Tarjotessaan meille kahvia vanha Mélanie kertoi kreivitär Michaud'n papukaijan lentäneen tiehensä. Se luultiin nähdyn herra Bellaguet'n omistaman talon katolla. Minä nousin pöydästä ja riensin ikkunan luo. Pihalla oli talonmiehen ja muutamien palvelijoiden muodostama ryhmä; he katselivat ylös ilmoille ja viittoilivat käsillään kattokouruun päin. Kummisetäni tuli luokseni ikkunaan kahvikuppi kädessä ja kysyi minulta, missä papukaija oli.
— Tuolla, vastasin minä kohottaen kättäni samoinkuin pihalla seisovat.
Mutta kummisetäni ei sitä nähnyt, enkä minä kyennyt sitä hänelle osoittamaan, koska en itsekään sitä nähnyt, vaan vakuutin toisten arvovallan nojalla sen siellä olevan.
— Entä te, rouva Nozière, onko teidän näkyvissänne papukaija? kysyi kummisetä.
— Papukaija?
— Papegai eli papegaut. [Papegai on vanhentunut papukaijan (perroquet) nimi ranskankielessä ja merkitsee myös linnunkuvaa maaliinampujan pilkkana. (Suom. muist.)]
— Papegaut?
— Papegai, toisti kummisetäni nauraen. Hänen naurunsa, joka helisi kuin kulkunen, hytkytti hänen vatsaansa ja kalisutti viheriöillä silkkiliiveillä killuvia kellonvitjain koristimia. Hänen hilpeytensä tarttui minuunkin, ja minä toistin nauraen, tietämättä mitä sanoin:
— Papegai, papegai.
Mutta varovainen äitini suostui hymyilemään vasta sitten, kun isäni oli hänelle selittänyt, että papukaijan nimenä oli ranskankielessä aikaisemmin 'papegai' tai 'papegaut'. Kummisetäni valaisi asiaa esimerkillä:
—Gaicomme unpapegai(Iloinen kuin papukaija), sanoo Rabelais.
Ensimmäisen kerran kuullessani Rabelais'n nimen minä aloin nauraa raikuvasti. Syynä oli tuhmuus, typeryys, joutavanaikaisuus eikä suinkaan se, että olisin aavistanut, ounastellut tai jonkinlaisen jumalallisen ilmestyksen nojalla oivaltanut kaiken sen ylevän kujeellisuuden, hyvätuulisuuden ja viisauttakin viisaamman hulluuden, joka tuohon nimeen sisältyy. Siitä huolimatta tuo oli epäilemättä arvokas tapa tervehtiä Gargantuan tekijää. Äitini viittasi minua vaikenemaan ja kysyi, onko tosiaankin aihetta sanoa papukaijojen olevan iloisia.
— Rouva Nozière, vastasi kummisetäni, 'gai' ja 'papegai' sointuvat toisiinsa; tuo on riittävä syy ihmisten suurelle enemmistölle, joka tarkkaa enemmän sanojen sointua kuin niiden merkitystä. Voi myös otaksua papukaijan iloitsevan kauniista viheriästä puvustaan. Eikö sen höyhenten väriä mainita nimellä 'vert gai', iloinen viheriä?
Suunnilleen viiden vuoden ikäisenä minulla oli ollut rouva Laroquen papukaijan Navarinon kanssa rettelöitä, jotka olivat vieläkin muistissani. Se oli purrut minua sormeen, ja minä olin miettinyt sen myrkyttämistä. Me olimme tehneet sovinnon, mutta minä en pitänyt papukaijoista. Minä tunsin niiden tavat eräästä pienestä kirjasta nimeltä 'Ernestinen lintuhäkki', joka oli annettu minulle joululahjaksi ja jossa käsiteltiin muutamalla sivulla kaikkia lintuja. Halu loistaa keskustelussa sai minut kirjaani turvaten sanomaan, että Amerikan villit käyttävät papukaijoja ravintonaan.
— Papukaijan liha, huomautti kummisetäni, kuuluu olevan mustaa ja sitkeää. En ole kuullut puhuttavan siitä, että se kelpaa syötäväksi.
— Kuinka niin, Danquin, virkkoi isäni, ettekö muista, että Joinvillen prinsessa, joka on äskettäin tuotu ruohoaavikoiltaan takaisin Tuileries-palatsiin, nuhan saatuaan kieltäytyi nauttimasta kanalientä ja vaati papukaijalientä?
Isäni, joka vihasi heinäkuun monarkiaa ja ajatteli vielä vuoden 1848 vallankumouksen jälkeenkin hieman katkerasti Louis-Philippen perhekuntaa, mainitsi tuon seikan ivallisesti, katsahtaen äitiini, jonka mieli aina heltyi ajatellessaan maanpakoon tuomittujen prinsessojen kohtaloa.
— Prinsessa-rukat! huokasi äiti. He saavat maksaa kalliisti sen julkisen kunnioituksen, jota heille osoitetaan.
Yhtäkkiä huomattuani papukaijan kattokourussa minä huudahdin riemuissani niin vihlovasti, että äiti siitä ensin säikähti ja sitten nuhteli minua.
— Tuolla, tuolla, tuolla, äiti!
Ja minä olin kerrassaan kiukuissani niille, jotka eivät lintua nähneet.
— TunnettekoVert-Vertin, rouva Nozière? kysyi kummisetäni.
Äitini teki kieltävän eleen.
— Mitä! Ettekö tunneVert-Vertiä? Sepä vahinko.
— Ei ole aikaa lukemiseen, herra Danquin, kun pojan housut kuluvat kuin taian tiestä. Se on runo, eikö totta?
— Se on runo, rouva Nozière, ja viehättävä.
Neversissä, etsikko-nunnain luona, eleli taannoin oiva papukaija, korean kiiltävä ja liukkaan lieto, herttaisen aulis kuin on nuoruus aina.
Nunnat olivat siihen silmittömästi ihastuneet. Se oli
hemmotellumpi hovin papukaijaa,
öisin oli
sen leposija pyhäinkuvakirstu.
Vert-Vert puhui kuin enkeli. Mutta… Kummisetäni vaikeni.
— Mutta mitä? kysyin minä häneltä. Isäni huomautti varsin oikein, etten minä puhunut niinkuin enkeli.
— Mutta, jatkoi kummisetä, Vert-Vert oli matkustellut Loire-virralla laivurien ja muskettisotilaiden seurassa ja oli tottunut erittäin huonoon puhetapaan.
— Siitä näet, Pierre, virkkoi äitini, kuinka vaarallista on olla huonossa seurassa.
— Kuulkaa, kummisetä, onko se kuollut, se Vert-Vert? kysyin minä.
Kummisetäni avasi suunsa ikäänkuin virittääkseen virren De profundis ja ilmoitti synkeällä äänellä:
— Se kuoli syötyään liian paljon makeisia. Olkoon varoittavana esimerkkinä herkkusuille lapsille!
Kummisetäni katseli auringon kultaamalle pihamaalle, hymyili alakuloisesti ja virkkoi:
— Onpa säteilevän kaunis sää! Viimeiset kauniit päivät ovat meille kaikkein kalleimmat.
— Ne tuntuvat meistä taivaan suomalta suosiolta. Pian ehtii kylmä ja synkkä vuodenaika. Tänään iltapäivällä tulee isä Debas puhdistamaan ruokasalin lieden torvea.
Ja äiti lähti omaan huoneeseensa.
Mieleeni ovat jääneet tämän muistettavan päivän tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.
Äitini ilmaantui jälleen näkyviin, päässä samettimyssy, jonka nauhat oli sidottu leuan alle, yllään pieni, väriltään kirpunruskea viitta ja kädessään päivänvarjo, jonka kahva oli kokoon taitettavissa.
Hänen laskeskelevasta ja mietteliäästä ilmeestään näkyi, että hän oli lähdössä ostamaan talvivarastoja, ja mietti, kuinka parhaiten käyttäisi rahansa, joka ei ollut hänelle kallis sinänsä, vaan sen vaivan vuoksi, jota sen hankkiminen tuotti isälleni. Hän toi lähelle otsaani rakkaat kasvonsa, joita päähine ympäröi kuin samettilipas, suuteli otsaani, kehoitti minua oppimaan tehtäväni, käski Mélanien avata pullon viiniä herra Debasta varten ja lähti. Isäni ja kummisetäni lähtivät huoneistosta aivan pian.
Yksin jäätyäni minä en nyt enempää kuin muulloinkaan opiskellut läksyjäni vaan tottelin vaistoani ja ajatuksiani johtavan väkevän demonin vaikutusta. Viimeksimainittu kehoitti minua luopumaan läksyjen oppimisesta ja riisti minulta kaiken tilaisuuden antamalla alinomaa vaikeita ja hämmästyttävän monenlaisia tehtäviä suoritettavikseni.
Tuona iltana se vastustamattomasti kehoitti minua pysyttelemään ikkunan luona ja tähyilemään paennutta papukaijaa. Mutta katseeni tutki turhaan katot, kattokourut ja savupiiput: papukaijaa ei näkynyt. Aloin jo ikävystyneenä haukotella, kun takaani kuuluva melkoinen melu samassa sai minut kääntämään pääni ja minä näin herra Debas'n, jolla oli purtilo päälaella ja käsissä tikapuut, saviastia, harkki, köyttä ja mitä kaikkea lieneekään ollut.
Ei pidä kumminkaan luulla, että herra Debas oli muuraaja tai nuohooja. Hän oli vanhain kirjain kauppias, joka asetti kirjojansa näytteille Quai Voltairen kaidepuulle sijoittamiinsa laatikkoihin. Äitini oli antanut hänelle lisänimen Nantuan Simon muistellen erästä kulkukauppiasta, jonka tarinan luin hänen neuvonsa mukaan eräästä nyttemmin unhoon joutuneesta pienestä kirjasesta. Nantuan Simon kulki markkinoilta markkinoille, selässään tavaramytty, ja saarnasi alinomaa siveyttä. Hän oli aina oikeassa. Hänen tarinansa ikävystytti minua kamalasti, ja mieleeni on jäänyt siitä surullinen muisto. Sen nojalla opin kuitenkin tuntemaan erään suuren totuuden: ettei pidä aina olla oikeassa. Herra Debas, samoinkuin Nantuan Simon, piti moraalisaarnoja aamusta iltaan asti ja teki kaikkea muuta, mutta ei omaa työtänsä. Hän oli avulias naapureilleen, työskenteli heidän hyväkseen, pystytti ja purki tulisijoja, korjasi särkyneitä astioita, teki veitsiin varsia, järjesti soittokelloja, voiteli lukkoja, säänteli kelloja, piti huolta kalustojen siirtämisestä, antoi apua hukkuneille, sovitti tiivistyslistoja oviin ja ikkunoihin, harjoitti viinikauppiaan luona propagandaa järjestyspuolueen ehdokkaiden hyväksi ja veisasi sunnuntaisin armeliaiden sisarten kappelissa. Äitini piti häntä kelpo miehenä, jonka luonne kohotti säätyä korkeammalle, ja kunnioitti häntä. Minä puolestani en olisi kovinkaan helposti sietänyt niitä alinomaisia sopivaisuutta ja kohteliaisuutta koskevia sääntöjä, joilla herra Debas minua rasitti, ellei hän olisi toisaalta huvittanut minua ylenmääräisellä työinnollaan, jonka koomillisuuden minä yksin tajusin. Hänet nähdessäni minä odotin aina jotakin hupaista levottomuutta. Tälläkään kertaa en pettynyt.
Salissamme oli valkoinen fajanssiuuni, monesta kohden haljennut ja lohjennut. Se täytti huoneen nurkassa olevan komeron, missä kohosi samoin fajanssista tehty uuninpiippu, jonka yläosaa koristi parrakas miehen pää. Herra Dubois'n puheiden nojalla tiesin, että tuo pää esitti Jupiter Trophoniusta. Ja niin korkean jumalan parta vaikutti minuun. Herra Debas pukeutui valkoiseen työpuseroon, nousi tikapuille, ja kohta lepäsi Jupiter Trophonius lattialla, irroitettuna pylväästään, josta tulvi virtanaan nokea; itse uuni joutui sekin hajoitetuksi ja murretuksi ja täytti pirstoillaan koko huoneen kylmien tuhkapilvien pimentäessä ilmaa. Pimeyttä lisäsi vielä hieno pöly, joka kohosi katonrajaan ja painui sitten hitaasti huonekaluille ja matolle paksuksi kerrostumaksi. Herra Debas sekoitti muurisavea yli reunojensa tulvivassa ja tippuvassa purtilossa. Hän oli ilmeisesti iloissaan saadessaan työskennellä niinkuin jumala, joka loi maailmankaikkeuden kaaoksen pimennoista. Samassa astui huoneeseen vanha Mélanie, kori käsivarrella, katseli epätoivoisena ympärilleen, huokasi syvään ja kysyi:
— Kuinka minä nyt tarjoilen täällä päivällistä herrasväelle?
Toivomatta kuulevansa suotuisaa vastausta hän lähti ostoksilleen.
Kaaos oli vielä vallitsemassa, kun pihamaalta jälleen kuului ankara melu. Herra Bellaguet'n ajomies, isä Alexandre, talonmiehemme, Caumontin palvelustyttö ja nuori Alphonse huusivat kaikin yhtaikaa:
— Tuolla se on, tuolla!
Tällä kertaa minä näin sen aivan selvästi katon harjalla, kreivitär Michaud'n papukaijan. Se oli viheriä, siivissä punaista. Mutta tuskin näyttäydyttyään se heti jälleen hävisi.
Pihalla olevat henkilöt kiistelivät siitä, mihin suuntaan papukaija oli lähtenyt. Eräs otaksui sen lentäneen kohti herra Bellaguet'n puutarhaa, jonka otaksui johdattaneen linnun mieleen Brasilian metsät, missä sen lapsuusaika oli kulunut. Toinen väitti sen lähteneen rantakadulle valmiina viskautumaan virtaan. Portinvartija oli nähnyt sen liitävän Saint-Germain-des-Prés'n kellotapuliin. Mutta tuo vanha Napoleonin kannattaja, jonka mielessä eli alinomaa kansallisin värein maalattu kotka, salli mielikuvituksensa johtaa itseään harhaan. Kreivitär Michaud'n papukaija ei lentänyt kellotapulista toiseen. Herra Caumontin kirjanpitäjä esitti todennäköisemmän otaksuman arvellen pakolaisen lentäneen sille katolle, jonka alla sijaitsi sen ruoka-allas. Nantuan Simon nojasi kyynäspäitään ikkunalautaan ja kuunteli mietteissään. Osoittaakseni tietojani minä sanoin hänelle, ettei tuo papukaija ollut niin kaunis kuin Vert-Vert.
— Mitä tarkoitat?
Minä selitin ylpeästi, että Vert-Vert oli Neversin etsikko-nunnain papukaija, joka puhui kuin enkeli, mutta oli tottunut huonoon puhetapaan matkustellessaan Loire-virralla laivurien ja muskettisoturien keralla. Mutta kohta havaitsin olevan väärin osoittaa tietojansa tietämättömille. Nantuan Simon katsahti minuun ankarasti silmillään, jotka olivat yhtä ilmehikkäät kuin kaksi lampunkupua, ja nuhteli minua siitä, että puhuin joutavia.
Hän vieritteli mielessään syviä mietteitä.
Niiden lukemattomien tehtävien joukossa, joita hän otti hyväntahtoisesti suorittaakseen lähimmäisensä hyväksi, oli hänelle kenties mieluisin paenneiden lintujen kiinniottaminen. Niinpä hän oli monet kerrat tuonut rouva Caumontille takaisin hänen kesyt kanarialintunsa. Kreivitär Michaud'n papukaijan kotiin palauttaminen tuntui hänestä välttämättömältä velvollisuudelta, jonka suorittamiseen hän epäröimättä ryhtyi. Hän vaihtoi valkoisen puseronsa vanhaan viheriään takkiin, joka oli kellastumassa niinkuin syksyn lehdet, ilmoitti minulle aikomuksensa, jätti saliin vallitsemaan kaaoksen, jota ei ollut ehtinyt järjestämään, ja lähti ulos, pää täynnä suunnitelmiansa. Minä syöksyin hänen jäljessään portaisiin; me kuljimme kuin lentäen sen lyhyen matkan, joka erotti meitä hyvin tuntemastani portinvartija Morinin talosta, missä asui kreivitär Michaud; me kiidimme portaita toiseen kerrokseen ja astuimme avoimesta ovesta huoneistoon, jossa kaikki huokui lohduttomuutta. Ruokasalissa me näimme hylätyn häkin. Mathilde, rouva kreivittären kamarineiti, esitti meille ne olosuhteet, jotka olivat edeltäneet ja aiheuttaneet Jacquot'n pakoa. Edellisenä iltana kello viiden aikaan oli ruokasaliin hyökännyt harmaa lyhytkarvainen uroskissa, joka oli jo kauan aikaa ollut pahassa maineessa tekemiensä murhayritysten vuoksi. Sen tullessa oli säikähtynyt Jacquot paennut portaisiin ja lentänyt ulos ikkunaluukusta. Mathilde kertoi tapahtuman kahteen kertaan. Hänen varustautuessaan kertomaan asiaa kolmannen kerran minä pujahdin saliin ja katselin kenraali kreivi Michaud'n kokonaismuotokuvaa, joka täytti suurimman seinäpinnan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, oli kenraali kuvattu paraatiunivormussaan, valkoisiin housuihin ja kiiltonahkasaappaisiin puettuna Wagramin taisteluun osaaottavana. Hänen jalkojensa edessä nähtiin pommin sirpaleita, tykinkuula, savuava granaatti; taka-alalla hyökkääviä sotilaita, jotka etäisyyden vuoksi näyttivät aivan pieniltä. Kenraalin leveässä rinnassa oli kunnialegionan suurkotkan nauha ja Pyhän Ludvigin risti. Minä puolestani en ollenkaan moittinut häntä siitä, että hänellä oli Pyhän Ludvigin risti Wagramin taistelussa. Myöhemmin, nähdessäni muotokuvan erään vanhojen tavarain kauppiaan luona, olisin menetellyt toisin, ellei minulle olisi kerrottu, että kenraali kreivi Michaud, jolle bourbonit olivat osoittaneet runsain määrin suosiota ja kunniamerkkejä, oli antanut lisätä tuon ristin muotokuvaansa vuonna 1816. Nantuan Simon keskeytti katselemiseni opettaen minulle, ettei vieraaseen saliin sovi astua, ellei ole pyydetty niin tekemään ja ellei ole sitä ennen pyyhkinyt jalkojaan. Hänen nuhteensa oli lyhyt, sillä aika oli kallis.
— Lähdetään! virkkoi hän.
Hän nousi portaita, kädessään paksu köysi, jonka varassa hän nähtävästi aikoi kiikkua katolla. Minä seurasin häntä kuljettaen lasia, jonka hän oli uskonut huostaani ja jossa oli viiniin kastettua leipää Jacquot'n syötiksi. Sydämeni tykytti ankarasti, kun ajattelin, millaisiin vaaroihin tämä retki minut syöksi. Arkansasin sissit, Etelä-Amerikan merirosvot ja Sankt-Domingon puhvelinpyydystäjät eivät varmaankaan ole kamalimmissakaan sota- tai metsästysseikkailuissaan tunteneet vaaran humalaa ja hekumaa syvemmin kuin minä. Me nousimme, kunnes portaat loppuivat, ja kiipesimme sitten erittäin jyrkkiä tikapuita aina kattoluukulle, josta Nantuan Simon pisti ulos puolen ruhoansa. En nähnyt enää muuta kuin hänen jalkansa ja valtavan takalistonsa. Toisinaan hän kutsui rukoillen Jacquot'ta, toisinaan jäljitteli Jacquot'n omaa käheää ääntä, arvatenkin siltä varalta, että lintu pitäisi omaa ääntänsä ihmisen puhetta mieluisampana; toisinaan hän vihelteli, toisinaan hyräili houkutellen ja keskeytti tavan takaa loitsunsa lausuakseen minulle, jos niin uskallan sanoa, ohjeita, jotka ulottuivat hyvän käytöksen alueelta aina siveysoppiin saakka, ja opettaakseen minulle, kuinka oli niistettävä nenää seurassa ollessani ja mitkä olivat velvollisuuteni jumaluuteen nähden.
Tunnit kuluivat, ja painuva aurinko loi katoille savupiippujen pitkiä varjoja. Me olimme jo epätoivoon joutuneet, kun Jacquot samassa ilmaantui näkyviimme. Herra Caumontin kirjanpitäjän otaksuma toteutui. Minä pistin pääni luukusta ja näin papukaijan, joka vaikeasti astellen, raskasta ruumistaan tasapainossa pitäen laskeutui hitaasti pitkin päädyn reunaa. Se se oli! Se tuli meitä kohti. Minä säpsähdin ilosta. Se oli aivan likellä. Minä pidätin hengitystäni. Nantuan Simon kutsui sitä soinnukkaasti, otti palasen viiniin kastettua leipää ja ojensi sen sitä kohti, käsi nyrkissä. 'Jacquot pysähtyi, silmäili meitä epäluuloisesti, loittoni, takoi siivillään ja lähti pakoon lentäen aluksi vaikeasti, mutta vähitellen yhä nopeammin ja varmemmin, kunnes ehti naapuritalon katolle häviten sinne näkyvistämme. Meidän pettymyksemme oli suuri, toisen samoinkuin toisenkin, mutta Nantuan Simon ei suinkaan sallinut epäonnistumisen masentaa mieltänsä. Hän ojensi kätensä kohti kattomerta.
— Tuolla! virkkoi hän.
Tuo tarmokas ele, tuo lyhyt lausuma sai minut haltioituneen innostuksen valtoihin.
Minä tartuin hänen vanhan takkinsa liepeeseen ja, kertoakseni tapahtumat sellaisina kuin muistini on ne säilyttänyt, liitelin hänen kerallaan ilmojen halki ja laskeuduin pilvien korkeudesta tuntemattomaan piiriin, missä kohosi hakatusta kivestä tehtyjä fasadeja ja missä näin suuren joukon alastomia, suunnattoman suuria, pelottavia miehiä, jotka riippuivat valottomalla taivaalla. Toiset kannattivat väkevällä vartalollaan valtavaa painoa, toiset laskeutuivat ryhmittäin kohti synkkää rantaa, missä inhottavat demonit heitä odottivat. Tuo näky täytti mieleni pyhällä kauhulla; silmieni eteen laskeutui harso, ja jalkani hervahtivat. Siinä tosiasiat sellaisina kuin ne aisteihini vaikuttivat ja sellaisina kuin ne ovat muistissani säilyneet: niitä koskeva todistukseni on vilpitön. Mutta jos on ne asetettava ankaran kritiikin sääntöjen alaisiksi, niin sanon, että olimme, Nantuan Simon ja minä, laskeutuneet pyörryttävän nopeasti portaita alas, kulkeneet rantakatua, kääntyneet Rue Bonapartelle ja saapuneet École des Beaux-Artsiin, missä näin puoliavoimesta ovesta Michelangelon Viimeisen tuomion jäljennöksen, Sigalonin maalaaman. Tuo on pelkkä otaksuma, mutta todennäköinen. En tahdo lausua mitään nimenomaisempaa mielipidettä tästä asiasta, vaan jatkan kertomustani. Minä katselin vain hetkisen noita leijuvia jättiläisiä ja havaitsin olevani avaralla pihamaalla Nantuan Simonin vieressä, jonka ympärillä oli kaksikolkkaisiin hattuihin puettuja vartioita ja pitkätukkaisia nuorukaisia, päässä huopahatut à la Rubens ja kainalossa pahvilevyjä. Vartijat väittivät, etteivät olleet nähneet kreivitär Michaud'n papukaijaa. Nuoret miehet neuvoivat nauraen Nantuan Simonia ripottamaan muutamia suolamuruja papukaijan purstolle tai vielä paremmin kutittamaan sen niskaa vakuuttaen linnun siten aivan helposti antautuvan. He sanoivat papukaijain pitävän sellaisesta menettelystä enemmän kuin mistään muusta.
Sitten nuorukaiset kumarsivat ja pyysivät meitä lausumaan terveisensä kreivitär Michaud'lle.
— Sivistymättömät! mutisi Nantuan Simon.
Hän lähti närkästyneenä.
Me palasimme kreivitär Michaud'n luo, ja kuka odottikaan meitä ruokasalissa? Papukaija siellä istui orrellaan rauhallisena kuten ainakin, ikäänkuin ei olisi koskaan siitä poistunut. Muutamat lattialle pudonneet hampunsiemenet osoittivat, että se oli vastikään aterioinut. Meidän lähetessämme se käänsi meihin päin silmän, joka oli pyöreä ja. ylpeä kuin kokardi, keinahti, pöyhisti höyheniään ja avasi suunsa, joka täytti sen koko kasvot. Vanha rouva, jolla oli päässä musta pitsimyssy ja jonka laihoja poskia kehystivät valkoiset hiuskiharat — epäilemättä kreivitär Michaud — istui Jacquot'n vieressä ja käänsi päätään meidän tullessamme. Kamarineiti kulki edestakaisin mitään virkkamatta. Nantuan Simon vei hattunsa kädestä toiseen, oli hymyilevinään ja seisoi siinä typerännäköisenä. Vihdoin Mathilde ilmoitti meille, suvaitsematta meihin katsahtaakaan, että Jacquot oli tullut vapaaehtoisesti kattoluukusta yliskamariin, jossa hän, Mathilde, nukkui yönsä ja jonka tuo rakas elikko hyvin tunsi, koska oli useasti käynyt siellä, Mathildensä olalla istuen.
— Se olisi tullut pikemmin, lisäsi palvelijatar katkeraan sävyyn, ellette te olisi sitä säikyttäneet.
Meitä ei pyydetty viipymään. Eipä edes tarjottu virvokkeita, kutenNantuan Simon surumielisesti huomautti laskeutuessamme portaita alas.
Palatessani yön pimetessä kotiin havaitsin talon olevan ankaran hämmingin vallassa, äitini levottomana ja kuumeisena, vanhan Mélanien kyynelissä ja isäni näennäisen levollisena. Oli luultu mustalaisten tai nuorallatanssijoiden minut varastaneen, vaunujen minut murskanneen, esivallan pidättäneen minut jonkun myymälän edustalle kerääntyneiden taskuvarkaiden joukossa, ja joka tapauksessa oli otaksuttu minun eksyneen etäisille kaduille. Minua oli etsitty rouva Caumontin, rouva Laroquen, rouva Letordin, vaskipiirrosten myyjän, vieläpä herra Clérot'nkin luota, minne minut toisinaan houkutteli halu saada katsella pallokartalta tätä maailmaa, jossa uskoin näytteleväni hyvinkin huomattavaa osaa. Minun soittaessani ovikelloa puhuttiin parhaillaan siitä, että oli lähdettävä poliisikamariin ja pyydettävä esivaltaa minua etsimään. Äitini silmäili minua tutkivasti, kosketti kosteata otsaani, silitti sekasortoisia ja lukinverkkojen ympäröimiä hiuksiani ja kysyi:
— Mistä tulet tuossa asussa, ilman lakkia ja housujen polvet revenneinä?
Minä kerroin seikkailuni ja kuinka olin seurannut Nantuan Simonia hänen ajaessaan takaa papukaijaa. Äiti huudahti:
— Enpä olisi uskonut herra Debas'n voivan viedä lasta mukaansa kokonaiseksi iltapuoleksi pyytämättä minulta lupaa ja ilmoittamatta asiasta kenellekään.
— Kun ei ole minkäänlaista tietoa kasvatuksesta!… lisäsi päätään pudistaen vanha Mélanie, kelpo olento, joka nöyränä ja vähäisenä arvosteli ankarasti toisia nöyriä ja vähäisiä.
Päivällinen nautittiin vierashuoneessa, koska ruokasali oli mahdottomassa kunnossa.
— Pierre, virkkoi isä, kun olin ehtinyt nauttia liemen, kuinka voit unohtaa, että pitkäaikainen poissaolosi välttämättä saa äitisi kuolettavan levottomuuden valtaan?
Osakseni tuli vielä muutamia nuhteita, mutta varsinainen moite kohdistui kuitenkin Nantuan Simoniin.
Äiti kysyi minulta, missä olin kiipeillyt, ja näytti huolestuvan sitäkin enemmän ajatellessaan niitä vaaroja, joiden alaisena olin ollut.
Minä vakuutin hänelle, etten ollut ollut minkäänlaisessa vaarassa. Yritin häntä tyynnyttää, mutta samalla halusin osoittaa voimaani ja pelkäämättömyyttäni. Yhä vakuuttaen olleeni loitolla kaikesta vaarasta kerroin, kuinka olin kiivennyt ilmassa riippuvia tikapuita, noussut muureille, jyrkkien kattojen harjoille ja juossut pitkin räystäskouruja. Hänen siinä kuunnellessaan hänen huulensa alkoivat ensin hiljaa väristä, siten ilmaisten hänen mielenliikutustaan. Sitten, hieman rauhoituttuaan, hän pudisti päätänsä ja nauroi minulle vasten silmiä. Minä olin liioitellut. Ja kun sitten kerroin nähneeni paljon alastomia, jättiläismäisiä, ilmassa riippuvia miehiä, niin minulle huudettiin 'Lopeta jo!' ja minut lähetettiin nukkumaan.
Papukaijaseikkailuni säilyi kuuluisana perheemme ja ystäviemme keskuudessa. Rakas äitini kertoeli, kenties hienoa äidinylpeyttä tuntien, kuinka olin astellut pitkin kattokouruja herra Debas'n seurassa. Viimeksimainitulle hän ei antanut asiaa milloinkaan anteeksi. Kummisetäni nimitti minua ivallisesti papukaijain pyydystäjäksi, ja eipä paljoa puuttunut, ettei muuten vakava herra Duboiskin hymyillyt kuullessaan kerrottavan niin merkillisestä seikkailusta. [Myöhemmin julkaistavassa muistelmanidoksessa kerron runsaasti herra Dubois'sta ja hieman herra Marc Ribertistä.] Hän huomautti, että viheriänuttuinen, isopäinen, lyhyt- ja paksukaulainen, leveärintainen, tanakkamuotoinen ja juronnäköinen amatsoonipapukaija muistutti orrellaan istuessaan suuressa määrin Napoleonia hänen seistessäänNorthumberlandinkannella. Ja vihdoin herra Marc Ribert, jolla oli romanttinen pitkä tukka ja yllään samettipuku, alkoi tuon esityksen kuultuaan hyräillä:
Kas, kevät kirjavoi jo nurmennukkaa, mutt' eipä nostattanut moista kukkaa kuin väriloisto papukaijan armaan; siin' onhan hohto sinen, kullan, helovihreen, harmaan…
Sinä päivänä saliin astuessani minä kovin hämmästyin havaitessani äidin siellä keskustelevan erään kunnianarvoiselta näyttävän vanhuksen kanssa, jonka näin ensimmäisen kerran. Hänen kaljussa päälaessaan, jota seppeleen tavoin kiersivät valkoiset hiukset, näkyi vieno rusotus. Hänen ihonsa oli vaalea, silmät siniset, suu hymyilevä. Parta oli vastikään ajeltu; pyöreillä poskilla vain nähtiin jäniksenkäpälää muistuttavat tupsut. Hänen lievenuttunsa napinlävessä oli orvokkivihkonen.
— Onko tämä pieni poikasi, Antoinette? kysyi hän minut nähdessään. Voisi luulla tytöksi, niin on arka ja hentoinen. Hänelle tulee antaa lientä syötäväksi, jotta hänestä tulee mies.
Hän viittasi minua luokseen ja laski kätensä olkapäälleni:
— Kuulehan, pienokainen, sinä olet siinä iässä, jossa ihminen luulee elämän olevan pelkkää hymyilyä ja hyväilyä. Mutta eräänä kauniina päivänä joudumme havaitsemaan, että se on usein ankara ja toisinaan väärämielinen ja julmakin. Toivon, ettei sinun tarvitse sitä kokea kovin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Mutta kuule ja paina mieleesi, että rohkeus ja kunto voittaa kaikki vastukset.
Hänen kasvonsa ilmaisivat vilpittömyyttä ja hyvyyttä. Hänen äänensä tunki sydämeen. Hänen kostuvien silmiensä katsetta ei voinut kestää tuntematta mielenliikutusta.
— Poikani, kohtalo on suonut sinulle oivalliset vanhemmat, jotka tulevat aikanaan opastamaan sinua vaikeassa elämänuran valinnassa. Etkö halua ruveta sotamieheksi?
Äitini vastasi puolestani sanoen, ettei uskonut minun haluavan.
— Onhan se kaunis ammatti, jatkoi vanhus. Sotilas, joka on tänään vailla leipää ja suojaa ja nukkuu oljilla kuin kerjäläinen, aterioi jo huomenna jossakin palatsissa, ja ylhäiset naiset pitävät kunnianaan saada hänelle tarjoilla. Hän tuntee kaikki kohtalon käänteet, elää kaikkien elämää. Mutta jos saat joskus kunnian kantaa sotilaspukua, niin muista, poikani, että sotilaan velvollisuutena on suojata leskeä ja orpoa ja säästää voitettua vihollista. Hän, joka nyt sinulle puhuu, on palvellut Napoleon Suuren armeijassa. Nyt on — valitettavasti — kulunut jo neljättäkymmentä vuotta siitä, kun taistelujen jumala on poistunut maan päältä, ja hänen mentyään ei kukaan kykene johtamaan kotkiamme yli valloitetun maailman. Älä rupea sotilaaksi, poikaseni!
Hän työnsi minut lempeästi syrjään, kääntyi äitini puoleen ja alkoi jatkaa keskeytynyttä keskustelua.
— Niin, vaatimattoman asunnon. Jotakin metsänvartijan asumukseen verrattavaa… Onhan asia päätetty, ja minä voin toteuttaa rakkaimmat toiveeni sinun avullasi, rakas Antoinette. Niin pääsen nauttimaan rauhallista oloa levottoman ja vastuksien täyttämän elämäni lopulla. Enhän tarvitse paljoa elääkseni. Olen aina toivonut saavani päättää päiväni maaseudun rauhassa.
Hän nousi, suuteli kohteliaasti äitini kättä, nyökkäsi ystävällisesti minulle ja lähti. Hänen ryhtinsä oli jalo ja astuntansa varma.
Minä jouduin kovin ihmeisiini saadessani kuulla, että tuo rakastettava vanhus oli eno Hyacinthe, josta olin aina kuullut puhuttavan inhoten ja moittien, joka toi kaikkialle tuhoa ja epätoivoa, eno Hyacinthe, suvun kauhu ja häpeä. Vanhempani olivat sulkeneet häneltä kotinsa oven. Mutta nyt oli Hyacinthe, kymmenen vuotta vaiti oltuaan, äidilleni lähettämässään liikuttavassa kirjeessä ilmoittanut päättäneensä vetäytyä johonkin synnyinseutunsa kylään, kunhan saisi matkaan ja vaatimattoman asunnon hankkimiseen kuluvat varat. Hän vakuutti voivansa tulla hyvin toimeen hoitamalla erään rintaveljensä tiluksia huomauttaen samalla olevansa erinomaisen hyvissä väleissä tuon veljen kanssa. Ja äitini, joka oli ylen herkkäuskoinen eikä ottanut kuunnellakseen isäni varoituksia, suostui myöntämään pyydetyn lainan.
Vähän ajan kuluttua äiti sai tietää, että eno Hyacinthe oli irstaisuudessa tuhlannut toiseen tarkoitukseen myönnetyt varat ja toimi nyt kirjanpitäjänä erään ihmiskauppiaan liikkeessä Rue Saint-Honorén varrella. Ihmiskauppiaiksi nimitettiin henkilöitä, jotka maksua vastaan hankkivat sijaisia sellaisille rikkaille nuorille miehille, joiden ei tehnyt mieli joutua sotapalvelukseen. Ihmiskauppiaiden liike sujui hyvin, mutta heitä ei erikoisesti kunnioitettu, ja heidän sihteerinsä eivät niinmuodoin voineet vaatia itselleen suurtakaan arvonantoa. Nämä ihmiskauppiaat asuivat melkein poikkeuksetta eräässä Rue Saint-Honorén ja Rue du Coqin kulmassa sijaitsevassa suuressa talossa, jonka seinät olivat täynnä kunniaristein koristettuja kilpiä ja trikolorilippuja. Alimmassa kerroksessa oli myymälä, jossa oli kaupan vanhoja univormunauhuksia ja olkalappuja, ja olutkapakka, jossa käyvät sotilaat halusivat seitsemän virallisen palvelusvuotensa jälkeen värväytyä jälleen sotamiehiksi. Siellä riippui vaakunana läkkipeltinen kuva, jossa nähtiin kaksi lehtimajassa istuvaa krenatööriä. He avasivat kumpikin olutpulloansa niin auliin ja onnekkain käsin, että pullon suusta purskahtava vaahtoinen suihku uskaliaassa kaaressa kohottuaan osui toverini lasiin. Pelkäänpä, että juuri siellä, noiden likaisien uudinten takana, eno Hyacinthe harjoitti uutta ammattiansa, jona oli se, että tuli saada vasta vapautuneita sotilaita pelaamaan ja juomaan, kunnes he suostuivat ottamaan uuden pestin. Ja mahdollista on, että kulkiessani tuon Rue Saint-Honorén varrella sijaitsevan rakennuksen ohi, jossa sukuni häpeä kehittyi kukkaansa, talon iloinen kilpi auttoi minua kestämään kapakan näkemisen.
Hyacinthe, joka oli vähätietoinen, mutta hyvä laskija ja numeroiden tekijä, omisti sen, mitä nimitetään hyväksi käsialaksi. Hänen tekemäkseen mainittiin Bonaparten italialaiselle armeijalle antama julistus, joka oli kirjoitettu ylen pienellä käsialalla ja jonka ääriviiva muodosti ensimmäisen konsulin muotokuvan. Hyacinthe oli joutunut armeijaan vuonna 1813, ylennetty seuraavana vuonna adjutantiksi, Ranskan retken aikana, ja kerskui keskustelleensa keisarin kanssa eräänä yönä nuotiolla lähellä Craonnea:
— Teidän majestettinne, sanoi Hyacinthe, me vuodatamme viimeisenkin veremme teidän lippujenne alla, sillä te edustatte isänmaata ja vapautta!
— Te olette ymmärtänyt minut, Hyacinthe, vastasi keisari.
Minä riennän huomauttamaan, että tuon keskustelun ainoa selostaja on Hyacinthe itse, joka oman tunnustuksensa mukaan niitti seuraavana päivänä suurta kunniaa Craonnen luona. Ja koska kaikkein kauneimmat teot saavat toisinaan aikaan mitä pahimpia vaikutuksia, niin Hyacinthekin, joka oli ollut muutaman tuokion ajan sankarina, katsoi olevansa ikänsä kaiken vapaa niistä velvoituksista, joihin tavallinen kuolevainen alistuu, eikä välittänyt enää laista eikä kunniasta. Hän oli tuhlannut kaiken hyveensä yhtenä ainoana päivänä. On epävarmaa, oliko hän mukana Waterloon luona, ja tämä seikka ei kirkastune milloinkaan. Hän oli jo ahkera vieras kapakoissa ja kertoi sankariteoistaan mieluummin kuin niitä uudisti. Saadessaan eron sotapalveluksesta vuonna 1815 hän täytti kaksikolmatta vuotta. Hän oli kaunis, voimakas, hilpeä, naisten lellikki, sydänten surma, ja häntä rakasti äitini täti, rikas maalaistyttö, jonka kanssa hän suostui menemään naimisiin ja jonka rahat tuhlasi. Hänet pettäessään, häntä pahoinpidellessään, hänet hylätessään Hyacinthe soi hänelle runsaasti tilaisuutta osoittaa epäjumalanpalvontaa muistuttavaa ihailuansa ja mieletöntä rakkauttansa. Loukattuaan vaimoaan kerran toisensa jälkeen Hyacinthe suvaitsi kääntyä jälleen suopeaksi, ja vaimo havaitsi hänet rakastettavammaksi kuin jos hän olisi ollut aina uskollinen. Hyacinthen puoliso, joka oli säästäväinen, jopa saitakin, osoitti miehelleen mieletöntä anteliaisuutta. Hyacinthe nähtiin näinä aikoina liikkumassa Parisin ja Pontoisen välillä, päässä terässoljen kaunistama ja perältään melkoisesti laajeneva harmaa hattu ja yllään viheriä, kultanappinen lievetakki, nankkihousut ja kiiltonahkasaappaat. Siinä asussa hän ohjaili kaksipyöräisiä englantilaismallisia ajoneuvojaan, Carie Vernet'n piirtimen aiheeksi kelpaavana. Hän vieraili jos kenen kanssa ahkerasti sellaisissa huoneistoissa kuin 'Boeuf à la Mode' ja 'Rocher de Cancale', vietti yökausia pahamaineisissa pesissä ja hävitti siten muutamassa vuodessa vaimonsa pellot, niityt, metsät ja myllyn. Saatettuaan rakastuneen naisraukan puille paljaille Hyacinthe jätti hänet viettääkseen seikkailijaelämää erään Huguet-nimisen entisen varusmestarin seurassa. Viimeksimainittua, joka oli pieni, laiha, vääräsäärinen, takkutukkainen, Hyacinthe käytteli aina tarpeen mukaan palvelijanaan, yhtiökumppaninaan, vieläpä isäntänäänkin, jos asia sattui olemaan vaarallinen. Huguet, joka oli veijari ja oli vetänyt nenästä koko maailmaa, osoittautui Hyacintheen nähden mitä uskollisimmaksi, ylevämielisimmäksi ja jaloimmaksi ystäväksi. Kuningasmielisen Huguet'n sanottiin vieneen valkoisen terrorin Aveyroniin, mistä hän oli kotoisin, mutta siitä huolimatta hän muuttui bonapartelaiseksi kiinnyttyään Hyacintheen, joka oli bonapartelainen virkansa puolesta. Hyacinthella oli asianmukainen vaatetus: pitkä, kaulaan asti napitettu lievenuttu, orvokkivihkonen napinlävessä ja ryhmysauva kädessä. Gentin bulevardilla, muutamien aseveikkojen ympäröimänä ja Huguet'n villakoirana seuratessa Hyacinthe soimasi Englantia siitä, että se piti Napoleonia vankeudessa, ja kääntyi kapakasta tullessaan kohti luodetta osoittaen kostavalla sormellaan kavalaa Albionia; hänen huulensa muovasivat rukouksia Jumalan pojan valtakunnan tulemiseksi. Tavatessaan jonkun uskollisen alamaisen, jolle kuningas oli lahjoittanut hopeisen liljakoristeen, hän murisi tuskin kuuluvasti ja virkkoi: 'Jälleen eräs Odysseun kumppaneita.' Saadessaan kenenkään näkemättä kiinni koiran hän kiinnitti sen häntään valkoisen kokardin. Mutta Hyacinthe ei sekaantunut juoniin eikä salaliittoihin, vaan vältti kaksintaisteluakin. Eno Hyacinthe, samoinkuin Panurge, pelkäsi luonnostaan lyöntejä. Huguet oli urhoollinen hänen puolestaan ja aina valmis miekanmittelyyn. Jouduttuaan elämään henkisten kykyjensä varassa Hyacinthe oli ruvennut kaunokirjoituksen ja kirjanpidon opettajaksi ja asettunut asumaan Rue Montmartren varrelle. Siellä Huguet pesi lattioita ja paistoi makkaroita, Hyacinthe leikkasi mahtavan näköisenä hanhenkyniään, painaen niiden kärjen vasenta peukaloa vasten voidakseen täsmällisemmin halkaista terän. Mutta suottapa hän siinä leikkasi hanhenkyniä, ja suotta luetteli katuoveen kiinnitetty pyöreä kilpi englantilaisin, goottilaisin ja välimuotoa olevin kirjaimin kokeneen kalligrafin ja kunniakirjalla varustetun kirjanpitäjän ansioita. Ei ilmaantunut ainoatakaan oppilasta. Hyacinthe rupesi henkivakuutusliikkeen asiamieheksi. Hänen muhkea ulkomuotonsa ja vakuuttava puhetapansa olisi varmaan hankkinut hänelle runsaat määrät asiakkaita. Mutta viini ja lempi vaativat hänen ensimmäiset ansionsa ja estivät häntä saavuttamasta uusia huolimatta Huguet'sta, joka toimi hänen välittäjänään, mutta onnistumatta, koska oli kamalasti kierosilmäinen, haiskahti viiniltä, sammalsi eikä osannut puhua vakuuttavasti. Molemmat veikot avasivat tuon epäonnistumisen jälkeen Montrougessa, erään valajan työpajassa, miekkailukoulun, jossa Hyacinthella, miekkailumestarilla, oli Huguet esimiekkailijana. Koska valaja harjoitti yhä määrättyinä tunteina ammattiaan samassa salissa, kohosi lattianrakoihin keräytynyt kipsipöly jokaisen hyökkäyksen jäljeltä ilmoille kietoen miekkailijat kitkerään pilveen, joka sai heidät kyynelöimään ja aivastelemaan naamioittensa takana. Tämän jalon aseammatin lopettivat viini ja lempi. Muutamien unhoon joutuneiden uusien kokeiden jälkeen Hyacinthe ajatteli käytellä hyväkseen 'Vuoren vanhuksen eliksiiriä' tohtori Gibet'n reseptin mukaan valmistettuna. Huguet tislasi liköörin, ja Hyacinthe toimitti sen mauste- ja rohdoskauppoihin myytäväksi. Mutta tämäkin kauppaliike oli lyhytikäinen ja uhkasi päättyä huonosti. Esivalta näet epäili herra Gibet'n anastaneen itselleen lääketieteen tohtorin arvonimen; luullaanpa, ettei tislaaja Huguet päässyt asiasta joutumatta istumaan vankilassa pari kuukautta. Sitten Hyacinthe asetti kykynsä valtion käytettäväksi ja toimi joitakin aikoja kauppahallien tarkastajana. Hänen oli oltava virassa öisin, mutta hänet tavattiin useammin kapakoissa kuin toimessaan, ja vaikka hänen ystävänsä Huguet yrittikin häntä avustaa, hän sai monet varoitukset ja tuli vihdoin erotetuksi. Tämä erinomainen toimenpide katsottiin poliittisista syistä johtuvaksi. Hyacintheä vainottiin, koska hän oli vanha Napoleonin sotilas. Tämän vainon vuoksi hän sai apua eräiltä vapaamielisiltä, jotka toimittivat hänelle kopistin toimen, ja hän oli kovin ylpeä saadessaan jäljentää kolminäytöksistä huvinäytelmää 'Les Plaideurs sans procès', jonka oli tehnyt herra Étienne. Hyacinthen sanojen mukaan herra Étiennen suuruus ei ollut niinkään siinä, että hänet oli ansioittensa nojalla valittu Tiedeseuran jäseneksi, kuin siinä, että kuningas oli hänet siitä karkoittanut. Tunnettua on, että Étienne suljettiin pois vuonna 1816 uudelleen järjestetystä Tiedeakatemiasta. Sillävälin harjoitti Huguet Hyacinthen kehoituksesta viinikauppaa ja salakuljetusta ansaiten suunnilleen viisituhatta frangia puhdasta voittoa ja kuusi kuukautta vankeutta. 'Se ei ollut huonoin liikeyritykseni', virkkoi Huguet asiaa harkittuaan. Sellainen kyynillisyys sai kuohuksiin Craonnen sankarin, jolla oli periaatteita ja joka kannatti savoijalaisen maalaispapin siveysoppia, siihen lisättynä kunniantunto, ja opetti Huguet'lle yhteisten juominkien aikana velvollisuuden vaatimuksia ja lain arvovaltaa. Oikean tien noudattaminen tai sille palaaminen, jos oli sattunut eksymään, viattomuus tai katumus, siinä oli vanhan sotilaan vaalilause, Huguet kuunteli ja silmäili häntä ihaillen vuodattaen kyyneliä viinilasiinsa. Havaittuaan katumuksen siten saattaneen miehen takaisin oikealle tolalle Hyacinthe perusti hänen kanssaan yhtiön, jonka tehtävänä oli levittää painotuotteita Parisin kaupungissa, mutta onnistumatta. Pian tämän yhtiön luhistumisen jälkeen eno Hyacinthe luullakseni saapui äitini puheille, kuten jo aikaisemmin kerroin, ja rupesi ihmiskauppiaan sihteeriksi. Hänen yrityksissään oli se hyvä ominaisuus, etteivät olleet pitkäaikaisia. Niinpä hän ei jäänytkään pitkäksi ajaksi ostamaan ihmisiä sen kilven takana, jossa nähtiin kaksi krenatööriä. Seuraavista ammateista ei ole tietoa. Ainoastaan viimeisestä saivat hänen sukulaisensa kuulla. Tultuaan varsin vanhaksi Hyacinthe perusti erään Rue Rambuteaun varrella sijaitsevan kapakan peräkamariin asioimiston. Edessään pöydällä pullo valkoviiniä ja kahmalollinen paistettuja kastanjoja hän neuvoi kaupunginosan pieniä kauppiaita, kuinka he parhaiten välttäisivät velanmaksun tai esivallan ahdistelun. Joko mainitsin, että eno Hyacinthe oli nerokas rettelöitsijä? Tämä piirre tekee hänen muotokuvansa täydelliseksi. Juonikkaana, ovelana ja kaikin puolin käräjöimiseen perehtyneenä hän olisi vetänyt vertoja itselleen Chicaneaulle. Leimamerkeillä varustettu paperi oli hänen riemunsa. Hän toimi peräkamarissaan myöskin lähiseudun palvelijattarien kirjurina. Hänen ystävänsä Huguet oli aivan hintelä ja ontui pahoin, mutta oli vielä vilkas eikä ollut Hyacintheä hylännyt. He asuivat ullakkosuojassa kapakan takana. Huguet piti neuvoa varustaakseen tupakalla ystävänsä piipun. Eräänä talviyönä häntä iskettiin maankiertäjien kesken tapahtuneessa tappelussa puukolla lapaluiden väliin, ja hän joutui sairaalaan. Hyacinthe kävi häntä katsomassa. Huguet hymyili hänelle ja kuoli. Hyacinthe laati edelleen sopimuskirjoja ja toimi ahdistuksen alaisina olevien naiskuvatusten asianajajana ja sihteerinä. Mutta hänen kaunis käsialansa alkoi käydä epävarmaksi, katse himmentyi ja pää kävi painavaksi; hän vietti pitkät hetket uneliaana ja mitään ajattelematta. Kuusi viikkoa Huguet'n kuoleman jälkeen hänet kohtasi halvaus. Hänet vietiin Rue du Sabot'n varrella sijaitsevaan huoneeseen, vaimoraukan luo, joka ei ollut häntä nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, mutta rakasti häntä yhä vielä samoinkuin hääpäivänä. Vaimo hoiti häntä mitä hellimmin. Hyacinthen vasen käsivarsi oli halvaantunut, hän laahasi jalkaansa, kykeni tuskin liikkumaan eikä enää puhunut. Vaimo siirsi hänet joka aamu vuoteesta ikkunan luo, missä hän vietti päivänsä auringon valossa. Vaimo täytti hänen piippunsa ja silmäili häntä lakkaamatta. Kuuden kuukauden kuluttua sattui uusi halvauskohtaus, ja Hyacinthe vietti viikon päivät liikahtamatta. Hänen kangistunut kielensä kykeni lausumaan vain epämääräisiä ääniä, mutta hänen luultiin mainitsevan kuollessaan Huguet'n nimeä.
Isäni ei puhunut milloinkaan eno Hyacinthestä. Äitinikin vältti hänen mainitsemista. Hän kertoi kuitenkin usein seuraavan jutun, joka hänen mielestään kuvasi tuon kevytmielisen ja petollisen miehen luonnetta.
Hyacinthe oli vuoden 1830 vallankumouksen aikana yli neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta yhä vielä terhakka mies, naistennaurattaja, ja tunsi olonsa asunnossa ikäväksi. 'Kolmen kunniakkaan päivän' aikana hän pysytteli rauhallisena tehden pyhiä lupauksia kansan hyväksi. Heinäkuun 30 p:nä, kuninkaallisten joukkojen luopumuksen jälkeen, tulen lakattua joka puolella riehumasta ja trikolorin liehuessa Tuileries-palatsin katolla, miehemme pisti nokkansa pihalle haluten tuntemastaan syystä lähteä Bastiljin ja Saint-Antoinen etukaupungin kulmaukseen. Hän asui Étoilen tulliportin tienoilla, seudussa, joka siihen aikaan oli maalaismainen ja autio. Voidakseen tyydyttää halunsa hänen tuli kulkea paahtavan auringon alla pitkin revittyjä katuja ja kiivetä vähintään kolmenkymmenen barrikadin yli, joita vartioi kansa, ellei tahtonut kulkea pitkiä kiertoteitä epävarmojen kaupunginosien kautta. Tämän vaikeuden voittamiseksi Hyacinthe keksi nerokkaan keinon. Hän lähti erään tuttavansa viinikauppiaan ja ravintoloitsijan luo, kiersi otsalleen jäniksenvereen kastetun rievun ja antoi keittäjän ja hänen apulaisensa kantaa itsensä ensimmäisen katusulun eteen, joka oli aivan lähellä Faubourg du Roulea. Kävi niinkuin hän oli otaksunut: barrikadin puolustajat pitivät häntä haavoittuneena, ottivat hänet vastaan kantajien käsistä ja toimittivat erittäin varovasti katusulun toiselle puolelle. Sitten he tarjosivat hänelle lasin viiniä ja määräsivät kaksi miestä kantamaan häntä paareilla. Muodostui saattue, joka karttui matkan varrella; eräs Polyteknillisen opiston oppilas, paljastettu miekka kädessään, kulki sen etunenässä. Kansanmiehiä, paitahihasillaan, hihat käärittyinä, viheriät oksat pyssyjen piipuissa, marssi paarien vierellä huutaen:
— Kunniaa urhoolliselle!
Jäljessä kulki latojaoppilaita, jotka tunsi heidän paperipäähineistään, valkoisiin puettuja leipurinsällejä, koulupoikia, joilla oli kaartin olkalaput ja hihnat, kymmenen vuoden ikäinen lapsi, jonka päässä oleva sotilaslakki painui olkapäitä myöten, ja kaikki toistivat:
— Kunniaa urhoolliselle!
Naiset polvistuivat heidän ohi kulkiessaan. Toiset heittivät kukkia sankarilliselle uhrille ja asettivat paareille kolmivärisiä nauhoja ja laakerinoksia. Rue Saint Florentinin kulmassa eräs vapaamielinen maustekauppias piti hänelle puheen ja antoi hänelle pronssimitalin, jossa oli La Fayetten kuva. Barrikadien puolustajat siirsivät saattueen tullessa pois tieltä katukivet, tynnyrit ja ajoneuvot päästääkseen haavoittuneen esteettömästi kulkemaan. Pitkin matkaa tekivät kapinalliset kunniaa pyssyillään, rummuttajat pärryttivät, ja torvet raikuivat. Huudot 'Eläköön kansan puolustaja! Eläköön perustuslain suojelija! Eläköön vapauden sankari!' kohosivat autereisessa ilmassa kohti hehkuvaa taivaankantta. Kaikista kapakoista kiidätettiin punaisen nesteen täyttämiä laseja kunniakkaalla sijallaan lepäävän tuntemattoman huulille, ja kokonaisia pulloja tarjottiin kantajille, jotka höyrysivät kuin suitsutusastiat.
Niin saatettiin eno Hyacinthe kaikella kunnialla Bastiljin torin jaFaubourg-Saint-Antoinen kulmaan, pesijättären, rouva Constancen luo.
— Erikoisesti tuntuu minusta vastenmieliseltä, virkkoi äitini kerrottuaan tuon kehnoa elämäntapaa osoittavan kepposen, että Hyacinthe tuon teeskentelynsä nojalla anasti onnettomuudelle kuuluvat oikeudet ja esiintyi uhrina.
— Hän uskalsi paljon, lausui kummisetäni. Se yleinen innostus, jonka hän oli herättänyt, olisi hänen viekkautensa ilmitultua muuttunut yhtäkkiä raivoksi; ne, jotka osoittivat hänelle julkista kunnioitusta, olisivat kohdelleet häntä häpeällisesti, ja ne torakurkut, jotka ojensivat hänelle juotavaa, olisivat kenties repineet hänet kappaleiksi. Asestettu joukkio voi tehdä millaisia väkivallantekoja tahansa. On kuitenkin tunnustettava, että Parisin väestö menetteli niinä mainehikkaina päivinä sävyisästi eikä käyttänyt voittoansa väärin. Varakas porvaristo ja oppineet yhdyskunnat taistelivat työläisten rinnalla; Polyteknillisen opiston oppilaat ratkaisivat voiton monissa kohdissa. Useimmat heistä kunnostautuivat osoittamalla sankaruutta ja inhimillisyyttä.
Eräs heistä tunkeutui linnaan väkijoukon etunenässä ja kehoitti kuninkaallista kaartia antautumaan. Sotilaat käänsivätkin pyssynsä ylösalaisin, mutta heitä komentava vanha kapteeni hyökkäsi raivoissaan miekka kädessä kohti opiston oppilasta. Miekka oli jo lähellä rintaa, kun uhatun onnistui väistää se ja siepata käsiinsä. Hän ojensi säilän takaisin upseerille sanoen: 'Hyvä herra, ottakaa miekkanne, jota olette kunniakkaasti kantanut taistelutantereella ja jota ette varmaankaan käytä kansaa vastaan.' Kapteeni, jota tuo ihailu ja tunnustus liikutti, irroitti tunikastaan kunnialegionan ristin ja ojensi sen nuorelle vastustajalleen sanoen: 'Isänmaa tulee varmaan kerran antamaan teille tämän kunniamerkin. Sallikaa minun tarjota itsellenne sen näkyvä muisto.' Tässä kansalaissodassa lähensivät taistelevia kunniantunto ja isänmaanrakkaus.
Kummisetäni oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun herra MarcRibert alkoi esittää toista:
— Heinäkuun 28 p:nä, kertoi hän, kun parisilaiset joukot alkoivat Hôtel-de-Villen torilla väistyä taajan tulen tieltä, syöksyi eräs nuori mies trikolori peitsen kärjessä kymmenen askeleen päähän kuninkaallisesta kaartista ja huusi: 'Katsokaa kansalaiset, kuinka suloista on kuolla Vapauden puolesta!' Siihen hän kaatui monien kuulien lävistämänä.
Näiden sankarillisten tekojen liikuttamana kysyi äitini, minkätähden ei niin jalo toiminta ole paremmin tunnettu ja tunnustettu.
Kummisetäni mainitsi useitakin syitä:
— Yksinvallan, vallankumouksen ja keisarivallan aikaiset sodat ovat kyllästäneet Ranskan historian sankarillisilla teoilla; siihen ei mahdu enää uusia. Sitäpaitsi himmensi heinäkuun voittajien maineen heidän saavutuksensa vähäpätöisyys, he veivät voittoon vain keskinkertaisen valtiomuodon, ja heidän uhrautuvaisuudestaan sukeutunut kuningasvalta ei mielellään muistellut alkujuurtansa. Vihdoin on huomattava, että sankareillakin on omat kohtalonsa.
— Ehkä, virkkoi äitini, mutta on sittenkin vahinko, että kauniin teon muisto häipyy olemattomiin.
Vanha herra Dubois, joka oli keskustelun aikana lakkaamatta käännellyt kädessään nuuskarasiaansa, käänsi äitiini päin leveät ja tyynet kasvonsa.
— Älkää ehdättäkö syyttämään kohtaloa väärämieliseksi, rouva Nozière. Kaikki nuo kauniit piirteet, kaikki nuo suuret sanat ovat pelkkää satua ja joutavaa melua. Koska ei ole mahdollista tarkoin toistaa, mitä on lausuttu tarkkaavaisessa ja rauhallisessa seurassa, niin onko todennäköistä, parahin rouva, että jokin ele tai lausuma voitaisiin painaa mieleen taistelun tuoksinassa? Minä en paljoa välitä siitä, että teidän kertomanne, hyvät herrat, luultavasti ovat pelkkää kuvitelmaa, vailla kaikkea todellisuuspohjaa, mutta niistä puuttuu sitäpaitsi luontevuus, ja taide, se kaunis koruttomuus, joka yksin kykenee säilymään halki vuosisatojen. Siitä syystä on paras jättää ne kalentereihin homehtumaan. Historiallinen totuus ei ole minkäänlaisissa tekemisissä näiden kauniiden sankaruuden esimerkkien kanssa, jotka siirtyvät vuosisadasta toiseen ihmisten huulilla: ne johtuvat yksinomaan taiteen ja runouden työpajoista. En tiedä, onko nuori Bara, jonka hengen rojalistit lupasivat säästää, jos hän suostuisi huutamaan 'Eläköön kuningas', huutanut 'Eläköön tasavalta' ja kaatunut kahdenkymmenen pistimeniskun surmaamana. En sitä tiedä enkä voi milloinkaan tietää. Mutta tiedän, että tuon lapsen kuva, joka uhrasi kukoistusaikanansa elämänsä vapaudelle, saa nousemaan kyyneleet silmiin ja hehkun sydämiin ja ettei täydellisempää uhrin vertauskuvaa voi ajatellakaan. Tiedän myös ja nimenomaan, että kuvanveistäjä Davidin näyttäessä minulle tuon lapsen suloisessa ja puhtaassa alastomuudessaan antautumassa kuolemaan yhtä tyynesti kuin Vatikaanin haavoittunut amatsooni, painaen povelleen kokardiansa ja pitäen jähmettyneessä kädessään rumpupalikkaa, jolla oli pärryttänyt hyökkäykseen, ihme on täytetty, nuori sankari on luotu. Bara elää, Bara on kuolematon.
Näinä aikoina minä jouduin kokemaan ankaraa murhetta. Mélanie kävi vanhaksi. Tähän saakka ihmisten erilaiset iät olivat vain huvittaneet minua vaihtelevaisuudellaan. Vanhuus oli minua miellyttänyt, koska oli maalauksenomainen, toisinaan hieman hassunpäiväinen ja mielellään naurettava. Nyt minun täytyi havaita, että se oli hankala ja ikävä. Mélanie kävi vanhaksi; kori alkoi rasittaa hänen käsivarttansa, ja hänen torilta palatessaan kuului huohotus portaiden alapäästä aina huoneiston perälle saakka. Hänen näkönsä oli himmeämpi kuin hänen silmälasiensa aina himmeät akkunat; hänen huonot silmänsä saivat aikaan erehdyksiä, jotka minua aluksi naurattivat, mutta aivan pian huolestuttivat lukuisuudellaan ja melkoisuudellaan. Hän erehtyi pitämään permantovahan kappaletta leivänkannikkana ja likaista riepua vasta kynimänään kanana. Kerran hän luuli istuutuvansa jakkaralleen, mutta istuutuikin kummisetäni minulle lahjoittaman nukketeatterin katolle murskaten koko rakennuksen ja joutuen ankarasta säikähdyksestä ihan sanattomaksi. Hän menetti muistinsa, sekoitti toisiinsa eri aikakaudet, puhui keisarin kruunauksen kunniaksi järjestetyistä ulkoilmatanssiaisista, joissa oli tanssinut kylän voudin keralla, ikäänkuin asia olisi eilen tapahtunut, samoin suudelmasta, jonka hän oli vaaraa uhmaten kieltänyt eräältä taloon majoitetulta kasakalta miehitysaikana. Hän kertoi usein samoja tarinoita ja palasi alinomaa puhumaan siitä pakkasesta, joka oli Parisissa vallinnut joulukuun 15 p:nä 1840, kun keisari tuotiin takaisin Parisiin. Keisarin kirstulle oli laskettu hänen pieni päähineensä ja miekkansa. Mélanie oli ne nähnyt, mutta ei sittenkään voinut uskoa keisarin kuolleen. Hänen henkensä hämmentyi; hän ei voinut hetkeksikään poistua keittiöstä pelkäämättä unohtaneensa sulkea vesihanan, ja tulvan pelko myrkytti kaikki kävelyretkemme, jotka olivat muinoin olleet hymyilevän rauhalliset.
Vanhan hoitajattareni tila hämmästytti minua, mutta ei huolestuttanut, koska en ajatellut sen jatkuvan. Mutta eräänä iltana kuulin isäni ja äitini hiljaa keskustelevan.
— Mélanie riutuu päivä päivältä, ystäväiseni, sanoi äitini.
— Öljy on lampusta loppunut.
— Eikö ole varomatonta lähettää hänet ulos Pierrot'n kanssa?
— Rakas Antoinette, hän rakastaa lasta siinä määrin, että hänen vanhasta sydämestään löytyy vielä kyllin voimaa ja älyä hänen suojelemisekseen.
Tuo lause valaisi mieleni; minä ymmärsin ja aloin itkeä. Minä tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että elämä virtaa ja pakenee kuin vesi.
Siitä lähtien minä riipuin kiihkeästi kelpo Mélanien ryhmyisessä käsivarressa; minä syleilin häntä, mutta olin jo hänet menettänyt.
Erittäin kauniin kesän aikana hänen voimansa verestyivät ja muisti kohentui; hän alkoi jälleen kukoistaa lietensä ja kasariensa vaiheilla, ja minä aloin jälleen häntä kiusoitella. Hän lähti jälleen joka päivä torille ja palasi pahoin huohottamatta ja tuntematta liiaksi vasun painoa käsivarressaan. Mutta sateisen sään vallitessa hän valitti huimausta. 'Olen kuin humalainen', sanoi hän. Eräänä aamuna, hänen lähdettyään tapansa mukaan ostoksille, soitettiin ovikelloamme. Herra Ménage oli löytänyt pyörtyneen Mélanien portaiden juurelta ja kantoi hänet sisään. Mélanie tointui pian, ja isäni sanoi meille, että hän oli tällä kertaa pelastunut. Minä tarkastelin herra Ménagea erittäin uteliaana ja tarkkaavammin kuin ikäni edellytti; olin näet edistynyt enemmän tiedoissa kuin käytöksessäni. Herra Ménagella oli punainen haaraparta, huopahattu à la Rubens ja husaarihousut, mutta hän ei ollenkaan näyttänyt mieheltä, joka juo kuumaa punssia pääkallosta. Laskettuaan Mélanien sohvaan hän kannatti hänen päätänsä ja toimi laupiaana samarialaisena. Hän näytti älykkäältä ja lempeältä. Hänen kauniit, hieman väsyneet silmänsä, surumieliset ja hellät, katselivat ystävällisesti olioita, ja luulinpa havaitsevani niissä hymyn, kun ne osuivat äitini kauniisiin hiuksiin. Minua hän silmäili niin suopeasti kuin voi silmäillä lasta, joka ei ole kaunis, ja kehoitti vanhempiani sallimaan luonnon, kaiken voiman lähteen, vapaasti vaikuttaa minussa.
Herra Ménagea kiitettiin mitä lämpimimmin ja toivotettiin hänelle kaikkea hyvää. Äitiäni liikutti se, että hän oli muistanut tuoda Mélanien vasunkin. Mélanie itse ei ollut maalaajalle ollenkaan kiitollinen hänen suomastaan avusta. Herra Ménage oli aikoinaan häntä kovin loukannut kuvaamalla hänen oveensa vieraanvaraisuutta anelevan Amorin, ja Mélanie ei antanut hänelle anteeksi tuota hävyttömyyttä; niin voimallinen on kunniantunto kunnon naisissa.
Vanha palvelijattaremme virkosi aivan pian, kuten tohtori oli otaksunut; mutta kävi ilmi, että hänen tosiaankin oli jo aika luopua virastaan.
Minulta salattiin jotakin. Kuiskuteltiin, tukahdutettiin huokauksia, pyyhkittiin kyyneleitä, tehtiin kääröjä. Puhuttiin peitetyin sanoin Mélanien veljentyttärestä, joka oli mennyt naimisiin Denizot-nimisen maanviljelijän kanssa ja hoiti hänen kerallaan maatilaa Jouy-en-Josasissa.
Eräänä aamuna ilmaantui luoksemme tuo veljentytär, nöyrä ja hirmuinen. Hän oli kookas nainen, tummapintainen ja kuiva, ja hänen suussaan nähtiin valtavan suuria, mutta harvalukuisia hampaita. Hän tuli hakemaan tätiänsä Mélanieta Jouyhin, kattonsa alle. Minä arvasin kaiken vastustelun hyödyttömäksi ja aloin itkeä. Syleiltiin toisiansa jäähyväisiksi; äitini lohdutti minua sanoen vievänsä minut pian kerallaan Jouyhin. Vanha Mélanie oli pikemmin kuollut kuin elävä; mutta eräs syvä ja ongelmallinen seikka herätti huomiotani. Minä näin, että hän esiliinansa irroittaessaan katkaisi ne siteet, jotka olivat kiinnittäneet häntä porvarilliseen elämään, ja että hänestä sukeutui toinen henkilö, maalaisnainen, johon minua ei liittänyt mikään. Minä ymmärsin auttamattomasti kadottaneeni kelpo Mélanieni.
Me saattelimme hänet rattaiden luo, joihin hän istuutui veljentyttärensä viereen. Ruoska hipoi tamman korvia. He lähtivät. Minä näin hänen valkoisen ja pyöreän, juustoa muistuttavan maalaispäähineensä siirtyvän yhä loitommaksi. Se oli ensimmäinen suruni. Tunnen sen aiheuttaman kivun vielä nytkin.
Mélanien menettäessäni kadotin enemmän kuin aavistinkaan: kadotin varhaisimman lapsuuteni sulon ja ilon. Äitini, joka piti Mélanieta arvossa, oli kyllin jalomielinen ollakseen kadehtimatta vanhalle hoitajattarelleni osoittamaani rakkautta, ja jos tämä rakkaus kenties ei ollutkaan niin suuri ja ylevä kuin äitiini kohdistuva kiintymys, se saattoi olla hellempi ja oli varmaan paljoa läheisempi.
Mélanien sydän oli yhtä yksinkertainen kuin oma sydämeni, ja ajatustemme suppea piiri lähensi meitä toisiimme. Mélanie, joka oli jo iäkäs minun syntyessäni, ei ollut hilpeä; hän ei voinut olla hilpeä, koska oli elänyt vaikeata elämää; mutta hänen säteilevä viattomuutensa korvasi nuoruuden ja iloisen mielen.
Mélanie muovasi kieltäni yhtä paljon ja enemmän kuin äitini. Minulla ei ole syytä sitä valittaa; hän puhui hyvin, vaikka olikin vähätietoinen.
Hän puhui hyvin, sillä hän lausui niitä sanoja, jotka vakuuttavat ja lohduttavat. Jos olin soraansuistuen saanut naarmun polveeni tai nenääni, niin hän lausui niitä sanoja, jotka parantavat. Jos lausuin hänelle jonkin pienen valheen, jos osoitin itsekästä tunnetta, jos antauduin vihan valtaan, niin hän lausui niitä sanoja, jotka ojentavat, vahvistavat ja tyynnyttävät ihmisen sydäntä. Hänelle olen kiitollisuudenvelassa moraalisten tuntojeni perustuksista, ja se mitä olen niihin myöhemmin lisännyt, ei ole lujuudeltaan noiden vanhain perustusten veroista.
Vanhan hoitajattareni huulilta olen oppinut hyvän ranskankielen. Mélanie puhui kansanomaisesti. Hän sanoi 'kastrolli', 'skaappi' ja 'kolidoori'.[1] Sellaisia seikkoja lukuunottamatta hän olisi voinut opettaa moitteetonta kielipartta monelle professorille ja monelle akateemikolle. Hänen huuliltaan löytyi hänen esivanhempiensa sujuva ja kevyt ilmaisutapa. Osaamatta lukea hän lausui sanat niinkuin oli ne lapsuudessaan kuullut, ja ne, joilta hän oli ne kuullut, olivat olleet hekin vähätietoisia ja olivat ammentaneet kielen sen luonnollisista lähteistä. Niinpä Mélanie puhuikin luontevasti ja oikein. Hän löysi vaivattomasti lauseparret, jotka olivat värikkäät ja mehevät kuin puutarhojemme hedelmät; hänen puheensa oli tulvillaan hupaisia käänteitä, viisaita sananlaskuja, kansanomaisia ja maalaisia kuvia.
[1] Koska me oppineet henkilöt sanommele lierre, vaikka pitäisi sanoal'ierre, jale lendemain, vaikka oikein olisil'endemain, ei pidä olla nirso kuullessaan kansanomaista puhetta. Mélanie käytti muotoja unelégumejacaneçon(caleçoninasemasta); mutta malttakaahan:une légumeon La Bruyèrellä jacaneçonteoksessaÉtat de la France pour 1692. Mieleeni muistuu eräs tarina, jonka Mélanie minulle kertoi ja jota en malta olla tähän lisäämättä. Eräänä kauniina kesäpäivänä, joka oli viimeinen, toistemme seurassa viettämämme, hän istui Luxembourgin puutarhan penkillä, ja minä suutelin hänen ryppyistä poskeansa. Tuo kelpo olento oli pelkäävinään ja huudahti:
— Aiotko minut ahmaista suuhusi, pieni herra! Oletko muuttunutihmissudeksi?
Minä kysyin häneltä, mikä se oli, ihmissusi. Hän ei vastannutkysymykseeni, mutta kertoi minulle seuraavaa:
— Nuoruuteni aikana oli poika, jolle hirtehiset kapakassa vakuuttivat, että hän oli susi ja että hänen piti syödä oma äitinsä. Poika yksinkertaisuudessaan tuon uskoi. Palattuaan yöllä kotiin hän lähestyi vuoteessaan nukkuvaa äitiänsä ja sanoi hänelle:
— Äiti, äiti-rukka, minun täytyy syödä sinut. Anna minulle siunauksesi, nyt minä sinut syön…
Siihen Mélanie keskeytti kertomuksensa. Kehoitinpa häntä miten tahansa, hän ei sanonut enempää. Mélanien tarinat olivat siinä suhteessa erinomaiset, ettei niissä ollut loppua.
— Rakas ystävä, sanoi äitini tohtori Nozièrelle, rouva Caumont suosittelee meille pientä tourainelalsta palvelijatarta. Eipä haittaisi, vaikka häntä silmäileisit. Hän on toistaiseksi palvellut vain erään vanhan neidin luona Toursin etukaupungissa. Minulle vakuutetaan, että hän on rehellinen.
Hyvän taloudenhoidon kannalta olikin jo aika saada kunnollinen palvelijatar. Mélanien lähdöstä kuluneena toista vuotta kestäneenä kautena meillä oli ollut ainakin kaksitoista palvelijaa, joista parhaimmat erosivat toimestaan heti, kun huomasivat pidettävän silmällä säästäväisyyttä. Meillä oli ollut eräs Sycorax, jonka leuka kasvoi partaa ja joka tarjosi meille noidankeittiön tuotteita, oli ollut eräs varsin soma kahdeksantoista vuoden ikäinen tyttö, jolla ei ollut' aavistustakaan taloudenhoidosta ja jota äitini aikoi totuttaa, mutta joka hävisi kolmen päivän kuluttua vieden mukanaan hopeisen pöytäkaluston; oli ollut eräs Salpêtrièrestâ karannut, joka väitti olevansa Louis-Philippen tytär ja kantoi kaulassaan pullontulppia, ja rakas isäni oli lääkärinä kaikkein viimeinen huomaamaan, että tyttö oli mielenvikainen; meillä oli ollut Chouette, joka torkkui kaiken päivää palveluksessamme ja yöllä, kun otaksuimme hänen nukkuvan yliskamarissaan, piti Rue Mouffetardin varrella pihan perällä kapakkaa, missä tarjoili pahantekijöille kellarimme viinejä. Kummisetäni, joka oli sellaisissa asioissa tuntija, väitti hänen olevan oivallisen keittäjän ja paistajan. Hortense Percepied, joka Penelopen tavoin odotteli Ikariaan matkustanutta puolisoansa, veti samoinkuin Penelope luokseen suuren joukon kosijoita, jotka aterioivat keittiössämme.
Siihen aikaan kuuli samoja valituksia kuin nykyjään: 'On kerrassaan mahdotonta pitää palvelijoita. Ei ole enää laita niinkuin ennen vanhaan, jolloin löysi helposti rehellisiä palvelijoita. Asia on kerrassaan muuttunut.' Eräät henkilöt syyttivät vallankumousta, joka oli herättänyt kansassa himoja ja haluja. Mutta nukkunevatko himot ja halut milloinkaan? Tosiasia on, että hyvät isännät ja hyvät palvelijat ovat olleet harvinaisia kaikkina aikoina. Maailmasta löytyy harvoin Epiktetoksia ja Markus Aureliuksia.
Äitini ei odottanut uutta tulokasta sokein luottamuksen tunnoin, joka ei ollut enää mahdollinen, mutta salli sentään ilmaantua eräänlaisen suotuisan aavistuksen. Mistä se lienee häneen tullut? Siitä, että hän oli kuullut nuoren tytön olevan kunnollisen, kunniallisten maalaisten kasvattaman ja tottuneen palvelukseen virkamies- ja sotilassukuun kuuluvan vanhan neidin luona. Sitäpaitsi oli äitini kuullut rippi-isältään abbé Moinier'ltâ, että epätoivoisuus oli suuri synti.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi isä.
— Voimme nimittää häntä miten mielit, ystäväiseni. Kasteessa on hän saanut nimen Radégonde.
— Tavanomainen palvelijain nimien muuttaminen ei minua miellytä, vastasi isä. Minusta tuntuu, että riistäessään inhimilliseltä sosiaaliselta olennolta nimen riistää samalla jotakin hänen persoonallisuudestaan. Mutta myönnän mielelläni, että Radégonde soinnahtaa karulta.
Kun nuori tyttö ilmoitettiin saapuneeksi, äitini ei lähettänyt minua pois. Syynä oli joko hajamielisyys (äidissäni näet liittyi omituisen viehättävästi jokin määrä malttamattomuutta mitä valppaimpaan varovaisuuteen) tahi se ajatus, että minä voin huoletta kuunnella talousasioita koskevaa viatonta keskustelua.
Radégonde eteni pitkin kaikuvin askelin ja pysähtyi keskelle salia suorana, liikkumattomana, kädet ristissä esiliinalla ja kasvoissa ilme, joka osoitti samalla kertaa arkuutta ja julkeutta. Hän oli varsin nuori, melkein lapsi, raikasvärinen, ei tumma eikä vaalea, ei kaunis eikä ruma, näöltään huvittavan ristiriitainen, typerä ja ovela, puettu niinkuin hänen kotiseutunsa vaatimattomin maalaistyttö, mutta samalla tavallaan loistokkaasti; hiukset oli kammattu suuren litteäperäisen pitsimyssyn niskahunnun alle, ja hartioita peitti tulipunainen kukillinen huivi. Hän oli erittäin vakava ja erittäin koomillinen ja miellytti minua sellaisenaan; huomasinpa myös, ettei hän ollut vanhemmillenikaan vastenmielinen.
Äitini kysyi häneltä, osasiko hän ommella. Hän vastasi: — Osaan, rouva. — Keittää? — Osaan, rouva. — Silittää? — Osaan, rouva. — Siivota huoneen perinpohjin? — Osaan, rouva. — Korjata liinavaatteita? — Osaan, rouva.
Jos äitini olisi häneltä kysynyt, osasiko hän valaa tykkejä, rakentaa katedraaleja, sepittää runoelmia ja hallita kansoja, hän olisi yhä vastannut 'Osaan, rouva', sillä hän antoi myöntäviä vastauksiaan ilmeisesti ollenkaan välittämättä hänelle esitettyjen kysymysten merkityksestä, pelkästä kohteliaisuudesta, hyvän kasvatuksen ja soveliaisuuden vuoksi, koska oli vanhemmiltaan oppinut olevan sopimatonta vastata kieltäen huomattaville henkilöille.
Sanoa hälle 'ei' ja aivan aiheettako? Ei, toinen meill' on laki jumalatarten kanssa.
Niin sanoi La Fontaine, joka ei tietänyt, miten sanoa 'ei' neiti deSillerylle.
Äitini ei enempää tutkinut nuoren maalaistytön tietojen syvyyttä. Hän sanoi lempeästi mutta varmasti vaativansa hyvää ryhtiä, moitteetonta käytöstä, lupasi kirjoittaa hänelle heti, kun asia tulisi päätetyksi, ja sanoi hänelle hyvästi tuskin huomattavasti hymyillen.
Nuoren Radégonden poistuessa hänen esiliinansa tasku tarttui, miten lieneekään tarttunut, ovenripaan. Tuon tapahtuman huomasin yksin minä; minä havaitsin sen kaikki yksityiskohdat ja ihmettelin sitä hämmästynyttä ja moittivaa katsetta, jonka Radégonde loi ryöstäjä-ripaan, ikäänkuin se olisi ollut henki, joka tahtoi häntä pidättää, kuten nähdään tapahtuvan keijukaissaduissa.
— Mitä hänestä arvelet, François? kysyi äitini.
— Hän on kovin nuori, vastasi tohtori, ja sitäpaitsi…
Mahdollista on, että epämääräinen ja häipyvä aavistus oli paljastanut isälleni Radégonden laadun. Mutta se oli tiessään, ennenkuin ehti ilmilausutuksi. Hän ei päättänyt lausettaan. Minä, vaikka olinkin pieni ja pienten asioiden tasalla, olin kuitenkin nähnyt riittävästi arvatakseni, että tuo nuori maalaisneito muuttaisi rauhallisen asumuksemme taloksi, jossa tuntui liikkuvan aaveita.
— Tyttö näyttää kelvolliselta, virkkoi äitini, ehkäpä saan totutetuksi.Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, kultaseni, nimitämme häntäJustineksi.