"Niinpä vaimokin, jolle myönnetään määräraha taloudenhoitoon, pääsee sadasta päänvaivasta. Ennen ei hän käsittänyt, miksi ei hän voinut ostaa kaikkea, mitä hänen naapurinsakin. Mutta nyt sen hänelle sanoo suhteitten logiikka. Monta asiaa ei käy ajatteleminenkaan, vaikka naapurimme voivat hankkia niitä; meidän tulee tyytyä kohtaloomme ja elää voimiemme mukaan."
"Kultaseni", sanoi vaimoni, "luulenpa, että meidän amerikkalainen yhteiskuntamme tarjoaa erityisiä kiusauksia. Meillä ei ole vakituisia säätyluokkia, joiden tulot olisivat samanvertaiset. Eri varallisuuden asteella olevat ihmiset yhtyvät seuroissa ja kutsuissa ja tapaavat toisensa jokapäiväisessä seurustelussa. Englantilaisilla on mainio sananparsi: 'ihmisten ei tule elää eikä pukeutua yli säätynsä'. Amerikassa ei kukaan myönnä kuuluvansa mihinkään säätyluokkaan, eikä elävänsä yli säätynsä. Kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaate yhdistä seuraelämässä erilaisimmat asemat ja tulot.
"Katsokaamme esim. tohtori Seldensin vanhaa ja arvossa pidettyä perhettä, jonka tulot nousevat vain kahteen- tai kolmeentuhanteen dollariin, mutta joka seuraelämässä on suuresti suosittu ja seurustelee vapaasti miljoonainomistajien kanssa. Heidän lapsensa käyvät yhteisissä kouluissa ja kutsuissa ja tapaavat toisiaan siten alituisesti yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden alueilla.
"Rikkaitten ystäviemme suuret menot eivät ole meille kiusaukseksi. Me emme himoitse kasvihuoneita, viinikellareja, ajoneuvoja, hevosia emmekä jalokiviä — tunnustamme suoraan, ettemme semmoisia voi ajatellakkaan. Mutta ellemme pidä varalla, lisääntyvät menomme päivä päivältä, nähdessämme tätä elämää läheltä. Me emme tietysti toivo itsellemme tuhannenviidensadan dollarin kasimirisaalia, kuten rouva Muutama, mutta me alamme himoita sadan dollarin maksavaa ja lankeamme paulaan. Emme haikaile timantti-kaulakoristetta, mutta timanttisormus, timanttiset korvarenkaat alkavat kangastaa nuorisollemme mahdollisuutena. Emme uskalla ajatella Axminstermattoa laattiamme peitoksi, eikä damastiverhoja ikkunoihimme, mutta meidän pitää ainakin ostaa brysselimattoja ja pumpulibrokaadia —muu ei käy päinsä. Siten ostamme paljon, jota emme tarvitse, ja jonka ainoa arvo on siinä, että se mairittelee itserakkauttamme. Näistä ala-arvoisista tavaroistamme maksamme suhteellisesti enemmän kuin rikkaat naapurimme omistaan. En tiedä mitään rumempaa kuin huokeahintainen kasimirisaali, ja kumminkin moni nuori mies ahtaissa oloissa uhraa kahdeksannen osan tuloistaan hankkiakseen vaimolleen sen. Mutta ostettuna se onkin vain alituisena riidankapulana. Sillä kun rajan yli on astuttu, kalvaa häntä kateuden musta henki nähdessään ystäviensä kalliit ja paljoa kauniimmat saalit. Samoin käy pitsien, samettipukujen ja monen muunkin, joka soveltuu vain rikkaille."
"Mutta, äiti kulta, kuulin täti Suruttoman vakuuttavan samettia, pitsejä ja kasimirisaaleja huokeimmiksi koruiksi, sillä ne kestävät ihmisijän."
"Hyvä on täti Suruttoman puhua, jolla on kymmenentuhatta vuodessa! hänen oloissaan ovat ne huokeita — mutta meille eivät mitkään loihtunumerot voi todistaa, että on huokeampaa ostaa halpahintaisia kasimirisaaleja, timantteja ja pitsejä kuin olla niitä ilman. Minulla ei koskaan ole ollut timantteja, eikä hienoja pitsejä, en koskaan ole esiintynyt samettipuvussa, ja kumminkin olen aina ollut täydellisesti onnellinen ja arvossa pidetty. Onko minua kukaan koskaan moittinut yksinkertaisuudestani. Ei ainakaan minun tietääkseni."
"Eihän toki, äiti kulta", sanoi Maria.
"Olen aina, tyttäreni, koettanut istuttaa teihin, ettei ihmisen tule elää yli varojensa, eikä koettaa seurata rikkaitten elintapaa, astumalla heidän polkemataan tietä. Olemme kaiken ikämme viettäneet hiljaista, vanhanaikaista elämää pienessä, vanhassa talossamme."
"Niin kultaseni, ellemme ota lukuun vierashuoneen mattoa ja sen seurauksia", virkoin minä ilkkuen.
"Niin, lukuun ottamatta vierashuoneen mattoa", sanoi vaimoni, vaihtaen silmäyksen kanssani, "ja sen seurauksia, se oli lankeemus, mutta eihän aina saata olla järkevä."
"Me viettelimme äitiä tähän syntiin", sanoi Jenny.
"Mutta siitä olen varma", sanoi vaimoni, "että vaikka taloni ja sen sisustus ovat vanhanaikaiset ja yksinkertaiset, enkä ole edes koettanutkaan hankkia itselleni kaikkea, mitä rikkaat tuttavani omaavat, olen uhrannut enemmän rahaa kuin useat heistä kodin todelliseen mukavuuteen. Lasten pieninä ollessa oli minulla useampia ja parempia palvelijoita kuin monella kasimirisaalilla ja timanteilla ylpeilevällä naisella. Pidin viisaampana maksaa kunnon palkan hyvälle, luotettavalle palvelijalle, joka pysyi luonamme vuosikausia vapauttaen minua useasta raskaasta perhehuolestani, kuin sulloa lukitut laatikkoni täyteen hienoja pitsejä. Me olemme aina olleet tilaisuudessa viettää kesämme maalla sekä pitää hevosta ja ajoneuvoja — joten perheemme on perin vähän tarvinnut luottaa lääkärin apuun. Rakentaessamme taloamme panimme hyvin vähän huomiota moneen kalliiseen asiaan, jota toiset ihmiset olisivat pitäneet tuiki välttämättömänä, mutta varustimme sen sijaan asuntoomme runsaasti kylpyhuoneita, joita moni muu ei ajattelekkaan. Kun terveyden suojeleminen ja hoitaminen oli kysymyksenä, riitti rahaa aina, sillä tähän tarkoitukseen otin varoja ylimääräisestä rahastosta, jonka vanhanaikainen taloudenhoitoni ja pukeutumiseni oli kasvattanut."
"Äidissänne, tytöt, on itsenäisyyttä, hän kulkee omaa tietään, seuraamatta toisten jälkiä, joka on harvinainen seikka meillä Amerikassa. Luulen, että amerikkalaiset enemmän kuin eurooppalaiset häpeävät ja arastelevat säästäväisyyttä. Hyvin harvoin kuulee meillä lausuttavan: 'minulla ei ole varaa siihen tai siihen.' Nuori mies, jolla on viiden- tai kahdeksansadan dollarin tulot, kuvailee hienoksi ja ylhäiseksi, erittäinkin naisseurassa, puhella välinpitämättömästi raha-asioista, siroitella rahaa vapaasti ympärilleen ja pistää pikkurahat laskematta taskuihinsa. Hänen kellonvitjansa, keppinsä ja paitarinnuksensa kelpaisivat nuorelle miljoonain omistajalle. Hän käyttää vain kalliimpia räätäleitä, suutareita ja hatuntekijöitä. Sitten valittaa hän, että elämä tulee niin kalliiksi ja vakuuttaa, ettei hän palkallaan tule toimeen.
"Samoin on laita nuorten tyttöjen ja pariskuntien — kaikki häpeävät säästäväisyyttä. Ne huolet, jotka kuluttavat heidän terveyttään ja elämätään, eivät aina ole 'sallimuksen koettelemuksia' — ei jokapäiväisen leivän eikä vaatteitten huoli, vaan alituinen ponnistus näyttäytyä ihmisille varakkaampana kuin mitä ovat.
"Ahtaassa asunnossaan elelevä köyhä leski, jonka kuukausvuokra aina kummittelee hänen ajatuksissaan, ja jonka on puhtaassa rahassa maksettava leivät, lihat, kynttilät ja jauhot, löytää lohdutuksensa pyhässä kirjassa, jossa kerrotaan siitä toisesta leskestä, jonka öljytippa ja pivollinen jauhoja olivat Herralle niin suuriarvoiset, että hän lähetti profeettansa niitä kartuttamaan. Työn loppuessa ja palkkain alentuessa, saattaa hän astua huoneeseensa, sulkea ovensa ja uskoa itsensä taivaallisen isänsä huomaan, joka on luvannut ruokkia häntä, kuten lintuja taivaalla ja vaatettaa häntä kuin kukkasia kedolla. Mutta onko sille naiselle luvattu mitään lohdutusta, joka ajattelee päänsä puhki saadakseen aikaan yhtä komeat osteri- ja samppanjakutsut kuin hänen rikas lähimmäisensä; tai joka miettii tilaisuutta, jolloin hän voisi hankkia itselleen likimain yhtä kauniin pitsikoristeen kuin rouva Croesuksella on, joka on kymmenen kertaa häntä rikkaampi."
"Mutta isä", sanoi Maria, joka tunnollisuudessa oli miltei lapsen kaltainen, "luulen kylläkin olevani säästäväinen ja seuraavani sinun ja äidin esimerkkiä, sovittamalla menoni tulojeni mukaisiksi — mutta se ei minua tyydytä, siinä ei ole kaikki — minua vaivaa kysymys: enkö voisi käyttää rahasummaani paremmin ja saada sillä enemmän kuin nyt?"
"Siinä", sanoin, "tulemme säästäväisyyden laajempaan ja syvempään merkitykseen, sen ytimeen, joka onverrannollisen arvottiede. Korkeimmassa merkityksessään on säästäväisyys esineiden verrannollisen arvon oikea määritteleminen — raha on vain keino, joka tämän arvon ilmaisee. Siinä syy, miksi asiassa on paljon vaikeuksia — miksi jokainen niin mielellään arvostelee lähimmäistään tässä suhteessa. Ihmisolennot ovat erilaisia ja heidän tarpeensa monenlaisia; jokainen käsittää mukavuuden ja epämukavuuden omalla tavallaan, ja siksipä mielestämme usein lähimmäisemme käyttävät tulojaan hullusti ja epäviisaasti."
"Mutta eikö arvoa määritellessä sitten ole mitään mittapuuta?" kysyiMaria.
"Löytyy asioita, joissa ihmiset melkein yleensä ovat samaa mieltä. Niinpä esim. olemme jokseenkin yksimieliset siinä, ettäterveyson välttämätön hyvä — ja että siihen uhratut rahat ovat hyvin käytetyt.
"Jos tämä on mittapuuna, tuhlataan paljon rahaa niissäkin perheissä, joissa muuten ei eletä yli varojen. Mies rakennuttaa talon ja maksaa kymmenen tuhatta enemmän kuin on tarpeellista saadakseen tontin hienossa kaupunginosassa, vaikka ilma ja terveyssuhteet siellä ovat huonommat. Hän maksaa kolme- tai neljätuhatta dollaria kivifasaadista, italialaisista marmorikamiineista ja kaikennäköisistä kaunistuksista, mutta varustaa koko perheelle yhden ainoan kylpyhuoneen, ja sijoittaa senkin ihan oman huoneittensa yhteyteen, joten ainoastaan hän vaimoineen saattaa sitä käyttää.
"Toinen mies taas ostaa tontin avonaisella, raittiilla paikalla, jonka hintaa ei hieno ympäristö kohota, ja rakentaa yksinkertaisen talon ilman kivifasaadia, marmorikamiineja ja peililasi-ikkunoita, mutta pannen paljon huomiota ilmanvaihtoon ja kylpyhuoneisiin, joten sekä lapset että vieraat saavat mielin määrin nauttia yltäkylläisestä vedestä.
"Ensimmäinen maksoi hienoudesta ja ulkopuolisesta loistosta, toinen taas uhrasi roponsa saadakseen terveyden ja mukavuuden vaatimuksia tyydytetyiksi.
"Kolmas taas ostaa vaimolleen jalokivisen rannerenkaan ja pitsisaalin, matkustaen joka vuosi hänen kanssaan Washingtoniin näyttämään hänen ihanuuttaan tanssijaispuvuissa, mutta maksaa palvelijoilleen niin vähän, että saa tyytyä peräti kunnottomiin. Vaimo nääntyy, hänen elämänsä on sortunut ja kuluu turhissa kokeissa viettää komeata elämää vähälukuisten palvelijain avustamina.
"Onpa semmoisiakin perheitä, jotka pitävät joka vuosi komeita pitoja Newportin hienoimmassa ravintolassa, mutta eivät raatsi lämmitellä huoneitaan keskitalvella, eivätkä suo palvelijoilleen riittävää ravintoa, joten he alituiseen muuttelevat. Kostea, homeinen ja kolkko kyökki kellarikerroksessa, kylmä, autio ja tuulelle avoin ullakkokamari, jossa palvelijoiden täytyy viettää kaiken aikansa, todistavat kylläksi näitten perheitten säästäväisyyskäsitystä. Säästäväisyydellä käsittävät he huolimattomuutta ja siivottomuutta kotipiirissä, mutta seurassa koettavat he näyttäytyä sitä hienompina. Miten äärettömän itsekästä on pitää palvelijoiden ja alustalaisten jokaista pientäkin mukavuuden halua turhana tuhlaavaisuutena. Katolilaista kyökkipalvelijaa torutaan teekupista, jonka hän itselleen valmistaa perjantaina, paastopäivänä, kun ei lihansyöminen ole luvallista, ja emäntä napisee siitä, että palvelijat ovat anastaneet vanhan, haljenneen peilin huoneeseensa, ikäänkuin muka heidänkin tarvitsisi tietää, miltä näyttävät.
"Moni perhe käyttää huokeata lääkäriä muka säästäväisyydestä, katsomatta onko hän taitavampi parantamaan kuin tappamaan. Toiset turvautuvat ensi tilassa puoskariin ja toivovat siten pääsevänsä tohtorin palkkiota maksamasta. Muutamia tuntuu seuraavan paha haltija, joka viettelee heitä alituisiin maksuihin. He kauhistuvat hilloihin tarvittavaa sokurimäärää ja vähentävät siitä neljännen osan, joten koko keitos happanee ja pilaantuu. Heitä ei mikään mahti saa ostamaan tarpeeksi silkkiä pukuunsa, siksipä käykin puku ratkomisista ja korjailemisista huolimatta kelpaamattomaksi ahtautensa vuoksi. He ostavat huokeita silmäneuloja, rusinoita ja hiiliä sekä halpaa sokuria ja teetä. Ihmetellä täytyy nähdessään heidän mustuneita, kyteviä hiiloksiaan, jotka eivät suinkaan ketään lämmitä. Nämä ilottomat olennot herättävät tosiaankin sääliä. Säästäväisyys muodostuu siten sairaloiseksi kiihkoksi, joka nielaisee uhrinsa elämän ilon, ajaen hänet aina haudan partaalle.
"On myöskin olemassa ihmisiä, jotka eivät katso säästäväisyyttä ruoka-aineissa tarpeelliseksi. Jauhojen tulee olla parasta lajia, samoin lihan ja kaiken muunkin. Heidän ruokapöydällään nähdään vuodenajan herkut kalliimpinakin aikoina. 'Tämä on armottoman kallista, ystäväni, mutta pitäähän saada jotain hyvää suuhunsa.' Mutta näillä samoilla ihmisillä ei ole varaa ostaa kirjoja eikä piirroksia, se on heidän mielestään ajattelematonta tuhlausta.
"Smith, joka kantaa kotiin viidelläkymmenellä dollarilla ostamiaan herkkuja, tapaa Jonesin, joka riemusta säteilevänä kantaa toisessa kädessään pussillisen korppuja ja toisessa hienon, pienen öljymaalauksen, jonka hän sanoo saaneensa polkuhinnasta, viidestäkymmenestä dollarista. 'Minulla ei ole varaa ostaa tauluja', sanoo Smith vaimolleen, 'enkä ymmärrä kuinka Jonesin kannattaa sitä tehdä.' Mutta Jones vaimoineen suostuisi elämään leivällä ja maidolla, vaikka kuukauden päivät, ja rouva kääntäsi juhlahameensa vielä kolmannenkin kerran, vaan taulunsa he tahtovat pitää. Ja onnelliset he ovat. Jonesin taulupysyy, mutta Smithin viidenkymmenen dollarin osterit ja kuivatut hedelmät ovat jo huomenna ainiaaksi kadonneet. Kaikista rahantuhlauksista jättävät kalliit herkut vähiten jälkiä, ja suorastaan alhaista on kuluttaa rahojaan terveydelle vahingollisiin herkkuihin ja ylellisyyksiin. Jos kaikki rahat, jotka kuluvat tupakkiin ja juomatavaroihin, käytettäisiin kirjojen ja piirroksien ostoon, olisivat kodit yleensä paljon miellyttävämmät, eikä kenenkään terveys siitä kärsisi. Polttamiseen, juominkeihin ja ylönsyömiseen uhrataan meillä niin paljon rahaa, että jos se summa käytettäisiin kotien sulostuttamiseksi, riittäisi se varustamaan joka perheen hyvällä kirjastolla, kasvihuoneella, jossa kukat koko talven ihanasti kukkisivat, ihanilla tauluilla, jotka vierashuoneen seiniä kaunistaisivat, sekä kylpy- ja lämmityslaitoksilla; mutta tällä kannalla lienevät asiat vasta tuhatvuotisessa valtakunnassa, pelkään. Mitä supistuksia on meidän siis näinä hädän ja vaaran hetkinä tehtävä? Vastaukseni kuuluu: hylkää ensiksi kaikki tarpeettomat, turhat ja haitalliset menot, kuten väkijuomat, tupakki ja eriväriset merenvahapiiput. Toiseksi, vältä kaikkea syömistä, joka ei edistä terveyttä ja hyvinvointia. Ranskalainen perhe eläisi ylellisesti niistä jäännöksistä, jotka alituisesti jäävät keskinkertaisessa varallisuudessa olevan meikäläisen pöydältä. Meillä on paljon ennakkoluuloja, jotka olisivat poistettavat. Miksi sinulla aina pitää olla varalla hienoja leivoksia kaapissasi? Miksi olet aivan suunniltasi, ellet voi vieraillesi tarjota kaakkua teepöydässä, ole ilman sitä vuoden päivät, ja kysele sitten lapsiltasi, itseltäsi tai muilta, oletteko siitä kärsineet.
"Mikä pakoittaa sinua valmistamaan kaksi tai kolme ruokalajia aterioiksi? Koeta tyytyä vain yhteen hyvään ja ravitsevaan, niin näet, seuraako siitä suuria kärsimyksiä. Miksi pitää seuraelämän niin suuressa määrässä kohdistua syömiseen? Pariisissa on hyvin hauska tapa. Joka perheellä on iltansa viikossa, jolloin ollaan kotona tuttavia varten. Ainoana virvokkeena tarjotaan teetä, voileipiä ja keksiä perin yksinkertaisesti. Huoneet ovat valoisat, eloisat ja väkeä täynnä — kaikki on yhtä iloista ja hauskaa kuin komean illallisen odottaessa mehuhyytelöineen ja herkullisine kaakkuineen vieraille painajaista tuottaakseen.
"Tällaisessa seurassa sanoi kerran nainen osoittaen erästä pariskuntaa: 'heidät toki tunnen — kahdenkymmenen vuoden kuluessa olemme tavanneet toisemme kerran viikossa.'
"Ystävien seurassa syöminen onkin kyllä suuri nautinto, eikä tämä siitä lainkaan vähene, että ateria on yksinkertainen, päinvastoin, luulisin."
"No isä kulta", sanoi Maria, "ottakaamme nyt pukeutuminen puheeksi — paljonko saa panna pukuihin, ettei eroaisi muista."
"Kerronpa teille tytöt, mitä toissa iltana näin erään ravintolamme vastaanottohuoneessa. Kaksi keski-ikäistä kveekarinaista kiiltävissä, harmaansinisissä silkkipuvuissa astui hiljaa huoneeseen; heidän kasvonsa olivat tyynen ja ystävällisen näköiset. Heidän puheistaan päätin heidän kuuluvan sairaanhoitoliittoon, joka tykkönään uhrautuu hyväntekeväisyydelle. He olivat juuri lopettaneet kiertoretken kaikissa maan sairashuoneissa, joissa olivat lohduttaneet, tukeneet, hoitaneet ja lempeällä, hellällä olennollaan huojentaneet haavoittuneitten sotilaitten kärsimyksiä. Nyt oli heillä täytettävänä toinen tehtävä, joka koski heidän kadotettuja ja harhaanjoutuneita sisarparkojaan. Iltakaudet vaelsivat he poliisin vartioimina, tunkeutuen sydänyöllä tanssipaikkoihin, ja koettaen nuoria, kadotuksen partaalla olevia tyttöjä lempein sanoin ja äidillisillä neuvoilla johtaa pois synnin tieltä. — He ilmoittivat heille, missä huomispäivänä löytäisivät ystäviä, jotka ohjaisivat heitä satamaan, ja kokivat auttaa heitä parempaan elämään.
"Katsellessani näitä naisia siveän vaatimattomissa puvuissaan, muistui mieleeni apostolin sanat naisista, joidenkaunistuson lakeassa ja hiljaisessa hengessä, sillä tavaksi käynyt lempeys heidän puheessaan, heidän kasvojensa tyvenyys ja puhtaus, heidän pukunsa hienous ja yksinkertaisuus — kaikki vaikutti harvinaisen kauniisti. Eivät muodikkaat hatut, liehuvat pitsihiat eivätkä koreat vaatteet olisi heitä kaunistaneet. Heidän yksinkertainen vaatevarastonsa mahtui vain pieneen matkalaukkuun, joka ei haitannut heidän alituisia matkojaan eikä häirinnyt heidän hartaushetkiään eikä toimiaan.
"Eivät tosin kaikki naiset ole tähän toimeen kutsutut, mutta eivätköhän kumminkin voisi jossain määrin seurata heidän esimerkkiään? Esitän nöyrästi tämän kysymyksen. Moni nainen käy kuukausittain Herran ehtoollisella, vastaanottaa sen syvällä hartaudella, ja sydämmen kyllyydestä kantaa kiitoksensa siitä, että tulee täten vastaanotetuksi 'Kristuksen pyhän ruumiin jäseneksi'. Mutta he eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksi, että tämä jäsenyys velvoittaa heitä ottamaan osaa Kristuksen uhrautumiseen kadonneitten sielujen puolesta, luopumaan koristuksistaan sekä kärsimään vaivoja ja ikävyyksiä näitten eksyneitten lampaitten tähden, joiden edestä Hän kuoli. Löytyy korkeampi säästäväisyys, jota meidän tulee oppia — säästäväisyys, joka alistaa kaikki maalliset asiat henkisen ja kuolemattoman alle.
"Aika ajoin ovat hyvääharrastavat kristityt perustaneet kohtuuden seuroja, korkeat siveelliset periaatteet silmämääränään, seuroja, jotka eivät ole onnistuneet, syystä, ettei ole saatu selvitetyksi pulmallista kysymystä, mikä on tarpeellista ja mikä ylellistä. Nämä sanat vaihtelevat eri ihmisiin nähden merkitykseltään yhtä paljon kuin ihmistavat ja luonnonlaadut eriävät toisistaan. Se on ala, jota mitkään ulkonaiset säännöt eivät voi määrätä, mutta siitä huolimatta tulisi jokaisen ylevän kristityn laatia tässä suhteessa lakia itselleen. Siunatkoon aina kieltäytymisen taivaallinen henki kaikkia tuloja, niin suuria kuin pieniäkin. Uhratkaamme aina omistamme hitunen köyhille, sureville, nälkäisille, kärsiville ja heikoille, sillä muuten on henkinen tappiomme suurempi kuin se, minkä veljillemme toimitamme. Niinpä Herrammekin vaeltaessaan seurassamme maan päällä kätki aina pienistä varoistaan, jotka hän sai itseään ja muutamia valittujaan varten, osan vaivaisille. Moni voi kyllä tähän muistuttaa, että se on vain pisara meressä. Enhän minä voi estää kaikkea viheliäisyyttä maailmassa. Se vähä, minkä voin auttaa tai antaa, ei vaikuta mitään. Mutta ellei se vaikuta muuta, estää se ainakin omaa sieluasi kovettumasta itsekkäisyyteen ja tunnottomuuteen, sinä olet koettanut parastasi, olet riistänyt hituisen synnin ja viheliäisyyden paljoudesta ja johdattanut sen hyvää kohti.
"Laupeudensisaret kieltäymyksen puvussaan, ynnä moni muu ylevä nainen, joka on heidän hengenheimolaisensa, vaikkei kuulukkaan mihinkään ulkonaiseen yhdistykseen, ovat näyttäneet naisille tietä ylevimpään kauneuteen ja jalouteen, joiden rinnalla kaikki sukupuolen sulot ja koristukset kalpenevat, kuten samea kynttilä himmenee puhtaitten, ijankaikkisten tähtien valossa."
Palvelijat.
Sen jälkeen kun näitä kyhäelmiäni aloin kirjoitella, on useita muutoksia tapahtunut kotipiirissämme. Niinpä on Maria mennyt luotamme, aloittaen uudella nimellä uutta elämää, ja vaatimaton pikku asunto täällä lähellämme pitää vaimoni sekä Jennyn toimeliaat aatokset yhtä paljon vireillä kuin emännänkin.
Maria, kuten aavistinkin, on tunnollinen, milteipä huolestunut emäntä. Hänen aistinsa on hyvin tarkka, hän on itse täsmällisyys, pieninkin poikkeus tasaiselta polulta vie hänet pois tolaltaan. Maria oli kasvanut kodissa, jossa talous kävi tyynesti ja järjestyksenmukaisesti äidin alituisen huolen ja valvonnan avulla. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa talousaskareihin muuten kuin tomuttamalla vierashuoneen koristuksia, pesemällä porsliinia tai avustamalla sokurileivoksia ja suklaatikaramellejä valmistettaessa. Muutamat seikat elämässä ovat hänestä aina näyttäneet niin perin luonollisilta, ettei hän voinut kuvaella taloutta olevankaan ilman niitä. Hän ei koskaan tullut ajatelleeksi, että sellaista leipää ja sellaisia korppuja, mitä hänen kotonaan tarjottiin, ei saisi joka talossa — ettei hopea aina ole niin kiiltävää, lasit niin kirkkaat, suola niin hienoa ja sileätä, sekä pöytäastiat niin aistikkaasti asetetut, kuten hän oli tottunut näkemään kotonaan, missä kaikki sujui kuin itsestään — sillä vaimoni on niitä emäntiä, jotka koskettavat kaikkia niin hellällä kädellä, ettei kukaan huomaakkaan hänen kosketustaan. Hänen ei koskaan kuule toruvan eikä tiuskivan, hän ei koskaan vierailleen kerskaile keittotaidostaan eikä päivittele palvelijain huonoutta. Hän vaatii niin sanomattoman vähän tunnustusta omille persoonallisille ansioilleen ja hyvässä kunnossa olevalle taloudelleen, että hänen omat lapsensakaan eivät huomaa hänen tahtonsa kaikkea johtavan — koko järjestys tuntuu vain johtuvan kunnollisista palvelijoista.
Lapsemme esim. eivät koskaan ole panneet mitään huomiota siihen seikkaan, että alituisten palvelijain vaihtojen aikana, jotka niin usein sattuvat amerikkalaisissa perheissä, heidän silmiään olivat aina ilahuttaneet samat leivät ja korput, sama maukas ruoka ja siististi katettu pöytä. Tästä päättivät he vain sen, ettei hyviä palvelijoita ole ollenkaan niin vaikea hankkia kuin ihmiset yleensä luulevat. Heitä tosin vähän ihmetytti, että kaikki nämä ihmeet lähtivät vasta-alkajain käsistä, mutta he otaksuivat näiden käsien olevan hyvin sukkelat ja taipuvaiset oppimaan. Että mainio mehuhyytelö ja oivallinen jäätelö, kirkas liemi ja herkulliset korput olivat kömpelön irlantilaistytön tekemät, joka juuri oli saapunut Erinistä [Irlannin runollinen nimitys], oli heistä vain todistus rodun lahjakkaisuudesta, ja vaimoni, joka ei koskaan välittänyt kiitoksesta, antoi heidän rauhassa jäädä siihen luuloon.
Siksipä saikin Maria taloutensa ensi aikoina tuta häiriötä kodissaan. Pöytään ilmestyi hapanta leipää, karvas, kitkerä kahvi oli riistää nahan suusta, lasit olivat huonosti pyyhityt ja lusikkain ensimmäistä kirkkautta himmensivät tummat viirut. Vuoteet olivat huolimattomasti valmistetut, kaikki vinossa ja väärin. Maria riensi harmista kuohuen äitinsä luo.
"Meidän kaltaisen pienen perheen pitäisi kahdella palvelijalla tulla hyvin toimeen, heillä on tuskin mitään tekemistä. Ajattele, koko suuri leipomus ihan pilalla, kaikki hapanta. Sitä en voinut käyttää, ja tänään on leipä taas samanlaista! Puhuessani siitä keittäjälle, sanoi hän palvelleensa jos jossakin ja kehui että leipäänsä on aina ylistetty ja verrattu leipurin leipomaan."
"Hän saattaa kylläkin olla oikeassa", sanoin. "Monessa perheessä syödään hyvällä maulla hapanta leipää vuodet umpeen. Heidän ostaessaan leipurilta leipää, on sekin hapanta, mutta he eivät sitä huomaa, leivän keveys kun heistä on sen paras ansio."
"Etkö voi neuvoa häntä leipomaan toisenlaista?" kysyi vaimoni.
"Olen tehnyt kaikki voitavani. Sanoin ettemme saata syödä sellaista leipää, että se on kauheata. Rob sanoo ruuansulatuksensa pilaantuvan siitä. Mutta sittenkin on leipä aivan samanlaista; luulin sitä vain kiusanteoksi."
"Mutta", sanoin, "noitten yleisten ohjeitten sijaan, tulisi sinun ottaa selvä hänen menettelytavastaan ja tarkastaa missä vika on — onko hiiva huonoa, vai antaako hän taikinan kohota liiaksi? Taikinan kohoaminen riippuu suuresti ilman lämpömäärästä."
"Tuosta kaikesta en tiedä paljon mitään", sanoi Maria. En ole koskaan ottanut siitä selvää, en koskaan leiponut kotona; se näytti minusta aina niin yksinkertaiselta toimelta, sekoitettiin hiivaa ja jauhoa ja vastattiin taikina. Meidän leipämme täällä kotona oli aina niin hyvää."
"Tuntuu, lapseni, kuin olisit astunut virkaasi, ottamatta selvää mitä siinä vaaditaan."
Vaimoni hymyili ja sanoi:
"Muistatko, Maria, että kehoitin sinua rupeamaan perheleipuriksemme vuotta ennen naimistasi."
"Muistan kyllä, äiti, mutta olin toisten tyttöjen kaltainen: minusta se oli turhaa. Minua eivät sellaiset toimet miellyttäneet, olisi ehkä kyllä ollut parempi siihen tottua."
"Niin olisi ollut", sanoin. "Amerikkalaisen emännän ensi tehtävä on opettaminen. Hänen ruokansa on hyvää vain silloin, kun hän itse on kyökkiasioittensa perillä ja osaa taitavasti neuvoa. Jos hänellä on kokemusta ja käytännöllisiä tietoja, keksii hänen silmänsä heti puutteen. Tarvitaan vain vähän taitavuutta, kärsivällisyyttä ja johdonmukaisuutta ohjeitten antamisessa ja kaikki käy hyvin. Katsos, äitisi taloudessa olisi leipä aina yhtä hyvää, vaikka meillä olisi sinun kyökkipalvelijasikin, sillä hän keksisi paikalla vian ja selittäisi sen hänelle tarkasti."
"Etkö tiedä mitä hiivaa hän käyttää?" kysyi vaimoni.
"Luulen sen olevan hänen omaa valmistustaan", sanoi Maria. "Niinpä luulen hänen sanoneen. Hän pitää kovaa melua siitä ja ylvästelee taidostaan. Hän on nähtävästi tottunut saamaan kiitoksia leivästään ja on nyt vihainen ja loukkaantunut, enkä ymmärrä mitä hänelle tehdä."
"Niinpä niinkin", sanoin, "jos viet kellosi kellosepälle ja rupeat hänelle selittämään, miten hänen tulee korjata koneistoa, nauraa hän ja menettelee oman mielensä mukaan. Mutta jos joku virkaveli antaa hänelle neuvoja, kallistaa hän heti korvansa hänen puoleensa ja kuuntelee, mitä hänellä on sanottavana. Eivät myöskään naisten töissä oppimattoman naisen sanat tee toivottua vaikutusta, kun hän ottaa neuvoakseen toista taitavampaa, mutta toinen, jolla on kokemusta ja tietää toimensa juurtajaksain, herättää kunnioitusta ja luottamusta."
"Briittaasi kannattaa kylläkin opettaa", sanoi vaimoni. "Onhan hän rehellinen, siisti ja kunnollinen. Hänellä on mainiot todistukset monelta oivalta perheeltä, jotka tosin valmistavat leipäänsä toisin kuin me. Ole ystävällinen, kärsivällinen, neuvo häntä hyvällä tajulla, ja luulenpa hänen vielä muodostuvan mielesi mukaiseksi."
"Entäs kahvi, äiti kulta, et voisi uskoa sitä samanhintaiseksi, jota te täällä juotte, niin mustaa ja kitkerää se on, mikähän siihen on syynä?"
"Syy on perin yksinkertainen", sanoi vaimoni. "Hän paahtaa pavut liian kauan ja polttaa ne. Monet ihmiset pitävät kahvista, joka on mustaa ja katkeranmakuista. Tämän pahan poistaminen on perin helppo."
"Maria", sanoin, "jos huolit neuvoistani, annan ne sinulle ilmaiseksi. Leivo leipäsi kuukauden ajan itse. Asia tuntuu niin perin yksinkertaiselta, mutta luulenpa paljon aikaa kuluvan, ennenkuin olet täysin perehtynyt kaikkiin pikkuseikkoihin. Mutta sittenpä et enää tarvitsekkaan leipoa, jokaisen palvelijan voit saada leipomaan mieliksesi, sillä sinä olet valmis opettaja."
"En ole koskaan luullut niin yksinkertaista asiaa noin monimutkaiseksi."
"Yksinkertainenhan se on", sanoi vaimoni, "mutta se vaatii kumminkin tarkkaa huolta ja valppautta. Hyvää leipää voi monella tavalla pilata, lukemattomia tarkkaavaisuutta ja kokemusta vaativia pikkuseikkoja täytyy ottaa huomioon. Ellet ota lukuun ilmaa ja lämpösuhteita, voit esim. kylmällä säällä saada erinomaista leipää, mutta samalla menettelyllä saat lämpimällä säällä hapanta; niinikään vaativat eri jauholajit eri menettelytapaa, kuten hiivakin. Itse kypsentämisessä on vielä monta mutkaa, jotka vaativat tarkkaa huomiota."
"Minun on siis", sanoi Maria iloisesti, "yhdennellätoista hetkellä opittava virkani salaisuudet."
"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", sanoin. "Mutta kehittynyt järkesi, joka on tottunut miettimään ja selvittämään asioita, vie pian voiton oppimattomilta, vaikkapa heidän kokemuksensa olisivat kuinkakin suuret. Yksinkertainen keittäjäsi on nyt askareissaan sinua viisaampi. Mutta vähällä uutteruudella ja harjoituksella perehdyt sinä niihin enemmän kuin hän, saatpa vielä hänet sen huomaamaankin, seikka, joka on aivan yhtä tärkeä."
"Samaten", sanoi vaimoni, "on sinun ohjaaminen sisäkköäsi hopean pesussa ja vuoteiden valmistamisessa. Hyviä palvelijoita emme usein osu saamaan; heitä pitää ohjaamallakasvattaa. Jos tyttö on taipuvainen ja kätevä ja emäntä ymmärtää tehtävänsä, koituu huonostakin pian hyvä. Useat parhaat irlantilaistyttöni olen saanut suoraan laivasta aivan oppimattomina. Jos olivat oppivaisia ja sukkelia, he kyllä menetteleisivät, sillä vasta-alkavat eivät ole niinkään vaarallisia. Pahemmat ovat nuo väärän opin saaneet ja itserakkaat, joiden tavat ovat sinulle vastenmieliset ja loukkaavat talon henkeä. Silloin tulee emännän olla ainakin niin selvillä talon asioista, että hän kykenee palvelijalle osoittamaan parempiakin keinoja löytyvän, kuin hänen ennen oppimansa."
"Etkö luule, äiti", sanoi Maria, "että nyt meidän aikanamme ovat käsitykset naisten töistä muuttuneet. Puhutaan niin paljon naisen korkeammasta vaikutusalasta ja koetetaan keksiä hänelle parempia tehtäviä, kunnes hän viimein tietämättään pitää hieman alentavana sivistyneelle naiselle sitoutua liiaksi perhevelvollisuuksiin."
"Varsinkin siitä alkaen", sanoi vaimoni, "kun Naisyhdistyksen kokouksissa alettiin purkaa suuttumusta niitä kohtaan, jotka mielivät rajoittaa naisen käsityskykyä kyökin ja lastenkamarin piiriin."
"Kaikessa on järkeä", sanoin. "Naisyhdistys sotii monta järjetöntä ja tuhmaa käsitystä vastaan, paheksuen sitä aineellista käsitystä, että nainen kelpaisi muka vain putinkeja paistamaan ja paidannappeja ompelemaan. Mennyt, raaempi aika on sälyttänyt heikomman sukupuolen raskailla taakoilla. Moni tähän naisasiaan liittynyt nainen on yhtä etevä varsinaisissa naistoimissa kuin henkisesti lahjakaskin.
"Ei ole epäilemistäkään, ettei naisen vaikutusala vielä ole laajentuva, ja varsinkin tasavaltaisessa valtiossa vältetään paljon mädännystä ja onnettomuutta lisäämällä ja laajentamalla naisen valtaa. Jokaisella naisella on ennen kaikkea inhimilliset oikeutensa, jotka ovat sukupuolesta riippumattomat ja ovat hänelle suotavat samoin kuin miehellekin. Elköön häneltä riistettäkö tuota suurta oikeutta käyttää voimaansa juuri sillä alalla, jossa Jumala ja luonto ovat määränneet hänet vaikuttamaan. Elkööt mitkään ahtaat naissukua koskevat säännöt estäkö hänen lahjojensa vapaata kehitystä. Olkoonpa hän sitten luotu puhujaksi, kuten neiti Dickenson, tähtitutkijaksi, kuten rouva Somerville, tai laulajaksi, kuten Grisi. Enkä ymmärrä, miksi ei naisen ääntä valtioasioissa voisi kuunnella samalla kunnioituksella kuin kotona.
"Onhan valtio vain perheiden yhdistys, ja lait kohdistuvat niihin oikeuksiin ja vapauksiin, jotka koskettavat naisen syvimpiä ja sisäisimpiä tarpeita ja kalliimpia toiveita. Miksi olisivat siis sisar, vaimo ja äiti voimattomampia valtiossa kuin kotonaan. Ei olisi haitaksi naisellisuudelle, jos nainen ilmaisisi ajatustaan vaalilipulla samaten kuin keskusteluissakin. Asioissa, jotka koskevat kasvatusta, raittiusasiata ja uskontoa, valtio varmaankin suuresti hyötyisi kuulemalla naisen ääntä.
"Mutta kaiken tämän ohessa on minun lisättävä että, sen ohessa että näissä kokouksissa laverrellaan paljon kypsymätöntä, mautonta lorua, itse tämän suunnan henki koettaa kääntää naisen kasvatusta uudelle tolalle, pois kotoisista velvollisuuksista. Tuntuu kuin maailma aina rientäisi eteenpäin vastatuulessa kulkevan laivan lailla, jota aallot viskelevät sinne tänne. Yleiset koulumme hylkäävät tyttöjen kasvatuksesta ompelun, johon entinen sukupolvi syystäkin uhrasi monta tuntia päivästään. Työmiehen ja käsityöläisen tyttäret mättävät päähänsä algebraa, geometriaa, trigonometriaa ja korkeampaa matematiikkaa laiminlyöden kokonaan erikoisesti naiselle tarpeellista oppia. Tyttö ei saata seurata luokkalaisiaan auttaessaan äitiään kotoisissa toimissa, ja niinpä hän vapautetaan niistä koko kasvatusaikanaan. Perheen poika pannaan aikaisin kauppa- tai maanviljelystöihin, isä tarvitsee hänen apuaan ja vaatii häntä elättämään itseään. Täten keskeytetään hänen kasvatuksensa; opintoja jatketaan ainoastaan talvikuukausina ja töitten lomassa. Niinpä ovatkin maaseutukaupunkimme perheitten naiset tavallisesti miehiä etevämmät henkisessä valistuksessa. Mutta seurauksena tästä aivojen yksipuolisesta kehittämisestä ja jänteiden voimain laiminlyömisestä on suuri ruumiillinen arkuus ja kykenemättömyys käytännöllisissä kodin töissä. Nuo rivakkaat, vahvat, hilpeät maaseututytöt, jotka entisaikoina pitivät Uuden Englannin kyökit niin kiiltävinä ja puhtaina — tytöt, jotka ilomielin pesivät, silittivät, panivat sahtia, leipoivat, jopa valjastivat hevosenkin, elleivät palmikoinneet olkia, ommelleet koruompeluksia, piirustelleet, maalailleet tai lueskelleet — tuo naissuku, vanhan ajan kaunistus, vähenee päivä päivältä. Ja sensijaan on meillä tämä uuden ajan heikko, väsynyt ja hermostunut sukupolvi, joka on kirjallisesti viisas, mutta oppimaton kaikissa jokapäiväisen elämän pikkutoimissa. Tätä kasvatusta ja sen seurauksia väijyy se paha vaara, että yhteiskunta ennen pitkää kääntää aseensa tätä samaa sivistyttämistä vastaan."
"Asia on sitä laatua", sanoi vaimoni, "että palvelijakysymys on täällä Amerikassa muodostunut elämän suureksi pulmaksi. Perheiden onni, varallisuus, menestys ja mukavuus perustuvat suurimmaksi osaksi siihen. Yllämainitulla kasvatuksella eivät tyttäremme kykene toimittamaan omaan perheeseensä kuuluvia askareita, kuten ennen vanhaan. Ja mikä pahempi, heiltä puuttuu tykkönään käytännöllistä älyäkin, joka voisi johtaa raakoja ja oppimattomia palvelijoita. Mikä siis neuvoksi! Nykyisten kalliiden hintojen aikoina kohoaa palvelijan ruoka hänen palkkaansa kalliimmaksi, ja päälle päätteeksi tuhlailee hän talon varoja, saattaen suuria vajauksia taloudenkassaan. Entäs, jos aloittaisit, Kristo, tästä asiasta. Sopivampaa ainetta tuskin voinet löytää."
Niinpä istuin kirjoituspöytäni ääreen ja kirjoitin seuraavan kirjoituksen:
Palvelijat ja palvelus.
Monet kotoisat ikävyydet täällä Amerikassa johtuvat siitä, että ne uudet periaatteet, joiden mukaan yhteiskuntamme on järjestetty, ja jotka muodostavat yhteiskunnallisen elämämme aivan eriäväksi Vanhan Maailman elämästä, eivät ole niin harkitut ja sovitellut, että ne kykenisivät luomaan varmuutta ja yhteyttä jokapäiväisiin suhteisiimme. Amerikka on luonut valtiollisen suunnitelman, joka perustuu kaikkien ihmisten alkuperäiseen vapauteen ja yhdenvertaisuuteen.
Tämän suunnitelman mukaan on jokainen inhimillinen olento yhtäläisellä tasa-arvoisuuden asteella, ja hänellä on mahdollisuus kohota ja kehittyä kykynsä ja voimainsa mukaan. Yhteiskuntalaitoksemme silmämääränä on, mikäli mahdollista, säilyttää tätä tasa-arvoisuutta polvi polvelta. Meillä ei ole sukutiluksia, ei perinnöllisiä arvonimiä, ei yksinoikeuksia, eikä etuoikeuksia nauttivia luokkia — kaikki voivat Amerikan yhteiskunnassa yhtä vapaasti nousta ja laskeutua kuin aallot meressä. Palvelijain ja isäntien välisessä suhteessa tuntuu vielä ylimysvallan sekä orjuuden vaikutuksia. Englannin ja muunkin maailman kirjallisuus kuvailee aina palvelijain asemaa ylimysvallan hengessä, joka lukee isännän etuoikeutettuun luokaan ja palvelijan alempaan luokkaan. Kaikki näytelmäkappaleet, runot, romaanit ja historiakertomukset puhuvat tämän käsityskannan hengessä. Isännän oikeudet otaksutaan perustuvan, kuten kuninkaankin, hänen korkeampaan syntyperäänsä. Hyvä palvelija on se, joka lapsuudestaan alkaen on oppinut "nöyrästi alistumaan parempien ihmisten tahdon alle". Ensimmäisten siirtolaisten tuodessa maahamme kansanvaltaisia oppeja, eivät he kumminkaan vielä olleet vapautuneet ylimyksellisen yhteiskunnan ajatus- ja toimintasuunnasta. Vanhempain siirtolaisten kertomuksista päättäen puolusti heidän aikuinen isäntäväki vielä etuoikeutta nauttivain luokkain "jumalallisia oikeuksia", vaikka he omasta puolestaan asettuivat ylivaltaa vastaan.
Seurauksena tästä asianlaidasta oli se, että kaikki kieltäytyivät palvelijantoimesta, eikä Amerikassa syntynyt mitään palvelijaluokkaa. Mutta muutaman sukupolven aikana harjoitettiin naapuriperheiden kesken jonkinlaista vaihtokauppaa, tarpeellisten työvoimain puuttuessa. Toisesta perheestä lainattiin toiseen poika tai tytär, jota aina pidettiin yhdenvertaisena perheen muitten jäsenien kanssa. Apulainen aterioitsi yhteisessä pöydässä nauttien talon omien lasten osaksi tulevia oikeuksia. Perheiden aikaa myöten sivistyessä ja hienontuessa alkoi tämä liian tuttavallinen suhde sivistymättömien naapurien kanssa tuntua vastenmieliseltä, mutta ei ollut valitsemisen varaa, täytyi joko suostua tähän tuttavallisuuteen taikka suorittaa askareensa itse. Ei mikään palkka voinut houkutella Uuden Englannin poikia ja tyttäriä rupeamaan varsinaisiksi palvelijoiksi, se toimi soveltui heidän mielestään orjalle, ei vapaalle. Palvelijain tuli saada käyttää paraatirappuja, olla läsnä perheen kutsuissa, ja hienoinkin viittaus aterioitsemaan eri pöydässä katsottiin persoonalliseksi loukkaukseksi.
Maanviljelijäin ravakkaat, itsetietoiset tyttäret, joiden apua suurimmassa arvossa pidettiin, alkoivat yhä enemmän karttaa tätä työalaa. He katsoivat kaikkia muita vaivaloisempiakin toimia paremmiksi sitä. Ovathan järjestetyn perheen askareet toki monin verroin terveellisemmät, hauskemmat ja iloisemmat tehtaan yksitoikkoista, koneellista työtä. Mutta Uuden Englannin tyttäret valitsivat yksimielisesti tehtaantyön, jättäen kotoiset toimet muukalaisen väestön tehtäviksi. Tämän he tekevät pääasiallisesti syystä, etteivät tahdo olla ala-arvoisena työluokkana perheissä, joissa samanikäiset naiset nauttivat ja elävät työtönnä.
"En anna teille tyttäriäni työhön", sanoi navakka eukko naapurilleen, joka tiedusteli itselleen palvelijaa kesän ajaksi; "ehkäpä antaisin, ellei teillä olisi omia tyttäriä, mutta minun tyttäreni eivät tule teille työskentelemään, jotta omat tyttärenne saisivat laiskotella."
Turhaa oli tarjota rahaa. "Emme tarvitse rahojanne, rouva, kyllä tulemme toimeen ilman niitäkin; tyttäreni palmikoivat olkia, ja tekevät mitä työtä tahansa, mutta kenenkään orjaksi eivät rupea."
Irlantilaiset ja saksalaiset palvelijat, jotka tulivat maahan, olivat kyllä kotimaassaan tottuneet yläluokkia arvossa pitämään, mutta tähänkin vieraaseen väestöön tarttui jossain määrin tasavaltaisuuden henki. Heidän tullessaan Amerikkaan olivat heidän käsityksensä vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta varsin hämärät, ja kun sivistymättömän ja tietämättömän ihmisen käsitykset ovat hämärät, ei niissä silloin myöskään ole paljon järkeä. He eivät tosin vaatineet sijaa itselleen perhepöydässä vierashuoneessa, mutta he hylkäsivät monta kunnioituksen ja arvon osoitusta, jotka heidän kotimaassaan olivat tarpeelliset, puolustaen röyhkeästi ja haikailematta omaa tahtoaan ja omia tapojaan, ollen mielestään tasavaltaisina kansalaisina siihen oikeutetut. Isäntäväen ja palvelijain väli kävi kireäksi. Isäntäväki myönsi salaisesti heikkoutensa, mutta koetti ulkonaisesti pitää yllä valtaansa, palvelija taas, joka tunsi ylivaltansa, kiisteli oikeuksistaan. Senpävuoksi ei isäntäväen eikä palvelijain suhteessa Amerikassa ole sitä ystävällisyyden leimaa kuin Vanhassa Maailmassa. Väärinkäsityksiä syntyy alinomaa, ja molemmat riitapuolet ovat ainaisella sotakannalla keskenään.
Tämä yleinen orjasota, joka tavalla tai toisella raivoaa miltei joka perheessä, on ollut alituisena puheenaineena Amerikan naisseuroissa. Se on niin loppumaton ja ankara sota, kuin riitelisivät ylimykset ja työluokka keskenään epämääräisistä oikeuksistaan.
Englannissa ovat palvelijat varsinainen luokka ja palvelus on virka. Eroitus palvelijain ja isäntäväen välillä on niin tarkka ja määrätty, ja kaikki oikeudet ja velvollisuudet niin selvät, ettei isäntäväen tarvitse pelätä kadottavansa arvoaan tai kunnioitustaan osoittaessaan ystävällisyyttä alustalaisiaan kohtaan, eikä liioin todistaa valtaansa äänellään ja käytöksellään. Kuta korkeampi yhteiskunnallinen asema on, sitä ystävällisempi on isännän ja palvelijan suhde. Käskyt esitetään pyynnön muodossa, ja äänen sekä käytöksen lempeys peittää vallan, jota ei yksikään palvelija uskaltaisi loukata.
Mutta Amerikassa on kaikki epämääräistä. Ensinnäkin puuttuu meiltä luokka, joka pitäisi palvelemista varsinaisena toimenaan. Palveleminen on yleensä vain välikappaleena johonkin parempaan; parhaat palvelijat hautovat mielessään jotain tuumaa, johon aikovat ryhtyä saatuaan jonkun verran rahaa säästetyksi. Heidän silmäinsä edessä kangastaa aina joku itsenäinen asema, joka suo heille oman kodin. Köyhä perhe haaveksii maatalon ostoa, ja sisarukset hajaantuvat ajaksi sinne tänne palvelemalla ansaitakseen yhteisesti siihen tarvittavan summan. Ompelijatyttösi aikoo perustaa naisräätäliliikkeen, kyökkipalvelija tuumaa naimista leipurin kanssa ja muuttaa vieraan uunin luota oman pesän ääreen. Nuoret naiset rientävät kiihkoisasti etsimään muita toimialoja, kunnes kaikki naisalaan kuuluvat naisammatit ovat ääriään myöten täyteen sullotut. Kuulemme surkeita kuvauksia kerrottavan näistä kärsivistä ja onnettomista naisista, ja niistä rasituksista, joiden alaisiksi nämä heikot olennot usein joutuvat eri työaloillaan. Ja sittenkin valitsevat naiset ennemmin kovia vaivoja ja kärsimyksiä, kuin säännöllisen palveluksen.
Mikä tekee palveluksen niin vaikeaksi? Luulisi tointa, joka tarjoaa vakavan kodin, oman lämpimän ja valaistun huoneen, hyvän ruuan ja säännöllisen hyvän palkan, houkuttelevammaksi kuin huonosti kannattava ompelutyö, joka tuskin tuottaa tarpeellisen ruuan ja suojan.
Luulenpa, että käsitykset palvelijan oikeasta asemasta tasavaltaisessa yhteiskunnassamme ovat perin epäselvät, ja siitä syystä palvelemista niin kammotaan Amerikassa, että nuori nainen siihen ryhtyy ainoastaan viimeisessä hädässä. Heitä peloittaa enemmän kunnioituksen puute palvelijan asemassa olevaa kohtaan, kuin palvelijan suoritettavat askareet. Moni suostuisi tekemään nämä työt, mutta pelkää asemaa, jossa hänen itsetuntoaan alituisestiloukkaa halveksiminen, joka meidän maassa tulee perheaskareiden mutta ei muiden töiden osaksi.
Isäntäväessä piilee tietymätön ylpeyden henki, jota tasavaltaisuuden hengen työväenpiirissä yllyttämä vastarinta kiihoittaa toimintaan. Monet perheet pitävät palvelijoita välttämättömänä pahana, heidän palkkaansa ikävänä menona, ja kaikkia heille myönnettyjä oikeuksia vääryytenä perhettä kohtaan. He koettavat käyttää heidän työvoimaansa niin paljon kuin mahdollista ja suoda heille niin vähän oikeuksia kuin suinkin. Heidän huoneensa ovat vajanaiset, huonosti kalustetut ja epämukavat, ja keittiö ikävin ja synkin kolo koko talossa. On myöskin perheitä, jotka ovat hyvänluontoisemmat ja kohtelevat suosiollisemmin ja lempeämmin palvelijoitaan, mutta sisässään he kumminkin salaisesti halveksivat heidän asemaansa. Ja tämä heidän hyvänsuopaisuutensa on muka niin suuri ansio, että sen pitäisi palvelijoissa kasvattaa mitä nöyrimpää kiitollisuutta. He ovat aivan pettyneet ja loukkaantuneet palvelijain laaduttomuudesta, nämät kun pitivät hauskoja huoneita, hyviä huonekaluja ja kunnollista ruokaa vain pelkkänä heille kuuluvana oikeutena.
Alituista ihmettelyä isäntäväessä näyttävät herättävän palvelijain vaatimukset samain inhimillisten tarpeiden suhteen, mitä sillä itsellään on. Rouva, joka haukottelee hienossa vierashuoneessa kirjojen ja piirroksien ympäröiminä, ellei hän iltaansa kuluta vieraitten seurassa kutsujaisissa tai teaatterissa, kauhistuu ja suuttuu, jos keittäjä ja sisäkkö mieluummin pistäyvät jonkun tuttavan luona kahvilla, kuin istuvat kovilla puutuoleilla kyökissä, jossa ovat kaiken päivää askaroinneet. Soma sisäkkö, seisoessaan hetkisen pienen samean peilinsä ääressä pukuaan järjestämässä, saattaa joutua niitten sydämettömän ivan esineeksi, jotka viettävät tuntikausia itsensä soristamisessa. He eivät nähtävästi ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan, että palvelustyttöä haluttaisi olla yhtä soma kuin emäntänsäkin. Onhan hän nainen, kuten hekin, nainen, jolla on kaikki sukupuolensa heikkoudet ja tarpeet, ja hänen pukunsa on yhtä tärkeä kuin heidänkin.
Paljon häiriötä palvelijakunnassa aikaansaa isäntäväen usein sopimaton ja pikkumainen sekaantuminen heidän asioihinsa. Isäntäväen valta ulettuu ainoastaan määräämään palvelijan töitä, ja sitä aikaa päivässä, jota palvelija on suostunut käyttämään talon palvelukseen. Muuten ei heillä ole suurempaa oikeutta sekaantua heidän eloonsa ja oloonsa kuin käsityöläisenkään, jonka apua he käyttävät. Onhan heillä oikeus määrätä työajan pituus taloudessaan, ja palvelija saattaa joko hyväksyä sen tai hyljätä paikan. Mutta vapaahetkinään sallittakoon heidän tulla ja mennä mielensä mukaan kenenkään siihen sekaantumatta.
Jos isäntäväkeä vaivaavat palvelijainsa tanssit, iltaseurustelut ja yöjuoksut, lienee parasta ottaa nämä asiat erittäin puheeksi ja tehdä niistä erityinen sopimus palvelijaa pestatessa. Kuta selvemmin ehtoja määritellään alussa, sitä suurempi on mahdollisuus keskinäisestä rauhasta ja tyytyväisyydestä. Onhan emäntä oikeutettu sanomaan ja selittämään, minkälaiset talon tavat ovat, ja missä suhteessa palkkaamansa palvelija ei vastaa hänen vaatimuksiaan. Näistä asioista on paljon parempi tyynesti sopia keskenään alusta pitäen, kuin sittemmin kiivailla kiistoilla ja alituisilla kotikahakoilla.
Isäntäväessä on yleensä se mielipide vallalla, että palvelijain tulee kunnioittaa heitä ja heidän perhettään enemmän, kuin he palvelijoita. Mutta niinköhän lienee asian oikea laita? Minkälaisen tulee palvelijan suhteen isäntäänsä olla kansanvaltaisessa yhteiskunnassa? Aivan saman kuin jonkun toisen henkilön, joka rahasta tekee sinulle jonkun työn. Nikkari tulee taloosi asettamaan hyllyä seinälle, — keittäjä tulee kyökkiisi valmistamaan päivällisesi. Sinä et milloinkaan vaadi, että nikkarin tulee osoittaa sinulle suurempaa kunnioitusta, kuin mitä itse hänelle osoitat, syystä, että hän talossasi sinun työtäsi toimittaa. Hän on kansalainen samassa yhteiskunnassa kuin sinäkin, sinä kohtelet häntä kunnioituksella, ja toivot hänen samaa tekevän. Sinä vaadit häntä suorittamaan työnsä sinun mielesi mukaan, muuta et häneltä pyydä. Nytpä luulen palvelijain asemaan ja oikeuksiin nähden vallalla olevan aivan toisen käsityskannan. Onhan aivan yleistä, että jokainen perheen jäsen pitää oikeutenaan kohdella palvelijoita huolimattomasti, mutta palvelija ei suinkaan saa samoin tehdä. Heidän yksityisiä asioitaan urkitaan ja kysellään peittelemättä, heidän pukujaan ja ulkomuotoaan arvostellaan säälimättä, mutta jos palvelijat ryhtyisivät moisiin muistutuksiin, pidettäisiin sitä ilmeisenä hävyttömyytenä. Karkein ja kovin sanoin ilmaistaan tyytymättömyyttä heidän toimiinsa, usein nuhdellaan heitä vieraan läsnäollessa, mutta ehdottomasti vaaditaan palvelijoita ilmoittamaan tyytymättömyyttään ainoastaan kohteliaalla ja säädyllisellä tavalla. Nainen ei kohtele ompelijataan eikä muotikauppiasta samalla välinpitämättömällä tavalla kuin keittäjätään ja sisäkköään. Ja kumminkin molemmat tekevät hänelle palveluksia, jotka hän rahalla maksaa. Toinen ei siis ole huonompi toista. Kumpikin on yhtä oikeutettu hyvään kohteluun. Isäntä ja emäntä ovat oikeutetut vaatimaan kunnioitusta kaikilta, jotka taloon kuuluvat, niin lapsilta, palvelijoilta kuin vierailtakin, mutta heidänkin on osoittaminen samaa yhtä hyvin palvelijoilleen kuin vierailleen.
Siltä en tahdo väittää välttämättömäksi palvelijain seurassa aterioida yhteisessä pöydässä, kuten vanhoina patriarkkaalisina aikoina tehtiin. Puuseppäsi ei ollenkaan loukkaannu, vaikket pyydä häntä syömään päivällistä kanssasi, eikä ompelijasi tai muotikauppiaasi vaadi kutsumusta iltakemuihisi. Suhteenne perustuu vain keskinäisiin asioihinne, sehän on selvä. He eivät lainkaan tuomitse sinua ylpeäksi, vaikket rupea heidän kanssaan läheisempään seurusteluun. Mutta teidän keskinäinen suhteenne perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen, kenties ystävyyteenkin. Sama suhde voisi syntyä palvelijainkin kanssa. Eihän syy, joka estää sinua kutsumasta palvelijaa perheesi yksityiselämään, ole ylpeydessäsi, vaan jossain muussa. Vierashuonettasi ja ruokapöytääsi eivät Uuden Englannin tyttäret suinkaan haikailleet — ei, niihin pantiin arvoa vain kunnioituksen ja ystävällisyyden osoituksina, johon heitä katsottiin oikeutetuiksi — ja jos näitä etuja olisi heille vapaaehtoisesti tarjottu, olisivat niistä kieltäytyneet.
Anna palvelijasi tuntea isäntäväkensä kohtelusta ja koko perheen hengestä, että heidän asemansa pidetään kunniassa, anna heidän tuta sitä viehätystä, jonka perheenemännän tasainen hyväntahtoisuus ja sivistynyt käytös suo. Varusta heidän huoneensa hauskoiksi ja mukaviksi, etteivät eroaisi liian paljon muiden perheenjäsenten suojista, ja näet, että palvelijatoimi käy heti paljoa yleisemmäksi. Löytyy perheitä, joissa asiat ovat tällä kannalla, ja niissä perheissä tapaamme yleensä kunnon palvelijoita, jotka viihtyvät kauan paikassaan.
Mainitkaamme tässä vielä eräs epäkohta tai liiallisuus, johon hyväntahtoiset ihmiset usein tekevät itseään syypäiksi palvelijain suhteen. He lellittelevät heitä. He antavat heille ylellisen palkan ja suunnattomia myönnytyksiä sallien suvaitsevaisuudessaan heidän laiminlyödä tehtäviään. Heidän kuulee sitten usein valittavan palvelijain kiittämättömyyttä. Kestävimmät ja sopusointuisimmat suhteet isännän ja palvelijain kesken ovat syntyneet tyynestä, yksinkertaisesta ja kristillisestä oikeudentunnosta ja ihmisrakkaudesta. Palvelijoita tulee tunnustaa lähimmäisiksi ja kristityiksi, ja tehdä heille sen, minkä tahtoisimme, että he meillekin tekisivät.
Amerikkalaisilla emännillä on suuri tehtävä sen luokan hyväksi, josta he palvelijansa ottavat. Suorittakoot tämän tehtävänsä ilomielin. Ohjatessaan taitamattoman palvelijansa karkeata, tottumatonta kättä ja opettaessaan hänelle hyvän talouden hoidon salaisuuksia, voivat he lohduttaa itseään sillä, että kasvattavat tasavallalle hyviä vaimoja ja äitejä.
Valitukset näistä irlantilaistytöistä ovat lukuisat ja äänekkäät; ja näitten taitamattomien tyttöjen puutteet ovatkin, sitä pahempi, suuret ja silminnähtävät. Mutta malttakaamme mielemme ja kuvailkaamme omia tyttäriämme heidän ijässään, oppimattomina ja taloudentoimissa kokemattomina, etsiviksi vieraalla maalla palvelusta perheissä. Suoriutuisivatko he paremmin? Palveluksessamme olevat tytöt ovat usein omain tyttäriemme ikäiset, he ovat yksinään vieraalla maalla ilman äidin johtavaa kättä, mutta he ansaitsevat uljaasti oman leipänsä, lähettävätpä vielä joka laivassa rahaakin köyhille omaisilleen meren toisella puolella. Kuinka ylpeilisimmekään tyttäriemme mielenlujuudesta ja uljuudesta, jos he meidän hyväksemme tekisivät samaa.
Jos luomme katsauksen taloihimme, näemme siistejä, hyvin hoidettuja, vieläpä hienojakin koteja, jossa kaiken työn tekevät nämä Erinin tyttäret. Amerikkalaiset naiset ovat heitä opettaneet, työ on ollut vaivaloinen, mutta runsassatoinen ja sitä seuraa lopullisesti rauha.
Äsken mainitsemaani amerikkalaisten naisten elämän työhön ei kumminkaan kuulu palvelijaimme uskontoon sekaantuminen. Parempi kehoittaa heitä pysymään totisina kristittyinä omalla tavallaan, kuin järkähyttää heidän uskoaan huomauttamalla heille hairahduksia heidän lapsuutensa uskonnossa. Tuhansien turvattomain tyttöjen yleinen elämän puhtaus ja siveys, vaikkei heillä ollut muuta kotia kuin kirkko, eikä muuta kilpeä kuin uskontonsa, riittävät todistamaan tämän uskonnon vaikutuksen olevan sitä laatua, ettei se ansaitse tulla joutavan puhelun aineeksi. Kaikissa kristinuskon eri muodoissa on kumminkin sisällinen yhteys, ja katolilainen palvelija ja protestanttinen emäntä saattavat kumpikin olla Kristuksen hengen lapsia, joskin toinen menee messuun ja toinen raamatunselitykseen.
Suorastaan naurettavia ovat ne, jotka turhamaisessa ylpeydessään koettavat saada Amerikassa käytäntöön livreijapukuisia palvelijoita. Palvelija meidän maassamme ei saata olla vain liitteenä toiselle miehelle, joka leimaa hänen kuin minkäkin lampaan omalla värillään. Ei, hän on kansalainen kuten isäntäkin, kansalainen, jolla on oma asemansa, joka on vapaa tekemään sopimuksia, vapaa tulemaan ja menemään ja vaatii omalla alallaan aivan yhtä suurta kunnioitusta ja kohtelijaisuutta kuin kuka tahansa muuhun ammattiin tai asemaan kuuluva henkilö.
Sitäpaitsi emme Amerikassa saata käyttää suuria palvelijaliutoja, vaikka olisimme kuinkakin rikkaat, sillä yhteiskunnan yleinen luonne tekee sen hankalaksi. Emäntä tuntee huolensa kasvavan jokaisen uuden palvelijan mukana. Kaksi palvelijaa elää sovussa keskenään ja isäntäväkensä kanssa, kolmella on jo riita lähellä, ja riidan mahdollisuus yhä suurenee nelihenkisessä palvelijakunnassa, mutta viides ja kuudes panevat jo varmasti kahakan toimeen. Vanhan Maailman tottuneet, monimutkaista taloutta johtavat emännöitsijät muodostavat luokan, jota meillä ei ole, ja jota meillä ei koskaan tule olemaankaan. Yleensä tulee amerikkalaisen talouden välttämättömästi olla pienen ja yksinkertaisen. Tässä maassa on niin monta ansaitsemisen mahdollisuutta, että kotipalveluksella ei voi olla sitä pysyväisyyttä, joka muodostaa sen niin miellyttäväksi Vanhassa Maailmassa.
Asian näin ollen, pitäisi amerikkalaisten poistaa perhetöistä kaikki se, minkä paremmalla tuloksella voi suorittaa yhteistyöllä.
Ennen muinoin valmistettiin Uudessa Englannissa joka talossa saippuata ja kynttilöitä omaksi tarpeeksi, mutta nykyjään verraten harvat ryhtyvät semmoiseen työhön. Saippua ostetaan saippuantekijältä ja kynttilät tehtaasta. Tämä suunta alkaa kehittyä ja levitä. Ranskassa ei kukaan leivo itse leipäänsä, eikä parempaa leipää saata syödä kuin hyvän leipurin. Kaikki perheet lähettävät liinavaatteensa ammattipesijättären luo, joka suorittaa työnsä sellaisella huolella ja siisteydellä, että harvoin kotona saadaan sellaista aikaan.
Mikä helpoitus amerikkalaisen emännän toimissa, jos hän voisi työluettelostaan pyyhkäistä pesu- ja silityspäivän! Talousjärjestelmän voisi saada paljon yksinkertaisemmaksi ja sukkelammaksi. Jos kaikki raha, minkä kukin perhe nyt uhraa pesu- ja silitysmenoihin ja valmistuksiin, puihin, tärkkelykseen, saippuaan ynnä muihin, yhdistettäisiin, ja perustettaisiin pesulaitos kymmenkunnan perheen kesken, voisi pari kelpo naista mainiosti suorittaa kaiken sen pesun, mikä nyt hyvin huolimattomasti kotona tehdään, muun talouden sillä aikaa ollessa huiskin haiskin. Se, joka panee alkuun yhteiset vaatteiden pesut, selvittää amerikkalaisten emäntäin vaikeimman pulman.
Ei, amerikkalaisten naisten ei pidä yrittääkään kolmella palvelijalla viettää samaa elämää, joka Vanhassa Maailmassa vaatii kuusitoista — heidän tulee kauttaaltaan ymmärtää ja valmistuaopettamaanjokaista talonhoidon haaraa, heidän tulee tehdä palveleminen houkuttelevammaksi, kohtelemalla palvelijoitaan niin, että he voivat kunnioittaa itseään ja tuntea itsensä kunnioitetuiksi. Ja siten selvenee aikaa myöten tämä taloudellinen pulma nykyisestä sekavuudestaan suuntaan, joka sovellutetaan kasvavan naispuolisen sukupolven elämään.
Keittotaito.
Istuimme, vaimoni ja minä, työhuoneeni avonaisen ikkunan ääressä, katselemassa lempivaahteramme helakan punaisia lehtiä, jotka muistuttivat meille kesän jo paenneen. Virkistin itseäni, kuten kaikki ihmiset tähän aikaan, "Schönberg Cotta perheen elämänvaiheilla", vaimoni äänen yllättäessä korviini etäisyydestä, hajoittaen kauniin utukuvan, jonka olin eteeni loihtinut saksalaisesta maalaiselämästä.
"Kristo!"
"Mikä on, kultaseni?"
"Muistatko mikä päivä kuukaudessa tänään on?"
Vaimoni tietää varsin hyvin, etten sitä seikkaa koskaan tiedä, ja etten siitä koskaan voi pitää lukua, ja turhaahan olisikin siitä huolehtia, kun hän aina on siitä selvillä, vieläpä ilmoittaakin sen minulle hyvissä ajoissa. Sillä hänen kysymyksessään piili jotain muuta takana. Se oli hieno viittaus siihen, että olisi aika miettiä uutta kyhäelmää aikakauskirjaani. Siispä en vastannutkaan itse kysymykseen, mutta sen sisäiseen tarkoitukseen.
"Katsoppas, kultaseni, en ole vielä selvillä siitä, mistä aineesta kirjoitukseni laadin."
"Annappas kun minä keksin aineen."
"Lausu ilmi ajatuksesi, valtijatar! Orjasi kuuntelee!"
"Kirjoitappaskeittotaidosta. Aine on jokapäiväinen, mutta olen varma, että onni ja terveys riippuvat siitä enemmän kuin mistään muusta. Tee kotisi viehättävän kauniiksi, sorista se tauluilla, pidä se siistinä, mukavana ja raittiina, mutta jos vatsa saa ravinnoksi hapanta leipää ja kitkerätä kahvia, nostaa se sellaisen mellakan, että silmä käy sokeaksi kaikelle kauneudelle. Pienellä kesämatkallamme panin merkille, kuinka runsas varasto oivallisia ruoka-aineksia meillä täällä Amerikassa on, ja kuinka keittotaitomme on köyhä ruoka-aineiden paljouteen verrattuna. Usein istuimme pöytään, joka oli täyteensullottu oivallisista aineksista valmistettua ruokaa, mutta ruokaa, valmistettaessa niin täydellisesti pilattua, että oli miltei mahdoton sitä syödä! Pehmeitä korppuja, joissa oli alkaalipilkkuja, — hapanta hiivaleipää — rasvassa kiehunutta ja sitten hitaasti hyytynyttä lihaa — ja ennen kaikkea anteeksiantamaton synti, eltaantunutta voita! Kuinka usein toivoinkaan, nähdessäni kaikkea tätä kamaluutta, voivani näyttää ja opettaa ihmisille, mitä herkkuja olisi saattanut valmistaa näistä oivallisista aineksista!"
"Kultaseni", sanoin, "sinä ajat minut oudoille vesille. Soisitko miehesi esiintyvän julkisuudessa kotoisten raivottarien häpäisevin tunnusmerkki, pesurätti, takinliepeeseen kiinnitettynä? Ei, rouva Crowfield, nyt on se aika käsissä, jonka aina olen ennustanut tulevaksi: sinun pitää kirjoittaa itse. Olen aina sanonut, että sinä kirjoittaisit paljoa paremmin kuin minä, jos vain kerran koettaisit. Kirjoita samoin kuin välistä juttelet minulle, ja silloin lienee parasta minun paiskata kynäni loukkoon."
"Joutavia!" sanoi vaimoni. "Siitä ei tulisi mitään. Tiedän kyllä, mitä olisi sanottavaa, ja voisinsanoasen kelle tahansa, mutta tarttuessani kynään hyytyvät kaikki ajatukseni, ja aivoni tuntuvat tyhjiltä ja raskailta. Olen hetken lapsi ja puhun mitä päähäni pälkähtää. Paras mitä joka alalla on sanottu ja kirjoitettu, ei ole käytännöllisen työntekijän, vaan tarkan vaarinottajan luomaa."
"Rouva Crowfield, tämä muistutus on niin hyvä, että se voisi olla minun tekemäni", sanoin. "Tosi on, että kaiken elinaikani olen ollut katsojana ja vaarinottajana kaikissa taloudenasioissa, varsinkin kun omassa kodissani olen päässyt niiden läheiseen yhteyteen. Kun siis nyt tässä kirjoituksessani käsittelen puhtaasti naisalaan kuuluvaa ainetta, olen vain sinun kynäsi ja puhetorvesi — ja annan näkyväisen muodon sinusta lähtevälle viisaudelle."
Niinpä istuuduin pöytäni ääreen ja aloin töhriä, valtijattareni kutoessa tyynesti sukkaansa vieressäni. Minun tulee ilmoittaa sinulle, lukijani, että tämä työ on minulle varsin vastahakoista — ja lisään vielä sen vakuutuksen, että jospa vaimollani olisi sama määrä itseluottamusta kuin minulla, kirjoittaisi hän niin hyvin, ettei kukaan enää kallistaisi korvaansa minun puoleeni.
Keittotaito.
Meillä on täällä Amerikassa runsaampi määrä ruoka-aineksia kuin muissa maissa. Tuskin missään muualla niin vähällä vaivalla saa aikaan hyvän, ylellisen aterian, ja siksipä kenties ei muualla niin laiminlyödäkkään sallimuksen antamia lahjoja kuin täällä. Tällä en suinkaan tarkoita ettei matkailija, joka samoaa maamme ristiin rastiin, löytäisi tarpeeksi ravintoa, mutta siihen katsoen, että ruokavaramme ovat suuremmat kuin minkään muun sivistyskansan, ovat tulokset verrattain paljoa pienemmät.
Kun eräälle ranskalaiselle taiteilijalle kerran näytettiin luettelo niistä vihanneksista, joita tarjotaan New-Yorkin ravintoloissa, vakuutti hän moisen päivällisen nauttimisen kestävän puoliyöhön saakka. Muistan kuinka minut tämä yltäkylläisyys kerran valtasi palatessani lempeänä syyspäivänä eräältä Euroopan matkaltani ja mennessäni suoraa päätä laivasta ravintolaan. Kuukausiin en ollut nauttinut muuta kuin pieniä kyljyksiä ja linnunpaistia kukkakaalin tai perunoitten kera, jotka tuntuivat olevan ainoat saatavissa olevat vihannekset silpohernekauden päätyttyä. Täällä avautui eteeni oikea vihannes-näyttely: kypsiä, meheviä tomaatteja, sekä raakoja että keitettyjä, mureita kurkkuviipaleita, ihania, keltaisia bataatteja, kaikenmoisia papuja, viehättäviä, höyryäviä maissitähkiä ja kermanvalkoisia, meheviä kurpitsoja, olipa siinä vaihtelevainen rikkaus ruokahalua viettelemässä. Olen usein ajatellut, että ainakin Amerikassa kasviaineitten ihailijat ja harrastajat voisivat todistaa vihanneksista saattavan yksinomaan elää, ja elää herkullisestikin. Tässä yltäkylläisyydessä ei se pykälä pidä paikkaansa, jolla tavallisesti puolustetaan järjettömien eläimien surmaamista ja syömistä.
Eikä sittenkään amerikkalainen pöytä kokonaisuudessaan vedä vertoja englantilaiselle, eikä liioin ranskalaisellekkaan. Hyviä, oivallisia aineita käytetään huolimattomasti, enkä luule niitä missään muualla tuhlattavan enemmän kuin täällä. Kaikki todistaa yltäkylläisyyttä usein seuraavaa huolimattomuutta; varoja ja keinoja on runsaasti, mutta kykyä vähän.
Englannissa saisi matkailija hiljaisessa maalaisravintolassakin kunnon aterian, lammaskyljyksen, höyryävän pienen teekeittiön, jossa hän itse saa valmistaa teensä, herkullista hilloa, tai kylmää kinkkua, hyvää leipää ja oivallista voita. Ranskassa et koskaan turhaan kysele mainiotacafé au lait'tä [maitoa ja kahvia] hyvän leivän ja voin kera, pientä omelettia tai pientä liha-annosta. Mutta mitä saa matkailija meidän amerikkalaisissa maakylissämme? Minkälaista on kahvi? minkälaista tee? entäs liha? ja ennen kaikkea voi?
Luentoni keittotaidosta ja'an viiteen eri osastoon; ensimmäinen on: leipä, toinen: voi, kolmas: liha, neljäs: vihannekset, viides: tee — johon kuuluu kaikki teekupeista nautittavat lämpimät, hauskat juomat; olkoot ne sitten teetä, kahvia tai suklaata.
Se, joka nämä viisi osastoa hyvin hoitaa, onkin käsittänyt ruuanlaitoksen tarkoituksen ainakin elämän todellisiin tarpeisiin ja hyvinvointiin nähden. Tiedän varsin hyvin vielä yhden osaston olevan, jota herkkusuut pitävät hyvin tärkeänä keittotaidossa, osaston, joka käsittää kaikki makeiset, maustimet ja herkut, jotka eivät ole terveydeksi eivätkä ravinnoksi vaan pikemmin vahingoksi. Niitä suositaan vain siksi, että ne maistuvat makealle, niitä ei nautita hyödyn eikä ravinnon vuoksi. Tämä laaja osasto sisältää kaikki kaakut, pasteijat, hillot, jäätelöt j.n.e. Mutta tähän aineeseen olen myöhemmin palaava. Huomautan nyt vain, että matkoillani tunsin aina sappeni kiehuvan ajatellessani niitä turhia vaivoja, joita nämä herkut aikaansaivat, sillä huomasin kyllä, että ne syrjäyttivät nuo viisi suurta osastoani. Monta kertaa oli pöydällä monenlaista kaakkua ja muita herkkuja, lihan ollessa sitkeätä ja rasvaista, leivän puolikypsää ja hapanta ja voin surkean huonoa. Silloin aina ajattelin, olisipa juhlapöydän emäntä näihin herkkuihin kuluttamansa ajan ja työn uhrannut leivän, voin ja lihan valmistamiseen, olisi matkustajan kohtalo ollut suotuisampi. Mutta varmaankaan ei hän koskaan ollut otaksunut hyvän aterian riippuvan näistä jokapäiväisistä asioista.
Niinkauan kuin hän taisi tarjota pasteijoja, kaakkuja, kirkasta hyytelöä ja hilloa, saattoivat hänestä niin vähäpätöiset asiat kuin leipä, voi ja liha jäädä oman onnensa nojaan. Tämä sama välinpitämättömyys jokapäiväisten tarpeitten suhteen, saattaa ihmisiä rakentamaan komeita kivifasaadisia taloja, joissa ikkunat ja ovet ovat kauniisti koristellut, mutta jotka sisäpuolisesti ovat epämukavat, ilman kylpyhuoneita, uuneja ja ilmareikiä.
Ne, jotka kesän ajaksi hakevat itselleen täysihoitoa maataloissamme, tietävät kyllä että talo, jossa tuoretta voita, maukasta kahvia ja teetä sekä hyvin valmistettua lihaa on saatavissa, on harvinaisuus, joka melkein kuuluu satujen maailmaan. On miltei mahdotonta saada ihmisiä oivaltamaan tavallisen, niin sanotun arkiruuan, hyvästi ja huolellisesti valmistettuna, olevan oivaa herkkua, joka aivan syrjäyttää kaikki monimutkaiset ylellisyydet.
Alkakaamme siis hyvän pöydän perustuksella —leivällä. Minkälaista tulee hyvän leivän olla? Keveän, tuoreen ja rapean.
Leivän keveys se juuri eroittaa villikansojen leivän meidän leivästämme. Villi-ihminen sekoittaa vain veden ja jauhot taikinapalloiksi ja heittää ne sitten kiehuvaan veteen, jossa ne muodostuvat raskaiksi limaisiksi möhkäleiksi. Tarjotessaan niitä syötäviksi villi-ihminen lisääkin: "Syödä tätä, ei kuolla", jonka lauseen eräs leikillinen matkailija pakoitettuna tätä leipää nauttimaan selitti omalla tavallaan: "Ellei tämä tapa, ei mikään". Sanalla sanoen tätä alkuperäistä leipää sulattamaan kykenee vain eläimen tai villi-ihmisen vatsa. Niinmuodoin koettavat kaikki sivistyneet leipää valmistaessaan saada sitä enemmän tai vähemmän keveäksi, s.o., että eri osasia erittää toisistaan pienet ilmasolut, ja kuohkeata leipää valmistettaessa aina tavalla tai toisella leivässä syntyykin näitä soluja.
Minun tietääkseni on olemassa neljä kuohkean leivän valmistuskeinoa, nim. joko hiivan tahi hapon ja alkaalin tahi vatkatun munanvalkuaisen sekoittaminen taikinaan, taikka viimein jonkin kaasumaisen aineen puristaminen siihen. Kaikilla on sama tarkoitus, toisistaan erittää jauhojen kypsyneet osat ilmasoluilla, jotka auttavat vatsan helposti sulattamaan niitä.
Hyvin tavallista Amerikassa on kohottaa leipää sekoittamalla jauhoihin happoa ja alkaalia. Tästä syntyy hiilihappoa, joka muodostaa pieniä soluja leipään, joka tulee kuohkeaksi, kuten keittäjä sanoo. Kun tämä toimitus tapahtuu kemiallisia lakeja noudattamalla, niin että suolat täydellisesti poistavat voiman toisistaan, on seuraus usein hyvä, ja leipä erinomaisen maukasta. Mutta tämä ei aina onnistu. Happona käytetään tavallisesti hapanta maitoa, mutta maidon happamuudessa on monta eri astetta, ja kun taikinaan käytetään määrätty mitta tätä happoa, ovat tietysti vaikutukset erilaisia eri aikoina. Tämä tapa kohottaa leipää on, ikävä kyllä, hyvin levinnyt maassamme. Missä sitä käytetään, on huomattu, että sen epäonnistuneesta käyttämisestä syntynyt tappio on suurempi kuin siitä saatu hyöty. On hyvin ikävä, että Uuden Englannin tyttäret eivät enää itse pane hiivaa, eivätkä kohota leipää tällä käytännöllisellä tavalla. Se raaka, sitkeä, karvas aine, jota sanotaan korpuksi, ja jota monen kunnon tasavaltalaisemme täytyy meidän päivinämme syödä, on kerrassaan liian huonoa ravintoa heille; parempaa he toki ansaitsevat.
Erikoistilaisuuksissa, kun taloudessa tuota pikaa tarvitaan leipää tai korppuja, on tämä hiilihappojärjestelmä hyvä olemassa, mutta minä rukoilen hartaasti amerikkalaisia emäntiä palaamaan takasin vanhoille jäljilleen ja valmistamaan mummovainajiensa hyvää hiivaleipää.
Keveätä ja kuohkeata leipää saadaan kumminkin paraiten käyttämällä vanhinta ja luotettavinta tapaa. Hiiva oli käytännössä jo Vapahtajankin aikana, sen tiedämme hänen vertauksestaan, että totuuden hiljainen, läpitunkeva voima on kuin leivän nouseminen vähäisen hapatuksen avulla.
On kumminkin olemassa hiivalaji, jota paljon käytetään maamme muutamilla seuduilla, ja jota en suinkaan suosittele. Sitä sanotaan suolahiivaksi tai maitohiivaksi ja valmistetaan jauhojen, maidon ja hitusen suolan sekoituksesta, ja tämän sekotuksen annetaan sitten kohota. Tuoreena tällä hiivalla kohotettu leipä on kylläkin kaunista, valkeata ja hyvänmakuista; ilmasolut siinä ovat hienot ja tasaiset. Mutta vanhempana muistuttaa se meille raamattumme sanoja mannasta, jota Israelin lapset kokosivat ja säilyttivät, ja jotka sanat ovat enemmän valaisevia kuin miellyttäviä, sillä ne kertovat, että manna: "haisi ja sikisi matoja".
Tavallisella, hyvinkäytetyllä panimohiivalla saadaan parasta ja terveellisintä leipää. Jos vain aineet ovat hyvät ja suurta tarkkuutta noudatetaan muutamissa pikkuseikoissa, on hyvä tulos varma. Kaupassa myydään halpoja, pilaantuneita jauholajeja, joista ei minkään taloudellisen kemian avulla voi leipoa hyvää leipää. Eihän ole koskaan säästöä ostaa kelvottomia jauhoja, vaikka niitä saadaankin puolesta hinnasta. Eikä tule leivän nimellä syöttää näistä jauhoista tehtyä tahmeata, limaista taikinaa heikkovatsaisille, jotka eivät moista ravintoa siedä.
Mutta jos jauhot ja hiiva ovatkin hyvää ja lämpömäärä sopiva, ei leipomus onnistu, ellei vastaavaa hiivamäärää tarkasti hämmennetä taikinaan ja ellei pidetä varalla, ettei taikina saa kohota liiaksi. Oikealle perheenemännälle on leipä pääasia. Sen vaatimuksia täytyy ennen kaikkia seurata ja leipoessa pitää kaiken muun olla toisessa sijassa. Jos puuhaat sitä ja tätä pitämättä taikinaa koko ajan silmällä, huomaat usein, etteivät luonnon voimat sinua odota. Ne tekevät tehtävänsä mistään huolimatta. Valkoinen, hyvin hämmennetty, huolella ja voimalla vastattu taikina kohoaa mainiosti, kunnes hetki on käsissä panna se paistumaan. Hukkaappas hetkinenkin ja taikina kohoo liiaksi alkaen muodostaa etikkahappoa ja pilaten koko leipomuksen. Moni emäntä ei ota vaaria tästä pyhästä ja salaperäisestä hetkestä. Hänellä on pikkuleivoksia uunissa, hän kuorii mehuhyytelöä, tai harrastaa jotain muuta korkeimman keittotaidon haaraa, leivän alkaessa pikaisesti hapata. Kääntäessään viimeinkin huomionsa taikinaan näkee hän sen olevan mennyttä kalua — se on niin hapanta, että siitä tuntuvasti leviää kirpeä haju. Nyt turvaudutaan soodapulloon ja taikinaan lisätään suuret määrät liuvotettua alkaalia, hätävara, joka usein näkyy leivässä vihertävien juovien tai pienten karvaanmakuisten täplien muodossa. Niin menivät hukkaan hyvät humalat — leipä on mautonta, vieläpä hapantakin.
Moni katsoo leivän keveyttä sen ainoaksi huomioonotettavaksi ominaisuudeksi. Hyvästi vastatun ja oikealla ajalla leivotun leivän puhdas, hyvä maku on heistä vain sivuseikka. Siksipä heistä tuo soodapullon käytäntö hätätilassa onkin varsin oiva keksintö. Jos he panisivat leivän makuun suurempaa huomiota, eivät he voisi suvaita leipurin leipää semmoisenaan. Keveätä se tosin on ammoniakki- ja muine lisäyksineen, keveätä kuin olisi se pelkkää ilmaa, mutta myöskin yhtä mautonta kuin valkoinen pumpulikangas.