"Kuvaillessani Johnin viehättäviä huoneita, mainitsen viimeiseksi pääasian — niittenkodikkaisuuden, sen sanomattoman tunteen, joka ilmaisee huoneentosiaankinolevan kodin. Tätä viehätystä ei mikään taitavuus voi esiin loihtia. Eräs Ranskan kuningas sanoi kerran pojalleen:
"'Poikani, sinun tuleenäyttäärakkautta kansaasi kohtaan.'
"'Isäni, mitenkä voinnäyttäärakkautta sitä kohtaan?'
"'Poikani, sinun pitää rakastaa kansaasi.'
"Jotta huoneet näyttäisivät kodikkailta, pitää sinun itse olla niissä kotiutuneena. Muutamista huoneista puuttuu peräti valo ja lämpö, niistä heti näkyy, että ne ovat kylmillään, eikä niissä kenenkään ole hyvä olla. Turhaan siirtelee sisäkkö sohvaa ja tuolia; turhaan emäntä liikuttelee sohvapöydässä olevia kirjoja, saadakseen näennäistä epäjärjestystä toimeen.
"Kirjoihin, joita käsitellään, luetaan ja selaillaan, ja tuoleihin, joita vilkkaassa kanssapuhessa on liikuteltu sinne ja tänne huoneessa — jää jonkun verran ihmishenkeä; ja huone, jossa eletään ja riemuitaan, eroaa yhtä paljon suljetusta, asumattomasta huoneesta kuin elävä nainen vahakuvasta.
"Aistitonkin huone voi sinua joskus viehättää vain siksi, että jo ovella tunnet olevasi kotipiirissä, perheen helmassa, eikä missään asumattomassa 'esikartanossa'.
"Me seurustelemme vuosikausia ihmisten kanssa, tietämättä heidän tunteistaan, tavoistaan ja mielihaluistaan enemmän, kuin jos he asuisivat Kamtschatkassa! Ja mikä on siihen syynä? Luulenpa, että niinkutsuttu vierashuone, jossa tapaamme toisemme, on niin omiaan sitä meiltä salaamaan. Arkihuoneissaan he työskentelevät, juttelevat ja lueskelevat. Kun palvelija on saattanut sinut vierashuoneeseen ja nostanut hiukan ikkunaverhoja, odotat, kunnes he saavat pukua muutetuksi ja voivat esiintyä, ja istut miettimässä mitenkähän he elämänsä viettävät. Jostain kaukaa kuulet lapsen naurua, tai kanaarilintusen viserrystä, sitten ovi pikaisesti suljetaan. Rakastavatkohan kukkia? Kirjoittavatko kirjeitä? Ompelevatko, virkkaavatko ja tekevätkö kauniita koruompeluksia? Ovatkohan he koskaan iloisia ja leikillisiä? Mitä he lueskelevat? Tokkohan he piirustelevat ja maalailevat? Kaikkiin näihin kysymyksiin mykkä ja verhottu huone ei mitään vastaa. Sohva ja kuusi tuolia, kaksi äskettäin verhoilijan luota palautettua lepotuolia, brysselimatto, sohvapöytä kullattuine korukansikirjoineen, pariisilainen pöytäkello ja pronssiset kukkamaljakot — kaikki nämä vastaavat kysymyksiisi kolkolla äänellä: 'tämä on paras huoneemme', siinä kaikki. — Pian tipsuttaa huoneeseen emäntä parhaassa puvussaan, pyytää anteeksi viipymistään, kysyy äitisi terveydentilaa ja huomauttaa lopuksi, että ilma on hyvin kaunis. Näin jatkuu tätä tuttavuutta vuosikausia. Hetkinen arkihuoneessa kasvien, kanaarilinnun ja lasten kanssa olisi ehkä tehnyt teistä elinaikuiset ystävät, mutta nyt ette välitä toisistanne enemmän kuin tuosta kullatusta pendyylistä peilipöydällä.
"Ja nyt, tytöt", sanoin, vetäen esiin paperin taskustani, "tietäkää, että isänne alkaa saavuttaa mainetta näillä kyhäelmillään. Luen teille kirjeen, jonka vasta sain":
"Korkeasti kunnioitettava herra Crowfield.
"Teidän aatteenne ovat tunkeutuneet perhepiiriimme ja herättäneet vastakaikua sydämmissämme. Olemme vakuutetut niiden totuudesta ja ihastuneet siihen tapaan, jolla käsittelette ainettanne. Te olette ottanut puheeksi aineen, joka on lähellä sydäntämme, ja esitätte sen nerokkaasti, maltillisesti ja vakuuttavasti. Kaikkein täytyy tunnustaa, että mielipiteillänne on suuri vaikutus heidän mielikuvitukseensa — jospa vain todellisessa elämässä voisimme luottaa niihin! Siinäpä juuri pulma.
"Eräästä kirjoituksessanne löytyvästä seikasta tahtoisin keskustella kanssanne. Olette tähän asti (tietysti en tiedä mihin suuntaan tulette jatkamaan) puhunut ainoastaan kodeista, joiden johto riippuu palvelijoiden avusta. Periaatteenne, kuten olemme käsittäneetkin, soveltuvat kyllä kaikkiin kansankerroksiin; mutta useimmat ihmiset tahtovat nähdä itsensä selvästi kuvattuina. Pyytäisimme siis, että kääntäisitte huomionne meidän puoleemme, jotka emme viljele palvelijoita, vapauttamallameitäkinmuutamista taakoista, joita terveestä järjestämme huolimatta, emme uskalla viskata luotamme. Jos esim. meille tulee vieras kaukainen ystävä, (kenties rikaskin) pappi tai joku muu hänen arvoisensa. Mitä silloin teemme? Otammeko vastaan vieraamme kodikkaan vieraanvaraisesti ja vapaasti? Emme; me (talon naiset) juoksemme edes takasin, järjestäen ja anteeksi pyytäen, ettemme olleet valmistuneet hänen tuloonsa. Saatuamme hänet vierashuoneeseen istumaan, rupeamme suuriin päivällis- tai illallispuuhiin, kuten olisi taloon tullut suurikin herkkusuu. Näihin ruokahommiin sekä astiain pesuun kulutamme suurimman osan siitä ajasta, jonka vieras meillä viettää, sillä tahdomme näyttää hänelle, mitä voimme saada aikaan. Mikä hyödytön ja turha työ! Hyvä herra Crowfield, sinä köyhien ja epätoivoisten ystävä, astuos alas kiirastuleemme ja kerro maailmalle ne surulliset muistot, jotka siellä mieleesi jäävät. Opeta meitä, joiden on pakko kuten halukin itse suorittaa askareemme, miten kodissamme harjoittaisimme yksinkertaista, lämmintä vieraanvaraisuutta, ja kestitsisimme ystäviämme ilman puuhaa, touhua ja huolta, sillä eihän syöminen ole ihmisen ylin ilo.Tahdottekotehdä tämän, herra Crowfield?"
Nöyrin palvelijanne.R. H. A."Mikä oivallinen kirje", sanoi Jenny.
"Vastaatko siihen, isä?"
"Ensi numeroon tulee vastaus. Se kansanluokka, joka itse suorittaa työnsä on voimakkain, suurilukuisin — ja aivan yhtä sivistynyt, kuin mikä muu luokka hyvänsä. Se on maamme omituisuus —, merkillinen piirre siinä uudessa yhteiskunnassa, joka meillä on nousemassa, ja jos seuraamme kansallista kutsumustamme, on tämä luokka enentyvä eikä vähenevä. Koitan parastani, vastatessani näihin järkeviin ja tärkeihin kysymyksiin."
Huomasin Marian värisevän ja kääriytyvän saaliinsa Jennyn haukotellessa. Vaimoni kääri kokoon valmiin työnsä ja kello löi kaksitoista.
Rob vihelsi hiljaa. "Joko niin myöhäinen?" huomautti hän.
"Nyt olemme puhuneet tulen sammuksiin", sanoi Jenny.
Nainen, joka suorittaa itse askareensa.
"Kristo kultani", sanoi vaimoni, "koska kirjoitat ensi kyhäelmäsi?"
Istuin mukavasti nojatuolissani, lueskellen Hawthornen "Sammalia vanhasta kartanosta" tai "Tunnettuja taruja", ainakin sadatta kertaa, — nämä kirjat kulettivat minua aina satumaailmaan, jossa liitelin utuisissa unelmissa ja jossa unohdin maailman touhun, jauhojen ja hiilten hinnan, kurssit ja muut jokapäiväiset asiat. Kuinka pienen pieniksi supistuvatkaan kaikki nämä seikat, vaeltaessani Paduan lumotuissa yrttitarhoissa, jossa Rappaccini hoitelee lumottuja kasvejaan, hänen upean tyttärensä kertoessa meille luonnottoman kohtalonsa salamyhkäisyyttä.
Vaimoni taas edusti perheessämme ajan, paikan ja numeroitten voimaa, niinpä hän nytkin oli selvillä kuukauden päivästä, muistuttaen minua lempeästi ajan olevan käsissä valmistaa kirjoitusta kesäkuun numeroon.
"Olet oikeassa, ystäväni", sanoin, laskien vastahakoisesti kirjan kädestäni. "Mistä olikaan taas minun kirjoittaminen?"
"Kuinka, etkö muista, että sinun piti vastata tuolle rouvalle, joka itse suorittaa askareensa."
"Niinpä niinkin!" sanoin, tarttuen innokkaasti kynään; "löysit vastaavan lauseen:
"Nainen, joka suorittaa itse askareensa."
Amerikka on ainoa maa, jossa sellaista tapahtuu — ainoa maa, jossa hienot naiset suorittavat itse askareensa. Hienolla naisella tarkoitamme sivistynyttä, hienontunutta naista, aistiltaan ja ajatuksiltaan kehittynyttä naista, jonka pelkkä olento ja esiintyminen heti osoittaa hänet hienoksi naiseksi, liikkukoon hän missä seurapiirissä tahansa.
Se luokka on aivan omituinen amerikkalaiselle yhteiskunnalle — selvä seuraus yleisen tasa-arvoisuuden periaatteesta.
Mihin eri kansanluokkiin siirtolaiset kuuluivatkaan ja mitä ylimyksellisiä ennakkoluuloja heissä liikkuikaan, tullessaan tähän maahan, erämaiden opetus pian istutti heihin kansanvaltaisia ajatuksia. Herrasmies kaatoi hirtensä yhdessä talonpojan kanssa, ja lihasten sekä jänteiden voima vei voiton kaikesta muusta. Se oli miesten mies, joka kaasi korkeimman puun metsässä. Samoin kodin sisäisessä piirissäkin. Emäntä ja palvelija ovat toverit keskenään, ja väliin katsotaan rivakkaa palvelustyttöä emäntää enemmäksi. Luonnollisesti ryhtyvät lapset työhön niin aikaisin, kuin vain siihen pystyvät. Tästä kasvoi älykäs sukupolvi, jota välttämättömyys pakoitti ruumiilliseen työhön, mutta joka myös kohdisti siihen kehittyneitten aivojen terävyyden. Emäntä, joka jänteissä ja lihaksissa oli alakynnessä, oli taas henkisesti palvelijaansa sukkelampi ja taitavampi. Ellei hän jaksanut nostaa vesiämpäriä, keksi hän keinon, joka teki nostamisen tarpeettomaksi, — ellei hän jaksanut käydä sata askelta, tiesi hän asettaa niin, että toimitti saman asian vähemmällä.
Orjuus tosin voitti jonkun verran alaa Uudessa Englannissakin, mutta se ei koskaan ottanut siellä syviä juuria, ei sulannut kansan henkeen, eikä päässyt tukahuttamaan oman työn hyvää kylvöä. Useat vastustivat orjuutta omantuntonsa vaatimuksesta — toiset taas taloudelliselta kannalta sekä rakkaudesta perusteelliseen ja hyvään työhön, halveksien orjan karkeata, taitamatonta raatamista. Kansa, joka oli tottunut vapaan, kehittyneen ja ajattelevan hengen siistiin ja kauniiseen työhön, ei voinut sietää orjan kömpelyyttä. Siksipä maalaiskansa Uudessa Englannissa tavallisesti tekikin itse työnsä sekä ulkona että sisällä. Jos talossa olikin musta mies tai nainen, olivat he vain apulaisia, jotka nöyrästi seurasivat emännän ja isännän jälkiä, keventäen heidän kuormaansa. Herra ja rouva lapsineen suorittivat tärkeimmät tehtävät.
Vanhassa Maailmassa naurettiin makeasti, ensimmäisten englantilaisten matkustajain kertoessa, että palvelijoita Amerikassa sanotaanapulaisiksi. Mutta tämä nimitys tulkitsee mainiosti Amerikan yhteiskunnallista tilaa. Siellä oli vähän palvelijoita sanan eurooppalaisessa merkityksessä, siellä oli sivistyneitä työntekijöitä, jotka kaikki olivat yhdenvertaisia, ja jos yhdessä perheessä puuttui voimia, pestattiinapulainen, eikä palvelijoita. Rouva Browne, jolla on kuusi poikaa, mutta ei yhtään tytärtä, tekee suostumuksen rouva Jonesin kanssa, jolla taas on kuusi tytärtä mutta ei yhtään poikaa. Rouva Browne pestaa yhden rouva Jonesin tyttäristä hyvästä palkasta auttamaan itseään kotoisessa työssä ja lähettää Jonesille yhden pojistaan auttamaan heitä. He tulevat kaikin puolin perheen jäseniksi, ja täten tulee työ yhteiskunnassa tasaisesti jaetuksi. Tämän työnjaon kautta syntyi yhteiskuntajärjestys, joka paremmin kuin mikään muu seikka, on selittänyt korkeimman sielunsivistyksen ja korkeimman ruumiinvoimain yhdistämisprobleemin.
Siihen aikaan nousivat perheen kauniit, vahvat tytöt ilolla ja riemulla aikaisin aamulla sisätöihinsä — mikä lakaisi laattioita, mikä sytytti tulen, mikä valmisti aamiaista isälle ja veljille, heidän lähtiessään ulkotöihinsä; koko aika puheltiin hartaasti kirjoista, luvuista ja käsitöistä, keskusteltiin viimeisestä uudesta runosta tai jostain historiallisesta aineesta, tai kenties maalaistanssijaisista, jotka olivat tulossa viikon kuluessa. He kehräsivät, kirja värttinään sidottuna, kutoivat kankaita, tekivät hienoja käsitöitä, nypläsivät pitsejä ja maalailivat kukkia. Toimeliaina ja kekseliäinä ryhtyivät he kukoistavalla terveydellään jokaiseen työhön, josta olivat lukeneet tai kuulleet. Siihen aikaan toi morsian myötäjäisiksi itsekutomiaan lakanoita ja pöytäliinoja, neulottuja peitteitä ja korutöitä, joita hän yhdessä sisartensa kanssa oli valmistanut. Ne käsityöt, jotka joutilaat tytöt meidän päivinämme tekevät, eivät likimainkaan vastaa niitä määriä, joita tytöt vanhaan hyvään aikaan valmistivat muitten karkeimpien askareittensa ohella.
Monta vuotta jatkui tätä uutteraa elämää useimmissa pikkukaupungeissamme, ja se on vieläkin yleisenä tapana eräässä kansanluokassa, joka ehkä ei kumminkaan ole yhtä onnellinen ja tyytyväinen kohtaloonsa kuin ennen vanhaan. Ihmisluonto on ennen kaikkia — laiska. Jokainen kyllä tunnustaa, että sekä ruumiin että sielun voimia kysyvä ponnistus on meille perin terveellinen, mutta käytännössä teemme kaikki voitavamme päästäksemme siitä, ja ylipäänsä teemme vain sen, johon olot meitä pakoittavat. En kyhäisi minäkään tätä kirjoitusta, ellei sanomalehti minua ahdistaisi. Lukisin Hawthornea, Emersonia ja Holmesia, haaveksien nojatuolissani ja sommitellen pilventakaisia juttuja, jotka muuttelevat ja vaihtuvat kuin sumu auringossa. Vaikka jokapäiväinen ruumiillinen työ olisi kuinkakin kunnioitettava, vahvistava ja toivottava, kulkee vieressämme aina ilkeä haltija viekoittelemassa meitä sitä välttämään tai kantamaan sen kuormaa nyrpeällä, äreällä mielellä.
Otaksun, että niitten perheiden joukossa, jotka lukevat nämä vaatimattomat rivini, löytyy ainakin joku satakunta, jossa perheenemäntä itse tekee kaikki työt ilman palvelijaa. Uskallanpa väittää, etteivät nämä perheet ole sivistyksessä eivätkä hienoudessa rahtuakaan alapuolella niitä koteja, joissa palvelijat askaroivat. Lisäänpä vielä senkin, että nämä samat naiset ennättävät lukea, kirjoittaa, piirustaa ja tehdä korutöitä aivan yhtä paljon kuin nuo toisetkin, ja että heidän terveytensä, elämänhalunsa ja itseluottamuksensa on monta vertaa suurempi kuin palvelijoita pitävien naisten. He voivat asettaa kaikki kodissaan aivan mielensä mukaan. Ja kumminkaanenuskalla väittää heidän olevan tyytyväisiä elämäntapaansa, vaan pelkään, että he paikalla haluaisivat muuttaa sitä, jos vain voisivat. He tuntevat salaisesti itsensä osattomiksi ja tuomituiksi liialliseen työhön tässä maailmassa ja kadehtivat noita toisia naisia, jotka vain käskyllään saavat kaikki sujumaan. Kun tilaisuus tarjoutuu ja varat myöntävät, astuvat he rivistä jättäen työnsä palkatulle palvelijalle. Itsetunto tekee kapinaa. Onkohan meidän elämäntapamme oikein sopiva? Olemme tosin tottuneet siihen; olemme sen hyvin järjestäneet ja saaneet sen hyvälle tolalle ja oma työmme tyydyttää meitä enemmän kuin palkkapalvelijain. Kun otamme palvelijan, käymme tyytymättömiksi ja pahoitamme mieltämme, — sillä kukaan ei tee töitämme, niinkuin me itse teemme. Mutta kun vieraita tulee! mikä puuha ottaa esiin parhaat astiat ja panna ne jälleen paikoilleen — keittää ruokaa ja pestä astiat huomaamattomasti, ikäänkuin emme itse tekisikään sitä, vaan meillä olisi palvelijoita, kuten muillakin.
Niin, siinäpä se on se pulma. Meillä ei ole kylläksi oman arvon tuntoa — emme tahdo tarkastaa asematamme sellaisena kuin se on, ja tämä on asian pahin ja vaarallisin puoli. Se on sitä samaa ylpeyttä, joka pani Smilaxin palkkaamaan itselleen valkohansikkaisen vahtimestarin ja puuhaamaan komeata päivällistä ulkomaiseen malliin englantilaisen ystävänsä kunniaksi. Matkiakseen ystävänsä elintapaa, koittaa Smilax sen päivän elää yhtä hienosti, hirmumyrskyn raivotessa hänen kotonaan; se muistuttaa muuttoa tai tulipaloa ja uhkaa näännyttää rouva Smilaxin. Kahta vieraanvaraisuuteen kuuluvaa seikkaa ihmiset harvoin ottavat huomioonsa. Ensimmäinen on, että vieraat tahtovat olla kuin kotonaan, tahtovat tulla luottamuksella kohdelluiksi, ja toinen, että elämän pikkuseikat, joita he eivät tunne, aina huvittavat heitä. Englantilainen tuli Amerikkaan väsyneenä yksitoikkoiseen arkielämäänsä, kuten sinäkin välistä olet; hän haluaa nähdä jotain uutta auringon alla — jotain amerikkalaista, ja paikalla kiiruhdat tarjoamaan hänelle jotain, joka on niin hyvä jäljennös kuin mahdollista siitä hänen omastaan, johon hän jo on väsynyt. Eihän kaupungin yleisö matkusta maalle istuakseen hienoissa huoneissa, jotka mikäli mahdollista jäljittelevät kaupunkilaishuoneita; ei, se tahtoo piehtaroida heinässä, keikkua ladossa ja seurustella porsaitten, kananpoikaisten ja ankkojen kanssa ja syödä paistikkaita juuri niitä uunista otettaessa — eikä, sivumennen sanoen, ole oikeata paistikasta maistanut se, joka ei juuri sillä hetkellä ole sitä syönyt.
Kuvailen teidät edessäni, te onnelliset naiset, joille tätä kirjoitan. Te olette niin hyvänvointisia, ettette kipuakaan tunne. Te nousette aikaisin aamulla, ja vaikka teillä olisi aikaakin, ette loikoisi toimetoinna vuoteissanne. Monivuotinen kokemus on opettanut teitä niin nopeasti, yksinkertaisesti ja sievästi suorittamaan eri talouden tehtävät, että syrjästä katsojasta tuntuu, kuin ei teillä päivällä olisikaan paljon mitään tehtävää.
Aamulla nousette laittamaan aamiaista miehellenne, isällenne tai veljellenne ennen heidän lähtöään ulkotöihinsä; juttelette iloisesti maitoa kuoriessanne, kirnutessanne tai juustoa paistaessanne. Aamupäivä on pitkä; lopetettuanne aamuaskareenne jää teille vielä tunnin verran aikaa lukemiseen tai ompelemiseen, ennenkuin on päivällispuuhiin ryhdyttävä. Kello kahden tienoilla olette talouden hommista vapaat ja koko pitkän iltapäivän saatte käyttää lukemiseen, käsitöihin ja piirustamiseen — sillä joku teistä lienee hieman kynätaiteilijakin; yksi lukee ääneen toisten ommellessa, joten olette kirjallisuuteenkin hyvin perehtyneet. Keveämpien runokokoelmien ja novellien joukossa, näen hyllyllänne Prescottin, Macaulayn ja Irvingin teokset, ja ellen vallan erehdy, pilkoittaa sieltä minunkin aikakauskirjani tuttu kansilehti. Vieraitten saapuessa, kutsutte heidät kerallanne teetä juomaan; he eivät tuota teille mitään häiriötä; he tulevat hyvissä ajoin käsitöineen, katselevat, miten te siistissä uunissanne paistatte kuuluisia teekakkujanne, tai keskustelevat sisarenne kanssa, joka toisessa huoneessa asettaa teepöydälle hienot porsliinikupit. Teenjuonnin päätyttyä tarjoutuu koko joukko vapaaehtoisia auttamaan teitä kauniitten intialaisten teekuppienne pesussa. Näissä puuhissa ette lainkaan väsy, ettekä rasitu, vaikka otittekin esiin parhaat kuppinne ja asetitte ne jälleen paikoilleen, sillä teitte sen ilman huolta ja vaivaa ystävien kesken, jotka olisivat menetelleet aivan samoin, jos olisitte olleet heidän luonaan.
Mutta nyt ilmestyy komea rouva Simmons tyttärineen viettämään luonanne viikkokauden, ja nyt on rauhanne häiriytynyt. Nuorin tyttärenne Fanny vieraili heidän luonaan New-Yorkissa viime syksynä ja on kertonut heidän keittäjästään, sisäköstään ja valkeahansikkaisesta pöytäpassaristaan. Ja nytkös olette hämillänne.
"Mitä on meidän tekeminen; he eivät suostu elämään meidän tavallamme.Mikä meille tulee neuvoksi?" Ja nyt kaipaatte palvelijoita.
Mutta rouva Simmons on perin kyllästynyt komeaan huoneistoonsa ja väsynyt rauhanpitoon palvelijainsa kesken. Hän on luonteeltaan tyyni ja rauhaa rakastavainen ja pelkää kaikkea kinaa; mutta viime viikolla täytyi hänen sovittaa viisi riitaa verrattoman keittäjänsä ja muitten palvelijainsa välillä, sillä tämä verraton kyökkipalvelija, perehtyneenä keittotaidon kaikkiin salaisuuksiin, joissa hänen emäntänsä oli aivan ymmällä, tunsi olevansa talossa välttämätön ja käytti hemmoteltujen suosikkien tavallista oikeutta, halliten koko taloa rautaisella valtikalla. Uusi elämä, joka ei missään suhteessa muistuta hänen kotiolojaan, on siitä syystä paras virkistys ja huojennus rouva Simmonsille. Siisti, rauhaisa talonne, maukas ruokanne, hilpeät aamuaskareenne, joissa hän mielellään seuraa teitä, puhellen kanssanne — kaikki tuntuu hänestä miellyttävältä vastakohdalta hänen omalle elämälleen. Jos hän todellakin saisi vaihtaa kohtaloa kanssanne, ei hän tahtoisi; mutta hänluuleetahtovansa, huokailee ja valittaa osansa kovuutta, kadehtien onneanne, tyyntä ja hauskaa elämäänne, ja toivoo itseään yhtä vapaaksi ja itsenäiseksi. Ja oikeassa hän on; sillä avuttomassa tilassaan, kerrassaan taitamattomana talouden yksinkertaisimmassakin hoidossa, on hän täydellisesti alustalaistensa uhri ja orja.
Kuvailkaamme mielessämme muutamia tavallisimpia perhekohtauksia. Monen vastuksen perästä on rouva Simmons vihdoin saanut mieleisensä sisäkön, oikean aarteen — sievän, siistin, sukkelan ja taitavan. Rouva on seitsemännessä taivaassa. Mutta kaikki on katoavaista maan päällä! Vastatullut ei voita armollisen keittäjän suosiota, ja pilviä kokoontuu kodin taivaalle. Ensin kuuluu kyökistä hiljainen humu kuin etäinen ukkosen jyrinä; sitä seuraa parin päivän juro äänettömyys, ilman ollessa painostava, kuin lähestyvän rajuilman edellä — ja lopullisesti puhkeaa pilvi. Ovi avautuu pauhulla perheen syödessä aamiaista. Sisäkkö ryntää itkien sisään kyökki-tyrannin seuraamana, joka vavisten, kasvot vihasta hehkuvina, huutaa vapisevalla äänellä:
"Rouva on hyvä ja hankkii itselleen toisen palvelijan. Minä muutan ensi viikolla."
"Miksi niin, Briitta, mikä teitä vaivaa?"
"Mikäkö minua vaivaa. En koskaan ole kärsinyt tuollaisia suupaltteja talossa, enkä tee sitä vastakaan. Joka niitä suosii, pitäköön hyvänään, minä en rupea elämään heidän kanssaan, kyökissä on sellainen sekamelska, se kun tuppautuu silitysrautoineen kaikkialle."
Nyt puhkee sisäkkö sanoihin, väittäen valheeksi kaikki syytökset, ja syntyy ankara ja raivokas riita, jonka kestäessä pieni, hento rouva Simmons parka on kuin kissanpoika keskellä ukkosilmaa.
Keittäjä on varma voitostaan. Hän tietää suurten päivällisten olevan tulossa keskiviikkona, tietää emäntänsä aivan kykenemättömäksi niitä toimittamaan, ja että, olkoot asiat miten tahansa, täytyy heidän hänet lepyttää.
Vavisten salaisesta harmista, eroittaa rouva Simmons parka kaiholla oivan sisäkkönsä. Emännälle oli hän mieleinen, mutta ei keittäjälle!
Jos rouva Simmons nuoruudessaan olisi saanut sitä kokemusta, jokateilläon, olisi hän nyt huoneensa haltija. Hän sanoisi tyynesti: "Elleivät palkkaamani palvelijat teitä miellytä, voitte muuttaa pois. Päivällisen otan omille hoteilleni." Ja hänkykenisisiihen, rasittumatta tästä lisätyöstä. Taidollaan ja taloudentoimiin perehtyneenä pystyisi hän pian kasvattamaan jonkun reippaan älykkään palvelijan keittäjäksi, ja ennen kaikkia hän olisi valtijana omassa talossaan. Se emäntä, joka aikaisin tottuneella kädellään voi ohjata taloudenkoneistoa, missä ja milloin vain tarvitaan, ei koskaan joudu karkean, raakamaisen kyökkipiian komennettavaksi.
Rouva Simmons ei lainkaan aavistanut mitä palvelijoilta saattaa vaatia määräajan tehtäväksi, ja ruoka-aineitten menekin suhteen on hän peräti tietämätön. Olisipa hän vain kuusi kuukautta elämässään johtanut talouttaan ja itse hoitanut ruokakomeroitaan, eipä häntä, kuten nyt, vaivaisi alituinen pelko rajattomasta tuhlauksesta ja ruoka-aineitten katoamisesta salaisia kanavia myöten kyökkipiian sukulaisille ja tuttaville. Hänen ei olisi pakko sokeasti uskoa niin ja niin monen sokurikilon, maitolitran ja munatiuvin talon välttämättömäksi menoksi, puhumattakaan maustimista ja viineistä, joita kotityranni päivittäin vaatii laitoksiinsa. Emäntä saa ainoastaan epäillä ja aavistaa, mutta puhua hän ei uskalla. Hän ei voi sanoa: "kyllä minä olen valmistanut tämän ruuan, tiedän tarkoin, mitä aineita se vaatii. Olen itse suorittanut tämän tehtävän, tiedän varsin hyvin, miten paljon aikaa siihen kuluu."
Sanotaan, että siitä naisesta, joka on tottunut itse toimittamaan askareensa, tulee ankara emäntä. Hänellä on luja maa jalkainsa alla — häntä ei petetä helposti — hän puhuu ja toimii suuremmalla varmuudella kuin emäntä, joka luottaa ainoastaan valtaansa; hän vaatii ankarasti sitä, mikä on hänelle tuleva, sietämättä epärehellisyyttä ja nenäkkäisyyttä. Näitten emäntien pääasiallinen vika on se, että vaativat palvelijoiltaan saman, minkä itsekin tekevät; ja sivistymätön ihminen, näet, ei talouden toimissa eikä missään muussakaan työssä, voi saavuttaa sivistyneen ja älykkään henkilön taitavuutta ja täydellisyyttä.
Sotaretkillä on tehty huomio, että sivistyneet miehet, huolimatta hemmotellusta kasvatuksestaan, kestävät leirielämän vaikeuksia paremmin kuin karkeat työmiehet. Kehittynyt järki tietää miten on suojeltava ja varjeltava ruumista; miten työtä on tehtävä ja voimia säästettävä, mutta sitä ei kansan mies ymmärrä. Oppikoulua käynyt nuorukainen läpäisee niin muodoin terveenä vaivat, jotka tappavat ajattelemattoman työmiehen.
Samoin sivistyneet, älykkäät, kotityössä kasvatetut naiset ymmärtävät säästää voimiaan käyttämällä niitä viisaasti. Pää säästää jänteitä, ja huolellisesti sekä viisaasti sovittelemalla suorittavat he ruumiillisen työnsä vähemmässä ajassa ja vähemmillä voimilla kuin muuten. Uusienglantilainen sananparsi sanoo:Suorita työsi aamupäivällä. Ja se työ, mihin tässä viitataan, veisi tavalliselta palvelijalta koko päivän aamunvalkenemisesta päivänlaskuun.
Syrjäisessä pikkukaupungissa, jossa ei palvelijoita ollut saatavissa, asui muuan nainen. Hänen onnistui vihdoin toisesta kaupungista hankkia karkea maalaistyttö, suuriluinen koljo, vahvajänteinen, mutta aivoiltaan raskas ja tylsä. Parissa viikossa oli talo niin ylösalasin, että emäntä, joka oli heikko nainen ja lapsien ympäröimänä, huomasi hänen tuottavan enemmän vaivaa kuin hyötyä, ja eroitti hänet. Mikä nyt neuvoksi?
Naapurin tytär oli onneksi naimisiin menossa ja tarvitsi rahaa myötäjäisiinsä. Rouvallemme ilmoitettiin, että neiti Muutama olisi suostuvainen tulemaan hänen luokseen — ei palvelijana — vaan palkattuna "apulaisena". Rouva oli kovin mielissään; ja heti ilmestyi perheeseen hoikka, sievästi vaatetettu nuori nainen, vakava, arvokas, mutta ei ollenkaan vaativainen. Sekä ruokapöydässä että kaikissa muissakin suhteissa oli hänen käytöksensä hienon naisen. Neiti Muutama ryhtyi heti työhön tässä kymmenhenkisessä perheessä, jossa oli lapsiakin neljä tai viisi kappaletta. Hän teki heti työsuunnitelman, asetti määräajat pesua, silitystä, leipomista ja siistimistä varten. Hän nousi aikasin, liikkui sukkelana askareissaan ja yhdessä päivässä oli likainen ja sekava keittiö saanut sen siistin ja soman leiman, joka on yleinen Uuden Englannin maataloissa.
Kaikki oli puhdasta, kiiltävää ja paikoillaan, ja työ suoritettiin ajallaan. Iltapäivisin nuori apulainen aina istui somassa puvussa omassa huoneessaan, joko kirjoittamassa kirjeitä sulholleen, taikka ompelemassa myötäjäisiään. Näin näppärästi käy taloudenhoito, kun apuna on sivistynyt nainen, joka on tottunut itse askaroimaan. Tämä solakka, sievärakenteinen nainen tulee vielä hienon talon rouvaksi, ja Briitta saa hänestä vaativan emännän; muttahäntäei sisäkkö eikä kyökkipiika uskallakkaan uhata, tehtyään kerran yrityksen siihen suuntaan.
* * * * *
Päästyäni näin pitkälle kirjoituksessani, panin sen syrjään illaksi, jolloin tyttäreni tapansa mukaan kysyivät minulta:
"Onko isä kirjoittanut mitään tänäpäivänä?" Ja sitten seurasi harras pyyntö, että lukisin kyhäelmäni; ja minä luin heille tämän saman, jonka sinä, lukijani, juuri olet lopettanut.
"No niin, isä", sanoi Jenny, "mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat. Luuletko tosiaankin, että olisi parasta meidän palata tähän vanhaan elintapaan, jonka olet meille selittänyt? Sinä osoitat meille pelkkiä varjopuolia toisaalla, ja näet vain valopuolia toisaalla. Eiväthän äidin palvelijat koskaan tuota sellaista puuhaa; kaikki sujuu niin hyvin meillä; ja ellemme olekkaan tuollaisia ihmeellisiä mallityttöjä, joita sinä kuvailet, tulee meistä kumminkin kelpo emäntiä uudemman ajan käsityksen mukaan."
"Etpä tiedä mitä vastuksia äidilläsi oli voitettavina sinun ijälläsi", sanoi vaimoni. "Olen usein eläessäni toivonut omaavani mummovainajani tarmoa ja kykyä taloudenhoidossa. Mutta pelkäänpä, että nuo vanhanajan merkilliset naiset ovat kuin muinaiset lasimaalaukset — joita ei kukaan enää osaa luoda. Äitini oli huonompi äitiään, ja minä taas äitiäni."
"Ja Maria ja minä tulemme olemaan aivan takapajulla", sanoi Jenny nauraen. "Kumminkin pesen aina aamiaisastiat ja pyyhin joka päivä pölyt vierashuoneesta; olen aina pitänyt itseäni perin hyvänä emännän alkuna."
"Sitäpä juuri väitänkin", sanoin. "Ihmisluonto on aina sama. Jokainen tekee vain sen, minkä olot pakoittavat häntä tekemään. Nuo vanhanajan esikuvalliset naiset olivat olojen kasvattamat. Yleensä vallitsi heidän piirissään palvelijain puute, ja siksipä kasvatettiin lapset pienestä pitäen työhön ja toimiin, ja jokaisessa taloudenaskareessa säästettiin aikaa mikäli mahdollista. Joka askel punnittiin, joka liike laskettiin; ja se, joka yhden askeleen sijaan otti kymmenen, menetti tykkönään 'arvonsa'. Niin aikainen harjoitus oli tietysti omiaan karkaisemaan terveyttä ja kehittämään käytännöllisiä sielunvoimia. Taloudellinen puoli oli tarkoin järjestetty. Tottunut emäntä tiesi, kuinka monta puuta tarvittiin uunin kuumentamiseen, mikä ruokalaji vaatii vähimmin aineita, milloin leivokset olivat uuniin pantavat, milloin taas uunista otettavat. Hänellä oli kaikki niin selvillä, että hän saattoi omasta huoneestaan johtaa näitä toimiaan aivan matemaatillisella tarkkuudella. Ainoastaan aikainen harjaantuminen ja pitkällinen kokemus voi tuottaa sellaisia tuloksia. Jospa mummomme olisivat piirtäneet paperille kokemuksiaan lapsilleen ja lastensalapsilleen, olisi siinä meillä ollut perintö, joka olisi voittanut kaikki muut esi-isiemme perinnöt."
"Sen vain tiedän", sanoi Maria, — "että soisin saaneeni sellaisen kasvatuksen, soisin tietäväni kaikki, mitä taloudessa tarvitaan, ja olevani niin vahva ja taitava kuin nuo merkilliset naiset. Silloin ei minua niin peloittaisi aloittaa omaa taloutta. Olisin itsenäinen, ymmärtäisin johtaa palvelijoitani ja tietäisin mitä niiltä saa vaatia; ja, kuten itse sanoit, isä, en olisi riippuvainen heidän oikuistaan ja päähänpistoistaan."
Tuumien näitä tyttäreni huolestuneita sanoja, tartuin kynään lopettaakseni kirjoitukseni.
* * * * *
Tässä maassa on kansanvaltainen yhteiskunta-laitos poistanut sen masentavan painon, joka Vanhassa Maailmassa pakottaa palvelijat aina kulkemaan määrättyä uraa. He tulevat tänne kuvaillen maatamme jonkinmoiseksi vapauden maaksi, ja heidän käsityksensä vapaudesta ovat hyvin hämärät ja sekavat. He ovat suurimmaksi osaksi raakaa, oppimatonta irlantilaiskansaa; mutta peräti omituista on, että huolimatta tietämättömyydestään ja raakuudestaan he sittenkin ovat saavuttaneet kodissamme jonkinmoista menestystä. Mutta niin kauan kuin olemme heistä riippuvaiset, on joka kodissa alituisia palvelijain muutoksia ja vastuksia, alituisia väliaikoja, jolloin emännän täytyy itse tarttua ohjaksiin, olkoon hän siihen harjaantunut tai ei.
Nykyjään alkaa nuori emäntämme uransa perin vaikeissa olosuhteissa. Ruumiinvoimiltaan on hän tavallisesti heikko — eikä hänellä ole minkäänlaista kokemusta voimien säästämisessä. Hänellä ei ole aavistustakaan perheen ravintoa ja vaatteita koskevista asioista, ja hän ajattelee näitä töitä niin vastenmielisesti, että ne tulevat vain kahta vertaa ikävämmiksi. Hän ei voi niitä tykkönään välttää, sillä väliaikoina on hän pakoitettu niitä suorittamaan, mutta hän tekee ne laimeasti, huolimattomasti ja haluttomasti, enentäen siten työn raskautta.
Jos jokainen nuori nainen opettelisi taloudenhoitoa ja kehittäisi ajoissa käytännöllisiä lahjojaan, pystyisi hän paremmin hallitsemaan palvelijoita, ja, heidän muuttaessaan, pääsisi hän kaikesta siitä kuluttavasta hermojen kidutuksesta, jota alituiset vastoinkäymiset taloudessa matkaansaattavat ja joka niin turmiollisesti vaikuttaa perheen terveyteen ja mieleen. Tämä on puoli elämässämme, joka kaipaa erityistä huomiota. Miksi emme voi punnita asiaa järkevästi?
Meillä on tapana suurta maksua vastaan lähettää naisväkemme voimistelulaitoksiin harjoittamaan ja ojentelemaan toimettomia jäseniään. Tuntikausia voivat he loikoa pitkällään palkatun hierojan muokkaillessa heidän jalkojaan sekä taivutellessa heidän velttoja ja hervottomia käsivarsiaan ja muita jäseniään.
Olisihan toki paljon miellyttävämpää ja huokeampaa, että nuoret tytöt lapsuudestaan alkaen kehittäisivät jänteitään lakaisemisella, tomuttamisella, silityksellä ja muilla kotoisilla askareilla, joita isoäitimme niin suurella menestyksellä harjoittivat. Naisen, joka ei näitä töitä halveksi, vaan väliaikoina pyöräyttäisi vielä rukkiakin, ei koskaan tarvitsisi turvautua voimisteluun, joka nykyjään on niin muodissa. Tuhlaustahan on palkata palvelijoita, jotta jänteemme veltostuisivat, ja sitten kääntyä voimistelijain puoleen saadaksemme ne uudelleen voimistumaan. Uskallanpa väittää, että mummomme viikossa harjoittivat kaikki liikkeet, jotka voimistelija suinkin saattaa keksiä, vieläpä he ne tekivät hyvillä tuloksillakin.
Tämä kirjoitus on saavuttanut tarkoituksensa, jos ne naiset, jotka ovat oppineet ja harjaantuneet itse hoitamaan askareensa, tulisivat oman onnensa ja arvonsa tuntemiseen, ja oikein ymmärtäisivät asemansa suuren edun, vaikka se olisikin olojen pakoittama.
Mitä Amerikka voi tuottaa.
Istuessani kirjoittamaan, ryntäsi ystävämme Rob Steffens sisään henkihieverissä, sanomalehti kädessä. "Tytöt hoi, teidän aikanne on käsissä! Te, naikkoset, saarnaatte meille aina uljuutta ja uhrautumista — 'kuinka ihanata olisi kärsiä ja kuolla maansa edestä', — nyt, tytöt, nyt pannaan isänmaanrakkautenne koetukselle."
"Mitä kummaa nyt on tapahtunut?" sanoi Jenny, silmäillen uteliaana hänen olkapäänsä ylitse sanomalehteen.
"Hyvästi, ulkomaiset tavarat", huusi Rob heiluttaen lehteä ilmassa — "hyvästi, eurooppalaiset silkit, pitsit, jalokivet, hansikkaat ja kaikki muut. Näin tässä on luettavana: — 'On perustettu yhdistys, jota etupäässä senaattorien ja kenraalien vaimot kannattavat, kuten rouvat Butler, John P. Hale, Henry Wilson ynnä suuri joukko muita, yhdistys, jonka jäsenet sitoutuvat ostamaan ja käyttämään ainoastaan sisämaista tavaraa sodan kestäessä'."
"Mitenkä se on mahdollista", sanoi Jenny.
"Kuinka niin", sanoin, "pelkäätkö, ettet voi esiintyä kadulla kotimaan tuotteissa?"
"Mutta hyvä herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, soma tyttö, joka parhaillaan oli meillä vieraisilla, "onhan se amerikkalainen tavara, jota voimme ostaa ja käyttää, peräti vähäpätöistä, eikö totta? Ajatelkaappas vain, voisiko Maria sisustaa huoneensa ilman ranskalaisia seinäpapereita ja englantilaisia mattoja? Amerikkalaiset seinäpaperit ovat niin perin tavallisia, ja mitä kotimaisiin mattoihin tulee, tietää jokainen, että ne väriltään ovat perin huonot. Ja eikö hienon naisen tule käyttää hansikkaita? Mutta sen lapsikin tietää, ettei niitä meillä valmisteta."
"Muistelen usein kuulleeni", aloitin, "muutamien kaunottarien toivoneen olevansa miehiä, osoittaakseen millä innolla he uhraisivat kaikki isänmaansa alttarille; elämänsä ja terveytensä, kaiken uhraisivat he, ylvästellen haavoistaan ja mustelmistaan; riemulla kadottaisivat he oikean kätensä ja ontuisivat lopun ikäänsä raajarikkoisina. Niin, kaiken tämän he tekisivät, jos olisivatPekka tai Paavo, ja voisivat palvella armasta isänmaataan."
"Niin", sanoi Rob, "tämä se on sitä naisellista isänmaanrakkautta! Tytöt eivät koskaan siekaile hypätä alas jyrkänteiltä tai heittäytyä kuiluihin, mutta käydä vanhanmuotisessa hatussa ja pumpulikäsineissä, siihen he eivät suostu — ei edes armaan isänmaansa hyväksi. Olkoonpa sotakassassa rahaa tai ei, rakkaat sielut tarvitsevat kaksikymmentä kyynärää silkkiä pukuunsa — sen vaatii muoti, näet."
"Kylläpä sinä, Rob, osaat laverrella", sanoi Maria. "Onko meitä koskaan kehoitettu moisia uhrauksia tekemään ja olemmeko niistä kieltäytyneet? Ja löytyyhän esimerkkejä siitä, että naiset ovat suostuneet luopumaan puvuistaan, muodista ja monesta muustakin seikasta hyvän asian vuoksi."
"Löytyy kyllä", sanoin, "onhan historia kaikkina aikoina kertonut naisista, jotka vaaran hetkellä ovat uhranneet kaikkensa maansa eteen. Karthagon naiset eivät ainoastaan antaneet jalokivensä ja koristuksensa kaupungin piiritystilassa ollessa, vaan viime hädässä leikkasivat he vielä hiuksensakin joustenjänteiksi. Unkarin ja Puolan naiset möivät maansa ahdistustilan aikana jalokivensä ja hopeansa kantaen rauta- ja lyijykoristeita. Oman vapautussotamme aikana käyttivät naisemme karkeita kotikutoisia vaatteita sekä joivat apilateetä — ja kuitenkin on teekuppi naiselle niin rakas. Nyt tämänkin sodan aikana ['Pikku haltijain' amerikkalainen alkuteos painettiin vuonna 1864 pohjoisamerikan sisällisen sodan raivotessa] ovat eteläisten valtioiden naiset ratkoneet mattonsa sotilaille peitteiksi ja alistuneet nurkumatta kaikenmoisiin nöyryyttäviin kieltäytymyksiin."
"Niin he ovat tehneet", myönsi vaimoni, "ja pohjoisvaltioiden naiset eivät ole samoin menetelleet syystä, etteivät ole käsittäneet sitä tarpeen vaatimaksi. Pohjoisvaltiot ovat aina tehneet kukoistavan ja varakkaan vaikutuksen, rahaa on ollut niin viljalta, että meidän on ollut hyvin vaikea käsittää kauhean ja hävittävän sodan raivoavan. Ainoastaan silloin, kun suurten taistelujen jälestä luettelo kuolleista ja kaatuneista on ollut maata kiertämässä, olemme ymmärtäneet sodan rasittavan maata. Naiset, jotka ovat tuhlanneet summia pitseihin, jalokiviin ja silkkiin, eivät ole älynneet tekevänsä väärin. Heillä on ollut rahoja yllinkyllin ja kiusauksia silmäinsä edessä."
"Olen aivan varma", sanoi Jenny, "että monet naiset, jotka ostavat ulkomaan tuotteita, olisivat jättäneet sen tekemättä, jos vain olisivat luulleet sillä auttavansa maataan. Mutta ostaessani hansikkaita, haluan tietysti paraimpia, kestävimpiä ja hienoimmannäköisiä, ja ne ovat aina ranskalaisia."
"Mutta", sanoi neiti Featherstone, "en koskaan ole ymmärtänyt, miksi ihmiset kohdistavat harrastuksensa ainoastaan oman maan tuotteisiin. Tiedän, että Englannin tehtailijat ovat osoittaneet suurta suosiota meidän maamme tuotteille, samoin ranskalaiset silkkitehtailijat ja käsityöläiset — niin olen ainakin kuullut; miksi emme mekin osoittaisi pitävämme arvossa heidän tavaroitaan, varsinkin, kuin he usein valmistavat tuotteita, joita täällä ei tehdä."
"Nuo ovat järkeviä mietteitä", arvelin minä, "ja ansaitsevat rehellisen vastauksen. Jospa maamme aineellinen tila olisi kukoistava ja hyvinvoipa, en suinkaan pitäisi pahana, että käyttäisimme rikkauttamme harrastamalla etevää teollisuushaaraa muissa maissa; tässä suhteessa meidän on pitäminen koko maailmaa isänmaanamme, ja ilolla katseleminen ja auttaminen sen toimeentulon ja varojen kasvamista. Mutta maamme on nykyjään samassa tilassa kuin perhe, jonka tuki on kuolemansairaana, ja joka tähän sairauteen on uhrannut kaikki varansa. Viisainta, minkä nyt taidamme tehdä, on pysyytyä yhdessä. Kaikki tulomme ovat käytettävät omiin tarpeisiimme, emme saata luovuttaa mitään toisille perheille, meidän on itsemme eläminen, on päästävä pälkähästä ja pysyminen pystyssä. Mutta voidaksemme niin tehdä ovat kaikki varat, mikäli mahdollista, pidätettävät rajain sisällä.
"Jos annamme oman kullan virtailla Eurooppaan, rohkaisemme sen kunnon käsityöläisiä, mutta aikaansaamme oman väkemme piirissä ahdinkoa ja kalliita hintoja, ja vähennämme siten varoja, joita tarvitsemme suureen taisteluun kansallisen olemuksemme puolesta. Jos sama summa, jonka uhraamme ulkomaisiin tuotteisiin, joutuisi omien tehtailijaimme käsiin, olisi kasvavien sotakulunkien peittämiseksi tarvittava summa saatavissa."
"Mutta isä", sanoi Jenny, "olen aina käsittänyt, että suuri osa valtiovaroistamme saadaan ulkomaan tuotteiden tullista, ja siksi luulin, että mitä enemmän ulkomaan tavaraa tuodaan maahan, sitä parempi."
"No niin", virkoin, "jokaisesta sadastatuhannesta dollarista, jonka lähetämme ulkomaille, suoritamme valtiolle kymmenentuhatta; siinä maamme voitto; — annamme kultamme valua laajana virtana muille maille ja kaivamme valtiolle vain pienen sivuojan."
"Olettepa kyllä oikeassa", lausui neiti Featherstone, "mutta mitäAmerikka voi tuottaa? Tuskin mitään muuta, kuin tavallista kattuunia."
"Pyydän tuhannesti anteeksi, pikku neitiseni", sanoin, "siinäpä juuri erehdytte, te ja monet muut. Teidän vanha rakkautenne ulkomaan tavaraan on sokaissut teidät niin, ettette enää tiedäkkään mitä kotosalla on saatavissa. En ollenkaan soimaa ihastustanne ulkomaisiin tuotteisiin. Se ei suinkaan ole mikään erityisesti amerikkalainen ominaisuus; se on yhteinen kaikille kansoille. Luonteemme runollinen puoli suosii sitä, joka tulee luoksemme etäältä, muistuttaen niistä kaukaisista maista, joissa olot ovat toisenlaiset kuin meikäläisten olot. Englantilaiset kaunottaret himoitsevat ranskalaisia pitsejä ja ranskattaret taas päinvastoin, ja ranskalainen keikailija ylvästelee englantilaisella räätälillään.
"Me amerikkalaiset matkustamme paljon, ja epäilen, nauttiiko mikään muu kansa matkoillaan kuten me. Verrattuna Vanhan Maailman koteihin, ovat meikäläisten yksinkertaisemmat; rahamme ovat helposti saatavissa, ja matkoillamme olemme hyvin runsaskätiset.
"Joka maassa vietämme niin hauskoja ja iloisia hetkiä, että kiinnymme seutuihin siellä. Tilatessamme Pariisista pukumme, jalkineemme ja hansikkaamme, emme tee sitä pelkästä turhamaisuudesta, vaan muistellaksemme mielessämme ihania, hauskoja hetkiä tässä suihkulähteitten ja bulevaardien kaupungissa. Siksipä ovat ihmiset niin innostuneet ulkomaan tuotteista, etteivät muistakkaan kotimaan teollisuutta. Useimmat ovat siinä varmassa luulossa, ettei oivallista taskukelloa saa muualta kuin Genevestä tai Lontoosta, että hyvien mattojen tulee olla englantilaista ja aistikkaiden seinäpaperien ranskalaista työtä, sekä että flanellia ja hienoa verkaa saadaan vain Ranskasta, Suur-Britanniasta tai Saksasta."
"Niin on tosiankin asian laita", sanoi neiti Featherstone, "ainakin minä olen ollut siinä luulossa; en ole koskaan kuullut amerikkalaisista taskukelloista puhuttavan; se on ihan varma."
"Siis", virkoin, "ette ole lukenut ystävämme George W. Curtisin kirjoittamaa kirjoitusta Walthamin taskukelloista, viimevuotisen 'Atlannin' tammikuun numerossa. Vakuutan teille, että meillä Amerikassa valmistetaan taskukelloja, jotka työn hienouden ja täsmällisyytensä puolesta vievät voiton Sveitsin ja Englannin tehtaista. Teidän tulee lukea se kirjoitus ja joskus tehdä pieni matka Walthamiin, niin muutatte kokonaan ajatuksenne."
"Mitä taas miestenpukuihin tulee", sanoi Rob, "tiedän hienoimpien ja paraimpien pukujen usein olevan amerikkalaista työtä, vaikka käyvät ulkomaisista, että menekki olisi suurempi."
"Tämä todistaa", virkoin, "miten tärkeä yleinen kannatus on amerikkalaisille tuotteille. Tavaran menekki edistää teollisuutta. Muotikuninkaan alkaessa kysellä kotimaan tuotteita ranskalaisten ja englantilaisten sijaan, hämmästyy hän, nähdessään mikä kaunis varasto amerikkalaisia tuotteita jo on kaupassa. Oman käden työn ei enää tarvitse lymytä ulkomaisten nimien turviin, ja saamme nähdä, ettei amerikkalaisengentlemannintarvitse luoda silmänsä vieraaseen maahan pukeutuakseen arvonsa mukaisesti. Olen aivan vakuutettu, ettei meidän tarvitse tilata verkaa eikä muitakaan hienoja villakankaita ulkomailta — ja että hattumme ja jalkineemme vievät voiton Euroopan tuotteista. Tekisipä mieleni lähettää johonkin maailmannäyttelyyn amerikkalaisengentlemanninkiireestä kantapäähän oman maansa tuotteisiin puettuna ja taskussa amerikkalainen kello — silloin näkisimme eiköpä hän vain vetäisi vertoja mille muukalaiselle herrasmiehelle hyvänsä."
"Huoneiden sisustuksessa taas", puhui vaimoni, "alkavat amerikkalaiset matot kaikissa suhteissa olla englantilaisten veroiset."
"Niin", sanoin, "ja päälle päätteeksi kudotaan englantilaiset brysselimatot amerikkalaisilla kangaspuilla. Maamiehemme Bigelow matkusti Englantiin tutkimaan matonkutomistaitoa, otaksuen oppilaana saavansa vapaasti tutkia sen salaisuuksia. Mutta kun hänet pikkumaisesta kateudesta suljettiin tehtaista, otti hän kyynärän verran mattokangasta, purki sen kärsivällisesti lanka langalta, punnitsi, laski ja sovitteli, kunnes hän keksi ne kutomakoneet, joiden avulla parhaat matot koko maailmassa nykyjään valmistetaan. Tehtailijamme eivät säästele vaivojaan pysyytyäksensä brittiläisten virkaveljiensä rinnalla; meidän on vain vapautuminen vanhoista ennakkoluuloista, yhdyttävä isänmaalliseen liikkeeseen ja opittava tuntemaan oma kykymme. Tehtaamme edistyvät vuosi vuodelta. Käsityöläisemme ja tehtailijamme työskentelevät innolla, uutteruudella ja taidolla ja ovat tehneet äärettömiä edistyksiä näinä viimeisinä viitenä vuotena."
"Mutta ranskalaiset seinäpaperit", sanoi neiti Featherstone, "vievät voiton kaikista muista."
"Siihen en ollenkaan myönny", sanoin varmasti, "kukkaismalleissa tosin ranskalainen piirustus ja työ vie voiton kaikista muista — kukkain muodot, köynnökset ja lehdet ovat hienon ja varman taiteen luomat ja tuloksia tarkoista kasvitieteellisistä tutkimuksista, emmekä me Amerikassa vielä semmoisiin pysty. Mutta mitä värien moninaisuuteen sekä vivahduksiin tulee, ovat meidän seinäpaperimme ainoat laatuaan, ja kultauksemme on sekä värinsä että kiiltonsa puolesta parempaa kuin ulkomaisissa papereissa; samoin ovat samettipaperimme loistavat. Tiedustelkoot vain ne, jotka kotiaan sisustavat, amerikkalaisia tuotteita ja heidän hämmästyksensä on oleva suuri. Aloittakaamme Cambridgen lasitehtaasta. Onhan meillä hienoja hiottuja laseja ja kristalleja, kaikenvärisiä ja -muotoisia, aivan yhtä hyviä kuin eurooppalaisetkin ja paljoa halpahintaisempia. Sekä Bostonissa että New-Yorkissa harjoitetaan porsliinimaalausta niin suurella menestyksellä, että tuskin voi eroittaa niitä hienoimmista ranskalaisista ja englantilaisista alkuteoksista; pistäytykää vain kunnon naapurimme Briggsin luo, täällä vastapäätä. Porsliinia ei tosin vielä valmisteta Amerikassa, mutta maalauksia tehdään Euroopasta tuotuihin tavaroihin. Pöytäastiamme tulevat vielä vuosikausia olemaan eurooppalaisia, mutta niitä lukuunottamatta vaatii huoneittemme paperoiminen ja sisustaminen kotimaan tuotteilla hyvin vähän kieltäytymistä. Tässä täytyy minun vielä lausua sananen bostonilaisten taidenikkarien hyväksi. Parhaat bostonilaiset huonekalut ovat niin aistikkaat, niin puhdastyyliset, että ne tosiaankin ovat miltei taidetta. Käsityöläisemme ovat perinpohjaisesti tutkineet ulkomaisia malleja ja omistaneet niistä sen, mikä paraiten soveltuu meikäläisiin oloihin. Emme siis ollenkaan tarvitse eurooppalaisia huonekaluja."
"Mutta", sanoi neiti Featherstone, "yksi asia on varma — ranskalaiset hansikkaat ovat ehdottomasti parhaat kaupassa, vai kuinka."
"En tahdo vahingoittaa asiatani liiallisella innostuksella", sanoin, "olen seurustellut kyllin kauan siropukuisten naisten kanssa, puhuakseni asianomaisella kunnioituksella ranskalaisista hansikkaista — ja täytyy tunnustaa, että jos niistä luovutte, kannatte suuren ja todellisen uhrin isänmaan alttarille. Mutta Amerikassakin on jo kauan valmistettu hansikkaita ja myyty kaupassa ranskalaisina. Kuulin hiljakkoin hyvin kauniita glaseehansikkaita valmistettavan Watertownissa ja Filadelfiassa. Kasvava menekki laajentaisi ja kehittäisi pian tätäkin teollisuushaaraa. Jos amerikkalaiset naiset päättäisivät käyttää ainoastaan kotimaisia hansikkaita, alkaisi tehtaita nousta kuin sieniä sateella. Miten syntyivät krinoliinitehtaat? Naiset tahtoivat krinoliineja — krinoliineja tai kuolemaa — ja tuota pikaa syntyi tehtaita, ja krinoliineja oli kuin hiekkaa meren rannalla."
"Niin", virkkoi neiti Featherstone, "ja jos totta puhun, ovat amerikkalaiset krinoliinit ainoat kunnolliset. Asuessamme Pariisissa, haimme pitkin ja poikki saadaksemme niiden kaltaisia, ja viimein kirjoitimme kotiin, että lähettäisivät meille muutamia."
"Niin, niin", sanoin, "annas kun jotain kauppatavaraa vain hyvin kysytään, kyllä sitä ilmestyy."
"Mutta nauhoja ei Amerikassa valmisteta", muistutti neiti Featherstone.
"Pyydän anteeksi, neiti kulta, Bostonissa on jo olemassa nauhatehdas, samoin New-Yorkissa. Sitäpaitsi valmistetaan Bostonin läheisyydessä roomalaisia silkkisaaleja. Siinä näette, ettei nauhateollisuus ole niinkään takapajulla Amerikassa; olisipa se kukoistavassakin tilassa, jos se vain yleisön puolelta saisi enemmän kannatusta.
"Tuhansittain pikkuisia naistarpeita voisivat omat tehtailijamme hankkia. Meidän valkoiset lankamme ovat yhtä hyvät kuin Englanninkin, ja värillinen parempi kuin ulkomaan. Nuppineuloja, nappeja ja hakasia on meillä viljalta. Amerikkalaisia olkihattuja on runsaasti kaupassa, ja ne ovat aivan yhtä kauniit, mutta halvemmat kuin ulkomailta tuodut.
"Sen kyllä myönnän, ettei kotimaisia silkkikankaita juuri vielä ole saatavissa. Mutta Connecticutissa valmistetaan sangen kaunista foulardisilkkiä ynnä silkkilankaa. Ei siis silkkiteollisuuskaan ole näyttäytynyt mahdottomaksi maassamme ja suotuisissa suhteissa kehittyisi sekin suuresti, vaikka emme vielä voisikaan lukea silkkiä eikä pitsejä oman maamme tuotteisiin.
"Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole mikään elämänkysymys. Ja saattaahan naispuku olla aistikas, olematta silkkiä. Onhan meillä niin kosolta kauniita kotimaisia pukukankaita; kelpaisipa meidän muodin määrääjäimme niitä käyttää. Ja ylevämpää tarkoitusta varten, kuin maataan auttaakseen sen suuressa hädässä, voi tuskin pukeutuakaan. Eihän naisten tarvitse sitoutua elinkautisiin lupauksiin — kysymys on vaan tilapäisestä hätäavusta pahimmassa pulassa. Soisimme naisten antavan etusijan kotimaan tavaroille, milloin niitä on saatavissa. Naiset, jotka sairaanhoito-toimessa ja monessa muussa tehtävässä ovat uhranneet niin paljon, eivät toki kieltäytyne niin pienestä uhrauksesta niin suurelle asialle.
"Tässä voi jokainen nainen olla avullisena. Mennessään myymälään kyselemään amerikkalaista tavaraa auttaa hän jo meidän asiamme menestystä. Hän tuo ilmi mielipiteensä ja isänmaalliset tunteensa, yhtyen täten siihen liikkeeseen, jonka silmämääränä on kehittää ja kohottaa oman maan varoja. Niin opimme tuntemaan omaa maatamme. Opimme antamaan arvoa omille voimillemme — ja jokainen hyödyllinen työ on kantava hedelmänsä ja kukoistava. Emmekä ole tässä suuressa taistelussa köyhtyneet, nolostuneet, emmekä rikkiraastetut, vaan kehittyneet ja vaurastuneet. Ilolla voimme sitten uudelleen aloittaa yhteyttä toisten kansojen kanssa ja tyydytämme aistiamme ulkomaisilla tuotteilla, voidessamme mekin vuorostamme lähettää heille omia tuotteitamme."
"Kunniani kautta", sanoi neiti Featherstone, "puhuttehan kuin olisi Heinäkuun neljäs päivä! [Yhdysvallat julistettiin itsenäisiksi Heinäk. 4 p. 1776.] Minä alistun. Olen kääntynyt oppiinne ja tästälähin olen liittolaisistanne ankarin".
"Oikein!" huudahdin.
Ja sinä, suloinen naislukijani, toivon sinunkin tähän yhtyvän. Voit hyödyttää maatasi — se on vallassasi. Mene myymälään varustamaan itseäsi ja perhettäsi kotimaisilla tarpeilla. Vaadi itsepintaisesti niitä, ja tiedustele kaiken alkuperää, mitä sinulle näytetään. Vallankumouksen aikana Uuden Englannin johtavat naiset pitivät iltamia, joissa naiset esiintyivät kotikutoisissa vaatteissa ja joivat apilateetä. Muodikas on kaunista, ja sinä suloinen, viehkeä ystäväni, voit luoda jotain kaunista keksimällä uusia muoteja.
Miksi ovat kasimirisaalit niin suuressa arvossa? Eivätkö ne väriltään usein ole sekavia ja liiaksi koreita? Ovat, mutta ne ovat viimeistä muotia. Suloinen lukijani, saata oman maasi tuotteet muodikkaiksi; määrää, että raha kädessäsi on käytettävä uljaitten veljiesi, amerikkalaistemme hyväksi, jännitä kaikki voimasi ylläpitääksesi ja kohottaaksesi kansaasi. Mitä olet sinä ilman maatasi? Amerikkalaisena on ainoa arvo, minkä saavutat, syntymämaasi arvo. Ainoa kunniamerkkisi on oleva sen loistava tähti. Tämä taistelu ratkaisee, tulevatko nämä tähdet olemaan kunniamerkkinä sinulle ja lapsillesi. Amerikan naiset, maamme toivoo kaikkein naisten täyttävän velvollisuutensa!
Säästäväisyys.
"Meidän naisten", alkoi Jenny pyörittäessään kädessään pientä hattua, johon hän juuri oli kiinnittänyt kaikenmoisia nauharuusuja, sulkia, solmuja ja muita tarpeita, joita naiset nimittävät niin ihmeellisillä nimillä — "meidän naisten täytyy oppia säästäväisyyttä. Siinä ei kyllin, että tyydymme vaan oman maan tuotteisiin, meidän täytyy muutenkin olla säästäväisiä. Katsoppas tätä hattua — olen maksanut siitä vain kolme dollaria kaikkineen; ja Sofia Page osti tänä aamuna rouva Meyeriltä englantilaisen hatun viidellätoista dollarilla. Eikä se minusta ole rahtuakaan tätä hienompi. Tämän minä olen sommitellut kotona olevista aineista, nauhoista olen vain maksanut vähän, samoin muodon uudistamisesta, — mutta näettekö mitenkä tyylikäs hattu minulla on!"
"Ihastuttava! Suloinen!" huudahti neiti Featherstone. "Jenny kulta, sinun pitäisi mennä naimisiin köyhän pastorin kanssa; jos saisit rikkaan miehen, menisivät aivan hukkaan hyvät humalat."
"Annappas minun nähdä", virkoin. "Tahdon ihaella järkeni avulla. Eihän tämä ole sama, jota eilen käytit?"
"Eihän toki, isä! Tämä tuli juuri valmiiksi. Eilinen viheriäsulkainen oli baretti; tämä on kapottihattu."
"Mikä?"
"Kapotti. Isä, elä luulekkaan ymmärtäväsi näitä asioita."
"Entäs se pieni musta hattu, tulipunaisine pystyhöyhenineen."
"Se on ratsastushattuni sotilastöyhtöineen."
"Maksaako se mitään?"
"Se oli hyvin halpa, isä kulta. Neiti Featherstone muistaa kyllä, että sain baretin polkuhinnasta, ja sulka on viimevuotinen. Ratsastushattuni on vanha valkoiseni, jonka olen värjännyt. Tiedäthän, isä, että aina säästän tavaroitani vuodesta toiseen."
"Vakuutan teille, herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, "etten eläissäni ole nähnyt niin säästäväisiä tyttöjä kuin teidän tyttärenne; on ihan ihmeellistä, kuinka kekseliäitä he ovat puvussaan. Mitähän ihmettä he tekevätkään? Minä en ikinä tule toimeen niin vähällä."
"Niin", sanoi Jenny, "olen ostanut vain yhden uuden hatun. Isä, soisinpa sinun istuvan meidän paikallamme kirkossa, että näkisit Fieldersin neidet. Olemme laskeneet heillä olevan kuusi uutta hattua henkeä kohti — uusia, kuuletko, suoraapäätä muotikaupasta; ja viime sunnuntaina oli heillä viehättävät harsohatut! Eivätkö ne olleet viehättävät, Maria? Ensi sunnuntaina heillä ihan varmaan taas on toiset."
"Niin", sanoi neiti Featherstone, "heidän isänsä on hiljakkoin voittanut miljoonan pörssikeinotteluilla."
"Minusta", puheli Jenny, "minusta sellainen ylellisyys näinä aikoina on häpeällistä."
"Niinkö luulet", sanoin, "minä puolestani olen aivan varma siitä, ettäFieldersin neidet pitävät itseään mallikelpoisen säästäväisinä."
"Isä kulta! siinä sinä taas olet paradoksinesi! Kuinka voit semmoista sanoa?"
"Olisin valmis lyömään vetoa hansikkaparista", sanoin, "että Fieldersin neidet pitävät vaatevarastoansa varsin epäkuntoisena, syystä, että he ovat ostaneet ainoastaan kuusi hattua. Ellei isänmaa olisi hädässä, olisi heillä, kuten Sibthorpen neideillä kolmekymmentäkuusi varastossaan. Jos saisimme olla läsnä Fieldersien salaisissa keskusteluissa, voisimme epäilemättä todistaa, että heillä joka päivä on suuria kiusauksia voitettavina ja että heidän pukunsa heidän mielestään ovat ala-arvoiset ja kauheat, ja että he nykyhetken ahtaitten olojen pakosta elävät säästäväisesti. He moittivat neitejä Sibthorpea, jotka esiintyvät joka päivä uusissa hatuissa, käyttäen yhtä hattua vain pari kolme kertaa. He osoittavat mielestään suurtakin kieltäytymistä käyttäessään ainoastaan kahdeksantoista dollaria maksavia harsohattuja, vaikka muotikauppias houkutteli heitä noilla suloisilla neljänkymmenenviiden dollaria maksavilla. He käyskentelevät ylvästellen neitseellisestä vaatimattomuudestaan, lujasti päättäneinä pysyä erillään ylellisyyden pyörteestä, menetelkööt muut ihmiset miten hyvänsä."
"Tiedätkö, Jenny", sanoi neiti Featherstone, "luulenpa isäsi olevan oikeassa. Olin vanhemman neiti Fieldersin luona tässä hiljakkoin, ja hän selitti minulle oikein häpeävänsä pukuaan, mutta sanoi tulleensa huomanneeksi, että säästäväisyys on välttämätöntä. 'Voisimme ehkä kyllä uhrata pukuumme enemmän kuin moni muu', hän sanoi, 'mutta annan ennemmin rahani sairaanhoito-yhdistykselle'."
"Sitäpaitsi", sanoin minä, "tuon esiin toisenkin epäväitteen; otaksun nim. ihan varmaan, että löytyy ihmisiä, jotka tyttäreni nähtyään päivittelevät heidän komeita hattujaan, vaikka ne ovat uudestaan muovaellut viimevuotisista."
"Silloin he eivät ymmärrä tuon taivaallista", sanoi Jenny päättävästi, "sillä muotiasioissa ei voi kukaan olla Mariaa ja minua kohtuullisempi."
"Minun nuorena ollessani", sanoi vaimoni, "sai hyvästi vaatetettu tyttö uuden hatun keväällä ja toisen syksyllä; — siinä hänen varastonsa. Arkipäivisin, vaihtelun vuoksi ja uuden säästämiseksi, käytettiin vanhoja hattuja. Isäni oli hyvissä varoissa, mutta minulla ei ollut enempää, enkä halunnutkaan. Keväällä ostin itselleni kaksi paria hansikkaita, tummat ja vaaleat ja käytin niitä kaiken kesää. Samoin oli minulla talvella kahdet, niihin vielä luettuna kaksi paria valkoisia glaseehansikkaita, jotka huolellisesti hoidettuina, kestivät kaikissa kutsujaisissa. Ei juolahtanut päähänikään vaatia kolmea hattua joka kevät, ja kumminkin pidettiin minua sirona tyttönä, joka pukeutui sievästi. Mutta nykyaikaan on nuorella naisella, vaikka hänellä onkin lieri-, kapotti- ja ratsastushattu, suuri huoli kevät-, kesä- ja talvipäähineistään. Hansikkaita ostetaan tusinoittain, ja mitä pukuihin tulee, ei niihin tuhlattavien kankaiden paljoudessa ja koristuksissa ole mittaa eikä määrää. Siihen aikaan pitivät vanhemmat seitsemänkymmentäviisi dollaria vuodessa reimana summana tyttäriensä pukuja varten. Minulla oli satanen, ja minut laskettiin rikkaaksi, autoinkin parasta ystävääni Saara Evansia, joka sai isältään vain viisikymmentä dollaria. Meistä kaikista tämä summa oli kovin vähäinen, mutta hän oli aina hyvin soman näköinen, hyvät ystävät kun häntä auttoivat."
"Kuinka voi tyttö pukeutua siististi viidelläkymmenellä dollarilla?" kysyi Maria.
"Hänellä oli kaksi valkoista hametta, toinen musliinia, toinen batistia, jotka erivärillisine nauhoineen käytettiin kaikissa juhlatilaisuuksissa. Silkkihame tehtiin siihen aikaan kymmenestä kyynärästä, ja musta silkkihame kohotti melkoisesti naisen vaatevaraston arvoa. Kun semmoinen kerran oli saatu, varottiin sitä tarkasti ja se kesti vuosikausia. Vielä kuului pukuvarastoon pari kattuunista aamupukua ja mirinokankainen talvihame. Kaulukset, peleriinit ja kalvostimet olivat kaikki omaa työtämme, useimmiten hyvin kaunista reikäompelua. Tytöt olivat yhtä sievät kuin nytkin, jolloin neljä- ja viisisataa dollaria vuosittain ei riitä heidän tarpeisiinsa."
"Mutta, äiti kulta, emmehän me kuluta läheskään niin paljoa —, meidän vaatetussummamme on jotenkin vaatimaton, ellei juuri niin pieni kuin sinun oli", sanoi Maria. "Mutta ymmärräthän, että seuraelämän vaatimukset ovat erilaiset. Luuletko tosiaankin meidän nykyaikana voivamme pukeutua niin huokeasti kuin sinä nuoruudessasi."
"En, sitä en luule, ainakin tuottaisi se teille suurempia uhrauksia, kuin soisin teidän tekevän. Minusta muodin vaatimukset, ainakin mitä naisten pukuihin tulee, ovat tarpeettoman ylelliset, vaikka en tiedä, missä suhteessa niitä käy supistaminen. Ne kallistavat perheen ylläpitoa niin, että nuoret miehet karttavat naimista. Nuori mies, jolla on kohtuullisen hyvät sisääntulot voisi epäilemättä solmia ikuisen liiton naisen kanssa, joka pukeutuisi siistinnäköiseksi seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla vuodessa, mutta hänen lemmityllänsä on ainakin neljänsadan dollarin vuotuiset menot, eikä siis voi avioliitosta olla puhettakaan. Naiset alkavat niin takertua koruihin ja elämän pikkutarpeisiin, ettei heidän ole ajatteleminenkaan naimista muiden kuin hyvin varakkaiden kanssa."
"Te laskette naisten pukuihin hyvin vähän rahaa", sanoi neiti Featherstone, "vakuutan, että monet naiset vuotuisesti kuluttavat tuhannen dollaria, olematta hienomman näköiset kuin teidän tyttärenne."
"Siitä olen ihan vakuutettu", sanoin. "Aseta itsellesi määrätty ohje, seuraa muodin vaatimuksia, siinä se on. Niinpä, tytöt, äitinne nuoruudessa puhuttiin hansikkaparista, nyt puhutaan tukuista — silloin puhuttiin kevät- ja syksypäähineistä — nyt pitää olla yksi joka vuodenaikaa varten. — Heidän hattunsa ovat kuin kuukausruusut, jotka puhkeevat joka viikko uuteen nuppuun."
"Niin", sanoi vaimoni, "ja kaikki muotikeksinnöt omistetaan heti, muutetaan ja parannetaan, joten melkein joka kuukausi on jotain uudistettavaa. Kesäkuun nutut himmentävät toukokuun vaipan, kesäkuun napit ovat heinäkuussa aivan vanhankuosiset ja heinäkuun koristukset ja reunukset eivät enää syyskuussa käy päinsä. Kaikki etumukset, rimssut, nauhat ja tupsut ovat alituisessa nousussa ja laskussa, kaikki pikkuseikat naispuvussa pyrkivät kohti täydellisyyttä. Joka vähänkään tahtoo muotia seurata, saa minun luuloni mukaan tuhlata äärettömiä näihin jonninjoutaviin."
"Niin, isä", sanoi Jenny, "sillä kannalla ovat asiat olleet maailman alusta. Raamatussa sanotaan: 'Voiko neitsyt unhottaa kauneuksiaan?' Ei, sitä hän ei voi. Näethän, isä, että se on luonnon laki; ja muistatko tuon luvun raamatussa, jonka luimme kirkossa viime sunnuntaina, hiuskiharoista, hunnuista, kilisevistä koristuksista ja korvarenkaista, joita Zionin paatuneet tyttäret ennen maailmassa käyttivät. Naiset ovat aina ihailleet kauniita pukuja, eivätkä he niistä koskaan luovu."
"Mutta kuinka tietää nainen, esim. minä, missä kohtuus on?" sanoi Maria. "Äidin nuoruudessa taisi tyttö esiintyä seuraelämässä, vaikka hän oli perin säästäväinen ja käytti vain viisikymmentä dollaria pukuunsa. Äidistä oli sata dollaria reima summa. Minulla on enemmän, ja kuitenkin tulen töin tuskin toimeen. En tahdo elää pukuja varten, en uhrata kaikkea aikaani ja ajatuksiani niihin, enkä tahdo mennä liiallisuuksiin, mutta tahdon olla hienon naisen näköinen; minua vaivaa ja olen onneton, ellen ole soma, siisti ja puhtonen; koreat rääsyvaatteet ovat minun kauhuni. En tiedä missä syy lienee. Voiko yksi henkilö nousta koko yhteiskuntaa vastaan?
"Myönnän kyllä, ettemme oikeastaan tarvitsisi puoliakaan kaikesta, mitä meillä on, voisimme elää paljon vähemmällä, ja kuitenkin, kuten äiti sanoo, olla yhtä somannäköiset kuin tytöt entisaikoina, ennenkuin kaikki nämät turhuudet keksittiin. Tunnustaakseni totuuden, minä yleensä kuvailen olevani mallikelpoinen säästäväisyydessä ja rahan hoidossa, syystä, että tuhlaan pukuuni niin paljoa vähemmän kuin muut tyttötuttuni. Jospa olisitte nähneet esim. neiti Thornen syyspukuja, jotka hän viime vuonna minulle näytti meillä vieraillessaan. Hänellä oli kuusi pukua, joista jokainen oli maksanut ainakin seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä dollaria, mutta jotkut vielä sitäkin enemmän. Olen vakuutettu, että hän katsoo tarpeelliseksi tilata ensi syksynä uudelleen saman määrän. Hän hankaa ja hivuttaa näitä kalliita pukuja sametti- ja pitsikaunistuksineen kuin minä arkihameitani; ja syyskauden lopussa ovat ne mennyttä kalua — solkkuiset, kuluneet, kiiltävät, ja pitsit repaleina — ei mitään jälellä korjaamista tai parantelemista varten. Nähdessäni tällaista tuhlaavaisuutta, tuntuu minusta, kun olisimme Jenny ja minä oikeita säästäväisyyden neroja. Mutta en ollenkaan käsitä mikä oikeastaan on säästäväisyys. Sanoppas mikä se on."
"Saman kysymyksen teen minäkin taloudenhoidossani", sanoi vaimoni. "Luulen olevani säästäväinen, ainakin koitan parastani. Kaikki menomme ovat hyvin vaatimattomat, ja kumminkin on semmoisiakin menoja, jotka eivät ole aivan välttämättömiä; mutta vertaillessani itseäni naapureihin, huomaan ansaitsevani suurta kunnioitusta. Kun säästäväisyys joutuu puheeksi, ovat ihmiset aina nopsat toisiaan soimaamaan. Kaikki pitävät naapuriaan asiassa tai toisessa perin runsaskätisenä, mutta itseään säästäväisenä."
"Niin, uskallanpa väittää", yhdyin minä, "ettei tuttavapiirissäni ole ainoatakaan naista, joka ei pitäisi itseään säästäväisenä."
"Isä asettuu aina meitä naisia vastaan, kuten miehet ainakin", sanoi Jenny. "Ikäänkuin eivät miehet olisi aivan samanlaisia tässä ja monessa muussakin asiassa."
"Niin juuri", sanoi Maria, "ikäänkuin kaikki tuhlaavaisuus maassa lähtisi vain naisista. Minunpa mielestäni ovat nuoret miehet aivan yhtä tuhlaavaisia. Ajatelkaapas, mitä summia he tuhlaavat sikaareihin ja merenvahapiippuihin — meno, joka tuottaa vain itsekästä, mitätöntä nautintoa eikä ole kellekään hyödyksi. Tytön kuluttaessa rahaa kaunistukseensa, enentää hän ainakin hauskuutta ympäristössään, mutta miesten piiput ja sikaarit eivät ole kauniita, eivätkä liioin hyödyllisiä.
"Puvuissaan ovat miehet aivan yhtä tarkat ja pikkumaiset kuin naisetkin, heillä on aivan yhtä paljon hienoja ja vaihtelevia muotivivahduksia kuin naisillakin. Korukapineita on heillä myöskin aivan yhtä paljon. Katseleppas vain heidän paita- ja liivinnappejaan, kaulahuivejaan ja rintaneulojaan, kellonperiään, sinettejään ja sinettisormuksiaan ynnä kaikkia muita pikkutavaroitaan. Usein he tuhlaavat ja menettävät rahoja paljoa enemmän kuin naiset, sillä he eivät ymmärrä arvostella tavarata, eikä sen hintaa, eivätkä osaa pitää siitä huolta, eivätkä uudistaa eikä parannella vanhaa. Hatun ollessa hiukkasen ahdas, katkaisevat he hikihihnan kynäveitsellä tai iskevät reikiä uuteen paidan kaulukseen, ellei se ole ihan mielen mukainen. Minä ainakin luulen, että miehet luonnostaan ovat naisia paljoa tuhlaavaisemmat. Kyllä kelpaa pulskasti syyttää meitä naisia kaikesta tuhlaavaisuudesta, mitä maassa harjoitetaan!"
"Olet oikeassa, lapseni", sanoin minä, "naiset ovat luonteeltaan, miehiin verrattuina, paljon huolellisemmat ja säästäväisemmät — he ovat säästäväisyyden luojat ja ylläpitäjät. Miehet ansaitsevat, mutta naiset säästävät ja sovittelevat, se on yleinen sääntö".
"Siihen en voi myöntyä", sanoi Rob Stefens.
"Katsoppas, säästäväisyys on suhteitten tiede. Tulot tavallisesti määräävät, onko osto tuhlausta vai ei. Otaksutaan, että vaimo saa pukuaan varten vuosittain sataviisikymmentä dollaria ja maksaa viisikymmentä dollaria hatusta, hän uhraa siis siihen kolmannen osan tuloistaan — eikö se ole ääretöntä tuhlausta? Mutta nainen, jolla on kymmenentuhannen vuotuiset tulot voisi kylläkin ostaa niin kalliin hatun olematta tuhlaavainen. Köyhä papinrouva, joka maksaa viisi dollaria hattupahastaan, maksaa siitä tuloihinsa verraten saman hinnan kuin nainen, joka maksaa viisikymmentä. Paha epäkohta useampien naisten taloudellisessa asemassa on, että miehet, jotka ansaitsevat rahat, eivät anna heille mitään mittapuuta, jonka mukaan he voisivat laskea menojaan. Monet naiset ovat tämän johdosta täydellisesti tuuliajolla ilman merikarttaa ja kompassia. He eivät tiedä edes likimainkaan, kuinka paljon saavat kuluttaa. Miehet ja isät pitävät usein kunnianaan salata naisväeltä raha-asioitaan. He eivät tahdo, että nämä puuttuisivat niihin ja tekisivät niihin kuuluvia kysymyksiä ja huomautuksia. Herra Jones sanoo vaimolleen: 'Hanki itsellesi kaikki, mitä pidät välttämättömänä ja tarpeellisena, mutta elä tuhlaa.'
"'Mutta ystäväni', sanoo rouva Jones, 'tulommehan määräävät, mikä meille on välttämätöntä ja tarpeellista, jospa myöntäisit minulle erityisen summan pukuja ja taloutta varten, voisin paremmin arvioida ostosteni määrää.'
"'Joutavia, Susanna, se tuottaisi vain turhaa vaivaa, osta tarpeesi ja vältä liiallisia menoja, muuta en vaadi.'
"Sattuupa nyt rouva Jones saamaan laskuja ostoksistaan samaan aikaan, kun herralla on suuret vekselit lunastettavina, ja siitä syntyy ankara kotikahakka.
"'Tällä lailla joudun häviöön, rouvaseni, minun ei mitenkään kannata uhrata sinun ja tyttöjen pukuihin tällaisia summia — silmäileppäs hieman tätä muotikauppalaskua.'
"'Minä vakuutan', sanoo rouva Jones, 'emme ole ostaneet enemmän kuinStebbinsitkään — emme niinkään paljon.'
"'Tiedäthän, että Stebbinsin tulot ovat viisi kertaa niin suuret kuin minun.'
"Sitä ei rouva Jones tiennyt, ja miten olisikaan hän sen tiennyt, eihän hänen miehensä virkannut hänelle sanaakaan asioistaan, eikä rouvalla siis ollut aavistustakaan hänen tuloistaan.
"Lukuisat hyvät ja tunnolliset naiset ovat tuhlaavaisia pelkästä tietämättömyydestä. Isäntä sallii heidän tehdä ostoksia, mutta ei anna heille mitään rahamääräystä, jonka mukaan voisivat arvostella tuhlaavatko vai ovatko kohtuullisia, ja siksi seuraakin tavallisesti puolenvuodenlaskuja suuri hirmumyrsky.
"Tärkein säästäväisyysehto on, että vaimo tuntee miehensä tulot, ja miehellä, joka ei suo perheelleen mitään osaa raha-asioissa, ei myöskään ole oikeutta syyttää omaisiaan tuhlaavaisuudesta, sillä hän. riistää itse heiltä sen mittapuun, joka on välttämätön edellytys säästäväisyyteen. Lapset olisivat jo aikaisin totutettavat edesvastuuseen omista menoistaan, etteivät he luottaisi vain vanhempiensa huolenpitoon. Annettakoon heille määrätty summa, jotta oppisivat arvostelemaan hintoja ja rahan merkitystä. Usein muuttuu ajattelematon, tuhlaavainen tyttö, saatuaan määrätyn rahasumman käytettäväkseen, pian huolelliseksi, tarkaksi pikku vaimoksi. Hänellä on omat tulonsa, hän alkaa suunnitella, hän laskee yhteen, vähentää, kertoo ja jakaa — ja hänen päässään pyörii lukemattomia lukuja ja summia. Hän ei enää osta kaikkea, mitä päähän pälkähtää; hän punnitsee, harkitsee ja vertailee. Hän oppii kieltäytymystä ja anteliaisuutta. Hän supistaa menojaan, korjailee vanhaa vaatepartta, että se kestää vielä jonkun aikaa, ja lahjoittaa siten säästämänsä rahat jollekkin ystävälleen, joka on häntä köyhempi; ja lyönpä veikkaa, että tyttö, jonka menot viime vuonna kohosivat neljään ja viiteenkin sataan, tulee tänä vuonna mainiosti toimeen sadallaviidelläkymmenellä dollarilla. Tietysti täytyy hänen luopua paljosta, johon hän on tottunut, mutta tuntien varansa, huomaa hän sen mahdottomaksi, eikä kaipaa sitä enemmän kuin porsas pohjantähteä. Hänen aistinsa kehittyy itsenäiseksi ja valikoimisella välttää hän suuria menoja. Hän uudistaa hattunsa, parantelee pukuaan ja tuhansilla sukkelilla, näppärillä pikku keinoilla koettaa hän kykynsä mukaan saada pikku tulonsa riittämään.