The Project Gutenberg eBook ofPikku PietariThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pikku PietariAuthor: Anatole FranceTranslator: J. A. HolloRelease date: February 26, 2023 [eBook #70141]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1924Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU PIETARI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pikku PietariAuthor: Anatole FranceTranslator: J. A. HolloRelease date: February 26, 2023 [eBook #70141]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1924Credits: Tapio Riikonen
Title: Pikku Pietari
Author: Anatole FranceTranslator: J. A. Hollo
Author: Anatole France
Translator: J. A. Hollo
Release date: February 26, 2023 [eBook #70141]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1924
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU PIETARI ***
Kirj.
Anatole France
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1924.
I. Incipe, parve puer, risu cognoscere matremII. Varhaisimmat ajatIII. AlphonsineIV. Pikku Pietari mainitaan sanomalehdessäV. Väärän arvostelman vaikutuksetVI. Neron kohtalona on kärsiä vääryyttäVII. NavarinoVIII. Kuinka jo varsin varhain kävi ilmi, ettäminulta puuttui liikevaistoaIX. RumpuX. Kiinteästi yhteenliittynyt teatteriseurueXI. LiinannöyhtääXII. SisaruksetXIII. Catherine ja MarianneXIV. Tuntematon maailmaXV. Herra MénageXVI. Hän laski kätensä päälaelleniXVII. "Veli on luonnon lahjoittama ystävä"XVIII. Mummo CocheletXIX. Rouva Laroque ja Granvillen piiritysXX. "Hioivat hampaitansa nuo julmat hirviöt"XXI. PapukaijaXXII. Eno HyacintheXXIII. BaraXXIV. MélanieXXV. RadégondeXXVI. CaireXXVII. Luolaihmisten nuori jälkeläinenXXVIII. Monihaarainen elämäXXIX. Neiti MérelleXXX. Pyhä vimmaXXXI. Minä kohtaan ensimmäisen kerran Rooman naarassudenXXXII. PerhosensiivetXXXIII. SyrjähuomautusXXXIV. LukiolainenXXXV. Huoneeni
Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem.(Naurust' ensiks tuntemahan opi äitisi, piltti.)
Äitini on usein kertonut minulle erinäisistä syntymääni liittyvistä seikoista, jotka eivät ole minusta näyttäneet niin merkittäviltä kuin hän otaksui. En ole kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota, ja ne ovat häipyneet muististani.
Kun lapsi syntyy maailmaan, kätilö siinä tarvitaan; myös tätikullat tulla saa…
Ainakin voin kuulopuheiden nojalla vakuuttaa, ettei se tapa ja käytäntö, josta nuo erään vanhan parisilaisen sepittämät säkeet kertovat, ollut Louis-Philippen hallituskauden lopulla tyystin hävinnyt. Rouva Nozièren huoneeseen näet oli kerääntynyt suuri seura kunnianarvoisia naishenkilöitä odottamaan minun vapautumistani. Oltiin huhtikuussa; sää oli viileä. Neljä viisi samassa kaupunginosassa asuvaa tätiä, heidän joukossaan rouva Caumont, kirjakauppias, leskirouva Dusuel ja rouva Danquin, lisäsivät puita lieteen ja joivat hehkuviiniä äitini kokiessa ankaria tuskia.
— Huutakaa, rouva Nozière, huutakaa niin paljon kuin jaksatte, sanoi rouva Caumont; se helpottaa.
Rouva Dusuel, joka ei tietänyt, minne olisi jättänyt kaksitoistavuotiaan tyttärensä Alphonsinen, oli tuonut hänet mukanaan huoneeseen, josta lähetti hänet pois kerran toisensa jälkeen, koska pelkäsi minun yhtäkkiä esittäytyvän niin nuorelle neitoselle, mikä ei olisi ollut soveliasta.
Nämä naishenkilöt eivät olleet tuppisuita; kuulemani mukaan he puhua pärpättivät kuten ainakin. Rouva Caumont kertoeli äitini suureksi harmiksi kamalia tarinoita pahoista 'näkemistä'. Eräs hänen tuttavansa, raskauden tilassa oleva nainen, oli nähnyt raajarikon, joka piteli silitysrautaa kummassakin kädessään, anellen almua, ja lapsi syntyi jalatonna. Hän itse oli tytärtään Noémia kantaessaan säikähtänyt jänistä, joka oli puikahtanut hänen jalkojensa välitse, ja Noémilla oli ollut syntyessään suipot, huiskahtelevat korvat.
Puolen yön aikaan poltteet taukosivat ja synnyttäminen keskeytyi. Huolestumiseen oli syytä sitäkin enemmän, kun äitini oli aikaisemmin synnyttänyt kuolleen lapsen ja ollut itse kuolemaisillaan. Kaikki naiset antoivat neuvojansa; rouva Mathias, vanha hoitajatar, ei tietänyt ketä kuunnella. Isäni astui huoneeseen viiden minuutin väliajoin, oli erittäin kalpea ja poistui sanaakaan virkkamatta. Hän oli taitava käytännöllinen lääkäri ja vaadittaessa lapsenpäästäjäkin, mutta ei puuttunut asiaan oman vaimonsa synnytyksissä. Hän oli kutsunut virkaveljensä vanhan Fournierin, Cabanisin oppilaan. Yöllä synnytystuskat alkoivat uudestaan.
Minä tulin maailmaan viiden aikaan aamulla.
— Poika, virkkoi vanha Fournier.
Kaikki tädit huusivat yhtäaikaa, että sitähän he olivat jo aikoja sitten sanoneet.
Rouva Morin pesi minut isolla sienellä kuparisessa astiassa. Tuosta johtuvat mieleen Marian syntymää esittävät vanhat maalaukset. Mutta totta puhuen minua huljutettiin kuparikattilassa, jossa muuten keitettiin marjahilloja. Rouva Morin ilmoitti minulla olevan vasemmalla puolen nivuslihoilla punaisen täplän, joka oli johtunut siitä, että äitini oli minua kantaessaan tuntenut kirsikkoihin kohdistuvaa mielitekoa täti Chaussonin puutarhassa. Vanha Fournier, joka erinomaisesti halveksi kaikkia kansanomaisia ennakkoluuloja, vastasi sanoen olevan onnellista, että rouva Nozière oli raskautensa aikana tyytynyt niin kohtuullisiin haluihin; jos näet hän olisi rohjennut toivoella itselleen sulkia, jalokiviä, kashmirihuivia, nelivaljakkoa, palatsia ja linnaa puistoineen, niin hentoinen olemukseni pinta ei olisi riittänyt suomaan sijaa kaikkien noiden valtavien mielitekojen merkeille.
— Sanokaa mitä tahdotte, tohtori, virkkoi rouva Caumont; mutta sisareni Malvinan, joka oli siunatussa tilassa, alkoi jouluyönä tavattomasti tehdä mieli päästä aterialle, ja hänen tyttärellänsä…
— Oli syntyessään makkara nenänpäästä riippumassa, eikö totta? keskeytti tohtori.
Sitten hän varoitti rouva Morinia kapaloimasta minua liian tiukasti.
Minä huusin niin ankarasti, että minun luultiin tukehtuvan.
Minä olin punainen kuin tomaatti ja kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan ruma pieni otus. Äitini pyysi minua nähtäväkseen, kohottautui, ojensi kätensä minua kohti, hymyili minulle ja antoi väsyneen päänsä vaipua takaisin pielukselle. Niin minut toivotti tervetulleeksi se helläin ja puhtaiden huulten hymy, jota vaille jäätyään ihminen on runoilijan lausuman mukaan kelvoton sekä jumalten juhlapöytään että jumalatarten vuoteeseen.
Syntymääni liittyvistä seikoista on itselleni ilmennyt merkittävimpänä se, että Puck, joka myöhemmin sai nimen Caire, tuli maailmaan samaan aikaan kuin minä, viereisen huoneen vanhalla matolla. Puckin äiti, Finette, oli alhaista syntyperää, mutta erittäin älykäs. Eräs isäni vanha ystävä, herra Adeleston Bricou, vapaamielinen ja vaalireformin kannattaja, kiitti kansan hyvää ymmärrystä mainiten esimerkkinä Finetten. Puck ei ollut ruskean ja kähäräturkkisen äitinsä näköinen vähimmässäkään määrässä; sen karva oli kellervä, lyhyt ja karkea, mutta se oli perinyt äitinsä epähienon käytöksen ja etevän ymmärryksen. Me kasvoimme yhdessä, ja isäni oli pakko myöntää, että hänen koiransa äly kehittyi nopeammin kuin pojan ja että vielä viiden tai kuudenkin vuoden kuluttua Puck vaistosi elämää ja tunsi luontoa paljon paremmin kuin pieni Pierre Nozière. Tämä toteaminen oli hänestä kiusallinen, koska hän oli isä, ja myöskin sen vuoksi, ettei hänen oppijärjestelmänsä voinut helposti myöntää luontokappaleille osuutta siihen viisauteen, joka hänen käsityksensä mukaan oli ihmisen erikoisuutena.
Sankt-Helenan saarella ollessaan Napoleon ihmetteli, ettei O'Meara, joka oli lääkäri, ollut ateisti. Isäni tavatessaan hän olisi tavannut spiritualistisen lääkärin, joka lääkärinä uskoi maailmasta erotettuun jumalaan ja ruumiista erotettuun sieluun.
— Sielu, sanoi hän, on substanssi, ruumis on ilmaus. Sanat selittävät itse itsensä: ilmaus on se, mikä on havaittavissa, ja substanssista puhuessamme me puhumme salatusta asiasta.
Metafysiikka ei valitettavasti ole milloinkaan kyennyt herättämään mielenkiintoani. Minun henkeni muovautui isäni hengen nojalla niinkuin kuvanveistäjän valinkaava rakastetun naisen povella: se ilmaisi syvennyksinä kaikkein suloisimpia pyörylöitä. Isäni piti ihmisen sielua ja sen tarkoitusta ylevänä asiana; hän otaksui sielun olevan luodun taivasta varten, ja tämä usko teki hänestä optimistin. Mutta tavallisessa elämässä hän esiintyi vakavana, toisinaan synkkänäkin. Lamartinen tavoin hän nauroi harvoin, ei tajunnut ollenkaan koomillisuutta, ei voinut sietää pilapiirroksia, ja Rabelais ei miellyttänyt häntä enempää kuin La Fontainekaan. Eräänlaiseen runolliseen alakuloisuuteen verhoutuneena hän oli vuosisatansa oikea lapsi; hänessä oli sen henki ja taipumukset. Hänen hiuksensa ja vaatetuksensa olivat sopusoinnussa romanttisen ajan hengettären kanssa. Tämän sukupolven miesten hapset liehuivat hajallaan. Tuon epäjärjestyksen aiheutti epäilemättä taitavasti käytelty harja, mutta siitä huolimatta heidän hiuksensa näyttivät aina olevan alttiina rajuilman ravisteluille ja pohjatuulen tuiverruksille. Niin koruton kuin isäni muuten olikin, hän sai kuitenkin osansa hapsien hajallisuudesta ja alakuloisuudesta.
Sovittautuessani hänen mukaisekseen minä muutuin pessimistiseksi ja iloiseksi hänen ollessaan optimistinen ja alakuloinen. Minä vastustin häntä vaistomaisesti joka asiassa. Hän, kuten yleensäkin romantikot, piti epäselvästä ja epämääräisestä. Minä puolestani aloin rakastua klassillisen taiteen hienoon järkeen ja kauniiseen järjestykseen. Vuosien varrella nämä vastakohdat korostuivat tehden kanssakäymisemme hieman hankalaksi kumminkaan muuttamatta keskinäisiä tunteitamme. Minä saan niinmuodoin kiittää erinomaista isääni eräistä hyvistä ominaisuuksistani ja monista puutoksistani.
Vaikka äidilläni ei ollut runsaasti maitoa, hän halusi kiihkeästi saada minua ruokkia. Siihen hänet valtuutti vanha Fournier, Jean-Jacquesin oppilas. Äiti imetti minua riemumielin. Se oli terveydelleni suureksi hyödyksi, ja minulla olisi syytä onnitella itseäni sen johdosta, jos äidinmaito siirtäisi lapseen sielullisiakin ominaisuuksia, kuten monet väittävät.
Äidilläni oli viehättävä mieli, kaunis ja jalo sielu ja vaikea luonne. Ollen liian herkkätunteinen, liian hellä, liian altis mielenliikutuksille voidakseen löytää rauhaansa omasta itsestään, hän sanoi saavansa uskonnosta onnellista lepoa. Vaikka esiintyikin ulkonaisissa menoissa pidättyvänä, hän oli kuitenkin hartaan uskonnollinen. Totuuden nimessä minun on tunnustaminen, ettei hän uskonut helvetin olemassaoloa. Hän ei kumminkaan osoittanut itsepintaisuutta eikä ilkeyttä, koska abbé Moinier, hänen rippi-isänsä, ei kieltänyt häneltä sakramenttejä. Äitini oli hilpeyteen taipuva, mutta iloton lapsuus, sitten taloushuolet ja intohimoiseksi kehittyneen äidinrakkauden murheet synkensivät hänen luonnettaan ja häiritsivät hänen luonnostaan hyvää terveyttään. Hän himmensi lapsuusaikaani synkkämielisyyden kohtauksilla ja itkunpuuskilla. Hänen minuun kohdistamansa hellyys kerrassaan hämmensi hänen järkeänsä, joka toimi muuten kaikissa asioissa selvänä ja varmana. Hän olisi mieluimmin nähnyt minun pysyvän aina pienenä, jotta olisi paremmin voinut puristaa minua poveansa vasten. Ja vaikka toivoikin minulle nerokkuutta, hän iloitsi siitä, että olin vailla ymmärrystä ja että hänen ymmärryksensä oli minulle tarpeellinen. Kaikki se, mikä soi minulle hieman riippumattomuutta ja vapautta, oli hänelle vastenmielistä. Hän kuvitteli hurjan kauhun vallassa niitä vaaroja, joihin voin joutua, kun hän ei ollut luonani, ja joka kerta, kun palasin hieman pitemmältä kävelyretkeltä, hän oli minua odottamassa kuumeisin päin ja harhailevin katsein. Hän liioitteli määrättömästi minun hyviä ominaisuuksiani ja ilmaisi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa haltioitumistaan, joka tuntui minusta kiusalliselta; ansaitsemattoman tunnustuksen ilmaukset näet ovat aina vaikuttaneet minuun julman nöyryytyksen tavoin. Mutta pahinta oli, että äitirukkani suurenteli samassa suhteessa vikojani ja puutoksiani. Hän ei milloinkaan minua rangaissut niiden vuoksi, mutta moitti minua niistä niin tuskaisin äänenpainoin, että sydämeni oli pakahtua. Monet kerrat oli hänen vapaassa vallassaan saada minut uskomaan itseni suureksi syntiseksi, ja minä olisin hänen tähtensä muuttunut ylen arastelevaksi, ellen olisi jo varhain sommitellut omaa käytäntöä varten suvaitsevaisia moraalisia periaatteita. En ole sitä seikkaa suinkaan valitellut, vaan päinvastoin olen itseäni sen johdosta aina onnitellut. Ainoastaan ne, jotka suhtautuvat lempeästi omaan itseensä, kohtelevat toisiakin lempeästi.
Kastetoimitukseni paikkana oli Saint-Germain-des-Près, missä minua piteli ristimaljan yläpuolella kummitäti, joka oli keijukainen. Ihmisten keskuudessa hänen nimenään oli Marcelle, hän oli kaunis kuin päivä ja oli ottanut miehekseen Dupont-nimeä tottelevan apinan, johon oli hullaantunut, kuten keijukaiset yleensäkin hullaantuvat apinoihin. Hän toi sallimuksen lahjat kätkyeni luo ja lähti sitten aivan pian merten taa kuvatuksensa keralla. Minä näin hänet ohimennen nuoruusikäni alussa, ja hän oli kuin Didon haavoittunut varjo myrttimetsässä tai kuin kuutamon säde metsäaukeamassa. Se oli pelkkä välkähdys, mutta muisteloni on yhä täynnä värejä ja tuoksuja. Kummisetäni, herra Pierre Danquin, on jättänyt mieleeni tavallisempia muistoja. Minä näen hänet vieläkin, lyhyen vantteran miehen, jonka harmaat hiukset olivat ihan kiharaiset, posket pulleat ja painavat ja kultasankaisten takaa vilkkuva katse lempeä ja hieno. Hänen vatsaansa à la Grimod de La Reynière peittivät kauniit kukikkaat silkkiliivit, rouva Danquinin omin käsin kirjaelemat. Hän käytti suurta mustaa silkkikaulaliinaa, joka kiersi hänen kaulansa seitsemään kertaan, ja paidankaulus ympäröi hänen kukoistavia kasvojansa kuin kukkavihkoa. Hän oli nähnyt Napoleonin Lyonissa 1815; hän kuului vapaamieliseen puolueeseen ja harrasti geologiaa.
Erään monien toisten tavoin Seinen rantakadulle päätyvän kadun varrella, missä syntyi lapsi, joka ei vielä nytkään, pitkien aikojen kuluttua, tiedä, tekikö oikein vai väärin tullessaan tähän maailmaan, niiden lukemattomien inhimillisten olentojen joukossa, jotka siellä elivät huomaamatonta elämäänsä, suurikalloinen mies, pää karu ja kalju kuin Bretagnen graniittilohkare, syvällä suippokaarionkeloissaan asuvat silmät, jotka muinoin säihkyivät tulta, nyt vain heikosti valaistuina, juro, raihnas, ynseä vanhus, Chateaubriand, sammui ikävissään kuolemaan täytettyään vuosisatansa maineellansa.
Toisinaan kulki näitä samoja rantakatuja, Passyn kukkuloilta tullen, eräs vanha kävelijä, jonka kaljua päälakea reunustivat pitkät valkoiset hiukset ja jolla oli näppyläiset posket, ruusu napinlävessä ja hymy huulilla, ukkorahjus, jonka hahmo oli yhtä plebeijinen kuin ensinmainitun aristokraattinen. Ja ohikulkijat pysähtyivät katselemaan kansanomaista lauluseppoa.
Chateaubriand, katolinen ja monarkisti, Béranger, Napoleonin kannattaja, tasavaltalainen ja vapaa-ajattelija, siinä ne molemmat 'merkit', joiden alla minä synnyin.
Vanhimpana muistonani on pitkäkarvainen, leveälierinen ja viheriällä silkillä sisustettu silinterihattu, jonka hallavan vuorinahkan yläreuna oli leikattu kielekkeille ja muistutti sulkeutuvan kukan terälehtiä, jotka eivät kumminkaan olleet ihan umpeutuneet, vaan jättivät ympyränmuotoisesta aukosta näkymään vuorinahkan ja vaakunalla koristetun hatunpohjan väliin pistetyn punaisen silkkinenäliinan. Saliin astui vanha, ihan valkohapsinen herra kädessään tuo hattu, josta hän nähteni veti esiin silkkisen, nuuskan tahriman nenäliinan, joka levitettynä tarjosi katseltavaksi Vendômepylvään taustalle kuvatun, harmaaseen asetakkiin puetun Napoleonin. Sitten vanha herra otti hatun pohjasta pienen kuivan leivoksen, jonka kohotti hitaasti päänsä yläpuolelle, pienen pyöreän ja litteän leivoksen, jonka toinen puoli oli kiiltävä ja uurteinen. Minä kohotin käteni tarttuakseni siihen; mutta vanha herra antoi sen minulle vasta mielin määrin nautittuaan turhista ponnistuksistani ja pettyneiden toiveitteni aiheuttamista haikeista huokauksista. Sanalla sanoen: hän käytti minua huvinaan kuin pientä koiraa. Ja luulenpa, että sen huomattuani heti suutuin, koska tunsin kuuluvani siihen uskaliaaseen rotuun, joka vallitsee kaikkia eläimiä.
Noita leivoksia purressani tunsin suuni täyttyvän hiekkamaisella aineella, mutta hiekka muuttui aivan pian sokeripitoiseksi tahtaaksi, joka maistui sangen mieluisalta huolimatta siihen ylimääräisesti sekoittuvasta kirpeästä tupakantunnusta. Minä pidin tai luulin pitäväni niistä, kunnes havaitsin niiden olevan peräisin eräästä Rue de Seinen varrella sijaitsevasta vanhasta leipomosta, missä vanha vihertävä lasimalja oli niiden alakuloisena tyyssijana. Silloin ne alkoivat etoa mieltäni, ja minä en salannut asiaa vanhalta herralta, joka oli siitä kovin pahoillaan.
Myöhemmin olen saanut tietää, että vanhan herran nimi oli Morisson ja että hän oli palvellut esikuntalääkärinä Englannin armeijassa 1815.
Kun Waterloon taistelun jälkeen upseerien pöydässä valiteltiin huomattavien henkilöiden kaatumista, virkkoi Morisson:
— Hyvät herrat, te unohdatte erään kaatuneen, jonka kuolema on kaikkein valitettavin ja jota meidän tulee kaikkein katkerimmin surra.
Kaikki tiedustelemaan, kuka se vainaja oli.
— Yleneminen, hyvät herrat. Voittomme, joka päättää Napoleonin uran, lopettaa sodat, joissa olemme nopeasti ansainneet uusia arvoasteita. Yleneminen on saanut surmansa Waterloon luona. Itkekäämme sitä, hyvät herrat.
Herra Morisson pyysi eron virastaan ja muutti Parisiin, missä meni naimisiin ja harjoitti lääkärinammattia. Hän kuoli siellä koleraan vuonna 1848, samoin hänen puolisonsa.
Muistan myös, että näinä aikoina, jolloin vielä tepastelin pitäen lujasti kiinni esiliinankulmasta, jonka soi käytettäväkseni rouva Mathias, näin salissa ruskeapintaisen, tuuhealla poskiparralla varustetun miehen. Hän oli herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja hän paikkasi liisteriin kastettua sivellintä käyttäen kukikasta viheriää seinäpaperia, joka suunnilleen kahden sormen leveydeltä haljenneena paljasti näkyviin aivan rikkinäisen karkean kankaan ja sen takaa kuumottavat synkeät syvyydet. Nuo seikat ilmenivät minulle erinomaisen kirkkaina ja ovat yhä vieläkin omituisen selväpiirteisinä muistissani, vaikka monet muut näinä varhaisimpina aikoina katseilleni tarjoutuneet näyt ovat häipyneet kerrassaan olemattomiin. En varmaankaan asiaa heti harkinnut, koska en ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jona ihminen alkaa ajatella. Mutta vähän myöhemmin, neljännellä ikävuodellani, voimistuttuani henkisesti siinä määrin, että kykenin erehtymään, ja saatuani osakseni kasvatusta, jota ilmiöiden väärä tulkinta edellyttää, minä muodostin itselleni sellaisen käsityksen, että tuon kukikkaan seinäpaperin peittämän hurstin takana häilyi pimeässä tuntemattomia olentoja, toisenlaisia kuin ihmiset, linnut, kalat ja hyönteiset, epämääräisiä, viekkaita ja pahansuopain ajatusten elähdyttämiä. Ja valtasipa mieleni uteliaisuus ja pelkokin, kun lähestyin salissa Nantuan Simonin paikkaamaa halkeamaa, joka oli yhä näkyvissä. Viheriän seinäpaperin reunat eivät olleet liimautuneet aivan tarkoin, vaan niiden välistä pilkisti esiin kappale täytteeksi työnnettyä sanomalehtipaperia, joka ei hivellyt silmää, mutta oli erittäin arvokas, koska esti huoneeseen pääsemästä pimeyden henkiä, hämäriä ja tuhoisia kahden ulottuvaisuuden maailmaan kuuluvia olentoja.
Eräänä päivänä päivien joukossa (kuten sanovat itämaiset kertojat, joille aikamäärät ovat yhtä epäselvät kuin minulle), eräänä päivänä neljännen ikävuoteni päivien joukossa minä huomasin, että kukikas viheriä seinäpaperi oli pianon vieressä puhjennut tähdenmuotoisesti paljastaen näkyviin muutamia ristikkäin olevia hamppukankaan säikeitä mustassa reiässä, joka oli vieläkin pelottavampi kuin Nantuan Simonin paikkaama halkeama. Osoittaen jumalatonta uhmaa, joka oli Iapetoksen uskaliaan heimon arvoinen, minä vein silmäni tuon aukon suulle ja näin elävän pimentolan, joka sai hiukseni nousemaan pystyyn; sitten painoin siihen korvani ja kuulin kaameata pauhua jäätävän viiman hipoessa poskeani. Kaikki tuo vakaannutti uskoani, että seinäpaperien alla oli toinen maailma.
Minä vietin näinä aikoina kaksoiselämää. Päivällä oloni oli luonnollista ja aivan tavallista, toisinaan ikävystyttävääkin, mutta yöllä se muuttui yliluonnolliseksi ja kaameaksi. Pienen vuoteeni vaiheilla, johon äitini minut peitteli kauniilla käsillään, liikkui oudoin ja hurjin elein, mutta silti eräänlaista tahtia ja rytmiä noudattaen, pieniä muodottomia, kyttyräselkäisiä, käyriä olentoja puettuina erinomaisen vanhan muodin mukaisesti, sanalla sanoen sellaisina kuin niitä, kuten myöhemmin olen havainnut, on piirroksissaan esittänyt Callot. En ollut varmaankaan niitä uudestaan keksinyt. Se seikka, että läheisyydessämme asusti rouva Letord, vaskipiirrosten myyjä, joka levitti hallussaan olevia teoksia yleisön nähtäviin niillä main, missä nykyjään sijaitsee Kaunotaiteiden koulun rakennus, selittää tuon yhteensattuman. Mielikuvitukseni epäilemättä vaikutti osaltaan varustaen yölliset ahdistelijani paistinvartailla, käsiruiskuilla, pienillä luudilla ja erinäisillä muilla talouskaluilla. Siitä huolimatta ne liikkuivat ohitseni erittäin juhlallisesti, nenät syyläin peittäminä ja pyöreillä silmälaseilla varustettuina pitäen muuten kovaa kiirettä, ikäänkuin eivät olisi minua ollenkaan huomanneet.
Eräänä iltana, lampun vielä palaessa, isäni lähestyi pientä sänkyäni ja silmäili minua, huulilla harvoin hymyilevien surunvoittoisten ihmisten hieno hymy. Minä olin jo unenhorroksessa, hän kutitti kämmenpohjaani ja laski kanssani hieman leikkiä, josta en ymmärtänyt muuta kuin nämä sanat: "Minä myyn sinulle lehmän." Kun en lehmää nähnyt, kysyin järkevästi:
— Isä, missä on se lehmä, jonka olet minulle myynyt?
Minä nukahdin ja näin jälleen isäni unessa. Tällä kertaa hänellä oli kämmenpohjassaan pieni punaisen- ja valkoisenkirjava lehmä, liikkuva ja elävä, niin elävä, että tunsin sen lämpimän hengityksen ja hieman navetanhajua. Monena yönä näin jälleen tuon punaisen- ja valkoisenkirjavan lehmän.
Alphonsine Dusuel, seitsemän vuotta minua vanhempi, oli laihanlainen ja kivulloinen; hänen hiuksensa olivat tahmeat ja kasvot kesakkoiset. Ellen pahoin erehdy, olivat juuri nämä viat maailman silmissä hänen pahimpansa. Minä opin tuntemaan hänessä toisia lievempiä, esimerkiksi ulkokultaisuuden ja ilkeyden, jotka ilmenivät hänessä kerrassaan viehättävän luontevina.
Eräänä päivänä, kun rakas äitini kävellytti minua rantakadulla, me kohtasimme rouva Dusuelin ja hänen tyttärensä. Pysähdyttiin, ja rouvat pääsivät juttusille.
— Siinäpä sydänkäpynen! Kuinka oletkaan soma! huudahti nuori Alphonsine syleillen minua.
Vaikka en ollutkaan siihen aikaan niin älykäs kuin koira tai kissa, olin sentään minäkin kotieläin ja pidin heidän tavallaan kiitoksesta, jota villit eläimet halveksivat. Saattaen ihastuksellaan molemmat äidit liikutuksen valtaan nuori Alphonsine kohotti minut maasta, puristi poveansa vasten ja suuteli minua kerran toisensa jälkeen, yhä ylistäen somuuttani. Ja samalla hän pisteli neulalla pohkeitani.
Minä aloin riuhtoa, takoa Alphonsineä nyrkein ja jaloin, parkua ja vuodattaa kyyneliä.
Sen nähdessään rouva Dusuel ilmaisi katseellaan ja vaikenemisellaan hämmästystä ja harmia. Äitini katseli minua murheellisesti, ihmetteli, kuinka oli voinut synnyttää maailmaan niin epäinhimillisen lapsen, ja vuoroin syytti taivasta tuosta ansaitsemattomasta onnettomuudesta, vuoroin syytti itseänsä siitä, että oli sen virheillänsä ansainnut. Hän seisoi kerrassaan sanattomana ja hämmentyneenä minun pahanelkisyyteni salaisuuden edessä. Minä en kuitenkaan voinut asiaa hänelle selittää, kun en kyennyt puhumaan. Ne muutamat sanat, jotka sain sopertaneeksi, eivät minua tässä tilassa mitenkään auttaneet. Jaloillani seisten minä yhä huohotin ja itkin, ja nuori Alphonsine kumartui puoleeni; pyyhki poskiani, suostutteli ja puolusteli minua:
— Hän on kovin pieni! Älkää toruko häntä, rouva Nozière. Se surettaisi minua. Minä pidän hänestä sanomattomasti.
Alphonsine ei tyytynyt yhteen kertaan: hän syleili minua kumartuneena kymmenet kerrat tuikaten aina neulan pohjelihoihini.
Myöhemmin, kun kykenin puhumaan, saivat tuon kavaluuden tietää äitini ja rouva Mathias, joka minua hoiti. Mutta minua ei uskottu; väitettiin, että panettelin viatonta siten lieventääkseni omaa syyllisyyttäni.
Minä olen jo aikoja sitten antanut nuorelle Alphonsinelle anteeksi hänen julmuutensa, jopa hänen rasvantahmeat hiuksensakin. Eikä siinä kyllin: olen hänelle kiitollinen, koska hän melkoisesti edisti kaksivuotiaan perehtymistä ihmisluontoon.
Siitä lähtien, kun olen oppinut lukemaan, on sanomalehti salaperäisesti minua kiehtonut. Kun näin isäni levittelevän noita suuria lehtiä, jotka olivat pienten mustien merkkien peittämät, kun osia niistä luettiin ääneen ja kun noista merkeistä koitui ajatuksia, niin luulin olevani noitumista näkemässä. Tuosta ylen ohuesta ja hienoin viivoin peitetystä lehdestä, jonka merkit olivat minun silmissäni ihan merkityksettömät, urkeni ilmoille rikoksia, ankaroita onnettomuuksia, seikkailuja, juhlia; Napoleon Bonaparte karkasi Hamin linnoituksesta, Tom-Pouce puettiin kenraaliksi, laskiaishärkää Dagobertia kävelytettiin Parisissa, Praslinin herttuatar murhattiin! Kaikki tuo yhdessä ainoassa paperilehdessä ja vielä tuhat muuta asiaa, niiden joukossa vähemmän juhlallisia, jokapäiväisempiä, jotka ärsyttivät uteliaisuuttani: kaikki nuo herrat NN, jotka jakelivat iskuja tai saivat niitä, antautuivat ajoneuvojen murskattaviksi, putosivat katoilta tai veivät poliisikamariin kadulta löytämänsä rahakukkaron. Mistä kaikki nuo herrat NN, kun minä en nähnyt ainoatakaan? Minä yritin turhaan kuvata mieleeni herra N:ää. Minä tiedustelin, mikä se oikeastaan oli, mutta minulle ei annettu mitään tyydyttävää vastausta.
Noina etäisinä aikoina tuli taloon rouva Mathias auttamaan Mélanieta, jonka kanssa hän muuten eli sangen huonossa sovussa. Rouva Mathias, joka oli luonteeltaan vaikeakäänteinen, kiivas ja herkästi loukkaantuva, osoitti melkoista minuun kohdistuvaa mielenkiintoa. Hän oli keksinyt erinäisiä rakentavia ja moraalisia viekkauksia minua parantaakseen. Niinpä hän, lukiessaan sanomalehdestä sekalaisia uutisia, joissa kerrottiin muun muassa 'ilkeämielisyyden aiheuttamasta' tulipalosta ja 'herra Duchesnelle, päiväpalkkalaiselle sattuneesta onnettomuudesta, oli sieltä löytävinään eilistä käyttäytymistäni koskevan selonteon. Hän luki: 'Nuori Pietari Nozière käyttäytyi eilen Tuileriespalatsin puutarhassa ollessaan tottelemattomasti ja pikavihaisesti, mutta on nyttemmin luvannut luopua näistä rumista paheista.'
Järkeni oli kahden vuoden iällä kyllin kehittynyt estääkseni minua aivan helposti uskomasta tulleeni mainituksi sanomalehdissä samoinkuin herra Guizot tai herra Duchesne, päiväpalkkalainen. Minä huomasin, että rouva Mathias, joka tavaili kaikki nuo uutiset hieman soperrellen, mutta ei kovin usein sanaa toistaen, alkoi minua koskevaan tiedonantoon ehdittyään yhtäkkiä omituisesti epäröidä, ja päättelin sen nojalla, etteivät viimeksi mainitut olleetkaan sanomalehdestä luettavissa, vaan että hän ne keksi osoittaen riittämätöntä nokkeluutta. En niinmuodoin joutunut petetyksi, mutta vaikealta tuntui jäädä vaille lehtien maininnan suomaa kunniaa, ja minä sallin mieluummin asian jäädä epävarmaksi pyrkimättä toteamaan, että se oli selvää petosta.
Tämänkin tapahtuman löydän varhaisimpien aikojeni yöstä. Se on varsin vähäpätöinen, mutta kaikki alkuvaiheet ovat salaperäisyytensä vuoksi meille mielenkiintoiset, ja kun emme kykene saamaan selkoa inhimillisen ajatuksen aloittelusta, seurailemme huviksemme ainakin lapsen älyn heräämistä. Ja ellei lapsessa ilmene mitään eriskummallista eikä erinomaista, se on sitäkin arvokkaampi havainnonesine, koska edustaa yksinään lasten suurta joukkoa. Siitä syystä minä kerron tämän tarinan, mutta myöskin senvuoksi, että se minua itseäni kovin huvittaa.
Eräänä päivänä… tarkemmin en kykene aikaa määrittelemään, sillä tuon päivän sija aikojen järjestelmässä on häipynyt tietymättömiin eikä sitä voida enää milloinkaan määritellä… eräänä päivänä, sanon, palatessani kävelyltä Mélanien, vanhan hoitajattareni kanssa, minä astuin kuten ainakin äitini huoneeseen ja tunsin siellä hajun, jota en tuntenut ja jonka, kuten olen myöhemmin saanut selville, aiheutti hiilenhäkä. Se ei ollut ollenkaan kirpeä eikä tukehduttava, vaan hieno, luihu, etova, mutta ei kumminkaan minua mitenkään haitannut, koska minä hajuaistiin nähden muistutin pikemmin pientä Caire-koiraa kuin herra Roôert de Montesquiouta, tuoksujen runoilijaa. Samaan aikaan kuin tuo tuntematon tai pikemmin väärintuntemani haju kutitteli harjaantumattomia sieraimiani rakas äitini kysyi minulta, olinko käyttäytynyt sievästi kävelyretkellä, ja antoi sitten käteeni eräänlaisen smaragdinviheriän kasvinvarren, joka oli suunnilleen jälkiruokaveitsen terän pituinen, mutta paljoa vahvempi ja kokonaan sokeria kiiltelevä. Se näytti minusta ihmeelliseltä herkulta, tuntemattomuuden viehätyksen leimaamalta, en ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään siihen verrattavaa.
— Maistahan, sanoi äitini, se on erittäin hyvää.
Se oli tosiaankin hyvää. Kun purin vartta, se hajautui sokerikuiduiksi, joiden maku oli erittäin miellyttävä ja paljoa hienompi kuin kaikkien aikaisemmin maistamieni makeisten ja sokerileivosten.
Tuo ylen makea kasvi sai minut ajattelemaan niiden seutujen hedelmiä, missä virtailevat viinimarjapurot karamellikallioiden välitse, vaikka totta puhuen uskoinkin sellaiseen luvattuun maahan yhtä vähän kuin Vergilius kreikkalaisten ihastelemiin Elysiumin vainioihin.
— Quamvis elysios miretur Graecia campos;(Kenttiä Elysionin vaikk' ihannoipikin Hellas;)
mutta loihtuisat kuvitelmat ilahduttivat minua samoinkuin Vergiliusta, ja mieleni oli ihmettelyä tulvillaan, koska en tuntenut sitä menetelmää, jonka avulla sokerileipurit saavat enkelijuuren varren hyvänmakuiseksi. Tuo smaragdinviheriä maukas varsi näet oli vain kappale enkelijuurta, jonka oli lahjoittanut äidilleni rouva Caumont saatuaan Niortista kokonaisen laatikon.
Kun muutamia päiviä myöhemmin jälleen palasin Mélanien keralla kävelemästä ja tunsin äitini huoneessa omituisen imelän ja luihun hiilensavunhajun, johon olin tutustunut samalla kertaa kuin enkelijuureen, minä otaksuin sen olevan enkelijuuren hajun.
Minä suutelin äitiäni niinkuin pitikin. Hän kysyi, olinko hyvin huvitellut kävellessäni, ja minä vastasin myöntävästi; hän tiedusteli, enkö ollut kovin kiusannut Mélanieta, ja minä vastasin, etten ollut niin tehnyt. Siten täytettyäni kaikki pojan velvollisuudet minä odotin äitini antavan minulle kappaleen enkelijuurta. Mutta kun hän ryhtyi jälleen ompelukseensa eikä näyttänyt ollenkaan aikovan suorittaa odottamaani kaunista tekoa, päätin vaatia herkkuani. Sellainen menettely tuntui minusta kuitenkin vastenmieliseltä, niin herkkätunteinen olin. Äitini kohotti katseensa työstään, silmäili minua hieman hämmästyneenä ja sanoi, ettei hänellä sitä ollut.
Tahtomatta epäillä hänen lausuneen valhetta, kaikkein lievintäkään, minä otaksuin hänen laskevan leikkiä ja siirtävän haluni tyydyttämisen tuonnemmaksi, joko mielitekoani kiihdyttääkseen tai noudattaen vakavissa henkilöissä usein ilmenevää taipumusta nauttia koirain ja lasten kärsimättömyydestä.
Minä vaadin häneltä vaatimalla herkkuani. Hän sanoi vieläkin, ettei hänellä sitä ollut, ja puhui ilmeisesti ihan vilpittömästi. Aistieni todistukseen ja järkeni oivallukseen varmasti (valitettavasti!) luottaen minä vastasin arvelematta, että enkelijuurta täytyi huoneessa olla, koska sen haistoin.
Tieteiden historiassa on runsaasti sellaisten erehdysten esimerkkejä, ja ihmiskunnan suurimmat nerot ovat usein harhautuneet aivan samoin kuin pikku Nozière. Pikku Pietari oli otaksunut erääseen kappaleeseen kuuluvaksi ominaisuuden, joka todellisuudessa kuului erääseen toiseen kappaleeseen. Fysiikassa ja kemiassa on yhtä huonosti perusteltuja lakeja, joita kunnioitetaan ja tullaan kunnioittamaan, kunnes ne vihdoin viimein kumotaan.
Näitä seikkoja ei tullut ajatelleeksi rakas äitini, joka kohautti hartioitaan ja sanoi minua pieneksi hölmöksi. Minä jouduin ihan suunniltani ja selitin, etten ollut pieni hölmö ja että enkelijuurta oli olemassa, koska sen haistoin, ja ettei äiti menetellyt kauniisti valehdellessaan pienelle pojalleen. Tuon moitteen kuultuaan äitini katseli minua hämmästyneenä ja syvästi murheellisena. Tuo katse sai äkkiä minussa syntymään sen varman uskon, ettei rakas äitini ollut minua pettänyt ja ettei huoneessa ollut enkelijuurta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti sitä osoittivat.
Sydämeni oli niinmuodoin tällä kertaa valistanut järkeäni. Tekisi mieleni sen nojalla päätellä, että ihmisen tulee aina noudattaa sydämensä oivallusta. Siinä olisi tämän tarinan moraali, herkät sielut löytäisivät siitä iloa. Mutta totuus on lausuttava senkin uhalla, että voi herättää epämieluisia tunteita. Sydän erehtyy samoinkuin järki, sen erehdykset ovat aivan yhtä tuhoisat, ja niistä on vaikeampi vapautua, koska ne ovat makeat ja miellyttävät.
Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä ja ylenkatsetta; minä jouduin aikaisin sen kokemaan. Neljän vuoden ikäisenä minä piirustelin innokkaasti, mutta en suinkaan kaikkia niitä esineitä, jotka tarjoutuivat katseltavikseni, vaan yksinomaan sotilaita. Toden tunnustaakseni en kuvannut heitä luonnon mukaan: luonto on monisyinen, ja sitä on vaikea jäljitellä. En piirtänyt niitä myöskään käyttäen malleina Epinalin kuvia, joita ostin maksaen viisi sentiimiä kappaleesta. Niissäkin oli vielä liian paljon viivoja, joiden sokkeloihin olisin eksynyt. Minä otin mallikseni näiden kuvien yksinkertaistuneet muistot. Minun sotilaillani oli ympyrä pääkoppana, viiva ruhona, kaksi viivaa käsivarsina ja kaksi jalkoina. Salamankaltaisesti murtunut viiva esitti kivääriä pistimineen, ja se oli erittäin ilmehikäs esitys. Shakoa minä en sovittanut päähän, vaan piirsin sen pään yläpuolelle osoittaakseni koko taituruuttani ja kuvatakseni seikkaperäisesti sekä pään että päähineen muotoa. Minä piirsin niitä suuret määrät tähän tyyliin, joka on kaikille lasten piirroksille ominainen. Ne olivat, jos niin tahdomme sanoa, luurankoja, vieläpä erittäin ylimalkaisia luurankojakin. Mutta sotilaani näyttivät minusta sellaisinaan sangen hyvin tehdyiltä. Minä piirsin ne lyijykynällä ylenmäärin kostuttaen piirrintäni, jotta se jättäisi selvää jälkeä. Mieluummin olisin piirustanut teräskynällä, mutta musteen käytteleminen oli tahrain pelosta minulta kielletty. Minä olin kuitenkin tyytyväinen teoksiini ja havaitsin itseni kyvykkääksi. Aivan pian oli asiani joutua itseäni ihmettelemään.
Eräänä iltana, muistettavana iltahetkenä, olin piirustamassa ruokasalin pöydän ääressä, jonka Mélanie oli vastikään korjannut. Oli talvi; lamppu, jota peitti viheriä varjostin, loi paperiini lämmintä valoa. Olin jo piirustanut viisi kuusi sotilasta käyttäen tavanomaista menetelmääni, jota vaivatta vallitsin. Yhtäkkiä, neronleimauksen valossa, sain päähäni, ettei käsiä ja jalkoja ollut kuvattava yhdellä ainoalla viivalla, vaan kahden yhdensuuntaisen piirron avulla. Siten sain syntymään pintavaikutelman, joka synnytti todellisuustunnun. Siinä oli itse elämä. Minä olin aivan ihastunut. Liikkuvia kuvapatsaitaan valmistaessaan ei Daidalos voinut olla kättensä työhön tyytyväisempi kuin minä. Olisin voinut kysyä itseltäni, olinko ensimmäinen, jonka oli onnistunut suorittaa niin kaunis temppu, ja enkö ollut jo aikaisemmin nähnyt sellaisia esimerkkejä. Mutta minä en tuota kysynyt. En kysynyt mitään, katselinhan vain teostani tylsästi tuijotellen, kieli suusta riippumassa ja silmät suurina. Mutta koska taiteilijan luontoon kuuluu halu asettaa teoksiaan ihmisten ihailtaviksi, minä lähestyin äitiäni, joka parhaillaan luki jotakin kirjaa, näytin hänelle paperiani ja huusin:
— Katso!
Havaitessani, ettei hän kohdistanut vähintäkään huomiota siihen, mitä hänelle näytin, minä laskin sotilaani hänen kirjansa lehdelle.
Äiti oli itse kärsivällisyys.
— Hyvä, hyvä, virkkoi hän minulle lempeästi, mutta äänessä sävy, joka osoitti, ettei hän riittävästi tajunnut vastikään kuvaantotaiteessa aiheuttamaani vallankumousta.
Minä toistin monet kerrat:
— Katso, äiti!
— Hyvä, hyvä, näenhän sen. Älä huoli minua häiritä.
— Ei, sinä et näe, äiti!
Minun teki mieli temmata hänen kädestään kirja, joka käänsi hänen huomionsa pois mestariteoksestani.
Hän kielsi minua koskemasta kirjaan likaisin käsin.
Minä huusin hänelle epätoivoisena:
— Etpähän näe, äiti!
Hän ei suvainnut mitään nähdä, vaan käski minua olemaan vaiti.
Sellaisen sokaistumisen ja sellaisen väärämielisyyden vimmastuttamana minä polin jalkaa, puhkesin kyyneliin ja revin kappaleiksi mestariteokseni.
— Onpa lapsi hermostunut! huokasi äitini.
Hän vei minut nukkumaan.
Minä olin kaikkein synkeimmän epätoivon uhrina. Ajateltakoon vain kohtaloani! Minä olin yhdellä iskulla edistänyt taiteita sanomattomasti, olin keksinyt ihmeellisen keinon esittää elämää, ja koko palkkani ja koko kunniani oli siinä, että minut lähetettiin makuulle!
Tuon vastoinkäymisen jälkeen minulle sattui pian toinen yhtä julma. Seikka oli seuraava. Äitini oli varsin nopeasti opettanut minut siedettävän hyvin kuvaamaan kirjaimia. Koska osasin hieman kirjoittaa, ajattelin, ettei mikään estänyt minua sepittämästä kokonaista teosta. Rakkaan äitini nähden minä ryhdyin sommittelemaan pientä teologista ja moraalista tutkielmaa. Minä aloitin näin: 'Mikä Jumala on…' ja kuljetin teokseni heti äitini nähtäväksi tiedustellakseni häneltä, oliko lauseparsi onnistunut. Äitini vastasi, että se oli hyvä, mutta että lauseen loppuun kuului kysymysmerkki. Minä kysyin, mikä se oli, kysymysmerkki.
— Se on merkki, joka osoittaa, että kysytään, tiedustellaan jotakin. Se kuuluu jokaisen kysymyslauseen loppuun. Sinun tulee kirjoittaa kysymysmerkki koska kysyt: 'Mikä on Jumala?'
Minun vastaukseni oli ylväs.
— Minä en sitä kysy. Minä tiedän sen.
— Kysythän, lapsukaiseni, kysyt.
Minä toistin parikymmentä kertaa, etten kysynyt, koska sen tiesin, ja kieltäydyin ehdottomasti kirjoittamasta tuota kysymysmerkkiä, joka minusta tuntui tietämättömyyden merkiltä.
Äitini moitti ankarasti itsepäisyyttäni ja sanoi, että olin typerä.
Kirjailijalle ominainen itserakkauteni joutui siitä kärsimään, ja minä lienen vastannut julkeasti, koska jouduin rangaistavaksi.
Olen ehtinyt paljon muuttua niistä ajoista; en enää kieltäydy kirjoittamasta kysymysmerkkiä kaikkiin niihin kohtiin, joihin niitä yleensä merkitään. Tekeepä melkein mieleni piirtää oikein suuria sellaisia koukeroita kaiken kirjoittamani, kaiken sanomani ja kaiken ajattelemani jälkeen. Jos äitirukkani vielä eläisi, hän kenties sanoisi, että nyt käytät niitä liian paljon.
Olin tuntenut kaiken ikäni rouva Laroquen, joka asui tyttärineen pienessä huoneistossa talomme pihan perällä. Hän oli vanha normandilainen rouva, keisarillisen kaartin kapteenin leski. Hänellä ei ollut enää hampaita, ja hänen pehmeät huulensa olivat painuneet ikenien väliin, mutta posket olivat pyöreät ja punaiset kuin hänen kotiseutunsa omenat. Koska en ollenkaan tajunnut luonnon epävakaisuutta ja olioiden katoavaisuutta, otaksuin hänen polveutuvan maailman varhaisimmilta ajoilta ja omistavan katoamattoman vanhuuden. Äitini huoneesta näkyi intiankrassin reunustama ikkuna, jossa rouva Laroquen papukaija keikkui orressaan laulellen rivoja ja isänmaallisia laulujansa. Se oli tuotu Länsi-Intiasta vuonna 1827 ja oli ristitty Ranskan ja Englannin laivaston Navarinon luona turkkilaisista saaman voiton muistoksi, josta saapui tieto Parisiin samana päivänä kuin papukaijakin sinne ehti. Otaksuttiin, ettei Navarino ollut Eurooppaan saapuessaan enää nuori. Ylen huomaavaisesti Navarinoansa kohteleva rouva Laroque sijoitti sen joka aamu ikkunaan, jotta vanhus voi nauttia pihamaan vaihtelevista näyistä. En tosiaankaan tiedä, mitä huvia tällä amerikkalaisella saattoi olla siitä, että näki Augusten pesevän herra Bellaguet'n ajoneuvoja tai isä Alexandren kitkevän kivityksen raoissa kasvavaa ruohoa. Missään tapauksessa sen pitkäaikainen maanpako ei näyttänyt sitä ollenkaan surettavan. Vaikka en väitäkään arvaavani sen ajatuksia, tekisi mieleni sanoa, että se nautti voimistaan; se oli epäilemättä merkillisen väkevä eläin. Saatuaan pieniin harmaisiin kynsiinsä puupalasen, se aivan kohta mursi sen murusiksi nokallaan.
Minä olen aina pitänyt eläimistä; mutta siihen aikaan ne herättivät minussa harrasta kunnioitusta ja eräänlaista uskonnollista pelonkauhua. Minä aavistelin, että niiden äly oli varmempi kuin minun ja että ne vaistosivat syvemmin luontoa. Villakoira Zerbin näytti ymmärtävän paljon sellaisia asioita, jotka jäivät minulta tajuamatta, ja minä otaksuin kauniin angorakissamme Sulttaani Mahmudin, joka tunsi lintujen kielen, omistavan salaperäiset luonnonlahjat ja kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Kerran Louvressa käydessäni äitini näytti minulle egyptiläisissä saleissa kotieläimiä, jotka oli kiedottu nauhoihin ja sivelty hyvänhajuisilla tahtailla.
— Egyptiläiset, sanoi hän minulle, palvoivat niitä jumalinansa ja balsamoivat ne huolellisesti niiden kuoltua.
Minä en tiedä, mitä muinaiset egyptiläiset ajattelivat ibislinnusta ja kissoista, en tiedä, onko totta, kuten nykyjään väitetään, että eläimet ovat olleet ihmisten ensimmäisiä jumalia, mutta eipä puuttunut paljoa, etten pitänyt Sulttaani Mahmudia ja villakoira Zerbiniä yliluonnollisilla kyvyillä varustettuina olentoina. Erikoisen ihmeellisinä ne ilmenivät minulle siitä syystä, että näyttäytyivät minulle unessa ja juttelivat kanssani. Eräänä yönä näin unta, kuinka Zerbin raapi maata käpälillään ja kaivoi esiin hyasintinsipulin.
— Niin lepäävät pienet lapset maassa ennen syntymäänsä ja puhkeavat sitten ilmoille kuin kukat.
On siis selvää, että rakastin eläimiä, ihailin niiden viisautta ja esitin niille päivän kuluessa niin hartaita kysymyksiä, että ne tulivat yöllä luennoimaan minulle luonnonfilosofiaa. En suinkaan kieltänyt ystävyyttäni enkä kunnioitustani linnuiltakaan: minä olisin hellinyt Navarinoa kuin omaa isääni, olisin osoittanut vanhalle heimopäällikölle ylenmäärin arvonantoa ja huomaavaisuutta, olisin suostunut hänen kuuliaiseksi oppilaakseen, kunhan hän olisi siihen suostunut. Mutta hän ei sallinut minun edes katsella itseänsä. Minun lähestyessäni se kiikkui kärsimättömästi puolapuullansa, pöyhisti kaulahöyheniänsä, katseli minua tulta säihkyvin silmin, avasi uhkaavasti nokkansa ja näytti kieltänsä. Minun teki mieli tietää tuon vihamielisyyden syy. Rouva Laroque arveli sen aiheutuneen siitä, että minä pienenä tietämättömänä lapsena, osaamatta vielä kävelläkään, annoin kantaa itseni sen luo, vein pienet sormeni lähelle sen päätä tuikatakseni sitä silmiin, jotka kiilsivät kuin rubiinit, ja huusin vihlovasti harmistuneena siitä, etten saanut niitä käsiini. Rouva Laroque rakasti Navarinoansa ja yritti sitä puolustella. Mutta voiko uskoa niin syvää ja sitkeää vihankaunaa mahdolliseksi?
Olipa muuten Navarinon vihamielisyyden syynä mikä tahansa, tuo vihamielisyys tuntui minusta epäoikeutetulta ja julmalta. Minä halusin hartaasti päästä tuon pelottavan mahdin suosioon ja ajattelin, että lahjat voivat sen mieltä lauhduttaa ja että sokeri olisi sille sovelias uhrilahja. Äitini kiellosta huolimatta minä avasin ruokasalin kaapin ja valitsin sokeriastiasta suurimman ja kauneimman palan. Siihen aikaan näet sokeria ei vielä paloiteltu tehtaassa; emännät ostivat sokerinsa harkkoina, ja meidän vanha Mélaniemme, vasaraa ja vanhaa lohkeillutta ja varretonta veistä aseinaan käyttäen, särki harkon erisuuruisiksi palasiksi singahduttaen samalla ilmoille lukemattomia siruja niinkuin geologit iskevät kalliosta irti mineralogisia näytteitä. Sopii vielä lisätä, että sokeri oli silloin erittäin kallista. Mieli hyväntahtoisessa vireessä ja pidellen esiliinani taskuun piilottamaani lahjaa minä lähdin rouva Laroquen luo ja tapasin Navarinon ikkunassaan. Se kuori siinä välinpitämättömän näköisenä hampunsiemeniä. Minä pidin tilaisuutta otollisena ja ojensin sokeripalan vanhalle heimoruhtinaalle, mutta se ei huolinut uhrilahjastani. Se silmäili minua syrjäkarein kauan ja liikahtamatta, syöksyi sitten äkkiä sormeni kimppuun ja puri sitä. Veri virtasi.
Rouva Laroque on kertonut minulle kerran toisensa jälkeen, että minä veren nähdessäni parahdin kamalasti parkumaan, vuodatin runsaita kyyneliä ja kysyin, oliko se minulle kuolemaksi. En ole milloinkaan tahtonut tuota uskoa, mutta hänen sanoihinsa voi sittenkin sisältyä hieman totuutta. Hän tyynnytti minut ja kietoi sormeeni tukon.
Minä poistuin närkästyneenä, sydän täynnä vihan vimmaa. Siitä päivästä lähtien vallitsi Navarinon ja minun kesken auttamaton sota. Kohdatessamme toisemme minä aina solvasin ja ärsytin sitä, ja se raivostui — sitä tyydytystä se ei minulta milloinkaan evännyt. Toisinaan minä kutittelin sen kaulaa oljenkorrella, toisinaan heittelin sitä leipäpallosilla, ja se avasi kitansa ammolleen ja syyti kähein äänin käsittämättömiä uhkauksia. Rouva Laroque, joka tapansa mukaan oli villahametta kutomassa, tähyili minua nenäkakkulainsa yli, uhkasi puisella kudinvartaalla ja virkkoi:
— Kuulehan, Pierre, jätä eläin rauhaan. Tiedäthän, miten sinun jo kerran kävi. Jos jatkat, käy vielä pahemmin, usko minua.
Minä jätin nuo viisaat neuvot huomioonottamatta ja sain tilaisuuden sitä katua. Eräänä päivänä, kun pitelin pahoin sen ruokapurtiloa ja halpamaisesti sirottelin maissinjyviä, vanha heimoruhtinas syöksyi niskaani, kävi käsiksi tukkaani ja riipoi päätäni terävillä kynsillään. Jos ryöstävä kotka säikähdytti Ganymedes-poikasta ottaessaan sen hellästi samettisiin pitimiinsä, niin voidaan ymmärtää, kuinka minä kauhistuin, kun Navarino piteli minua rautaisissa pihdeissään. Minä huusin niin, että Seinen rannat raikuivat. Rouva Laroque siirsi syrjään iänikuisen kutimensa, irroitti amerikkalaisen saaliistaan ja kuljetti sen olkapäällään takaisin orrelle. Kaula ylpeyden paisuttamana ja hiussuortuvia ryöstösaaliina kynsissään Navarino loi minuun leimahtavin silmin voitonriemuisen katseen. Tappioni oli täydellinen, nöyryytykseni syvä.
Vähän aikaa myöhemmin, saapuessani keittiöömme, jonne minua alinomaa houkuttelivat tuhannet viehättävät asiat, minä tapasin siellä vanhan Mélaniemme, joka hienonsi veitsellä laudalle levittämäänsä persiljaa. Minä esitin erinäisiä tätä yrttiä koskevia kysymyksiä sen kirpeän tuoksun kutkuttaessa sieraimiani. Mélanie vastaili minulle kitsastelematta: hän kertoi persiljaa käytettävän lihamuhennoksiin ja käristetyn lihan höysteeksi ja selitti vihdoin sen olevan papukaijoille kuolettavaa myrkkyä. Tuon kuultuani minä sieppasin veitsen säästämän ruodin tuota tuhoavaa yrttiä ja vein sen ruusuhuoneeseen, missä mietiskelin yksin ja vaieten. Minä pitelin kädessäni Navarinon kuolemaa. Kauan itseni kanssa asiaa harkittuani lähdin ulos ja menin rouva Laroquen luo. Siellä minä näytin Navarinolle myrkyllistä yrttiä ja sanoin:
— Katsohan, tämä on persiljaa. Jos sekoittaisin nämä pienet viheriät ja kähärät lehdet hampun siemeniisi, niin sinä kuolisit ja minä olisin saanut kostaa. Mutta minäpä tahdonkin kostaa toisella tavalla. Minä kostan jättämällä sinut elämään.
Sanoin niin ja heitin tuhoisan yrtin ulos ikkunasta.
Siitä lähtien minä en enää Navarinoa kiusannut. En tahtonut tärvellä osoittamaani laupeutta. Meistä tuli ystävät.
Tämä tapahtui ennen helmikuun vallankumousta; ja varmaa on, etten ollut vielä neljän vuoden ikäinen. Mutta olinko kolmen vai puolenneljättä? Se seikka on minulle epävarma, ja moniin vuosiin ei ole enää ollut elossa ketään, joka olisi kyennyt asiaa selvittämään. Tähän epävarmuuteen täytyy tyytyä ja lohduttaa itseänsä sillä, että kansojen aikakirjoissa tavataan suurempia ja ikävämpiäkin epämääräisyyksiä. Ajantietoa ja maantiedettä on nimitetty historian molemmiksi silmiksi. Jos on niin laita, niin Saint-Maurin veljeskunnan benediktiineistä huolimatta, jotka ovat keksineet aikamäärien todentamistaiteen, historia on ainakin toissilmäinen. Ja tahdonpa lisätä, että se on sen vähäisin vika. Klio, runotar Klio on ryhdiltään vakava, jopa toisinaan ankarakin henkilö, jonka puhe opettaa (niin väitetään), kiintää, liikuttaa, huvittaa; sitä kuuntelisi mielellään päivän pitkän. Mutta käytyäni häntä uutterasti kuuntelemassa, olen huomannut, että hän liiankin usein osoittautui muistamattomaksi, turhamaiseksi, puolueelliseksi, tietämättömäksi ja valheelliseksi. Sellaisista puutoksista huolimatta olen häntä hellästi rakastanut ja rakastan yhä vielä. Siinä ovat ainoat minua tähän runottareen kiinnittävät siteet. Lapsuuteni, enempää kuin muukaan elämäni, ei tarjoa sille mitään säilytettävää. Minä en onneksi ole mikään historiallinen henkilö, ja tuo kopea Klio ei tule milloinkaan tutkimaan, olinko kolmannen ikävuoteni alussa, keskivaiheilla vai lopussa ilmaistessani luonnettani tavalla, joka vaikutti äitiini kerrassaan järkyttävästi.
Minä olin siihen aikaan erittäin tavallinen pieni poika, jonka ainoana erikoisuutena, ellen erehdy, oli se, ettei hän uskonut kaikkea, mitä hänelle sanottiin; ja suuntautuminen, joka ilmaisi tutkivaa henkeä, teki hänet epäsuotuisan arvostelun esineeksi, sillä kolmen tai puolenneljättä vuoden ikäinen lapsi ei yleensä saavuta tunnustusta kriitillisen mielensä nojalla.
Olisin voinut jättää pois kaikki nämä huomautukset, jotka eivät ollenkaan kuulu aloittamaani kertomukseen, eivät enempää kuin ajantieto, asioiden todentaminen tai runotar Klio. Kulkiessani tällaisia kiertoteitä, harhautuessani kauas kaartelemaan, en saavu milloinkaan perille; mutta ellen huvittele matkan varrella, jos kuljen tietäni ihan suoraan, saavun perille heti, ja asia on valmis silmänräpäyksessä. Ja se olisi vahinko, ainakin minulle, koska pidän kuljeksimisesta; en tiedä mitään mieluisampaa ja samalla hyödyllisempää. Kaikkien niiden koulujen joukossa, joita olen käynyt, on koulusta poisjäämisen ja vapaan vaeltelun koulu tuntunut minusta parhaalta, ja siitä minulla on ollut suurin hyöty. Se ei ole suinkaan pelkkää ajantuhlausta, ystäväiseni. Siinä voittaa aina jotakin. Jos pieni Punahilkka olisi kulkenut metsän läpi pähkinöitä poimimatta, niin susi ei olisi sitä syönyt; ja pikku Punahilkan onnellisin kohtalo, hyvän moraalin mukainen, on joutua suden suuhun.
Tuo ajatus johtaa meidät onnellisesti tämän kertomuksen aiheeseen. Aioin näet juuri teille sanoa, että neljännellä ikävuodellani, Louis-Philippe ensimmäisen, Ranskan kuninkaan, kahdeksantenatoista ja viimeisenä hallituksen vuotena, oli suurimpana ilonani huvikävely. Minua ei lähetetty pikku Punahilkan tavoin metsään. Minä olin valitettavasti vähemmän maalaismainen! Syntyneenä ja kasvaneena Parisin sydämessä, kauniin Malaquais-rantakadun varrella, minä en tietänyt mitään maaseudun iloista. Mutta kaupungissakin on omat viehätyksensä; rakas äitini talutteli minua pitkin katuja, joilla kajahtelivat lukemattomat äänet, hohtelivat heleät värit ja joita vilkastuttivat tulijat ja menijät, ja kun hänellä oli jokin ostos suoritettavana, hän vei minut kerallaan myymälöihin. Me emme olleet rikkaita, hän ei kuluttanut paljoa, mutta ne myymälät, joissa hän kävi, näyttivät minusta verrattoman avaroilta ja suurenmoisilta. Bon Marché, Louvre, Printemps ja Les Galeries eivät olleet vielä olemassa. Kaikkein suurimpien senlaatuisten liikkeiden ostajakuntana olivat perustuslaillisen kuningaskunnan viimeisinä vuosina yhden ainoan kaupunginkorttelin asukkaat. Äidilläni, joka kuului Saint-Germainin etukaupunkiin, oli käytettävinään Deux-Magots ja Petit Saint-Thomas.
Näistä kahdesta myymälästä, jotka sijaitsivat toinen Rue de Seinen, toinen Rue de Bacin varrella, on vain jälkimmäinen vielä olemassa, mutta ei enää nuorekkaassa soreudessaan, vaan julkisivua rumentavine jalopeurannaamoineen siinä määrin avartuneena ja muuttuneena, etten sitä enää tunne. 'Kahden apinan' talo on kadonnut, ja minä lienen ainoa elossaoleva muistamaan sitä suurta öljymaalausta, joka oli myymälän kilpenä ja esitti nuorta kiinalaisnaista kahden maanmiehensä seurassa. Minä vaistosin jo silloin herkästi naiskauneutta ja pidin ylen viehättävänä tuota nuorta kiinatarta korkealle kammattuine hiuksineen ja ohimokutreineen. Molemmista liehittelijöistä, heidän ryhdistään, katseistaan, eleistään ja tarkoituksistaan en tiedä mitään sanoa. Viettelemisen taide oli minulle silloin kerrassaan vieras.
Tämä myymälä näytti minusta suunnattoman suurelta ja aarteiden täyttämältä. Siellä minä lienen hankkinut sen loisteliaisiin taiteisiin kohdistuvan taipumukseni, joka on kehittynyt minussa erittäin voimakkaaksi ja josta en ole päässyt milloinkaan vapautumaan. Näkemäni kankaat, matot, kirjo-ompelukset, sulat, kukat saivat minut eräänlaisen hurmion valtaan, ja minä ihailin sydämestäni niitä kohteliaita herroja ja siroja neitejä, jotka hymyillen tarjoilivat näitä ihmeitä epäröiville ostajille. Kun eräs kauppapalvelija mittasi äitini ostamaa kangasta katosta riippuvaan messinkitankoon vaakasuorasti kiinnitetyllä metrimitalla, niin pidin hänen kohtaloaan suurenmoisena ja hänen elämäänsä loistoisana.
Ihailuni esineenä oli myöskin herra Augris, Rue de Bacin varrella asuva räätäli, joka koetti minulle valmistamiaan liivejä ja polvihousuja. Minusta olisi ollut mieluisampaa, jos hän olisi tehnyt minulle pitkät housut ja lievenutun, jollaisia näin herrasmiesten käyttävän, ja tuo halu kiihtyi erittäin ankaraksi vähän myöhemmin, kun luin Bouillyn kertomuksen eräästä onnettomasta pienestä pojasta, jonka otti luokseen eräs hyväätekevä ja kunnianarvoisa oppinut tehden hänet sihteerikseen ja pukien hänet vanhoihin vaatteisiinsa. Tämä Bouillyn kertomus sai minut ryhtymään mielettömään tekoon, josta kerron toiste. Taiteita ja ammatteja syvästi kunnioittaen minä ihailin herra Augrista, Rue de Bacin räätäliä, joka ei ollut mitenkään ihailtava, sillä hän leikkasi kankaat aivan nurinkurisesti. Hänen valmistamissaan vaatteissa minä totta puhuen näytin apinalta.
Rakas äitini osti hyvänä emäntänä itse taloustarpeensa: mausteet möi hänelle Courcelles, Rue Bonaparten varrella, kahvin Corcelet, Palais Royalissa, suklaan Debeauve ja Gallais, Rue des Saints-Pères. Lieneekö syynä ollut se, että herra Courcelles anteliaasti salli minun maistella kuivattuja luumujansa, tai se, että hän salli sokeriharkon kiteiden kimallella auringonvalossa, tai että hän sulavin ja rohkein kädenliikkein käänsi ylösalaisin ruukun, jossa oli viinimarjahyytelöä, siten osoittaakseen sen jähmeyttä, joka tapauksessa hänen vakuuttava viehättävyytensä ja kiistämättömät todistuksensa kerrassaan lumosivat minut. Olin melkein vihainen rakkaalle äidilleni, joka aina suhtautui epäillen tuon mainion ryytikauppiaan esimerkein valaistuihin vakuutteluihin. Vasta myöhemmin olen tullut tietämään, että rakkaan äitini epäily oli täysin oikeutettu.
Näen vieläkin Corcelet'n pienen ja matalan myymälän, jonka punapohjaiseen kilpeen oli kultaisin kirjaimin merkitty 'Gourmand' (Herkkusuu). Siitä uhosi hieno kahvintuoksu, ja siellä nähtiin jo siihen aikaan vanha maalaus, joka esitti isoisän aikaisen muodin mukaan puettua herkkusuuta. Hän istui pullojen täyttämän pöydän ääressä, edessään suunnaton pasteija ja koristeellinen ananas. Myöhemmin saamieni tietojen nojalla voin sanoa, että se oli Bouillyn maalaama Grimod de la Reynièren muotokuva. Minä astuin kunnioittavasti tähän taloon, joka minusta tuntui kuuluvan johonkin toiseen kauteen ja siirsi minut takaisinpäin aina directoire-aikaan asti. Corcelet'n kauppa-apulainen punnitsi ja palveli äänetönnä. Hänen koruttomuutensa, joka oli herra Courcellesin mahtipontisen käyttäytymisen nimenomainen vastakohta, vaikutti minuun, ja mahdollista on, että vanha ryytikauppiaan apulainen on ensimmäisenä perehdyttänyt minua hyvään makuun ja kohtuuteen.
Corcelet'n luota lähtiessäni minulla oli aina kahvinpapu, jota kulkiessani pureksin. Minä sanoin itselleni, että se maistui hyvältä, ja melkein niin uskoinkin. Sisimmässäni tosin tunsin sen maistuvan ihan inhottavalta, mutta en vielä kyennyt vetämään päivänvaloon sieluni syvyyksissä piileviä totuuksia. Vaikka Corcelet'n myymälä 'Gourmand'-kilpineen minua hyvin miellytti, oli minulle kuitenkin rakkaampi ja kaikkia muita mieluisampi se myymälä, jonka omistivat Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkijat. Se näytti minusta niin kauniilta, etten katsonut olevani kelvollinen käymään siihen sisälle, ellen ollut pyhävaatteissani, ja minä tarkastelin kynnyksellä rakkaan äitini vaatetusta saadakseni vakuuden siitä, että hän oli kyllin hieno. Ja eipä makuni ollutkaan aivan huono! Suklaaliike Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkija, on yhä vieläkin olemassa, ja sen komeus ei ole paljoakaan muuttunut. Voin niinmuodoin puhua siitä täyden tuntemuksen eikä vain epämääräisten muistojen nojalla. Se on erittäin muhkea; sen sisustus on peräisin restauration alkuvuosilta, jolloin tyyli ei ollut vielä muuttunut kovin raskaaksi; se on Percier'n ja Fontainen mallia. Nähdessäni nuo hieman kuivat, mutta hienot, puhtaat ja selvät motiivit, joudun murheellisena ajattelemaan, kuinka suuressa määrin maku on rappeutunut Ranskassa vuosisadan kuluessa. Kuinka kauas olemmekaan nykyjään joutuneet koristeellisesta empire-taiteesta, joka ei kumminkaan vedä läheskään vertoja Ludvig XVI:n ja directoire-ajan taiteelle! Tässä vanhassa myymälässä on ihasteltava ensinnäkin nimikilpeä, jonka kirjaimet ovat sopusuhtaiset ja selvät, holvikaarisia ikkunoita viuhkamaisine puitteineen, myymälän taka-alaa, joka pyöristyy pienen temppelin muotoiseksi, ja salin muotoa noudattavaa puoliympyrän muotoista myymäpöytää. En tiedä uneksinko, mutta uskon nähneeni siellä kuvastimissa vertauskuvia, jotka olisivat voineet ylistää yhtä hyvin Arcolea ja Lodia kuin kaakaokermaa ja mantelisuklaata. Sanalla sanoen: se kaikki osoittaa tyyliä, ilmaisee määrättyä luonnetta, siinä on jotakin tarkoitusta. Mitä tehdään nykyjään? On yhä vielä olemassa nerokkaita taiteilijoita, mutta koristeelliset taiteet ovat vaipuneet häpeälliseen rappiotilaan. Kolmannen tasavallan tyyli saa ajattelemaan kaipauksen tuntein Napoleon III:n aikaista, se puolestaan Louis-Philippen, se Kaarle X:n, se keisarivallan, se directoire-ajan ja viimeksimainittu vihdoin Ludvig XVI:n tyyliä. Viivojen ja suhteiden aisti on kerrassaan kadonnut. Niinpä iloitsenkin uuden taiteen tulosta epäilemättä vähemmän sen vuoksi, mitä se luo, kuin sen vuoksi, mitä se hävittää.
Tarvitseeko minun sanoa, etten kolmen tai neljän vuoden ikäisenä hautonut mielessäni koristetaiteeseen kohdistuvia mietteitä? Mutta kun astuin Debeauve ja Gallais'n myymälään, luulin saapuvani keijukaisten kartanoon. Harha-aistimustani vahvisti vielä se, että näin siellä mustapukuisia, kiiltävätukkaisia kauniita nuoria naisia istumassa puoliympyränmuotoisen myymäpöydän takana, suloa ja juhlallisuutta uhkuen. Heidän keskellään sijaitsi lempeänä ja vakaana iäkäs nainen, joka kirjoitti luetteloita suuren pulpetin ääressä ja käsitteli rahakappaleita ja pankinseteleitä. Kohta tulee käymään ilmi, etten riittävässä määrässä oivaltanut tuon kunnianarvoisen naisen suorittamia toimia. Hänen rinnallaan askarteli tumma- ja vaaleatukkaisia nuoria tyttöjä, joista toiset käärivät suklaalevyjä ohueen hopeanhohtoiseen paperiin, toiset kietoivat samoja levyjä kaksitellen kuvalliseen paperiin sulkien nämä kuoret vahalla, jota lämmittivät pienen läkkilampun liekissä. He suorittivat nuo tehtävät erittäin taitavasti ja niin nopeasti, että näytti kuin he olisivat siinä työskennelleet ilokseen. Nyt ajattelen, etteivät he varmaankaan työskennelleet siinä pelkäksi huvikseen. Silloin minä voin erehtyä, koska yleensäkin taivuin käsittämään kaikki työt ajanvietteeksi. Joka tapauksessa on varmaa, että oli nautinto nähdä noiden nuorten tyttöjen sormien käämeinä kääntelehtivän.
Äidin tehtyä ostoksensa otti tämä viisaiden neitsyiden seuran johtajana oleva arvokas nainen vieressään sijaitsevasta kristallimaljasta suklaapastillin ja ojensi sen minulle heikosti hymyillen. Ja tämä juhlallinen lahja sai minut enemmän kuin mikään muu rakastamaan ja ihailemaan herrojen Debeauven ja Gallais'n, Ranskan kuninkaiden hovihankkijain liikettä. Koska myymälät minua miellyttivät, oli varsin luonnollista, että kotiin palattuani yritin leikeissäni jäljitellä niitä kohtauksia, joita olin nähnyt äitini tehdessä ostoksiaan. Niinpä olinkin kotona, yksikseni ja kenenkään tietämättä, vuorotellen räätäli, ryytikauppias, uutuuksien myyjä, vieläpä enemmittä vaikeuksitta myöskin muotikauppias ja suklaan myyjätär. Eräänä iltana minä sitten yritin siinä pienessä kamarissa, jonka seiniä peittivät ruusunkukin kaunistetut paperit ja jossa äitini istui ompeluksineen, jäljitellä tavallista huolellisemmin Debeauve ja Gallais'n liikkeen kauniita neitosia. Hankittuani itselleni mahdollisimman suuren määrän suklaanpalasia, paperikappaleita, vieläpä niitä metallimaisia levyjäkin, joita suurisanaisesti nimitin hopeapaperiksi ja jotka totta puhuen olivat sangen rypistyneitä, minä sijoituin tätini Chaussonin lahjoittamaan pieneen tuoliini moleskinilla päällystetyn jakkaran luo, joka minun silmissäni edusti Rue des Saints-Pèresin myymälän hienoa puoliympyrää. Koska olin ainoa lapsi, tottunut leikkimään yksin ja aina johonkin haaveeseen vaipunut, koska siis elin usein unien maailmassa, minun ei ollut vaikea kuvitella mieleeni myymälää, sen kattopaneelia, lasikaappeja, vertauskuvin kaunistettuja seinäkuvastimia, vieläpä saapuvia ostajiakin, naisia, lapsia ja vanhuksia, siinä määrin minulla oli kyky herättää mielin määrin näkyviini tapahtumia ja henkilöitä. Minun ei ollut ollenkaan vaikea edustaa ihan yksinäni neitejä, kaikkia suklaatinmyyjättäriä ja kunnianarvoista naishenkilöä, joka piti luetteloa ja käytteli rahoja. Taiallinen kykyni oli ihan rajaton ja verrattomasti suurempi kuin niiden Thessalian noitien, joista olen myöhemmin lukenut tutustuessani 'Kultaiseen aasiin'. Minä vaihdoin olemusta mielin määrin, kykenin pukeutumaan mitä oudoimpiin ja eriskummallisimpiin hahmoihin, muuttumaan loitsun nojalla kuninkaaksi, lohikäärmeeksi, paholaiseksi, keijukaiseksi… Mitä sanonkaan? Minä kykenin muuttumaan sotajoukoksi, virraksi, metsäksi, vuoreksi. Niinpä se, mitä tuona iltana kokeilin, olikin pelkkää leikintekoa eikä aiheuttanut vähintäkään vaikeutta. Minä siis käärin, sinetöin, palvelin lukematonta asiakaskuntaani, naisia, lapsia, vanhuksia. Tärkeyteni tunnossa (tuleeko minun se tunnustaa?) minä puhuin erittäin kuivakiskoisesti kuvitelluille tovereilleni, kiiruhtaen heitä, jos hidastelivat, ja paljastaen armotta heidän erehdyksensä. Mutta kun minun sitten oli paneuduttava iäkkääksi ja kunnianarvoiseksi, rahastoa vallitsevaksi naiseksi, havaitsin yhtäkkiä joutuvani pulaan. Asiain jouduttua tähän tilaan minä lähdin myymälästäni pyytämään äitiäni selittämään tuota kohtaa, joka oli jäänyt itselleni hämäräksi. Olin tosin nähnyt vanhan rouvan avaavan laatikkonsa ja liikuttelevan kulta- ja hopeakolikoita, mutta minulla ei ollut riittävän tarkkaa käsitystä hänen suorittamistaan toimista. Minä polvistuin äitini viereen, joka kirjaeli nenäliinaa istuen keinutuolissaan, ja kysyin häneltä:
— Kuulehan, äiti, kuka antaa rahaa myymälöissä, sekö, joka myy, vai sekö, joka ostaa?
Äitini katseli minua hämmästyneenä; hänen silmänsä suurenivat ja kulmakarvat kohosivat, ja hän hymyili minulle mitään vastaamatta. Sitten hän painui ajatuksiinsa. Samassa tuli huoneeseen isäni.
— Ystäväiseni, virkkoi hänelle äitini, tiedätkö, mitä Pierrot minulta vastikään kysyi?… Sitä et arvaa missään tapauksessa… Hän kysyi, antaako rahaa se, joka ostaa, vai se, joka myy.
— Pieni hupsu! virkkoi isäni.
Äitini lausui vakavasti, eräänlaisin levottomin ilmein:
— Se ei ole pelkkää lapsen typeryyttä, ystäväiseni; se on luonteenpiirre. Pierre ei tule milloinkaan käsittämään rahan arvoa.
Kelpo äitini oli saanut selville luontaisen taipumukseni ja aavistanut kohtaloni: hän lausui profeetalliset sanat. Minun ei ollut määrä oppia milloinkaan tuntemaan rahan arvoa. Sellainen olin puolenneljättä vuoden ikäisenä siinä pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät ruusunnupuin kaunistetut paperit, ja sellaisena olen säilynyt aina vanhuuteen saakka, joka on minulle kevyt, kuten kaikille niille sieluille, joita ei rasita ahneus eikä ylpeys. Ei, äiti, minä en ole milloinkaan oppinut tuntemaan rahan arvoa. En tunne sitä vielä nytkään tai paremmin sanoen tunnen sen liian hyvin. Minä tiedän, että raha on syynä kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ahdistavat säälimättömiä yhteisöjämme, joista kovin ylpeilemme. Tuo pieni poika, jonka tunnen omaksi itsekseni ja joka ei tietänyt, onko ostajan vai myyjän maksettava, johtaa yhtäkkiä mieleeni sen piippusepon, jonka meille kuvailee William Morris kauniissa profeetallisessa kertomuksessaan, sen nuhteettoman veistäjän, joka tulevaisuuden valtiossa tekee verrattoman kauniita piippuja, koska tekee niitä rakkauden vuoksi ja koska lahjoittaa ne eikä niitä myy.