Samana päivänä ja samalla tunnilla syntyneinä me olimme kasvaneet yhdessä. Se oli totellut aluksi nimeä Puck, jonka isäni oli sille antanut, mutta myöhemmin sitä nimitettiin Caireksi, ja tämä nimenmuutto ei ollut kunniaksi, jos näet kunnialla tarkoitetaan moitteettomuutta. Kun havaittiin, kuinka taitavasti se osasi pettää, kuinka kekseliäästi varastaa ja kuinka hedelmällisesti sen mieli kehitteli koiran juonia, ja kun vielä oli pakko ihailla sen kepposissa ilmenevää henkevyyttä ja sukkeluutta, sille annettiin lisänimi Robert Macaire, sen kuuluisan rosvon nimi, jota oli ensimmäisenä esittänyt näyttämöllä Frédérick Lemaitre suunnilleen viisitoista vuotta aikaisemmin ja josta Honoré Daumier'n voimallinen piirrin oli tehnyt pilalehtiin vuoron perään finanssimiehen, kansanedustajan, Ranskan päärin ja ministerin. Nimi Robert Macaire havaittiin liian pitkäksi ja lyhennettiin Caireksi. Se oli pieni keltainen koira, jossa oli vain vähän rotua, mutta paljon älyä. Olihan sillä siinä suhteessa ollut perittävääkin, Finette, sen äiti, suoritti itse ostoksensa, maksoi sisälmysten myyjälle, mitä hänelle kuului, ja kuljetti lihan rouva Mathias'lle keitettäväksi.
Cairen äly oli kehittynyt paljoa nopeammin kuin minun älyni, ja se oli jo kauan aikaa harjoittanut elämässä tarvittavia taitoja minun vielä ollessani tietämättömänä maailmasta ja itsestäni. Kun minua kannettiin sylissä, se oli aina mustasukkainen. Se ei pyrkinyt milloinkaan minua puremaan, syynä joko se, että havaitsi sellaisen menettelyn vaaralliseksi, tai se, että minä herätin sen mielessä pikemmin ylenkatsetta kuin vihaa; mutta se silmäili äitiäni ja vanhaa hoitajatartani, jotka minua vaalivat, sellaisin synkin ja onnettomin ilmein, joka osoittaa kateutta. Apunaan se vähäinen äly, jonka tuo onneton intohimo sille jätti, se pakeni mainitsemiani henkilöitä siinä määrin kuin voi paeta niitä, joiden seurassa elää. Se pakeni isäni luo ja vietti päivänsä tohtorin pöydän alla, rumalle lampaannahalle keräksi käpertyneenä. Minun astuessani ensimmäisiä askeliani sen tunteet kerrassaan muuttuivat. Se osoitti minulle myötätuntoa ja leikki huvikseen tuon pienen epävarman ja heikon olennon kanssa. Saavutettuani sen iän, jossa ymmärrys herää, minä sitä ihailin; minä tunnustin sen itseäni etevämmäksi sikäli, että se oivalsi syvästi luontoa, mutta monessa suhteessa olin sen jo saavuttanut.
Jos Descartes onkin vastoin kaikkea todennäköisyyttä väittänyt, että eläimet ovat pelkkiä koneita, on hänelle annettava anteeksi, koska hänen filosofiansa teki sellaisen väitteen välttämättömäksi ja koska jokainen filosofi ahdistaa luonnon, joka on hänelle vieras, järjestelmään, joka on hänen itsensä tuottama. Descartesin opin kannattajia ei ole enää olemassa, mutta lienee vielä henkilöitä, jotka sanovat eläimissä olevan vaiston ja ihmisessä älyn. Minun lapsuuteni aikana sellaista oppia saarnattiin aivan yleisesti. Se on typeryyttä. Eläimissä on äly, laadultaan samankaltainen kuin meidän älymme, siitä eroava ainoastaan aistimien erilaisuuden nojalla, jotka kuitenkin käsittävät maailman samoinkuin meidän aistimme. Meissäkin on tuo salainen nero, tajuton viisaus, vaisto, joka on älyä verrattomasti arvokkaampi, koska ihminen enempää kuin jauhopunkkikaan ei voisi elää hetkeäkään ilman sitä.
Minä uskon samoinkuin La Fontaine, joka oli parempi filosofi kuin Descartes, että eläimet, varsinkin luonnontilassa eläessään ovat kekseliäitä ja taidokkaita. Kesyttäessämme me teemme ne mitättömämmiksi, pilaamme niiden sydämen ja ymmärryksen. Millaisia ajatuksia jäisikään ihmiseen, jos hänet saatettaisiin siihen tilaan, johon me saatamme koiramme ja hevosemme, puhumattakaan karjapihan asukkaista? 'Salliessaan ihmisen joutua orjuuteen Zeus riistää häneltä puolet hänen kyvyistään.'
Kesyissä samoinkuin villeissäkin ilman, maan ja veden eläimissä liittyy samoinkuin meissäkin syvällä mielen pohjassa varmaan vaistoon harhaileva äly. Ne ovat alttiit erehdyksille samoinkuin ihmiset. Cairekin erehtyi toisinaan.
Se rakasti hellästi Zerbiniä, kirjakauppias Caumontin villakoiraa. Ja Zerbin, joka oli kunniallista ja hyvää sukuperää, rakasti Cairea vieläkin hellemmin. He olivat toisilleen kaikki kaikessa; Cairen huono maine oli heijastunut Zerbiniin, jota ei enää mainittu Zerbiniksi, vaan Bertrandin, Robert Macairen kumppanin nimellä. Caire vietteli Zerbinin harhateille ja teki siitä lyhyessä ajassa kehnon olennon. Päästessään karkuun ne juoksentelivat yhdessä, Herra tiesi missä, ja palasivat likaisina, ontuen, uupuneina, toisinaan korvat revittyinä, mutta silmät pirteinä ja iloissaan.
Herra Caumont kielsi villakoiraansa seurustelemasta meidän koiramme kanssa. Mélanie, joka halusi välttää nöyryytyksiä ja moitteita, koki pitää silmällä, ettei Caire pääsisi etsimään itseänsä ylhäisemmän ja korkeamman naapurin seuraa. Mutta ystävyys on kekseliäs ja pitää esteitä pilkkanaan. Valvonnasta ja lukoista huolimatta he keksivät tuhat keinoa tavatakseen toisensa. Pihanpuolisen ruokasalinikkunan laudalla maaten Caire väijyi hetkeä, jona hänen ystävänsä lähtisi kirjakaupasta. Bertrand ilmaantui pihalle ja kohotti lempeän katseen kohti ikkunaa, josta Caire silmäili sitä rakkain ilmein.
Pidettiinpä mitä keinoa tahansa, viiden minuutin kuluttua he olivat toistensa seurassa. Heillä oli loputtomia leikkejä ja salaperäisiä kävelyretkiä. Mutta eräänä päivänä Bertrand ilmaantui pihalle muuttuneena eräänlaiseksi ylen naurettavaksi pikkujalopeuraksi. Eräs niistä saksiniekoista, jotka kauniina kesäpäivinä keritsevät koiria Seinen rannalla, Pont-Neufin tienoilla, oli sen kerinyt. Hartioille jätetty villa muodosti jonkinlaisen harjan, mutta paljas selkä ja vatsa, jotka oli leikattu surkean alastomiksi, olivat likaisen punervat ja tumman sinen vivahteiset; jalkoihin olivat jääneet kalvosimien tapaiset karvakierteet, ja hännänpäätä kaunisti murheellisen hullunkurinen tupsu. Caire katseli sitä hetkisen tarkkaavasti ja käänsi sitten päänsä toisaalle; se ei tuntenut tuttavaansa. Turhaan Bertrand sitä kutsui, pyysi, rukoili, suuntasi siihen kauniiden kyyneltyvien silmiensä katseen. Caire ei enää sitä katsellut, mutta odotti sitä alinomaa.
Sanotaan, etteivät koirat naura. Minä olen nähnyt Cairemme nauravan ilkeätä naurua. Se nauroi äänettömästi, mutta huulten jännittyminen ja eräänlainen poskiin muodostunut laskos ilmaisivat naurua ja ivaa. Eräänä aamuna olin lähtenyt ostoksille vanhan hoitajattareni kanssa. Mouton, maustekauppias Courcellesin koira, newfoundlandilaiskoira, joka olisi voinut hotkaista Cairen suupalakseen, kaunis Mouton, makasi isäntänsä oven edustalla pidellen huolettomasti käpäläinsä välissä lampaanreisiluuta. Caire katseli sitä kauan aikaa mitenkään lähestymättä, mikä seikka osoittaa, ettei koiralla ole tietoa hyvästä käytöksestä. Mutta Caire ei välittänyt kohteliaisuudesta. Mouton näki saapuvan tutun hevosen, joka kuljetti tapansa mukaan Hollannin juustoja, jätti luunsa ja nousi sanomaan hyvää päivää ystävälleen hevoselle. Caire sieppasi heti salaa luun suuhunsa, varoi joutumasta keksityksi ja juoksi piilottamaan saaliinsa Rue des Beaux-Artsin varrella sijaitsevaan Simonneaun myymälään, jossa usein kävi. Sitten se palasi muina miehinä Moutonin luo, katseli sitä, huomasi sen etsivän luutansa ja alkoi nauraa.
Caire ja minä rakastimme toisiamme sitä tietämättä, mikä onkin mukava ja varma rakastamistapa. Me olimme eläneet kahdeksan vuotta tässä kiertotähdessä kumpikaan oikein tietämättä, mitä olimme tulleet tekemään, kun ikäveikko-raukkaani, joka oli käynyt turpeaksi ja ahdashenkiseksi kohtasi julma sairaus, kivitauti. Se kärsi valittamatta, sen karva muuttui himmeäksi ja kuivaksi, se oli surullinen eikä enää syönyt. Eläinlääkäri suoritti onnistumattoman leikkauksen; illalla sairaan kärsimykset loppuivat. Se makasi vasussaan, käänsi minuun päin lempeät, yhä himmeämmiksi käyvät silmänsä, kohottautui, liikahdutti vielä kerran häntäänsä, vaipui takaisin ja kuoli. Silloin vasta minulle selvisi, mitä se oli minulle merkinnyt, kuinka paljon se oli toiminut, ajatellut, rakastanut, vihannut, vallannut sijaa talossamme ja mielessämme. Minä vuodatin katkeria kyyneleitä ja nukahdin. Seuraavana aamuna kysyin, oliko Cairen kuolema mainittu sanomalehdissä samoinkuin marsalkka Soultin manallemeno.
Huomioni oli ollut oikea: Radégonde tai paremmin Justine — äitini näet oli antanut hänelle jalon thüringiläisen nimen sijaan pyhimyksen nimen, joka kaikuu sulavammin huulilta — Justine muutti tullessaan rauhallisen talomme noidutuksi asumukseksi. Ymmärtänette minut oikein: en tarkoita, että tuo yksinkertainen maalaistyttö oli saanut keijukaiselta kumminlahjakseen kyvyn peittää porfyyrillä, kullalla ja kalliilla kivillä niiden suojien seinät, joita hän siivosi. Ei, mutta hänen tultuaan palvelukseen kajahtelivat huoneistossamme lakkaamatta ennen kuulumattomat äänet, kamalat kolahdukset, kauhun huudot, hammasten kiristys ja vihlova nauru; levisi hirmuinen kuohuvan rasvan ja palaneen lihan käry; pesuvedet virtasivat kenenkään aavistamatta huoneisiin, äkillinen savu pimitti päivän ja tukehdutti hengitystä, permannot ritisivät, ovet paukkuivat, ikkunat helisivät, uutimet pullistuivat kuin purjeet, puhalsi myrskyinen tuuli, ja ilmaantui kohtalokkaita merkkejä isääni huolestuttamaan: hänen mustesäiliönsä tyhjensi sisältönsä pöydälle, sulkakynät menettivät kärkensä, lampunlasi särkyi joka ilta. Eikö tämä ollut täyttä noituutta? Äitini sanoi, ettei Justine ollut huono tyttö ja että hänet voisi totuttaa ajan ja kärsivällisyyden avulla, mutta myönsi hänen toistaiseksi särkevän hieman liian paljon. Justine ei kumminkaan ollut kömpelö. Usein hän päinvastoin hämmästytti vanhempia kätevyydellään. Mutta hän oli kesytön, väkivaltainen ja aina valmis taisteluun, ja niinkuin eloton aine aikojen alussa alkoi saada elämää ja sai inhimilliset tunteet ja intohimot, niin kävi tämä Loiren luola-asukkaiden jälkeläinen taistelemaan keittiö- ja talousesineitä vastaan ikäänkuin ne olisivat olleet vihamielisiä henkiä.
Hän kävi kaikkein kovimpienkin metallien kimppuun. Ikkunansalvat ja vesihanat jäivät hänen käsiinsä. Sitäpaitsi luovutti häneen periytynyt ammoin eläneiden esi-isien henki hänet mitä villeimmän fetishismin valtaan. Mutta kukapa meistä ei ole milloinkaan purkanut kiukkuaan johonkin elottomaan esineeseen, joka on aiheuttanut hänelle kipua tai vastustusta, kiveen, okaaseen tai oksaan?
Minä seurailin Justinen suorittamia jokapäiväisiä töitä uteliaisuuteni milloinkaan herpautumatta. Äitini moitti minua tuhmasta tyhjäntoimittelustani, kuten hän asiaa nimitti. Hänen arvostelunsa ei osunut oikeaan: Justine herätti minussa mielenkiintoa sotaisella käytöksellään ja senvuoksi, että kaikki hänen taloustoimensa saivat epävarman ja pelottavan taistelun luonteen. Kun hän tarttui luutaansa ja sulkaviuhkaansa ja virkkoi tuimasti: 'Täytyy tästä lähteä salia siivoamaan', niin minä seurasin häntä, mieli tarkkaavaisessa vireessä.
Salissa oli suuri mahonkisohva ja leveitä nojatuoleja, joiden vanhoilla punaisilla sametti-istuimilla tohtorin potilaiden piti odottaa vuoroansa. Seiniä peittivät viheriät kukkaiset paperit, ja niitä koristi kaksi vaskipiirrosta, 'Ajatarten karkelo' ja 'Napoleonin uni', kaksi useista kohdin revennyttä öljymaalausta sekä kaksi sukulaisten muotokuvaa: isäni setä, erittäin ruskeapintainen ja puettu nuttuun, jonka kaulus kohosi tavattoman korkealle leuan upotessa valkoiseen kaulaliinaan, ja eräs isotäti käherrettyine hiuksineen ja tiukasti vartalon ympärille liittyvään mustaan pukuun puettuna. Nämä vanhat muotokuvat, jotka sanottiin maalatun Kaarle X:n hallitusaikana, vähän ennen heidän varhaista manallemenoansa, herättivät minussa syvää murhemieltä. Salin varsinaisena rikkautena olivat kuitenkin ne pronssikuvat, joita olivat tohtorille lahjoittaneet parantuneet ja kiitolliset potilaat. Jokainen näistä taiteen tuotteista antoi todistuksen lahjoittajansa sielusta. Niiden joukossa oli siroja ja oli karuja. Ne eivät sointuneet toisiinsa kooltaan enempää kuin luonteeltaankaan. Oven toisessa pielessä oli Milon Venus pienennetyssä koossa ja suklaanväriseen metalliin valettuna pienellä Boulle-tyylisellä pöydällä. Toisella puolen kylvi väärästä pronssista valmistettu Flora hymyillen kullattuja sinkkikukkasiaan. Ikkunain välissä nähtiin Michelangelon parrakas ja sarvipäinen Mooses. Pöydillä näkyi nuori napolilainen kalastaja, joka piteli krapua saksista, suojelusenkeli viemässä taivaaseen pientä lasta, Mignon kaipaamassa kotimaataan, Mefistofeles kääriytyneenä yölepakkoviittaansa ja Jeanne d'Arc rukoilemassa. Vihdoin Spartacus, joka oli murtanut kahleensa ja heristi nyrkkejänsä lieden kellon yläpuolella.
Tauluja ja pronsseja puhdistaessaan Justine takoi niitä vihaisesti laihalla höyhenviuhkalla. Tämä raipparangaistus ei suuresti vahingoittanut vanhoja sukulaisiani, jotka olivat jo monet kovat kokeneet, eikä vaikuttanut mitenkään Venuksen ja Mooseksen täyteläisiin, selviin piirteisiin. Mutta uudenaikaiset veistokset joutuivat siitä kärsimään. Pölyviuhkasta irralleen tempautuvat höyhenet sijoittuivat suojelusenkelin siipien alle, kravun saksiin, Jeanne d'Arcin miekkaan, Mignonin hiuksiin, Floran kukkakiehkuraan ja Spartacuksen kahleisiin. Justine ei pitänyt näistä kuvatuksista, kuten hän veistoksia nimitti, ja inhosi varsinkin Spartacusta. Viimeksimainittua hän takoi kaikkein vimmatuimmin saaden sen alustallaan horjahtelemaan. Spartacus huojui, vaappui kamalasti ja uhkasi kaatua solvaajansa yli murskaten hänet kaatuessaan. Silloin Justine huusi sille kurtistunein kulmin ja paisunein otsasuonin 'Hei, totteletko!' aivan samoin kuin karjalle, jota oli tottunut ajamaan illalla navattaan, ja torjui oikeaan osuvalla iskulla takaisin rajoihinsa.
Näissä jokapäiväisissä taisteluissa pölyviuhka pian kadotti kaikki höyhenensä. Siitä pitäen Justine pölytti pelkällä nahkakahvalla ja paljaalla puulla. Sellaisen käsittelyn alaisena suojelusenkeliltä karisivat siivet, Jeanne d'Arcilta miekka, nuorelta kalastajalta krapu, Mignonilta hiuskihara, ja Flora ei sirotellut enää kukkia. Justine ei tuosta ollenkaan välittänyt, mutta toisinaan tämä nuori Tourainen asujain sentään seisoi hävityksensä keskellä, risti kätensä pölyviuhkan varrelle, vaipui mietteisiinsä ja kuiskutti surumielisesti hymyillen: — Ovatpa ne haperoa väkeä, nuo kuvatukset!
Minä viihdyin Justinen seurassa, äitini mielestä liiankin hyvin. Etsiessäni viihtymiseni syitä keksin useita sellaisia, jotka todistavat viattomuuttani ja yksinkertaisuuttani. Nuoruuden luottavaisuus, ystävyyden tarve, hilpeä ja leikkisä mielenlaatu ja hyvyys vetivät minua hänen luokseen; mutta luolaihmisten jälkeläinen kiehtoi minua toisistakin, vähemmän kiitettävistä syistä. Minä pidin häntä hieman typeränä ja, kuten Mélanie sanoi, hieman raskassoutuisena, tylsänä ja joka suhteessa minua älyttömämpänä. Itserakkauteni saikin hänen seurassaan suurta tyydytystä. Minä nuhtelin ja opetin häntä huvikseni ja luultavasti osoittamatta erikoista suvaitsevaisuutta. Olin ivaileva, ja hän tarjosi runsaasti tilaisuutta ivailemiseen. Kun sitäpaitsi olin kunnianhimoinen, kehittelin hänen nähtäviinsä paremmuuteni ja tarjouduin hänen ihailunsa esineeksi.
Minä yritin loistaa hänen edessään, kunnes eräänä kauniina päivänä havaitsin, ettei hän suinkaan minua ihaillut, vaan päinvastoin piti sangen typeränä, arvostelukykyä ja ymmärrystä puuttuvana eikä millään tavoin kauniina tai väkevänä. Mutta kuinka sainkaan tietoa noista tunteista, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin otaksumani? Hän ilmaisi ne itse, Jumala paratkoon! Justine oli karkean avomielinen. Hän osasi tehdä itsensä ymmärrettäväksi, ja minun täytyi havaita, ettei hän minua ollenkaan ihaillut. Omaksi kiitoksekseni on sanottava, etten ollut senvuoksi vihoissani enkä rakastanut Justineä vähemmän kuin ennen. Minä etsin uutterasti tuon yllättävän arvostelun syitä ja sainkin ne selville, koska olin älykäs, ajattelipa luolaihmisten jälkeläinen asiasta mitä tahansa. Kerron nuo syyt tässä sellaisina kuin ne minulle ilmenivät. Ensinnäkin hän havaitsi minut laihaksi, kitukasvuiseksi, kalpeaksi, 'puolta rumemmaksi ja heikommaksi kuin hänen veljensä Symphorien, joka oli minua vuotta nuorempi, mutta varttuneempi. Hänen mielestään oli pojan asiana olla lujatekoinen ja hyvin kasvanut, voimakas ja hulivili. Ja älköön luultako, että väitän hänen olleen väärässä. Toiseksi — vaikka tämä arvostelma voikin aluksi hämmästyttää, kun ottaa huomioon, että sen lausuja oli nuori tyttö, joka ei osannut lukea — hän piti minua tietämättömänä. Vaikka hän ei asiaa minulle sanonut, huomasin kuitenkin hänen olevan ihmeissään, etten minä iälläni tuntenut eläinten tapoja ja luonnon olioita, joihin hänen veljensä Symphorien oli aikoja sitten perehtynyt, eräissä asioissa ilmenevä viattomuuteni näytti hänestä naurettavalta, sillä vaikka hän olikin kunniallinen tyttö, hän ei ollut naivi eikä pitänyt naivisuutta arvossa. Vihdoin oli seikka se, että vaikka hän toisinaan nauroikin, kuten sanoi, haljetakseen, osoitti hänen mielestään kuitenkin ilmeistä ymmärryksen puutetta, jos ihminen nauroi minun tavallani alinomaa. Hänen mielestään se osoitti, että ihminen tuntee huonosti elämää, joka ei ole naurettava asia, ja että häneltä puuttuu sydäntä. Siinä ovat selkeästi esitettyinä ne syyt, joiden nojalla Justine väitti minulta puuttuvan kaiken älyn. Ja eivätpä ne totta puhuen olekaan huonot, vaikka olinkin kaiken kaikkiaan pieni poika, joka kykeni käsittämään paljon asioita. Mutta minä toimin toisinaan kerrassaan hämmästyttävästi.
Voisin kertoa montakin esimerkkiä. Esitän tässä erään, joka, ellen erehdy, kuuluu ensimmäisiin Justinen talossamme viettämiin aikoihin.
Ruusutapettihuoneessa oli hyllypöydällä pieniä viheriöihin kansiin sidottuja ja vaskipiirroksilla kaunistettuja nidoksia, joita äiti antoi toisinaan luettavikseni. Se oli 'Lasten Ystävä'. Berquinin kertoelmat siirsivät minut muinaiseen Ranskaan ja perehdyttivät minut tapoihin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin meidän. Niinpä luin kertomuksen eräästä kymmenvuotiaasta aatelismiehestä, joka kantoi miekkaa ja oli kovin kärkäs sen paljastamaan joutuessaan riitaan pienten kyläläisten kanssa. Mutta eräänä päivänä hän vetikin huotrastaan esiin riikinkukonsulan, jonka hänen viisas kasvattajansa oli sinne sijoittanut. Ajateltakoon, millaisen häpeän ja hämmingin valtaan nuori herra joutui. Se läksy oli hänelle hyödyksi. Hän ei esiintynyt sen koommin kopeana eikä kiukkuisena. Nuo vanhat tarinat tuntuivat minusta rakkailta ja liikuttivat minut kyyneliin. Muistan eräänä päivänä lukeneeni tarinaa kahdesta esivallan edustajasta, jotka hellyttivät mieltäni hyvyydellään ja alttiudellaan. He toivat — en enää tiedä, miten — iloa köyhien talonpoikien luo, jotka tarjosivat heille illallista. Matalassa majassa ei ollut lautasia, ja esivallan miehet levittivät lihamuhennoksen leivälle. Siinä suhteessa he tuntuivat minusta niin verrattomilta, että päätin aamiaista syötäessä heitä jäljitellä. Ja vaikka äitini esitti päteviä vastalauseita, tahdoin välttämättä syödä lampaanlihamuhennokseni leivältä. Minä ripottelin kastiketta rinnoilleni, äiti nuhteli minua, ja Justine silmäili säälivästi.
Tuo on pieni seikka. Siitä muistuu mieleeni toinen, joka on samanlainen eikä tuota melkoisempi, mutta jonka siitä huolimatta kerron, koska minulle ei ole tärkeä melkoisuus, vaan totuus.
Minä luin Berquinia ja luin myöskin Bouillyä. Bouilly, joka ei ollut yhtä vanhanaikainen kuin Berquin, oli siitä huolimatta yhtä liikuttava. Hän tutustutti minut nuoreen Liseen, joka lähetti tuttavansa varpusen välityksellä viestejä rouva Helvétiukselle kehoittaen häntä toimimaan erään onnettoman perhekunnan hyväksi. Nuori Lise herätti minussa vilkasta, jopa levotontakin ystävyydentunnetta. Minä kysyin äidiltä, elikö Lise vielä. Äiti vastasi, että hän varmaan oli nykyjään sangen iällinen. Sitten miellyin erääseen pieneen orpopoikaan, jota herra Bouilly kuvailee mitä ihastuttavimmin. Poika oli kovin onneton, vailla suojaa ja puolialaston. Eräs vanha tiedemies otti hänet hoiviinsa, antoi hänen työskennellä kirjastossaan ja lahjoitti hänelle vanhoja lämpimiä vaatteitaan, joita hieman korjattiin. Siinä se seikka, joka minuun väkevimmin vaikutti! Hartaimpana toivonani oli tulla puetuksi, niinkuin Bouillyn orpopoika, täysikasvaneen vanhoihin vaatteisiin. Minä pyysin niitä isältäni, pyysin kummisedältäni, mutta he vain ivailivat minua. Eräänä päivänä, ollessani yksin huoneistossa, havaitsin erään kaapin perällä lievenutun, joka minusta näytti riittävän vanhalta. Puin sen ylleni ja lähdin tarkastelemaan itseäni kuvastimessa. Liepeet viistivät maata ja käteni peittyivät hihoihin. Siihen mentäessä ei ollut tapahtunut suurta vahinkoa. Mutta luulenpa, että tarinaa noudattaen hieman korjailin lievenuttua käyttäen apunani saksia. Nuo korjaukset kietoivat minut sangen ikävään juttuun. Täti Chausson otaksui aiheettomasti, että minussa oli epäterveitä taipumuksia. Äitini syytti minua siitä, mitä väärin nimitti pahanilkiseksi apinoimiseksi. Minua ei ymmärretty. Minä tahdoin muuttua vuoroin Berquinin kuvailemaksi esivallan edustajaksi, vuoroin Bouillyn orpo-pojaksi, tahdoin esiintyä monena eri henkilönä, elää monihaaraista elämää. Minä noudatin palavaa halua päästä urkenemaan itsestäni, tulla toiseksi, useiksi toisiksi, kaikiksi toisiksi, jos mahdollista, koko ihmiskunnaksi ja koko luonnoksi Siitä on minuun jäänyt verrattain harvinainen kyky helposti sujuttautua toisten ihmisten mielialoihin, oivaltaa hyvin toisinaan liiankin hyvin ne tunteet ja perusteet, joita minua vastaan ilmaistaan.
Viimeksimainittu piirre sai Justinen lopullisesti vakuutetuksi siitä, että olin tylsämielinen. Siitä pitäen nuori tourainelainen piti minua vaarallisena idioottina.
Kun tutustuin ristiretkien historiaan, sytyttivät kristittyjen ritarien sankariteot mieleeni innon liekin. On kiitettävää, jos ihminen tahtoo jäljitellä ihailemaansa. Ollakseni mahdollisimman suuressa määrin Bouillonin Gottfriedin kaltainen minä valmistin itselleni varukset ja kypärin paperista, johon olin liimannut suklaan verhona käytettyjä metallilehtiä. Ja jos huomautetaan, että sellainen asu muistutti vähemmän kahdennen- ja kolmannentoista vuosisadan panssaripaitoja kuin viidennentoista vuosisadan kiilloitettuja varuksia, vastaan arastelematta, että kuuluisat maalaajat ovat siinä suhteessa menetelleet erinomaisen vapaasti. Kuten aivan kohta liiankin selvästi käy ilmi, oli tärkeimpänä aseenani pahvista leikattu kaksiteräinen kirves, joka oli kiinnitetty vanhaan sateensuojan kahvaan. Siinä asussa minä kävin hyökkäämään keittiötä vastaan, joka edusti Jerusalemia, ja iskin kirveelläni kerran toisensa jälkeen Justineä, joka lieteen tulta sytyttäessään tuli vastoin tahtoansa esiintyneeksi uskottomana. Mielessäni palava innon tuli loi voimaa käsivarteeni. Justine, joka ei ollut arkanahkainen, vaan suorastaan kovapintainen, kuten hän itse sanoi, olisi sietänyt hyökkäykseni rauhallisesti, ellei kaksiteräinen kirveeni olisi siepannut myssyä hänen päästään. Myssy näet oli hänelle erinomaisen kallisarvoinen, ei ainoastaan mieluisan muotonsa ja runsaiden pitsiensä vuoksi, vaan myöskin salaperäisistä ja syvällisistä syistä, kenties kotiseudun ja isänmaan vertauskuvana, palvotun maanpaikan tytärten tunnusmerkkinä. Justine piti sitä kunnianarvoisana, hän piti sitä pyhänä. Ja nyt se temmattiin hänen päästään häpeällisellä tavalla! Hän kuuli sen rusahtavan rikki. Ja minä olin samalla iskulla saanut aikaan vielä pahempaakin: olin saattanut epäjärjestykseen Justinen tukkalaitteen. Ja Justine piti hiustensa järjestystä koskemattomana. Hän valvoi kesyttömän häveliäänä, ettei mikään, ei edes äidin käsi tai tuulenhenki päässyt häiritsemään tiukkaan vedettyjen nauhojen ja kaitain palmikkojen sangen rumaa sopusuhtaisuutta. Ei milloinkaan, ei missään tilaisuudessa ollut häntä yllätetty kampaamattomana, ei erään sairauden aikana, joka oli pitänyt hänet kuusi viikkoa vuoteen omana huoneessaan, jossa äitini kävi joka päivä häntä hoitamassa, eikä sinä kauhun yönä, jolloin huudettiin tulen olevan irti ja jolloin hän kuun valossa, talonmiehen nähden, juoksi pihalle paitasillaan ja paljain jaloin, mutta hiukset mitä parhaassa järjestyksessä. Tuon koskemattoman järjestyksen säilyttämistä hän piti kunnianaan, maineenaan ja hyveenään. Yhden ainoan suortuvan paikoiltaan siirtyminen merkitsi häpeätä. Tuntiessaan iskun kohdanneen päähinettään ja hiuslaitettaan Justine vavahti ja kosketti päätänsä molemmin käsin. Aluksi hän tahtoi epäillä onnettomuutta. Hänen täytyi tunnustella niskaansa kolmeen kertaan saadakseen vakuuden siitä, että päähine oli pilalla ja hiukset häväistyt. Vihdoin hänen oli pakko tajuta, mitä oli tapahtunut. Pitseissä oli reikä, sormenmentävä, ja siitä pisti esiin suortuva, pituudeltaan ja paksuudeltaan rotanhännän veroinen. Silloin valtasi Justinen mielen synkeä murhe. Onneton huudahti:
— Minä lähden!
Vaatimatta korvaamattoman solvauksen korvausta ja lausumatta minulle hyödyttömiä moitteita hän lähti keittiöstä huolimatta luoda minuun silmäystäkään.
Äidilläni oli ääretön vaiva saadessaan hänet peruuttamaan päätöksensä. Luolaihmisten nuori jälkeläinen ei varmaankaan olisi suostunut palaamaan virkaansa, ellei olisi asiaa harkittuaan pitänyt nuorta herraa pikemmin typeränä kuin ilkeänä.
Ellen erehdy, vallitsi siihen aikaan Malaquais'n kauniin rantakadun varrella sellainen elämän mieluisuus, ihmisten ja olioiden välinen tutunomaisuus ja hiljainen sulo, jota nykyjään ei ole enää olemassa. Minusta tuntui, että ihmiset olivat lähempänä toisiaan; tai kenties liitti heitä toisiinsa minun lapsellinen myötätuntoni. Olipa miten hyvänsä, joka tapauksessa nähtiin syntymätaloni pihamaalla aamuisin talon omistaja, herra Bellaguet, fetsi päässä ja ruudukas aamunuttu yllään, rauhallisesti juttelemassa herra Morinin, naapuritalon portinvartijan ja Edustajakamarin virkailijan kanssa. Ja ken ei ole heitä nähnyt, siltä on jäänyt näkemättä kaunis asia: he näet, he molemmat, edustivat koko sitä hallitusjärjestelmää, joka oli saanut alkunsa loistokkaina vallankumouspäivinä. Mutta vahinko on korvattavissa: Daumier on kivipiirroksissaan esittänyt heidät sadat kerrat. Kaikki ihmiset tunsivat toisensa, ja äitini, istuessaan iltapuolella kello kolmen aikaan ompelemassa ikkunan luona, resedaruukun takana, virkkoi lasikuistille katsellen:
— Neiti Mérelle näkyy menevän opettamaan kielioppia herra Bellaguet'n pikku tytölle. Hän on viehättävä, neiti Mérelle, ja hänen käytöksensä on moitteeton.
Tunnustettiin yleisesti, että neiti Mérelle käyttäytyi hienosti ja oli aina hyvin puettu. Ellen olisi varuillani, kuvailisin varmaan hänen vaatetuksestaan puhuessani nykyaikaisia pukuja. Luulen, että niin on meidän kaikkien laita: ajan kuluessa me vaatetamme muistissamme uuden muodin mukaisesti ne nuoret naiset, joita olemme aikoja sitten nähneet. Samoin menetellään teatterissa esitettäessä näytelmäkappaleita, jotka ovat kymmenen, viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäiset: jokaisessa uusinnossa sovitetaan sankarittaren asu ajan muotia vastaavaksi. Mutta minussa elää historiallinen vaisto ja mieltymys menneisiin asioihin. Niinpä varonkin sellaista nuorennusta, joka muuttaa aikakauden näköä, ja sanon, että neiti Mérelle, joka oli silloin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, esiintyi puuhkahihaisena ja että hänen hameensa, päinvastoin kuin nykyiset, avartui kohti helmaa. Hän painoi povelleen kashmiriliinan solmua, ja hänellä oli, kuten silloin sanottiin, vaapsahaisen vartalo. Unohdin mainita, että hänen poskiaan kehystivät pitkät kullankeltaiset hiuskierteet ja että hänen päätänsä peitti, vuodenajasta riippuen, samettikapotti- tai olkihattu, jota luullakseni mainittiin nimellä cabriolet ja jonka kauas eteenpäin ulkoneva reuna peitti profiilin näkymättömiin. Sanalla sanoen: hän pukeutui muodin mukaisesti.
Minä olin siihen aikaan kahdeksan vuoden ikäinen. Tietoni olivat vähäiset, mutta miellyttävällä tavalla hankitut: olin saanut ne äidiltäni. Niihin sisältyi lukeminen, kirjoittaminen ja luvunlasku. Minun sanottiin suoriutuvan ikäisekseni varsin hyvin oikeinkirjoituksesta, partisipimuotoja lukuunottamatta. Äitini oli nuoruudessaan alkanut pelätä partisipejä siinä määrin, ettei ollut koskaan täysin pelostaan tointunut, ja varoi hyvin johdattamasta minua niille kieliopin poluille, joilla pelkäsi eksyvänsä. Yksin rakas äitini hyväntahtoisuudessaan myönsi minussa olevan järkeä; kaikkien muiden ihmisten mielestä, isäni ja hoitajattareni heihin luettuina, minä olin sangen vähälahjainen lapsi, joskin minussa oli eräänlaista, mutta toisten lasten ymmärryksestä poikkeavaa älyä. Minun älyni oli laadultaan spekulatiivisempi ja näytti epävarmemmalta ja heikommalta, koska kohdistui useampiin ja vaihtelevampiin esineisiin. Vanhempain! mielestä minä olin liian nuori ja liian heikko terveydeltäni voidakseni tulla toimeen koulukodissa, ja kaupunginosamme pieniä kouluja he pitivät syystäkin epäsiisteinä ja järjestyksettöminä. Isäni oli palannut kotiin minkäänlaista mielenylennystä kokematta varsinkin eräästä Rue des Marais-Saint-Germainin varrella sijaitsevasta laitoksesta, jossa musteen ja pölyn tummentaman likaisen ja löyhkäisen salin perällä näkyi lihavuuteensa ja kiukkuunsa tukehtuva halvautunut maisteri ja hänen tuolinsa edessä polvillaan kymmenkunta lasta, aasinkorvat päässä. Maisteri uhkasi raipallaan muuta luokkaa, kolmeakymmentä pientä veitikkaa, jotka nauroivat, itkivät ja kiljuivat kaikki yhtaikaa ja viskoivat mustepulloja, vihkoja ja kirjoja toistensa kalloihin.
Näiden olosuhteiden vallitessa äitini kehitteli suunnitelman, jonka mukaan opettajattarekseni oli otettava neiti Mérelle, neiti Pauline Mérelle itse. Yritys oli suuri ja hankala. Neiti Mérelle jakoi opetusta ainoastaan ruhtinaille tai upporikkaille porvarillisille; hänet nähtiin vain rikkaissa tai jalosukuisissa perheissä. Hän oli vanhan Bellaguet'n, talonomistajamme, suosikki, tuon rikkaan rahamiehen, joka oli naittanut tyttärensä Villeragues- ja Monsaigle-sukujen jäsenille, ja kovin epäiltävää oli, suostuisiko hän opettamaan aivan vähäpätöisen lääkärin poikaa. Isäni näet oli köyhä, ja se vastenmielisyys, jota hän tunsi palkkionottamista kohtaan, ei suinkaan hänen varallisuuttaan lisännyt, puhumattakaan siitä, että hän luonnostaan mietteliäänä vietti ihmisen tarkoitusta aprikoiden sen ajan, jonka hän lahjattomampana olisi käyttänyt omaisuutensa kartuttamiseen. Tohtori Nozière oli rikas ainoastaan aatteista ja tunteista. Äitini, joka kaikesta huolimatta tahtoi saada neiti Mérellen opettajattarekseni, tiedusteli asiaa Petit-Saint-Thomas'n kassanhoitajattaren rouva Montet'n välityksellä. Viimeksimainittu oli isäni hoidokkaita, ja hänet mainittiin vanhan rouva Mérellen läheisenä ystävänä. Vanhalla rouvalla oli aina käsivarrellaan jouhivasu, ja hän näytti tyttärensä palvelijalta. Puhun hänestä kuulopuheiden nojalla, sillä en ole milloinkaan häntä nähnyt. Rouva Montet'n kehoituksesta nuori opettajatar suostui askarruttamaan minua joka päivä kello yhdestä kahteen.
— Kuulehan, Pierrot, neiti Mérelle tulee huomenna antamaan sinulle ensimmäisen oppitunnin, sanoi äiti hilliten iloansa, johon liittyi hieman ylpeyttä.
Tuon kuullessani minä menin makuulle sellaisen levottomuuden vallassa, että kesti ainakin kymmenen minuuttia, ennenkuin pääsin uneen, ja luulenpa uneksineenikin asiasta.
Seuraavana päivänä äitini piti huolta siitä, että tulin tavallista huolellisemmin puetuksi, kampasi ja voiteli tukkani, ja minä vuodatin vielä omin neuvoin voidetta päälaelleni. Olisin pessyt kätenikin toistamiseen, ellen olisi kokemuksesta tietänyt, että sellainen menettely oli hyödytöntä ja että pienten poikien kädet ovat aina likaiset, vaivautuipa kuinka paljon tahansa.
Neiti Mérelle saapui määrättyyn aikaan. Hän saapui, ja koko huoneiston täytti heliotroopin tuoksu. Äitini johdatti meidät molemmat oman huoneensa vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka seiniä peittivät kukilliset paperit. Hän sijoitti meidät pyöreän mahonkipöydän ääreen, vakuutti, ettei kukaan tulisi meitä häiritsemään, ja vetäytyi pois.
Neiti Mérelle avasi heti pienen nahkasalkun, otti siitä kirjepaperia ja siilin piikistä tehdyn, hopeapalloseen päättyvän kynänvarren ja alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti erittäin nopeasti ja pysähtyi vain silloin tällöin silmäilläkseen hymyillen kattoon ja suositellakseen luettavakseni La Fontainen satuja, jotka sattuivat olemaan pöydällä. Niin kului ensimmäinen opetustunti, ja kun äiti kysyi, oliko neiti Mérelle teettänyt minulla paljon työtä, minä vastasin myöntävästi oikein oivaltamatta, että valehtelin.
Seuraavana päivänä, asetuttuaan jälleen paikalleen pöydän luo, opettajattareni neuvoi jälleen minua tutkimaan mainittuja tarinoita ja alkoi kirjoittaa jonkinlaisen hurmion valtaamana; toisinaan hän pysähtyi ikäänkuin innoitusta odottamaan, ja kun hänen kauniit silmänsä sattumalta osuivat minuun, näin hänen kasvoissaan tyynen ja lempeän välinpitämättömyyden ilmeen. Kolmas tunti kului samoin ja niin kaikki seuraavatkin. Minä ahmin häntä katseillani; kolmen neljännestunnin aikana, opetustunnin kestäessä, minä join hänen silmäteräinsä kirkkautta. Nuo silmäterät tuntuivat minusta merkilliseltä ihmeeltä. Ja vielä nyt, pitkien aikojen kuluttua, uskon, että tosiaankin oli niin laita. Ne olivat kuin Parman orvokeista tehdyt, ja pitkät ripset loivat niihin varjoa. Minä en ole unohtanut yhtäkään noiden kauniiden kasvojen piirrettä: neiti Mérellen sieraimet olivat hieman avoimet, sisäpuolelta rusottavat kuin kissanpennun nenä; hänen suupielensä kiertyivät hieman ylöspäin, ja huulessa oli hieno untuva, jonka huomaamattomat haivenet minun lapsen-silmäni saattoivat suurennuslasin tavoin näkyviin. Opettajattareni suomaa vapaata aikaa minä en käyttänyt La Fontainen satujen lukemiseen, kuten hän neuvoi minua tekemään, vaan katselin häntä ja yrittelin arvailla, millaisia kirjeitä hän kirjoitti. Minä johduin siihen vakaumukseen, että ne olivat rakkauskirjeitä, enkä erehtynytkään, kunhan jätetään huomioonottamatta, ettemme, neiti Merelle ja minä, silloin käsittäneet rakkautta ihan samalla tavalla. Miettiessäni sitten, millaisille henkilöille hän kirjoitti, kuvittelin heidän olevan taivaan enkeleitä, en senvuoksi, että tuo olisi tuntunut kovin todennäköiseltä omasta mielestänikään, vaan siitä syystä, että sellainen ajatus pelasti minut mustasukkaisuuden tuskista.
Neiti Mérelle ei lausunut minulle koskaan sanaakaan. Minä kuulin hänen äänensä soinnun hänen lukiessaan, milloin hellän alakuloisesti, milloin säteilevän hilpeästi, eräitä vastikään kirjoittamiaan lauseita. Minä en kyennyt seuraamaan niiden ajatusta; muistan vain, että hän niissä puhui kukkasista ja lintusista, tähdistä ja muratista, joka kuolee siihen, mihin kiintyy. Hänen äänensä helinä sai sydämeni kielet sopusointuisesti väräjöimään.
Äitini, jolla oli tosiaankin taikauskoinen käsitys partisipeistä, kysyi minulta aika ajoin, olinko jo saapunut opettajattareni johtamana siihen kieliopin kohtaan, joka hänen mielestään oli kaikkein epämieluisin ja vaikein, varsinkin kun tulee kysymykseen erottaa toisistaan verbaalinen adjektiivi ja partisipin preesensmuoto. Minä vastasin hänelle vältellen ja tavalla, joka sai hänet murheelliseksi, koska hänen oli pakko epäillä älyäni. Mutta kuinka olisinkaan voinut hänelle sanoa, että neiti Mérellen minulle jakaman opetuksen muodostivat hänen silmänsä, huulensa, vaaleat hiuksensa, hänestä uhoava tuoksu, hänen hengityksensä, hameen kevyt kahina ja paperilla kiitävän kynän rapina?
Minä en väsynyt katselemaan opettajatartani. Erikoisesti ihailin häntä silloin, kun hän kirjoittamasta lakattuaan mietteissään laski kynänvartensa hopeisen pallosen huulilleen. Myöhemmin, nähdessäni Napolin museossa sen pompeijilaisen maalauksen, jonka pyörylässä nähdään runotar, muusa [Epäilemättä eräs runottarista. Mutta samassa museossa on nähtävissä eräs toinen pompeijilainen maalaus, joka esittää leipuri Proculuksen vaimoa pitelemässä aivan samoin piirrintänsä ja tilikirjaansa.], samoin pitelemässä piirrintään huulillaan, minä säpsähdin muistaessani lapsuuteni hurmaavaa näkyä.
Niin, minä rakastin neiti Mérelleä, ja hän hurmasi minua melkein yhtä suuressa määrässä välinpitämättömyydellään kuin kauneudellaan. Hänen välinpitämättömyytensä oli rajaton ja jumalallinen. Opettajattareni ei milloinkaan virkkanut minulle mitään, ei hymyillyt minulle koskaan; minä en saanut häneltä milloinkaan kiitosta enempää kuin moitettakaan. Voipa ollakin niin, että jos hän olisi osoittanut minulle vähintäkin hyväntahtoisuutta, lumous olisi lauennut. Mutta niiden kymmenen kuukauden aikana, joina harjoitin opintoja hänen johdollaan, hän ei ilmaissut minulle mielenkiinnon häivääkään. Toisinaan aioin ikäkauteni viatonta uskaliaisuutta noudattaen suudella häntä; kosketin kädelläni hänen hamettaan, joka oli kullan- ja hopeanhohtoinen kuin kaunis höyhenpuku, ja yritin istuutua hänen polvelleen; mutta hän siirsi minut syrjään kuin pienen koiran huolimatta minua moittia tai kieltää. Tuntien hänet saavuttamattomaksi en antaunutkaan usein sellaisen puuskan valtaan. Melkein kaiken hänen vaiheillaan viettämäni ajan olin melkein tylsämielinen ja eräänlaiseen suloiseen tyhmyydentilaan vajonnut. Niin jouduin jo kahdeksan vuoden ikäisenä kokemaan, että onnellinen on se, joka lakkaa ajattelemasta ja ymmärtämästä ja syventyy kauneuden katselemiseen, ja minulle selvisi, että rajaton kaipaus, johon ei sisälly pelkoa eikä toivoa, ja joka ei ole tietoinen itsestään, tuottaa sielulle ja aisteille täydellisen ilon ollen täydellinen oma tyydytyksensä. Mutta kahdeksantoista vuoden ikäiseksi ehdittyäni, olin tuon jo unohtanut enkä ole sittemmin milloinkaan voinut sitä täydellisesti uudelleen oppia. Niinpä pysyinkin liikahtamatta opettajattareni edessä, posket nyrkkeihin nojattuina ja silmät suurina. Kun sitten vihdoin hurmioni hälveni (se näet sentään hälveni), ilmaisin tätä hengen ja ruumiin heräämistä potkimalla pöytää ja tuhrimalla La Fontainen teosta musteella. Mutta yksi ainoa neiti Mérellen katse sai minut jälleen vaipumaan syvään mielenrauhaan. Tuo katse vailla vihaa ja rakkautta riitti minut lannistamaan.
Hänen lähdettyään minä polvistuin permannolle hänen tuolinsa eteen. Se oli pieni jacarandapuusta tehty Louis-Philippen aikainen ja goottilaista tyyliä tavoitteleva tuoli. Selkänoja oli suippokaarinen, ja hienosti kirjaellussa istuimessa nähtiin espanjalainen lintukoira punaisella pohjalla. Tämä tuoli tuntui minusta maailman kallisarvoisimmalta esineeltä, kun neiti Mérelle siinä istui. Mutta totta puhuen olivat nuo mietteeni vain lyhytaikaiset; minä poistuin huoneesta hurjasti hypähdellen ja huutaen täyttä kurkkua. Äitini on minulle kertonut, etten ollut milloinkaan niin meluisa kuin tuona aikana, ja perheen perintätarina tietää, että kilpailin Justinen kanssa järkyttävien tapausten aiheuttajana. Pienen palvelijattaremme saadessa keittiön todellisen tuhotulvan valtaan minä sytytin kiinalaismallisen lampunvarjostimen, josta isäni erityisesti piti ja jonka oli luultu säilyvän talon ainaisena kaunisteena. Toisinaan olimme, Justine ja minä, osallisina samassa mullistuksessa, esimerkiksi silloin, kun kierimme molemmat, pullo kädessä, kellarin portaita alas, ja samoin sinä traagillisena aamuna, jolloin yhdessä kastellessamme ikkunalla olevia kukkia pudotimme kastelukannun herra Bellaguet'n päähän. Siihen aikaan tapahtui myös, että minä järjestin mitä innokkaimmin tinasotilaitani ruokasalin pöydälle syösten ne mitä tuimimpiin taisteluihin huolimatta Justinesta, joka aikoi kattaa pöytää ja vannotti minua väistymään tieltä; minun yhä kieltäytyessäni keräämästä sotavoimiani laatikkoihinsa hän koppoi huudoistani huolimatta voittajat ja voitetut sekasortoisena joukkona esiliinaansa. Kostaakseni kärsimäni piilotin Justinen ompelukotelon keittiön uuniin ja yritin muutenkin keksiä asioita, jotka olivat omansa tuota yksinkertaista olentoa vimmastuttamaan. Sanalla sanoen: minä olin lapsi varsin lapsellinen, poika poikamainen, pieni vilkas ja hilpeä olento. Ja totta on sekin, että neiti Mérelle vaikutti minuun vastustamattomasti ja että hänet nähdessäni jouduin kokemaan lumousta, jollaista nähdään ainoastaan arabialaisissa tarinoissa.
Kymmenen kuukautta kestäneen noituuden jälkeen äitini ilmoitti päivällisen aikana, ettei opettajattareni enää palaa.
— Neiti Mérelle, lisäsi äitini, sanoi minulle tänään, että olet nyt kyllin edistynyt ja voit mennä lukioon ensi lukuvuoden alussa.
Merkillistä! Minä kuulin tuon uutisen kummastumatta, joutumatta epätoivoon, melkeinpä asiaa valittelematta; se ei ollut minulle yllättävä asia: Minusta tuntui pikemmin aivan luonnolliselta, että ilmestys katosi. Siten ainakin selitän sen mielenrauhan, jonka valtaan jäin. Neiti Merelle oli jo luonani ollessaan niin etäinen, että voin sietää hänen loittonemistaan koskevan ajatuksen. Sitäpaitsi ei ihminen kahdeksan vuoden ikäisenä kykene kovin syvästi kärsimään eikä kaipaamaan. — Opettajattaresi jakamien tietojen nojalla, jatkoi äiti, osaat nyt ranskan kielioppia siinä määrin, että sinut voidaan heti ottaa latinaluokalle. Olen erittäin kiitollinen tuolle viehättävälle neidille, joka on opettanut sinulle partisipisäännöt; ne ovat kielemme hankalimmat, ja minä en valitettavasti ole milloinkaan kyennyt sitä vastusta voittamaan, koska en ole saanut hyvää alkuopetusta.
Rakas äitini erehtyi. Ei, neiti Mérelle ei opettanut minulle partisipisääntöjä, mutta hän kirkasti minulle arvokkaampia totuuksia ja hyödyllisempiä salaisuuksia; hän johdatti minua viehätyksen ja sulon palvontaan, hän opetti välinpitämättömyydellään minua nauttimaan kauneudesta silloinkin, kun se on heltymätön ja etäinen, rakastamaan sitä epäitsekkäästä ja se on taito, jota ihminen elämässään toisinaan tarvitsee.
Minun pitäisi päättää tähän neiti Mérellen tarina. En tiedä, mikä paha haltia minut yllyttää vielä viime tingassa sen pilaamaan. Teen sen ainakin lyhyesti. Neiti Mérelle ei jäänyt opettajattareksi. Hän lähti Como-järven rantamille ja eleli siellä nuoren Villeraguesin kanssa, joka ei ottanut häntä vaimokseen, vaan naitti hänet sedälleen Monsaiglelle, joten neiti Mérellen kohtalo siinä suhteessa muistuttaa lady Hamiltonin elämänvaiheita. Mutta neiti Mérellen elämä kului salatummin ja tyynemmin. Minulle tarjoutui useita tilaisuuksia saada nähdä hänet jälleen, mutta minä varoin huolellisesti käyttämästä niitä hyväkseni.
Suunnilleen näinä aikoina minä selailin erään kauniin kesäisen päivän iltapuolella, ikkunan luona istuen, erittäin vanhaa ja aivan resuista kuvaraamattua, jonka pöyhkeät ja kuivakiskoiset piirrokset toisinaan minua hämmästyttivät, mutta eivät vahingossakaan viehättäneet, sillä niistä puuttui se sulo, jota vailla ei mikään ole koskaan minua miellyttänyt. Yksi ainoa kuva minulle kelpasi. Siinä nähtiin nainen, jolla oli päässä erittäin pieni myssy, hiukset kammattu päälaelta sileiksi ja korvallisilta koholleen; niskasolmu oli pallomainen, varsin tarkoin Ludvig XIII:n ajan muodin mukainen, ja kaulassa oli pitsikaulus. Hän seisoi italialaismallisella pengermällä ja ojensi Jeesukselle Kristukselle jalkalasia, joka oli täynnä vettä. Minä katselin tuota naista, joka minusta näytti kauniilta, mietiskelin tuota salaperäistä kohtausta ja varsinkin ihastelin lasin hienoa muotoa ja sen jalkaa koristavia lasitimantteja. Minä olin täynnä sellaisen lasin kaipausta, kun äitini samassa kutsui minut luokseen ja virkkoi:
— Kuulehan, Pierre, me lähdemme huomenna Mélanien luo… Olet varmaan tyytyväinen?
233
Minä olin tyytyväinen. Oli kulunut kolmatta vuotta siitä, kun Mélanie oli lähtenyt veljentyttärensä luo maaseudulle. Alkuaikoina olin kiihkeästi halunnut saada nähdä jälleen vanhan hoitajattareni. Olin rukoillut äitiä lähtemään kerallani hänen luokseen. Aikaa voittaen tuo haluni laimeni, minä olin tottunut olemaan häntä näkemättä, ja hänen jo kaukainen muistonsa häipyi vähitellen mielestäni. Niin, minä olin tyytyväinen, mutta toden tunnustaakseni iloitsin varsinkin siitä, että pääsisin matkustamaan. Vanha raamattuni avoinna polvillani minä ajattelin Mélanieta, moitin kiittämättömyyttäni ja yritin rakastaa häntä niinkuin muinoin. Minä vedin hänen muistonsa esiin mieleni pohjalta, pyyhin ja hankasin sitä, sain sen kiiltämään ja näyttämään kieltämättä hieman kuluneelta, mutta puhtaalta esineeltä.
Nähdessäni äidin päivällisen aikaan juovan varsin tavallisesta lasista sanoin hänelle:
— Äiti, kun kasvan suureksi, annan sinulle kauniin jalkalasin, niin pitkän kuin liljanvarsi, sellaisen kuin olen nähnyt vanhassa kuvassa, jossa eräs nainen ojentaa juotavaa Kristukselle.
— Minä kiitän sinua siitä ennakolta, Pierre, vastasi äitini, mutta emme saa unohtaa viedä vanhalle Mélanie-rukalle kakkua, sillä hän pitää kovin leivoksista.
Me matkustimme junalla Versaillesiin. Asemalla olivat meitä odottamassa ontuvan hevosen vetämät ajoneuvot, joita ohjasi puujalka-poika. Hän vei meidät Jouyhin halki laaksomaan, jonka niityissä ja puutarhoissa virtasi puroja ja jota ympäröivät tummat metsät.
— Tie on kaunis, virkkoi äiti. Se on varmaan ollut vielä kauniimpi keväällä, kun omena-, kirsikka- ja persikkapuut muodostivat valkoisia, ruusunpunaiselle vivahtavia ryhmiä. Mutta silloin oli nurmella vain arkoja ja kalpeita kukkasia, leinikköjä ja päivänkakkaroita. Katso: kesän kukkaset ovat uskaliaammat ja kohottavat päin päivää hohtoisia värejänsä, sinikaunokit, kukonkannukset, peltounikot.
Minua ihastutti kaikki, mitä näin. Me saavuimme kartanoon ja tapasimme rouva Denizot'n pihalla, lähellä tunkiota, tadikko kädessä.
Hän vei meidät savuttuneeseen tupaan, missä Mélanie istui lieden kulmassa korkealla maalaamattomalla tuolilla kutoen jotakin sinisestä villalangasta. Hänen ympärillään surisi kärpäsparvi. Liedellä porisi pata. Meidän tullessamme Mélanie yritti nousta seisomaan. Äitini esti häntä ystävällisin elein. Me suutelimme toisiamme. Suuni upposi hänen pehmeään poskeensa. Hän liikutti huuliansa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
— Vanha-rukka on ihan unohtanut puhumisen, virkkoi rouva Denizot. Ei kummakaan: hänellä on siihen täällä kovin vähän tilaisuutta.
Mélanie pyyhki esiliinansa nurkalla himmentyneitä silmiään. Sitten hän hymyili meille, ja hänen kielensä siteet laukesivat:
— Hyvä Jumala, onko mahdollista, että olette tullut, rouva Nozière? Te olette ihan ennallanne. Mutta pikku Pietari on kovin kasvanut! Hän ei ole enää entisensä… Rakas lapsi ahdistaa meidät toiseen maailmaan.
Hän kysyi, kuinka voi isäni, kaunis mies ja köyhiä armahtavainen, kuinka täti Chausson, joka nosti maasta jokaisen löytämänsä nuppineulan, mikä olikin kiitettävää, koska ei saa mitään kadottaa, kuinka kelpo rouva Laroque, joka oli tarjonnut minulle hillo-voileipiä, ja hänen papukaijansa Navarino, joka oli kerran purrut sormeni verille. Hän kysyi, pitikö kummisetäni herra Danquin yhä yhtä paljon lohenmulloista ja oliko rouva Caumont naittanut vanhemman tyttärensä. Niin kysellen vastausta odottamatta kelpo Mélanie oli alkanut jälleen kutoa.
— Mitä kudotte, Mélanie? kysyi äitini.
— Villaista alushametta veljentyttärelleni. Veljentytär virkkoi ääneen, olkapäitään kohauttaen:
— Hän pudottelee silmukoita niitä korjaamatta. Kutomus kapenee. Lanka on menetetty.
Herra Denizot saapui, riisui puukenkänsä ja tervehti vieraita.
— Rouva Nozière, sanoi hän, voitte uskoa, ettei vanhukselta puutu mitään.
— Meillä on hänestä melkoiset kulungit, lisäsi rouva Denizot.
Minä katselin, kuinka Mélanie kutoi villaista alushametta, ja olin hieman suruissani hänen puolestaan tietäessäni langan menevän hukkaan. Hänen silmälaseissaan oli vain toinen lasi jäljellä ja sekin kolmeksi kappaleeksi särkynyt, mutta se ei näyttänyt häntä ollenkaan huolestuttavan.
Me juttelimme niinkuin ainakin hyvät ystävät, mutta meillä ei ollut paljoa toisillemme sanottavaa. Mélanie tiesi lukemattomia ydinlauselmia ja opetti minulle, että tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, ettei saa milloinkaan heittää pois leipâpalaa ja että pitää hankkia itselleen tietoja ja taitoja kyetäkseen myöhemmin täyttämään tehtävänsä. Tuo ikävystytti minua. Minä ohjasin keskustelun uusille urille kertomalla hänelle, että Jardin des Plantes oli vailla norsua, joka oli kuollut, ja että lisäksi oli tullut sarvikuono. Mélanie alkoi nauraa ja sanoi: — Nauran tässä muistaessani rouva Sainte-Lucietä, jonka palveluksessa olin nuorella iälläni. Hän lähti eräänä kauniina päivänä markkinoille näkemään sarvikuonoa ja kysyi eräältä turkkilaiseksi puetulta isolta mieheltä, oliko hän sarvikuono. — En, armollinen rouva, vastasi iso mies, mutta minä näytän sitä.
Sitten hän puhui, en tiedä, missä yhteydessä, kasakoista, joita oli Ranskaan tullut vuonna 1815. Ja hän kertoi minulle samaa, mitä oli kertonut jo ennen monet kerrat, kävelyretkillä ollessamme.
— Eräs noista rumista kasakoista aikoi minua suudella. Minä kieltäydyin eikä mikään maailmassa olisi voinut saada minua suostumaan. Sisareni Célestine kehoitti minua varomaan, koska emme olleet lainkaan omia herrojamme; jos torjuisin kasakat, niin he voisivat kostoksi tuiskata tulen kylämme nurkkiin. Ja kyllä ne olivatkin kostonhimoisia. Mutta minä en antanut suudella itseäni.
— Olisitko torjunut kasakan, Mélanie, jos olisit varmaan tietänyt hänen siitä hyvästä polttavan kylän?
— Minä olisin hänet torjunut, vaikka isäni ja äitini, sedät, tädit, serkut, veljet ja sisaret, kylänvouti, kirkkoherra ja kaikki muut asujamet olisivat palaneet taloihinsa karjoineen, viljoineen ja kaikkineen.
— Kasakat olivat sangen rumia, eikö totta, Mélanie?
— Olivatpa niinkin. Nenä oli heillä litteä, silmät likellä toisiaan ja parta kuin pukilla. Mutta kookkaita ja väkeviä he olivat. Ja se, joka tahtoi minua suudella, oli tavallaan kaunis mies ja hyvin kasvanut. Hän oli päällikkö.
— Olivatko ne ilkeitä, kasakat?
— Olivatpa niinkin. Jos jollekin heistä sattui onnettomuus, niin maa joutui tulen ja miekan valtaan. Ihmiset pakenivat metsiin. Kasakat sanoivat alinomaa 'kaput' ja viittasivat kädellään kuin olisivat aikoneet leikata meiltä pään. Jos olivat juoneet viinaa, ei ollut hyvä heitä vastustella; silloin he raivostuivat ja iskivät kaikkia ympärillään olevia, iästä ja sukupuolesta huolimatta. Raittiina ollessaan he usein itkeskelivät ikävöiden kotimaatansa, ja muutamat soittivat pienellä kitaralla niin surunvoittoisia säveliä, että sydän oli särkyä niitä kuunnellessa. Serkkuni Niclausse surmasi erään heistä ja heitti kaivoon. Mutta kukaan ei saanut asiasta mitään vihiä… Meidän kartanoomme niitä oli majoitettu kaksitoista. He ammensivat vettä kaivosta, kantoivat puita ja hoitelivat lapsia.
Minä olin kuullut nuo tarinat monet kerrat, mutta ne herättivät minussa yhä vielä mielenkiintoa.
Ollessamme yksin Mélanien seurassa äitini pisti hänen käteensä pienen kultarahan, ja minä näin vanhus-rukan tarttuvan siihen vapisten ja piilottavan esiliinaansa niin pelokkain ja ahnain ilmein, että mieltäni viilsi. Oliko tuo sama Mélanie, joka oli aikoinaan äitini tietämättä joka päivä vetänyt taskustaan kolikoita ostaakseen minulle makeisia?…
Tuo kelpo olento oli vähitellen muuttunut jälleen tutunomaiseksi ja puheliaaksi ja muisteli hymyillen kepposiani, kertoi, kuinka olin häntä suututtanut kätkemällä luudan tai pistämällä raskaita painoja hänen vasuunsa, kun hän oli torille lähtemässä. Hän oli hilpeä ja ikäänkuin nuortunut. Juolahti siinä mieleeni kysyä häneltä:
— Entä 'kastrollisi', Mélanie, kauniit 'kastrollisi', jotka olivat ylen kiiltävät ja joista kovin pidit?
Niitä muistaessaan Mélanie huokasi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen kurttuisille poskilleen.
Meille, äidille ja minulle, katettiin pöytä makuuhuoneeseen, jossa tuntui lipeänhaju. Seinät olivat kalkilla valkaistut, ja lieden kuvastinta vastapäätä nähtiin herra ja rouva Denizot'n daguerrotyyppikuvat ja vanha yltäyleensä trikolorien koristama miekkailunopettajan kunniakirja. Minä pyysin, että vanha palvelijattaremme saisi aterioida kanssamme. Mutta emäntä huomautti, ettei hänen tädillään ollut enää hampaita, että hän söi hitaasti, oli tottunut nauttimaan ateriansa yksinään tuvassa ja että hän joutuisi hämilleen, jos hänet sijoitettaisiin pöytään meidän viereemme.
Omeletti mausteyrtteineen maistui hyvältä, samoin kanan kylkiliha ja kappale juustoa; minä nautin kulauksen punaviiniä, ja äiti kehoitti minua lähtemään pienelle kävelyretkelle kartanon ympäristöön.
Aurinko, joka oli mailleen menossa, särki tulisia nuoliansa puiden liikkumattomaan lehvistöön. Taivaalla lekotti valkoisia pilvenhattaroita. Leivoset visersivät vainioiden yläpuolella. Mieleni valtasi outo riemu. Luonto tunkeutui minuun kaikkien aistien teitä sytyttäen minut ihanaan hehkuun. Minä huusin, hypähtelin vanhojen puiden keskellä, humaltuneena, sen hurmioisen kiihkon vallassa, johon olen myöhemmin tutustunut lukiessani kreikkalaisten runoilijoiden kertomuksia bakkhanttien karkeloista. Samoinkuin he heilutin minäkin thyrsos-sauvaani, jonka olin itselleni taittanut nuoresta pähkinäpensaasta. Niin tallasin nurmea ja kukkia, ilman ja tuoksujen humaltamana ja notkeiden oksien vitsomana, ja riensin eteenpäin kuin vimmattu.
Äitini kutsui minut luokseen ja veti povelleen:
— Pierrot, sanoi hän hieman huolestuneena, olethan ihan hiessä. Otsasi on kuuma, ja sydämesi tykyttää kovin!
— Eihän käy kumminkaan päinsä, että hän hukkaa koko pitkän päivänJustinen seurassa, sanoi äitini.
— Ja lukien kaikkia niitä kirjoja, jotka hänen käsiinsä osuvat, virkkoi isäni. Eilen huomasin hänen syventyneen lapsenpäästö-oppia koskevaan tutkielmaan.
Päätettiin lähettää minut koulukotiin.
Pitkien etsiskelyjen jälkeen isäni löysi minulle sopivan opiston, jota johtivat pappismiehet ja jossa kasvatettiin hyvien perheiden lapsia. Nämä kaksi seikkaa olivat tärkeät vanhemmilleni, jotka olivat mieleltään uskonnollisia ja taipuivat aristokraattisuuteen. He eivät tahtoneet luopua ainoasta lapsestaan eivätkä niin ollen lähettäneet minua täysihoitoon, ja minä olen heille siitä kiitollinen aina elämäni loppuun saakka. Toisaalta he eivät pitäneet mahdollisena enempää kuin suotavanakaan lähettää minua ulko-oppilaana saamaan opetusta kahtena tuntina aamu- ja kahtena iltapuolella. Äitiäni vaivasi siihen aikaan sydäntauti, ja Justinella oli keittiössä ja taloudessa niin paljon tekemistä, ettei hän tosiaankaan ehtinyt viemään minua kaksi kertaa päivässä etäiseen opintopaikkaani ja noutamaan minua sieltä samoin kaksi kertaa. Pelättiin muuten, etten valvonnan puuttuessa suorittaisi kotona huolellisesti niitä tehtäviä, jotka suoritettavikseni määrättäisiin. Tuo pelko oli sangen oikeutettu, sillä minä en tosiaankaan olisi hevin harjoittanut opintojani Justinen järjestellessä keittiössä tulvia ja tulipaloja tai taistellessa salissa Mooseksen ja Spartacuksen kanssa. Jotta pysyisin omaisteni olopiirissä, mutta samalla olisin tarkan valvonnan alaisena, minut jätettiin puolihoitolaiseksi. Justinen tehtävänä oli saattaa minut aamulla kahdeksan aikaan Saint-Josephin opistoon ja hakea minut sieltä takaisin neljän aikaan iltapäivällä.
Saint-Josephin koulu sijaitsi Rue Bonaparten varrella, suurenmoiselta näyttävässä rakennuksessa.
En tahdo väittää nauttineeni sen tyylistä enkä ansion mukaisesti pitäneeni arvossa sen kauniita, takorautaisella kaiteella varustettuja kiviportaita ja niitä suuria valkoisia saleja, joihin puut loivat viheriän väritunnun ja joissa herra Grépinet jakoi meille opetusta. Hienostumaton makuni sai minut pikemmin ihailemaan kappelia, siinä sijaitsevaa maalattua Pyhän Neitsyen kuvaa, lasikellojen alla olevia paperikukkia ja kultalamppua, joka riippui sinisestä tähditetystä taivaasta.
Koska Saint-Josephin oppilaitos oli X:n lukion valmistava koulu, eivät pienet olleet siellä, kuten yleensä, suurten mielivallan alaisina niinkuin rantatöröt haukien saaliina joissa ja lammikoissa. Me olimme kaikki iältämme nuoria, kaikki yhtä heikkoja, ilkeydessä vain vähän edistyneet, emmekä kovin sortaneet toisiamme. Opettajat kohtelivat meitä lempeästi; valvojien nuoruus lähensi heitä meihin. Sanalla sanoen: vaikka olo tässä talossa ei minua erikoisesti miellyttänyt, en kuitenkaan joutunut siellä kokemaan sitä haikeutta, joka myöhemmin synkensi kouluelämääni.
Koska otaksuttiin neiti Mérellen riittävästi perehdyttäneen minua ranskan kielioppiin, minut sijoitettiin latinaluokkaan ja, ties mistä syystä, niiden oppilaiden joukkoon, jotka osasivat hieman kielioppia ja tunsivat latinankielen Alkeiskirjan. Mutta eipä olekaan aina helppo saada selkoa julkisten enempää kuin yksityistenkään esivaltojen menettelyn syistä. Siihen aikaan, kun minut pistettiin herra Grépinet'n luokkaan, väitti eräs lempeäsilmäinen ja gallialaisviiksinen ajattelija, nimeltään Victor Considérant, jonka näin monet kerrat onkimassa Pont Royalin alla, mestarinsa Fourier'n oppiin nojautuen, että ihmiset saavat nauttia hyvän hallinnon siunausta, kun ehtivät sopusointuun, toisin sanoen nimenomaan Victor Considérantin itsensä järjestämään olotilaan. Silloin ei sellainen pieni tietämätön olento, kuin minä olin, astu herra Grépinet'n luokkaan inhimillisen olon ja elämän kohentumatta monessa kohdassa. Silloin me teemme vain sitä, mikä meitä miellyttää; meillä on kuin paviaaneilla häntä kiikkuaksemme puissa ja silmä tuon hännän päässä. Sillä tavalla ainakin kummisetäni kuvaili Fourier'n järjestelmää. Toistaiseksi asiat kehittyvät samaan tapaan kuin lapsuuteni aikana, ja nykyisten koululaisten kohtalo ei kaiken kaikkiaan ole parempi eikä pahempi kuin pienen Pietarin. Opettajani nimi siis oli Grépinet. Minä näen hänet kuin hän istuisi tuossa edessäni. Suurine nenineen ja lerppahuulineen hän muistutti Lorenzo de' Mediciä, ei käytöksensä suuripiirteisyyden, vaan kasvojensa rumuuden nojalla. Tuo seikka on minulle selvinnyt, kun olen nähnyt Lorenzo Muhkeata esittäviä muistorahoja. Jos olisi olemassa herra Grépinet'n mitaleja, niin niitä varmaan erottaisi Lorenzon mitaleista ainoastaan tekotapa; henkilöiden profiilit olisivat ihan yhdenlaiset. Ellen pahoin erehdy, oli herra Grépinet kelpo mies ja piti hyvää huolta opetuksestaan. Ei ole ollenkaan hänen syynsä, ellen paljoa hyötynyt hänen tunneistaan. Ensimmäinen minut kerrassaan lumosi. Herra Grépinet'n ääni loitsi kirjasta,De Viris, joka oli minulle käsittämättömämpi kuin kaikkein käsittämättömimmät hieroglyfit, ihastuttavia kohtauksia. Paimen löytää Tiber-joen kaislikosta kaksi vastasyntynyttä lasta, joita naarassusi ruokkii maidollansa; hän vie heidät matalaan majaansa, missä hänen vaimonsa hoitaa pienokaisia ja kasvattaa heitä paimenpoikina ollenkaan tietämättä, että nämä kaksoset ovat kuningasten ja jumalten sukua. Ne tulivat näkyviin sitä mukaa kuin opettajan ääni nosti heidät esiin tekstin pimennosta, tuon merkillisen tarinan sankarit, Numitor ja Amulius, Alba Longan kuninkaat, Rhea Silvia, Faustulus, Acca Laurentia, Remus ja Romulus. Heidän seikkailunsa askarruttivat kaikkia sielunkykyjäni; heidän nimiensä kauneus sai heidät näyttämään kauniilta. Kun Justine vei minut koulusta kotiin, minä kuvailin hänelle kaksoset ja heitä imettävän naarassuden ja kerroin vihdoin koko kuulemani tarinan, jota Justine olisi tarkkaavammin kuunnellut, ellei hänen mieltänsä olisi yhä liikuttanut se väärä kahden frangin raha, jonka hiilikauppias oli salakähmäisesti hänelle siirtänyt samana päivänä.
De Virisaiheutti minulle vielä muutamia iloja. Minä rakastin nymfi Egeriaa, joka innoitti Numaa viisaiden lakien laatimiseen eräässä luolassa, solisevan lähteen partaalla. Mutta kohta kävivät sabinit, etruskit, latinalaiset, volskit kimppuuni ja löivät minut maahan. Jos näet osasin vain huonosti ranskaa, en osannut latinaa ollenkaan. Eräänä päivänä herra Grépinet kehoitti minua selittämään erästä tuon hämäränDe Viriskohtaa, jossa olivat puheena samnilaiset. Kävi ilmi, että olin siihen kerrassaan kykenemätön, ja minä sain julkiset nuhteet.De Virisja samnilaiset alkoivat minua inhottaa. Mutta mielessäni eli yhä vielä liikutus, kun muistelin Rhea Silviaa, jonka kaksi lasta, jumalan hänelle lahjoittamat, joutuivat ryöstettyinä naarassuden imetettäviksi Tiberjoen kaislikkoon.
Johtaja, abbé Meyer, lempeä ja hieno mies, miellytti minua. Mielessäni on yhä vieläkin se vaikutelma, että hän oli älykäs, herttainen, äidillinen.
Hän aterioi kello yhdentoista aikaan koulun ruokasalissa meidän kerallamme ja kuljetti salaatin suuhunsa sormin. En mainitse tätä hänen muistonsa loukkaamiseksi. Hänen nuoruutensa aikana oli hyvä tapa sellainen; täti Chausson vakuutti minulle setä Chaussonin syöneen salaattinsa aina siten.
Johtaja kävi usein luonamme herra Grépinet'n opettaessa. Sisään astuessaan hän viittasi meitä istumaan, kulki pulpettien ohi ja tutki kunkin vihkoa. Minä en havainnut hänen kiinnittävän itseeni vähempää huomiota kuin rikkaampiin tai jalosukuisempiin tovereihini. Hän puhui meille kaikille erinomaisen leppoisasti, ja se vaikutti miellyttävästi varsinkin hänen lausuessaan moitteita, jotka eivät milloinkaan meitä masentaneet; hän ei milloinkaan suurentanut virheitämme eikä mustannut tarkoituksiamme; hänen nuhteensa olivat yhtä viattomat ja kevyet kuin meidän rikoksemme. Johtaja nimitti eräänä päivänä kirjoitustani harakanvarpaiksi, ja tuo minulle uusi vertaus sai minut ratkeamaan hillittömään nauruun, joka vielä paheni, kun herra johtaja tahtoi näyttää minulle, kuinka kirjaimia tulee muodostaa, otti kynäni, jonka kärjestä oli toinen puoli tiessään, ja kirjoitti vieläkin pahempia harakanvarpaita.
Siitä lähtien johtaja ei milloinkaan kulkenut pulpettini ohi kehoittamatta minua säästämään kyniäni, varomaan töksähdyttämästä niitä mustepullon pohjaan ja kuivaamaan ne lakattuani kirjoittamasta.
— Kynän tulee kelvata kauan, lisäsi hän eräänä päivänä. Minä tunnen erään oppineen, joka on kirjoittanut yhdellä ainoalla kynällä kokonaisen kirjan, niin suuren kuin…
Johtajan katse kiersi salin tyhjiä seiniä, ja hän osotti käsiään levittäen suurta punaista marmoriuunia.
Minä olin pelkkää ihmettelyä.
Kun sitten muutaman ajan kuluttua kuljin Justinen kanssa Rue du Vieux-Colombier'n tietä ja havaitsin erään myymälän edustalla kivisen pyhimyksen, joka oli niin valtavan suuri, että hänen päänsä kohosi ensimmäisen kerroksen ikkunoiden tasalle, ja joka kirjoitti vastaavan kokoisella kynällä, sanoin Justinelle, että tuo oli johtajamme hyvä tuttava, ja Justine ei huomannut siinä minkäänlaista vaikeutta.
Vaikka en ollut onnellinen, olin sentään toisinaan iloisen huimauksen vallassa. Niinpä muistan ilosta humaltuneeni koulun pihalla aamiaista seuranneen virkistyshetken aikana, vilinässä ja melussa. Huveissa samoinkuin työssäkin tuntui sääntö minusta rasitukselta. Minä en pitänyt geometrisistä leikeistä, esimerkiksi vankisilla-olosta, koska niissä kaikki sisällytettiin yksinkertaisiin yhdistelmiin. Niiden täsmällisyys ikävystytti minua; ne eivät suoneet minulle elämän kuvaa. Minä pidin niistä leikeistä, joita äidit kauhistuvat ja jotka valvojat ennen pitkää kieltävät, koska niistä aiheutuu epäjärjestystä, säännöttömiä ja hillittömiä leikkejä, vimmaisia ja kauhun täyttämiä.
Tuona päivänä, hajaannuttuamme tavanmukaisen merkin saatuamme pihamaalle, toverimme Hangard, joka oli meidän kaikkien päämies kookkaan vartensa, raikuvan äänensä ja käskevän luonteensa nojalla, nousi kivipenkille ja alkoi meille puhua.
Hangard änkytti, mutta oli kaunopuhuja; hän oli oraattori, tribuuni, hänessä oli Camille Desmoulinsiä.
— Vesat, virkkoi hän meille, emmekö ole jo kyllin kauan olleet hippasilla? Vaihdetaan leikkiä. Leikitään postin ryöstämistä. Minä neuvon teille, kuinka siinä on meneteltävä. Se on hupaista, saattepa nähdä.
Hän puhuu. Me vastaamme hänelle ilohuudoin ja kättentaputuksin. Hangard käy heti tuumasta toimeen ja järjestää leikin. Hänen neronsa pitää huolen kaikesta. Tuossa tuokiossa ovat hevoset valjaissa, postinkuljettajat paukuttavat piiskojaan, ryövärit varustautuvat veitsin ja musketein, matkustajat sitovat kiinni matkalaukkujaan ja täyttävät kullalla säkkejään ja taskujaan. Pihan pienet kivet ja johtajan puutarhaa reunustavat syreenipensaat olivat suoneet meille, mitä tarvitsimme. Lähdettiin. Minä kuuluin matkustajiin ja olin eräs kaikkein vähäpätöisimpiä; mutta mieltäni hurmasivat maisemain kauneudet ja matkan vaarat. Rosvot väijyivät meitä kamalan vuorimaan rotkossa, jonka muodosti vastaanotto-huoneeseen johtava lasikuistikko. Hyökkäys muodostui yllättäväksi ja hirmuiseksi. Postinkuljettajat kaatuivat. Minut heitettiin kumoon, minä jouduin hevosten jalkoihin, minut piestiin pahanpäiväiseksi, ja minä hautauduin kuolleiden muodostamaan röykkiöön. Hangard muodosti siitä pelottavan varustuksen, nousi sen harjalle ja torjui kaksikymmentä kertaa sitä vastaan hyökkäävät rosvot. Minä olin murskattu, kyynäspääni ja polveni olivat nahattomat, nenänpään olivat pienet terävät kivensirut raapineet verille, huulet olivat rikki ja korvat hehkuvan kuumat. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista nautintoa. Soiva kello raateli mieltäni riistäessään minut pois unelmastani. Herra Grépinet'n opetustunnin ajan minä istuin typeränä ja tunteettomana. Kirvelevä nenäni ja polttavat polveni herättivät minussa mielihyvää palauttamalla mieleeni tuota hetkeä, jona olin kiihkeästi elänyt. Herra Grépinet esitti minulle useita kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, ja nimitti minua aasiksi, mikä oli sitäkin kiusallisempaa, kunMetamorfooseihinperehtymättömänä en vielä tietänyt, että tarvitsi vain syödä ruusuja muuttuakseni jälleen ihmiseksi. Opittuani tuon kukoistusiälläni olen huolettomasti kuljetellut aasiuttani Viisauden tarhoissa ruokkien sitä tieteen ja mietiskelyn ruusuilla. Se on ahminut kokonaisia pensaita tuoksuineen, okaineen päivineen; mutta sen inhimillistyneeltä päälaelta on aina pilkistänyt terävän korvan huippu.