimeen ilman leikkikumppania. Vaikka hetket eivät tuntuneetkaan niin lyhyiltä kuin nyt minusta näyttävät, minä olin harvoin ikävissäni, ja syynä oli se, että minulla jo silloin oli erittäin toimelias sisäinen elämä, että oliot vaikuttivat minuun voimakkaasti ja että imin itseeni ulkomaailmasta kaiken sen, mikä vastasi kehittymätöntä ymmärrystäni. Tiesin muuten, että veljet tavallisesti tulevat aivan pieninä, eivät osaa kävellä, eivät kykene minkäänlaiseen seurusteluun eivätkä ole millään tavoin hyödyllisiä. En ollut varma siitä, että olisin oman veljeni vanhemmaksi ehdittyä voittanut hänen rakkauttansa tai itse häntä rakastanut. Kainin ja Abelin tarjoama ylevä ja tuttu esimerkki ei ollut omansa mieltäni tyynnyttämään. Tosin näin ikkunastani kuinka kaksoiskurpitsa, Alfred ja Clément Caumont, versoi ja vahvistui syvän ja suloisen rauhan vallitessa veljesten välillä. Mutta toisaalta näin usein, kuinka Jean, kattajaoppilas, pieksi pahanpäiväiseksi veljensä Alphonsen, joka näytti hänelle kieltään ja teki pitkän nenän. Niinmuodoin minusta tuntui vaikealta ottaa oppia esimerkeistä. Ainoana lapsena oleminen tarjosi mielestäni sitäpaitsi arvokkaita etuja, muun muassa, ettei kukaan ollut vastuksinani, ettei kukaan ollut kanssani jakamassa vanhempieni rakkautta ja että voin vaalia jo varhaisessa lapsuudessa tuntemaani taipumusta ja tarvetta olla omana seuranani. Mutta samalla toivoin itselleni pientä veikkoa voidakseni häntä rakastaa. Mieleni näet oli täynnä epävarmuutta ja ristiriitoja.
Eräänä päivänä pyysin äitiäni salaisuutena minulle ilmoittamaan, eikö hän ajatellut antaa minulle pientä veljeä. Hän vastasi, ettei aikonut, koska pelkäsi veljestä tulevan minunlaiseni pahan pojan. Tuo vastaus ei minusta tuntunut vakavalta. Täti Chausson palasi Angersiin, ja minä en sen koommin ajatellut asiaa, joka oli minua kovin askarruttanut hänen ollessaan luonamme.
Mutta muutamia päiviä hänen lähtönsä jälkeen, muutamia päiviä tai muutamia kuukausia (näissä kertoelmissani näet minulle tuottaa suurinta vastusta ajallinen määrittely), kummisetäni, herra Danquin, tuli eräänä aamuna luoksemme aterialle. Päivä oli säteilevän kaunis. Varpuset tirskuivat katoilla. Minun teki yhtäkkiä mieli suorittaa jokin hämmästyttävä ja mahdollisimman ihmeellinen teko, joka rikkoisi elämän yksitoikkoisuuden. Minulla oli erinomaisen vähän keinoja sellaisen yrityksen suunnittelemiseen ja suorittamiseen. Toivoen keksiväni apukeinoja keittiöstä lähdin sinne ja havaitsin sen lämpöä uhkuvaksi, tuoksuvaksi ja autioksi. Ainaisen tapansa mukaan oli Mélanie ruoan jo valmistuttua lähtenyt hakemaan mauste- tai hedelmäkauppiaalta jotakin unohtunutta yrttiä, maustetta tai höystettä. Liedellä lauloi lihamuhennos kattilassa. Tuon nähdessäni sain äkkiä oivan mielijohteen. Sitä noudattaen sieppasin liedeltä lihamuhennoksen ja piilotin sen luutakaappiin. Tuo toimitus onnistui hyvin lukuunottamatta sitä, että poltin neljä oikean käteni sormea, vasemman kyynäspääni, molemmat polveni ja kasvoni, tärvelin sukkani ja jalkineeni ja kaasin kolme neljännestä kastikkeen määrästä silavaviilekkeineen ja sipuleineen permannolle. Sitten lähdin heti hakemaan Nooakin arkkia, jonka olin saanut joululahjaksi, ja kaasin kaikki siihen sisältyvät eläimet kauniiseen kuparikattilaan, jonka sijoitin liedelle lihamuhennoksen sijaan. Tämä viilokki muistutti edukseen mieleeni, mitä olin kuullut puhuttavan ja nähnyt erään värikuvan esittävän Gargantuan kemuista. Jos näet tuo jättiläinen sieppasikin kaksihaaraiseen kahveliinsa kokonaisia härkiä, niin minä puolestani valmistin ruokalajia kaikista luoduista olennoista, norsusta ja kirahvista alkaen aina perhoseen ja heinäsirkkaan asti. Minä nautin jo ennakolta ajatellessani, kuinka Mélanie, yksinkertainen olento, joutuisi ihmettelemään löytäessään valmistamansa lihamuhennoksen sijalla jalopeuran puolisoineen, aasin ja aasintamman, norsun kumppaneineen ja sanalla sanoen kaikki vedenpaisumuksesta pelastuneet eläimet, vieläpä Nooakin ja hänen perheensä jäsenet, jotka olin epähuomiossa heittänyt kattilaan niiden keralla. Mutta lopputulos ei vastannut odotuksiani. Keittiöstä tuleva sietämätön haju levisi aivan kohta koko huoneistoon, minun arvaamattani ja kaikkien toisten yllätykseksi. Äitini kiiruhti hengästyneenä keittiöön saadakseen selville asian syyn ja tapasi vanhan Mélanien, joka ihan palavissaan ja kori yhä käsivarrellaan veti tulelta kasaria, jossa kamalasti savusivat arkin eläinten mustuneet jäännökset.
— Kastrollini, kaunis kastrollini! huusi Mélanie epätoivoissaan.
Minä olin tullut nauttimaan keksintöni menestymisestä, mutta tunsin itseni nyt häpeän ja katumuksen ahdistamaksi. Ja eipä ollut ääneni aivan vakava, kun Mélanien tiedustaessa ilmoitin, että lihamuhennos oli luutakomerosta löydettävissä.
Minua ei nuhdeltu. Isäni, joka oli tavallista kalpeampi, ei ollut minua näkevinään. Äitini, posket hehkuvina, tarkkasi minua salavihkaa, yrittäen keksiä kasvoistani rikoksen tai mielettömyyden merkkejä. Kummisetäni ulkomuoto oli kaikkein surkein. Hänen suupielensä, joita yleensä ympäröivät erittäin kauniisti pyöreät posket ja lihava leuka, olivat nyt alakuloisesti alas valahtaneet. Ja hänen kultasankaistensa takaa näkyvät, muulloin vilkkaat silmät olivat nyt vailla loistoa.
Kun Mélanie tarjoili lihamuhennosta, hänen silmänsä olivat punaiset ja kyynelet kierivät pitkin poskia. Minä en voinut sitä sietää, nousin pöydästä, kiiruhdin vanhan ystäväni luo, syleilin häntä kaikin voimin ja aloin itkeä.
Mélanie veti esiliinansa taskusta ruudullisen nenäliinan, kuivasi hellästi silmäni nystermäisellä, persiljalta tuoksahtavalla kädellään ja virkkoi minulle nyyhkyttäen:
— Älkää itkekö, herra Pierre, älkää itkekö.
Kummisetäni kääntyi sanomaan äidilleni:
— Pierrot ei ole pahantahtoinen, mutta hän on ainoa lapsi. Hän on yksin eikä tiedä, mitä tehdä. Viekää hänet lastentarhaan: hän on siellä terveellisen kurinpidon alaisena ja voi leikkiä pienten toveriensa kanssa.
Nuo sanat kuullessani minä muistin täti Chaussonin äidille antaman neuvon ja toivoin itselleni veljeä, jottei minua lähetettäisi lastentarhaan ja myöskin sen vuoksi, että saisin häntä rakastaa ja nauttia hänen rakkauttansa.
Minä tiesin, että veljen suo ihmiselle luonto, ja vaikka en tuntenut niitä ehtoja, joiden vallitessa taivaan rakastamat perheet saivat sellaisen lahjan, uskoin kuitenkin varmaan, ettei sen tuottamisessa mikään kyennyt korvaamaan sitä voimaa, joka saa kasvit itämään ja elämän kukoistamaan maan päällä. Minussa eli tuon salaperäisen, itseänikin synnyttyäni ylläpitävän voiman hämärä ja syvä tunto, ja minä erotin tuon nimettömänä palvelemani Kybelen teokset erinomaisen hyvin ihmisten kaikkein ihmeellisimmistäkin tuotteista. Minut olisi voinut varsin helposti saada uskomaan, että noita kykenee valmistamaan ihmisen, joka liikkuu, puhuu ja syö, muta minä en olisi missään tapauksessa myöntänyt sellaisen olennon olevan samaa alkujuurta kuin luonnollinen ihminen. Sanalla sanoen: minä luovuin siitä ajatuksesta, että minulla tulisi milloinkaan olemaan lihallinen veli, ja päätin pyytää itselleni lapseksi-ottamisen nojalla sitä, minkä luonto minulta kielsi.
Minä en varmaankaan tietänyt, että keisari Hadrianus ottaessaan pojakseen Antonius Piuksen ja Antonius ottaessaan pojakseen Markus Aureliuksen olivat lahjoittaneet maailmalle kaksiviidettä onnen vuotta. Minulla ei ollut siitä aavistustakaan; mutta lapseksi-ottaminen näytti minusta oivalliselta menettelyltä. Minä en tarkastellut asiaa ankarasti lainopilliselta kannalta, koska totta puhuen en tietänyt mitään niistä seikoista. Siitä huolimatta käsitin asiaan liittyvän jonkinlaista juhlallisuutta, ja se ei suinkaan tuntunut minusta vastenmieliseltä. Mielessäni oli epämääräinen kuva siitä, kuinka vanhempani pukeutuisivat juhlavaatteisiinsa ottaakseen lapsekseen pojan, jonka heille toin. Mutta vaikeutena oli lapsen löytäminen. Etsiskelykenttäni oli suljettu ahtaisiin rajoihin. Minä jouduin vain vähän tekemisiin ihmisten kanssa, ja niissä perheissä, joissa seurustelin, minulle ei olisi luovutettu poikaa, ellei olisi ollut pakottamassa jokin valtava syy, esimerkiksi sellainen kuin se, joka pakotti Mooseksen äidin heittämään pienen pilttinsä Niilin vietäväksi. Rouva Caumont ei varmaankaan olisi missään tapauksessa suostunut luopumaan kummastakaan kurpitsastaan. Ajattelin, että olisi helpompi saada joku köyhä lapsi, ja mainitsin siitä ohimennen ystävälleni Morinille, joka kynsi korvallistaan ja sanoi olevan kovin uskallettua ottaa löytölapsi perheen jäseneksi ja etteivät vanhempani voineet hankkia ottolasta, koska heillä jo oli oma lapsi. Tuo huomautus, jonka juriidinen arvo jäi minulta oivaltamatta, ei ollenkaan tehonnut minuun, ja minä etsin edelleenkin ottoveljeä käyskellessäni Luxembourgin, Tuileriesin ja Kasvitieteellisessä puutarhassa vanhan Mélanien seurassa. Kelpo Mélanien estelyistä huolimatta minä pyrin lähenemään kohtaamiamme pieniä poikia. Pelokkaana ja kömpelönä, heiveröisen näköisenä, minä sain useimmiten osakseni ylenkatsetta ja solvauksia. Jos taas satuin löytämään lapsen, joka oli yhtä pelokas kuin minä, me erosimme toisistamme sanaakaan virkkamatta, pää painuksissa ja sydän surullisena, kykenemättä ilmaisemaan toisillemme helliä tunteitamme. Noina aikoina minä sain varmuuden siitä, että olematta erinomainen olen kuitenkin kelvollisempi kuin useimmat muut ihmiset.
Muutamia aikoja myöhemmin, eräänä syyspäivänä, ollessani yksin salissa, näin liedenaukosta ilmestyvän pienen savoijalaisen, joka oli musta kuin paholainen, ja tuo ilmestys minua huvitti kovinkaan säikähdyttämättä.
Pienet savoijalaispojat, jotka nyt puheenaolevan tavoin nuohosivat savutorvia, eivät olleet Parisissa harvinaisia. Vanhoissa taloissa, sellaisissa kuin se, jossa me asuimme, olivat paksuun seinämuuriin sijoitetut uuninpiiput niin väljät, että lapsi mahtui hyvin niissä liikkumaan. Sen työn suorittivat useimmiten pienet savoijalaispojat. Heidän sanottiin oppineen kiipeämistaitonsa maansa murmeleilta; mutta heillä oli apunaan solmuköysi. Näkyviini ilmaantuneella, ihan nokimustalla olennolla oli päässään korville ulottuva, vallankumouslakki, yhtä musta kuin hän itsekin, ja hänen hymyillessään hohtelivat häikäisevän valkoiset hampaat ja punaiset huulet, joita hän nuollen puhdisti. Olalla hänellä oli köysiä ja muurauslasta, ja hän näytti aivan pieneltä liiveissään ja lyhyissä housuissaan. Minusta hän oli soma, ja minä tiedustelin hänen nimeänsä. Hän vastasi minulle puhuen nenäänsä ja sangen leppoisasti, että hänen nimensä oli Adéodat ja että hän oli syntynyt Gervexissä, lähellä Bonnevilleä.
Minä astuin hänen luokseen ja lausuin myötätunnon yllyttämänä:
— Tahdotko olla veljeni?
Hän pyöritti hämmästyneenä silmiään harlekiinin-naamiossaan, avasi suunsa korvia myöten ja nyökkäsi myöntävästi.
Eräänlaisen veljeyshurmion valtaamana minä silloin kehoitin häntä hieman odottamaan ja kiiruhdin keittiöön. Pengottuani ruokasäiliön ja tarjoilukaapin löysin juuston, jonka anastin haltuuni. Se oli niitä Neufchâtelin juustoja, jotka muodoltaan muistuttavat tynnyrien puutappeja ja joita senvuoksi nimitetään tappijuustoiksi. Se oli kypsimmillään: sen sinervässä samettipinnassa näkyi kaikkialla pieniä punaisia täpliä. Minä vein sen veljelleni, joka seisoi paikallaan kuin seinäkello, hämmästyneitä silmiänsä pyöritellen. Hän ei ollenkaan vastustellut, veti esiin taskuveitsensä, alkoi leikkoa tappijuustoa ja kuljettaa veitsenkärjellä suuria kappaleita suuhunsa. Hän pureksi ilmeisesti tavanomaisen hitaasti, vakavasti, mieli keräytyneenä ja tuhlaamatta hetkeäkään hengittelemiseen. Äitini saapui paikalle. Silloin oli juustosta jäljellä ainoastaan kuori. Minä pidin velvollisuutenani selittää:
— Äiti, tässä on veljeni, minä olen hänet ottanut veljekseni.
— Se on kauniisti tehty, sanoi äitini hymyillen. — Mutta pelkäänpä, että juusto juuttuu hänen kurkkuunsa ja että hän tukehtuu. Anna hänelle jotakin juotavaa.
Mélanie, jonka onneksi löysin keittiöstä, toi lasin viininsekaista vettä veljelleni, joka joi sen yhdellä siemauksella, pyyhki suunsa hihaansa ja huoahti mielihyvissään.
Äitini kyseli häneltä, mistä hän oli kotoisin, millaisesta perheestä ja säädystä, ja hän epäilemättä vastasi niinkuin pitikin, koska äitini hänen lähdettyään sanoi minulle:
— Hän on kiltti poika, sinun veljesi!
Hän päätti, että piti pyytää hänen isäntäänsä, joka asui Rue desBoulangersin varrella, lähettämään hänet luoksemme jonakin sunnuntaina.
Minun on tunnustaminen, että puhtaaksi pesty ja sieviin vaatteisiin puettu Adéodat miellytti minua vähemmän kuin mustalakkinen ja nokinaamainen veikkoni. Hän nautti aamiaisateriaansa keittiössä, jonne menimme häntä katsomaan, äitini ja minä, hieman ujostellen uteliaisuuttamme. Vanha Mélanie viittoi meille, ettei pitänyt astua liian likelle, koska oli varottava syöpäläisiä. Adéodat käyttäytyi varsin sievästi, mutta kieltäytyi jyrkästi mitään nauttimasta, ennenkuin oli saanut päähänsä siitä siepatun lakkinsa. Sellainen menettely tuntui meistä hieman hienostumattomalta. Asiaan paremmin perehtyen havaitsee, että se päinvastoin oli erittäin hieno. Seitsemännellätoista vuosisadalla ei yksikään säätyhenkilö olisi istuutunut pöytään paljain päin. Ja hatun päässä pitäminen kuului hyviin tapoihin siitä syystä, että kohteliaisuus vaati sitä kohottamaan joka kerta, kun vierustoveri teki jonkun palveluksen tai kun itse tarjosi palvelustaan vierustoverille. Vuonna 1702 julkaistussa uudessa 'Ranskassa käytännössä olevia hyviä tapoja' koskevassa tutkimuksessaan herra de Courtin sanoo aterialla-olosta puhuessaan nimenomaan: 'Mutta jos joku arvohenkilö kehoittaa teitä juomaan maljan jonkun toisen henkilön tai kenties teidän itsennekin terveydeksi, on teidän paljastettava päänne, kumartuen hieman pöytää kohti, kunnes hän on juonut… Hänen teille puhuessaan teidän tulee ottaa hattu päästä ja vastata hänelle samalla varoen, ettei suunne ole liian täynnä. Samaa kohteliaisuutta on osoitettava joka kerta, kun hän teille puhuu, kunnes hän teitä kieltää; sen jälkeen on hattu pidettävä päässä, jottei hän tule liiallisilla kohteliaisuuksilla rasitetuksi.' Adéodat piti lakkinsa päässä samoinkuin Ludvig XIV:n ajan vanha hovimies, mutta totta puhuen hän kumarteli vähemmän. Hän leikkasi lihaa leivälleen ja vei kappaleet suuhunsa veitsellään; hän oli erittäin vakava. Aterian jälkeen hän äitini pyynnöstä lauloi meille melkein kuulumattomalla äänellä kotiseutunsa laulua:
Escouto, Jeannetto,Veux-tu d'biaux habits?La ridetto.
Hän vastasi lyhyesti, varsin mielevästi, äitini kysymyksiin. Me saimme tietää, että hän työskenteli talvella Parisissa ja kevätpuolella palasi jalkaisin kotipuoleensa. Hänen äitinsä, jolla ei ollut varoja lehmän ostamiseen, palveli jossakin juustomeijerissä. Adéodat oli samassa työssä tai poimi mustikoita, joita möi kaupungin sokerileipureille. He elivät kädestä suuhun ja kärsivät puutetta.
Minä päätin harjoittaa säästäväisyyttä voidakseni ostaa lehmän veljeni äidille, mutta unohdin päätökseni varsin pian. Pieni nuohooja palasi keväällä kotiseudulleen. Äitini lähetti hänen äidilleen villavaatteita ja hieman rahaa. Pitäen poikaa vakavamielisenä ja älykkäänä hän kirjoitti kylän koulumestarille kehoittaen häntä opastamaan poikaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja lupasi maksaa siitä koituvat kustannukset. Adéodat lähetti hänelle kiitoksensa pränttikirjaimin sepitetyissä kirjeissä.
Minä kysyin monet kerrat, kuinka veljeni voi, kysyin vielä talven tullessakin.
— Veljesi on jäänyt kotipuoleensa, vastasi äiti peläten tuottavansa minulle murhetta, jos sanoisi enemmän.
Veljeni Adéodat ei palannut. Hän lepäsi kotikylänsä pienessä kalmistossa. Äitini oli saanut koulumestarilta kirjeen, jota ei ollut näyttänyt minulle. Kirjeessä ilmoitettiin, että pikku Adéodat oli kuollut aivokalvontulehdukseen, ihan huomaamattaan, ihmetellen vain, että pää tuntui kovin raskaalta. Muutamia tunteja ennen kuolemaansa hän oli puhunut hyvästä rouva Nozièrestä ja laulanut laulunsa:
Escouto, Jeannetto.
Eräänä aamuna, saateltuani vanhan Mélanien ullakkokamariinsa, katselin tavallista tarkkaavammin Jouyn palttinasta valmistettua peitettä, joka oli levitetty vuoteen yli ja jonka kuviot esittivät (johan siitä kerroin?) ruusutytön seppelöimistä. Tapahtuma oli painettu punaisella ja toistettu monet kerrat. Se näytti minusta somalta, vaikutti mielikuvitukseeni ja kiihdytti uteliaisuuttani. Mélanie moitti minua siitä, että huvitin itseäni sellaisilla typeryyksillä.
— Mitäpä kaunista voit keksiä tuosta vanhasta rievusta, Pierrot? Se on parsittu joka kohdasta. Rouva Sainte-Lucie vainaja, jonka luona olin palveluksessa, oli levittänyt peitteen ihan puhtaana kuolinvuoteellensa, ja kun herrat Sainte-Lucie jakoivat äitinsä liinavarastoa palvelusväelle, jouduin minä saamaan tämän.
Mutta minä huudahtelin ja kyselin lakkaamatta. — Kuka on tuo sievä neiti, jonka päähän herrasmies laskee ruususeppeleen? Minkätähden siinä ovat nuo rummut ja torvet? Entä nuo nuoret tytöt, jotka kulkevat jonossa, ja nuo talonpojat, jotka seisovat ristissä käsin?
— Missä näetkään kaiken tuon, pieni herrani? Peitteessä ei varmaankaan voi olla kaikkea, mistä puhut Minun, täytyy ottaa silmälasini, jotta näen paremmin.
Hän huomasi, etten ollut mitään keksinyt.
— Totisesti, siinä on painettuna nuoria tyttöjä, herroja ja kyläläisiä. Mitä sanonkaan? Viisikymmentä vuotta on peite ollut vuoteessani, ja minä en ole tuota havainnut. Jos olisi kysytty, millainen se on väriltään, en olisi sitäkään tietänyt. Ja olenhan sitä parsinut jo monet monituiset kerrat.
Poistuessani Mélanien keralla huoneesta kuulin kainalosauvojen kolinaa ja askelia, jotka kaikuivat pimeän käytävän perältä ja hitaasti lähenivät. Minä pysähdyin ja jouduin kauhun valtaan nähdessäni pimeästä vähitellen sukeltavan esiin inhottavan vanhan eukon, joka oli niin käyrävartinen, että selkä näytti olevan pään sijalla, ja jonka rinnan seuduilla näkyivät mullankarvaiset kasvot, oikea silmä valtavan kasvannaisen peittämänä. Minä kävin kiinni Mélanien esiliinaan. Ilmestyksen hävittyä näkyvistä hoitajattareni sanoi, että se oli mummo Cochelet. Mélanie ei tietänyt hänestä mitään kertoa, koska ei milloinkaan jutellut hänen enempää kuin kenenkään muunkaan henkilön kanssa — tuon vakuutuksen toisti vanha hoitajattareni varsin usein, mutta sitä ei sopinut käsittää ihan sananmukaisesti, vaan hänen itsensä vaiteliaisuuden-vakuutuksena. Mummo Cochelet asusti käytävän perällä löyhkäävässä huonepahasessa. Häntä ei kumminkaan pidetty puutteenalaisena, sillä hänellä oli kolme kissaa, joille hän antoi joka aamu vasikankeuhkoa kymmenen centiimin edestä. Herra Bellaguet oli monet kerrat tarjoutunut toimittamaan hänet vanhaintaloon, mutta hän oli torjunut ehdotuksen niin ehdottomasti, että aikeesta oli täytynyt luopua.
— Hän on ylpeä, lisäsi Mélanie.
Sitten ääntään hiljentäen:
— Hän on kuninkaan puolella. Ja kerrotaan, että hänellä on mätänevässä ullakkohuoneessaan upea, liljankukin kirjaeltu sänkypeitto.
Enempää minä en saanut tietää mummo Cochelet'sta. Mutta joitakin aikoja myöhemmin, kun kävelimme Tuileries-puutarhassa, kelpo Mélanie ja minä, näimme vanhan naisen, joka penkillä istuen tarjosi nuuskaa eräälle sotavanhukselle. Hänen poimumyssyänsä, jonka muoti oli vuodelta 1820, peitti kehno musta olkihattu, ja hartioillaan hänellä oli tahrainen palmukuvioin kaunistettu kashmirihuivi. Kainalosauvaan nojattu pää vapisi, ja silmää peittävä kasvannainen värisi.
Sotavanhuksen nenä ja leuka muistuttivat hummerin saksia. He juttelivat.
— Mennään, sanoi minulle Mélanie.
Hän nousi. Mutta minä olin utelias kuulemaan, mitä mummo Cochelet sanoi, ja lähestyin penkkiä, jolla hän istui.
Hän ei puhunut, vaan lauloi. Hän lauloi tai paremmin sanoen hyräili:
Saisin olla saniainen.
Rouva Laroque asui tyttärensä Thérèsen ja papukaijansa Navarinon kanssa huoneistossa, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän asuntomme, pihan perällä. Minä näin hänet huoneestani ja toisinaan vuoteestanikin, ja hänen kasvonsa, jotka olivat terveet ja ryppyiset kuin kellarissa säilytetyt omenat ilmaantuivat näkyviini intiankrassin ympäröiminä, neilikkaruukun ja pagodimaisen papukaijahäkin välissä, niinkuin ne kelpo emännät, joita vanhat flaamilaiset mestarit ovat kuvanneet ikkunankomeroissa kukkien keskellä. Joka lauantai, kun oli nautittu illallinen, joka silloin päättyi kello kuuden tienoissa, äitini otti harsohuivinsa ja vei minut kerallaan pihan toiselle puolelle viettämään iltaa rouva Laroquen ja hänen tyttärensä seurassa. Laukussa hänellä oli käsityö, sillä hänen tarkoituksensa oli kutoa tai kirjaella naapurien luona. Toiset saman perheen vieraat menettelivät samoin noudattaen kuningasvallan ajoilta polveutuvaa tapaa, joka ei suinkaan ollut poroporvarillinen ja vähäpätöisille henkilöille ominainen, kuten nykyjään saattaisi otaksua, vaan jota Ludvig XVI:n aikana noudatti kaikkein ylhäisin seurapiiri, joka ylhäisyydestään huolimatta ei ollut suinkaan ankaran pidättyväinen. Ludvig XVI:n aikana kaikkein ylhäissäätyisimmätkin naiset purkivat lankaa toistensa seurassa. Rouva Vigée-Lebrun kertoo muistelmissaan, kuinka hän emigration aikana, ollessaan Wienissä kreivitär Thounin vieraana istuutui pöytään, jonka ympärillä prinsessat ja hovinaiset tekivät käsitöitään. En kerro tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, että uskottaisiin äitini ja minun lähteneen kerran viikossa prinsessain vieraiksi.
Rouva Laroque oli sangen yksinkertainen vanha nainen, mutta erittäin uuttera, kärsivällinen ja hellämielinen ja varustettu käytännöllisellä viisaudella, joka oli kestänyt onnen samoinkuin onnettomuudenkin koettelemukset. Häneen sisältyi melkein kokonainen vuosisata Ranskan elämää ja kaksi aikakautta toisiinsa yhtyneinä ja sulautuneina, niinkuin oli laita hänenlaistensa naisten, jotka Davidin sabinitarten tavoin syöksyivät taistelevien joukkoon.
Marie Pauline, rikas ja kaunis normandialainen maalaistyttö, tasavaltaismielisen isän tytär, oli Vendéen sodan aikana naimaiässä. Kun minä häneen tutustuin, hän oli yhdeksännelläkymmenellä, kutoi sukkaa nojatuolissaan ja kertoi nuoruusaikansa tarinoita, joita ei enää kukaan kuunnellut, koska hän kertoi niitä joka päivä ja toisinaan moneenkin kertaan samana päivänä. Niihin kuului tarina kosijasta, joka ei ollut saapasta korkeampi ja oli niinmuodoin hylätty suuressa väennostossa. Marie Pauline ei hänestä huolinut, koska tasavalta ei ollut hänestä huolinut, ja tarina päättyi tavallisesti iloiseen hyräilyyn:
Hän oli pieni miesnimeltä GuilleriCarabi.
Kertomus, jonka rouva Laroque esitti kaikkein mieluimmin ja jota minä mieluimmin kuuntelin, koski Granvillen piiritystä.
Marie Pauline otti vuonna IV miehekseen tasavallan sotilaan Eugène Laroquen, joka keisarivallan aikana kapteeniksi ylenneenä oli mukana Espanjan sodassa, joutui Julian Sanchezin sissijoukkojen käsiin ja surmatuksi. Leskeksi jäänyt rouva Laroque eli Parisissa kahden tyttärensä kanssa harjoittaen pientä muotikauppaa. Hänen vanhempi tyttärensä meni luostariin, ja hänestä tuli Cercyn naisluostarin Saint-Sangin johtajatar; hänen nimenään oli äiti Séraphine. Toinen hankki itselleen muotiliikkeen avulla pienen omaisuuden. Kun heihin tutustuin, he olivat jo vanhat kumpainenkin. Äiti Séraphine, jonka harvoin näin, vaikutti minuun jalolla koruttomuudellaan, neiti Thérèse, nuorempi sisar, miellytti minua tasaisella ja hilpeällä luonnonlaadullaan; hänen erikoisuutensa olibêtiseinvalmistaminen. Niin nimitettiin eräänlaisia karamellimakeisia, joita tarjoiltiin pienestä paperirasiasta, mikä seikka minusta tuntui erinomaisen taiteelliselta. Hän soitti myös varsin hyvin pianoa.
Oli varmaa, että tulisimme tapaamaan herrasväki Laroquen luona Julien, joka uskoi henki-ilmestyksiin ja jonka ystävyyttä minä vaalin, vaikka hän olikin kuivakiskoinen ja juro. Hän näet esitti kummitusjuttuja, tiesi kertoa kamalista ja toteutuvista ennustuksista ja ihmeistä. Ja uskoni pahanhengen juoniin kaipasi viidennestä ikävuodestani alkaen vahvistusta.
Pahaksi onneksi löysin rouva Laroquen luota käärmeen korean nurmen alta. Se oli neiti Alphonsine Dusuel, joka oli aikoinaan pistellyt neulalla pohkeitani samalla nimittäen minua kultasekseen. Minä valitin vieläkin äidilleni Alphonsinen kamalista julmuuksista; mutta hän herätti minussa enemmän pelkoa kuin kipua, ja totta puhuen hän ei aiheuttanut minulle kipua eikä pelkoa. Hän ei edes huomannut läsnäoloani. Alphonsine oli sukeutumassa suureksi neidiksi; hänen vähemmän vaarattomat kavaluutensa eivät nyt enää kohdistuneet minunlaiseeni pieneen poikaan. Minä huomasin varsin hyvin, että hän nyt mielellään suuntasi ne neiti Thérèsen veljenpoikaan, Fulgence Raulineen, joka soitti viulua ja varustautui pääsemään konservatorioon, ja vaikka en ollutkaan luonnostani ollenkaan mustasukkainen ja vaikka Alphonsine oli ruma ja pisamainen, olisin sittenkin mieluummin nähnyt hänen pistelevän neulalla pohkeitani. Ei, minä en ollut suinkaan mustasukkainen, ja jos olisinkin ollut, en missään tapauksessa jonkun Alphonsinen suosikin vuoksi. Mutta itsekkäänä, vaalintaa ja rakkautta himoitsevana, minä halusin nähdä askarruttavani koko maailmaa, vaikkapa vain siten, että minua kidutettiin, ja viiden vuoden iällä en ollut vielä riisunut pois vanhaa ihmistäni.
Kun rouvat ja neidit olivat väsyneet työhön, pelattiin hanhea tai lottoa. Viimeksimainittu ei minua miellyttänyt. En tahdo väittää älyni saaneen selkoa sen synkästä typeryydestä. Mutta tosiasia on, ettei se tuottanut tyydytystä nuorelle mielelleni. Kaikki lausuttiin luvuin, ja mielikuvitukseni ei saanut minkäänlaista virikettä. Ja pelikumppanini lienevät hekin pitäneet peliä liian abstraktisena, koska yrittivät kilvan sitä elähdyttää hupaisilla keksinnöillä, jotka tosin eivät olleet peräisin heidän omista aivoistaan, vaan esivanhemmilta saadut. Arabialaisia numeroita verrattiin johonkin aistittavaan esineeseen: 7 oli kuokka, 8 taskumatti, 11 molemmat jalat, 22 kaksi kanaa, 38 kaksi kyttyräselkäistä, tai lisättiin numeron liian kalsealta tuntuvaan nimeen runollinen koriste, esimerkiksi: 6, korjaathan luusi. Sitäpaitsi oli olemassa erittäin vanhoja numeroiden nimiä, jotka vain rouva Laroque vielä tiesi, esimerkiksi: 1 hius Matteuksen päälaella, 2 testamentit, vanha ja uusi. Nämä koristeet epäilemättä hieman vähensivät lottopelin ikävyyttä, mutta minun mielestäni siihen sisältyi yhä vielä liian paljon abstraktioita. Kreikkalaisilta saatu ja uudistettu hanhipeli sitävastoin minua ihastutti. Hanhipelissä kaikki elää, puhuu, siinä on mukana luonto ja kohtalo; kaikki on ihmeellistä ja kaikki totta, kaikki järjestettyä ja kaikki sattuman varassa. 9 ja 9 välille sijoitetut ennustavat hanhet tuntuivat minusta niinmuodoin jumalallisilta olennoilta, ja kun taivuin silloin palvomaan eläimiä, nuo isot valkoiset linnut herättivät minussa kunnioituksen ja pelon tunnetta. Ne edustivat tässä pelissä salaperäisyyden osaa; kaikki muu kuului järjen alueeseen. Minun täytyi jäädä majataloon, ja minä tunsin siellä paistin tuoksun. Minä putosin kaivoon, jonka reunalla seisoi, joko pelastuksekseni tai tuhokseni, sievä maalaistyttö puettuna punaisiin liiveihin ja valkoiseen esiliinaan; minä eksyin labyrinttiin, jossa tapaamani kiinalainen kioski ei minua ollenkaan hämmästyttänyt, koska en ollut kovin perehtynyt kreetalaiseen rakennustaiteeseen, putosin sillalta jokeen, jouduin vankeuteen, vältyin surman suusta ja saavuin vihdoin siihen lehtoon, jota vartioi taivaallinen henki, kaiken onnen antaja.
Toisinaan sentään kyllästyin seikkailuihin samoinkuin merenkulkija Sinbad, en enää kiusannut kohtaloa, en uhmannut kaivoa, siltaa, labyrinttia ja vankeutta. Silloin istuuduin pienelle punaiselle jakkaralle rouva Laroquen eteen ja annoin hänen siinä, kaukana pöydästä ja lampusta, kertoa Granvillen piirityksestä.
Rouva Laroque kutoi sukkaa ja esitti minulle tämän kertomuksen, jonka toistan sanasta sanaan.
— Lähtiessään Fougèresistâ herra de la Rochejacquelein, joka oli briganttien eli rosvojen päällikkönä, aikoi lähteä Rennesiin, mutta naisiksi puetut emigrantit toivat hänelle Englannista kirjeitä ja rahaa onteloissa sauvoissa. Silloin herra Henri, kuten he häntä keskuudessaan nimittivät, komensi brigantit lähtemään Granvilleen, koska englantilaiset olivat näille herroille luvanneet lähettää sotalaivoja ahdistamaan kaupunkia meren puolelta briganttien käydessä sen kimppuun maitse. Mutta eipä ole englantilaisten lupauksiin luottamista. Tämän olen kuullut myöhemmin eräältä Bressuiren mieheltä. Nyt kerron sen, mitä olen kuullut omin korvin ja nähnyt omin silmin. Brigantteja saapui Granvilleen tuhansittain, niin että kävelypaikalta katsoen näytti kuin olisi muurahaisparvi hiekkarannalle levinnyt. Kenraali, joka oli kaupungin komentajana, vei heitä vastaan Manchen vapaaehtoisia ja parisilaisia tykkimiehiä, jotka olivat tatuoineet käsivarteensa fryygialaisen päähineen ja sanat 'Vapaus tai Kuolema'. Mutta briganttien lukumäärä kasvoi yhä; heitä oli silmän kantamalta, ja herra Henri, joka oli näöltään kuin nuori tyttö, johti heitä urhoollisesti. Silloin kenraali huomasi, että he olivat liian lukuisat. Kenraalin nimi oli Peyre; hänestä on puhuttu hyvää jos pahaakin, samoinkuin kaikista niistä henkilöistä, jotka siihen aikaan johtivat, mutta hän oli vilpitön ja lahjakas. Nähdessään briganttien suuren lukumäärän hän käski puhaltaa hyökkäykseen säikähdyttääkseen heitä ja peräytyi.
Äitini oli sinä päivänä sairaana vuoteessaan, ja minä lähdin viemään raatihuoneelle vanhoja liinavaatteitamme, jotka oli määrätty luovutettaviksi. Tykki jymähteli, ja sankka savu peitti etukaupungit. Miehet huusivat: 'Meidät on petetty! Ne tulevat! Pelastukoon, ken voi!' Naiset kirkuivat niin, että kuolleet olisivat voineet herätä. Samassa juoksi kävelypaikalle kansalainen Desmaisons sulkahattuineen ja kolmivärisine olkavöineen, ja minä näin hänen aivan lähellä hoipertelevan humalaisen tavoin, vievän kätensä otsalleen ja tuupertuvan maahan. Hän oli saanut surmansa sydämeen osuneesta luodista. Ja kauhistuksestani huolimatta ehdin ajatella, että kuoleminen tapahtuu nopeasti. Mutta siitä ei tänä hetkenä huolittu; kohta kaatui kaksi naista katukäytävälle. Seinävierustoita pitkin hiipien saavuin kotiin ja kohtasin ovella parisilaisen tykkimiehen, joka oli tullut hakemaan meiltä puita tykinkuulien kuumentamista varten.
'Onpa lämmin', sanoi hän leikillään, sillä tuuli puhalsi tuimana ja ilmassa oli ensimmäisten pakkasten tuntu.
Minä sanoin hänelle: 'Tulkaa ottamaan.' Mutta samassa juoksi paikalle Chappedelainen tyttö ja huusi minulle: 'Älä anna sille puita, Marie. Eivätkö etukaupungit jo pala riittävästi? Ja eikö ole kyllin paljon kristityitä, jotta ovat joutuneet porsaina paistetuiksi? Kantautuuhan käry tänne saakka. Jos annat puita, saat siitä ansaitun rangaistuksen. Vendéeläiset surmaavat sinut, kun ehtivät kaupunkiin.' Hänet sai niin puhumaan pelko ja edunharrastus, sillä kaupungissa oli rikkaita henkilöitä, jotka luovuttivat rahojaan, jotta saisivat brigantit tulemaan kaupunkiin. Minä vastasin hänelle:
1'Tiedä, Mathilde, että nuo herrat, jos saavat kaupungin haltuunsa, vaativat kymmenysveron ja tuovat mukanaan englantilaiset. Jos tahdot palvella samoinkuin ennen ja muuttua englantilaiseksi, niin tee miten mielit. Minä puolestani tahdon pysyä vapaana ja ranskalaisena. Eläköön tasavalta!' Silloin parisilainen yritti minua suudella. Minä annoin hänelle korvapuustin, niinkuin soveliasta oli. Samassa kuului huudettavan: 'Nyt ne hyökkäävät!' Minä tunsin pelkoa ja sitäkin enemmän uteliaisuutta. Minä puikkelehdin aina valleille saakka ja näin vendéeläisten iskevän pistimiään muureihin porraspuiksi. Mutta tasavaltalaiset ampuivat valleilta pudotellen alas hyökkääjäparkoja, jotka murskautuivat kiviin. Nähdessään vielä riehuvan merenulapan ja luopuessaan siitä toivosta, että englantilaiset saapuisivat, brigantit pakenivat minkä ennättivät. Rantahietikko oli täynnä kaatuneita, jotka yhä pitelivät rukousnauhojaan kiinnipuristuneiden sormien välissä. Chappedelainen tyttö pui heille nyrkkiään ja sanoi, että he olivat kuolleet liian lievän kuoleman. Ja kaikki ne, jotka olivat aikaisemmin tahtoneet jättää kaupungin heidän haltuunsa, solvasivat heitä nyt, koska pelkäsivät joutuvansa ilmiannetuiksi tasavallan kavaltajina!
Niin puhui rouva Laroque, ja minä siis olen kuullut silminnäkijän kertovan tapahtumasta, josta on kulunut enemmän kuin satakaksikymmentä vuotta.
(Ronsard)
Kotona elettiin ikäviä aikoja. Isä oli huolestunut, äiti kiihtynyt, vanha Mélanie herkkä itkemään. Katkonaiset lauseet keskeyttivät aterioiden kylmää hiljaisuutta.
— Onko Gomboust pitänyt huolen suorituksesta määräpäivänä?
— Gomboustia ei ole näkynyt.
— Onko oikeudenpalvelija käynyt?
— Rampon on toimittanut tarvittavat rahat. Mutta millaista korkoa vastaan!… Se mies saattaa meidät tuhon omiksi.
Oltiin vaiti; kasvot olivat synkät. Minä, joka tarvitsin iloa niinkuin kasvi päivänpaistetta, tunsin riutuvani tässä alakuloisuudessa.
Ajat olivat ikävät. Isäni, joka kelpasi liikeasioihin huonommin kuin kukaan muu ihminen maailmassa, oli jostakin minulle tuntemattomasta syystä liittynyt erääseen liikeyritykseen sokeasti luottaen siihen ystävään, joka oli häntä kehoittanut, erinomaisesta kohteliaisuudesta, toivoen voivansa taata puolisolleen mukavan ja miellyttävän toimeentulon ja pitää hyvää huolta poikansa kasvattamisesta, ihmisystävyydestä tai kenties hajamielisyyden vuoksi, itse sitä havaitsematta. Hän oli liittynyt ystäväänsä Gomboustiin, ja tarkoituksena oli ryhtyä myymään Saint-Firminin vettä, jota useat etevät kemistit olivat tutkineet ja jonka monet lääkeopillisen tiedekunnan jäsenet olivat tunnustaneet erittäin tehokkaaksi vatsa-, maksa- ja munuaistaudeissa.
Tämä liikeyritys, jonka piti tuottaa suunnatonta voittoa, päättyi pikaiseen romahdukseen. Minun on mahdoton sanoa, millainen osakeyhtiö tuon kivennäisveden kaupallista käyttelyä varten perustettiin ja millainen osa siinä oli isälläni. Se asia kelpaisi aiheeksi Balzacille, mutta ei pienelle Pietarille. Minä rajoitun mielelläni kertomaan asiasta sen, minkä lapsen-aivoni siitä käsittivät.
Adélestan Gomboust, Ylä-Pyreneillä sijaitsevien Saint-Firminin lähteiden omistaja, oli iso halvaantunut ruho, joka ei antanut itsestään juuri minkäänlaista elonmerkkiä. Liikkumattomat luomet peittivät hänen silmiänsä, jotka lepäsivät syvällä kuopissaan; hänen kuivuneitten huuliensa lomitse näkyi kaksi valkoista hammasta; hänen kasvonsa olivat ihan kuolleet, ja hänen muumion-suustaan kuului suloisen raikas ääni, joka moduloi sointuisia säveliänsä kuin hopeinen huilu. Lapsen taluttamana, kainalosauvoihin nojautuvana hän näytti kaamealta ja jäiseltä.
Mélanie huokasi hänet nähdessään:
— Nyt tulee taloon onnettomuus!…
Ja miten lieneekään ollut laita: eikö Mélanie muistanut miehen nimeä, vai pitikö hän sitä turmiokkaana, missään tapauksessa hän ei sitä lausunut, vaan ilmoitti aivan hiljaa:
— Se herra, jonka silmillä on nahka.
Minä olin usein yksin salissa tuon elottoman ruumiin kanssa, joka minua pelotti ja jota tuskin uskalsin silmäillä. Mutta hänen avattuaan suunsa viehätys alkoi heti vaikuttaa. Gomboust opetti minua rikkaamaan purjealusta, lennettämään leijaa, rakentamaan Heronin kaivoa, ja hänen puheensa miellyttävyys, ajatustensa selvyys ja ilmaisutapansa puhtaus ihastuttivat minua, vaikka en omannutkaan siihen aikaan sanottavasti nauttia kaunopuheisuudesta. — Tuo mies sammuneine katseineen ja liikkumattomine jäsenineen oli itse vakuuttavuus. Aprikoin vastikään, minkätähden isäni, viisas ja omaa etua katsomaton mies, oli liittynyt Saint-Firminin osakeyhtiöön. Syy on kuitenkin ilmeinen: hän oli kuunnellut Gomboustia. Gomboustin puhe vaikutti vanhempiini samoinkuin minuun. Kerron erään esimerkin.
Oli ilta, eräs näiden synkkien aikojen mustimpia iltoja. Herra Paulin, juriidinen neuvonantaja, leppoisa mies, herra Bourisse, asianajaja, herra Paulinia leppoisampi, herra Phélipeaux, oikeudenpalvelija, herra Bourissea leppoisampi, ja herra Rampon, joka lainasi rahoja ja harjoitti koronkiskomista, vielä leppoisampi kuin herra Phélipeaux, olivat leppoisasti täyttäneet isäni pelokkaan ja puhtaan sielun kauhulla. Mélanie ilmoitti äidilleni, joka piti Gomboustia onnettomuutemme ainoana aiheuttajana, että 'nahkasilmä-mies' halusi häntä tavata. Äiti otti hänet vastaan epäystävällisesti eteishuoneessa, jonne minä olin piiloutunut penkin alle kuvitellen, että olopaikkani oli nymfi Eukhariksen luola ja että itse olin Telemakhos. Minä pysyttelin siellä aivan hiljaa ja kuulin äidin syytävän syytöksiä liikkumatonta Gomboustia vastaan. Tuntui kuin olisin saanut iskun sydämeeni, kun äiti sanoi hänelle:
— Hyvä herra, te olette pettänyt meidät; te ette ole rehellinen mies.
Oltuaan kauan vaiti Gomboust vastasi, äänessä tunteen värinä, joka sai hänen sanansa kuulumaan tavallista sointuisammilta. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Hän puhui kauan. Äitini kuunteli häntä keskeyttämättä, ja minä huomasin piilopaikastani, kuinka hänen kasvonsa tyyntyivät ja kuinka hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. Hän joutui viehätyksen lumoihin. Seuraavana päivänä, aamiaispöydässä, isäni ojensi hänelle jonkin paperin. Äitini silmäili sitä ja huudahti:
— Gomboustin uusin konnantyö!
Vielä nytkään en tiedä paljoa Saint-Firminin vesiyhtiöstä, sillä en ole ollut kyllin utelias lukeakseni tätä juttua koskevia asiakirjoja, jotka löysin isäni perujen joukosta ja jotka on minulta varastettu muiden perhepaperien keralla. Minulla on kuitenkin syytä otaksua, ettei äitini tehnyt vääryyttä Gomboustille syyttäessään häntä saidaksi, ahnaaksi ja häikäilemättömäksi, sanalla sanoen kunniattomaksi mieheksi, ja minussa herättää nyt ihmetystä se tosiasia, että tuo onneton mies, joka oli melkein upposokea, melkein kykenemätön liikkumaan, ikäänkuin luonnon hylkäämä, rasitukseksi toisille ja itselleen, tuo mies, joka eli pikemmin elävältä haudattuna kuin elävässä ihmisruumiissa, rakasti rahaa siinä määrin, että oli senvuoksi valmis petokseen ja julmuuteenkin. Hyvä Jumala, mitä hän tekikään rahoillaan?
Eräiden seikkojen nojalla otaksun, että vanhempani kokemattomuuden ja arkatunteisuuden vuoksi ottivat Saint-Firminin vesiyhtiössä kannettavakseen liian suuren vastuun.
He joutuivat laki- ja liikemiesten uhreiksi. Rampon, aulis Rampon, piti velvollisuutenaan tulla huomatun lääkärin ja hyvän perheenisän avuksi, ja me jouduimme puille paljaille. Totta puhuen ei katastroofi ollut suuri, mutta meille ei jäänyt mitään. Äitini vaatimattomat korut, joissa oli vähän kultaa ja vain muutamia jalokiviä ja helmiä, perheen kuhmuiset ja epätäydelliset vanhat hopeaesineet, sokerirasia joutsensankoineen, kahvikannu, jossa olivat isoisäni Saturnin Parmentier'n nimikirjaimet, raskas liemikauha ja kaikki tyynni pantattiin ja joutui lain edustajien haltuun. Eräänä päivänä kotiin tullessaan isäni sanoi: — Se on tapahtunut; Mimeur on myyty. Mimeur, Chartresin läheisyydessä sijaitseva pieni maatila, oli ainoa äidilleni jäänyt vanhempien perintö. Minä olin käynyt Mimeurissä aivan pienenä ja muistin ainoastaan karhunmaaramapensaan yläpuolella liihoittelevan valkoisen perhosen, sudenkorennot siristen lentämässä tuulen häilyttelemässä kaislikossa, seinänviertä pakenevan säikähtyneen metsähiiren ja pienen, muodoltaan eläimen turpaa muistuttavan harmahtavan kukan [luultavasti kannusruohon tai villin pellavan kukka], jota äiti minulle näytti sanoen:
— Katsohan, Pierrot, kuinka kaunis.
Siinä oli minulle koko Mimeur, ja minusta tuntui omituiselta ja julmalta, että myytiin tuo maaramapensas, tuo kaislikko, nuo harmaansiniset kukat, tuo metsähiiri, tuo perhonen ja nuo sudenkorennot. En oikein käsittänyt, kuinka sellainen myynti voi käydä päinsä. Mutta isä sanoi, että kauppa oli tehty. Ja minä haudoin sydämessäni tuota tuskallista salaisuutta.
Mimeur, samoinkuin kaikki muukin, siirtyi Ramponin haltuun, joka ei olevienyt sitä kerallaan toiseen maailmaan. Kaikki vainajat ovat köyhiä,Gomboust ja Rampon muiden mukana. Jos tietäisin, missä kalmistossaGomboust lepää, menisin kuiskaamaan hänen hautaansa peittävään nurmeen:'Missä ovat nyt aarteesi?'
Niin opin jo varhaisimmassa lapsuudessani tuntemaan laki- ja liikemiesten rodun, joka on kuolematon: kaikki muuttuu heidän ympärillään, mutta he säilyvät aina entisellään. He ovat meidän päivinämme sellaiset kuin Rabelais on heidät kuvannut, he ovat säilyttäneet nokkansa ja kyntensä, vieläpä kamalat hieroglyfinsäkin.
Suunnilleen viisi vuotta noiden pahojen päivien jälkeen, joita seurasivat seesteisemmät ajat, antoi lukiomme opettaja herra Triaire selitettäväksemme harpyija-episodin Aeneis-runoelmasta. Minä, joka olin tovereitani kokeneempi, tunsin nuo turman linnut, nuo ihmispäillä varustetut korppikotkat, jotka Aeneaan ja hänen kumppaniensa pöytään syöksyen ryöstivät siitä lihan, likasivat ruoat ja levittivät ympärilleen inhaa hajua, tunsin ne ja tiesin, että ne olivat liike- ja lakimiehiä, Gombousteja ja Ramponeja. Mutta kuinka puhdas ja miellyttävä onkaan se lannan ja mätänevän lihan saastuttama harpyijain luola, jonka Vergilius meille kuvailee, verrattuna ulosottomiehen virkahuoneeseen ja hänen viheriäisiin salkkuihinsa!
Noita murhaavia paperintuhrijoita vihaten olen aina karttanut kaikkia pahvikoteloita ja salkkuja ja siitä syystä olen aina kadottanut kaikki paperini, kaikki viattomat paperini.