Elämäntapa niissä maissa, joissa järki eikä rakkaus solmii avioliitot, sulkee pois kotikäsitteen.
Mitenkä näissä maissa siis eletään? Tyttö saa käskyn palata luostarista tai koulusta, sillä hänen isänsä on löytänyt hänelle miehen. Vastustusta hänen puoleltaan ei otaksuta; ja harvoinpa sitä tehdäänkään, sillä lapsi on innoissaan saadessaan kauniita vaatteita ja vapautta, joita hänen käsityksensä mukaan ainoastaan naiminen antaa. Ja nämä edut hän aina saa — olkoon sitten mies kaunis tai ruma, viisas tai tuhma.
Kuinka sietämätön mahtaa sellainen avioliitto olla! niin meistä tuntuu. Mutta heistä se ei ole sietämätöntä, sillä se sallii heidän käydä kunkin omaa tietään välittämättä toisistaan. Poika tai tytär, joka ilmestyy tähän talouteen, viettää lapsuutensa hoitajan helmassa, nuoruutensa täysihoitokoulussa ja kypsyneenä naitetaan hänet vuorostaan samalla tavalla, ja niin jatketaan samaa elintapaa toista sukupolvea varten. Sillä aikaa elävät isä ja äiti herran rauhassa ja hoitavat kukin huvituksiaan. Sellainen on se järjestelmä.
Huoneistot, jotka rakennetaan tällaista elintapaa varten, muistuttavat enemmän ravintolaa kuin yksityiskotia, ja jos meikäläinen asettuisi pariisilaiseen huoneistoon asumaan, mahtuisi hän tuskin sinne lukuisine lapsineen. Yksityisiä poikkeuksia tästä säännöstä tietysti löytyy. Sekä Ranskassa että Italiassa löytyy viehättäviä koteja, joissa jalot luonteet joko sattuman tai isän valinnan kautta yhtyneinä vuodattavat valoa ja lämpöä siihen kylmään sovinnaisuuspiiriin, jossa elävät. Joka kansankerroksessa löytyy luonteita, joilla on niin vahva kodin tarve, että he missä oloissa elänevätkin, usein hyvinkin epäedullisissa, tietävät luoda itselleen kodin. Ihmisluonne on niin lemmenhaluinen, että rakkaus, jota ei häihin kutsuttu, usein hiipii jälestä kuokkavieraaksi, ja minne se hiipii, seuraa koti kintereissä.
Seuraava aksioomi on:Ilman vapautta ei synny todellista kotia.
Kodin oikea käsite on: turvapaikka, jossa saamme vapaasti kehittää persoonallisia halujamme ja taipumuksiamme. Siellä nautimme ateriamme, milloin ja mitenkä tahdomme. Menemisemme ja tulemisemme on täysin vapaa. Meillä on pieniä lepopaikkoja; kirjamme ja piirroksemme saamme pitää, missä tahdomme, ja yleensä asettaa elämämme oman mielemme mukaiseksi. Kultainen vapaus, sinä olet kodin suurin viehätys! "Tässä on minun hyvä olla", huokaisee päivätyönsä päättänyt, astuessaan kotikynnyksen yli. "Tässä odottavat minua tohvelini ja kotitakkini sekä nojatuolini takan ääressä. Kaikki käsittävät minua täällä kotosalla ja iloitsevat käyttäessäni vapauttani."
Sellainen onihannekoti. Mutta jos muuten hyvässä kodissa ei aina vallitse vapaus, on syy usein kodin sisustuksessa, sillä vapaus ei viihdyliian hienossaympäristössä.
Amerikassa ei arvo eikä sääty määrää, mihin muotoon koti on asetettava. Kaikki mikä Vanhassa Maailmassa on tunnustettu, käy täällä täydestä, ja sitä käyttävät eroituksetta kaikki.
Nuori pariskunta, joiden varat sallivat heidän pitää korkeintaan kaksi palvelijaa, asettuvat usein — jos myötäjäisrahat riittävät — asumaan niin suurenmoisesti, etteivät palvelijat riitä. Englannissa olen tavannut perheitä, joissa on kuusi palvelijaa, mutta joiden huoneisto ja sen sisustus ei ole ollenkaan komeampi, kuin yksinkertaisen amerikkalaisen perheen, joka töintuskin jaksaa pitää kolmea palvelijaa.
Tämä palvelijain puute Amerikassa tulee vielä paljon muuttamaan elintapaa siellä; se on ja on kauan oleva edistysaskeleena uusiin pyrintöihin; ja tämä kotoinen työ voi vielä kohottaa miestä ja naista johonkin korkeampaankin.
Me amerikkalaiset olemme ankaria matkailijoita; olemme tunteellisia, vastaanottavaisia ja uutuuden ihailijoita, valmiit omistamaan ja omaan elämäämme sulattamaan kaikki, mikä meitä vieraissa kansoissa miellyttää. Naistemme puvut jäljittelevät täysin ranskalaista kuosia — ja kotimme ovat täyteensullotut kaikenmoista rihkamaa, jommoista yksinkertaiset esi-isämme eivät edes unissaankaan nähneet. Kleopatra ei purjehtinut Niilin virtaa komeampana, kuin nuoret tyttäremme astuvat uuteen kotiinsa. Heidän vaatesäiliönsä ovat täynnään harsoa, silkkiä, pitsiä, rintaröyhelöitä; talo kaikkine pikkutavaroineen on täydellinen museo, mutta kaiken tämän hienon, heikon ja hennon keskessä on hän itse ehkä kaikkein heikoin.
Mutta perästäpäin kuuluu. Nuori vaimo saa pienoisen, joka anastaa äidin tykkönään viereensä, niin ettei hän saata valvoa huolimattoman Briitan toimia. Briitta ruostuttaa silläaikaa hienot veitset ja liottaa elfenluiset veitsenkahvat tulikuumassa vedessä — hopeat huuhtoo hän rasvaisessa suopavedessä antaen niille tuontuostakin aika kolauksen, joka koukistaa teekannun nokan tai irroittaa kahvan jostain toisesta hienosta astiasta. Hauras porsliini saa runsaasti naarmuja ja lentää sinne tänne pesupäivän hyörinässä, Briitalla kun on kiire kyökkipalvelijan apuun vaatteita kuivamaan. Maija lakaisee vierashuonetta karkealla harjalla ja tyhjentää tuhan uunista peittämättä silkkisiä sohvia ja tuolia, joten ne pian ovat niin harmaat ja kuluneet, kuin olisivat huutokauppatavaraa. Kun nuori vaimo viimein vapautuu lastenkamarista ja väsyneenä ja heikkona alkaa tarkastella valtakuntaansa, huomaa hän surukseen ja mielipahakseen kaiken olevan ylösalaisin, koko myötäjäiskomeuden rappiolla, lapsenvaatteet huiskin haiskin. Voi pientä prinsessaparkaa! Hänellä on ruhtinaallinen vaatevarasto, hänen lapsensa on pikku herttua, ja koko talo sisustuksineen vastaa suurisukuisen loordin komeata asuntoa. Mutta tätä kaikkea hoitamassa on vain kolme palvelijaa, jotka saavat toimittaa kokin, lakeijan, viinurin, pesijän, lastentytön, sisäkön ja kamarineitsyen tehtävät. Sillä näin suurilukuinen miehistö Vanhassa Maailmassa palvelee moista taloa.
Siis tulemme siihen päätökseen, että kaikki tässä talossa onliian hienoa, — ei kauneuden kannalta — mutta oloihin, vapauteen ja mukavuuteen nähden.
Mikä on sellaisen kodin seuraus? Vaimon epätoivoissaan koettaessa saada kaikki sujumaan, ovat hänen hermonsa alituisessa kiihoitustilassa. Koti, jossa kaikki on kovin kallista ja hienoa, on jäykkä ja epämukava. Elämä on täynnä huolia ja vastuksia, aina on jotain vinossa ja väärässä, aina on pilvi kotia painamassa. Mies on raskaalla mielellä kotilietensä ääressä, ja kaikki korukapineet hänen ympärillään tuntuvat hänestä maanalaisilta miinoilta, valmiina räjähtämään millä hetkellä tahansa.
Tosin en väitä kullattujen peilien ja samettimattojen karkoittavan rauhaa ja kodintunnetta, en suinkaan, ne saattavat olla yhtä hauskat, kotoiset ja lämpimät, kuin karkea hirsitalo kaukaisessa Lännessä; mutta silloin on omistaja upporikas, hän uudistaa ja korvaa kaikki vahingot helpommin, kuin meikäläinen hankkii vaatimattoman kotitarpeen itselleen. Ei, jos tavaroitamme jätämme käyttämättä tai käytämme niitä pelvolla ja vavistuksella, on parempi olla ilman moisia kalleuksia, joskin onnen sattuma ne meille tuottaisi.
Mutta liika hienous ei ole ainoa, joka karkoittaa kotoisen vapauden. Se voi livistää tiehensä muistakin syistä, nimittäin Martan liian tunnollista ja tarkkaa täsmällisyyttä peljäten.
Voi teitä rakkaita, herttaisia olentoja, kuinka usein olen nähnyt teidän nousevan ennen aamun koittoa kiilloittamaan ikkunaruutuja ja huolellisesti pyyhkimään jokaista tomuhiudetta huoneissamme. Ja sitten suljetaan tiiviisti ikkunaluukut ja rullakartiinit, ettei vaan aurinko päästäisi kärpäsiä sisään pujahtamaan ja siivottomuutta tekemään. Rakas Sofia täti! suokoon sinun varjosi minulle anteeksi julkeuteni! Mutta kuinka monta kertaa nuoruudessani karkoititkaan minut sanomalehtineni verannalle, kyökkiin, vieläpä latoonkin asti — jonne auringonsäde pääsi lämmittämään, koko talon ollessa suljettuna ja pimeänä.
Kuinka usein vapisimme vilusta, kun vierashuoneen uuni kevätsiivoamisen jälkeen oli sisästä siististi peitetty silkkipaperilla. Niin, rakas, hyvä sielu, kaikessa hellyydessäsi ja vieraanvaraisuudessasi teit kodistamme kolkon haudan. Ihmeteltävä oli kärsivällisyytesi istuessasi ompelemassa ikkunan ääressä, josta kapea valojuova virtasi sisään rullakartiinin alapuolelta.
Koko tässä siistissä talossa ei tietysti löytynyt mitään, josta pieni poikanen olisi saattanut riemuita. Kuinka vapisin lähestyessäni Sofia tädin kiiltäviä tina-astioita niitten riippuessa kammoittavassa kirkkaudessaan; ja millä pelvolla pyysin häntä antamaan minulle vasun mansikoita poimiakseni! Jos sain piparikakun, täytyi minun piiloutua salaisimpiin paikkoihin sitä syömään. Tunsin itseni oikeaksi tattariksi ja merirosvoksi liikkuessani kotona; ja ihmettelin sitä suunnatonta hävityksen henkeä, joka minussa asui ja joka aina sai minut särkemään ja repimään jotain tai saattamaan siivottomuutta tällä järjestykselle pyhitetyllä alueella. Välistä valtasi minut vakuuttava tunne siitä, että huoneet sisustuksineen, pestyt laattiat, valkoiset uutimet, kiiltävät tina- ja vaskiastiat ovat suuria, pelottavia, pysyväisiä elämän tosiasioita — ja että ihmiset, mutta erittäinkin lapset, ovat tämän jumalallisen järjestyksen luvattomia häiritsijöitä, joiden jäljet viipymättä ovat puhdistettavat ja haihdutettavat. Saatuani tämän selväksi, selvisi minulle myöskin, että talot olisivat vieläkin täydellisemmät, ellei niissä kukaan asuisi, mutta koska nyt niin hullusti oli asiat, pitäisi niissä asua niin vähän kuin mahdollista. Minun käsitykseni mukaan oli talo täynnänsä pauloja ja ansoja ja syntisiä viettelyksiä, ja lukiessani merimiesten vapaasta elämästä merellä, paloi mieleni sinne. Mutta jättäkäämme nämä muistot ja palatkaamme kyhäelmääni.
Kodinvapaus virkistää miestä, mutta lapsille on se välttämätön. Vapaudella emme tarkoita vallattomuutta. Pikku John ei saa kosketella kalliita kuvateoksia rasvaisilla sormillaan, eikä pikku neiti rummuttaa pianoa taikka piirreskellä nuppineulalla kuvioita vernissattuihin huonekaluihin. Mutta perhehuoneet eivät saa olla liian hienot perheen oleskeltaviksi, ei liian hienot niille pienille onnettomuuksille, joihin hyvinkin kasvatetut lapset usein tekevät itseään syypäiksi.
Isän ja äidin vierashuoneen tulee vaikuttaa ystävällisesti, eikä vihamielisesti pikku väkeen, sen tulee vähitellen kehittää heissä järjestyksen ja kauneuden rakkautta ja huolenpitoa miellyttävästä ympäristöstään. Lapsille on kovin vahingollista tulla suljetuiksi huoneeseen, joka on heidän nimellään epäjärjestyksensä vuoksi — ja jossa otaksutaan heidän yhä edelleenkin pitävän pahaa siivoa. Kuinka usein näemme näitten pikku uhrien kaiholla kurkistavan omalta alueeltaan hienoon vierashuoneeseen, kunnes kotoinen poliisi kaappaa heidät käsiinsä ja passittaa lastenkamarin sekamelskaan. Vaikka lapset matkaansaattavatkin epäjärjestystä siistissä huoneessa, eivät he siltä viihdy epäjärjestyksessä. Heille on kuten aikuisillekin kauneus ja järjestys mieleinen ja epäjärjestys tuskallinen, mutta he eivät vielä ymmärrä luoda järjestystä, eikä välttää pahaa siivoa; heidän elämänsä on täynnä kokeita, ja usein juuri koettaessaan saavuttaa järjestystä, loppuvat nämä kokeet pahimpaan siivoon. Vaikka näin puhunkin heidän puolestaan, en suinkaan ole sitä mieltä, että koko perheen tulee alistua lasten tahdon alaiseksi. En suinkaan, sillä nämä pikku tyrannit voivat olla kauheat — mutta joka talossa, jossa lapsia on, tulee vanhempien, joskin lasten tietämättä,kaikissa teoissaan visusti ottaa huomioon heidän parastaan.
Tässä, kuten kaikessa taidossa, pitää vanha latinalainen motto paikkansa "Ars est celare artem" [taito on kätkeä taito]. Lapset, jotka vanhempiensa levottomista katseista ja sanoista ja koko perhekomennosta huomaavat kuinka tärkeänä heidän kasvatustaan pidetään, kehittyvät pianaikaan oikullisiksi, teeskenteleviksi ja itsetietoisiksi. Tähdet eivät voi poiketa radaltaan eikä seisahtua meidän tähtemme, se olisi lasten ajoissa opittava. Lasten tulee voida vapaasti ja itsenäisesti liikkua ja kehittyä kotonaan häiritsemättä kodin sopusointua; ja vanhempain valvova silmä tehköön havaintojaan niin salaisesti kuin mahdollista.
Aurinkoisin ja ilmakkain huone valittakoon heidän suojakseen ja sisustettakoon miellyttävästi, joskin yksinkertaisesti, sillä onhan luonnollista, että huoneen, jossa pienoiset vuosikausia oleskelevat ja vastaanottavat vaikutuksiaan, tulee olla kodikkaamman ja lämpimämmän kuin vierashuoneen, jossa joku matkustaja silloin tällöin majailee päivän tai pari. Pienet matkat kehittävät suuresti lapsukaisia — samoin on tärkeätä valita heille hyvää seurustelua. Mutta kaikki tämä on puuhattava lasten tietämättä, sillä vahingollista on pienokaisten kasvaa ympäristössä, jonka koko huomio on kiinnitettynä heihin, he kehittyvät helposti siten itsekkäiksi. Näennäinen ja tahallinen välinpitämättömyys on hyvin terveellinen lastenkasvatuksessa, kun sen alla piilee todellinen huolenpito.
Kasvatus on kodin korkein silmämäärä — niin vanhempain kuin lastenkin kasvatus, ja todellisessa kodissa, jossa huolenpito, vieraanvaraisuus ja rakkaus vallitsee, saavuttavat mies ja vaimo sen ylevän täydellisyyden, johon täällä maan päällä voi kohota, sillä maailma ei voi heille enempää opettaa.
Kotikasvatus ei ole täydellinen, ellei se opeta vieraanvaraisuutta ja ihmisrakkautta. Vieraanvaraisuus on apostolinen hyve, jota jo Pyhä Raamattukin meille opettaa, mutta Amerikassa on se laiminlyöty. Kaikki hienouden ja sopivaisuuden käsitykset olemme saaneet Vanhasta Maailmasta. Emme uskalla rehellisesti olla kunnon amerikkalaisia, emme vielä ole oppineet, että päivällisiä ja muita pitoja ei pidetä parin kolmen palvelijan avulla, niiden tuottamatta huolta ja vaivaa, jotka miltei näännyttävät emäntäparan ja panevat hänet pelkäämään moisia laitoksia. Amerikassa, jossa ihmiset yleensä ovat jotenkin samalla varallisuuden asteella, pitäisi yhteiskunnallisen elämän olla paljoa yksinkertaisempaa kuin Vanhassa Maailmassa.
Vähävaraiset perheet kyllä käsittävätkin tämän — elävät hiljakseen. huomaamattomina — mutta he eivät rohkene jakaa jokapäiväistä leipäänsä ystävänsä tai matkustavan vieraan kanssa, kuten arabialainen telttansa ja intialainen maissikeitostaan.
"Ei meidän käy seurusteleminen kenenkään kanssa", sanovat he. Miksikä ei? Mikä puuha ottaa esiin kaikki paraat astiat ja taas asettaa ne paikoilleen? Mutta elä puuhaa suotta. Anna vieraasi tulla jokapäiväiseen kotiisi, tarjoa hänelle sija pöytäsi ääressä ja pyydä häntä istumaan kotilieden luo, ja vaikka teekupista puuttuukin korva tai lautasessa on halkeama, ei hän siitä välitä, häneltä pääsee helpoituksen huokaus, ja hän ajattelee: "Kas, muillekkin tapahtuu vahinkoja, minä en ole ainoa", ja hän tuntee vain lähestyvänsä sinua ja kutsuu sinut omaan pöytäänsä juomaan haljenneista teekupeistaan, ja näin lohdutatte toisianne maallisen tavaran katoavaisuudesta. Jos sellaisissa tuttavallisissa keskusteluissa käykin ilmi, että lapsesi eivät aina ole siistejä, että paisti toisinaan palaa pohjaan ja että sisäkkö on kömpelö sekä unohtaa veitset ja kahvelit pöydältä, ei vieraasi sinua siitä tuomitse. Hän tuntee, että ymmärrätte toisianne, ja että hän vapaasti voi avata kotinsa sinulle.
Vieraiden vastaanottolisää aina kustannuksia! mutta jokapäiväinen vieraanvaraisuus — sija ystävälle pöytäsi ääressä — on meno, joka ei paljonkaan tunnu talon tilikirjoissa, mutta tuottaa sinulle vain iloa ja huvia.
Ottakaamme esimerkki. Englannista tulee matkustaja, joka haluaa tutustua amerikkalaisiin oloihin. Hän tahtoisi perehtyä meikäläisten kotitapoihin ja saada selville, mikä niissä on alkuperäistä amerikkalaista. Smilax elää jotenkin ahtaissa oloissa, hän muistelee sitä vieraanvaraisuutta, jota tämä sama matkustaja hänelle Englannissa osoitti — ja levottomuudella kiintyvät hänen ajatuksensa järjestettyyn kotiin, moitteettomaan pöytään ja siisteihin, täsmällisiin palvelijoihin. Smilaxilla on vain kaksi palvelijaa, jotka jakavat talon työt keskenään. Mitä on hänen tekeminen? Sanokoon hän ujostelematta ja miehekkäästi: "Hyvä ystävä, iloitsen tulostasi. Elän vaatimattomissa oloissa, mutta parhaan kykymme mukaan pidämme sinua hyvänä, vaimoni ja minä. Syö päivällistä luonamme muutamain ystäviemme seurassa." Ystävä tuleekin. Rouva Smilax ja palvelijat panevat parhaat voimansa liikkeelle, ja niin syntyy päivällinen, yksinkertainen, mutta hyvä. Se ei jäljittele englantilaisia eikä ranskalaisia ruokia, eikä missään suhteessa eroa siitä juhla-ateriasta, jolla rouva Smilax vastaanottaa matkalta palaavan isänsä tai veljensä. Näytä hänelle avomielisesti kotisi ja puhu siitä peittelemättä hänen kanssaan, aivan niinkuin hänkin Englannissa näytti sinulle komean kotinsa ja kallisarvoiset kapineensa. Jos ystäväsi on suora mies, on hän sinulle kiitollinen näistä vaatimattomista ja vilpittömistä tervetuliaisista; jos hän taas on pintapuolinen herrasmies, ei rouva Smilaxin kannata tuhlata voimiaan hänen makuaan tyydyttääkseen. Mies, jolla on sydän paikallaan, antaa suurempaa arvoa kotoisalle tunnelmalle perheessäsi kuin kaikille muille varustuksillesi. Ranskalaisia ruokalajeja saa hän tarpeekseen ravintoloissa, hienoja viinejä ensiluokan hotelleissa; mutta huolimatta rikkaudestaan ja mukavasta kodistaan, on hän ihminen, kuten sinäkin, ihminen, joka kaipaa todellista, oikeata perhe-elämää, johon ei kylmän hotellielämän leimaa ole painettu. Kenties hänen haluttaisi näyttää sinulle vaimonsa valokuvaa tai pienen kymmenvuotiaansa pyöreällä lapsen käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka hän tänään sai. Hänen silmänsä vettyvät vain niitä ajatellessaankin.
Tässä mielentilassa tulee hän luoksesi, haluten kodinlämpöä, mutta sinä otatkin hänet vastaan jäykässä juhlahuoneessasi, jonka sisustuksessa on tyystin seurattu verhoilijan aistia, ja joka yksityiskohtiin asti muistuttaa kaikkia muita kaupungin vierashuoneita. Päivällisen tarjoovat vuokratut vahtimestarit, ja tämän aterian valmistuksiin on rouva Smilax parka uhrannut koko viikon vaivat — ja vielä toinenkin viikko kuluu, ennenkuin hän selviää tästä pyörteestä. Pikku vauva on saanut toria ja on suurella melulla karkoitettu näkyvistä, ja pikku nelivuotias on viety tätien luo.
Vieras syö päivällisen ja pitää sen ala-arvoisena ja epäonnistuneena jäljennöksenä. Tuttavasi luona hän kenties vielä arvosteleekin laitoksiasi; sinä satut sen kuulemaan ja katkeroittuneena päätät olla kutsumatta ketään muukalaista luoksesi. Mutta jos olisit avannut hänelle sydämmesi, jakanut hänen kanssaan kotisi lämpöä ja tunnelmaa — näyttänyt hänelle vauvaa ja antanut hänen kiikuttaa pikku nelivuotiasta, sekä syödä kanssasi arkiaterian — tokko hän olisi silloin ollut vilpillinen sinua kohtaan? Eipä suinkaan. Hän luuli saavansa nauttia kotitunnelmaa — mutta sinä tarjosit hänelle näytelmän — ja näytelmä kiihoittaa aina arvostelemiseen.
Paitsi vieraanvaraisuutta on kodilla toinenkin kutsumus s. o. ihmisrakkaus. Vanhassa Maailmassa on olemassa oiva asetus, joka koskee kaikkien suurten taideteosten omistusoikeutta, määräten ne kaikkien niiden yhteiseksi omaisuudeksi, jotka haluavat niistä nauttia. Hienot palatsit avaavat määrä-aikoina ovensa yleisölle — maalaukset ja kuvanveistokset ovat nähtävinä, ja tätä sanon ihmisrakkaudeksi. Niinpä niittenkin onnellisten olentojen, jotka ovat päättäneet suurimman inhimillisen taideluoman, tulisi käyttää sitä pyhää ihmisrakkauden käskyä noudattaen. Kuinka monta henkisesti väsynyttä, eksynyttä, kykenemätöntä raukkaa onkaan kodinlämpö lohduttanut ja lieventänyt! Lähetettyään poikansa kaukaisen kaupungin kiusauksiin, on äidin niin suloista ja rauhallista kuulla pojan tavanneen jonkun hyvän, tyynen perheen, jossa hän onkuin kotonaan. Kuinka monta nuorta miestä onkaan hyvä nainen pelastanut viettelyksistä ja haaksirikoista kodin rauhaisaan satamaan! Köyhä taiteilija, harhaileva nero, joka on eksynyt maailmassa ja haparoi lapsen tavalla elämän kylmässä todellisuudessa — lukuisat miehet ja naiset, joilla on huoneet mutta ei kotia — näkevät kaukaa synkän ja kolkon matkansa varrelta turvallisen kotilieden valon, ja sen lieden ääressä lämmiteltyään jähmettyneitä jäseniään, jatkavat he vaellustaan uusilla voimilla. Antakoon hän, joka on tämän kauniin ja täydellisen työn luonut, sen runsaasti vaikuttaa ympäristöönsä. Elköön hän sulkeko oviaan, elköön peittäkö ikkunoitaan; sillä hän ei tiedä, eikä tule tietämään, ennenkuin tulevassa elämässä, kuinka paljon hyvää hän vaikuttaa harjoittamalla tätä suurta ihmisrakkautta kodin piirissä.
Paljon puhutaan naisen rajoitetusta toiminta-alasta, puhutaan monesta voimakkaasta, siteistään vapautuneesta ja suurenmoisesta naishengestä, joka ei sovellu talouden jokapäiväisiin askareihin. Moni nainen tosin lienee liian viisas, ylevä ja suurihenkinen pelkkään taloudenpitoon, mutta kuka on se nainen, joka olisi liian viisas, ylevä tai suurihenkinen kodin luomiseen? Mikä tehtävä on tätä jumalallisempi, korkeampi tai ylevämpi? Niistä kodeista lähtee uljuutta, innostusta ja suuria tekoja. Sellaiset äidit ja kodit kasvattavat sankareja ja marttiiroita.
Kodin taideteos on tykkönään naisen hengen luoma. Mies onavuliaanatässä työssä, mutta nainen johtaa; joskuningatarpuuttuu, on mehiläispesä aina sekaisin. Mutta kuinka suuri onkaan se nainen, joka tämän tehtävänsä täyttää oikein! Hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkialle, hän tasoittelee ja järjestelee kaikkea, rauhoittaa mielet ja eri luonteet, yhdistäen vastakkaiset ainekset lämpimän hiilloksen luona. Järjestys kulkee hänen kantapäillään, lempeyteen kätketty ja verhottu järjestys, eikä tämä hänen järjestyksenrakkautensa loukkaa eikä soimaa ketään, ei sorra kenenkään oikeuksia, sillä hän tietää, että järjestys on olemassa perhettä varten eikä päinvastoin. Ääneti ottaa hän korjatakseen muiden laiminlyömiset ja tasoittaa tyynesti toisten tekemän epäjärjestyksen. Kaikki hänen ympärillään hengittävät keveästi tuntiessaan vapauden suloista tunnetta. Kuivakin oksa alkaa hänen lämmittämänään puhjeta nuppuihin ja kukkiin. Niin hiljaisesti liikkuu hän töissään ja toimissaan, ettei kukaan huomaa kodin sopusoinnun hänestä lähtevänkään; mutta kun hän on poissa, voi sitä epäjärjestystä ja sekaannusta, joka kodissa vallitsee, ja silloin vasta näyttäytyy, kuka se hymysuin heikolla kädellään kaikkea johti.
Voikohan kukaan nainen luoda sellaista kotia ilman rakkautta? Ei. Luottakoon hänen sielunsa Jumalaan, oikean kodin, uuden Jerusalemin lähde on Jumalassa. Mutta sellaisen kodin luominen on tehtävä, niin korkea ja suuri, että sen tulisi tyydyttääjokaistanaista.
Vielä sananen. Täydellisyyttä saavuttaaksemme on meilläristikannettavana. Ristin yli ei kukaan pääse, kiertää sitä ei kukaan voi. Ilman vaivaa ja kieltäytymystä eivät Rafael, Michel Angelo, eikä Newton olisi maailman kuuluja neroja. Oikeata kotia ei koskaan synny, elleivät mies ja vaimo alusta pitäen suostu uljaasti kamppailemaan elämän kanssa, kärsimään vaivoja ja uhrauksia. Ainoastaan täten voimme maailmassa luoda kodin, joka on heijastus taivaasta.
Kauneus ja säästäväisyys.
Näin kerran kuukaudessa kanssasi keskustellessani, rakas lukijani, sattuu helposti, ettei pakinoimisemme aina jatku juuri siltä kohdalta, jossa se katkesi. Salli minun siis huomauttaa sinulle, että istumme tulen ääressä, luettuani perheelleni lukuni kodista ja sen hoidosta.
Tuli oli palanut loppuun, ja suuret, kokonaiset hiilet kiiluivat uneksien vastaamme untuvaisesta, valkoisesta tuhasta — aivan kuin olisi joku kotoinen haltija vilkuttanut silmiään, katsellen meihin puoliunissaan.
Kyhäelmäni loppupuoli, joka puhuu hyvästä perheenäidistä, näytti liikuttaneen kuulijakuntaani. Maria oli hiipinyt lähelle äitiään ja painanut päänsä hänen syliinsä, ja vaikkapa Jenny istui suorana kuin sotamies, oli hänen työnsä solunut polvelle, ja näin kyyneleen kimaltavan tytön vilkkaassa, eloisassa silmässä, — niin toden totta, kirkas pisara putosi sukkakutimelle; mutta hän hyökkäsi heti pystyyn, sanoen tulen vaativan lisää puita; ja sitten alkoi hän liikutella hiiliä ja kohennella puita sellaisella voimalla ja kiivaudella, että kyllä huomattiin Jennyn mielessä jotain liikkuvan.
Kun kaikki oli valmista, istuutui hän jälleen, tuijottaen liekkiin, joka iloisesti räiskyi ja leimusi, heitti valovivahduksia huoneeseen sekä väreili tauluilla ja kirjoilla ynnä perheen vanhoilla huonekaluilla, joihin se tuntui eloa ja liikettä panevan.
"Se oli hyvä kirjoitus", sanoi hän päättävästi. "Mitä asioita sietäisi meidän tuumia."
Jenny oli nuorin lapsemme, siksipä vaimoni ja minä yhä pidimmekin häntä "pikku tyttönä". Tämä lyhyt, päättävä, pikkuvanha tapa lausua ajatuksiaan oli hänelle niin luonteenomaista, niin "Jennymäistä", kuten minulla oli tapana sanoa, että me vain keskenämme hymyillen vaihdoimme silmäyksiä hänen päänsä ylitse.
Yleensä halveksi Jenny suuresti kaikkia miehisiä mielipiteitä naisten hommista; mutta isä sai usein kokea hänen puoleltaan suojelevaista hyväntahtoisuutta, ja tämmöinen puuska oli varmaankin nyt kohonnut korkeimmilleen, sillä hän jatkoi:
"Minusta isä on oikeassa, — taloudenpito ja kodinhoito ovat vakavia asioita, mutta ihmiset, jotka niihin ryhtyvät, ajattelevat hyvin vähän niitä. Vaan minäpä luulen näiden seikkain miettimistä sietävän."
"Isä", sanoi Maria, "sanoppas suoraan, mitenkäsinäkäyttäisit kodinsisustusta varten minulle antamasi rahat. Haluaisin kuulla ajatuksesi."
"Niin juuri", huudahti Jenny kiihkoisasta; "sillä, kuten isä kyhäelmässään sanoo, tekee älykäs, ajattelevainen ja kokenut mies, tietysti naistenkin asioissa havaintoja, jotka ansaitsevat huomiota. Se on ihan varma."
Vastaanotin kohteliaisuuden syvästi kumartaen. "Oi isä", sanoi Maria, "en sille mitään mahda, mutta kyllä minä vaan tahtoisin olla niin rikas, että saisin kotini kauniiksi. Ikävä, että se tulee niin kalliiksi ja vaatii niin paljon huolenpitoa, sillä minä todellakin kaipaan sitä. Rakastan kaunista ympärilläni. Ihailen pehmeitä mattoja ja hienoja huonekaluja, hienoa porsliinia, kristallia ja hopeata. En voi sietää keskinkertaisia ja jokapäiväisiä huoneita. Oi! kuinka tahtoisin kotini kauniiksi!"
"Kotisi ei tarvitse tulla rumaksi ja keskinkertaiseksi, — kotisi on tuleva kauniiksi", vastasin. "Olisipa synti ja häpeä, ellei niin kävisi. Kotia järjestäessä on aina seurattava kauneuden lakia kaikissa suhteissa. Olisinpa kreikkalainen, tyhjentäisin ensimmäisen kotoisan uhrijuoman kauneudelle; mutta koska olen kristitty, huomautan vain, että se, joka sisustaa kodin, pitämättä kauneutta silmämääränään, ei seuraa hyvän Isämme esimerkkiä, joka on varustanut maailman niin paljolla ihanuudella."
"Mutta isä kulta, mistä rahat!" sanoi Jenny, ravistaen pikku päätään viisaannäköisenä. "Sitä ette te miehet koskaan ajattele. Te vaaditte esim. meiltä tytöiltä mallikelpoista säästäväisyyttä, mutta aina pitää pukumme olla uusi ja kaunis; te inhootte likaisia hansikkaita ja kuluneita kenkiä, mutta uusiin tarvitaan aina rahaa. Niin myös taloudenhoidossa. Te istutte nojatuolissanne rakentaen kaikenmoisia tuulentupia, mutta kun äiti tulee tilikirjoineen laskemaan hintoja, minnekkä tuulentuvat silloin häviävät?"
"Sinä erehdyt, kultaseni, ja puhut kuin nainen ainakin", — (tämä oli ainoa tapani kostaa) — "teet johtopäätöksiä olematta oikein asioitten perillä. Minä puolestani väitän, että sekä huoneitten sisustuksessa että naisten puvuissa noudatetaan suurinta säästäväisyyttä pitämällä kauneutta silmällä."
"Siinä taas yksi isän paradokseja!" sanoi Jenny.
"Niin", sanoin, "tämän minun väitteeni olen naulitseva tuonne uunille, kuten Luther naulitsi omansa kirkon ovelle. Jo on aika sammuttaa tuli; mutta huomenillalla luen teille kyhäelmän, jonka nimenä on:
"Kauneus ja säästäväisyys."
* * * * *
"Nyt saamme kuulla isän paradoksin", sanoi Jenny, lopetettuamme teenjuonnin.
Meille oli tullut tavaksi juoda teetä minun huoneessani. Teenjuonti itsessään ei ole mitään, mutta ne hauskat, runolliset seikat, jotka siihen yhtyvät — sen lämpö ja tuoksu sekä tuttavallinen seura sen yhteydessä tekevät sen niin viehättäväksi. Mitä yksinkertaisemmin tee nautitaan, sitä paremmin nämä kodikkaat ominaisuudet esiintyvät.
Piirissämme näkyivät tänä iltana Rob Stefensin iloiset kasvot; hän istui luonnollisesti lähellä Marian työkoria.
"Niin, Rob", sanoi Jenny, "isä on luvannut meille todistaa, että kaunis on aina halvinta."
"Sepä hauskaa", sanoi Rob, — "olen iskenyt silmäni erääseen vanhakuosiseen kirjakaappiin ja työpöytään, ja jos niitä vain jollain tavalla käy todistaminen halpahintaisiksi —"
"Ei isä niin tarkoita", sanoi Jenny, istuutuen työnsä ääreen, "hän tarkoittaa jossain epämääräisessä, runollisessa merkityksessä. Isä on puoleksi runoilija, ja, jos sovitat hänen totuuksiaan tosioloihin, huomaat ne vain kaunopuheisuuden luomiksi kuviksi."
"Maltappas pikku neitiseni", sanoin, "muistappas väitettäni, että kaunis on halvinta; sen minä todistan kelle hyvänsä, enkä kaunopuheisuudella, vaan laskuopilla. Tulen kokonaan pysymään todellisissa ja jokapäiväisissä oloissa, sekä pitämään yhteenlaskutaulua tarkasti silmällä. Väitteeni valaisemista varten kerron esimerkin, joka on tosielämästä otettu."
Kauneus ja säästäväisyys.
Ystävykset Filip ja John ostivat kumpikin itselleen uuden talon Bostonissa. Filip oli rikas, ja hän maksoi talonsa hinnan puhtaassa rahassa tuntematta mitään vajausta kukkarossaan. John, joka oli uuttera nuorukainen ja vast'ikään aloittanut lupaavan liikkeen, pani kaikki monivuotiset säästönsä talon kauppaan. Loppusumman, mikä hinnasta uupui, hankki hän talonsa kiinnityksellä ja toivoi voivansa suorittaa tämän summan liikkeensä vaurastuttua ja tuottaessa voittoa. Filip sisusti talonsa kuten rikkailla on tapana. Hän kulki puodista toiseen, tilaten kaikkea, mitä hänen teki mieli ja mitä hänen seurapiirissään pidettiin "asiaankuuluvana". Johnilla oli perin vähän rahaa. Hänellä oli vaimo ja kaksi pienokaista, ja hän oivalsi, viisaasti kyllä, miten tarpeellista mukava koti avonaisella, terveellisellä paikalla, lämpöjohtoineen ja kylpylaitoksineen olisi, mutta niihin menisikin kaikki hänen varansa.
Seuratkaamme askel askeleelta Filipiä, hänen vaeltaessaan tyytyväisenä nuoren vaimonsa keralla puotiloissa ostamassa tarpeita uuteen kotiinsa. Alkakaamme seinäpapereista. Heillä on kaksi suurta vierashuonetta kaksoisovineen. Toisessa on kaksi ikkunaa kadulle ja toisessa kaksi pihalle päin, kuten kaupunkitaloissa ainakin. Otaksukaamme näihin huoneisiin tarvittavan kolmekymmentä rullaa seinäpaperia. Filip ostaa paksua ranskalaista kultakukallista samettipaperia ja maksaa neljä dollaria rullalta. Mutta, kun parhaat verhoilijat vihdoin ovat paperoinneet huoneet ja varustaneet ne kultareunuksilla, kuten tapa vaatii, kohoo niiden hinta aina kahteensataan dollariin.
Nyt jatkavat he retkeään mattomyymälään, jossa palvelevaiset puotilaiset levittävät heidän eteensä mattoja niin kirjavia, kuin olisivat tropiikan kukkatarhat liitäneet heidän ohitseen. Siinä oli somia arabeskeja — ruusuja, galloja, syreenejä — kiehkuroissa, kimpuissa, köynnöksissä, sinisine, tulipunasine ja kultaisine reunoineen, häikäiseviä värinsä ja mallinsa puolesta. Hinnasta ei puhettakaan, heistä oli aivan yhdentekevä, maksoiko kyynärä neljä vai kuusi dollaria, ja niin siis viisisataa dollaria maksava satumainen kukkatarha pian peittää heidän laattiansa. Jos tähän lisäämme vielä kaksi komeata, viidenkymmenen dollarin sänkymattoa, niin on yksin seinäpaperi- ja mattolaskumme kohonnut kahdeksaansataan dollariin. Sitten ostetaan suuret peilit neljälläsadalla dollarilla, ja huoneemme yhä edistyvät. Verhoilija ottaa mitan ikkunoista sulkeakseen ne, kuten hänen ammattinsa vaatii, ilmalta ja päivänpaisteelta. Nämä varustukset kaikkine lisätarpeineen, nyörineen, tupsuineen ja liistoineen maksavat likimain kaksisataa dollaria ikkunaa kohti. Ne tosin synkistivät ja pimittivät huoneet haudankaltaisiksi, mutta olivathan niin uhkeat. Koettakoonpa vain joku päivänsäde heijastaa niihin, kyllä sille pian selviää, mitä on taisteleminen ylivaltaa vastaan. Voiko löytyä mitään plebeijimäisempää, kuin raitis ilma ja auringonpaiste!
Nyt on siis kahteen huoneeseen saatu paperit seinille, matot ja uutimet kahdellatuhannella dollarilla; nyt ne ovat sisustettavat sohvilla, nojatuoleilla, nurkkahyllyillä, pikkupöydillä, varjostimilla ja kaikennäköisillä ja -kuosisilla istuimilla, joista täytyy lisätä summaan ainakin tuhat dollaria. Kahden vierashuoneen sisustus on nyt kohonnut kolmeentuhanteen dollariin, ilman yhtäkään taulua, kuvanveistosta tai muuta taideteosta, ja ilman minkäänlaista valaistusta. Meidän bostonilaisten verhoilijain ja huonekaluntekijäin kunniaksi mainittakoon, että heillä yleensä on varsin hyvä aisti, ja että huoneissa, jotka umpimähkään uskotaan heidän sisustettavikseen, näkee yksityisiä esineitä, jotka ovat hyvinkin aistikkaat. Mutta Filipin kotiin olivat kaikki tavarat ostetut toisistaan tai huoneista riippumatta, ja koottuina yhteen eivät ne tehneet kokonaista eikä sopusointuista vaikutusta. Jos kysyn sinulta, mitä pidät Filipin vierashuoneista, vastaat:
"Kuten yleensä tämänkaltaisista vierashuoneista — siellä oli tietysti kaikkea, mitä sellaiseen kotiin kuuluu — komeat matot, veistellyt huonekalut, suuret kuvastimet, vaskiset uunikoristukset y.m." Mutta vieras, odottaessaan näissä puolihämärissä huoneissa, ei niistä saa muuta vaikutusta kuin sen, että omistaja on rikas ja kykenee ostamaan itselleen hienoja, kauniita kapineita, kuten muutkin hänen varoissaan olevat.
Ystävämme John kuuluu samaan seurapiiriin kuin Filip, heillä on yhteiset ystävät — ja talot ovat saman mallin mukaan rakennetut; miten nyt John viidelläsadalla dollarilla voi sisustaa kotinsa niin, ettei se kovin paljon eroa Filipin komeasta ja hienosta asunnosta.
Nyt tulemme kauneuden säästäväisyyteen. Ystävämme saa turvautua kauneuden jumalattariin — sillä, elleivät he voi häntä pelastaa, ei hän ole pelastettavissa. Johnilla oli arvaamaton aarre — vaimo, jolla on Venuksen vyö, ei vyötäisillään, vaan, jos niin saan sanoa, sormenpäissään. Hän tuo rauhaa ja sopusointua kaikkeen, mihin hän koskee. Hänellä on tarkka silmä väriin ja muotoon; hyvät haltijat ovat hänelle lahjottaneet tuon kaunistamis- ja järjestämiskyvyn, joka muutamia naisia seuraa, ja jonka aineellista arvoa voi miltei punnita rahassa. Seuraa meitä, niin näet pariskunnan hyörivän kalustamattomissa huoneissaan, puuhaavina ja onnellisina kuin lintupari, joka poimii olkia ja korsia pikku pesäänsä.
"Tässä on meillä kaksi etelän ikkunaa", sanoo hyvä haltija mielihyvällä. "Siinä viihtyvät kukat kaiken talvea."
"Niinpä kyllä", sanoo John. "En koskaan tahtoisi asua varjossa. Aurinko on talon paras kaunistus, ja siitä kannattaisi maksaa vaikka tuhansia."
"Entäs seinäpaperit", sanoo haltija. "Joko olet niitä kysellyt, John?"
"Olen kyllä, voimme saada hyvin sievät kolmellakymmenelläseitsemällä sentillä rullalta. Pääasiahan on, että ovat hyvänä taustana tauluille ja piirroksille, ja että valo huoneessa on miellyttävä."
"Jaakko eno sanoo teräsharmaan soveltuvan hyvin, — mutta minua ei tuo kylmä, siniharmaa väri miellytä."
"Eikä minuakaan", sanoo John. "Jos otamme harmaata, pitää siinä ainakin olla seassa kultaisia tai ruusuisia värivivahduksia, kuten iltaruskon pilvissä."
"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi vaimo; "mutta mieluimmin haluaisin jotain kellertävää; — sen lämpimät vivahtelut tekevät niin aurinkoisen vaikutuksen, ja pilviselläkin ilmalla saattaa se meidät luulemaan päivän paistavan; ja illalla tulen valossa on se niin iloista ja kirkasta. Tiedätkö, John, sahraminkeltainen on juuri se väri, joka meidän huoneisiimme soveltuu."
"Senväristä kyllä löytyy, hyvää amerikkalaista tavaraa, jonka hinta vaihtelee kolmestakymmenestäseitsemästä sentistä neljäänkymmeneen. Mutta tärkein kysymys on reunat, sillä niitten mukaan ovat matto, tuolit y.m. määrättävät. Minkä valitsemme huoneittemme perusväriksi?"
"Meillä on vain kaksi valittavana", sanoo rouva, — "viheriä ja kastanjanruskea, mikä on edullisempi taulullemme?"
"Luulen", sanoo John, silmäillen seinää, kuin taulu jo riippuisi siinä, — "ruskean samettireunan ja ruskeitten huonekalujen parhaiten soveltuvan tauluun."
"Kyllä varmaan", arvelee hyvä haltija; "ja sitten otamme tuon ihanan ruskean- ja punasenkirjavan maton, jonka näin Lowesilla; — se ei tosin ole brysseliä, mutta se on samaa mallia, siinä on sammalviheriäistäkin, ja väri on niin lämmin ja voimakas. Päällystettyäni sohvat ja vanhat nojatuolimme kastanjanruskealla ripsivaatteella, tulee kokonaisvaikutus olemaan kerrassaan kaunis."
"Entäs kun taulumme tulee paikoilleen", muistutti John, "se on niin kaunis, että se soristaa koko huoneen. Kaikki riippuu taulusta."
Taululla on oma juttunsa, jonka nyt tahdon kertoa. John oli kaiken ikänsä ollut kauneuden ihailija ja jumaloitsija, ja mennessään työpaikkaansa pysähtyi hän aina taidemyymälän ikkunoihin katselemaan sen aarteita.
Kerran valtasi hänet eräs syysmaisema kauneudellaan; punaisine vaahteroineen, purppuran- ja karmosiinipunaisine tammineen oli se utuiseen syysilmaan verhoutunut. Etäisellä kummulla seisoi suuri, keltainen pähkinäpuu niin luonnollisena, että John vaistomaisesti tunsi sormensa syhyyvän halusta päästä poimimaan sen ruskeankiiltäviä pähkinöitä. Syksyinen tunnelma oli siinä niin elävä, purppuraiset asterit ja tulipunaiset köynnöskasvit etualalla niin kirkkaan kauniit.
John meni myymälään tiedustelemaan. Taulun oli tehnyt tuntematon ranskalainen taiteilija, joka hiljakkoin oli tullut Amerikkaan tutkimaan maisemiamme, ja tämä oli ensimmäinen työ, jonka hän tarjosi myytäväksi. John oli juuri nostanut palkkansa; hän muisti talous- ja pesulaskuja, huokasi ja tarjosi siitä viisikymmentä dollaria.
Hänen hämmästyksekseen myöntyi kauppias heti ja taulu oli hänen. John luuli uneksivansa. Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja tuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan taiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen taiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen atelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän helmen sellaisesta polkuhinnasta.
John tutustui taiteilijaan ja tutustutti ystäviäänkin, joiden kukkaro oli paksumpi — tähän muukalaiseen maalariin. Tämän jälkeen alkoivat hänen taulunsa mennä hyvästi kaupaksi, hänellä oli enemmän tilauksia, kuin jaksoi valmistaa. Hän kuvasi kankaalle amerikkalaisia maisemia hienon, ranskalaisen taiteilijaluonteen käsityksellä, — kesämaisemia, syksyisiä, väririkkaita tunnelmakuvia, lumisen talven uinailevaa, utuista hienoutta. Joka ei minua usko, kysyköön Morvillierin vaatimatonta atelieeria Maldenissa, nuolenampuman päässä Bostonista.
Tämä taulu oli aina ollut ylin aarre Johnin kotona, kauniin koristus hänen poikamiehen asunnossaan; ja nyt hänen varustaessa huoneitaan elämänsä kumppania varten oli taulu aina kaiken keskuspisteenä. Sillä tositaiteilijan teoksella, taiteilijan, joka tutkii luontoa tarkasti ja tunnollisesti on jotain yhteistä hurmaavan maaemon kanssa, sama tenhovoima luoda eri tunnelmia eri valaistuksissa. John vaimoineen oli tutkinut taulua joka hetkellä päivässä; miten aurinko aamulla valaisi tulipunaiset vaahterat ja kultasi siniset vuoret, miltä se näytti iltapäivän viileässä varjossa, taas lämmeten ilta-auringon valossa, kunnes se salaperäisesti hälveni hämärään. Nytkin näitä suurempia huoneita sisustaessaan oli taulu koko ajan heidän puuhiensa ja toiveittensa keskustana.
"Tiedätkö John", sanoi hänen vaimonsa epäillen. "Pelkäänpä tosiaankin täytyvämme ostaa ainakin muutamia uusia tuoleja ynnä yhden sohvan vierashuoneeseemme? Tuonne vastapäätä kannetaan niin komeata tavaraa, että oikein häpeän puolestamme, sillä kyllä meidän huonekalumme oikeastaan ovat hyvin rappiolla — oikeata romutavaraa."
"Ovatpa niinkin", sanoi John nauraen, "huutokauppakamarissa saisimme kaikista yhteensä tuskin viisikymmentä dollaria enempää, mutta meillä täyttävät ne mainiosti paikkansa, ja, Mary kulta, lopullisen päätöksen asiassa tekee se juttu,ettei meillä enää ole rahaa."
"No, ellei ole, koettakaamme saada nämä kuntoon hyvien haltijain avulla", sanoi Mary. "Annamme puusepän tarkastella kalujamme ja kiilloittaa niitä; tuolin käsinoja on liimattava paikoilleen ja kaikki uudestaan vernissattava. Olen löytänyt niin kaunista lämpimän ruskeata ripsivaatetta, vähän punaiseen vivahtavaa, ja kun kaikessa on uusi päällys, sohvat, lepotuolit ja kaikki samannäköiset, tuntuvat ne hyvin kodikkailta."
"Aivan varmaan, Mary! Olen tavannut erään kunnon naisen, joka on perehtynyt verhoilijan työhön, ja joka työskentelee päiväpalkasta ja tekee kaikki sinun aistisi mukaan."
"Kuinka mainiota! Olen melkein iloissani siitä, ettemme voi ostaa mitään uutta. Ja kuinka hauskaa saada vanhat kuntoon!"
"Katsoppas, Mary kulta", sanoi John, istuutuen tyhjälle laatikolle ja vetäen esiin muistiinpanokirjansa, "olen tarkoin laskenut kaikki varamme ja keksinyt keinon, miten huoneemme tulevat kauniiksi ja miellyttäviksi, vaikkemme tuhlaa ropoakaan uusiin huonekaluihin."
"Annappas kuulla."
"Keinoni on peräti yksinkertainen. Hankkikaamme kotiimme esineitä, jotka kiinnittävät huomiota puoleensa, niin ystävämme unohtavat silmäillä huonekalujamme, sillä ihmiset eivät koskaan katsele huonekaluja, jos vain on muuta katsottavana. Napoleonista kerrotaan seuraava kasku: Kun keisarille eräällä sotaretkellä ilmoitettiin kansan olevan peräti tyytymättömän, kirjoitti hän seuraavan vastauksen: 'kullatkaainvaliiditalon kupooli'. Niin tapahtuikin, ja katsellessaan sitä unohti kansa kaiken muun."
"En ollenkaan ymmärrä", sanoi Mary, "mitä tarkoitat tällä kaunopuheisuudellasi."
"Niinpä selitän sen sinulle. Uudet, aistikkaat pähkinäpuu-huonekalut, moitteettomat ja hienot tyyliltään, maksaisivat ainakin kolmesataa dollaria, ja niitä minulla ei ole. Siis kuinka teemme? Meidän täytyy pitää hyvänämme vanhat aarteemme ja tutkia varastomme. Sieltä löydämme ihanan milolaisen Venuksen pään, nuo kuusi kaunista valokuvaa Roomasta, jotka Brown meille toi, suuren saksalaisen kivipiirroksen sikstiiniläisestä madonnasta ja kaksi ihanaa enkelinpäätä; onhan meillä sitäpaitsi suloinen Headen hämäräkuva, Bradfordin merivalokuvat ynnä Billingin kaunis kynäpiirros — ja onhan meillä 'taulumme'. Turhaanko olisimme kaiken ikämme vartioinneet kauneuden porttia. Heltyihän jumalatar vähemmästäkin, raotti oveaan ja viskeli meille silloin tällöin leipäkannikan ensimmäiseen hätäämme. Näetkös, Mary kulta, meidän on nyt sisustettava huoneitamme aivan kuten kaunis, varaton nainen hoitaa vaatevarastoaan. Hän suoristaa ja silittää vanhat nauhansa, katsoo, soveltuvatko ne hänen silmiensä ja hiuksiensa väriin, pistää nauharuusun somistavaan kohtaan ja tekee siellä täällä pieniä muutoksia, kunnes hän aivan häikäisee meidät kaunistusvarastollaan, jonka luulemme loppumattomaksi.
"Huoneemme ovat uudet ja itsessään kauniit; seinäpaperit reunoineen sulautuvat niin hyvin mattojen ja huonekalujen kanssa, kohottaen niitten vaikutusta. Suunnitelkaamme hiukan järjestämistapaa ja aloittakaamme kadunpuoleisella huoneella. Kirjahyllyni asetamme nurkkiin tulisijan kummallekin puolelle toista kyynärää korkealle laattiasta, ovathan ne vain pelkkää petäjätä, mutta hyvin maalatut, eikä luulisi kenenkään neulalla koettelevan, ovatko ruusupuuta. Ylimmäinen hylly päällystetään samalla vaatteella kuin huonekalut, ja reunustetaan karmosiinipunaisilla ripsuilla. Toiselle hyllylle asetamme ylevän Venuksemme, toiselle ostan ihanan Klytemnestran. Sitten menen Williams ja Everettiin ostamaan kaksi väripainosta, joissa ilmenee parhaan englantilaisen suunnan tyyli ja viehätys. Amalfin lumoavan merilahden ripustan Venuksen ja Komojärven Klytemnestran yläpuolelle. Mutta keskellä, tulisijan yläpuolella, on 'meidän taulumme' paikka, Kummankin oven päälle asetamme 'sikstiiniläisen' enkelinpään, varjelemaan ulos- ja sisäänkäyntiämme. Kuulun madonnan lapsineen sijoitamme vastapäätä Milon Venusta, osoittamaan, mitenkä kreikkalainen ja kristitty yhtyvät ylevimmän naistyypin kuvaamisessa. Ja lyönpä vetoa, että saatuamme kaikki kivipiirroksemme ja kuvamme puitteisiin, kasvimme kukkimaan, murattisi sulavasti kiemurtelemaan ja kaarteilemaan huoneen seinillä sekä pikku esineesi, näkinkenkäsi ja maljakkosi asetetuiksi juuri sinun aistisi mukaisesti, tulevat huoneemme hauskuutensa ohella oikein kauniiksikin. Ja ihmiset tulevat ovellamme huudahtamaan: 'Oi, kuinka kaunis koti!' jota tuskin tekisivät, jos olisimme tuhlanneet kolmikertaisen hinnan uusiin huonekaluihin."
Sinä vuonna kuulin usein puhuttavan John Mertonin kodista: "Kuinka kauniit huoneet! — ja aistikas sisustus, — meneppäs katsomaan. Enkä ymmärrä miksi ne ovat niin paljon miellyttävämmät, kuin Filipin, vaikka siinä kodissa ei ole rahoja säästetty." Niin puhuivat tuttavat keskenään — sillä enimmät ihmiset tajuavat kyllä kauniin kokonaisvaikutuksen, mutta eivät kykene arvostelemaan missä sen lähde on. Toiset huoneet tuntuvat kyllä synkiltä, ikäviltä ja jylhiltä, toiset taas iloisilta, ilmakkailta ja kauniilta, mutta he eivät näe syytä tähän eroitukseen.
Johnin vierashuoneessa kuultiin niin usein huudahdus: "Oi kuinka kaunista!", että se jo oli tullut sananparreksi perheessä. Rahallisessa suhteessa olivat eri esineet hyvinkin ala-arvoisia, mutta näin ryhmitettyinä ja asetettuina muodostivat ne viehättävän kokonaisuuden. Vaikka kuvanveistokset olivatkin kipsiset ja valokuvat sekä väripainokset hyvin helppohintaisia, oli jokaisella oma arvonsa, ollen hyvä jäljennös jostain suuresta mestariteoksesta. Hyvä kipsivalaus, vaikkapa se maksaakin vain kuusi dollaria, on hyvin tarkka kuva alkuteoksesta, joka tuskin rahallakaan olisi saatavissa. Väripainos, jonka ostat viidellä tai kymmenellä dollarilla, tulkitsee mainiosti etevien, nykyaikaisten taiteilijaimme tyyliä ja värisuhteita, alkuteoksen maksaessa tuhansia. Kivipiirrokset Rafaelin kuolemattomista maalauksista tuovat esiin kokonaisen aikakauden taiteellisen kulttuurin, ja ne voit hankkia itsellesi hyvin vaatimattomalla hinnalla. Sellainen taulu lastenkamarin seinällä kehittää pienoisen silmää lapsuudesta alkaen, mutta moni pitää itseään liian köyhänä hankkimaan tällaisia taideteoksia lapsilleen, vaikka kyllä uhraa viisi dollaria heidän koruvaatteisiinsa.
Johnin koti oli lapsille perin mukava, sillä he taisivat liikkua siellä esteettömästi. Vaikka se olikin kaunis, ei siinä ollut tuskallisen kallista komeutta, eikä hauraita pikku leluja. Taulut seinillä, kuvanveistokset jalustoillaan puhuivat lapsille mykkää kieltään, mutta eivät olleet heidän sormiensa saavutettavissa, eivätkä kaatuneet heidän hyppäyksistään. Ne eivät porsliinin ja kristallin tavalla ole palvelijain pahoinpitelemisen alaisina, ne eivät kulu, eivätkä vahingoitu pölystä, eikä niitä koikaan syö. Se on pysyväistä kauneutta, ja kun äiti on sairas ja suljettu huoneeseensa, ei häntä vaivaa pelko, että sillä aikaa kaikki särjetään ja hävitetään. Tämänkaltainen kauneus on kaikessa halpuudessaan kasvatuksen ja sivistyksen välikappaleena.
Onko koskaan kuultu brysselimaton tai sohvapöydän virittäneen lapsessa lukemisen halua? Ei, mutta taulut, valokuvat ja hienot kuvanveistokset synnyttävät tuhansia ajatuksia ja kysymyksiä, kiihoittaen silmiä ja pikku käsiä. Lapsi istuu usein piirtämässä, pyytää kirjan, jossa kerrotaan Venetsiasta tai haluaa kuulla kerrottavan Rooman Forumista.
Mutta kirjoitukseni venyy liian pitkäksi. Kirjoitan toisen, jossa puhun kotisisustuksen siveellisistä ja henkisistä vaikutuksista.
"Olen todistanut väitteeni, Jenny neiti, vai kuinka? Taloa sisustaessa on säästäväisintä ottaa lukuun kauneutta."
"Niin isä kulta", sanoi Jenny; "minun on alistuminen."
Tulen kohentaminen.
Meillä on kotona hauska tapa, jota sanommetulen kohentamiseksi. Tuokio ennen maatapanoamme vetäydymme liki toisiamme viimeisten hiilosten ja kekäleitten ympärille, joita liikutamme ja kohentelemme, saadaksemme muutamia tulenkieliä ja leimuja jäähyvästiksi. Ja silloin heltiää kielten side. Kerromme kutsujaisista, — keskustelemme kirjoista, joita olemme lukeneet, vaihdamme ajatuksia ihmisluonteista — lausumme mielipiteitämme kaikenlaisista eri aineista, esteetillisistä, uskonnollisista, jopa tieteellisistäkin — tilapäinen kuulija varmaan ihmettelisi kuullessaan tätä iltapakinoimista. Väliin innostumme niin keskustelemaan, että joka tulenkipuna kerkiää sammua uunissa, ja vasta tuntiessamme olkapäittemme värisevän vilusta muistamme maatapanoa.
Luettuani viimeisen kirjoitukseni, oli meillä taas "tulen kohentaminen", — Jennyllä, Marialla, Rob Stefensillä ja minulla, — vaimoni istui yhä työskennellen pöydän ääressä takanamme.
Jenny tietysti aloitti puheen.
"Mutta sano, mitä sanonetkin, isä, minusta olisi hyvä aisti rahan yhteydessä parempi kuin yksin. Ihailen suuresti aistikasta kokonaisuutta, kirjoja ja taideteoksia, mutta luulen niiden esiintyvän vielä edullisemmin hienossa ympäristössä."
"Kuka sitä vastaan väittää?" sanoin. "Olipa minulla kultatynnyri, josta kolikoita ammentaa, kylläpä ei kävisi vaikeaksi huoneita sisustaa ja somistaa. Sama aisti, joka senteillä ja hopearahoilla luo kodin ihanaksi, saa tietysti vielä suurempia aikaan dollareilla ja kultarahoilla. Puhuinkin vähävaraisista ja niistä, joilla ei ole rikastumisen toivoa, mutta kumminkin kaipaavat kaunista kotia; ja väitän, että kauneutta pitää kunnioittaa, rakastaa ja hellyydellä hoitaa, —väitän, että kauneus on halpaa, halvin asia kodissasi, sillä monessa suhteessa se korvaa rahamenoja. Jos nainen, jolla on kauneudenaistia, asettaa huoneeseen tuoksuavia kukkia, kauniita kasveja, muutamia puupiirroksia hauskoissa kotitekoisissa puitteissa, kuvanveistoksia ja hyvän valikoiman kirjoja, on vaikutus usein niin lämmin ja viehkeä, että poistut huoneesta huomaamatta, että nojatuolin tyyny oli kulunut ja sohvapöydän pinta täynnä naarmuja.
"Minulla on ystävänä koulunjohtajatar, joka eleskelee pienessä mökissä. Ilman kauneudenjumalattaria olisi se hyvinkin kurja ja viheliäinen, mutta hiukkanen kukkaissiemeniä sekä puhdistus ja kitkeminen keväällä teki sen niin suloiseksi olinpaikaksi, että ohikulkijat vastustamattomasti jäivät sitä katselemaan. Vesitynnyri räystään alla vaivasi alussa hänen kauneutta rakastavaa sieluaan, mutta se oli välttämätön paha, sillä siitä ammensi hän kaiken pehmeän veden, minkä tarvitsi taloudenhoitoon. Mutta herättipä muuan sulotar hänessä oivan ajatuksen. Hän istutti elämänlankoja tynnyrin pohjan ympärille, naulitsi pikku nupeja sen ylireunaan ja pingoitti lankaa pitkin tynnyrin sivuja alhaalta ylös. Jonkun viikon kuluttua pujotteleiksivat pitkin lankaa kukkivat köynnökset. Joka aamu puhkesi niissä uusia monivärisiä kukkia, joiden tuulessa huojuvat haarat kuvastuivat veteen. Vesitynnyristä tuli niinmuodoin oivallinen puutarhan kaunistus naapurien suureksi huviksi ja hauskuudeksi."
"Niin", sanoi Jenny, "mutta kaikilla ei ole äidin taitoa kukkainhoidossa. Muutamille ne onnistuvat, toisille ei. Ei kukaan saa selville, mitenkä äiti kukkiaan hoitaa, mutta aina ne ovat raittiit, rehevät ja uhkeat, ne kukkivat hänen määräyksestään ja versovat aivan hänen mielensä mukaan. Toiset ihmiset taas puuhaavat ihmeesti kukkiensa vuoksi, sirottavat niihin tuhkaa ja pesevät niitä jos jonkinlaisilla vesillä saamatta niitä viihtymään. Täti Suruton esim. ostaa alinomaa kasveja kasvihuoneista, mutta ne kellastuvat, pudottavat lehtensä ja ovat niin viheliäisen näköiset äidin kukkasten yhä rehottaessa."
"Minäpä selitän, miten äitinne saa kukat viihtymään", sanoin, "miten hän saa lapsensa viihtymään ja koko kodin niin lämpimäksi — hän antaa niille — sydämmensä. Hän rakastaa niitä; hän elää niissä ja tuntee myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Hän seuraa niiden elämää, kuin olisi hän itse kasvi; hän muistaa niitä ja pitää niistä hellää huolta ilman melua ja ponnistusta; tuskin hän itsekään muistaa milloin hän niitä hoitaa, — mutta sata kertaa päivässä uhraa hän niille tuokion. Hän muuttaa ne lähemmäksi ikkunaa — tai kauemmaksi, — keksii jonkun madon ja kaivaa juuria, tutkiakseen näivettymisen syytä, hän huuhtoo lehtiä ja ripsuttaa vettä toisiin — ja kaiken tekee hän rakkauden hellällä huolella. Äitisi ei itsekään tiedä, miksi hänen kasvinsa versovat; ainoastaan kirjailija ja filosoofi, kuten minä, voi sen selvittää."
Vaimoni hymyili työkorinsa ääressä, vastatessaan:
"Minunkin täytyy pian kirjoittaa aikakauskirjaan, isälle aina jää viimeinen sana, vaikka kyllä luulen hänen osuneen naulan päähän."
"Tietysti", sanoi Maria. "Mutta tiedätkö, äiti, en uskaltaisi soristaa kotiani yksinomaan kukilla, sillä pelkään, ettei minulla olekkaan sinun taikavoimaasi, — ja huonosti hoidetut, lakastuneet kasvit tekevät kodissa perin surkean vaikutuksen."
"En neuvoisi ketään nuorta emäntää", sanoin, "hankkimaan kodin kaunistukseksi liian paljon kukkia, ellei hän tunne rakkautta niitä kohtaan ja kokemuksesta tiedä onnistuvansa niitten hoidossa; sillä kasvit eivät viihdy unohtuneina ja laiminlyötyinä saaden vain satunnaista hoitoa; sanon kuten Maria, lakastuneet kasvit tekevät surkean vaikutuksen."
"Mutta, isä kulta", sanoi Maria, "Johnin mallikodissa luit suurimman osan kodinsuloa kukkain ansioksi."
"Johnin kodin viehätyksen voi selvittää aivan kemiallisesti", vastasin. "Ensinnäkin asuu siellä aurinko, joka aina vaikuttaa vahvistavasti hermoihin. Kuinka iloinen onkaan ihminen nähdessään pitkällisen myrskyn jälkeen taasen päivänsäteitä. Miksi on mielemme niin kevyt kirkkaina aurinkoisina päivinä? Aurinko tuo taloon tuhansia ihania, vaihtelevia valo- ja varjovivahduksia, — heittää huoneeseen pehmeän, kimaltelevan sädeloiston, joka heijastuu kaikkialla, kirjoilla, tauluilla, kukkasilla ja huonekaluilla. Onneksi Johnilla ei ollut varaa ostaa brokaadi-uutimia — eikä hän olisi ostanutkaan niitä, vaikka olisikin ollut rahoja, sillä hän rakasti aurinkoa ylinnä kaikkea muuta. Hän oli seurustellut paljon taiteilijapiireissä ja tiesi hyvin, että raskaat damastiuutimet pimentävät juuri ikkunan yläosaa, josta edullisin valo tauluille ja kuvanveistoksille virtaa. Muodikkaat uutimet päästävät päivän valaisemaan ainoastaan tuolinjalkoja ja mattoja, jättäen huoneen yläosan varjoon. Johnin ikkunoissa oli uutimet, jotka hän mielensä mukaan saattoi vetää ylös ja laskea alas, joten huoneissa aina oli hyvä ja miellyttävä valo."
"No isä", sanoi Maria, "mikä on kemiallisen selvittelysi seuraava pykälä, mikä seuraa aurinkoa?"
"Seuraava", sanoin, "on värien sopusointu. Seinäpaperien, huonekalujen ja mattojen värien pitää sulautua toisiinsa. Sopusointu sulostuttaa aina huoneen, mutta useimmiten se laiminlyödään.
"Usein olen nähnyt huoneita, joissa tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat riidassa keskenään, seinäpaperit riitelevät maton kanssa, matto riitelee takasin, ja kaikki kapineet koko sisustuksessa riitelevät keskenään. Sellaisen epäsovun vallitessa näyttää kaikki nololta ja ikävältä, olkootpa eri esineet vaikkapa kuinkakin kallista alkuperää. Toiselta puolen taas olen nähnyt hyvin halvasti, miltei köyhästi sisustettuja huoneita, jossa vaistomaisen väriaistin kautta kaikki oli sopusointuista ja vaikutti hienoudellaan.
"Kerran matkustaessani Lännessä läpi laajojen erämaisten seutujen, asetuimme toverini ja minä yötä viettämään erääseen syrjäiseen uudiskylään. Astuimme tavalliseen hirsitaloon, joka näytti olevan kylän ainoa majatalo. Tullessamme vierashuoneeseen, hämmästytti meitä sen somuus, vaikka emme heti voineet löytää syytä siihen. Mutta syynä olikin aivan yksinkertaisesti ihme, minkä värien sopusoinnulla voi aikaansaada aivan halvoista aineksista. Joku nainen oli siellä hommatessaan jättänyt leimansa huoneeseen. Sohva, halvat puiset kiikkutuolit ja muutamat lepotuolit (varmaan pakkilaatikoista tehdyt) olivat kaikki halvalla, pehmeällä keltaisenruskealla hamppukankaalla päällystetyt ja sinisellä kattuunilla reunustetut. Uutimet, pöytäliina ja pinovaate olivat kaikki samanväriset. Halpa olkimatto peitti laattian, kirjat pöydällä, kukat maljakoissa ja joku piirros seinällä tekivät huoneen kodikkaan, jopa hienonkin näköiseksi, ja se erosi jyrkästi toisista, tavallisesti huolimattomasti ja mauttomasti sisustetuista majatalohuoneista. Kaikki ainekset tässäkin kokonaisuudessa olivat mitä halvinta laatua — siinä oli vain seurattu sopusoinnun lakia, joka aina on yhteydessä kauneuden kanssa. Erinomaisen väririkkaan vaikutuksen teki minuun kerran huone, jonka koko sisustus oli turkinpunaista pumpulivaatetta ja jonka laattialla oli samaan väriin vivahtava matto.
"Olen saanut siitä vihiä, tytöt, että puuhaatte samettimattoja Marian kotiin ja siinä seuraatte ainoastaan sitä näkökohtaa, että matto on samettia, että sen hinta on halvempi kuin samettimattojen tavallisesti, ja että malli on hieno."
"Kas isä, kuinka tarkka korva sinulla onkin. Me kun luulimme sinun koko ajan lukevan!"
"Kyllä tiedän, mitä aiot sanoa", sanoi Maria, "ettemme ota lainkaan lukuun sitä seikkaa, jonka pitäisi etupäässä vaikuttaa maton valinnassa — mitenkä sen värisuhteet soveltuvat muihin esineihin. Mutta, näetkös, isä, emme vielä ollenkaan tiedä, minkälaisia huonekaluja ostamme."
"Niin", sanoi Jenny, "täti Suruton sanoi, että hinta on kovin alhainen samettimaton hinnaksi."
"Olkoon kuinka halpa tahansa, se on kumminkin toista puolta kalliimpi muita mattoja."
"Onpa kyllä."
"Ettekä ollenkaan voi ta'ata, että sen vaikutus kodissanne on suurempi kuin sopivan villamaton."
"Saattaa niinkin olla", sanoi Maria miettivänä.
"Mutta tiedätkö, isä", sanoi Jenny. "Täti Suruton sanoo, että niin halpa hinta on ennen kuulumatonta, ajattele, kaksi dollaria kyynärältäsamettimatosta!"
"Miksi on se niin halpa? Onko kauppias persoonallinen ystävänne, joka lahjoittaa teille dollarin kyynärää kohti, vai onko matossa joku vika?" kysyin.
"Katsoppas, isä, hän sanoo, etteivät suurimalliset nykyjään enää mene hyvin kaupaksi."
"Totta puhuakseni", sanoi Maria, "ei se malli koskaan ole minua oikein miellyttänyt; värien puolesta soveltuu se vaikka mihin huoneeseen, sillä siinä on kaikki sateenkaaren värit."
"Se on tuota loistavata kukkaismallia", sanoi Jenny.
"No, Maria, kuinka monta kyynärää tätä ihmeellisen halpaa mattoa tarvitsisit?"
"Tarvitsemme kuusikymmentä kyynärää kumpaankin huoneeseen", sanoiJenny, jolla jo oli laskut valmiina.
"Se tekee satakaksikymmentä dollaria", sanoin.
"Niin kyllä", myönsi Jenny; "olemme sen kyllä laskeneet yhdessä ja tulleet siihen päätökseen, että säästämällä muissa kohdin, voimme ne ostaa. Täti Suruton sanoo niiden somistavan huonetta niin, ettei paljon muuta tarvitakkaan."
"Maria, jos haluat miehen mietteitä tässä asiassa, olen valmis neuvomaan."
"Sitäpä juuri haluankin."
"Kuuleppas siis, kultaseni, valitse ensin seinäpaperit ja reunukset; sen tehtyäsi valitse hyvä villamatto, joka on sopusoinnussa niihin, ja samoin huonekalut. Niillä kuudellakymmenellä dollarilla, jotka siten säästyvät mattohinnastasi, voit kaunistaa seinäsi piirroksilla, väripainoksilla tai tosihyvien taideteoksien valokuvilla."
"Isä, niinpä teenkin", sanoi Maria.
"Sydänkäpyseni, isälläsi on kyllä silmät auki, vaikka luulette häntä vanhaksi, uniseksi kirjatoukaksi. Luuletteko, etten tiedä, miksi teidän pukujanne kehutaan aistikkaimmiksi koko kaupungissa?"
"Elähän nyt, isä!" huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen.
"Se pitää paikkansa!" sanoi Rob pontevasti, suoristaen viiksiään."Kaikki puhuvat puvuistanne ja ihmettelevät kykyänne ja aistianne."
"No niin", jatkoin, "otaksun, ettette osta nauhanpätkää syystä, että kauppias antaa sen teille puolesta hinnasta, ettekä pane sitä päällenne koettelematta, soveltuuko se ihoonne, silmiinne, hiuksiinne ja pukunne väreihin?"
"Tietysti emme!" vakuuttivat tytöt yhteen ääneen.
"Sitähän minäkin. Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän tulla tipsuttavan alas rappusia, puku täydellisessä sopusoinnussa, hansikkaihin ja jalkineihin asti? Eikö koti siedä yhtä paljon huolenpitoa, kuin naisenpuku?"
"Olen varma", sanoi Jenny, "että isän sisustama huone tulisi kauniimmaksi, kuin täti Suruttoman; mutta täti sanoi tämän maton tulevan niinhalvaksi, se kun kestäisi kaksi sen vertaa, kuin tavallinen villamatto."
"Se on käsittämätöntä", sanoin, "jos se kerran maksaa kahden maton hinnan. Mieluummin minä puolestani kahdenkymmenen vuoden kuluessa otan kaksi kaunista villamattoa, jotka soveltuvat värinsä ja mallinsa puolesta huoneisiini, kuin kidutan itseäni kaiken ikäni räikeällä samettimatolla, joka on toista maata kuin kaikki muut tavarat talossani."
"Alistun", sanoi Jenny; "alistun, isä kulta."
"Käsittäkää minut vaan oikein, lapseni", sanoin; "en ollenkaan tuomitse brysseli- ja samettimattoja. Myönnän kyllä, että ne usein kohottavat vaikutusta huoneissa enemmän, kuin vaatimattomat villamatot. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin antaa Marialle rajattoman vallan raha-asioissa, jotta hän saisi ratkaista väriongelman sametissa ja silkissä. Tahdon vain huomauttaa, että oli aineet halpoja tai kalliita, on vaikutus useissa väriyhdistyksissä likimain sama.
"Miellyttävä, sammalviheriäinen matto kirjaston laattialla, joka soveltuu seinäpapereihin ja muuhun sisustukseen, voi melkein yhtä hyvin olla villainen kuin samettinen, ero ei siinä paljonkaan tunnu. Myymälöissä on kumpikin laji asetettu vierekkäin, malli niissä on aivan sama, ja molemmat vastaavat yhtä hyvin tarkoitustaan. Eräs nainen, jonka tunnen, pyysi moniaita vuosia sitten erästä taiteilijaa auttamaan itseään kodin järjestämisessä. Lopetettuaan freskomaalaukset ja saatuaan seiniin mielensä mukaisen värin, tuomitsi hän kalliit samettimatot huutokauppakamariin ja vaati toisia seiniin soveltuvia. Kun hän ei kyennyt löytämään senvärisiä ja -kuosisia, joita halusi, tilasi hän ne viimein eräästä läheisestä tehtaasta, jossa kudottiin ainoastaan villamattoja. Tässä tapauksessa ainakin noudatettiin etupäässä sopusoinnun vaatimuksia.
"Sivumennen sanoen tapahtui tämä aikana, jolloin ei Bigelowin nero vielä ollut paljastanut Amerikassa matonkutomisen salaisuuksia, mikä seikka nykyään sallii jokaisen tilata itselleen mattoja mitä mallia ja lajia hän suinkin halajaa.
"Mutta palatkaamme Johnin huoneisiin.
"Niitten kodikasta näköä lisäsivät suuresti kirjat. Monet ihmiset kohtelevat kirjojaan samoin kuin lapsiaan, valitsevat huoneen, jonne ne kaikki työnnetään. Mutta kirjat, jos mitkään, luovat huoneeseen kotoisan, lämpimän ja hienon tunnelman. Ne poistavat vierashuoneesta tavallisen kolkon leiman ja tekevät sen asutun, turvallisen ja rauhallisen näköiseksi. Taulujen jälkeen ovat minusta kirjat monivärisille siteineen ja kultauksineen kodin paras kaunistus."
"Mutta Maria", sanoi Rob, "sittenhän olemme rikkaat. Onhan minulla klassikkoni ja englantilaiset runoilijani, onhan minulla Scott, Thackeray, Macaulay, Prescott, Irving, Longfellow, Lowell, Hawthorne ja koko joukko muita. Onpa siinäkin jo jotakin."
"Olet onnellinen, Maria", sanoin, "saadessasi lukea niin monta hyvää kirjaa. Tyttö, joka on kasvanut kodissa, missä on yllin kyllin kirjoja ja joka on tottunut selailemaan mielikkipaikkojaan milloin toisen, milloin toisen kirjailijan teoksissa, ei arvaa, kuinka kylmä kirjaton koti voi olla."
"Sen kyllä uskon", sanoi Maria, "äidin kanssa laskimme tässä aarteitamme kerran. Tiedätkö, että minulla on hyvin hieno, vanha puupiirros, jota Rob kehuu hyvin arvokkaaksi; sitten on minulla vielä tuo kynäpiirros, jonka Schöne teki minulle kuukautta ennen kuolemaansa — se on todellinen taideteos."
"Ja minulla on muutamia Landseerin luonnoksia", sanoi Rob.
"Olen varma, että teidän huoneenne tulevat kauniiksi", sanoin, "sillä te olette oikealla tolalla."
"Mutta isä", sanoi Maria, "yksi asia minua vaivaa. Minun kauneuden rakkauteni ulettuu kaikkialle. Himoitsen kauniita pöytäastioita — mutta, kuten sanoit, palvelijat ovat niin huolimattomia, ettemme voi käyttää niitä kotitarpeissa."
"Minä puolestani", puhkesi vaimoni puhumaan, "puolustan aito porsliinia, jos sitä vain huolellisesti säilytetään ja käytetään ainoastaan juhlapäivinä; ehkäpä se on taikauskoa, mutta minä puolustan sitä. Elköön sitä koskaan otettako esiin, ellei emäntä itse ole valvomassa, että sitä varovaisesti käsitellään. Äitini pesi aina itse porsliininsa, oli hauska nähdä hänen teenjuonnin jälkeen istuvan meidän keskessämme pesemässä kauniita kuppejaan, pyyhkien niitä hienoon damastipyyheeseen."
"Rakasta kaiken mokomin aito porsliiniasi", sanoin, "ja kunnioita sitä — sehän on varsin rakastettava, kodikas tunne, ellei se vain tympäse vieraanvaraisuuttasi ja estä sinua kutsumasta ystäviäsi teelle, syystä, että sinun täytyy kiivetä ottamaan astiat alas, pestä ne ja jälleen asettaa ne paikoilleen.
"Mutta mitä pöydänkattamiseen tulee, toistan samaa, minkä sanoin talonsisustuksestakin, että kauneus on välttämätöntä ja halpaa. Kaunista voit hankkia itsellesi tavalla tai toisella. Jollei sinulla ole varaa arkipäivinä käyttää haurasta porsliinia ja kristallia, jota kömpelöt ja huolimattomat palvelijat pahoin pitelisivät, ei sinun siltä tarvitse syödä rumista, mauttomista astiapahasista, komeitten astioitten odottaessa juhlapäivällisiä.
"Jos valkoiset, siistit pöytäastiat sievästi asetetaan lumivalkealle pöytäliinalle, jos lasit ovat kirkkaat, ja järjestys sekä aisti muuten vallitsee, ei lainkaan kaipaa aito porsliinia. Eikö ole tärkeämpää, että perhepöytä arkena on hauska ja kukilla koristettu, kuin että se kerran kuukaudessa pyntätään vieraita varten."
"Minäpä tiedän kokemuksesta kertoa teille, tyttöni", sanoi vaimoni, "että hienoa porsliinia ja muita kalliita pöytäkaluja saatatte hankkia itsellenne, jos itse pidätte niistä huolen. Niin pian kun siihen kyllästytte ja jätätte aarteenne muka luotettavien palvelijainne käsiin, voitte olla varmat, että joku kiltti hyvänsuopainen sielu pahottaa sekä teidän että oman mielensä murskaamalla kalliin mielikkimaljanne, eikä tytön mieletön epätoivo suo teille edes torumisen tuottamaa huojennusta."
"Luulen varmaan", sanoin, "että löytyy häijyjä pikku haltijoita, jotka viettelevät hyviä naisia syntiin ja vartioivat porsliinikaappia. Jos kuulet kyökin puolelta säräyksen ja huutoja, et koskaan epäile melun syntyvän vanhan kivivadin tai hirveän, korvattoman soppamaljan tähden, jonka olet vuosikausia toivonut särkyvän pirstaleiksi, ei, tiedät paikalla, että ihana, maalattu porsliinivatisi elämänlanka- ja hernekukkaköynnöksineen tai kaiverrettu lasimaljasi on sirpaleina. Porsliiniuhrit varmaan suuresti auttavat naista pyhimysarvon saavuttamiseen. Pope, muistaakseni, mainitsee naisen ylimpänä avuna itsensähillitsemisen porsliinin särkyessä."
"Silloin olisin minäkin pyhimys", arveli äiti; "sillä elämäni aikana on minulta särkynyt niin paljon lempikapineita tapaturmissa, jotka aina kummallisen kohtalon oikun kautta kohdistuivat kauniimpiin aarteisiini, että nykyjään katselen kaikkia kauniita, hauraita porsliiniesineitä melkein pyhällä kunnioituksella."
"Ellei ole rikas", sanoi Maria, "ei tosiaankaan kannata kiinnittää rahojaan niin hupenevaan tavaraan."
"Mutta", sanoin, "kauneus on kenties kaikkein kiehtovin ollessaan pöytäkumppalinamme. Ruokasaliksi olisi valittava hauska ja aurinkoinen suoja, jossa värit ovat iloiset ja jonka seiniä kaunistavat sievät taulut. Inhoon huoneita, jotka ovat sisustetut ravintolatyyliin ja ainoastaan syömistä varten. Ruokahuoneen pitää olla viihtyisän, että voisimme siellä viettää joitakuita hetkiä päivässä. Pehmyt sohva, nojatuoli ja pari kirjaa tekevät jo lämpimän vaikutuksen. Silloin nautitte aterianne hauskassa ympäristössä. Ja jos vielä emäntä aterian jälkeen itse pesee kauniit astiansa, käy tämä perheen koossaoleminen kahta vertaa rattosammaksi.
"Pöydänkattamisen suhteen, Maria, annan sinulle neuvon. Osta kauniita pöytäliinoja, somista pöytäsi aina vereksillä kukilla ja seuraa jokapäiväisissäkin asioissa hyvää aistiasi; eläkä koskaan osta mitään rumaa, jos vähällä vaivalla voit hankkia itsellesi kaunista. Joskus kovasti himoitessasi kristallia ja hienoa porsliinia, joka on niin katoavaista, mene taidemyymälään ja ilahuta sieluasi ripustamalla seinällesi sitä kauneutta, joka ei muserru eikä haalistu, joka ympäröi sinua vuosikausia. Siinä neuvoni, Maria.
"Sulkumerkkien sisässä tahdon mainita, eitä vaimoni, jonka heikkoutena on hieno porsliini, samana iltana ilmaisi minulle, ollessamme kahden, tilanneensa salaisesti Marialle morsiuslahjaksi teevehkeet, joiden kuppeihin hänen määräyksensä mukaan oli tarkasti maalattu Amerikan metsäkukkia. 'Ne kestävät koko hänen ikänsä', sanoi vaimoni, 'ne ovat hänelle suurena ilona — kaunis teepöytä on ihana näky!' Niin puhui kyynelsilmin rouva Crowfield, jonka rakkautta aito porsliiniin monen monituiset tapaturmat eivät olleet haihduttaneet. Kyllä on nainen tosiaankin tuhatkielinen kannel!
"Mutta palatkaamme aineeseeni. —